Yö kului ilman muuta muutosta, kuin että valtimo ja ruumiinlämpö vaihtuivat niinkuin kävi odottaminenkin, mutta aamupuolesta sai Lloyd sen vaikutelman, kuin olisi Ferriss hetkiseksi palannut tietoisuuteen. Hänestä tuntui, kuin olisi ymmärtävä ilme palannut potilaan silmiin, kun hän ymmällään katseli ympäri huonetta. Mutta Lloyd, joka silloin istui vuoteen jalkapäässä, käänsi kasvonsa poispäin. Ei olisi ollut hyväksi, jos Ferriss tällöin olisi tuntenut hänet.
Lloydin täytyi ihailla tri Pittsin järkevyyttä, kun tämä oli tuonut Ferrissin mukanaan niin rauhalliseen paikkaan kuin kotiinsa Medfordiin. Tohtorilla ei ollut perhettä lainkaan, ja häntä itseään lukuunottamatta asui talossa ainoastaan taloudenhoitajatar ja keittäjätär. Useammin kuin kerran oli Pitts tehnyt kotinsa sairaalaksi, kun kysymyksessä oli jokin mielenkiintoinen tapaus, joka vaati tavallista suurempaa tarkkaavaisuutta. Talo sijaitsi hiukan tuon pienen rauhallisen huvilakaupungin ulkopuolella. Siinä vallitsi ainainen sunnuntaihiljaisuus. Öitä valvoessaan voi Lloyd aamupuoleen yötä kuulla heikon junan kolinan, kun se ajoi aseman ohi, minne oli matkaa puolisentoista kilometriä. Moniin aikoihin oli se ynnä ohi taapertavain lampaanvuonien määkynä ainoita ääniä mitä kuultiin. Välistä visertelivät myöskin linnut, herätessään aamuvarahin katonräystäällä ja puutarhan omenapuissa. Lloyd meni akkunaan, veti verhot syrjään ja jäi katselemaan ulos. Hän voi nähdä sen kappaleen tiestä, joka vei kaupunkiin, ja etempänä jonkin ison, neliskulmaisen kivitalon, jonka harjalla oli pyöreä kupu ja sillä lipputanko — se oli kai jokin koulu tai pankkitalo tai vapaamuurarirakennus. Tohtorin taloa ympäröivät pellot ja niityt, joilla unisia lehmiä seisoskeli. Yksi niistä muutti asentoa, ja hän oli melkein kuulevinaan sen pitkän, pärskyvän huohotuksen. Jossakin kaukana, monien kilometrien päässä, veteli kukko säännöllisin väliajoin aamuvirttään. Äkkiä vastasi toinen aivan läheltä — ja silloin kaikki kaiut heräsivät. Ensi kerran Lloyd tällöin huomasi kapean, kalpean valonsarastuksen itäisellä taivaanrannalla. Kello 8 tienoissa aamulla tuli tohtori hänen tilalleen, ja hänen lukiessa Lloydin muistiinpanoja ja tämän selitellessä yön menoa tuli taloudenhoitajatar sanoinaan, että aamiainen oli valmiina.
»Käykää nyt alas syömään, neiti Searight», sanoi tohtori. »Minä olen täällä sen aikaa. Taloudenhoitajatar näyttää teille huoneenne.»
Ennenkuin kävi aamiaiselle, meni Lloyd hänelle osotettuun huoneeseen — kukaan edellisistä sairaanhoitajattarista ei ollut asunut siinä — muutti siellä pukua ja pesi kätensä ja kasvonsa desinfektioivalla nesteellä. Ulos tullessaan tapasi hän tohtorin eteisessä, hattu ja keppi kädessä. »Nyt hän on nukahtanut», sanoi Pitts, »ja on aivan levollinen. Minä käyn vähän maantiellä saamassa raitista ilmaa. Taloudenhoitajatar istuu nyt hänen luonaan. Neljännestunnin kuluttua olen täällä jälleen. En ole ollut oven ulkopuolella viiteen päivään, ja tällä hetkellä ei ole mitään välitöntä vaaraa.»
Aamiainen oli katettu huoneeseen, jota tohtori sanoi »lasisaliksi». Se oli umpinainen kuisti, jonka yksi seinä oli pelkkiä akkunaruutuja ja antoi pienelle nurmikentälle, joka vietti omenapuiden lomitse alas maantielle. Se oli hyvin kaunis huone, ja sen oli sisustanut tri Pittsin sisar, joka oli pari vuotta asunut täällä Medfordissa. Täällä söi Lloyd aamiaisensa ypö yksin, ja täällä hänet myöskin Bennett tapasi. Ainoat vaununtapaiset ajopelit, mitä Medfordissa sai käsiinsä, jonkinlaiset neli-istuimiset työvankkurit, ajaa täristivät portin eteen, johon pärskyvät, höyryävät hevoset pysähtyivät. Ennenkuin vaunut olivat ennättäneet kunnolla seisahtuakaan, hypähti niiltä maahan korkea- ja rotevakasvuinen mies, mutta vasta sitten, kun tämä oli tullut puoliväliin pihatietä, tunsi Lloyd hänet. Bennett keksi hänet aivan samanaikaisesti, oikasi suoraan nurmikon poikki ja kävi sisään huoneeseen avoimena olevasta lasiovesta.
Lloydista tuntui koko huone kutistuvan pienemmäksi, kun tuo valtava hahmo astui sisään, ja hänen askeleensa lattian poikki — hänen raskaat, tarmokkaat ja itsetietoiset askeleensa — panivat lasiruudut tärähtelemään. Koskaan ei Bennett ollut niin vähän paikallaan kuin tässä hennon-hienossa huoneessa, jonka naiskäsi ja naisenaisti oli sisustanut kaikkine heiveröisine lasikoruineen ja kukkamaljakoineen. Ympäristö oli mitä jyrkimpänä vastakohtana hänen raa'an voimakkaalle hahmolleen. Hänen kasvonsa näyttivät pelottavan pontevilta huoneen hentoja, pehmeitä värejä vastaan, ja hänen hartiansa ja rintakupunsa eivät olleet koskaan näyttäneet niin mahtavilta kuin nyt. Nuo kulmikkaat kasvot kapeine, mataline otsineen ja valtavine leukaperineen, pienet, karsastelevat silmät ja iso, yhteenpuserrettu suu eivät olleet koskaan niin selvästi ilmaisseet tuon miehen taipumatonta, ylikuohuvaa hengen- ja tahdonvoimaa, hänen tärisyttävää tarmokkaisuuttaan. Kun hän seisoi siinä hänen edessään korkeana kuin kirkontorni, käsi tuolin selkälaudalla, tuntui Lloydista siltä, kuin tarvitsisi tuon mahtavan kouran vain pusertaa kokoon murskatakseen sirosti leikellyn selkälaudan, ja kun hän puhui, oli Lloyd kuulevinaan, kuinka ohuet, hennot posliiniastiat pöydällä kilahtelivat yhteen aivan kuin säikähtyneinä tuon syvän, jyrisevän äänen voimaa.
Lloyd huomasi jo ensi silmäyksellä, että Bennett oli ylen kuohuvassa mielentilassa. Hänen kasvonsa olivat tummanpunaiset. Silmät säkenöivät kokoonpuserrettujen kulmakarvojen alta, hän puri hampaitaan yhteen, ja otsasuonet olivat pahoin pullistuneet. Bennett oli varmaan saanut kuulla, kuinka epätoivoinen Ferrissin tila oli. Ei siis käynyt ihmetteleminen hänen kiihottunutta tuultaan, kun hänen paraan ystävänsä henki oli vaarassa. Sellaisena hetkenä ei Lloyd voinut muistellakaan, että hän ja Bennett olivat viimeksi eronneet vihassa toisistaan.
»Mieleni on niin paha, ettette saanut sitä ennen tietää, Mutta muistatte kai, ettette sanonut, minne te matkustitte. Te olitte —»
»Mitä te täällä teette?» keskeytti Bennett hänet. »Mitä te tarkoitatte — minkävuoksi —» hän keskeytti omankin puheensa kootakseen hiukan ajatuksiaan. — »Tänne te ette saa jäädä», jatkoi hän sitten. »Tiedättekö te edes, mihin vaaraan te täällä alistutte? Teidän pitää hetipaikalla lähteä pois täältä.»
»Niin —», Lloyd hymyili vastatessaan, »tuo on asia, joka lähinnä kuuluu minulle itselleni. Sen te kyllä tiedätte, hra Bennett.»
»Minä tiedän, että teidän henkenne on vaarassa, ja —»
»Myöskin se on minun oma asiani.»
»Mutta minä tahdon, että siitä tulee myöskin minun asiani», sanoi Bennett kiireisesti. »Oh», huoahti hän syvään ja silitti kädellään tuolinselkää, »minkävuoksi meidän aina pitää kierrellä toisiamme? Minä en osaa lörpötellä ja viisastella jonnin joutavia. Miksi me tuhlailemme tällä tapaa sanoja, jotka vain sotkevat asiaa. Minähän rakastan teitä, ja olen tullut tänne kysymään teiltä — pyytämään teiltä, tarkoitan, että lähtisitte tiehenne tästä talosta, jossa te niin typerästi antaudutte vaaralle alttiiksi. Teidän täytyy tehdä se», lisäsi hän kiireisesti. »Minä pidän teistä niin paljon. Minä en saa sallia teidän leikkivän niin kevytmielisesti elämällänne, joka on liian kallis minulle. Onhan toisia naisia, toisia sairaanhoitajattaria, jotka voivat tulla teidän tilallenne. Mutta te ette saa jäädä tänne.»
Syvä närkästys valtasi Lloydin. »Tämä on minun toimialani», hän vastasi ja koetti hillitä suuttumustaan. »Minä olen täällä, koska se on minun velvollisuuteni.» Ja äkisti selvisi hänelle tuon miehen koko häpeämätön röyhkeys, hän nousi pystyyn ja sanoi tiukasti: »Pitääkö minun tehdä teille tiliä siitä, mitä teen? Minä olen täällä siksi, että tahdon olla täällä. Siinä on tarpeeksi. En aio sen pitemmältä väitellä asiasta teidän kanssanne.»
»Te ette siis tahdo lähteä täältä minun kanssani?»
»En!»
Bennett mietti hetkisen, ennenkuin keksi mitä sanoa.
»Minä en osaa pyydellä ketään ja mitään. Siihen en ole harjautunut. Teidänhän pitäisi tietää, kuinka vaikeata se minulle on, ja teidän pitäisi myöskin ymmärtää, kuinka äärettömän tärkeä tämä asia minulle on, kun kerran käyn pyytelemään teitä, rukoilemaan teiltä, niin nöyrästi kuin osaan, että lähtisitte pois täältä — nyt hetipaikalla. Juna lähtee tunnin päästä kaupunkiin, siellä on kyllä joku, joka näinkin odottamatta on valmis tulemaan tilallenne. Mehän voimme sähköttää — tuletteko siis?»
»Oletteko te aivan järjiltänne?»
»Lloyd, ettekö te huomaa, ettekö todellakaan voi ymmärtää? Minusta tuntuu, kuin te silmät ummessa juoksisitte ehdoin tahdoin kadotuksen kuiluun.»
»Minun paikkani on täällä. Minä en jätä sitä.» Lloyd kävi aivan ymmälleen nähdessään, mitä Bennett nyt teki. Hän rauhoittui näet aivan äkkiä ja katsoi kelloonsa.
»Minä erehdyinkin», sanoi hän. »Junan lähtöön on vielä viisi neljännestä. Meillä on enemmän aikaa kuin luulinkaan.» Ja pannen äänensävyynsä niin suurta hellyyttä kuin hänelle oli mahdollista, hän sitten lisäsi: »Lloyd, tottahan siis lähdette minun kanssani?»
»Ei, mutta tämähän käy yhä hullummaksi ja hullummaksi», vastasi tyttö. »Minä en tiedä, hra Bennett, onko teidän tarkoituksenne loukata minua, mutta joka tapauksessa te siinä näytätte onnistuvan hyvin. Kukaan ei ole pyytänyt teitä tulemaan tänne. Te tunkeudutte toisten yksityisasuntoon, ja te koetatte tunkeutua minun ja minun työni väliin. Jos luulette tehoavanne minuun sankarieleinenne ja uljaine sanoinenne, niin erehdytte suuresti. Te olette onnistunut tekemään vain sangen mitättömän vaikutuksen.»
»Olkoon niin», vastasi Bennett välinpitämättömästi ja kohautti hartioitaan, »minulle se on yhdentekevää. Minä olen päättänyt, että te poistutte täältä vielä tänäpäivänä, ja te voitte olla aivan varma, neiti Searight, että minä saan tahtoni perille.»
Lloyd veti syvään henkeään. Nyt hän vasta keksi, minkälainen mies oli häntä vastassa. Häntä ympäröi sellainen varmuuden ilmakehä — nyt kun hän oli levollinen — että vastarinta kilpistyi siitä.
Mutta myöskin hänen oma uhkamielisyytensä kohotti nyt harjaansa. Hän muisti, kuka hän itse oli. Jos Bennett oli vahva, tahtoi hän olla väkevä, jos Bennett oli taipumaton, tahtoi hän olla sitkeä, jos Bennett oli luja, ei hänkään tahtonut antaa myöten. Koskaan vielä ei hän ollut pettänyt velvollisuuttaan, milloinkaan hän ei ollut sallinut kenenkään pysähdyttää häntä tiellä, jonka hän tiesi oikeaksi. Nytkö hänen piti hairahtua siltä? Tietoisuus omasta vastusvoimastaan tuli hänelle avuksi. Bennett oli vahva, mutta hänkin oli sitä. Missä koko maailmassa löytyikään voima, joka voisi murtaa hänen tahtonsa? Kun se ei edes onnistunut kuolemallekaan, niin kukapa kuolevainen ihminen siihen pystyisi!
Ja Lloydille selvisi yht'äkkiä nykytuokion merkitys, tilanteen koko hirvittävä vakavuus. He olivat molemmatkin panneet kaiken voimansa tämän yhden ainoan kortin varaan. Kaksi erinomaisen vahvaa luonnetta seisoi aseissa toisiansa vastassa. Sovinnosta ei enää voinut olla puhettakaan, heidän oli mahdotonta tulla puolitiessä toisiansa vastaan. Joko hän tai Bennett joutuisi tappiolle. Toisen heistä täytyi nujertua ja nöyryyttyä, niin ettei koskaan enää voisi suoristautua. Tässä pienessä haurasseinäisessä huoneessa tulisi kaksi päämiestä koettelemaan voimiaan.
»Tarvinneeko minun sanoa teille», virkkoi Bennett, »että teidän henkenne merkitsee minulle enemmän kuin mikään muu asia koko maailmassa? Ettekö luule, että minä olin yhtä lujasti päättänyt voittaa, kun kaikkien miesteni henki riippui minusta? Sillä kertaa minä voitin — enkö siis voittaisi nytkin, kun niin paljon enemmän on minulle kysymyksessä. Minä en ole tottunut joutumaan tappiolle, enkä joudu nytkään. Olkaa varma siitä, ettei mikään voi pidättää minua.»
Lloydin oli mahdoton säilyttää malttiaan moisen hyökkäyksen tiellä.Hänen omanarvontuntonsakaan ei olisi sitä sallinut.
»Ja luuletteko te sitten ehkä, että voitte kohdella minua kuten matruusejanne», sanoi hän. »Mitä oikeutta teillä on minuun? Olenko minä teidän käskettävänne? Luuletteko te minun alistuvan teidän hirmuvaltaanne? Te ette ole nyt Koljuhin-vuonossa, hra Bennett.»
»Te olette se nainen, jota minä rakastan», vastasi mies kiihtyneesti, »ja minä vannon, että teen kaikkeni pelastaakseni teidän henkenne.»
»Entä minun rakkauteni teihin, jonka sanotte merkitsevän teille niin paljon — luuletteko herättävänne sen tuolla tapaa? Vaikkapa otaksuisimmekin, että te voisitte taivuttaa minut pötkimään velvollisuuttani pakoon, niin luuletteko te, että se saisi minun sitä enemmän rakastamaan teitä? Ajatelkaahan vähän tarkemmin.»
Mutta Bennett ei välittänyt muusta kuin yhdestä ainoasta vastauksesta.Hän iski kämmenensä läjähtäen yhteen ja sanoi:
»Minä ajattelen ainoastaan pelastaa teidän henkenne.»
»Niin, minun henkeni — mutta mistä te tiedätte, että minun henkeni on vaarassa? Jos me toraamme, niin etsikäämme edes järkevää syytä toraamme. Kuka sanoo, että minun henkeni on vaaralle alttiina, kun jään tänne?»
»Lähtekää ensin täältä, sitten saamme puhella siitä.»
»Minä olen sallinut teidän puhella jo liiaksikin», tiuskasi Lloyd suuttuneesti. »Käykäämme itse asiaan. Te ette voi taivuttaa ettekä houkutella ettekä pakottaa minua kääntämään selkääni velvollisuudelleni. Oletteko ymmärtänyt, mitä sanon? Tämä on minun viimeinen sanani. Te, joka olette ollut joukon johtaja, mitä te olisitte sanonutkaan, jos joku teidän väestänne olisi vaaran hetkenä paennut vartiopaikaltaan? Minä sanon teille, mitä silloin olisitte tehnyt — te olisitte ampunut hänet kuin koiran, ja te olisitte halveksinut häntä, ja nyt te tahtoisitte tulla halveksimaan minuakin. Onko teistä vähintäkään järkeä tuollaisessa menettelyssä?»
Bennett näpsäytti vain sormiaan.
»Järki menköön hitoille!»
»Mutta teidänhän täytyisi silloin halveksia minua ja saada minutkin halveksimaan itseäni.»
»Teidän henkenne —» alotti Bennett uudelleen.
Mutta silloin Lloyd kuohahti: »Minun henkeni! Minun henkeni! Eikö ole mitään kallisarvoisempaa kuin ihmishenki? Sehän pitäisi teidän toki ymmärtää paremmin kuin kenenkään toisen! Olkaa jälleen oma itsenne, olkaa se, joksi teitä luulin. Teillä on teidän omat lakinne, antakaa minun pitää omani. Te ette olisi voinut olla se, mikä olette, ette olisi saanut tehdyksi, mitä teitte, jollei teille ollut olemassa jotain korkeampaa kuin henkenne. Täytyyhän teidän toki myöntää, ettette olisi voinut rakastua minuun, jollette olisi uskonut, että minä olen teidän vertaisenne. Jos tietäisitte, että minä olen pettänyt velvollisuuteni, ette voisi enää rakastaa minua. Jos tietäisitte, että olette saanut minut toimimaan vastoin vakaumustani, niin ette voisi enää rakastaa minua. Minä tunnen teidät paremmin kuin te itse. Te piditte minusta, koska tiesitte, että olin luja ja rohkea ja rehellinen ja yläpuolella kaiken pikkumaisuuden. Ja nyt te tahdotte, että pötkisin pakoon, pettäisin, kavaltaisin tehtäväni, ja te sanotte sen tulevan siitä, että rakastatte minua.»
»Siinäpä oli liian paljon sanoja minulle. Minä en osaa väitellä kanssanne, eikä siihen ole aikaakaan. En ole tullut tänne — jutustamaan teidän kanssanne.»
Milloinkaan ei Lloyd ollut niin suutuksissaan kuin tänä hetkenä. Hänen kasvojensa syvä puna oli äkkiä vaihtunut harvinaiseksi, kalpeudeksi, hänen tummansiniset silmänsä oikein suitsivat kipeniä. Hän ojentausi aivan suoraksi.
»Kuten tahdotte», hän sanoi. »Emme siis jatka puhetta. Suokaa anteeksi, hra Bennett, nyt minun täytyy lähteä. Menen työhöni.»
Bennett seisoi hänen ja oven välissä. Hän ei liikahtanut paikaltaan.Sitten hän sanoi vakavasti:
»Älkää tehkö niin. Älkää pakottako minua menemään liian pitkälle.»
Lloyd tuijotti häneen suurin silmin.
»Ettehän tarkoittane — Te ette rohkene —»
»Minä toistan, että tulen tekemään sen, mikä on mielessäni.»
»Ja minä toistan, etten jätä potilastani.»
Bennett kohtasi hänen katseensa ja kiinnitti sen omaansa. Matalalla äänellä ja verkalleen hän vastasi ainoastaan kahdella sanalla:
»Teidän — täytyy.»
Molemmat vaikenivat. He katselivat toisiaan suoraan silmiin, molemmat yhtä jäykästi. Kului moniaita silmänräpäyksiä. Miehen tahto ja naisen vastarinta olivat kohonneet huippukohtaansa. Seuraavassa tuokiossa täytyi toisen niistä alistua.
Ja silloin tuntui Lloydista, kuin olisi hänen sisässään särkynyt jotakin — jotakin, jota hän ei voinut selittää eikä nimittää. Jokin hämärä vaisto hänen sielussaan, joka muuten oli niin rehellinen ja suoraviivainen, alkoi horjahdella. Miina oli räjähtänyt ja avannut ammottavan haudan. Hänen teräksinen tahdonvoimansa, josta hän oli ollut niin ylpeä, hänen itsenäisyydentarpeensa, hänen korskea itseluottamuksensa ja varma lujuutensa — kaikki se suli nyt olemattomiin tuon tulisen tahdon tieltä, joka ummisti silmänsä ja tukitsi korvansa kaikelle muulle, tuon valtavan, taipumattoman rautaoven edessä. Ja yht'äkkiä avautuivat Lloydin silmät, ja hän huomasi olevansa heikko, koska oli nainen. Oliko hän siis erehtynyt itsestään? Eikö nainenkin voinut olla vahva? Oliko hänen voimansa vain perustunut hänen alkuperäiseen heikkouteensa — ei hänen omaan yksilölliseen heikkouteensa, vaan hänen sukupuolensa heikkouteen, naisen luontaiseen heikkouteen? Oliko hän rakentanut luonteensa valloittamattoman linnoituksen juoksevalle hiekalle?
Mutta tottumus oli vielä liian väkevä. Kuin leimauksessa katsahti hän alas mittaamattomiin syvyyksiin, kuten ihminen välistä kiihkeän mielenliikutuksen valtaamana kykenee katsahtamaan. Hän katsahti sukupuolensa salaperäisiin, hämäriin uumeniin, syvälle, syvälle kaikkein pikku asiain ja elämysten alle — sinne missä elämän hirvittävä mylly sieppasi kaikki ja kaiken hampaisiinsa. Se oli onneksi vain lyhyt välähdys, pikanäky, jollainen ei toki usein esiydy, sillä muuten voisi järkeä ruveta pyörryttämään tuon kuilun reunalla ja se syöksyisi alas korjaamattomiin. Näky katosi, kuilu sulkeutui, ja hän tunsi jälleen maaperän jalkainsa alla.
»Minä en tee sitä!» huusi hän. Oliko se sama nainen, joka oli vielä äsken puhunut niin ylväästi? Helähtikö sama korskea, lannistumaton uhkamielisyys vielä hänen äänestään. Eikö siinä pikemminkin ollut epätoivon särähdys, tuollainen miltei huomaamaton värinä, joka tiesi kertoa hänen jo hoippuvan? Juuri se seikka, että hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa, eikö se todistanut, että hänen voimansa olivat pettämäisillään?
Mutta uljuutensa hänellä oli vielä jälellä, vaikka voima olikin häneltä murtunut. Hän tahtoi sittekin taistella viimeiseen saakka, hän tahtoi erota taistelusta pää ylväästi pystyssä. Ennenkuin viimeinenkin toivo oli särkynyt, ei hän tahtonut myöntää olevansa voitettu.
»Mutta joka tapauksessa», hän sanoi, »ei kuoleman vaara kuitenkaan ole niin paha kuin kuolema itse. Jos minun henkeni on vaarassa, kun jään tänne, niin on hänen kuolemansa aivan varma, jos poistun hänen luotaan tänä hetkenä.»
»Se on samantekevää — te ette voi jäädä.»
Lloyd katseli kauhuissaan tuota miestä. »Te ette varmaankaan tiedä itsekään, mitä oikein sanotte. Tiedättekö, kuinka huono hän on? Tiedättekö, että hän tekee kuolemaa juuri tällä hetkellä, että mitä kauemmin minä olen poissa hänen luotaan, sitä uhkaavampana väijyy kuolema hänen henkeään? Eikö hänellä ole yhtä hyvä oikeus elää kuin minullakin? Te ette tahdo ainoastaan tuhota minun ylpeyttäni, te tahdotte tuhota myöskin parhaan ystävänne hengen, sen miehen, joka seisoi rinnallanne, joka auttoi teitä, joka kärsi ja kamppaili yhdessä teidän kanssanne.»
»Mitä puhetta tämä on?» sanoi Bennett ja rypisti otsaansa.
»Jos nyt lähden hra Ferrissin luota, jos hän jää yksin puoleksikaan tunniksi, niin en vastaa hänen —»
»Ferriss? Mitä te nyt tarinoittekaan? Mikä on sen potilaanne nimi?»
»Ettekö sitä tiedä?»
»Ferriss? Dick Ferriss? Ettehän vain sano, että se on Dick Ferriss?»
»Olen koko ajan luullut, että tiesitte sen, että olitte kuullut sen.Niin, hra Ferriss se on.»
»Onko hän hyvin kipeä? Mitä hän täällä tekee? Ei, sitä en ole kuullut, kukaan ei ole sanonut minulle mitään. Pittsin piti kirjoittaa — sähköttää. Toipuuko hän siitä? Mikä hänellä on vikana? Hänessäkö se lavantauti on?»
»Hän on sangen vaarallisesti sairas. Tri Pitts toi hänet tänne maalle, omaan kotiinsa. Emme tiedä, tuleeko hän toipumaan. Tärkeätä on, että hänen luonaan valvotaan kaiken aikaa. Nyt siellä on vain palvelijatar. No nyt, hra Bennett, joko saan mennä potilaani luo?»
»Niin mutta — niin mutta, saammehan sijaanne jonkun toisen.»
»Ei ennenkuin vasta kolmen tunnin päästä, ja minä vakuutan teille, että hän saattaa kuolla minä hetkenä hyvänsä. Saanko nyt mennä?»
Sinä silmänräpäyksenä Bennett vasta oikein tajusi tilanteen vakavuuden. Oliko se ollut oikein tai väärin, joka tapauksessa oli hänen päähänsä pinttynyt sellainen vakaumus, että Lloyd pani henkensä vaaraan pysymällä sairaan luona, ja sitä vakaumusta ei mikään pystynyt kiskomaan pois. Kauhistus oli vallannut hänet, eivätkä mitkään järkisyyt päteneet sitä vastaan. Mutta Ferriss?
Kuinka hänen oli meneteltävä tämän suhteen? Nyt selvisi yht'äkkiä, että hänenkin henkensä oli vaarassa. Mitä hän nyt päättäisi? Kumpi hänen nyt täytyi valita — nainenko, jota hän niin korkeasti rakasti, vai ystäväkö, jonka kanssa hän oli ollut Jonathanin ja Davidin suhteessa?
»Saanko nyt mennä?» kysyi Lloyd kolmannen kerran.
Bennett ummisti silmänsä ja tarttui molemmin käsin päähänsä.
»Hyvä Jumala, odottakaas — odottakaa — en jaksa ajatella — minä — minä — voih, kuinka tämä on kauheata!»
Lloyd käytti säälittä hyväkseen voittamaansa etua.
»Odottaako? Kuulettehan, ettei tässä käy odottaminen.»
Ja hirmuinen peljästys puistatti Bennettin ruumista, kun hän tunsi, ettei hän voinut enää kääntyä takaisin. Hän, joka oli koko ikänsä tottunut äärimmäisen vaaran hetkinä tekemään nopeita päätöksiä, hän teki nytkin päätöksensä ja kokosi kaiken rohkeutensa voidakseen kohdata siitä johtuvia arvaamattomia seurauksia — seurauksia, joiden hän tiesi siitä hetkestä lähtien tulevan vainoomaan ja vaivaamaan häntä ikuisesti. Mitä ikänä hän nyt päättikään, niin hirvittävät tunnontuskat tulisivat olemaan seurauksena. Hänen päätänsä rupesi pyörryttämään, eikä hän enää kyennyt näkemään selkeästi, mikä oli oikein ja mikä väärin, hän voi vain vaa'alla punnita, kumpi tappio tuli olemaan suurempi. Hän voi vain valita toisen kahdesta, Ferrissin kuoleman tai Lloydin kuoleman. Hän ei voinut nähdä mitään välikeinoa, ei voinut keksiä mitään pakotietä. Hänestä tuntui, kuin seisoisi hänen vierellään pyöveli kirves koholla, odottaen hänen käskyään iskeäkseen. Ja sitäpaitsi hän oli — vaikkei ehkä itsekään sitä tiennyt — jo kauvan sitten astunut sen rajan yli, jonka ulkopuolella hän oli vielä voinut nähdä muutakin kuin sen ainoan päämäärän, jonka hän oli saanut päähänsä saavuttaa ja voittaa. — Hän oli tehnyt päätöksensä. Hänen raivoisa jäykkyytensä, hänen hurja halunsa voittaa, maksoipa voitto sitten kuinka paljon tahansa, oli hänellä käynyt jonkinlaiseksi hulluudeksi. Konetta, jonka hän oli pannut liikkeelle, hän ei enää kyennyt pysähdyttämään. Nyt hän ei enää voinut — vaikkapa olisi tahtonutkin — tehdä uudestaan ja toisella tapaa sitä, mitä oli tehnyt; hän ei voinut luopua alottamaltaan tieltä, paeta sitä tuhoisaa kuilua, jota kohti hän oli syöksynyt.
»Jumala auttakoon meitä kaikkia!» kuiskasi hän.
»No? —» sanoi Lloyd odottavasti.
Bennett veti syvään henkeä ja antoi käsiensä pudota hervottomina alas. Hän näytti aivan siltä, kuin olisi häneltä selkäranka katkennut, tuo iso, luiseva, jäntevä ruumis tuntui jollain merkillisellä, selittämättömällä tavalla kurtistuvan kokoon, hoippuen liian raskaan taakan alla — taakan, jota kukaan kuolevainen ei kyennyt nostamaan.
Mutta itse uskoi Bennett tällöin, että hän menetteli oikein ja viisaasti. Ja olipa oikein tai väärin, joka tapauksessa hänen täytyi jatkaa eteenpäin alottamaansa tietä. Kohtalonko käsi oli johtamassa, oliko se taivaan tuomio? —
Bennett oli koko elämänsä ajan ponnistellut suuret päämäärät silmäinsä edessä, suurimpiakaan vastuksia säikkymättä, ja hänen oli aina täytynyt voittaa valtavia vaikeuksia valtavaa voimaansa käyttäen. Pitkät ajat oli hän ollut eristetty sivistyneestä maailmasta, oli seisonut silmästä silmään alkuperäisen maailman villin voiman kanssa — voiman, joka oli voitettavissa vain yhtä villien keinojen avulla. Hän oli täten kadottanut sen kyvyn, joka on heikompien henkien turvana, kyvyn aukoa kietoutuneita solmuja, selvittää sotkuisia tilanteita. Hänen luontaistaan ei ollut löytää syrjäteitä, keksiä sovitteluja, tinkiä ratkaisusta. Häneen nähden oli asia joko ehdottomasti oikea tai ehdottomasti väärä, mitään välitietä ei ollut olemassa. Hän oli niin kauvan ollut asetettu elämän suurten ja yksinkertaisten ongelmien eteen, että hänen käsityskykynsä ja ratkaisukykynsä olivat muodostuneet aivan niiden mukaisesti. Joko hän näki kaiken suurennetussa mittakaavassa, tahi sitten niin pienessä ja mitättömässä, ettei sitä kannattanut ottaa huomioonkaan. Häneltä puuttui tavallista tervettä arkityötä. Hän tavallansa katseli maailmaa jommastakummasta kiikarin päästä, ja kun hän — kuten nyt — joutui väkevän mielenliikutuksen valtoihin, näki hän kaikki ylen suurennettuna. Ajatus, että Ferriss voisi parata, vaikka Lloyd nyt lähtisikin nyt hänen luotaan, ei edes pälkähtänyt hänelle päähänkään. Hän oli varma siitä, että jos Lloyd lähtisi, niin kuolisi Ferriss; olihan Lloyd itse niin sanonut. Ja se mahdollisuus, että Lloyd voisi pelastaa Ferrissin hengen tarvitsematta siltä uhrata omaansa, oli hänestä niin kaukainen, ettei sitä kannattanut ajatellakaan. Hänelle oli yksinkertainen selviö, että jos Lloyd jäisi tänne, saisi hän tartunnan ja kuolisi, niinkuin edellisen hoitajattarenkin oli käynyt.
Puolinaisia toimenpiteitä ei Bennett ymmärtänyt. Syrjäteitä ei ollut hänen luontoiselleen miehelle olemassa. Joko Lloyd tahi Ferriss. Näiden välillä hänen oli tehtävä valintansa. Hän kävi ovelle, lukitsi sen ja asettui seisomaan selkä sitä vastaan.
»Ette mene», sanoi hän.
Lloyd seisoi suu ammollaan, sanattomana. Tuokion ajan Bennett tuntui hänestä kammottavalta kuin murhamies ikään. Bennetthän tiesi nyt, mihin vaaraan hän syöksi parhaan ystävänsä.
Tahtoiko hän siis antaa tämän kuolla? Lloyd torjui väkisin sen ajatuksen luotaan. Itseänsä ei hän nytkään ajatellut, ainoastaan Ferrissiä. Jos tämä oli Bennettin ystävä, niin oli hän myöskin hänen, Lloydin, ystävä. Ehkäpä hän juuri tällä hetkellä teki kuolemaa, kun ei Lloyd ollut hoitamassa häntä. Tämä ajatus vei häneltä kaiken voiman. Sen tieltä täytyi kaikkien häntä itseään ja hänen omaa rakkauttaan koskevien ajatusten väistyä syrjään.
»Mitä te oikeastaan vaadittekaan minulta?» hän huudahti. »Tahdotteko te nöyryyttää minua? Olette jo tarpeeksi tehnyt sitä. Minun on aivan yhtä vaikea pyytää ja rukoilla jotakin, kuin teidän on. Minä olen ylpeydessä teidän veroisenne, mutta nyt minä pyydän teitä, kuuletteko, rukoilen teitä niin nöyrästi kuin osaan, että päästätte minut menemään. Mitä te vielä vaaditte? Ah, ettekö te vieläkään käsitä minua? Sillä aikaa kun me täällä lörpöttelemme, kun te telkeätte minulta tien, hän ehkä tekee jo kuolemata. Onko nyt aikaa lörpöttelyyn ja väärinkäsityksiin, onko aikaa ajatella meitä itseämme, meidän omaa henkeämme, meidän pikku surujamme?» Hän ojensi ristissä olevat kätensä Bennettiä kohti. »Minä pyydän teitä — voinko tehdä enempää kuin sen — minä pyydän teitä, että sallitte minun mennä.»
»En.»
Lloyd koetteli vaivoin hillitä itseään. Hän vaikeni tuokion, sitten hän sanoi:
»Tarkatkaa hyvin, mitä nyt sanon. Te sanotte rakastavanne minua, pitävänne minusta enemmän kuin hra Ferrissistä, joka on paras ystävänne. Minulla ei ole paljon halua ajatella itseäni tällä hetkellä, mutta jos te nyt saisitte minut taivutetuksi — jos suostuisin nyt hylkäämään potilaani, niin mitä minusta silloin tulisikaan? Voisinko koskaan enää palata siihen taloon, jonka olen itse rakennuttanut? Voisinko koskaan katsella tovereitani silmiin? Mitä he silloin ajattelisivatkaan minusta? Mitä kaikki ystäväni minusta ajattelisivat — minusta, joka aina pidin pääni niin ylväästi pystyssä? Te tahdotte hävittää, tuhota koko minun elämäni. Minun täytyisi luopua työstäni, elintehtävästäni. Oh, ettekö te huomaa, mihin te oikein tahdotte pakottaa minut?» Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. »Ei», huudahti hän kiihkeästi. »Ei, ei, ei, minä en tahdo siihen määrään halventaa itseäni!»
»Tarkoitukseni ei olekaan halventaa teitä», sanoi Bennett. »Sitä te ette saisi sanoa minulle, joka rakastan teitä siihen määrään, että voisin hyljätä Ferrissin —»
»Niin, mutta jos te todellakin rakastatte minua siihen määrään, niin täytyyhän toki olla jotakin, jonka tekin asetatte elämää korkeammalle. Tahdotteko, että minun täytyy ruveta vihaamaan teitä?»
»Tehän tiedätte hyvin, ettei maailmassa ole mitään, mikä olisi minulle rakkaampi ja arvokkaampi kuin teidän henkenne. Kuinka voitte muuta ajatellakaan?»
»Senvuoksi että te ette ymmärrä — ettette tiedä — oh, että minä rakastan teitä! Minä — tarkoitan — en suinkaan tarkoita — en tarkoita —»
Mitä hän olikaan nyt sanonut? Mitä oikein oli tapahtunutkaan? Kuinka oli mahdollista, että sanat, joita hän vielä eilen olisi hävennyt kuiskatakaan itselleen, nyt lensivät niin vapaasti, niin julkeasti hänen suustansa? Tuo suloinen, hämärä ajatus, jota hän oli kaikkina näinä vuosina koettanut väkisin tukeuttaa ja haudata sydämensä syvimpään, kohotti nyt yht'äkkiä päätänsä, suoristautui kuin sadetta saanut kukkanen ja puhkesi sanoiksi. Itsestään, omin ehdoin hän oli sanonut tuolle miehelle rakastavansa häntä. Hän, joka vielä silmänräpäys oli vapissut voimattomasta vihasta tätä vastaan, oli sanonut sen. Häpeä ja nöyryytys poltti hänen kasvojaan kuin tulen liekki. Maaperä hänen jalkainsa alla tuntui pettävän, kaikki, mitä hän oli ylpeintä ja ihaninta itsestään uneksinut, temmattiin häneltä pois ja murskattiin. Hänkö se tosiaan oli ollut, hänkö, joka oli ollut niin ylväs ja varma itsestään, oli langennut noin syvään?
Hän kääntyi poispäin, peitti kasvot käsiinsä ja vaipui hervottomasti tuolille, jolla aikaisemmin oli istunut, kumarsi päänsä pöydänlevyyn kätkeäkseen kasvonsa päivänvalolta, vapisten ja väristen hirvittävästä häpeästä ja pohjattoman itsehalveksimisen tunteesta. Mutta tuntiessaan Bennettin käden olkapäällään kavahti hän pystyyn kuin veitsen pistämänä ja kääntyi seinään päin, kasvot yhä käsiin peitettyinä.
»Oh, ei», sanoi hän rukoilevasti, ja hänen äänensä oli sammua kesken mielenliikutuksesta, »oh, ei — te ette saa — jos kerran olette mies — te ette saa käyttää hyväksenne — oh, ei, ei, älkää koskeko minuun. Antakaa minun mennä tieheni!»
Mutta hän puhui kuuroille korville. Bennett hypähti hänen luokseen ja sieppasi hänet syliinsä. Lloyd ei voinut tehdä vähintäkään vastarintaa. Hänen ruumiinsa ja henkensä voimat olivat murtuneet — ja kuinka olikaan mahdollista, että hän tunsi sanomatonta iloa saadessaan painaa päänsä tuon miehen rinnalle, huolimatta häpeästään ja itsehalveksimisestaan? Kuinka olikaan mahdollista, että hän tunsi itsensä onnelliseksi vaipuessaan tuohon väkivaltaiseen, käskevän voimakkaaseen syleilyyn? Kuinka hän voikaan tajuta pelkkää onnea ja ja ylpeyttä tuntiessaan, kuinka tuon miehen säälimätön puristus murskasi pirstoiksi hänen entisen itsevarmuutensa ja lujuutensa? Kuinka oli käynyt päinsä, että hän, joka vielä silmänräpäys sitten oli kauhistuen kavahtanut tuon miehen vähintäkin kosketusta, nyt itse kietoi kätensä hänen kaulaansa ja puristautui häneen kiinni kuin lintunen löytääkseen hänen lähimmästä läheisyydestään turvapaikan ja pikkuisen pesän — hän joka aina tähän hetkeen saakka ei ollut miehellistä turvaa tarvinnut, päinvastoin sellaista aina halveksinut?
»Miksi te harmittelette sitä, että sanoitte tämän minulle? Minähän tiesin niin hyvin, että te rakastitte minua, ja te tiesitte, että minä rakastan teitä. Eihän sillä ole yhtään väliä, sanoitteko sen julki vai ette. Me molemmathan tunnemme toisemme. Me ymmärrämme hyvin toisemme. Te tiesitte minun rakastavan teitä, teistä näytti, että minä olen ollut väkevä ja rohkea ja tehnyt sen, minkä tahdoin tehdä; te itse olette tehnyt minut siksi, mikä olen. Kaiken olen tehnyt teidän tähtenne. Luuletteko, että olisin lainkaan tullut kotia, jollen olisi tiennyt tulevani teidän luoksenne?» Äkkiä kietoi hän värisevän tytön vielä voimakkaampaan syleilyyn ja huudahti kärsimättömästi: »Oh, kaikki vain pelkkiä sanoja — kaikki, mitä vain voi sanoa — ne ovat niin tyhjänpäiväiset, ne sanovat niin vähän! Ettekö te tiedä, ettekö tajua, mitä te minulle merkitsette? Sanokaa minulle, uskotteko, että minä rakastan teitä?»
Mutta Lloyd ei vielä voinut kohdata hänen katsettaan. Hänen omat silmänsä olivat ummessa, ja hän nyökkäsi vain.
Bennett otti hänen päänsä käsiensä väliin ja käänsi hänen kasvonsa omia kasvojaan kohti. Vielä piti Lloyd silmiään ummistettuina.
»Lloyd», sanoi Bennett, ja hänen sanansa kajahtivat kuin käsky, »Lloyd, katso minuun. Rakastatko sinä minua?»
Tyttö veti syvään henkeään. Sitten hän avasi hitaasti ihanat tummansiniset silmänsä, ja silmäripsistä riippuvain kyynelten läpi hän katsoi mieheen ja kohtasi tämän katseen pelottomasti, miltei ylpeästi, ja hänen äänensä värisi rajattomasta hellyydestä, kun hän vastasi:
»Minä rakastan sinua, Ward, rakastan sinua kaikesta sydämestäni.»
Hetkistä myöhemmin hän irrottihe hänen syleilyksestään ja laskien molemmat kätensä hänen olkapäilleen sanoi:
»Mutta kuulehan nyt, oma ystäväni, nyt me emme saa enää ajatella itseämme. Meidän täytyy ajatella häntä, joka makaa sairaana ja avuttomana tuolla sisällä. Me olemme joutuneet hirvittävään asemaan. En ymmärrä, kuinka kaikki on voinut tapahtuakaan, mitä tänään on tapahtunut. Vielä silmänräpäys sitten minä olin niin vihainen, etten eläissäni ole ollut niin vihainen — vihainen sinulle — ja nyt minusta tuntuu, etten koskaan ennen ole ollut näin onnellinen. En enää tunne itseäni. En tiedä oikein, mitä nyt tehdä; me voimme ainoastaan pitää kiinni siitä, minkä tiedämme oikeaksi, ja luottaa siihen, että lopulta kaikki käy hyväksi. Tämä on todellakin ratkaiseva käännekohta, eikö totta? Ja koko meidän elämämme ja koko meidän onnemme riippuu siitä, että suoriudumme siitä oikealla tavalla. Minä olen tullut aivan toiseksi ihmiseksi, en ole enää sama, mikä olin puoli tuntia sitten. Nyt täytyy sinun olla urhoollinen minun vuokseni, ja sinun täytyy olla väkevä ja auttaa minua tekemään velvollisuuteni. Meidän täytyy saavuttaa takaisin malttimme ja tehdä niin, kuin meistä tuntuu oikealta, ajattelematta yhtään mahdollisia vaaroja, välittämättä yhtään seurauksista. Minä en olisi pyytänyt sinua auttamaan minua, jollei — jollei tätä olisi tapahtunut — mutta minä tarvitsen sinun apuasi. Sinä sanot, että minä olen auttanut sinua olemaan urhoollinen, auta sinä nyt minua olemaan urhoollinen ja tekemään niin, kuin tiedän olevan oikein.»
Mutta Bennett oli yhä yhtä sokea. Jos Lloyd oli ennen ollut hänelle rakas, niin oli hän nyt kaksin kerroin rakkaampi tunnustettuaan oman rakkautensa. Ferriss oli unohtunut, hän oli kaukana poissa. Hän ei voinut päästää Lloydia irti, ei voinut sallia hänen käyvän vaaraa vastaan. Pitikö hänen nyt ehkä kadottaa tuo rakastettu tyttö? Hän pudisti päätään.
»Ward», sanoi Lloyd vakavasti ja hartaasti, »jollet sinä tahdo, että minä panen henkeni vaaraan jäämällä vartiopaikalleni, niin ole varoillasi, ole hyvin varoillasi, ettet ehkä, pidättämällä minua siitä, joudu ehkä kadottamaan jotakin, jonka me kumpikin pidämme henkeä ja elämää kalliimpana. Luuletko sinä, että minä olisin voinut rakastaa sinua niin syvästi ja hartaasti kuin teen, jollen olisi uskonut olevan jotakin, joka on suurempi kuin elämä ja väkevämpi kuin kuolema ja minulle paljon enempi kuin yksin oma rakkautenikin? On tekoja, joita en voi tehdä, joita en saa laiminlyödä. Minä en voi olla pelkuri, en voi paeta velvollisuuteni tieltä. Minä olen sinun vallassasi. Sinä voit tehdä minulle, mitä vain tahdot. Mutta jos sinä saat minun lähtemään täältä ja olemaan pelkuri ja tekemään sellaista, jota minä häpeän, jos asetut minun ja velvollisuuteni väliin, niin kuinka voin rakastaa sinua, kuinka voinkaan rakastaa sinua?»
Itsepäisesti ummisti Bennett korvansa kaikille pyynnöille, kaikille vastaväitteille, kaikille järkisyille. Lloyd tahtoi panna henkensä vaaraan. Muuta hän ei tytön puheesta käsittänyt.
»Ei, Lloyd», sanoi hän, »sitä et saa tehdä.»
»— ja minä tahdon niin mielelläni rakastaa sinua», jatkoi Lloyd, aivan kuin ei olisi kuullutkaan, mitä toinen sanoi. »Minä tahdon niin mielelläni olla sinulle kaikki, mitä vain tahdot minun olemaan. Olen odottanut sinua niin kauan, olen uskonut sinuun niin kauan. Minä en tahdo, että minun pitäisi ajatella sinua miehenä, joka petti minut, silloin kuin eniten tarvitsin hänen apuaan, joka pakotti minun tekemään alhaisen ja alentavan teon. Usko minua», sanoi hän äkillisellä tarmokkuudella, »sinä surmaat minun rakkauteni, jollet nyt anna myöten.»
Mutta ennenkuin Bennett kerkisi vastaamaan, kuului sisähuoneista huuto.
»Se on palvelijatar», sanoi Lloyd kiireisesti. »Hän on valvonut sairaan luona — tuolla toisessa huoneessa.»
»Neiti — neiti Searight», kuului huuto, »joutukaa, jotakin on hullusti — minä en tätä ymmärrä — oh, joutukaahan toki!»
»Kuuletko?» huudahti Lloyd. »Nyt on ratkaiseva käänne käsissä — hän saattaa kuolla käsiin. Ah, Ward, sehän on sinun ystäväsi! Me voimme pelastaa hänet.» Hän polki jalallaan lattiaan kiihtyneenä ja väänteli käsiään. »Minätahdonmennä sinne. Minä kiellän sinua pidättämästä minua — estämästä — estämästä — oh, mitä meistä enää tuleekaan? Jos sinä rakastat minua, jos rakastat häntä — Ward, anna minun mennä!»
Bennett pani kädet korvilleen ja sulki silmänsä. Tämän silmänräpäyksen säikähdyksessä, kun hän tunsi, että toivoipa hän mitä hyvänsä, hän ei kuitenkaan voinut luopua päätöksestään — tällöin oli hänen järkensä mennä sekaisin. Mutta hän asettui kuitenkin jälleen selkä ovea kohti, tarttui lujasti lukonkahvaan ja kähisi yhteenpuristettujen hampaittensa välistä:
»En!»
»Neiti — neiti Searight, missä te viivyttekään — joutukaa, tulkaa pian!»
»Päästä minut menemään!»
»En!»
Lloyd tarttui hänen käteensä, joka piti niin tanakasti kiinni lukonkahvasta, ja koetti väkisin avata sitä. Hän ei enää itsekään tiennyt mitä teki, hän kietoi kätensä Bennettin kaulaan, rukoili ja uhkaili häntä — rukoili nöyrällä äänellä, joka äkisti vapisi vihasta ja intohimosta.
»Ethän sinä surmaa ainoastaan hänet, sinä surmaat minun rakkautenikin — etkö päästä minua menemään? — Kuuletko, minun rakkauteni, josta olen niin iloinen ja ylpeä! — Anna minun rakastaa sinua. Ward — kuule, mitä sanon — älä saata minua vihaamaan sinua, anna minun rakastaa sinua, sinä rakas —»
»Joutukaa, neiti — joutukaa pian!»
»Anna minun rakastaa sinua, anna hänen elää! Minä tahdon niin mielelläni rakastaa sinua. Se on minun korkein onneni. Anna minun olla onnellinen. Etkö näe, mitä nyt on kysymyksessä? Siitä tulee onni tai iäinen onnettomuus meille kummallekin. Annatko minun jo mennä?»
»En.»
»Viimeisen kerran, Ward, kuule mitä sanon! Kysymyksessähän on minun rakkauteni ja hänen henkensä. Älä tuhoa niitä molempia — ja samalla itseäsikin. Sinä, joka voit kaikki, joka olet niin väkevä, sinunhan ei pitäisi polkea meidän rakkauttamme murskaksi.»
»Joutukaa, joutukaa — oh, eikö siellä ole ketään, joka tulisi auttamaan minua?»
»Päästä minut menemään!»
»En.»
Lloyd ei jaksanut enää. Koko hänen voimansa, jota oli niin säälittä runneltu, luhistui kokoon, sortui raunioiksi. Hän oli murtunut, nöyryytetty, tallattu maahan. Hänen ylpeytensä oli pirstaleina, hänen uskonsa itseensä, hänen luonteenlujuutensa, kaikki mikä oli ollut rakkainta hänelle, hänen horjumaton varmuutensa, hänen rakkautensa, joka oli tuonut niin suurta onnea hänen elämäänsä — joka alunpitäen oli tiedottomasti johtanut häntä urallaan — kaikki tuo oli nyt sirotettuna kuin akanat tuuleen. Ja hänen potilaansa — Ferriss, se mies, joka oli rakastanut häntä, joka oli kärsinyt niin hirveästi, joka uskoi häneen, ja jota hänen velvollisuutensa olisi ollut hoitaa, niin että hän olisi voinut jälleen palata elämään — jos Ferriss nyt kuolisi, senvuoksi että Lloyd hylkäsi hänet, mikä hirvittävä suru, mikä rajaton katumus ja turhat omantunnontuskat siitä olisikaan hänelle seurauksena! Maailma mustui hänen silmissään, hän oli kadottanut maaperän altaan. Hän oli hukassa — hän heittelehti avuttomana kuin laiva myrskyn vallassa — kaikki majakat olivat sammuksissa, maata ei missään näkyvissä. Myrsky raastoi hänet mukanaan pimeyteen, tyhjyyteen, epätoivon hirvittävään autiuteen.
»Joutukaa — oh, joutukaahan toki!»
Nyt se oli jo myöhäistä. Hän oli horjahtanut velvollisuudestaan, hän oli tehnyt väärin, eikä sitä voinut enää korjata. Tuon miehen hurja, epäinhimillinen, raudankova itsenäisyys oli riistänyt häneltä kaikki voimat, Bennett oli saavuttanut tarkoituksensa. Elämän ja rakkauden oli hän polkenut jalkainsa alle arvelematta, säälimättä. Ratkaisun hirvittävä silmänräpäys oli ohitse, pitkät, hirvittävät katumuksen vuodet alkaisivat.
Lloyd vaipui tuolille pöydän ääreen, ja hänen päänsä, jota hän oli aina kantanut niin ylväästi pystyssä, oli vaipunut murtuneena hänen käsiinsä. Väkevä suru puistatti hänen ruumistaan päästä jalkoihin saakka kuin kuumeessa. Hänestä tuntui, kuin särkyisi hänen sydämensä aivan kirjaimellisesti tällä hetkellä. Hänen täytyi purra hampaitaan yhteen, jottei ähkyisi kovaa, huutaisi ääneen hurjaa suruaan, voimatonta häpeätään ja epätoivoaan.
Vielä kerta kuului sisältä avunhuuto. Sitten kävi kaikki aivan hiljaiseksi. Kului moniaita minuutteja. Mutta Lloyd ei enää kuullut eikä tajunnut mitään jähmettyneessä surussaan. Bennett seisoi kumarassa ja nojausi yhä raskaasti ovea vastaan, kasvot tuhkanharmaina ja silmät tuijottavina. Hän ei puhunut mitään Lloydille. Hän ei kyennyt lohduttamaan tätä — sehän olisi ollutkin vain pilkantekoa. Hän oli taistellut taistelunsa loppuun, niinkuin hän tiesi että hänen täytyi se taistella, kun hän kerta oli tehnyt päätöksensä. Ne voimat, jotka hän oli päästänyt valloilleen ja joita ei enää käynyt hallitseminen, olivat voittaneet. Hän oli saanut tahtonsa perille, mutta mihin hintaan! Mutta kullakin ajalla oma murheensa! Hintaanko? Eikö hänellä ollut vielä kokonainen elämä arvioida ja maksaa sitä? Nykyisellä hetkellä oli oma huolensa, ja hänen täytyi tehdä jotakin. Hän katsahti kelloonsa.
Koko seuraava neljännestunti meni kuin kuumeisessa hämmennyksessä. Hän ei voinut perästäpäin koskaan muistaa, mitä silloin oli oikein tapahtunut. Sen hän vain muisti, että kun hän auttoi Lloydia rattaille, joiden piti viedä hänet asemalle, värähti tämä hänen kosketuksestaan ja vetäytyi inhoten erilleen hänestä, kuin olisi hän ollut törkeä rikoksentekijä — murhamies. Hän vei Lloydin matkalaukun ajurinistuimelle ja istui sille itsekin. Lloyd oli vetänyt harson kasvojensa eteen ja istui sen takana ääneti ja liikkumattomana koko ajomatkan.
»Ennätämmekö junaan?» kysyi Bennett ajurilta, kello koko ajan kädessä. Aika oli täpärällä, mutta ajuri ruoski hevosiaan, niin että ne ennättivät asemalle parahiksi silmänräpäystä ennen junan lähtöä. Bennett pyysi ajurin odottamaan, ja Lloydin jäädessä istumaan vaununpenkille meni hän asemakonttoriin ja osti hänelle piletin kaupunkiin. Sitten hän meni lennätinkonttoriin ja lähetti lyhyen, mutta jyrkkäsanaisen sähkösanoman Calumet-torin varrella olevaan toimistoon.
Seuraavana tuokiona juna lähti liikkeelle, täristen ja viheltäen. Bennett jäi yksin seisomaan asemasillalle ja näki junan katoavan savupilveen. Kotvan aikaa hän seisoi siinä ja oli tuntevinaan, kuin olisi jokin vastustamaton, säälimätön voima tempaissut Lloydin eroon hänestä, eroon koko hänen elämästään. Sitten hän kokosi malttinsa ja lähti joutuun odottavien hevosten luo.
»Ajakaa takaisin tohtorin taloon», sanoi hän tuimasti ajurille.»Tiukinta vauhtia, kuuletteko!»
Mutta kuski väitteli vastaan. Hevoset olivat lopen uupuneet. Ne olivat juosseet tulomatkalla niin kovaan kuin vain ruoskinnalla sai ne joutumaan. Hän ei tahtonut enää lähteä samanlaiselle matkalle. Bennett tarttui miestä käsivarteen ja nosti hänet alas maahan. Sitten hän hypähti itse ajurinistuimelle ja antoi ruoskasta hevosille.
Saapuessaan tri Pittsin talon eteen hän ei pysähtynyt huolehtimaan hevosista, vaan nakkasi ohjakset niiden selkään ja ryntäsi hengästyneenä sisään. Mutta hänen poissa ollessaan oli tohtori palannut kotiin, ja hän se nyt kohtasi Bennettin puolitiessä portailla.
»Mitä nyt kuuluu?» kysyi Bennett hätäisesti. »Olen sähköttänyt toisen hoitajattaren tänne. Hän tulee ensi junalla. Sähkötin asemalta hoitajatartoimistoon.»
»Ainoa huomautus, minkä voin tehdä toimenpiteenne johdosta», vastasi tohtori ja katsoi häntä tiukasti silmiin, »on se, että se oli aivan tarpeeton. Hra Ferriss kuoli juuri.»
Lloydin oli mahdoton koota ajatuksiaan junamatkalla. Isku oli ollut niin kova, järkytys oli ollut niin ankara, ettei hänellä ollut voimia eikä haluakaan ajatella sen enempää koko asiasta. Vielä oli hänellä vain hämärä ja epämääräinen käsitys, että jotakin hirveätä oli tapahtunut, että suuri suru oli kohdannut häntä, ja hän oli niin ihmeellisessä mielentilassa, että hän useammin kuin kerran yllätti itsensä odottamasta sitä hetkeä — jonka hän tiesi tulevan — jolloin onnettomuus koko laajuudessaan iskisi ja ruhjoisi hänet. Tällä hetkellä hän oli vain perin väsyksissä. Mieluimmiten hän olisi tahtonut viivyttää tuota ratkaisevaa iskua, hän olisi tahtonut saada istua junassa, kokoonluhistuneena, passiivisen tylsänä ja antautuen avuttomana kohtalonsa huomaan.
Mutta kaikkien vakavien ajatusten ja tunteiden ollessa lamautuneet, eli hänessä edelleen virkeänä kyky ottaa vastaan kaikenlaisia pieniä ja pian ohimeneviä vaikutelmia. Isku tuntui vain käyneen kuin mikäkin jättiläisjyrä hänen sielunsa läpi, sortaen sen suuret kyvyt, mutta jättäen miltei koskematta nuo matalat pikku kyvyt. Nyt hän tajusi, että tuossa merkillisessä tapahtumassa oli todella ollut jotain järkeä, jota hän ei ollut ennen siinä käsittänyt olevan; hän ymmärsi nyt, että suuret surut ja suuret tuskat särkevät vain sydämen varsinaisen suuren koneiston, mutta jättävät rauhaan kaikki monet pikku rattaat, jotka pyörivät yhtä ahkeraan myrskyssä kuin tyvenelläkin säällä, sittenkun lyhytaikaiset, jokapäiväiset tunnelmat ja vaikutelmat ovat panneet ne liikkeelle.
Täten kului tuo tunnin kestävä rautatiematka Medfordista kaupunkiin. Lloyd istui näköjään levollisena akkunan ääressä ja katseli ohikiitävää maisemaa, jota linjan varrella olevat sähkölennätinpylväät leikkelivät viiruihin kuin elävienkuvien filminauhaa. Hän katseli — ja ihmeellistä kyllä, todellisella mielenkiinnolla — toisia matkustajia — nuorta tyttöä sievässä kävelypuvussaan, joka luki jotain kirjaa ja samalla availi sen lehtiä hattuneulalla, lihavata, suurivatsaista herraa, joka pärskytteli sieraimiaan kuin hevonen, rajattoman puheliasta kirjainkaupustelijaa, joka syödä mutusteli kuivattuja viikunoita soikeasta rasiasta, äitiä, jonka pikku pojalla oli silmälasit ja joka lakkaamatta kävi juomassa jäävesisäiliöstä, jarrumiestä ja junankuljettajaa, jotka seisoivat ulkona vaunusillalla puhellen keskenään.
Maisema samoin kiinnitti hänen mieltänsä, ja hän pani merkille, milloin juna aina hiljensi tai kiihdytti vauhtiaan. Hänen ajatuksiaan tavallaan hajoitti ja virkisti katsella kilometripaaluja ja laskea, kuinka monta kilometriä kulloinkin oli sivuutettu. Jopa hän kerran kysyi junankuljettajaltakin, milloin kaupunkiin saavuttaisiin, ja tunsi ärtymystä kuullessaan, että juna oli myöhästynyt puoli tuntia. Mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä hän ihmetteli itsekseen, mitä se häntä liikutti.
Myöhään iltapäivällä sukelsi kaupunki viimein näkyviin. Ensin harmaana savusumuna taivaanrannalla, sitten loppumattomana sarjana likaisia päätyjä, rivi rivin perästä rappioituneita esikaupunkitaloja, joiden pihamailla riippui kuivamassa pestyjä ryysyjä, sitten pari pimeätä tunnelia, ja vihdoin ajaa porhalsi juna asemalle, jossa sen kolina kajahteli takaisin lasiruutuisen kaarikaton holveista. Lloyd havahtui ajatuksistaan, muisti tulleensa kotia ja lähti ripeästi kävelemään tuttuja katuja pitkin. Vihdoin hän seisoi omalla torillaan. Suoraan hänen vastassaan kohosi raskas harmaakivinen toimistotalo. Hän pysähtyi säpsähtäen. Nyt hän palasi kotia, karattuaan vartiopaikaltaan. Mitä hän sanoisikaan tovereille?
Ja sitten tuli yhdellä kertaa sielullinen vastavaikutus. Hänen aivojansa rupesi jälleen särkemään, tuonaan saamansa isku nyt vasta oikein kirvelemään. Haava repeytyi uudelleen auki ja aiheutti pistelevää kipua. Nyt hän muisti aivan selvästi, kuinka hän oli horjahtanut vaaran hetkenä ja kavaltanut asiansa: kuinka Ferriss varmastikin kuolisi, koska hän oli paennut hänen luotaan; kuinka hänen luonteenlujuutensa ja tahdontarmonsa, joista hän oli niin ylpeillyt, nyt olivat auttamattomasti musertuneet; kuinka Bennett oli saanut hänet horjahtamaan; kuinka hänen rakkautensa, hänen elämänsä ainokainen suuri onni, nyt oli kuollut ja kylmä eikä koskaan enää havahtuisi eloon; ja kuinka hän oli iäksi häväissyt ja halventanut itsensä maailman silmissä.
Nyt hänen piti käydä tuohon taloon, nyt hänen piti kohdata siellä toverinsa. Mitä hän heille sanoisi? Kuinka hän voisi selittää lankeemuksensa? Kuinka kertoa heille, ettei hän ehdoin tahdoin, omasta halustaan, ollut luopunut paikaltaan? Hän kuvitteli mielessään, miltä toisten korvissa kuuluisi puolustelu, että mies, joka häntä rakasti ja jota hän rakasti, oli pakottanut hänet hylkäämään hoidokkinsa. Hänen täytyi purra hampaansa yhteen. Ei, hän ei voinut tunnustaa toisille omaa käsittämätöntä heikkouttaan — kaikkein vähimmin sitä. Mutta voiko hän muutakaan tehdä? Korkeintaan hän voisi sanoa, että häntä itseään oli ruvennut pelottamaan — häntä, Lloyd Searightia! Pitäisikö hänen, uljaimman ja ylpeimmän koko joukosta, seista paljastettuna, pelkurina kerskailijana — tuon uhrautuvaisen, velvollisuudentuntoisen pienen naisparven edessä?
Hän muisti, kuinka heillä oli kerran ollut joukossaan muuan nuori englannitar, Harriet Freeze, joka oli kutsuttu hoitamaan isorokkopotilasta ja joka oli menettänyt rohkeutensa ratkaisevana hetkenä ja kurjalla tekosyyllä luopunut toimestaan. Neiti Freeze oli sitten karkotettu toveripiiristä. Ja nyt hän itse tulisi toisten mielestä näyttämään yhtä kunniattomalta raukalta. Ei — keinolla millään ei häpeätä voinut välttää. Hänen täytyi käydä sisään, hänen täytyi kestää tuo tulikoe; ja sen piti tapahtua juuri nyt, kun hänen voimansa olivat tyyten masennuksissa, hänen rohkeutensa ja tahdonlujuutensa lopussa. Hetkisen hän mietiskeli paeta — pujahtaa piiloon. Hän välttäisi kaikki nuhteet ja ivailut ja tukalat selittelyt palaamalla Bannisteriin. Mutta se taas oli mahdotonta käytännöllisistä syistä. Hänellähän ei ollut mukanaan muuta kuin sairaanhoitajatarlaukkunsa ja pieni matkalaukkunsa, ja hän tiesi, että hänen kukkarossaan oli hyvin vähän rahaa.
Mutta nyt hän äkkiä huomasi, että hän oli koko aprikoimisen ajan istunut torin penkillä puiden varjossa. Mitähän, jos hän istuisi tässä aina kello 6 asti illalla, jolloin hän toisten istuessa illallisella ruokasalissa voisi hiipiä taloon, mennä kenenkään huomaamatta ylös omaan huoneeseensa, salvata itsensä sinne eikä päästää ketään sisään. Mutta sitten hän hylkäsi senkin ajatuksen, kohauttaen väsyneesti hartioitaan. Ennemmin tai myöhemmin hänen kuitenkin täytyisi astua toisten eteen. Tuo lyhyt väliaika oli vain kuin kuolemaan tuomitun hirtehisen viimeinen yö.
Hän nousi penkiltä ja asteli vitkalleen taloa kohti. Miksi hän viivyttelisikään kohtaamasta iskua? Sehän tulisi kuitenkin yhtä varmasti ja raskaasti, odottelipa hän tai ei. Ja niin suuri oli hänen häpeäntunteensa, että torin poikki käydessä hänestä tuntui, kuin kaikki ohi kulkevat ja kaikki suihkukaivon ympärillä istuvat ihmiset tietäisivät, että tuossa menee itsensä häväissyt nainen. Täytyihän se huomata jo hänen polttavista kasvoistaankin, hänen arkailevasta käynnistäänkin. Hän toisti toistamistaan itselleen, että hän oli tehnyt typerästi, kun oli jäänyt niin kauaksi istumaan penkille. Hän vilkuili hätäisesti ympärilleen. Eiköhän kukaan ollut tarkannut hänen käytöstään? Katsopas vain tuo lapsenhoitaja tuolla ainakin! Minkävuoksi se niin tuijottelikaan hänen peräänsä? Entä poliisi tytön vierellä, joka katseli häneen niin terävästi! Lloyd sai äkillisen halun joutua kiireimmiten pois torilta, piiloutua ihmisten näkyvistä. Mutta minnekä — toimistotaloonko? Sinnekö, missä kaikki muut sairaanhoitajattaret, toverinsa, tulisivat tuntemaan hänen häpeänsä kohta kun hän astui ovesta sisälle? Minne taivaan nimessä hän menisikään? Missä hän saisikaan turvapaikan? Mitä, mitä, mitä hänestä tulisikaan?
Mutta hänentäytyikäydä sisään. Sitä ei voinut välttää. Hän asteli vitkalleen eteenpäin, työntyi askel askeleelta taloa kohti. Tuo lyhyt tie torin poikki jalavien ja puuvillapuiden alla oli oikea ristintie. Joka askel tuotti kipua, kirveli jalkoja, vei hänet yhä lähemmäksi tuota hirvittävää häpeää. Kulku oli sitä nöyryyttävämpää, kun hän tiesi, ettei velvollisuus vienyt häntä eteen päin. Eikä mikään hyvyys ollut hänen vaikuttimenaan, eikä mikään uhrautuvaisuus. Hän laahusti tietänsä senvuoksi että hänen oli pakko tehdä niin. Elämän pienet käytännölliset seikat, kerrassaan naurettavan pienet — matkarahain ja -tavarain puute — olivat hänen käskijöinään, pakottajinaan.
Hän silmäsi tuskissaan ylös toimiston akkunoihin. Kukahan niistä ensiksi keksisikään hänen kotiatulonsa? Neiti Douglasko vai Ester Thielman vaiko neiti Bergyn, ylihoitajatar? Mitähän ne ensi sanoikseen hänelle virkkaisivat? Ja mitä hän vastaisi? Kuinka sitten kävisi, kun huhu hänen pelkuruudestaan ja petoksestaan oli kulkenut huoneesta huoneeseen? Kuinkahan hänestä silloin lörpöteltäisiinkään, kuinka häntä halveksittaisiin ja tuomittaisiin? Ei ainutkaan sairaanhoitajattarista olisi tuntematta omaksi häpeäkseen hänen häpeäänsä — sitä, mikä hänen oli täytynyt tehdä, mikä hänet oli pakotettu tekemään. Ja kaikki hänen tuttavansa ja ystävänsä kaupungilla saisivat kuulla hänen lankeemuksestaan. Tri Street saisi siitä kuulla, kaikki lääkärit, jotka ennen olivat olleet niin iloiset hänen avustaan, siitä kuulisivat. Kaikissa sairaaloissa siitä puhuttaisiin. Campbell saisi kuulla siitä, ja Hattie.
Tultuaan noin kolmenkymmenen askeleen päähän talosta kääntyi hän äkisti ympäri ja palasi takaisin. Hän teki sen aivan tahtomattaan, koneellisesti, sillä häpeäntunne kuohahti hänen sydämessään kuin suuri aalto ja valtasi hänen tahtonsa ja ajatuksensa. Jokin häntä itseään väkevämpi voima tarttui häneen ja pyörsi hänet takaisin. Kun hän kerta oli tullut sisälle, oli kaikki toivo lopussa. Ja kuitenkin oli hänen pakko käydä sisään, vaikkapa kaikki toivo täytyikin jättää oven ulkopuolelle.
Hän ymmärsi, että kun hän nyt toista kertaa palaisi torin yli, hän vasta oikein herättäisi huomiota. Siksipä hän suoristihe, nosti päänsä pystyyn ja lähti astumaan virkeillä, jäntevillä askelilla, kuten muka hyvin tietäisi, minne aikoi mennä, kääntyi torilta eräälle sivukadulle, kiersi erään talokorttelin ympäri ja pysähtyi pari kertaa myymälänakkunain eteen, ollen olevinaan hyvin huvitettu niihin levitetyistä näytteistä. Hänen poskiaan poltti tulinen häpeä moisen kurjan, naurettavan petoksen takia. Hänestä tuntui, että nyt vasta täytyi kaikkien kadulla kulkevain oikein huomata hänen alhaisuutensa. Kaksi kertaa hän kääntyi katselemaan erään herran perään, nähdäkseen jäikö tämä tuijottelemaan häntä. Kuinka ihmeellä hän läpäisisikään kahden lähiminuutin kiirastulen? Kunpa hän edes jo olisi omassa kamarissaan, lukon ja salvan takana! Miksi ei sinne ollut mitään salatietä, maanalaista käytävää, jota hän ryömisi polvillaan, kunnes vihdoin pääsisi turvaan, yksikseen?
Sellainen oli Lloydin palaus siihen taloon, jonka hän oli itse rakentanut, siihen pikku yhdyskuntaan, jonka hän oli perustanut ja josta hän oli ollut niin ylpeä, siihen ihmisystävälliseen laitokseen, joka eli ja toimi hänen varoillaan.
Vihdoin hän löysi itsensä ulkoportaiden edestä, toinen jalka alimmalla astinlaudalla ja käsi pusertuneena uljaaseen pronssikaiteeseen. Nyt hän ei enää voinut pyörtää takaisin. Hän nousi portaita ylös ja painoi sähkökellon nappulaa; ja kun tämä viimeinen, peruuttamaton askel oli otettu, tunsi hän tuiki väsyneen ihmisen siunattua rauhaa mielessään. Kävi nyt miten kävi — hänen täytyi astua kiirastulen halki, kenenkään voimatta auttaa häntä.
Rownie tuli avaamaan ovea ja toivotti hänelle iloisesti hyvää-päivää. Lloydilla oli jälkeenpäin hämärä aavistus, että tyttö oli puhellut jotain hänen matkalaukustaan, ja että hän joutui parahiksi illallispöytään. Eteisessä ja sisäportailla ei ollut ketään, mutta ruokasalista kuului ääniä ja lautasten kilinää. Kaikki toiset olivat' siellä syömässä illallista, kuten hän oli arkaillen toivonutkin. Hetki oli siis suotuisa, ja hän kiirehti nopeasti: Rownien ohi ja melkein juoksi portaita ylös, väristen ja peljäten.
Hän tuli yläkäytävään. Hänen huoneensa ovi oli raollaan. Hän huoahti helpotuksesta, pujottautui ovesta sisään ja lukitsi sen perästään, laski sitten matkalaukut käsistään, viskautui isoon sohvaan ja kätki kasvonsa sen pieluksiin.
Lloydin syöstessä sisään käännähti neiti Douglas ympäri kirjahyllyn luona; hän näet seisoi huoneen perällä ja tuijotti nyt ällistyneenä tulijaan. Sitten hän huudahti:
»Mutta Lloyd — mitä ihmettä nyt onkaan tapahtunut?»
Lloyd kavahti pystyyn kuullessaan vieraan äänen, ja vaipui sitten jälleen istumaan sohvan reunalle. Jokseenkin levollisella äänellä hän vastasi:
»Ah, tekö se olette? En tiennyt — en luullut täällä olevan ketään —»
»Ettehän vain- ole siitä vihainen? Minä kurkistin tänne sisään löytääkseni jonkin kirjan — jotakin lukeakseni. Minulla on koko päivän ollut päänsärky, enkä mennyt edes illallisellakaan.»
Lloyd nyökkäsi. »Ei, en toki ole vihainen», sanoi hän hiukan väsyneesti.
»Mutta sanokaas», jatkoi toveri, »mikä teitä oikein vaivaa? Kun tulitte sisään — en ole koskaan nähnyt teitä sellaisena — ah, nytpä ymmärrän, se potilaanne siellä Medfordissa —»
Lloyd puristi kätensä sohvanselkään.
»Mahdotontahan oli pelastaa sairasta, kun kuume oli kohonnut niin korkealle», puheli toinen edelleen. »Sehän taisi jo olla viides tai kuudes kuumeviikko. Sain sen toisen sähkösanoman hyvissä ajoin, niin etten lähtenytkään matkaan. Olin juuri ovella lähtemässä sinne, kun lähettipoika tuli sähkösanoman kera.»
»Te? Minkä sähkösanoman?» ihmetteli Lloyd.
»Minuahan kutsuttiin sinne. Ensimmäinen sähkösanoma, jossa uutta sairaanhoitajatarta pyydettiin, tuli kello 2 aikaan. Seuraava juna, jossa olisin päässyt lähtemään, meni kello 4.20 — kello 2.45 pikajuna ei näet pysähdy Medfordissa — ja minä olin kuten sanoin jo valmiina lähtemään ja seisoin juuri ovessa, kun tri Pittsiltä tuli toinen sähkösanoma, joka peruutti edellisen ja ilmoitti, että potilas oli jo kuollut. Hän kuuluu olleen yksi 'Frejan' retkikunnan johtajia. Me emme tienneet —»
»Kuollutko?» keskeytti Lloyd ja tuijotti puhujaan suurin silmin.
»Lloyd rakas, te ette saa antaa sen niin kovin masentaa itseänne. Ettehän olisi parhaalla tahdollakaan voinut pelastaa häntä. Ei kukaan olisi voinut niin myöhäisellä asteella. Hänhän lienee jo ollut kuolemaisillaan, kun teidät kutsuttiin sinne. Kuoleehan meidän jokaisen käsiin joskus potilaita.»
»Kuollut?» toisti Lloyd uudelleen. »Onko tri Pitts sähköttänyt, että hra Ferriss on kuollut?»
»On, estääkseen, etten suotta tulisi sinne. Hän kai lähetti sähkösanoman matkaan tuntia ennen teidän lähtöänne. Se oli hyvin järkevästi ja kiltisti tehty hänen puoleltaan.»
»Hän on kuollut», virkkoi Lloyd hiljaa ja koneellisesti ja vilkuili epävarmasti ympärilleen. »Hra Ferriss on kuollut.» Äkkiä vei hän nyrkitetyt kätensä ohimoilleen, hänen ruumiinsa vapisi kiireestä kantapäähän, ja selki selällään olevista silmistä kuvastui hurja kauhu. »Kuollut!» hän parkasi. »Se on hirmuista! Miksi en tehnytkään niinkuin yritin? Miksi en voinut?»
»Minä ymmärrän niin hyvin teidän surunne», sanoi neiti Douglas rauhoittaen. »Olen itse jolloinkin tuntenut samalla tapaa. Sitä ei sairaanhoitajatar oikeastaan saisi koskaan tuntea, mutta kun on muutaman kerran ollut menestystä hyvin pahoissakin tapauksissa, niin luulee että aina käy hyvin; ja kun sitten kuitenkin jonkun kerran käy hullusti, niin luulee itse olleensa siihen syypää —. että jos vain olisi ollut hiukan huolellisempi ja tehnyt jonkin asian toisin päin, niin olisi ehkä saanut potilaan pelastetuksi. Mutta tuollaista ei teidän tarvitse ollenkaan ajatella. Kun te kerran ette kyenneet häntä pelastamaan, niin ei se olisi käynyt keltään toiseltakaan päinsä.»
»Mutta juuri senvuoksihan sairas nyt kuoli, että minä olin häntä hoitamassa.»
»Joutavia, Lloyd, älkää puhuko tuollaista. Te olette vain saanut nukkua liian vähän. Teidän hermonne ovat rasittuneet. Te olette hiukan hermoheikko ettekä muutenkaan oikein terve. Käykää nyt kauniisti pitkäksenne, niin minä tuon teille kyllä vähän illallista. Teidän tarvitsee saada nukkua oikein hyvin, otettuanne ensin hiukan bromia.»
Puheliaan toverin mentyä Lloyd kohottautui pystyyn ja hieroi kädenselällä silmiään. Nyt hän tajusi tilanteen, johon oli joutunut. Nyt, kun ensi hetken säikähdys Ferrissin kuoleman johdosta oli hälvennyt, voi hän oikein huomata, kuinka väärä ja valheellinen tuo tilanne oli. Hän oli ollut niin varma siitä, että Ferriss kuolisi, kun hän voi jättää tämän hoidottaan niin vaarallisella hetkellä, etteivät neiti Douglasin kertomat tiedot enää vaikuttaneet häneen niin musertavasti, kuin ne muuten olisivat oudokseltaan tehneet. Lopullinen isku oli vain joutunut varhemmin, kuin hän oli odottanutkaan. Mutta nyt hän myöskin käsitti, että neiti Douglas oli antanut erinäisten ulkonaisten seikkojen pettää itsensä. Hän oli saanut tietää Ferrissin kuolemasta varhain iltapäivällä; ja sen johdosta hän luonnollisesti luuli, että Lloyd oli lähtenyt Medfordista vasta kuolemantapauksen jälkeen eikä sitä ennen, niinkuin todellisuudessa oli käynyt. Samaa luulisivat kaikki toisetkin. Keskellä kaikkea häpeäänsä ja tunnontuskiaan, jotka löivät kuin korkeat aallot hänen ylitsensä, tarttui Lloyd hetkeksi tuohon toivoon kuin hukkuva oljenkorteen, jonka varassa luulee pelastuvansa. Ainoastaan tri Pitts ja Bennett tunsivat todellisen asianlaidan, ja Lloyd tiesi, että lääkäri kyllä ymmärtäisi, kuinka julmasti ja omatta syyttään hän oli joutunut iskun alaiseksi, ja senvuoksi vaikenisi. Ollakseen aivan varma siitä tahtoi Lloyd kohta kirjoittaa hänelle, tai vielä parempi, koettaisi tavata häntä. Hänen tulisi kyllä olemaan hyvin vaikea kertoa täyden totuuden, mutta sekin oli paljon parempi, kuin tulla kaikkien ihmisten hylkiöksi.
Jos hän todellakin oli horjahtanut velvollisuutensa tieltä, todellakin langennut niin ratkaisevalla hetkellä, niin olisi häpeällistä teeskentelyä salata se ja ruveta näyttelemään neiti Douglasin niin viattomasti vihjaamaa osaa — osaa, jota oli niin helppo näytellä. Mutta Lloyd ei ollut langennut, hän ei ollut itse asiassa ollut pelkuri. Sydämensä syvyydessä hän oli ollut uskollinen itselleen ja ihanteilleen. Siispä hän ei myöskään pettänyt tovereitaan antaessaan heidän edelleen olla siinä uskossa, että hän oli väkevä ja varma ja uljas. Se, mitä hän heiltä salasi, tai oikeammin, mitä nämä eivät kyenneet huomaamaan, se oli jotakin, jonka hän yksin kaikista ihmisistä voisi ymmärtää. Hän ei voinut — eikä kukaan nainen koko maailmassa olisi voinut — pakottaa itseään tunnustamaan toiselle naiselle, mitä tänään oli Medfordissa oikein tapahtunut. Kaikki uskoisivat, että hän olisi voinut jäädä hoidokkinsa luo, jos vain itse olisi tahtonut. Ei kenkään, joka ei tuntenut Bennettiä, voisi ymmärtää, kuinka pitkälle miehen voimakas tahto oikein voi viedä.
Tahtoipa hän tai ei, niin täytyi Lloydin tänä hetkenä ensin ajatella itseään. Bennett oli unhottunut, työnnetty ulos hänen tietoisuudestaan. Kerran hän oli rakastanut tätä miestä, mutta se unelma oli jo päättynyt. Ajatus Ferrissin kuolemasta, joka hänen oli ollut pakko tavallaan aiheuttaa, iski häneen joka silmänräpäys ja täytti hänet kauhulla ja toisinaan miltei mielettömillä omantunnontuskilla, joita hän ei kyennyt edes sanoiksi pukemaan. Mutta Lloydin ylpeys, hänen itseluottamuksensa, luonteenlujuutensa ja itsenäisyytensä olivat tähän saakka olleet hänelle kalliimmat kaikkea muuta elämässä. Sitä toisti hän yhä uudelleen itselleen, ja hetkeksi hän sen rehellisesti uskoikin. Siis vaikkapa hänen ylpeyttänsä nöyryytettäisiinkin, ei se siltä ollut kuollut; ja mitä siitä vielä oli jälellä, sen hän halusi käytettäväkseen voidakseen sen avulla salata totuuden kaikilta muilta. Ehkäpä se kävisi helpostikin päinsä. Hänen tarvitsi vain pysyä levollisena. Olosuhteet pitäisivät muusta huolen.
Neiti Douglas palasi hänen luokseen, seurassaan Rownie, joka kantoi vähän illallisruokaa tarjottimella. Kun mulattityttö oli kattanut tuomisensa pienelle pöydälle sohvan eteen ja sitten poistunut, veti sairaanhoitajatar tuolin pöydän viereen ja istahti sille.
»No, nyt me voimme jutella vähän, jollette ole liiaksi väsynyt», hän sanoi. »Tuo Medfordin kuolemantapaus kiinnittää kovin mieltäni. Sanokaahan, mikä oli varsinainen kuolemansyy — oliko se suolienpuhkeaminen vaiko voimien asteettainen väheneminen?»
»Ei kumpikaan», vastasi Lloyd kiireesti. »Aiheena oli sisällinen verenvuoto.» Hän lausui nuo sanat lähemmin ajattelematta niitä, koneellisesti kuin fonografi, ja vasta perästäpäin hän tajusi valhetelleensa. Kuinka ihmeellä hän olisi tiennytkään, mikä oli ollut varsinaisena kuolemansyynä? Ja mitä oikeutta hänellä oli siitä puhuakaan? Mistä oikein johtuikaan, että hän oli äkkiä oppinut niin sujuvasti valehtelemaan — hän, joka koko ikänsä oli ollut niin rehellinen ja tosi?
»Verenvuotoko?» toisti neiti Douglas. »Oliko jo aikaisemmin ollut sellaisia verenvuotoja? Oliko sairas tajuissaan, kun kuolema tuli. Minä —»
»Oh, lopettakaa jo kyselemisenne!» sanoi Lloyd ja teki torjuvan eleen.»Minä olen niin väsyksissä ja hermostunut; olen ihan pilalla.»
»Niin, eipä se ihmettä olekaan», myönsi toveri. »Emme siis enää puhu siitä sanaakaan.»
Yö ja seuraava päivä olivat Lloydille kauheat; hän ei kyennyt syömään mitään eikä edes nukkumaankaan. Hän ei astunut jalallaankaan huoneensa ulkopuolelle, ja ilmoitti syyksi olevansa kipeä, mikä ei varsin väärin ollutkaan; hän oli yksin itsensä kanssa ja niiden hirvittäväin ajatusten, jotka taukoamatta täyttivät hänen mielensä. Aina tuohon onnettomaan Medfordin päivään saakka oli hänen elämänsä vierryt onnellisissa ja rauhallisissa oloissa. — Hänellä oli ollut menestystä valitsemallaan elämänuralla ja sen antamissa hommissa. Hän oli kuvitellut olevansa voimakkaampi ja hienompi olento kuin useimmat toiset naiset, ja hänen rakkautensa Bennettiin oli täyttänyt hänen olemuksensa sanomattomalla rikkaudella ja hurmauksella. Ja sitten oli hän yht'äkkiä, yhdessä ainoassa tunnissa, kadottanut tuon kaiken, hänen tahtonsa oli murtunut, hänen uljuutensa pirstattu, hirvittävät seikat olivat pakottaneet hänen osaltaan aiheuttamaan hoidokkinsa kuoleman — ja tuo sairas oli ollut mies, joka oli rakastanut häntä ja luottanut häneen; ja hänen rakkautensa Bennettiin, joka oli vuosikausia ollut hänen syvin ilonsa, joka oli kannattanut häntä kuin kohotetuin siivin, ollut korkein määräävä voima hänen elämässään, sekin oli nyt kylmä ja kuollut, eikä sitä enää voinut henkiin herättää.