The Project Gutenberg eBook ofNaisen mahtiThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Naisen mahtiAuthor: Frank NorrisTranslator: O. A. JoutsenRelease date: February 23, 2023 [eBook #70112]Language: FinnishOriginal publication: Finland: K. J. Gummerus Oy, 1921Credits: Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NAISEN MAHTI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Naisen mahtiAuthor: Frank NorrisTranslator: O. A. JoutsenRelease date: February 23, 2023 [eBook #70112]Language: FinnishOriginal publication: Finland: K. J. Gummerus Oy, 1921Credits: Tapio Riikonen
Title: Naisen mahti
Author: Frank NorrisTranslator: O. A. Joutsen
Author: Frank Norris
Translator: O. A. Joutsen
Release date: February 23, 2023 [eBook #70112]
Language: Finnish
Original publication: Finland: K. J. Gummerus Oy, 1921
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NAISEN MAHTI ***
Kirj.
Frank Norris
Suomentanut
O. A. Joutsen
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1921.
Kello 4 aamulla nukkui joka mies vielä sikeästi teltassa, ylen uuvuksissa eilispäivän hirvittävistä ponnistuksista. Niinkuin Bennett oli ennustanutkin, olivat he nyt vihdoinkin tavanneet kiinteää ja ahtojäätä, ja vaikka matkaan oli lähdetty kello 6 aamulla ja sekä miehet että koirat olivat kiskoneet raskaita rekiä kuin henkensä edestä aina kello 5 saakka iltapäivällä, oli matkaa tehty vain puolen kolmatta kilometriä. Mutta sekin vähäinen oli sentään edistystä. Se oli jotain toista kuin noiden pitkäin kuukausien lamaannuttava, sydäntä särkevä pakollinen viruminen »Frejassa». Ja vaikkapa jok'ainutkin etelään voitettu askel saavutettiin kiinteällä kamppauksella jääesteiden kanssa, niin vei se heidät kuitenkin yhä lähemmäksi ikävöityä päämäärää Wrangelin saarta, jossa vihdoinkin saataisiin asettua leiriä pitämään.
Ja illallisellapa sattui ihmeitä. Bennett oli, ilmeisestikin tajutessaan kaikkien raihnaisuuden, antanut joka miehelle ylimääräisen ruoka-annoksen — 50 gr. voita ja 200 gr. leipää — mikä oli oikea juhla-ateria kahtena viime viikkona pureskellun pemmikanin, sitruunaveden ja kuivattujen perunoiden jälkeen. Sen mässäyksen perästä miehet olivat ryömineet makuusäkkeihinsä ja sitten yhtä painoa nukkuneet melkein tupertuneina aina kello 5 saakka aamulla. Mutta pari minuuttia 4 jälkeen havahtui Bennett, jonka tapana oli nousta puolta tuntia aikaisemmin kuin toiset. Edellisenä päivänä oli hänen onnistunut peilata auringon keskipäiväkorkeus, ja nyt hän tahtoi saada päätetyksi eilisiltana alottamansa työn — arvioida kartalla retkikunnan nykyisen asemapaikan.
Hän heitti makuusäkin sulkuaukonlämsän syrjään, kohottautui täyteen pituuteensa ja hieroskeli unen silmistään. Hän oli mahtavan iso mies, kuusi jalkaa ja kuusi tuumaa pitkä peurannahkamokkasiineissaan, ja paljon enemmän hän muistutti ammattipainijaa kuin tiedemiestä. Kasvot eivät olleet lainkaan miellyttävät, vaikkapa unohtikin monen päivän lian ja parransängen. Bennett oli ruma. Kasvojen alaosa oli luonnottoman pitkä ja leveä kuin verikoiralla, ja siitä työntihe esiin valtava leuka; kapeat huulet olivat aina tiukasti yhteenpuserretut, ilmaisten alkeellisen voimakasta tahtoa. Otsa oli matala ja kokoonlitistynyt kuin ainakin itsepäisillä, yksipuolisilla luonteilla, ja pienissä silmissä, joista toinen karsasti vahvasti, oli levottomasti vilkuileva katse.
Käydessään koperoimaan rekeen köytetystä peltilaatikosta muistikirjaa, johon hän oli alottanut leveysasteen määrittelemistä tarkoittavat laskelmansa, löysi hän kummakseen jäljennöksen muistiinpanoista, jotka hän oli säilyttänyt Kap Kamenniin pystytetyn kivipyykin alle, silloin kun retkikunta oli kääntynyt takaisin etelään päin. Hän oli luullut hukanneensa tuon jäljennöksen, joten sen löytäminen huojensi suuresti hänen mieltään. Hän luki sen nopeasti ja kävi sitten ajatuksissaan läpi kaiken, mitä parina viime kuukautena oli eletty ja koettu. Jäljennös kuului seuraavasti:
Naparetkikunnan höyrylaiva »Freja», jäissä Kap Kamenniin ulkopuolella Uuden-Siperian saaristossa, 76 astetta 10 minuuttia it. pituutta. Heinäkuun 12 päivänä 1891… Jätimme siis laivan jäätymään kiinni syyskuun 30 p. 1890, ja talvella ajaannuimme jäiden kera koilliseen suuntaan… Perjantaina heinäkuun 10 p. 1891, kun olimme 76°10' pohj. leveyttä ja 150°10' it. pituutta, juuttui »Freja» kahden jääjärkäleen väliin ja murskautui; lähes kahden tunnin jälkeen se upposi. Jätimme sen oman onnensa nojaan, korjattuamme siitä 200 päivän muonan ja kaikki välttämättömät vaatteet, kojeet j.n.e.
Aion nyt koettaa tunkeutua etelään päin jäitä myöten Koljuhin-vuonoon Wrangelin saarella, minne tullessamme jätimme varaston; matkan varrella toivon yhdyttäväni apulaivan tai valaanpyyntialuksia. Retkikunnan muodostavat seuraavat 12 henkilöä: … … … Kaikki muuten hyvin, paitsi että ensimmäinen perämies Ferriss sai vasemman kätensä pahoin pakkasen puremaksi. Tähän saakka ei keripukkia ole ilmestynyt. Meillä on 18 ostjakkikoiraa, kaikki erinomaisessa kunnossa, ja toivomme voivamme vetää veneitä reillä.
Ward Bennett,Tieteellisen Grönlannin-retkikunnan »Frejan» johtaja.
Bennett pani jäljennöksen takaisin peltilaatikkoon ja jäi hetkiseksi seisomaan keskelle telttaa, pää kumartuneena, jotta ei satuttaisi sitä kurkitankoon; hän katseli miettiväisesti alas jalkainsa juureen.
Niin, sitä myöten oli kaikki käynyt hyvin — keripukista ei tietoa, muonaa runsaasti. Koirat olivat hyvässä kunnossa, miehet luottavaisella mielellä, turvautuen häneen niinkuin pakana epäjumalaansa; eikä, yksikään johtaja olisi voinut toivoa itselleen sen parempaa varajohtajaa ja toveria kuin Richard Ferriss oli. — Mutta tämä ajojää — tämä ahtojää, jonka retkikunta oli tavoittanut eilen. Sen sijaan että olisi käynyt kohta käsiksi taskuihinsa, veti Bennett sudennahkalakin korvilleen, napitti kasvojensa suojaksi punaisen flanellinaamion, avasi teltan oven ja lähti ulos.
Teltan suojanpuolella viruivat koirat ja nukkuivat nekin sikeästi kuin mitkäkin kuolleet kääröt mustaa ja hallavaa nahkaa; niistä kävi oikein höyry ilmaan. Kolme isoa rekeä sijaitsi vallan eilisiltaisessa asemissaan, raskaasti lastattuina »Frejan» veneillä ja kaikilla muilla matkatavaroilla.
Taivaalle katsahtaessaan Bennett näki yhtähaavaa kolme kuuta, joita ympäröi rusottava huururengas, ja läntiseltä taivaanrannalta hulmusi Zenitiä kohti lukemattomia vihreitä, keltaisia ja punaisia sädekimppuja.
Mutta Bennettillä oli tänä aamuna muuta ajateltavaa kuin auringonnousu ja kulopakkasen tuloa ennustavat valoilmiöt. Etelää ja itää kohti, puolen kilometrin päähän teltasta oli jäänpuserrus kohottanut valtavan muurin särkyneitä jäälohkareita, oikean vuorenselänteen päällekkäin kasautuneita sinivihreinä kiuhtavia järkäleitä. Jäämuuri oli liki seitsemää metriä korkea, ylävin kohta niin pitkältä kuin silmä kantoi. Kapuamalla epälukuisten muiden välillä olevien röykkiöiden yli hän pääsi vihdoin jääselänteelle, jonka harjalle hän polvin ryömi. Huipulle päästyään hän nousi pystyyn ja katseli kauan ja tarkkaavaisesti eteläiseen suuntaan.
Aavikko, erämaa — sanoin kuvaamaton — määrätön — lohduton autiomaa levisi ikuisessa äärettömyydessään hänen silmäinsä eteen — jäätä, pelkkää jäätä, jäätä loppumattomiin asti. Peninkulmia peninkulmain taa raskaan taivaan alla surullista, kuollutta, sanomattoman hirvittävää jäätasankoa. Mutta sepä ei enää ollutkaan sellaista siloista jääkenttää, jota myöten retkikunta oli niin kauan matkannut. Kaikkialla virui ahtojääröykkiöitä, leikaten toisiaan tuhansissa kohdissa, kutoen jättimäisen, pyörryttävän verkon myriadeista rosoisista ja kerrostuneista jääpaasista. Taivaanrannan toisesta reunasta toiseen ei missään ollut näkyvissä tasaista kenttää, ei avointa vettä, ei varkaanpolkua. Näköala etelään päin oli kuin myrskyn pieksämä valtameren pinta, joka äkkiä on jähmettynyt jääksi.
Bennett oli juuri kiivennyt yhdelle tällaiselle röykkiökasalle. Vaikka hänellä ei ollut mitään taakkaa, oli ylöskapuaminen ollut vaikea; useammin kuin kerran hän oli langennut, joskus ryöminyt miltei konttaamalla. Ja tämän pyörryttävän röykkiölabyrintin poikki oli retkikunnan nyt lähdettävä taivaltamaan, kiskoen myötänsä veneitä ja rekiä, muonaa, kojeita ja muita matkavaroja.
Bennett pysähtyi miettimään. Edessään oli hänellä urakkansa. Vihollinen. Alkeellinen maailma täynnä kuohuvia, titaanisia voimia. Säälimättömän luonnon mykkä ylivoima, odotellen levollisesti, milloin saisi äänettömästi ummistua hänen ylitseen. Hän seisoi kauan katsellen ja miettien. Hänen mahtava leukansa työntyi uhmaavasti eteenpäin, hampaat pusertuivat yhteen tiukkojen huulien takana, ja pienet säkenöivät silmät karsastivat entistä pahemmin. Valtava, kokoonpuristunut nyrkki kohoutui ja käsivarsi painautui verkalleen ja vastustamattomasti eteenpäin kuin väkileimasimen vipu, ja kun se oli kohtisuorana, sanoi Bennett, aivan kuin vastaten hänelle juuri esitettyyn äänettömään, hirvittävään taisteluhaasteeseen:
»Mutta minäpä nujerran sinut, jumal'auta, sen minä teen.»
Sitten hän palasi teltalle ja herätti kokin, ja sillä aikaa kuin aamiainen valmistui, suoritti hän laskelmansa loppuun, kirjoitti päiväkirjaansa ja merkitsi lämpömäärän ja tuulen suunnan ja voiman. Kun hän jo oli pääsemässä työnsä loppuun, heräsi Richard Ferriss, laivan ensimmäinen perämies ja varakomentaja, ja tiedusti kohta leveysastetta.
»74—15», vastasi Bennett ylös katsastamatta.
»74—15», nyökkäsi Ferriss, »emmepä tosiaan eilen päässeet pitkälle.»
»Kunhan vain tänään pääsemme yhtä pitkälle», sanoi Bennett tuimasti ja laski päiväkirjan ja muistikirjat syrjään.
»Millainen on jää etelään päin?»
»Huono; herätä miehet.»
Sittekun oli syöty, ja sillä aikaa kun rekiä kuormattiin, lähetti Bennett Ferrissin etsimään tietä suoraan jääröykkiöiden poikki. Se oli hirvittävää työtä. Kaksi tuntia vaelteli Ferriss ympärinsä toivottomassa jäälabyrintissa. Vihdoin hän suureksi ilokseen näki noin puolen kilometrin päässä läikän avointa vettä, joka ulottui lounatta kohti samaan suuntaan kuin heidän oli kuljettava. Ensin oli tosin kavuttava kymmenkunnan jäämuurin yli, mutta muutakaan neuvoa ei ollut. Ferriss pystytti lippunsa kohtaan, jossa röykkiöt näyttivät vähimmän hankalilta, ja sitten hän palasi toisten luo. Hänen toverinsa olivat jo alottaneet matkanteon, ja hän tapasi heidät kamppailemassa ensi vaikeuksia vastaan.
Kaikki kahdeksantoista koiraa olivat valjastetut reen n:o 2 eteen, jolle oli sälytetty valasvene ja suurin osa muonavaroja, ja kaikki miehet — Bennettkin mukana — kiskoivat yhdessä koirien kanssa. Jalka jalalta kulki raskas reki eteenpäin, kirskuen ja kitisten jääjärkäleiden yli, ja sitten se puolittain lykättiin, puolittain nostettiin sulaan veteen, jossa se tempautui irti heidän käsistään ja syöksyi menojaan koirineen päivineen, niin että muuan lääkelaatikoista irtautui kytkyimistään; ja vihdoin törmäsi se nokkansa kovasti seuraavan vallin juurta vastaan. Mutta miehet olivat jo ennättäneet sen rinnalle, lääkelaatikko köytettiin uudelleen kiinni, ja Mukk Tu, eskimolainen koirainhoitaja, pakotti ruoskallaan ajojuhdat jälleen toimeen. Nyt kävi Ferrisskin auttamaan toisella kädellään.
Lähimmän jääselänteen yli oli päästy, koirat läähättivät ja miehet hikoilivat ankarasta pakkasesta huolimatta. Yht'äkkiä murtui jokseenkin heikko jää etummaisina kulkevain Bennettin ja Mac Phersonin alla, niin että he vajosivat veteen rintaansa myöten. Heidät kiskottiin ylös tahi pääsivät he omin voiminsa. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä olivat vaatteet heidän yllään muuttuneet rapisevaksi jääpanssariksi.
»Suunta itään päin», komensi Bennett. »Kaikki miehet köysiin.»
Jälleen kapusivat he jääselänteen yli ja sitten toisen ja kolmannen, ja tunnin kuluttua matkalle lähdöstä oli ensimmäinen Ferrissin etukäteen pystyttämistä lipuista saavutettu. Sinne jätettiin reki n:o 2, ja koko retkikunta, miehet ja koirat, palasi takaisin leiriin alottaakseen saman urakan ensimmäisen reen kanssa, johon oli lastattu »Frejan» pursi ynnä makuusäkit, kojeet ja teltta. Heidän onnistui saada sekin kunnialla kahden ensimmäisen selänteen yli, mutta kolmatta kavuttaessa mutkistui reen vasen jalas äkkiä pahasti paukahtaen. Silloin ei ollut muuta neuvoa, kuin että koko kuorma purettiin reestä ja Hawes, retkikunnan kirvesmies, sai ruveta korjaamaan sitä.
»Seuraava reki esiin», käski Bennett.
Vielä kerran palasivat kaikki leiripaikalle, valjastivat kolmannen reen eteen ja kamppailivat sen kimpussa puolisentoista tuntia, kunnes saivat senkin Ferrissin lipun luo. Molemmat koirareet, n:ot 4 ja 5, olivat onneksi aivan kevyet, ja Bennett voi vetää niitä yhdellä kädellä. Mutta sitten huusi Hawes heille, että särkynyt reki oli nyt korjattu. He palasivat kohta takaisin, sälyttivät lastin rekeen ja rupesivat sitä kiskomaan, niin että kaikki reet olivat vihdoin puolipäivän aikaan edenneet vanhasta leiripaikasta noin puoli kilometriä.
Mutta nyt, kun miehet olivat ahertaneet saman matkan seitsemään kertaan, olivatkin heidän voimansa tyyten lopussa, eikä Mukk Tu saanut koiria ruoskansakaan avulla liikahtamaan. Bennett määräsi levähdettäväksi. Miehet saivat lämmintä teetä ja pemmikania ja korppuja.
»Iltapäivällä työ käy helpommin, pojat», sanoi Bennett. »Lähin jääselänne on kyllä pahin kaikista, mutta Ferriss sanoo, että sitten on sileätä jäätä koko puoli kilometriä eteenpäin.»
Kello 1 he alottivat jälleen, mutta silloinpa huomattiin, että Bennettin mainitseman selänteen yli oli aivan mahdoton saada raskaita rekiä. Ei auttanut, vaikka miehet valjastivat itsensä ajojuhdiksi ja Mukk Tu hätyytti koiriaan, niin että ruoskan varsi katkesi. Miehet liukuivat jäämuurista alas putoillen toistensa päälle, ja koirat lyyhistyivät vatsalleen jäälle muristen ja vinkuen. Reki ei hievahtanutkaan.
»Purkakaa lasti», käski Bennett.
Koko lasti irrotettiin köysistä ja kannettiin selänteen yli, yksinpä iso valasvenekin. Sitten kiskottiin rekikin ylitse. Sama temppu täytyi tehdä kaikille viidelle reelle.
Se oli hirvittävän ankaraa työtä; köysien solmut olivat jäätyneet umpeen, muonalaatikot, lääkelaatikot ja valtavat kääröt purjekangasta, peitteitä ja telttakangasta olivat suunnattoman hankalia taakkoja, ja perin vaikeata oli pysyä pystyssä sileällä, epätasaisella jäällä; ja useammin kuin kerran sattui joku hoippuva mies molskahtamaan kainalottaan myöten veteen, joka oli niin tuiman kylmää, että kirveli ihoa kuin tuli.
Vihdoin oli sekin este voitettu, reet jälleen kuormitettu, ja matkaa voitiin ruveta jatkamaan. Mutta silloin kajahti äkkiä mahtava, valittava ulina, kumahteleva, ryskivä ääni, joka nopeasti kohosi teräväksi, särähtäväksi kiljunaksi. Toisia ääniä, korkeita ja matalia sekaisin, yhtyi kuoroon. Tuo hornan konsertti kuului aivan sen jäävuoren edestä, jonka luona he olivat niin kauan viivyskelleet.
»Toimeen!» huusi Bennett. »Joutuun, miehet, joutuun!»
Miehet kävivät jälleen epätoivon ponnistuksella valjaisiin. Heidän onnistui saada valasvenettä kannattava reki selänteen huipulle.
Mutta se oli jo liian myöhäistä. Juuri samassa silmänräpäyksessä, jolloin he olivat tavoittamaisillaan heitä koko päivän elähyttäneen päämäärän, kuului edestä jylähdys, mahtava kuin ison tykin laukaus. Sitten kajahti jälleen tuo uliseva, valittava ryske. Jään repeämä kasvoi jälleen umpeen, selänteen kylet rupesivat pusertumaan kokoon, ja edessä oleva sileä jääpinta muuttui äkisti torni- ja vuorimaisemaksi. Puserruksen yhä kiristyessä murskautuivat nuo tornit ja vuoret lukemattomiksi sirpaleiksi, mutta uusia kohosi herkeämättä tilalle. Paukahdellen kuin kokonaisen tykistön sarja-ammunta särkyi suunnaton jääkenttä sohjoksi. Vähemmässä kuin kolmessa minuutissa oli se sileä tie, jolle päästäkseen he olivat koko päivän ponnistelleet, muuttunut heidän silmäinsä edessä yhtäläiseksi pyörryttäväksi lohkarelabyrintiksi kuin heidän taaksensa jättämä.
»Emme pääse tästä ikinä», mutisi Ferriss masentuneena.
»Eteenpäin, pojat, eteenpäin!» huusi Bennett. »Ferriss, käy edeltä etsimään meille tietä.»
Ja siten alkoi taasen samallainen urakka kuin aamupäivällä. Sanomattomalla kärsivällisyydellä, loppumattomilla ponnistuksilla kiskottiin rekiä vuoron perään eteenpäin. Niin raskaat olivat nuo kolme isoa rekeä, että jokainen niistä tarvitsi mies- ja koirajoukon kootut voimat hievahtaakseen alaltaan. Seitsemän kertaa oli taaskin sama matka tehtävä. Jokainen pikku pätkä matkaa, minkä he pääsivät eteenpäin, tiesi seitsemään kertaan tehtyä työtä. Se ei ollut mitään matkantekoa, se oli taistelua, loppumatonta ja säälimätöntä ja hetkeksikään heltymätöntä taistelua vihollista vastaan, jonka voimilla ja mielivallalla ja oikuilla ei ollut rajoja. He voivat laatia suunnitelmansa ja laskea minnepäin aikoivat kulkea, he voivat seurata tietä ja suuntaa joka oli parhaaksi havaittu, ja ennenkuin päämäärä oli saavutettu ja suunnitelma suoritettu ja tietä ennätetty pitkällekään mennä, saattoi jääkuoren arvaamaton oikullisuus kumota kerrassaan kaikki ja tehdä heidän työnsä turhaksi.
Kello 4 rupesi satelemaan lunta. Jo puolipäivän maista oli taivaanranta ollut pilvien ja usvan sumentama, niin ettei mitään peilauksia voitu tehdä. Taivas synkistyi synkistymistään, ja 4 tienoissa verhosi lumiusva kaiken. Irtonaisia jääjärkäleitä ei voinut enää erottaa, nietokset peittivät allensa ohuen ja petollisen nuoren jään, koirat hoippuroivat avuttomasti ympärinsä, miehet voivat tuskin pitää silmiänsä auki vihuria ja hienoa lumipölyä vastaan, ja välistä, kun he palasivat kiskoakseen seuraavaa rekeä eteenpäin, oli se hautaunut niin syvään lumeen, että se oli kaivettava esiin.
Kello puoli 6 maissa näytti koirarekeen kiinnitetty matkamittari, että he olivat aamusta lähtien päässeet vain kolme kilometriä eteenpäin. Bennett komensi pysähtymään, ja leiri tehtiin eräälle kaikkein korkeimmista jääselänteistä. Väkiviinakeittiö sytytettiin, ja makuusäkeissä viruen syötiin illallinen. Mutta syödessäkin oli vaikea pitää silmiä auki uuvuttavan uneliaisuuden takia; päät nuokkuivat yhä syvemmälle rinnalle, ja viimein kaatuivat miehet sikeässä unessa teltan purjekangaspermannolle, monilla vielä pala suussa.
Mutta sittekin tuli siitä hirvittävä ja rauhaton yö. Ei edes päivän yliluonnollisten ponnistelujenkaan jälkeen heidän sallittu nauttia muutaman tunnin keskeymätöntä unta. Keskiyön aikaan tuuli kääntyi puhaltamaan idästä ja kohotti oikean myrskyn. Tuntia myöhemmin se paiskasi teltan kumoon. Niin väsyneitä kuin olivatkin, täytyi heidän kavuta pystyyn ja kamppailla kostean, kohvettuneen purjekankaan kanssa, ja vasta tuntikautisen työn perästä oli teltta saatu jälleen kuntoon. Sitte ryömivät kaikki uudelleen makuusäkkeihin, mutta heidän oma ruumiinlämpönsä sulatti joutuun jään heidän vaatteistaan, niin että kohta itsekukin keksi makaavansa vesilätäkössä, joka ahnaasti imeytyi kaikkeen. Yö kävi yhä kylmemmäksi, ja myrsky kiristyi. Kello 3 aikaan lämpömittari näytti -13 astetta. Öljykeittiö viritettiin, ja aina kello 6 asti aamulla makasivat kaikki vääntelehtien levottomasti ja koko ajan kylmästä täristen.
Kello puoli 7 syötiin aamiainen; puolta tuntia myöhemmin lähdettiin jälleen matkaan. Jään ulkomuodossa ei muutosta ollut tapahtunut. Järkäleitä, torneja ja selänteitä niin pitkälle kuin silmä kantoi. Tuuli oli ruvennut asettumaan, mutta lunta putoili yhtä hienosti, häikäisevästi ja taukoamatta kuin ennenkin; Laivan lääkäri ja zoologi Dennison pudotti toisen rukkasensa, ja hänen kätensä ennätti paleltua, ennenkuin hän sai sen jälleen suojatuksi. Kaksi koirista, iso Joe ja Stoyelka, tekivät ilmeisesti loppuaan.
Mutta Bennett ei hellittänyt eikä sallinut toistenkaan hellittää. Hän pusersi ison suunsa tiukasti kiinni, pienet karsastelevat silmät vilkuilivat terävästi ympärilleen tuulinaamion silmänaukoista, ja pörröiset mustat kulmakarvat kuroutuivat jylhästi yhteen matalan otsan alla. Ei edes koirainhoitaja Mukk Tu'llakaan ollut niin suurta valtaa nelijalkaisiin käskettäviinsä kuin Bennettillä miehiinsä. Itse hän työskenteli kolmen miehen verosta. Ei minkäännimellinen vaikeus pystynyt herpaisemaan hänen taipumatonta tahdonvoimaansa. Ja noista kahdestatoista miehestä, jotka käsin jaloin kamppailivat jääkamaran kanssa, ei ollut ainuttakaan, jota hänen hurja elinvoimansa ei olisi sähköittänyt. Kaikki tunsivat hänen kannuksensa kupeissaan, hänen ruoskansa selässään. Heidän mielensä, heidän tahtonsa, heidän ruumiilliset voimansa, heidän jännittyväisyyskykynsä olivat tuhansin säikein erottamattomasti kiinnittyneet häneen. He olivat hänen orjiaan, hänen juhtiaan, hänen omaisuuttaan kuten koiratkin, joiden rinnalle he olivat valjastetut. Eteenpäin heidän täytyi ja he tahtoivat mennä, kunnes suistuisivat hengettöminä riimuihinsa tai saivat häneltä luvan levähtää.
Kello 4 iltapäivällä Bennett käski pysähtymään. Kolmisen kilometriä oli nytkin tehty matkaa, ja taasen olivat heidän voimansa tyyten lopussa. Monikin ei langettuaan kyennyt enää nousemaan pystyyn. Heistä oli tänään enää mahdoton pusertaa vähintäkään voimanponnistusta.
… Klo 4 lp. kuljettu 3 km. Suunta jatkuvasti eteläinen, 20 pykälää länttä (magneettista) kohti. Kohojäätä joka haaralla. Näissä olosuhteissa meidän on pakko tyytyä puoliin päiväannoksiin jo paljon ennen Wrangel-saarelle saapumista. Lumen ja pilvien takia ei toispäivästä saakka ole ollut mahdollista tehdä peilauksia. Stryelka, yksi parhaita koiriamme, menehtyi eilen. Ammuin sen, ja annoin raadon toisten koirain syödä. Etenemme verkalleen mutta varmasti lounatta kohti, ja jokainen päivä tuo maalimme yhä lähemmäksi. Lämpömäärä klo 6 ip.: 6,8°F (-14°C.) Tuuli: itäinen, sen voima: 2.
Seuraavana päivänä oli selkeää ilmaa pari tuntia aamiaisen jälkeen, ja palattuaan tähystysretkeltään ilmoitti Ferriss, että hän oli lounatta kohti nähnyt koko joukon avoimia läikkiä.
»Eilinen tuuli on särkenyt jään», sanoi Bennett. »Tänään saamme hikoilla ankarasti.»
Vähän jälkeen puolipäivän, jolloin he olivat ryömineet parituhatta metriä jään pusertavaa syleilyä pakoon, tuli heille vastaan ensimmäinen avoimen veden läikkä, satakunta metriä leveä. Bennett pysähdytti heti reet ja pani miehet rakentamaan jäälohkareista ylimenosiltaa sen poikki. Mutta miltei ylivoimainen työ oli saada lohkareita pysymään niin kauan alallaan, että yksikin reki saatiin viedyksi yli. Ensimmäinen laivapurtta kannattava reki saatiin kunnialla toiselle puolelle. Sitten tuli n:o 2:n vuoro, jolla oli valasvene ja muonavarat. Se oli päässyt lähes kaksi kolmatta osaa tiestä, kun jääsillan vastakkaisella rannalla oleva osa äkkiä liukui hajalle, ja kymmenkunta metriä avointa vettä ammotti heidän edessään, »Päästäkää irti!» komensi Bennett hetipaikalla. Jäälohkare, jolla reki veneineen ja kaikki miehet olivat, sai lähteä ajelemaan. Tilanne oli perin arveluttava. Koko retkikunta, miehet ja koirat ja tärkein reki ajelehti irtaimenaan. Mutta silloin otettiin valasveneestä airot ja masto ja telttatangot, ja niiden avulla saatiin jäälautta melotuksi toiseen rantaan. Silta laitettiin jälleen kuntoon, ja koirareet saatettiin yli.
Mutta nyt sattui ensimmäinen todellinen onnettomuus sitte laivan murskautumisen. Matkueen ollessa puolivälissä jääsiltaa säikähtyivät erästä pienempää rekeä vetävät koirat äkisti. Ennenkuin kukaan ennätti käydä väliin tai Mukk Tu voi hallita niitä, karkasivat ne vauhkoina jäätä pitkin. Reki meni kumoon, ja koirat putosivat yhtenä rykelmänä veteen, sitten vajosi rekikin veteen, kiinnitysköydet katkeilivat, ja kaksi lääkelaatikkoa, neulomatarvepussi — retkeläisille korvaamaton — kokonainen rulla rautavitjaa sekä sata kahdeksankymmentä kiloa pemmikanilihaa menetettiin yhdessä silmänräpäyksessä.
Sanaakaan virkkamatta kävi Bennett pelastamaan mitä vielä oli pelastettavissa. Koirat hinattiin jälleen ylös jäälle, mitä tavaroita vielä oli jäänyt rekeen lastattiin toiseen rekeen, vioittunut reki jätettiin jälelle; ja kohta oli retkikunta jälleen alottanut herkeämättömän ponnistelunsa etelää kohti.
Ferriss oli ollut oikeassa — edessä päin oli paljon avoimia läikkiä, vuorotellen jääröykkiöiden ja ahtojään kanssa. Alituisesti aukeni uusia aukkoja, ja toisia sulkeutui jälleen kiinni. Kerran tulivat he iltapäivän kuluessa avoimeen veteen, joka oli niin suuri, että he voivat turvautua veneisiin. Kuormat purettiin reistä ja sälytettiin veneisiin, ja airot ja purjeet otettiin käytäntöön. Bennettin piti juuri lykätä vene veteen, kun suvanto äkkiä sulkeutui umpeen. Missä äsken oli lainehtinut vettä, siinä nyt oli sileätä jäätä, ja jälleen täytyi heidän ruveta muuttamaan kuormia.
Samana iltana heidän oli pakko ampua iso Joe ja kaksi muuta koiraa, koska niistä ei enää ollut työntekijöiksi. Ne leikattiin palasiksi toisten koirien syödä.
Sinä päivänä — se oli sunnuntai — kirjoitti Bennett päiväkirjaansa:
Voin tulla toimeen ilman noita koiria, muita olen hiukan peloissani Mc Phersonin vuoksi, joka on parhaita miehiäni. Jäätyneet kengänpaulat ovat uurrelleet reikiä hänen nilkkoihinsa. Niihin on ilmautunut tulehdusta, jota tohtori sanoo hyvin huolestuttavaksi. Ne aiheuttavat sellaista kipua, ettei hän enää voi olla mukana vetämässä. Huomenna hän saa olla koko päivän vapaana. Tänään emme ole päässeet 1 1/2 km kauemmaksi. Puolipäivän leveyspeilausta mahdoton tehdä lumiusvan vuoksi. Jumalanpalvelus klo 3 ip.
Sillä tapaa meni viikko, meni toinenkin. Ei minkäänlaista muutosta jään laadussa eikä retkikunnan jokapäiväisessä ahertelussa. Heidän ponnistelunsa olivat uskomattomat; joskus tuntikauteen herkeämätön rimpoileminen vei vain pari metriä eteenpäin. Koirista ei kohta ollut enää juuri apua, vaan päinvastoin vain vastusta. Heidän täytyi lopettaa vielä neljä, viides hukkui, ja kaksi karkasi leiristä, palaamatta enää takaisin. Vielä yksi koirareki jätettiin jälelle. Mc Phersonin jalka oli käynyt niin huonoksi, ettei hänestä ollut enää lainkaan työntekijäksi. Hawes, kirvesmies, makasi kuumeessa ja valvotti hourinallaan kaikkia toisia. Mutta pahinta kaikesta oli, että Ferrissin oikeaan käteen oli jälleen tullut kylmänvihat, ja tällä kertaa oli tohtori Dennison pakotettu leikkaamaan koko käden pois ranteen yläpuolelta.
»Mutta en sittenkään aio langeta epätoivoon», kirjoitti Bennett päiväkirjaansa; »meidän täytyy onnistua, ja me onnistummekin.» Pari päivää sen jälkeen, kun Ferriss oli menettänyt kätensä, arveli Bennett viisaimmaksi antaa kaikille kokonaisen vuorokauden vapaa-ajan. Edellinen päivä oli ollut rasittavin koko matkan varrella, ja paitsi Mc Phersonia ja kirvesmiestä, oli nyt lääkärikin sairaana.
Illalla lähtivät Bennett ja Ferriss pitkälle kävely- tai oikeammin kapuamaretkelle jäiden yli lounatta kohti etsiäkseen huomispäivän matkatietä.
Lämmin ystävyys, väkevä kiintymys oli kehittynyt näiden molempien miesten välille pitkinä tuttavallisina tarinailtoina »Frejassa» ja sitten jäämatkan lukemattomien vaarojen ja vaikeuksien kestäessä. Suunniteltuaan mielessään valmiiksi seuraavan päivän kulkureitin he istahtivat tuokioksi jääröykkiön huipulle kyynärpäät polvien varassa ja katselivat lohdutonta jääaavikkoa pitkin etelään päin.
Terveellä kädellään otti Ferriss nahkatakkinsa povitaskusta piipun ja rasvaiseen paperiin käärityn kourallisen teelehtiä.
»Viitsitkö täyttää piippuni, Ward», hän pyysi.
Bennett katsahti teelehtiin ja ojensi sen takaisin Ferrissille; sitten otti hän oman tupakkakukkaronsa esiin.
»Tupakkata!» huudahti Ferriss ällistyneenä. »Minähän luulin meidän polttaneen viimeiset tupakkamme jo laivalla.»
»Ei, minä säästelin omaa osaani.»
»Ei, tiedätkös mitä», sanoi Ferriss ja koetti estellä Bennettiä, joka täytti hänen piippunsa omalla tupakallaan. »En minä tahdo sinun tupakoitasi, teelehdet kelpaavat minulle kyllä.»
»Mutta kuulehan nyt, minulla on melkein kokonainen kilo jälellä», valehteli Bennett sytyttäen piipun ja ojentaen sen sitten toverille. »Sano vain, milloin tahdot toiste poltella vähän.»
Sitten sytytti hän oman piippunsa, ja molemmat rupesivat polttelemaan.
»Uhm», hymähti Ferriss ja imi autuaallisesti piippunysäänsä, »enpä olisi uskonut saavani vetää kunnollista piipullista ennen kotia tuloamme.»
Bennett vaikeni. He vaikenivat molemmat. Koti! Se sana herätti heissä monenlaisia ajatuksia. Koti — se tiesi samaa, kuin saada kääntää selkänsä tälle kammottavalle jääaavikolle, saada levätä täysin henkäyksin taistelun, vastuunalaisuuden, kaikkien huolten jälkeen, tuntea itsensä jälleen lämpöiseksi — lämpöiseksi ja kuivaksi ja kylläiseksi — nähdä taasen vihreitä puita, tavata tovereita, tuntea ystävän lujan kädenpuristuksen tuottamaa iloa.
»Dick», sanoi Bennett äkkiä, »jos me lopultakin juutumme istumaan kiinni tähän kirottuun jäähän, niin lähetän sinut ja mahdollisesti Metzin matkaan noutamaan apua. Me laitamme kuntoon kahden hengen kajakin, jota voit käyttää avoimeen veteen tultuasi, ja muuta et saakaan mukaasi kuin kajakin, makuusäkit ja rihlapyssyn, ja sitten sinun on tehtävä joutua kaikista voimistasi.» Bennett vaikeni hetkeksi ja lisäsi sitten muuttuneella äänensävyllä: »Eilen illalla kirjoitin erään kirjeen, jonka tahtoisin antaa mukaasi, jos minun tulee pakko lähettää sinut matkaan, mutta oikeastaanhan voin sen antaa sinulle jo nyt.»
Hän otti taskustaan esiin kirjeen. Se oli huolellisesti kääritty öljykankaaseen.
»Jos retkikunnalle — minulle — sattuisi tapahtumaan jotakin, niin pyydän sinun pitämään huolta, että tämä kirje tulee saajan käsiin.»
Hän vaikeni jälleen.
»Katsos, Dick, minä sanon sen sinulle: on muuan tyttö» — hän punastui äkkiä korvia myöten — »ei, ei, vaan nainen, loistava, suurenmoinen nainen siellä kotona, josta pidän hyvin paljon — enemmän kuin kenestäkään muusta. Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, että minä pidän hänestä. En ole koskaan sanonut hänelle mitään. Mutta jospa jotakin sattuisi tapahtumaan, niin tahtoisin mielelläni hänen tietävän, kuinka minun laitani on — kuinka paljon hän minulle merkitsee. Senvuoksi olen kirjoittanut tämän kirjeen. Pidäthän huolta, että hän saa sen, eikö totta?»
Hän kurotti pikku käärön Ferrissille. Sitten hän sanoi tavallisella äänellään välinpitämättömään sävyyn: »Jos pääsemme Wrangelin saarelle, niin voit antaa sen minulle takaisin. Siellä me kohtaamme joko apuretkikunnan tai valaanpyytäjälaivoja. Niin, voithan kernaasti nähdä osotteen», hän lisäsi, nähdessään kuinka Ferriss käänsi käärön alapuolen ylöspäin työntääkseen sen povitaskuunsa. »Sinä tunnet hänet päällepäätteeksi paremmin kuin minä. Se on Lloyd Searight.»
Ferrissin hampaat pureutuivat äkkiä lujasti piipun suulaimeen.
Bennett nousi pystyyn. »Jollen itse muistaisi», virkkoi hän, »niin sano Mukk Tu'lle, ettei hän tästälähin saa antaa koirille muuta syödä kuin kuolleita koiria. Me voimme itse tarvita koirakakut ja kuivatun kalan.»
»Siksi se kai käykin», arveli Ferriss.
»Siksi, niin», virkkoi Bennett tuimasti, »kunhan vain koiratkin eläisivät niin kauan, että voimme syödä nekin. Älähän nyt käsitä minua väärin, tarkoitan tätä vain siltä varalta, että juutumme kiinni jäihin, etten tule saamaan tahtoani läpiviedyksi. Minusta on paras olla valmistautunut kaiken varalta. Mutta muista — minätahdonsaada tahtoni läpi!»
Mutta sinä yönä Ferriss ei ummistanut silmiään, ja kauan sen jälkeen kun toiset jo nukkuivat, liikkui hän ja kiemurteli sitten ulos makuusäkistään niin hiljaa kuin suinkin. Hän kuvitteli huomaavansa vähäistä sään muutosta ja tahtoi nyt käydä katsomaan teltan ulkopuolelle ripustettua ilmapuntaria. Mutta nähtyään sen olevan aivan ennallaan hän jäi seisomaan ulos ja katseli pitkin jääkenttiä näkemättömin silmin. Sitten hän otti nahkatakkinsa taskusta pienen sahvianinahkaisen nimikorttikirjan. Se oli kulunut viheliäiseksi, merivesi oli painanut siihen merkkejään, sen risoiksi kuluneet reunat oli kurottu jälleen yhteen hylkeensuolilangalla. Hampaillaan hän avasi sitä koossa pitävän mursunnahkanauhan solmun, avasi sen sitten ja katseli sisään aamuruskon valjussa valossa, joka juuri alkoi syttyä pohjoisella taivaalla.
»Vai niin», mutisi hän hetken kuluttua. »Vai niin… siis Bennett myöskin!»
Kauan seisoi Ferriss katsellen Lloydin valokuvaa, kunnes pohjan kultaiset valokimput alkoivat sulaa yhteen taivaan kylmän-harmaaseen väriin. Sitten hän kohotti päätään.
»Jumala kaikkivaltias suojelkoon ja varjelkoon häntä», rukoili hän hiljaa.
Kaukana edempänä, monien kilometrien päässä, särkyi jäämuuri. Se paukkui kuin pitkällinen ukkosen jylinä. Revontulet katosivat taivaalta. Ferriss palasi telttaan.
Seuraava viikko oli retkikunnalle hirvittävän kärsimyksen viikko. Lumipyry seurasi toistaan; lämpömäärä laskeutui 22° jäätymäpisteen alapuolelle, ja raivoisat idän vihurit pieksivät kamppailevia miesparkoja miljoonilla teräväpiikkisillä jääneuloilla. Yöllä heidän jalkojaan kolotti aivan sietämättömästi. Oli mahdotonta tulla lämpimäksi, yhtä mahdotonta tulla kuivaksi. Dennison piristyi jokseenkin entiselleen, mutta haava Mc Phersonin jalassa syöpyi niin syvään, että lihakset paljastuivat. Hawesin loppumaton hourailu ja kuumevaikerrus täytti teltan joka yö.
Ainoa huvitus, ainoa vaihetus, mitä heillä oli päivien yksitoikkoisuudessa, oli syöminen ja, milloin se kävi laatuun, nukkuminen. Kaikki ajatukset, kaikki tunteet käpristyivät kokoon ja kuivettuivat olemattomiin. Vaisto — eläimen alkeellinen, elämää vallitseva vaisto — astui sijalle. Kunhan vain sai syödä, nukkua, tuntea lämmintä, muusta he eivät välittäneet. Illallinen oli päämaali, johon tajunta pyrki koko päivän aikana. Ah, saadapa istua sinisen väkiviinaliekin vierellä, joka kohisi vanhan kupuraisen rautakattilan alla. Saadapa imeä sisäänsä paksun kiehuvan keiton hajua. Entä sitten itse ateria, saadapa ahmia tuota lämmintä, karkeaa liharuokaa, tuntea tuota sanoin kuvaamatonta, harrasmielisyyttä herättävää lämpöä ja tympeyttä, melkein jumalallista kylläisyyden hekumaa palelevassa ruumisparassa, ja sitten saada nukkua, nukkua katkeamattomasta kylmän puistatuksesta huolimatta, huolimatta siitä että vihuri tunki telttakankaan ja vaatteiden läpi luihin ja ytimiin saakka, huolimatta siitä että jalkoja poltti ja porotti, niin että ne käpristyivät kokoon kivusta; nukkua, nukkua. Äärimmäisen uupumuksen unikuvatonta tiedottomuutta, harvain hetkien unhotusta, kärsimyksen lyhyttä aselepoa.
Mutta vielä väkevämpi ja vielä vääjäämättömämpi kuin yksinpä tuo eläimellinen vaisto oli se sokea, järkeilemätön kaipuu, joka sai heidät kaiken aikaa kiinnittämään katseensa ja ajatuksensa etelää kohti. »Päästäpä perille, päästäpä perille» — se ajatus heitä täytti, juovutti ja riivasi, koska he vastaanpanematta alistuivat johtajansa tahtoon — tuon taipumattoman, rautaisen miehen, jota ei mikään kohtalo kyennyt nujertamaan, ja joka laski tahtonsa heidän niskoilleen kuin minkäkin rauta-ikeen. Eteenpäin, eteenpäin, vaikkapa vain metrinkin verran, vaikkapa vain murto-osankin siitä. Eteenpäin hirvittävän, ryskivän jään yli, eteenpäin sokaisevaa lumipyryä vastaan, eteenpäin veitsen-terävää, viuhuvaa vihuria vastaan, eteenpäin pistelevien jääneulasten ja ruumista jäätävän vesisateen halki — eteenpäin vain, vaikka jokainen askel oli kärsimystä, vaikka nuorat syöpyivät lihaan kuin tylsät puukot, vaikka vaatteet kohmettuivat yllä paukkuvaksi jääpanssariksi. Ja retkikunta kamppaili eteenpäin, koirat ja miehet, läähättävinä, murtuneina, verta vuotaen — kuolemaan saakka väsyneinä joka sielu.
Eräänä päivänä, hiukan ennen puoltapäivää, paraillaan kun aamiaista laitettiin, puhkaisi aurinko itselleen tien pilvivuorien lävitse joka haaralle kuin timanttipeili. Bennett kiiruhti kaivamaan esiin sekstantin ja teki puolipäiväpeilauksen — ensimmäisen kokonaisen kuukauden mittaan. Samana iltana hän laski leveysasteen.
Huomenissa Ferriss havahtui siitä, että joku kosketti hänen olkapäätään. Bennett oli kumartuneena hänen ylitseen.
»Tulehan ulos silmänräpäyksen ajaksi», hän kuiskasi, »äläkä herätä miehiä.»
»Saitko lasketuksi leveysasteemme?» kysyi Ferriss, kun he olivat tulleet teltan ulkopuolelle.
»Sain, siitä juuri tahdoin puhua kanssasi.»
»Mikä se on?»
»75—19.»
»Mitä? Mitä sinä tarkoitat?» kysyi Ferriss tiukasti.
»Tarkoitan sitä, mitä sanonkin: että ne jäälautat, joita myöten me kuljemme, ajelehtivat nopeammin pohjoiseen päin kuin me edistymme etelää kohti. Me olemme nyt kauempana pohjoisessa kuin olimme kuukausi sitten, siinä lopputulos ponnistuksistamme.»
Kello 11 tienoissa illalla oli myrsky noussut sellaiseen raivoon ja aallot kävivät niin korkeina, että epäilyksen alaista oli, kykenikö valasvene kestämään niissä. Bennett tuli vihdoin siihen päätökseen, ettei sinä iltana voitu enää päästä maihin — se kuumotti pitkänä tummana juovana lounaisen puolella — ja että veneen piti saada kulkea tuulen mukaan, jos ylipäänsä tahtoi pysyttää sitä pinnalla. Laivapursi, jota Ferriss ohjasi, ei ollut mikään pikapurjehtija. Se oli jo jäänyt niin etäälle, ettei ääni siihen kannattanut, mutta uskaltaessaan pikimältään katsahtaa taaksepäin Bennett huomasi suureksi ilokseen, että Ferriss oli seurannut hänen esimerkkiään.
Valaanpyyntivene ja laivapursi n:o 2 olivat ainoat, mitä heillä oli käytettävänään. Kolmas heidän oli ollut pakko jättää jälelleen jo kauan ennenkuin olivat päässeet selvään veteen.
Perämies Adler, joka hoiti purjeita ja joka istui Bennettiä vastapäätä, silmäsi tuntia myöhemmin myrskyn läpi taaksepäin ja sanoi:
»Anteeksi, kapteeni, luulenpa niiden antavan merkkejä.»
Bennett ei vastannut; puristaen lujasti kätensä peräsimen kahvaan katseli hän suoraan eteensä, vuoroon purren keulaan, joka säännöllisesti nousi ja laski, vuoroon mahtaviin harmaisiin laineisiin, jotka vaahdoten juoksivat aluksen kumpaakin laitaa pitkin. Jos hän minuutiksikaan hellitti tarkkaavaisuuttaan, jos hän hitusenkaan poikkesi suunnasta, niin voi siitä tulla kuolema heille jokaiselle.
Kotvan perästä nykäsi Adler lakkiaan ja puhui jälleen. »Olen varma siitä, että voin nähdä signaalin, kapteeni.»
»Ei, sitä et voi olla», vastasi Bennett.
»Anteeksi, minä olen aivan varma siitä.»
Bennett kumartui häntä kohti, hänen karsastelevaan katseeseensa tuli ilkeä ilme, ja kulmakarvojen välinen ryppy kävi syvemmäksi. »Mutta minäpä sanon sinulle, että sinä et voi nähdä mitään signaalia. Ymmärrätkö nyt, mitä tarkoitan? Sinä et näe mitään signaalia, ennenkuin minä tahdon sinun näkevän.»
Yö oli kamalan ankara kaikille valasveneessä oleville. Nykyisessä menehtyneessä tilassaan heissä ei oikeastaan ollutkaan miestä kamppailemaan avoimessa veneessä pohjoisnavan myrskyä vastaan.
Kolmeen viikkoon he eivät olleet saaneet täysiä ruoka-annoksia. Ensi päivinä sen jälkeen, kun he niin äkkiä olivat muuttaneet kulkusuuntansa toivossa päästä selville vesille, he olivat saaneet vain kolme neljättä osaa päiväannoksesta, ja nyt viime päivinä vain puolet siitä. He olivat kaikki ilmeisesti menehtyneitä. Heidän tilanteensa alkoi näyttää epätoivoiselta.
Mutta kello 7 aikaan seuraavana aamuna oli myrskykin jo vaimentunut. Bennettin sanattomaksi huojennukseksi tuli laivapursi näkyviin. Molemmat veneet purjehtivat vieri-viereen ja pitivät kumpikin jälleen suuntansa maata kohti, ja iltapäivällä onnistui Bennettin ynnä valasveneessä olleen pienoisen parven nousta maihin autiolle, murheelliselle ja myrskyn pieksemälle rannikolle. Mutta jostakin syystä — sitä ei osattu jälkeenpäinkään oikein käsittää eikä selittää — murskautui Ferrissin johdossa oleva pursi ajojäissä satakunnan metrin päässä rannasta. Miehet ja tavarat saatiin maihin, kun vesi oli niin matalata, että siinä voi kahlata, mutta pursi jäi auttamattomasti hylyksi.
»Luulenpa, että tämä paikka on Kap Tsheljuskin», sanoi Bennett Ferrissille, sittekun leiri oli pystytetty ja karttaa tutkittu. »Mutta jos niin on laita, niin on se karttaan merkitty viisineljättä minuuttia liiaksi länteen päin.» Ennenkuin huomenissa käytiin matkaa tekemään, talletti Bennett seuraavat muistiinpanot kivijärkäleiden alle seudun korkeimpaan kohtaan, merkiten paikan venelipulla:
Pohjoisnaparetkikunta »Freja» nousi tässä maihin lokak. 28 p. 1891. Laiva pusertui jäihin ja upposi 78°10' pohj. leveyttä heinäk. 12 p. Sitten yritin tunkeutua etelään päin Wrangelin saarelle, mutta huomasin sen mahdottomaksi, koska jäät ajelehtivat pohjoista kohti. Lokak. 1 p. käännyin senvuoksi länttä kohti, toivoen tapaavani avointa vettä jäiden toisella puolella, ja olin pakotettu jättämään matkan varrella jätölleni yhden veneen ja kaksi rekeä. Toinen vene särkyi ajojäissä, pyrkiessään maihin tähän kohtaan. Kun viimeinen jälellä oleva veneemme on liian pieni retkikunnan kaikille miehille, olen pakotettu aluksi pyrkimään maitse Koljuhinin vuonoon, seuraten rantalinjaa. Meitä odottaa joko talvehtiminen Tshuktshien siirtoloissa, joita Nordenskiöld mainitsee löytyvän Koljuhin-vuonon itärannikolla, tahi apuretkikunnan tai valaanpyyntialusten tapaaminen matkan varrella. Kun nykyään jaetaan vain puolia päiväannoksia, on meillä muonaa riittävästi 18 päiväksi, ja minä olen pelastanut kaikki muistiinpanot, havainnot, paperit, kojeet j.n.e. Laivan mönsträysluettelo seuraa tässä mukana. Toistaiseksi ei ole ollut keripukkia eikä kuolleita. Sairaita ovat: kirvesmies William Hawes, napakuumeessa, tila huolestuttava; matruusi David Mc Pherson, haavoja vasemmassa jalassa, tila huolestuttava. Muiden miesten yleinen vointi hyvä, vaikka he ovatkin hyvin menehtyneet rasituksista ja ruuan puutteesta.
Ward Bennett,Retkikunnan päällikkö.
Mutta samana yönä, heidän ensimmäisenä yönään kovalla maankamaralla, teki Bennett epätoivoisen päätöksen. Ei vain vene ollut jätettävä, vaan myöskin reet, eikä ainoastaan reet, vaan kaikkityyni, millä oli jotakin painavuutta ja mikä ei ollut heille välttämättömän tarpeellinen. Kaksi viikkoa sitten oli aurinko painunut länteen pysyäkseen näkymättömissä seuraavat kuusi kuukautta. Heidän ympärillään vallitsi talvi ja pimeys. Vihollinen läheni. Jäiden raskas, säälimätön hauta ummistui heidän ylleen. Ei ollut siis aikaa arveluihin ja puolinaisiin toimiin, nyt oli kysymyksessä elämä tai kuolema.
Tunto vaaran, vihollisen läheisyydestä jännitti Bennettin hermot kireälle kuin harpun kielet ja terästi hänen tahtoaan, niin että se tuli yhtä kovaksi kuin jäämuuri heidän ympärillään. Hän oli itsepäinen, sokea, kuuro ja voittamaton kuin myrskyvihuri. Hänen jälyt kasvonsa kävivät vieläkin jälymmiksi, hänen karsastelevat silmänsä kipenöitsivät, ja mahtava leuanseutu muistutti apinan leukaa. Hän ei enää ollut ihminen, vaan soturi, hirviö, jättiläinen, joka voi siirtää jäävuoria, joka taisteli alkuvoimaista taistelua aikojen aamuhetkenä, pimeyden ja kaaoksen mailla.
Kaikki mukaan tulevat tavarat jaettiin miesten kesken, ja jokainen kantoi taakkaansa selässään. Kaikki, mikä vain voi haitata joutuisaa matkantekoa, sai jäädä jälelle. Kuusi koiraa seurasi heitä — siinä kaikki, mitä oli jälellä noista kahdeksastatoista.
Bennett oli toivonut ja luvannut miehilleen, että päivässä tehtäisiin matkaa keskimäärin viisikolmatta kilometriä, mutta koillisesta yhtämittaa puhaltava talvimyrsky ajoi heitä takaperin, ja kulkureittikin oli lumesta ja jäästä yhtä epätasainen ja liukas kuin merijäätikkö. Kaikki eläimet olivat siirtyneet kauas etelään.
Miehet kävivät päivä päivältä yhä heikommiksi, ja muona väheni. Tavantakaa sattui joku heistä nukahtamaan uupumuksesta kesken kulkua ja kaatumaan tielle.
Kolmantena matkapäivänä kuoli yksi koirista yht'äkkiä jäälle liikarasituksesta. Bennett oli käskenyt, että kykenemättömiksi käyneet koirat oli ammuttava, jotta niistä olisi miehille muonan lisää. Ferrissin ja Mukk Tu'n piti juuri käydä nylkemään kuollutta raatoa, kun toiset koirat nälästä villeinä syöksyivät kaatuneen toverinsa kimppuun. Molemmat miehet löivät ja potkivat niitä; mutta siitä ei ollut apua, koirat vain kääntyivät heitä vastaan ja purivat heitä. Nekin tahtoivat elää, nekin tahtoivat saada ruokaa. Se oli tympäisevä näky. Napaseutujen hämärässä, alkuaikojen, kivikauden maassa kamppailivat ihmiset ja eläimet keskenään oikeudesta saada ahmia kuolleen koiran raadon.
Mutta Bennett itse voi asettua kaiken inhimillisen yläpuolelle, vain hänen miehensä olivat sen alle alistetut. Ensimmäisen viikon lopulla kuoli kirvesmies Hawes. Eräänä aamuna herättyään he tapasivat hänet jäykkänä ja liikkumattomana. He kaivoivat jonkinlaisen haudan, johon tuo surkeasti laihtunut ruumisparka peitettiin. Kaikki paljastivat päänsä; heidän keskessään seisoi Bennett, ja ennenkuin hauta täytettiin lumella ja jäällä, avasi hän rukouskirjansa ja luki siitä mahtavat sanat: »Minä olen ylösnousemus ja elämä.»
Se oli lopun alkua. Seuraavalla viikolla kärsi jok'ainut nälkää. Yhä hitaammin ja hitaammin kävi heiltä kulku, hoippuen ja horjahdellen ja lankeillen tuontuostakin, säälimättömän, veitsen-terävän pohjoisvihurin piestessä ja sokaistessa poloisia. Kaikki toivo oli jo ammoin heitetty, kaikki elävä voima kulutettu kärsimyksissä tyyten loppuun. Nälkä kalvoi heidän sisuksiaan taukoamatta kuin kärsivällinen rotta, ja pakkanen aiheutti sietämättömiä kipuja. Mutta Bennett pysyi vireänä, hän se toisiakin hoputti eteenpäin. Sitä hän tahtoi jatkaa, niin kauan kuin he kykenivät liikahtamaan.
Erään erinomattain hirveän päivän iltapuolella kello 4 aikaan ilmoitettiin etunenässä käyvälle Bennettille, että jonon takapäässä oli jotakin hullusti.
»Se on Adler. Hän on kaatunut, eikä kykene nousemaan, hän pyytää, että me menisimme menojamme ilman häntä.»
Bennett pysähtyi ja kävi taaksepäin; Adler makasi selällään silmät puoli ummessa ja hengitti puuskuttaen ja vaikeasti.
Bennett ravisti häntä kovasti hartioista.
»Ylös siitä!»
Adler avasi silmänsä ja pudisti päätään.
»Minä — minusta tuli loppu, kapteeni, antakaa minun vihdoinkin maata.»
»Ylös paikalla», ärjäsi Bennett. »Tuo on vain joutavata lörpöttelyä, sen minä tiedän paraiten.»
»Minä vakuutan teille, kapteeni, etten voi.»
»Ylös paikalla!»
»Antakaa minun maata, Jumalan tähden, kapteeni, minä en jaksa enää.»
Bennett potkasi häntä kylkeen.
»Nousetko jo, sanon minä!»
Puristaen viimeiset voimanrahtusensa ja Bennettin käteen tarrautuen pääsi Adler jaloilleen.
»Kas niin, se oli oikein, luuletko voivasi astua kolmisen askelta?»
»Luulen kyllä — en tiedä — ehkäpä.»
»Jouduhan sitten koettamaan.»
Toiset jatkoivat matkaa.
»Voitko astua vielä kolme askelta, — vastaa minulle pää pystyssä, voitko?»
Adler nyökkäsi.
»Astu siis ne ja vielä kolme — ja sitten vielä kolme — kas noin — näytä olevasi mies, äläkä enää vaivaa minua mokomalla ämmäin jaarituksella.»
»Niin, mutta — —»
Bennett asettui aivan hänen eteensä, nosti leuasta hänen päänsä pystyyn ja uhkasi häntä nyrkillä.
»Kuuleppas nyt, veikkoseni, minä pieksän sinua eteenpäin niinkuin koiraa, ja minä saan sinut eteenpäin!»
Pari tuntia myöhemmin päätti Adler sen päivän taivalluksen jonon etummaisena miehenä.
Nyt he alkoivat syödä koiriaan. Joka ilta lähetettiin Mukk Tu ja Adler rantaan kokoilemaan pieniä leväkirppuja, joita meni puolisentoistatuhatta kouralliseen. He pureksivat poronjäkälää, jota kasvoi harvakseen lumisten kallioiden rotkoissa, tai yrittivät pureksia mehua pajujen kuivista varvuista. Tavantakaa Bennett lähetti parhaat pyssymiehensä, eskimon ja Clarken etelään päin etsimään riistaa. Joka kerta he palasivat tyhjin käsin takaisin. Joskus he tiesivät mainita nähneensä vanhoja peuran- ja ketunjälkiä, mutta talvipakkanen oli karkottanut kaikki elolliset oliot pois rannikolta. Vain kerran ampui Clarke lumivarpusen. Bennett ajoi joukkoaan eteenpäin.
Eräänä aamuna kolmannen viikon alussa, heidän syötyä aamiaisensa, jona oli 80 gr koiranlihaa ja puoli kuppia pajunvarsista keitettyä teetä, maleksivat Ferriss ja Bennett vähän erillään toisista, jotka panivat telttaa kokoon. Ferriss katsahti ympärilleen, etteivät vain muut kuulisi, ja kuiskasi sitten: »Mitä sinä ajattelet Mc Phersonista?»
Lyöttymä Mc Phersonin jalassa oli jo syöpynyt luuhun saakka. Oli oikein ihme, että hän oli kestänyt näinkin kauan. Mutta viime aikoina hän oli ruvennut jäämään toisista jälkeen, hän voipui päivä päivältä yhä enemmän, ja edellisenä iltana hän oli päässyt leiriin vasta tunti sen jälkeen kun teltta oli saatu pystyyn. Mutta hän oli reipas veitikka, paljon urhokkaampi kuin Adler, eikä tahtonut hevillä leikistä erota.
Bennett ei vastannut mitään, eikä Ferrisskään kysellyt sen enempää. He samosivat eteenpäin ja tapasivat melkein kohta edessään miehenkorkuisia lumikinoksia. Sen vastuksen voitettuaan heidän oli kavuttava korkeata mukularinnettä ylöspäin, joka oli muodostunut jääsohjosta ja paljaista mustista basalttiliuskaleista. Kaksi tuntia meni siihen urakkaan, ja huipulle päästyä Bennett pysähtyi, jotta toiset saisivat vetää ilmaa keuhkoihinsa. Mutta kun piti taas lähteä jatkamaan, huomattiinkin, että Mc Pherson ei enää pysynyt jaloillaan. Hän kaatua kuukahti lakkaamatta, ja Adler ja Dennison koettivat auttaa häntä uudelleen pystyyn, mutta olivat liian heikkoja ja kaatuivat itsekin. Dennisonia oli toisten vuorostaan autettava jalkeille. Bennett kävi luokse, kietoi käsivartensa Mc Phersonin vyötäisille ja sai hänet pystyyn. Hän otti askeleen, mutta samalla koukistui vasen jalka hänen allaan ja hän lankesi uudestaan. Kolme kertaa tätä uudistui; hän oli niin kykenemätön kävelemään, ettei edes voinut seista jaloillaan.
»Kunhan vain saisin luvan levätä yhden päivän», alotti Mc Pherson arastellen. Bennett katsahti lääkäriin. Dennison pudisti päätään. Sekä jalka että koko sääri polvea myöten olisi pitänyt leikata jo monta päivää sitten. Kokonaisen kuukauden lepo kotimaan sairaalassa ei olisi tehnyt Mc Phersonista kalua.
Bennett seisoi ja mietiskeli kotvan, sitten hän kääntyi toisia kohti:
»Eteenpäin joka mies!»
»Mitä, mitä — —» alotti Mc Pherson. Hän oli jäänyt istumaan maaperään ja katseli kauhistunein, tuijottavin silmin miehestä mieheen. Jotkut alkoivat laahustaa eteenpäin.
»Odottakaa, odottakaa minua», parkasi vaivainen mies, »minä — minä jaksan hyvinkin kulkea mukana — minä —• hän kohottautui polvilleen, koetteli reuhtoa itseään pystyyn ja kellistyi jäälle.
»Matkaan!»
»Mutta — mutta — oo, kapteeni, ettehän tahtone jättää minua tänne!»
»Matkaan!»
»Me kaksi olemme olleet yksissä koko matkan ajan, kapteeni», sanoi muuan miehistä ja kohotti Bennettille lakkiaan. »Minä jään sitten yhtä hyvin tänne hänen kanssaan, sillä lopussa olen itsekin.»
Eräs toinen yhtyi säveleeseen: »Ja minä jään myöskin, en voi jättää häntä tuolla tapaa jälelle, se on liiaksi armotonta.»
Hetkisen seisoivat kaikki hiljaa. Nekin, jotka jo olivat lähteneet liikkeelle, pysähtyivät. Kaikki näyttivät tuiki päättämättömiltä.
Bennett tempasi koiranruoskan Mukk Tu'lta. Hänen äänensä kajahti kuin torven torahdus:
»Matkaan!»
Jälleen voitti Bennettin väkevämpi tahto. Hän laski rauta-ikeensä noiden vastustuskykyä vailla olevain miesten niskoille. Kuuliaisesti he kääntyivät etelää kohti. Marssi alotettiin.
Siten kului päivä, kului toinenkin. Retkikunta kamppaili tietänsä eteenpäin. Heidän kärsimyksensä enenivät joka hetki. Ei kukaan olisi uskonut, että ihmisluonto voi kestää kaiken tämän ja päästä siitä elävänä. Neljännen päivän vastaisena yönä, kellon käydessä 3 aamulla, herätti Adler Bennettin.
»Kapteeni, se on Clarke, joka nukkuu minun kanssani samassa makuusäkissä. Luulen hänen tekevän loppua.»
Kaikki nukkujat teltassa herätettiin, ja rasvalamppuun viritettiin tuli.
Clarke makasi tajuttomana säkissään ja veti henkeä heikosti mutta kiivaasti, pitkin väliajoin. Lääkäri kumartui hänen puoleensa, tunnusteli valtimoa ja pudisti haikeasti päätään.
»Hän kuolee — hiljalleen — nälkään.»
Hetken kuluttua rupesi Clarke keveästi värähtelemään, hän avasi suunsa, ja siitä kuultiin heikko korina.
Puolen kuudetta kilometriä oli heidän vaivainen ennätyksensä seuraavana päivänä, vaikka jää oli jokseenkin sileätä. Ferriss kompasteli taukoamatta. Dennison ja Merz olivat vähän sekaisin, eikä Bennett voinut päätellä Ferrissinkään olevan täysin tolkuillaan. Vihuri oli käynyt suoraan vasten heidän kasvojaan aamusta varahin. Puoleltapäivin sen voima kasvoi. Kello 4 aikaan kohisi raju myrsky aution, jäätyneen maan yli. Mahdotonta oli yrittääkään eteenpäin, niin kauan kuin sitä kesi. Väkevimmät puuskat aivan taittoivat jalat kerrassaan alta. Puoli 5 he pysähtyivät. Nyt kävi oikea hirmumyrsky. He seisoivat yhdessä kohdin, kokosivat voimia ja talsivat eteenpäin, pysähtyivät jälleen ja yrittivät uudestaan eteenpäin, kunnes heidän vihdoin oli pakko tauota turhasta reistailemisesta ja seisoa hiljaa alallaan pyörivissä lumikuuroissa ja tuulispäissä, jotka olivat sokaista heidät.
»Pystyttäkää teltta», käski Bennett levollisesti. »Jäämme tähän odottamaan myrskyn taukoamista.»
Jäätyneen kalliojärkäleen suojaan moniaan sadan metrin päähän rannasta he pystyttivät telttansa, ja mitä lllallispalaa voitiin kerustaa kokoon, se syötiin äänettömyyden vallitessa. Kaikki tiesivät, mitä tämä pakollinen pysähtyminen heille merkitsi. Tämä illallinen — jokaisen annos mahtui kämmenkuoppaan — oli viimeinen ruuanpala, mitä heillä oli. Eteenpäin he eivät päässeet kulkemaan. Mitäs sitten? Bennett antoi käskyn, että kaikki, ennenkuin ryömivät makuusäkkeihin, yhdessä lausuisivat uskontunnustuksen ja rukoilisivat Isämeidän.
Seuraava päivä kului, ja vielä seuraava. Myrsky ei hellittänyt. Matkanteko oli täytynyt heittää mielestä. Koko päivän ja koko yön mittaan miehet pysyivät teltassa, kukin kyyristyneenä makuusäkkiinsä, nukkuen toisinaan 18—20 tuntia vuorokaudessa. He eivät tajunneet ajan kulkua, eivät tajunneet omia kärsimyksiään, eivät edes tajunneet enää nälkäänsäkään. Ainoastaan Bennett ja Ferriss olivat täysin tajuissaan.
Viimeisen viikon muistiinpanot Bennettin päiväkirjassa kuuluvat:
Maanantaina, marraskuun 29 p. Leiriydyttiin klo 4.30 ip. n. 100 metrin päähän rannasta. Idässäpäin avointa vettä niin pitkältä kuin voi nähdä. Jollei minun olisi ollut pakko jättää veneet matkan varrelle — mutta sitä ei auta harmitella. Minun täytyy katsella tilannettamme kasvoista kasvoihin. Jaoin miehille puolipäivän aikaan viimeisen lihamehumme, sekotettuna pajunvarpukeitoksen. Muonaa on enää 2/15 kg pemmikania miestä kohti ja loput koiranlihasta. Missä viipyykään apuretkikunta? Meidän olisi joka tapauksessa täytynyt jo kauan sitten tavata valaanpyyntilaivoja. Tiistaina, marrask. 30 p. Tänään tohtori leikkasi Ferrissiltä toisenkin käden. Myrsky käy koillisesta. Mahdotonta pyrkiä sitä vastaan nykyisessä kurjassa tilassamme; pakko pysyä täällä, siksi kunnes se asettuu. Keitimme päivälliseksi lientä viimeisestä koiranlihastamme. Pemmikani loppunut.
Keskiviikkona, joulukuun 1 p. Yleinen heikkous. Merz menehtyy nopeaan. Lähetin Adlerin rantaan etsiskelemään leväkirppuja. Saimme niitä noin suullisen mieheen. Päivälliseksi lusikallinen glyseriniä lämpimän veden kera.
Torstaina, jouluk. 2 p. Merz kuoli yöllä. Myrsky jatkuvasti koillinen.Ankara yö.
Perjantaina, jouluk. 3 p. Hansen kuoli varhain aamulla. Mukk Tu ampui kiirunan. Siitä lihakeittoa. Dennison ei jaksa enää kauvempaa.
Lauantaina, jouluk. 4 p. Hansen haudattiin jään alle. Lusikallinen glyseriniä ja lämmintä vettä päivälliseksi.
Sunnuntaina, jouluk. 5 p. Tapasin Dennisonin kuolleena minun ja Adlerin välissä. Olemme liian väsyneet haudataksemme hänet tai edes vetääksemme hänet ulos teltasta. Jääköön hän tänne makaamaan. Jumalanpalvelus klo 5.30 ip. Viimeinen lusikallinen glyseriniä lämpimän veden kera.
Seuraava päivä oli maanantai, ja Ferriss heräsi johonkin aikaan vuorokaudesta — oliko se yö vai päivä, sillä hän ei kyennyt päättämään. Hän nousi kyynärpäänsä varaan ja tuijotteli tylsästi Bennettiin, joka kirjoitti päiväkirjaansa. Huomatessaan Ferrissin olevan hereillä silmäsi Bennett ylös papereistaan. Hänen äänensä kuului paksulta ja sekavalta, sillä kieli tahmautui kiinni kitalakeen.
»Kauanko myrskyä nyt ollut, Ferriss?»
»Tänään viikon päivät», vastasi toveri.
Bennett kirjoitti edelleen.
— — — taukoamaton myrsky yli viikon päivät. Mahdoton tässä tilassa kulkea sitä vastaan. Mutta jos jäämme tänne, joudumme perikatoon. Jumala meitä auttakoon. Nyt on kaikkityyni ohi.
Bennett veti viivan poikki sivun, johon hän oli viimeksi kirjoittanut, ja kirja yhä kädessään hän antoi katseensa verkalleen kulkea yli koko teltan.
Kuusi miestä oli jälellä, viisi ahdettuina yhteen tuohon kauheaan telttaan, kuudes, Adler, oli alhaalla rannalla etsimässä leväkirppuja. Teltan omituisen kaameassa hämyssä näyttivät »Frejan» retkikunnan eloonjääneet miehet pikemminkin eläimiltä kuin ihmisiltä. Parta ja tukka oli heillä leikkaamaton ja liittyi yhteen nahkapuvun karvojen kanssa. Kasvot olivat mustat liasta, ja käsivarret ja sääret olivat jäykät ja pöhöttyneet. Se oli nälän luonnotonta lihavuutta, kurjuuden veristä ivailua; tuolla pelottavalla leimalla nälkäkuolema näillä mailla ensin merkitsee ne, jotka se tahtoo tappaa. Silloin tällöin he yrittivät ryömiä vähän lattialla, kieli tahmautuneina kiinni kitalakeen, turvonneena ja tuhkanharmaana kuin papukaijoilla, ja joka kerta kun he yrittivät sanoa jotakin, tulivat he väkistenkin purreeksi kieleensä.
Oviaukon vieressä virui Dennisonin pöhöttynyt ruumis. Kaksi muuta torkkui makuusäkeissään. Eräässä nurkassa kyyrötti Mukk Tu ja keitti rasvalampulla lientä hylkeennahkatallukoistaan. Toisissa nurkissa majailivat Ferriss ja Bennett. Bennett käytti polveaan kirjoituspöytänä, Ferriss koetteli kädentyngillään kirvoittaa itseään ulos makuusäkistä. Toiseen tynkään oli tinalusikka köytetty nuoralla.
Teltassa oli kamala löyhkä. Lääkeaineet antoivat lemunsa ja homehtunut ruuti, likaiset pitovaatteet, kauan pesemättömät ihmisruumiit, kangasseiniin pitäytynyt tupakanhaju, käristynyt hylkeennahka, kostea ja homeinen telttakangas antoivat kukin oman lemunsa — ruuan hajua vain ei olisi terävinkään nenä voinut keksiä.
Ulkona ulvoi myrsky, pitäen taukoamatonta noitainjuhlaa. Se täristeli ikäkulua telttaa, hyppeli villein hypyin kalliolta toiselle ja pölytti kuivaa, tuhkanhienoa lunta ylös pyörteisiin kuin raivopää paholainen, kuin jokin mahtava hirviö, joka temmeltää kuolinkouristuksissaan, säälittömästi kuin nälistynyt susi.
Teltan edustalla työntyi alastomain jäävuorirantamien sisään pitkä vuono, täynnä ajelehtivia jäälohkareita; mutta teltan takana urkeni etelää, itää ja länttä kohti ääretön, harmaa, rosoinen, luotaan torjuva autiomaa. Jäätä ja lunta ja kivilouhikkoa, jäätä ja lunta ja kivilouhikkoa ulottui siellä peninkulmamääriä; oikea tyhjyyden ja autiuden maailma — rikkirevitty taistelutanner maailman alkuaikojen villeistä kamppailuista.
»Missä Adler on?» kysyi Ferriss.
»Hän on mennyt ulos etsimään leväkirppuja», vastasi Bennett. Hän taivutti päätänsä ja katseli miettiväisesti polvellaan auki olevaan päiväkirjaan.
»Tiedätkö, Ferriss, mitä nyt juuri kirjoitin?» hän kysyi, ja vastausta odottamatta hän jatkoi: »kirjoitin: 'Nyt on kaikkityyni ohi'.»
»Sen minäkin uskon», virkkoi Ferriss ja katseli ympärillensä.
»Niin, kaikki toivo. Nyt se on viimeinkin auttamattomasti ohitse — — —Niin, niin.»
Molemmat olivat kauan vaitonaisia. Muuan makuusäkissä kykkivistä miehistä voihkasi ja kääntyi vatsalleen. Ulkona puhkesi tuuli äkkiä valittavasti vinkumaan ja jatkoi sitten vanhaa meluamistaan.
»Dick», sanoi Bennett ja pani päiväkirjan kiinni, »kaikki on nyt ohi, ja senvuoksi tahdon mielelläni puhella sinun kanssasi — — kysyä sinulta jotakin.»
Ferriss kieritteli lähemmäksi häntä. Myrskyn kohina voitti heidän äänensä, niin että toiset eivät voineet kuulla mitä he puhelivat, ja nyt olisi ollut samantekevä, vaikka olisivat kuulleetkin.
»Dick», alotti Bennett, »nyt olemme kaikki samanlaisia. Muutaman tunnin perästä mekin olemme samassa tilassa kuin hän tuossa», hän löi kädellään tohtorin ruumista. Se oli jo niin jäykkä, että lyönti läimähti kuin kovan tukin pinnasta. »Tuolla tapaa mekin kohta makaamme. Mutta ensin — niin kauvan kuin vielä voin, tahtoisin puhella sinun kanssasi Lloyd Searightista. Sinähän olet tuntenut hänet koko ikäsi, ja sinä olit meistä kahdesta viimeinen, joka näit hänet ennen lähtöämme. Muistat kai sen, minun piti mennä laivaan kahta päivää ennen sinua tarkastamaan, että pumput olivat kunnossa.»
Bennettin puhellessa istui Ferriss aivan suorana makuusäkillään ja piirteli tinalusikallaan kuvioita nahkatakkinsa liepeeseen. Niin, totta oli, että hän oli tuntenut Lloydin niin kauvan kuin oli elänyt, ja varmastikin senvuoksi hän oli ruvennut niin paljon pitämään tytöstä. Mutta hän ei ollut aina ilmaissut sitä, rakkautensa ei ollut hänelle itselleenkään selvinnyt, ennenkuin hän tuli ottamaan häneltä jäähyväiset, jättämään hänet tämän mielettömän matkan vuoksi. Silloin oli jo ollut liian myöhää sanoa hänelle mitään, ja siksipä ei Ferriss ollut sanonutkaan mitään. Lloyd ei saisi koskaan tietää, että hänkin — kuten Bennett — piti hänestä.
»Ehkäpä kuuluu hullulta», jatkoi Bennett hämillään — »mutta jos voisin uskoa, että hän olisi välittänyt minusta — sillä tapaa kuin tahtoisin — niin kävisi se, mikä nyt meitä odottaa — enpä oikein tiedä, kuinka puhua — niin kävisi se helpommin päinsä, sitä tarkoitan. Ilmaisen ajatukseni hyvin huonosti — mutta eipä olisi niin tukalaa kuolla, jos vain tietäisin, että hän olisi edes vähänkin pitänyt minusta.»
Ferrissillä pyörivät ajatukset sukkelasti päässä. Kuinka ihmeellä ei tämä ollutkaan koskaan juolahtanut hänen mieleensä! Mutta Ferriss ei ollut koskaan voinut ajatella naislempeä Bennettin kaltaisen persoonan yhteydessä, tuon suuren, järeän, karkeatekoisen miehen, joka koko olemuksellaan sulautui valtaviin suunnitelmiinsa, joka ei kyennyt näkemään ja huomaamaan muuta kuin etäisen päämaalin, jonka oli itselleen asettanut, joka vei aatteitaan perille kaikkien muiden ajatusten, toivomusten ja tunteiden kustannuksella. Bennett oli miesten mies, mutta vain pelkästään mies. Mutta tässäpä johtui jotakin Ferrissin mieleen. Bennetthän oli nimittänyt Lloydia naisten naiseksi, suurenmoiseksi naiseksi. Hän oli oikeassa, kieltämättä hän oli oikeassa. Juuri sellainen Lloyd oli, eikä siis käynyt ihmetteleminen, että hän oli miellyttänyt Bennettiäkin. He olisivat todellakin komea pari, väkeviä ja suurenmoisia luonteita kumpikin, haavoittumattomia oman voimansa tunnossa.
»Sinä olet tuntenut hänet niin hyvin ja niin kauan», jatkoi Bennett, »että varmastikin uskon hänen puhelleen sinulle minusta. Sanopas minulle, onko hän milloinkaan sanonut — tai vihjannut — antanut sinun ymmärtää, että hän olisi huolinut minusta, jos olisin kosinut häntä.»
Yksinpä tällaisenakin elämänhetkenä täytyi Ferrissin ihmetellä tuota äkillistä ja odottamatonta muutosta Bennettin muuten niin karussa olemuksessa. Ferriss tunsi hänet hyvin. Bennett ei ollut sellainen mies, joka antoi tinkiä vaatimuksistaan ja tyytyi vähempään osaan. Mitä ikinä hän tahtoi omistaa, sen hän otti raudankovalla kädellä, säälimättömästi ja häikäilemättömästi. Mutta eivätkö kaikki elämän arvot olleet samantekeviä, joutavia pikku asioita nykyisessä hajoamistilassa? Se hirvittävä mylly, joka oli tavoittanut heidät rouhimiensa väliin, oli jauhanut kaikki pienet etäisyystajunnat irti heistä. Ainoastaan puhtaasti inhimillinen heidän olemuksessaan i — alkuperäisin, arvoisin — oli jäänyt jälelle.
Mutta ajatus, mitä hänen oikeastaan nyt piti vastata, kammahdutti Ferrissiä. Toisella puolen oli se nainen, jota hän itsekin rakasti, toisella puolen jälleen Bennett.
Hänen paras ystävänsä, hänen päällikkönsä, hänen sankarinsa. Olivathan hekin jo tunteneet toisensa kauan, olivat vieri vieressä sotineet samaa vihollista, samoja kärsimyksiä, samoja vaaroja, samoja onnettomuuksia ja tappioita vastaan.
Ferriss oli hirveän ymmällään. Oliko hänen pakko puhua Bennettille silkkaa totta? Pitikö tämän viime pettymyksen päättää pitkä sarja muita pettymyksiä, kruunata kaikkien näiden viimeisten kuukausien katkerat onnettomuudet ja murtuneet toiveet? Pitikö Bennettin kuolla tällainenkin suru sydämensä kukkuroina?
»Olenpa välistä uskonut», sanoi Bennett heikosti hymyillen, »että hän tosiaankin välitti hieman minusta. Olen varma, että joskus voin huomata sen hänen olemuksessaan. Toivoisin, että olisin puhunut hänelle suoraan. Onko hän milloinkaan sanonut sinulle mitään? Luuletko, että hän olisi ottanut minut, jos olisin kosinut?» Hän pysähtyi ja odotti henkeään pidellen vastausta.
»No niin», rohkeni Ferriss vihdoin virkkaa, toivoen että sen kautta keskustelu päättyisi, »nii-in, luulenpa, että hän olisi tehnyt sen.»
»Luuletko?» sanoi Bennett sukkelaan. »Sinä siis luulet. Mitä hän on sanonut? Onko hän sanonut sinulle mitään?»
Nyt joutui Ferriss pahasti tiukalle. Hän ei tiennyt, mitä nyt neuvoksi. Mutta äkkiä hän sai pelastavan ajatuksen. Nythän oli kaikki niin yhdentekevää. Miksi ei hän siis kertoisi ystävälleen sellaista, jota tämä kaikkein mieluisimmin tahtoi kuulla, vaikkapa se ei ollutkaan totta? Miksi ei Bennett saisi edes kuollessaan tätä iloa osakseen, kärsittyään niin paljon? Milläpä asialla olikaan enää jotain merkitystä, kun heidän kaikkien oli pakko kuolla seuraavain neljänkolmatta tunnin kuluessa? Bennett tuijotteli niin jännittyneenä häneen; nyt ei ollut aikaa ajatella seurauksia. Mutta mitään seurauksia ei tullut olemaankaan. Loppuhan oli niin lähellä. Mutta voiko Ferriss nyt valehdella noin paksulta Bennettille? Ferriss ei uskonut, että Lloyd piti Bennettistä; oikeastaan hän oli varma siitä, että tyttö ei pitänyt tästä, ja kuinka voi Bennett edes vilaukseltakaan uskoa Lloydin tunnustaneen jotakin sellaista hänelle, Bennettin ystävälle ja uskotulle? Ferriss oli tuntenut jo Lloydin kauan ja oppinut vihdoin rakastamaan häntä. Mutta tiesikö hän itse edes, pitikö tyttö hänestä? Ei, sitä hän ei tiennyt, ei osannut aavistaakaan.