Tätä hän surikin kaikista enimmän ja syvimmin. Hän voi unohtaa tulleensa itse nöyryytetyksi ja nujerretuksi. Vaikka Ferrissin kuolema oli ollutkin hänelle hirveä, sanomattoman hirveä isku, niin lankesi edesvastuu siitä Bennettiin eikä häneen. Hän oli tehnyt, mitä oli voinut. Siitä hän oli vallan varma. Mutta Lloyd oli ennen kaikkea nainen, ja hänen rakkautensa Bennettiin oli jotakin erityistä.
Sillä kertaa kun hän tuona iki-unohtumattomana puolituntisena lääkärin ruokasalissa oli varoittanut Bennettiä ja sanonut, että jos tämä piti kiinni mielettömästä uhkapäätöksestään, surmaisi hän Lloydin rakkauden häneen — sillä kertaa hän oli itsekin vain puolittain uskonut todeksi, mitä oli sanonut. Mutta vähitellen hänelle selvisi, että hän oli puhunut viisaammin kuin tiesikään, että oli tosiaankin puhunut totta; ja nyt tajutessaan, ettei enää voinut rakastaa Bennettiä, tuntui hänestä sydämensä aivan kirjaimellisesti särkyvän. Hän tunsi samaa, kuin jos todellinen Bennett, se Bennett, jonka hän; oli tuntenut, olisi äkkiä pyyhkäisty kerrassaan pois hänen tietoisuudestaan. Tämä oli paljon pahempaa, kuin jos Bennett olisi kuollut. Sillä silloinkin olisi hän vielä elänyt Lloydin muistossa. Mutta nyt hän oli yksinkertaisesti lakannut olemasta, hän oli peruuttamattomasti poissa, ja Lloydin rakkaudenhehku väheni ja kylmeni, koska sille ei enää ollut sytykettä tarjona.
Koskaan ennen ei Lloyd ollut niin hyvin tajunnut, kuinka paljon tuo mies oikein oli merkinnyt hänelle, kuinka hän ei ollut ainoastaan täyttänyt niin suuren osan hänen elämästään, vaan kerrassaan tullut elimelliseksi osaksi hänen elämästään. Lloydille oli rakkautensa ollut yhtä tärkeä kuin ilma ja auringonvalo, se oli lukemattomin hienoin säikein kutoutunut yhteen koko hänen olemuksensa sisimpäin säikeiden kanssa. Ei tosiaankaan ollut hänen myöhemmässä elämässään ainuttakaan hetkeä, jolloin ei Bennett olisi välittömästi tai välillisesti ollut hänen aatostensa esineenä. Bennett oli antanut hänen elämälleen sen sisällyksen; häntä ajatellessaan tyttö oli tuntenut itsensä urhoolliseksi ja päättäväiseksi ja väkeväksi, ja hänen takiansa tämä oli ollut huvitettu maailman suurista tapahtumista. Lloyd oli valinnut itselleen vakavan elämäntehtävän, koska Bennett oli näyttänyt hänelle esimerkkiä. Hänkin tahtoi, naisellisuuttaan silti menettämättä, saada itselleen paikan maailman edistystyössä ja työskennellä osaltaan sen hyväksi. Syvimpänä hänen kaikkien toiveittensa ja kunnianhimonsa pohjana oli ollut pyrkimys kohota Bennettin vertaiseksi, niin että tämä hänestä saisi toverin ja uskotun ystävän, joka tuntisi samaa innostusta kuin hänkin ja ymmärtäisi hänen suuret suunnitelmansa ja korkeat päämääränsä.
Ja kuinka olikaan Bennett sitten kohdellut häntä, kun hänellekin viimein tarjoutui tilaisuus suorittaa osansa työstä, tilaisuus osottautumaan urhoolliseksi ja voimakkaaksi, voittamaan suuria vaikeuksia? Hän oli jättänyt huomaamatta, käsittänyt väärin ja sysännyt syrjään lapsellisina uumioina sellaista, jota rakentaakseen Lloyd oli käyttänyt vuosikausien työn. Sen sijaan että olisi tunnustanut ja arvossapitänyt tämän sankarillisuutta, oli hän väkivalloin pakottanut hänen esiytymään halveksittavana pelkurina koko maailman silmissä. Lloyd oli toivonut nousevansa hänen vertaisekseen, mutta hän oli kohdellut häntä kuin koulutyttöä. Alusta loppuun saakka oli Lloydin rakkaus ollut erehdystä. Hän ei ollut eikä koskaan voinut tulla sellaiseksi naiseksi, kuin oli toivonut. Ei myöskään Bennett ollut se mies eikä voinut siksi tulla» jollaisen Lloyd oli luullut hänessä näkevänsä. Heillä ei ollut yhtään mitään yhteistä.
Mutta Lloydin ei ollut helppoa luopua Bennettistä, saada hänet eristetyksi omasta elämästään. Hän yhä vielä toivoi, että voisi rakastaa häntä. Naisellisen luonteensa pakotuksesta hän yhä toivoi kaikesta sydämestään, että — kaikesta huolimatta — hän olisi voinut rakastaa ja kunnioittaa häntä. Vaikkapa Bennett oli murskannut hänen tahdonvoimansa, pirstannut hänen kunnianhimoiset unelmansa, väärinkäsittänyt hänen rakkaimmat toiveensa, olisi Lloyd kuitenkin edelleen rakastanut häntä, jos vain olisi voinut — rakastanut häntä yksinpä sen tosiasian perusteella, että Bennett oli häntä vahvempi ja väkevämpi.
Yhä uudestaan ja uudestaan Lloyd koetti herättää kuollutta rakkauttaan jälleen eloon, manata ihanan, kuihtuneen kiintymyksensä jälleen kukkaan. Hän koetti kuvailla Bennettiä mielessään sellaisena, kuin tämä oli tuona hirveänä hetkenäkin seisonut hänen edessään — voiman tornina ja vuorena; hän lausuili lausuilemistaan itselleen, että Bennett rakasti häntä; kuinka tämä oli sanonut, että kaikki suorittamansa suurtyöt hän oli tehnyt häntä ajatellen, hänen suosiotaan odotellen; kuinka hän, Lloyd, oli ollut kannustimena ja kiihottimena hänelle — yhtä paljon kuin hänkin Lloydille — että hän oli kärsinyt ja taistellut ja kamppaillut itsensä jälleen ihmisten ilmoille ei ainoastaan rakkaudesta elämään, vaan myöskin rakkaudesta Lloydiin. Lloyd muisteli mielessään kaikkea, mitä Bennett oli läpikäynyt, kaikkia noita tuntemattomia ja käsittämättömiä vaaroja ja kärsimyksiä, jotka hän oli saanut tuta ruumiissaan ja hengessään. Hän koetti virittää jälleen eloon omaa rajatonta iloaan sinä iltana, jolloin oli saanut kuulla Bennettin palanneen kotia terveenä ja hyvässä voinnissa. Hän ajatteli häntä sellaisena, jollaisena hän hänestä eniten piti; hän muisteli, kuinka Bennett oli aina ollut hänelle täydellisen miehen esikuva, toimekkaan ja kiinteätahtoisen, joka suoritti suuria tekoja miltei yli-inhimillisellä tarmolla ja päättäväisyydellä; kuinka Bennett oli noita harvoja todella suuria miehiä, joiden nimi täyttää maailman ihastuksella. Hän muisteli, kuinka yksin hänen kasvojensa rumuuskin, niiden jykevät piirteet ja kulmikkaat muodot, olivat olleet omiaan herättämään hänessä mielenkiintoa ja viehätystä; kuinka ylpeä hän oli ollut sankarinsa jättiläisvoimista, hänen hartioidensa valtavasta leveydestä, hänen rintakehänsä härkämäisestä kaarevuudesta, siitä tursasmaisesta väkevyydestä, mikä myllersi jokaisesta hänen liikkeestään.
Mutta mitä hän ikänä tekikin, se ei ollut miksikään avuksi. Se Bennett, jota hän oli rakastanut, oli kuollut hänelle, jopa paljon pahempaakin. Se Bennett, jonka hän nyt näki ajatuksissaan, oli tuo Medfordin ruokasalissa mellastanut raaka, hirveä mies, sama, joka oli ollut niin riitaisa, häpeämätön ja itsepäinen, joka oli tukahduttanut Lloydista kaiken, mikä tässä oli ollut hyvää ja hienoa ja jaloa, ja joka oli murskannut kovien kouriensa välissä ja sitten paiskannut pirstaleina menemään yksin nekin lahjat, joita Lloyd oman rakkautensa ja hänen ylevämmyytensä pakottamana oli tarinnut hänelle. Bennettille ei merkinnyt vähääkään, että Lloyd joutui häväistyksi ja halveksituksi maailman silmissä. Hän ei välittänyt yhtään siitä, että Lloyd tahtoi esiytyä urhoollisena ja väkevänä. Lloyd oli erehtynyt; hän ei ollut sellainen nainen, jollaista Bennett halusi toverikseen, lemmitykseen. Bennetthän ei myöntänyt, että naisellakin voi yhtä hyvin kuin miehellä olla oma kunnian ja kunniattomuuden mittapuunsa, oma käsityksensä velvollisuuksista ja niiden täyttämisestä. Hän ei pannut vähintäkään arvoa Lloydin luonteelle; Lloydin olemuksen jalous ei merkinnyt hänelle mitään; hän ei tajunnut eikä ymmärtänyt Lloydin hengen hienoutta. Mikä siis Lloydin olennossa häntä viehättikään? Hänen henkensä se ei ollut, ei hänen sielunsakaan. Mitä siis jäi jälelle? Ei mitään muuta kuin ruumiillinen viehätys. Häpeällistä, nöyryyttävää oli naiselle erehtyä niin julmasti sen miehen suhteen, jota hän rakasti; hirveätä oli naisen huomata itsensä niin mitättömäksi, että ainoastaan hänen alhaisimmat ominaisuutensa voivat viehättää tuota miestä. Lloyd löi nyrkitetyillä käsillään kasvojaan ja puri hampaitaan yhteen pidättyäkseen parahtamasta ääneen häpeästä ja tuskasta ja voimattomasta suuttumuksesta. Niin, niin — nyt, kun kaikki oli peruuttamattomasti ohitse, nyt vasta kykeni hän näkemään selkeästi. Se Bennett, jonka hän oli tuntenut ja sydämeensä painanut, olikin vain hänen mielikuvituksensa luomus. Todellinen Bennett oli äkkiä näyttäytynyt hänelle kuin hirvittävänä ilmestyksenä, ja sitä hän vihasi vasten tahnaankin, niinkuin pyöveliä hänen uhrinsa vihaa.
Mutta tuo vihan tunne — sen esinettä lainkaan lukuunottamatta — oli Lloydille vieras ja epämiellyttävä aistimus. Koskaan eläessään hän ei ollut vihannut ketään ihmistä. Lempeys, hentous ja naisellisuus olivat hänen luonteenominaisuuksiaan; ja näitä ominaisuuksia oli hänen valitsemansa toimialakin vain omiaan syventämään ja kehittämään. Tuo vieras, jäykkä ja kova mies, joka kiihotti ja kidutti hänen ajatuksiaan yötä ja päivää, joka sai oudon välkkeen syttymään hänen silmiinsä ja nosti kuuman punan hänen sileälle valkoiselle otsalleen ja veti hänen levolliset kulmakarvansa oudostelevaan ja miettivään ryppyyn, oli kutsumatta, omin valloin, tunkeutunut hänen elämäänsä ja hänen sydämeensä. Tuo mies ei kuulunut Lloydin maailmaan. Mutta hän istui nyt hievahtamatta valloittamallaan valtaistuimella, kamalana ja hirvittävänä kuvatuksena, karkoitti kaiken luontaisen hellyyden ja inhimillisen osanoton Lloydin mielestä, katkeroitti ja halvensi häntä, muutti hänen ilonsa tyhjäksi silmänlumeeksi, pilkkasi hänen luonteensa jaloutta ja ylevyyttä, alensi synnynnäisen kuningattaren kalakaupustelijattaren tasalle.
Kun onnettomuuden ensimmäinen isku oli kestetty, ja Lloydin oli pakko palata entiseen elämäänsä, jota hänen tästälähteinkin oli elettävä ja koetettava sen pirstaleista jälleen rakentaa jotakin ehyttä, päätti hän ajatuksissaan vakavasti voittaa vihansa Bennettiä kohtaan. Vaikkapa hän ei enää voisikaan rakastaa tätä, ei hänen sentään tarvinnut vihata häntä. Mutta koettaessaan tukahuttaa tuota vihaansa ei hän tehnyt sitä Bennettin, vaan oman itsensä takia. Mikään tunne, saatikka sääli, ei häntä enää kiinnittänyt Bennettiin. Mutta kaikista päätöksistään huolimatta oli hänen vaikea karkottaa vihaa sydämestään. Se kasvoi ja virisi yhä siellä, levitti väkeviä myrkkyjuuriaan yhä syvempään hänen sisimmän olemuksensa maaperään. Hän tiesi, että hän kaikesta huolimatta tulisi edelleenkin antautumaan toimeensa, elintehtäväänsä, mutta luuli, että kaikki ilo, kaikki herkkä antaumus tähän tehtävään nyt oli riistetty häneltä. Sehän perustui myötätuntoon, hyvyyteen ja ihmisrakkauteen — ja kuinka voivat nämä ominaisuudet jaksaa edelleen elää hänessä, jonka sydämessä asui alati valvova, poisjuurittamaton vihan tunne, joka riisti häneltä sisäisen rauhan ja turmeli kaiken epäitsekkään innostuksen? Tuosta vihasta oli tullut sen kamalan vihollisen liittolainen, jota vastaan hän aina oli kamppaillut — sen kaamean pelon, joka aina hiipi hänen ympärillään iskeäkseen koukkuiset kyntensä häneen; tuosta vihasta oli tullut kavala petturi hänen sielunsa linnoitukseen, joka minä hetkenä hyvänsä voi avata linnan portit todellisen vihollisen sisäänkäydä.
Mutta oliko se tuon vihollisen ainoa hittolainen? Eikö sillä ollut toverikin, joka oli vielä pahempi, vielä armottomampi, vielä kavalampi ja vaarallisempi? Ensi kertaa Lloyd oikein tajusi, mitä tahallinen petos merkitsi.
Hänen toverinsa olivat edelleen siinä uskossa — joka oli heille niin luonnollinen ja ensiksi käteen tarjoutuva — että Lloyd oli pysynyt hoidokkinsa luona hamaan tämän kuolinhetkeen saakka. Aluksi tuo erehdys oli Lloydista ollut mieluisa ja tervetullut, sillä sehän oli hänen pelastuksensa, se oli ainoa hänelle suotuisa seikka, joka salli hänen jatkaa entistä elämäänsä; ja jonkun aikaa hän kernaasti tuudittautui sen suomaan petolliseen rauhaan. Tuo surullinen tapahtumahan oli onnellisesti ohi; jonkin ajan perästä se unhottuisikin kokonaan. Asiat kulkisivat jälleen vanhaa totuttua latuaan. Mutta piankin hän huomasi, ettei hänen ollut mahdollista unhottaa sitä. Mitä pitemmälle aika kului, sitä tiheämmin hänen ajatuksensa pakottuivat kiertelemään hänen petoksensa ympärillä. Hän muisti, kuinka helppo hänen oli kotiatuloiltanaan ollut valehdella toverilleen. Kuinka olikaan mahdollista, että valhe oli voinut luistaa niin kepeästi hänen huuliltaan? Hän oli varma, ettei hän koskaan ennen koko elämässään ollut valehdellut tahallisesti, ja hän oli luullut, että valhe tulisi käymään häneltä tottumattomasti, epäröiden ja onnahtelevasti. Mutta aivan päinvastoin olikin käynyt. Tuo valehtelun helppous rupesi hätäännyttämään, pelottamaan häntä. Hän ymmärsi, että sen edellytyksenä oli ollut jonkinlainen sielullinen luhistuminen, että koko henkisen koneiston hänessä oli täytynyt jollakin tapaa joutua epäkuntoon. Tämä keksintö hirvitti häntä. Hän kysyi pelokkaasti itseltään, minne tämä kaikki vielä veisikään hänet. Jos hän nyt hervottomasti antautui valheellisten olosuhteiden johdettavaksi, niin mitä hänestä lopulta tulisikaan? Hänen täytyi kynsin hampain harata vastaan, kääntyä äkisti takaisin tuolta turmiolliselta tieltä.
Mutta kuinka se olikaan hänelle mahdollista? Yksi ainut pelastuksen keino oli tarjona — oikaista heti toisten virheellinen käsitys hänestä. Eihän hänen tosin ollut välttämätöntä kertoa heille, kuinka hänet oli suorastaan väkivalloin pakotettu luopumaan vartiopaikaltaan; pääasia oli, että toverit saivat tietää, että hän oli salannut heiltä todellisen asianlaidan, että hän olikin jättänyt hoidokkinsaennentämän kuolemaa. Mutta jo pelkkä ajatuskin tuollaisen julkisen tunnustuksen tekemisestä — sillä julkinen sen täytyi olla — kuohutti hänen synnynnäisen ylpeytensä jälelläolevia rippeitä. Hän, joka oli aina ollut niin luja ja järkkymätön periaatteidensa noudattamisessa — hän, joka oli ollut toisille uljuuden ja uhrautuvaisuuden esikuvana — hänenkö nyt tuli nöyrän katumuksentekijän hahmossa alentua halvinta halvemmaksi?
»Ei», huudahti hänen ylpeytensä, kun tämä pelastuskeino tarjoutui hänen hätäileville ajatuksilleen. »Ei, sitä et voi tehdä. Se käy yli sinun voimiesi. Sinä et saata tehdä niin.»
Mutta hänenhän täytyi. Ja hän ehkä voisikin, jos oikein tahtoisi. Syvällä hänen sielussaan virisi aavistus, haparoiva ajatus, että hän voisi, jos oikein vakavasti sitä haluaisi. Ei auttanut, vaikka hän koetti tukahduttaa tuota hentoa ajatuksen tainta kaikenlaisilla väärillä selityksillä ja pelotteluilla, mitä vain voi keksiä. Se virisi ja juurtui yhä. Hänen täytyi puhua totta. Omantunnon ehdoton vaatimus »sinun täytyy» piti puolensa kaikissa itse-eksytyksen myrskyissä, järkähtämättä, juhlallisen vakavana. Eivät mitkään puolustelut ja selittelyt auttaneet sitä vastaan. Hän voi tunnustaa totuuden, ja hänen täytyi se tehdä. Jos hän tahtoi pelastaa itsensä, niin löytyi siihen yksi ainut keino. Ja äkkiä oli hän kuulevinaan omat sanansa, jotka hän oli lausunut toisessa järkyttävässä tilaisuudessa:
»Ainut asia, minkä ihminen sielunsa pelastukseksi voi tehdä, on pitää kiinni siitä, minkä tietää oikeaksi, ja luotaa siihen, että lopulta kaikki tulee käymään hyvin.»
Hän tiesi, mikä oli oikein, ja hän oli kyllin vahva toimimaan sen mukaisesti. Ja tämän seikan selvittyä hän tunsi hurmaavaa mielenylennystä, tunsi olentonsa aivan kuin muuttuneen toiseksi. Hänestä tuntui, kuin kohottaisi näkymätön voima hänet elämän kaikkien pikkuseikkain, pikkumaisten arvelujen yläpuolelle. Mitäpä hän välittäisikään seurauksista, mitä hänelle merkitsi, että hänen ympäristönsä tulisi nurjasti tuomitsemaan häntä, kunhan hän vain pysyi totena ja uskollisena omalle itselleen, tekisi vain sen, minkä tiesi ja tunsi ainoaksi oikeaksi? Ei enää ollut kysymystäkään mahdollisesta voitosta tai tappiosta, hyödyllisistä tai turmiollisista seurauksista — kysymys oli siitä, jaksoiko hän olla tosi ja väkevä ja urhoollinen, kuten ennenkin oli ollut. Vaikka kamppailu tuona kohtalokkaana päivänä Medfordissa miehen voiman ja naisen vastustuskyvyn välillä olikin ollut kauhea, ja vaikka hänen silloin olikin ollut pakko taipua, ei hänen siveellinen selkärankansa siltä ollut taittunut. Tuo tappio ei ollut ollut lopullinen eikä korvaamaton, Hänen tahdonlujuutensa ei siitä ollut murtunut, hänen uljuutensa ei ollut sammunut, hänen voimansa eivät olleet iäksi pettäneet. Nyt tässä taisteltaisiin vieläkin suurempi taistelu, vielä valtavampi koetus oli kestettävä. Tämä oli viimeinen, lopullisesti ratkaiseva käänne hänen elämässään, ja siinä hän ei saanut — hän eitahtonuthorjahtaa.
Kohta kun Lloyd oli tehnyt päätöksensä, kävi hän panemaan sitä täytäntöön:
»Jollen tee sitä nyt, kun tunnen itseni väkeväksi, niin jää se tekemättä», sanoi hän itselleen.
Ehkäpä hänen olossaan ja askareissaan oli nytkin vähän hermoheikkouden vivahdusta. Hänen herkät naishermonsa olivat tähän aikaan alituisessa värinässä; hän oli ylen rasitettu ja ylen herkkätunteinen. Kuten muinainen uskonnollinen intoilija kidutuksen hekumaa lisätäkseen ehdoin tahdoin syöksyy polttavaan tuleen ja pistävään teräkseen, niin kuvitteli Lloydkin mielessään mitä kiusallisimpia tilanteita, mitä tuskallisimpia tulikokeita, jotka vaativat uhriltaan kaikkein suurinta sielunvoimaa ja sankarillista uljuutta.
Hän tahtoi kertoa toisille sairaanhoitajattarille täyden totuuden, oikaista heidän väärän käsityksensä hänestä, ja tehdä sen sellaiseen aikaan päivästä, jolloin kaikki olivat koossa. Se kävi paraiten laatuun illallispöydässä. Medfordista palattuaan oli Lloyd pysytellyt erillään talon muista asukkaista ja nauttinut ateriansa omassa huoneessaan. Kukaan muu ei ollut saanut häntä nähdä kuin neiti Douglas ja ylihoitajatar. Hän oli viettänyt päivät päästänsä joko maaten vuoteellaan kädet ristissä niskan alla tahi kävellen lattialla edestakaisin ja väliin pysähtyen tuijottamaan hajamielisesti akkunasta ulos torille, ajatusten kiiriessä omia teitään hänen päässään.
Nyt hän kokosi henkiset ja ruumiilliset voimansa ratkaisevaan tekoon. Lopullinen päätös oli hänessä kypsynyt varhain kolmantena iltapäivänä palauksensa jälkeen, ja hän määräsi ajatuksissaan, että vielä samana iltana hänen oli kestettävä odottava tulikoe.
Väliajan hän käytti, merkillistä kyllä, siistiäkseen huolellisesti huoneensa, järjestelläkseen yhä uudelleen ja eri tavalla sen vähälukuisia koristeita seinällä ja uuninrinnustalla, vetääkseen ison laivakellon vireeseen — joka löi merimiesvartioiden hetket tavallisten tuntimäärien asemasta [Merellä on työnjako laivoissa järjestetty nelituntisiksi vartiovuoroiksi, ja »kellovahti» heläyttää joka puolituntisen jälkeen kelloa merkiksi vartioajan kulusta. Siten esim. klo 4—8:n vartiossa 7 lyöntiä merkitsee klo 1/2 8:aa. Suom. suom.] — sekä järjestääkseen kaikki kirjeet ja paperit pöytälaatikossaan. Hän teki tuon kaiken aivan samalla huolella ja hartaudella, kuin aikoisi lähteä pitkälle matkalle tahi valmistautua moniviikkoiseen sairasvartioon. Kello 4 aikaan kurkisti neiti Douglas ovesta sisään kyselläkseen hänen vointiaan ja näki hänen seisovan peilin ääressä kampaamassa ja panemassa isoa pronssinpunaista tukkaansa huolellisesti solmuun päälaelle. Sairaanhoitajattaren mielestä Lloyd näytti paljon reippaammalta kuin ennen, ja hän kysyi, eikö hänen vointinsakin jo ollut parempi.
»Kyllä», vastasi Lloyd, »paljon parempi», ja lisäsi sitten: »Tänään tulen illallispöytään.»
Syistä, joita ei voinut itsekään ymmärtää, Lloyd tänään pukeutui aivan tavattomalla huolella ja mietti perinpohjaisesti jokaista pukunsa yksityisseikkaa. Vähitellen klo 5 mennessä hän vihdoin oli valmis ja istahti tuolille akkunan ääreen, kirja sylissä, odottaakseen illallispöytään kutsua, niinkuin kuolemaantuomittu odottaa noutamistaan mestauslavalle.
Hänen tarkoituksensa oli saapua ruokasaliin vasta sitten, kun hän voi olla varma, että kaikki toiset olivat siellä koolla; sitten tahtoi hän astua kaikkien silmien eteen, kertoa heille, mitä hänellä oli kerrottavana, ilmoittaa noiden surullisten tapausten kulun aivan yksinkertaisesti koristelematta niitä yhtään ja puolustelematta itseään sekä antaa toisten itsensä tehdä niistä sen ainoan johtopäätöksen, joka voi tulla kysymykseen.
Tuo odotusaika oli Lloydin mielestä hirvittävän pitkä ja kiusallinen, se oli kuin pitkällinen sielunkidutus. Hänen mielialansa vaihtelivat herkeämättä, edessä odottava toimi kuvastui hänelle tuhannessa eri valossa. Yhtenä silmänräpäyksenä häntä värisytti pelkkä sen ajatteleminenkin, kuten olisi nähnyt tulikuumaa rautaa hitaasti lähennettävän hänen iholleen. Seuraavassa tuokiossa hän ei voinut käsittää, kuinka kaikki tuo voi häntä niin mahtavasti herkyttääkään. Oliko se itse asiassa mikään erinomainen sankariteko? Hänen toverinsa arvatenkin omasta ehdostaan käsittäisivät hänen menettelynsä eivätkä siitä niin paljoakaan piittaisi. Eihän ollut leikintekoa uskaltaa omaa henkeänsä julki vaaraan, kun niin ilkeäluontoinen ja tarttuvainen sairastapaus oli kysymyksessä. Eihän voinut tuomitakaan hoitajatarta, jos hän hätäytyneenä jätti sellaisen sairaan omiin oloihinsa. Yhtenä hetkenä tuo julkinen tunnustus näyttäytyi Lloydin ajatuksissa suurtekona, mutta seuraavana hetkenä jo miltei naurettavana hätäilynä. Mutta hän muisti kuitenkin sangen hyvin, kuinka oli käynyt Harriet Freezen, joka ei ollut kyennyt kestämään toveriensa jatkuvaa mykkää painostusta, vaikka näistä ei kukaan ollutkaan lausunut hänelle ajatustaan julki. Ihmeellistä olisi todella, jos Lloyd Searight toverien äänettömällä tuomiolla tulisi karkotetuksi talosta, jonka hän oli itse rakennuttanut ja omilla varoillaan ylläpitänyt.
Tuo odotustunti ennen illallispöytään kutsua ei tuntunut koskaan loppuvan; kului neljännestunti, ja vielä neljännes, ja vihdoin viimein kolmaskin neljännes. Lloyd oli tuntevinaan heikkoa ruuantuoksua alhaalta keittiön puoletta. Sitten rupesivat vielä puuttuvat minuutit yht'äkkiä kulumaan ihan raivoisaa vauhtia. Alikerroksen arkihuoneesta kuului pianonsoittoa. Se oli kai Ester Thielman, joka siellä paukutteli loppumattomia puolalaisia säveleitään. Sitten taukosi soitto äkkiä, ja Lloyd tunsi sydämen valahtavan ylös kurkkuunsa kuullessaan arkihuoneen ja ruokasalin välisen työntöoven kolahtavan syrjään. Neiti Douglas ja neiti Truslow, eräs vastatullut nuori harjoittelija, tulivat yhdessä ulos neiti Douglasin huoneesta ja kulkivat portaita alas, keskustellen innokkaasti, oliko parempi päällystää seinät kankaalla vai paperilla. Lloyd kuuli neiti Truslowin sanovan:
»Niin kyllä, mutta jollei kangasta saa kiinnitetyksi aivan tiiviisti, käy se kostealla ilmalla poimuille.»
Sitten koputti Rownie Lloydin ovelle ja huusi sisään, ¹ vastausta odottamatta:
»Pöytä on katettu, neiti Searight.»
Lloyd kuuli hänen kuuluttavan saman viestin neiti Bergynin ovelle hiukan etempänä yläkerran käytävän varrella. Sitten hän kuuli toisten hoitajattarien menevän portaita alas yksitellen. Yläkerran huoneissa ja käytävissä kävi aivan hiljaiseksi. Heikkoa ääntensorinaa kuului alakerrasta siltä puolen rakennusta, missä ruokasali sijaitsi. Lloyd odotteli vielä viisi, kymmenen, viisitoista minuuttia. Sitten hän nousi pystyyn, veti syvään henkeä ja ojentautui täyteen pituuteensa. Sitten hän meni ovelle, pysähtyi siihen silmänräpäykseksi ja kääntyi huoneeseen päin katselemaan kaikkia tuttuja esineitä, yksinkertaisia mutta arvokkaita huonekaluja, kirjahyllyjä, suurta mukavaa sänkyään, vanhanaikaista pyöreää peiliä, joka riippui molempain akkunain välissä, ja vanhaa, mustuneesta mahongista tehtyä kirjoituspöytäänsä. Hänellä oli jonkinlainen hämärä mielikuvittelu, ettei hän jollain tapaa saisi enää koskaan nähdä kaikkia noita esineitä, että hänen nyt oli sanottava hyvästit niille sekä koko sille elämälle, jota hän oli näihin saakka elänyt niiden keskellä ja tässä ympäristössä. Kun hän jälleen palaisi huoneeseensa, olisi hän kokonaan toinen nainen kuin nyt. Sitten laskeutui hän vitkalleen portaita alas ja pysähtyi vielä kerran eteiseen. Vieläkään ei ollut myöhäistä kääntyä takaisin. Hän kuuli aivan selvästi toveriensa liikkeet ja puhelun illallispöydässä ja tunsi Ester Thielmanin aina hymystä helmeilevän äänen, joka sanoi:
»Niin, tietysti, sitähän minä juuri tarkoitan.»
Olipa se tosiaankin merkillinen yllätys, joka Lloydilla nyt oli tarjona heille kaikille. Hänen sydämensä rupesi oikein paukuttamaan, rajusti ja raskaasti. Saisiko hän edes äänensä kuuluviin, kun hänen kohta, tuossa padassa, piti ruveta puhumaan? Eikö ollut sittenkin parempi lykätä ratkaisu huomisaamuksi, miettiä sitä vielä kerran puoleen ja toiseen yön aikana? Mutta hän pudisti kärsimättömästi päätänsä sellaiselle ajatukselle. Ei, hän ei tahtonut enää peräytyä. Kun hän tuli arkihuoneeseen, huomasikin hän työntöovet lukituiksi, ja palasi senvuoksi sille ovelle, joka vei eteisestä suoraan ruokasaliin. Se oli raollaan. Lloyd avasi sen, astui sisään, lukitsi oven jälkeensä ja jäi seisomaan selkä nojaten sitä vastaan.
Pöydän ympärillä olivat melkein kaikki paikat täynnä; vain pari kolme ynnä hänen oma sijansa olivat vielä tyhjinä. Pöydän yläpäässä istui neiti Bergyn, hänen oikealla puolellaan neiti Douglas, ja alempana Lloydin katse erotti Ester Thielmanin, Delia Craigin, joka oli juuri palannut hoitamasta erästä tri Streetin potilasta, neiti Pagen, joka oli kaikkein vanhimpia ja kokeneimpia sairaanhoitajattaria, Gilbertsonin, jota kaikki puhuttelivat vain hänen sukunimellään, neiti Ivesin ja Eleanor Bogartin, jotka kumpikin olivat suorittaneet yliopistossa lääketieteellisen tutkinnon ja jotka voivat ja tahtoivat itsekin harjoittaa lääkärinammattia, neiti Wentworthin, joka oli ollut hoitajataroppilaana eräässä Armenian lähetyssairaalassa, ja kaikkein viimeisenä vastatulleen aivan nuoren ja kuvankauniin neiti Truslowin, joka ei ollut vielä ollut kertaakaan sairaita hoitamassa.
Niin hiljaa oli Lloyd käynyt sisään, ettei aluksi kukaan huomannut häntä, ja hän seisoi nyt tuokion selkä oveen nojaten ja ajatteli kirvelevällä haikeudella, kuinka iloisia ja huolettomia kaikki toiset olivat — äänet surisivat ilmassa ja keskustelu kävi pitkin ja poikin pöydän poikki välillä istuvain olkapäiden yli.
»— Niin tietysti, ettekö ymmärrä, että sitähän minä tarkoitankin?»
»— Te voitte sen kyllä saada sopivaa kokoa ja painetuin kuvioin, jos niin haluatte —»
»— Kyllä, se on hyvin huvittava kirja; ensi osa on kyllä kehnonpuoleinen, mutta sankarittarella on mainioita aatteita —»
»— Niin, Vanonin myymälässä, ja mehän voimme saada alennusta —»
»— Ja kuulkaahan nyt, kuinka naurettavaa — hän kääntyi ympäri ja sanoi jäykästi ja suu supussa: 'Ei, kiitoksia, siihen olen jo liian vanha'. Ah, kuinka hullunkurista se oli, minä tulen sille nauramaan vielä kuolinvuoteellanikin —»
»— Ja sillä tapaa se järjestyi aivan itsestään. Mitähän minä nyt tekisinkään —♦
»— Onko ne kiinnitettävä nauloilla? Nuo kiviseinät ovat niin kovat —»
»— Anna Rownien tehdä se, hän ymmärtää paremmin — Ah, tuollahan tulee meidän sairaamme!»
»— Ei, mutta nähkääs, sehän on Lloyd. Tämähän on hauskaa, että jaksoitte jo viimeinkin tulla alas.»
Kun yleinen ihmetys ja ihastus hänen ilmautumisestaan oli asettunut, jäi Lloyd seisomaan entiseen asentoonsa, selkä oveen nojaten, suoraryhtisenä ja kädet jäykkinä kupeilla. Hän ei heti vastannut toisten huudahtuksiin. Kaikki jäivät katsomaan häneen. Kaikki keskustelu taukosi nopeaan, kohta kun toiset hoitajattaret panivat merkille hänen kasvoinsa kalpeuden ja merkillisen päättäväisen piirteen hänen suupielissään.
»Käykäähän istumaan, Lloyd», sanoi neiti Bergyn, »miksi te seisotte? Ettehän te vieläkään ole oikein terve. Nyt saa Rownie tuoda teille lasillisen sherryä.»
Yleinen hiljaisuus. Viimein sanoi Lloyd rauhallisesti: »Ei. En tahdo sherryä, enkä tahdo mitään illallistakaan. Olen tullut tänne alas kertoakseni teille kaikille, että te erehdytte, kun luulette minun tehneen kaiken voitavani sen lavantautipotilaani hyväksi. Te luulette, että minä poistuin hänen luotaan vasta sitten, kun hän oli jo kuollut. Mutta se ei ole oikein, minä lähdin jo sitä ennen. Sairas joutui jonkinlaiseen ratkaisevaan käänteeseen, jota en kuitenkaan tarkemmin tunne, kun en ollut silloin sairassuojassa, enkä minä mennyt sinne, kun minua kutsuttiin. Lääkärikään ei ollut siellä, hän oli lähtenyt ulos ja jättänyt potilaan kokonaan minun hoitooni. Sairaan luona ei ollut keitään muita kuin palvelijatar. Tämä huusi minua sisään, mutta minä en mennyt. Päinvastoin minä lähdin pois koko talosta. Samana päivänä kuoli potilas. Tämän tahdon teidän tietävän. Ymmärrättekö nyt kaikkityyni — ymmärrättekö sen oikein? Minä hylkäsin potilaani hänen pahimpana hetkenään ja jätin hänet yksin palvelijattaren kanssa. Ja sitten kuoli hän jo samana iltapäivänä.»
Sitten Lloyd lähti pois, ja huoneessa oli niin hiljaista, että aivan tuntui siltä, kuin olisi hän paiskannut oven kovasti kiinni jälestään.
Lloyd meni ylös huoneeseensa ja lukitsi oven perästään, laskeutui sitten polvilleen lattialle sohvan eteen ja makasi sillä pää käsien varassa. Mutta hän ei voinut itkeäkään, hänen silmänsä pysyivät kuivina. Hän ajatteli lähinnä vain sitä, että hän oli tehnyt jotakin aivan peruuttamatonta, ja että hänen päätänsä särki. Mielenliikutusta hän ei tuntenut ensinkään; hän ei huomannut itsessään mitään voitoniloa tahi ylpeyttä uljuudestaan. Monesti tuli sekin ajatus hänelle mieleen, että lieköhän tuo tunnustus sittekään ollut todella tarpeen. Mutta nyt hän tunsi vain itsensä rajattoman väsyneeksi koko tuon hirveän jutun vuoksi. Hän tunsi vain, että hänellä oli hirvittävä päänsärky; hän ei välittänyt sen pitemmältä ajatella, ei puoleen eikä toiseen. Nykytuokiossa oli hänelle tarpeeksi huolta, ja nykytuokiossa oli hänellä kova päänsärky.
Mutta ennenkuin kävi levolle sinä iltana, kertoi Lloyd asian juurtajaksain neiti Bergynille. Ylihoitajatar oli tullut hänen luokseen kohta hänen poistuttuaan ja vaatinut saada tietää kaiken. Hän tiesi sangen hyvin, ettei Lloyd Searight koskaan omasta ehdostaan hylkäisi kuolevata potilasta. Hän tunsi vaistomaisesti, että jokin vieras voima lienee ollut vaikuttamassa, että näin kävi.
»Lloyd», sanoi hän hyvin päättäväisellä äänellä, »te ette voi odottaakaan, että minä uskoisin teidän lähteneen tiehenne omasta vapaasta tahdostanne. Kertokaa nyt minulle, kuinka kaikki oikein kävi. Miksi teitte niin? Te ette saa minua uskomaan, että te — ei, siitä en tahdo puhuakaan. Teillähän oli hyvä syy tehdä niinkuin teitte, eikö totta?»
»Minä — minä en voi selittää sitä teille», vastasi Lloyd. »Saatte luulla, mitä tahdotte. Te ette sitä kuitenkaan ymmärtäisi.»
Mutta sittekun neiti Bergynin oli vihdoin onnistunut voittaa Lloydin vastarinta, ymmärsi hän hyvin kaiken. Bennettin ylihoitajatar tunsi vain kuulopuheesta. Mutta Lloyd oli hänet tuntenut jo vuosikausia, ja ylihoitajatar oli varma siitä, että kun Lloyd oli antanut myötä tuon miehen tahdolle, oli hän ensin tehnyt kaiken, mitä hänen vallassaan oli tehdä. Lloyd kertoikin hänelle kaiken, mitä lääkärin ruokasalissa oli tapahtunut. Mutta vaikka hänen täytyikin kertoa Bennettin rakkaudesta häneen, ei hän itsestään puhunut mitään, eikä neiti Bergyn kysellytkään sen enempää.
»Minä voin hyvin ymmärtää», sanoi ylihoitajatar lopuksi, »ettette te siedä ajatella, että teidän oli pakko lähteä, mutta miehethän ovat nyt kerran meitä naisia väkevämmät, Lloyd, ja sellainen mies kuin hän, lienee useimpia muita miehiä väkevämpi. Teitä ei voi moittia siitä, että lähditte potilaanne luota, eikä millään tavalla voi sanoa teidän olevan syypään hra Ferrissin kuolemaan. Nyt minä käyn sanomaan kaikille toisille, että teillä oli hyvin pätevä syy jättää potilaanne, että tuota syytä emme nyt voi selittää sen tarkemmin, mutta että minä olen puhunut teidän kanssanne ja tunnen koko jutun ja että olen aivan yhtä mieltä teidän kanssanne. Sitten lähden Medfordiin puhumaan asiasta tri Pittsin kanssa. Se on ehdottomasti paras keino», hän lisäsi, nähdessään Lloydin tekevän torjuvan eleen; »hän kyllä ymmärtää sen oikein, eikä meidän sitten tarvitse peljätä, että asiasta tullaan sen enempää lörpöttelemään. Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut 'ammattilaisten kesken', kuten sanotaan, enkä luule sen tulevan tämän enempää tunnetuksi.»
Viikon lopulla Lloyd lähti Bannisteriin. Hän ei ollut päättänyt, kauanko hän tulisi siellä viipymään, mutta tuohon aikaan hän ei myöskään jaksanut olla toisten hoitajattarien parissa.
Myöhemmin, kun koko juttu oli ennättänyt vanhettua, tahtoi hän palata ja käydä jälleen toimeensa.
Hattie oli häntä vastassa asemalla ponyvaljakon kera. Tyttönen oikein säteili ilosta kuullessaan, että hän sai olla yksin Lloydin kanssa määräämättömän ajan.
»Mutta te ette sittekään sairastunut», hän huudahti ja paukutti käsiään yhteen. »Oliko se teidän potilaanne yhtä huonona kuin minä? Eivätkö hänen vanhempansa tulleet iloisiksi, kun te teitte hänet jälleen terveeksi?»
Lloyd laski kätensä pikku rupattelijan suulle.
»Nyt me emme puhu ollenkaan virka-asioista, Hattie», sanoi hän ja yritti hymyillä.
Mutta kun Lloyd maalle tulonsa jälkeisenä aamuna heräsi omassa valkoisessa pihanpuolisessa huoneessaan, huomasi hän äkkiä helpotuksekseen, että hänen mielentilassaan oli sitten eilispäivästä tapahtunut lievä muutos. Ensi kerran Medfordin tapahtumien jälkeen hän nyt vasta tunsi jonkinlaista rauhan tunnetta sielussaan. Ehkäpä hän jo alkoi tuntea ensimmäistä terveellistä, hyvää tekevää vastavaikutusta sen tulikokeen jälkeen, johon hän oli vapaaehtoisesti antautunut — nyt, kun petosta ei enää ollut hänen sielussaan. Sen hän oli tempaissut ylös juurineen, omasta vapaasta tahdostaan. Se oli ohi hänen elämästään. Mutta nyt hän myöskin huomasi, ettei siinä kuitenkaan ollut vielä kaikki.
Oli jotain muutakin, joka oli ohi, oli poissa hänen elämästään — jotakin, joka aina näihin saakka oli kiusannut häntä ja katkeroittanut hänen elämäänsä ja hävittänyt hänestä luontaisen lempeyden ja hyvyyden — sekin oli nyt jo ohi elettyä. Tuo kurja, raivoisa viha, jota karkottaakseen hän oli niin kovin kamppaillut, missä se nyt olikaan? Sehän näytti kadonneen aivan itsestään. Kuinka tuo oli käynyt päinsä? Tuo inhottava, riitainen mieliala, tuo ruma, rumentava tunne, jota hän oli kasvattanut sydämessään, se oli ennen hänen tunnustustaan ollut liiaksi väkevä, liian syvään juurtunut, jotta hän olisi voinut sen tempaista pois sydämestään. Mutta nyt oli se yht'äkkiä poissa, ilman että hän oli tehnyt mitään sen poistamiseksi, ilman vähintäkään ponnistusta hänen puoleltaan.
Tuo huomio hämmästytti häntä jonkun verran. Vapautuessaan valheesta ja petoksesta oli hän siis ilmeisesti myöskin vapautunut vihastaan; näytti aivan siltä, kuin niistä ei toinen voinut viihtyä ilman toista. Eikö niitä siis käynyt erottaminen toisistaan? Oliko kaikessa pahassakin siis jonkinlainen yhtenäisyys, yhteenkuuluvaisuus, niinkuin ehkä oli kaikessa hyvässäkin, niin että kun ihminen kykeni voittamaan yhden huonon ominaisuuden ja vaiston itsessään, niin hän samalla voitti montakin sellaista. Lloyd oli pitänyt järkähtämättä kiinni siitä, mikä oli oikein, kesken kaikkea hämminkiään ja levottomuuttaan, kesken myrskyä ja pimeyttä, ajattelematta mitään edullista seurausta tai palkintoa. Olisiko tämä nyt hänen palkintonaan? Se voi olla mahdollista; hän ei sitä tiennyt, ei voinut siitä mitään sanoa. Esteet olivat vähentyneet luvultaan; myrsky oli asettunut, mutta pimeyttä oli vielä paljon jälellä. Valheen hän oli karkottanut sydämestään. Viha oli hiljakseen seurannut perästä. Rauha ei kuitenkaan ollut vielä palannut vanhalle tilalleen, eikä se koskaan, koskaan enää tulisikaan; mutta erottava väliseinä oli kadonnut hänen sydämensä huoneesta, ja tätä oli tuuletettu j siistitty sen jätiltä.
Ferrissin hautajaisten jälkeisenä päivänä Bennett lähti yksin tri Pittsin luo Medfordiin, ja saman päivän illalla lähetettiin kaikki hänen matkatavaransa ja arkkunsa, joissa kaikki hänen paperinsa olivat — retkikunnan muistiinpanot, tieteelliset havainnot ja päiväkirjat hänen perästään.
Tultuaan sen talon edustalle, johon oli päättänyt asettua seuraavaksi vuodeksi, pani Bennett merkille, että muuan yläkerroksen etummaisista akkunoista oli auki ja sen verhot kiinnitetyt ylhäälle; akkunasta hän voi nähdä sisälle huoneeseen, jota palvelijatar näkyi siivoavan ja tuulettavan sekä muuttavan huonekaluja siitä ulos. Maantiellä talon edessä näkyi tavaravaunujen pyöräin jälkiä. Kun hän oli lukinnut ulko-oven perästään ja seisoi eteisessä matkalaukku kädessä, näki hän vaatenaulakossa hatun, jota Ferriss oli viimeksi käyttänyt. Bennett laski laukun nopeasti lattialle ja nojautui raskaasti seinää vastaan, hän veti syvään henkeä ja ummisti silmänsä. Talo tuntui olevan muuten tyhjillään, paitsi että jolloinkin kuului hillittyä kolinaa käytävän toisella puolella olevasta huoneesta. Hän tarttui uudelleen laukkuunsa ja nousi portaita ylös niihin huoneisiin, jotka olivat määrätyt hänen asuttavakseen. Hän ei ripustanut hattuaan naulaan, vaan otti sen mukaansa sisään.
Taloudenhoitajatar, joka yläkerroksessa otti hänet vastaan ja näytti hänelle huoneet, kysyi häneltä, milloin hän halusi syödä. Bennett sanoi sen sekä lisäsi:
»Minä tahdon syödä aina alhaalla ruokasalissa, ‘lasisaliksi' luulen teidän sitä sanovan. Ja kohta kun etummainen huone on saatu kuntoon, nukun siellä jo ensi yöni. Se on oleva minun huoneeni.»
Taloudenhoitajatar katseli kummissaan häneen. »Niin, mutta se ei käy laatuun», väitti hän, »ei ainakaan kohta, tartunnan takia. Tohtori on antanut ankaran määräyksen, että sitä on kunnollisesti tuuletettava, ja että huonekalut on korjattava sieltä pois.»
Bennett nyökkäsi vain, ilmoittaakseen ymmärtävänsä, ja taloudenhoitajatar poistui. Iltapäivä kului hiljakseen, ja myöskin ilta. Bennett sai illallista ruokasalissa, kuten oli toivonut. Syötyään huusi hän Kamiskan mukaansa ja lähti pitkälle kävelymatkalle kaupungista poispäin vievälle maantielle; hän käveli verkalleen, kädet selän takana. Kello 10 tienoissa hän palasi kotiin. Hän nousi yläkertaan ja mietti hetkisen järjestellä papereitaan, ennenkuin kävi makuulle. Nukkumisesta ei kuitenkaan tulisi mitään, siitä hän oli varma.
Bennett ei vielä oikein tiennyt, missä yhteydessä huoneet olivat keskenään. Hänen ajatuksensa olivat kiintyneet muihin asioihin, hän oli hajamielinen, ja kun hän jälleen yritti nousta yläkertaan, menikin hän sisään päädyn puoleisesta ovesta eikä pihan puoleisesta. Hän joutui huoneeseen, jota luuli omakseen, sytytti kaasulampun palamaan ja katseli ihmeissään ympärilleen.
Huone oli melkein tyhjä. Yksin matotkin oli raivattu pois. Akkunat olivat selki selällään, huoneessa tuntui pinttynyttä lääkkeitten hajua, ja vuodevaatteista olivat vain patjat ja pielukset jätetyt paikoilleen. Bennett katseli vuodetta vähän kummissaan, sitten häntä puistatti ankarasti. Tuossa vuoteessahan Ferriss oli kuollut; siitä hirvittävästä murhenäytelmästä, jossa hänellä oli ollut yksi pääosia, oli muuan kohtaus esitetty juuri tässä samaisessa huoneessa.
Seisoessaan siinä hervottomana ja tukien kädellään vuoteen jalkapäähän oli hän näkevinään edessään kuvan, joka oli masentaa hänet maahan. Hänestä näytti, kuin makaisi hänen paras ystävänsä vielä kuolleena tuossa alastomassa vuoteessa. Hän oli näkevinään Ferrissin kuolinpuvussaan pitkänään paareilla, hän näki kääreliinat ja päänpuolessa palavat kynttilät. Tässä huoneessa oli kuolema majaillut. Tyhjässä huoneessa vallitsi juhlallinen, hartautta herättävä tunnelma. Ennenkuin tiesikään, makasi hän polvillaan vuoteen vieressä kasvot patjoja vastaan ja kädet ojennettuina sitä paikkaa kohti, jossa Ferriss oli levännyt viimeistä kertaa.
Hän ei tiennyt, kuinka kauvan hän oli maannut tuolla tapaa — ehkä pari minuuttia, ehkä tuntikaudenkin. Hän selvisi tolkuilleen vasta seistessään ulkona portailla ja lukittuaan kuolinhuoneen oven perästään. Mutta nyt ei työnteosta ollut enää puhettakaan. Paperinsa hän järjestäisi huomenna. Nukkuakaan hän ei voinut eikä tahtonut. Hän meni jälleen portaita alas ja lähti tuosta tyhjästä, äänettömästä talosta. Kuistilla oli leveä korituoli. Bennett viskautui siihen istumaan, kädet kasvojen edessä. Kesäyö oli hiljainen ja kostea. Kuu ei paistanut, eikä tähtiä näkynyt. Jossain kaukana huuteli jokin lintu taukoamatta. Pienestä hedelmäpuutarhasta talon vieressä kuului jolloinkin lehtien hiljaista rapinaa sekä kumea paukaus, kun kypsynyt omena putosi nurmikkoon. Kamiska istui hievahtamatta ulkoportailla ja heristi korviaan vähimmästäkin hälystä.
Ferriss oli siis kuollut, ja se oli hänen syynsä. Hänen ystävänsä, se mies, josta hän oli eniten pitänyt, oli kuollut. Ferrissiä ei siis ollut yhtään hyödyttänyt, että hän oli kamppaillut niin uljaasti henkensä puolesta, silloin kun napaseudun jäät olivat uhanneet rusentaa hänet syleilyynsä. Valittamatta, nurisematta hän oli kestänyt nälkää ja kylmää ja sanomatonta hätää, pakkasta, joka oli riistänyt häneltä kädet, myrskyn ja lumen raivoa, koskaan loppumatonta työtä rekien purkamisessa ja jälleen lastaamisessa — kaikkea, mitä ihminen saa kestää yrittäessään turhaan navalle — kuollakseen sitten niin kurjasti vuoteessaan, sen miehen ja sen naisen hylkäämänä, joita hän oli enimmän rakastanut ja joihin lujimmin luottanut. Ja se oli Bennettin syy.
Oliko Ferriss viime hetkillään ollut tajuissaan? Oliko hän saanut tietää totuuden, vai saisiko hän sen tietää jolloinkin toisen kerran ja jossain toisessa paikassa. Kukapa sen voi sanoa. Kukapa sen voisi koskaan tietää. Ja oliko Bennett sitten tehnyt oikein pidättäessään Lloydia poissa sairashuoneesta? Nyt, kun kaikki oli ohitse, nyt kun hän oli jälleen tullut järkiinsä ja voi rauhallisesti katsella koko tuota surullista tapausta, nyt alkoi vähäinen epäilys viritä hänen mielessään. Aluksi hän tahtoi torjua sen luotaan, katkeroituneena ja raivostuneena kuin lähellä päristelevän myrkkyhyönteisen. Tuo ruumiillisesti ja henkisesti karkeatekoinen mies, jonka luonne oli niin yksinkertaisista aineksista muovailtu, jolla oli niin sokea, horjumaton usko omaan erehtymättömyyteensä ja itseviisauteensa, ei ollut vielä koskaan eläissään voinut kuvitellakaan erehtyvänsä, joutuvansa kulkemaan väärää tietä. Hän se oli aina ollut oikeassa. Mutta nyt oli vihdoin hänen elämässään tapahtunut muutos. Hänen maailmaansa oli astunut nainen, tuohon maailmaan, jossa siihen asti oli ollut pelkkiä miehiä; ja nyt hän tunsi maaperän luistavan hänen jalkainsa alta, nyt hän etsiskeli syitä tekoihinsa, nyt hänen oli vaikeata keksiä selitystä kaikkeen, mikä ennen oli ollut itsestään selvää. Oikea ja väärä, valo ja pimeys, valhe ja totuus sulivat sietämättömästi, sokaisevasti yhteen.
Hän, jonka luottamus ja usko itseensä oli kyennyt siirtämään vuoria, hän, joka oli ajanut työtovereitaan eteenpäin kuin paimen lammaskatrastaan, hän joka oli uhmaillut yksin napojen jäitäkin, raivannut tiensä ylipääsemättömien muurien läpi ja särkenyt tieltään pahimmatkin esteet perustuksia myöten — eikö hän olisi kyennyt hallitsemaan tilannetta, kun vastapuolena oli vain nainen? Olisiko hän todella ollut heikko? Epäilys kasvoi ja syöpyi yhä syvemmälle hänen mieleensä.
Kun epäilys ja epätoivo muulloin oli karannut Bennettin kimppuun, oli hänen ainoana pelastuksenaan ollut hänen järkähtämätön vakaumuksensa siitä, että hän oli oikeassa. Se oli hänen lohdutuksensa, hänen toivonsa, hänen ainoa linnansa. Jos maa syöpyi sen alta ja se luhistui kokoon, mitä oli hänellä silloin jälellä? Ajatuksissaan hän eli uudestaan koko tapahtuman alusta loppuun asti, niin kiusallisen seikkaperäisesti kuin vain kykeni, ja hän pakotti vastahakoisen järkensä tottumattomaan työhön punnitsemaan ja mittaamaan ja tuomitsemaan myötä ja vastaan. Jos noin oli ollut asianlaita, jos hän olisi jättänyt tuon tekemättä, niin tämäkö olisi ollut tuloksena? Entäpä, jos hän ei olisikaan silloin käynyt väliin, jos hän olisi pysynyt syrjässä, niin olisiko Lloyd todellakin uskaltanut henkensä moiseen vaaraan, ja olisiko Ferriss silloin ehkä jäänytkin elämään? Oliko hän itse silloin ollut aivan järjiltään; oliko hän ollut sokea ja kuuro kaikille järkisyille; oliko hän käyttäytynyt kuin peto — kuin sokea, typerä ja itserakas hulttio — ajatellut vain itseään ja omaa etuaan, ja sen kautta turmellut sen naisen koko elämän, jota rakasti, ja surmannut sen miehen, josta oli eniten pitänyt? Eikö kaikkea tuota olisi voinut välttää, jos hän olisi ollut yhtä järkevä kuin mikä tavallinen ihminen hyvänsä moisessa tilaisuudessa? Hän, joka ylpeili niin nopeasta ja terveestä arvostelukyvystään kaikkein vaikeimmissakin tilanteissa, hänenhän ei toki olisi pitänyt menettää malttiaan tuossa ainoassa vaikeassa tilanteessa.
Epäilys palasi kuitenkin takaisin, yhä uudelleen ja uudelleen. Hän voi tukahduttaa sen, tallata sen maan tasalle, torjua sen luotaan, niin paljon kuin vain tahtoi — ja kuitenkin se herkeämättä palasi takaisin, joka kerta aina vähän voimakkaampana, vähän enemmän vakuuttavana, entisestään aina tyrkyttelevämpänä. Ehkäpä hän sittekin oli tehnyt hullusti ja väärin, ehkäpä Lloydin henki ei sittekään olisi ollut niin suuressa vaarassa, ehkäpä Ferriss olisi jäänyt eloon. Tuo kaikki selveni hänelle yht'äkkiä niin kirkkaassa valossa, ettei sen todenperäisyyttä käynyt enää epäileminenkään.
Se oli hirvittävä hetki hänelle. Istuessaan ulkona ypö yksin pimeässä yössä hän tunsi kurimuksen pyörteiden tarttuvan häneen ja riepoittavan häntä mukanaan pohjattomaan kuiluunsa. Ensi kauhistuksesta selvittyään hän palasi järkiinsä — nyt hän näki oikeassa valossa, mitä hän oikein oli tehnyt — nyt hän heräsi pitkästä painajaisunesta. Surua ja katumusta ja itsesoimauksia, tuskaa siitä, ettei tehtyä saanut enää tekemättömäksi, katkeruutta rakkaudesta, joka oli kuollut, itsehalveksumista, jolle ei sanoja löytynyt, sydäntäsärkevää haikeutta menetetystä onnesta — kaikkea tuota hän nyt tunsi yhdellä haavaa. Yksi erässään putoilivat hänen hulluutensa seuraukset hänen päälleen kuin valtavat taakat, joita verkalleen ladotaan päällekkäin, joka hetki yhä raskaampana ja sietämättömämpänä kuormana — sillä aikaa kuin totuuden ja järjen valo tunkeutui häikäisevänä hänen sielunsa jokaiseen sopukkaan. Ja epäilys kasvoi ja kireytyi vähitellen, armottomasti, täydeksi varmuudeksi.
Kuinka hän enää jaksaisi elää kauvempaa — ja kannattiko elääkään? Mitä hyödytti nyt kaikki hänen kunnianhimonsa, kaikki hänen tarmonsa ja intonsa asettaa eteensä suuria päämääriä? Hänen elämänsä lanka oli leikattu poikki, hänen ystävänsä oli kuollut, ja hänen rakastettunsa rakkaus oli kuollut. Hän oli itse syypää kaikkeen. Mitä hyödytti enää jatkaa?
Ferriss oli kuollut. Ken nyt seisoisi hänen vierellään, kun ulkona yö pimeni, ja esteet kohosivat tornin korkuisiksi, ja kuolema lenteli suhisevin siivin ja uhkaillen hänen päänsä ympärillä?
Lloydin rakkaus oli kuollut. Kuka nyt enää toivottaisikaan hänelle onnea matkalle, kun hänen laivansa keula kääntyisi jälleen pohjoista kohti, ja kuohu kävisi sen vanavedessä? Kuka istuisi ja odottelisi häntä täällä kotona, kun hän jälleen kävisi taisteluun, istuisi ja odottaisi hänen palaustaan; ja kun hän olisi kerran saavuttanut päämääränsä, tuon päämäärän, jota miehet olivat vuosisatojen kuluessa yrittäneet saavuttaa, ken silloin tarjoisi hänelle ensimmäisen ja kaikista rakkaimman tervehdyksen, kun laiva palaisi kotiin liputettuna mastonhuipusta kanteen saakka, kuuluttaen hänen voittoaan ja kuolematonta kunniaansa?
Ei, sitä voittoa hän ei koskaan saavuttaisi. Myöskin hänen kunnianhimonsa oli kuollut; toinen voittaisi siellä, missä hän voi vain hävitä, toinen pääsisi sinne, missä hän voi vain kaatua ja kukistua — toinen, häntä väkevämpi, häntä yritteliäämpi, häntä varmempi. Niin pitkälle oli Bennett nyt tullut, hän, joka kerran oli ollut niin itsetietoinen, niin vallitseva, niin kova ja karaistu. Lyöty, hävinnyt mies hän nyt oli, nujerrettu, muserrettu raukka; hänellä ei ollut yhtään toivoa enää, ei yhtään kunnianhimoa.
Ja kuinka tuo kaikki oli käynytkään noin, ja mistä syystä? Eihän se ollut tuo sama vihollinen, jota hän niin usein oli uhitellut, se ei ollut mikään hänen ulkopuolellaan oleva ylivoima, joka nyt oli hänet voittanut — hänhän oli itse ollut oma voitollinen vihollisensa! Itse hän oli pannut tuon koneiston käyntiin, itse hän oli koonnut itseensä nuo hävittävät voimat, jotka nyt olivat lyöneet hänet maahan ja nujertaneet hänet. Ei mikään muu voima koko maailmassa olisi pystynyt häntä masentamaan. Ja kohtalo oli tahtonut, että tämä ainut vihollinen, tämä ainokainen voima oli kääntynyt häntä vastaan ja tuhonnut hänet. Kuinka tuo kaikki olikaan ihmeellistä! Kuinka se oli hirvittävää! Miksi hän ei ollutkaan nähnyt tuota jo edeltäpäin? Kuinka hän ei ollut tullut mitään sellaista ajatelleeksikaan? Mikä kamala tunteeton kummitus oli niin kauvan asunut hänessä, pitänyt pesäänsä hänen sielussaan, syödä ahminut hänen voimaansa, sitä mikä hänessä oli jalointa ja parasta, petoksella tuhonnut hänen parhaat tunteensa — hänen urhoollisuutensa hyvää ystävää kohtaan ja hänen rakkautensa hyvää naista kohtaan — väijynyt sopivaa hetkeä, silmänräpäyksen heikkoutta hänen puoleltaan, ja sitten arvaamatta, varoittamatta syössyt hänen kimppuunsa ja yhdellä iskulla kaatanut hänet maahan?
Hän oli tehnyt rikoksen, jota laki ei rankaise, mutta joka kätkee rangaistuksen itsessään, rangaistuksen, joka on ankarampi kuin minkään tuomioistuimen julistama, Kosto oli tullut hirvittävän nopeasti hänen päänsä ylitse. Hänen loistava uransa, Ferriss ja Lloyd — kunnianhimo,: ystävyys ja rakkaus — nuo kolme asiaa olivat luoneet sen kolminaisuuden, joka oli vallinnut koko hänen elämäänsä. Yhdellä kertaa, miltei samassa silmänräpäyksessä, hän oli kadottanut ne kaikki. Hän ei enää koskaan saisi niitä takaisin.
Bennett hervahti kokoon. Mitä hän tunsikaan poskellaan — mikä se niin äkkiä himmensi hänen näkönsä? Oliko hän jo joutunut niin pitkälle? Ja hänkö se oli, Ward Bennett, se mies, joka oli johtanut »Frejan» retkeä? Ei, se ei voinut olla sama mies. Se mies oli kuollut! Hän puri hampaitaan yhteen, ja koko hänen ruumiinsa tärisi sydäntäsärkevästi surusta. Hukassa, ikuisesti hukassa! Bennett kätki kasvonsa käsivarsiinsa. Hänen yhteenkiristettyjen hampaittensa välistä tuli kuuluviin käheitä sanoja:
»Dick — Dick, vanha ystävä — sinä olet poissa, minä olen kadottanut sinut, ja omasta syystäni; ja Lloydin myöskin — hänet myöskin — oo, Jumala minua auttakoon!»
Sitten murtui hän tykkänään. Väristys puistatti tuota jykevää ruumista, ja ensi kerran eläissään itki Bennett vuolaita kyyneleitä. Äkkiä hän havahtui surustaan kuullessaan koiran liikahtelevan. Kamiska oli noussut seisomaan ja murisi ääneen; sitten kirahti puistonportti, ja koira nosti kuononsa korkealle ilmaan ja ulvoi yöhön keuhkojansa täydellä voimalla. Bennettkin nousi pystyyn, kiitti kohtaloaan, että yö oli niin pimeä, ja katseli ympärilleen. Maantieltä johtavaa polkua pitkin tuli jokin mies, sora narskui hänen jalkainsa alin. Mies pysähtyi kuistinportaiden eteen, ja huomatessaan sillä seisovan haamun kääntyi hän tätä kohti ja sanoi:
»Onko tämä tri Pittsin talo?»
Bennettin vastaus häipyi kuulumattomiin koiran rähistessä, mutta toinen arvatenkin tajusi sen, koska jatkoi:
»Tahtoisin kernaasti tavata hra Ferrissiä — Richard Ferrissiä 'Frejan' retkeltä. Olen näet kuullut, että hänen pitäisi olla täällä.»
Kamiska herkesi haukkumasta ja tapaili pari kertaa kuonollaan vieraan housuja; sitten se äkkiä hypähti ihastuneena häntä vastaan, nuoleskeli hänen käsiään, tanssi takakäpälillään ja ulvoi ilosta.
Bennett kävi lähemmäksi, ja vieras käänsi kasvonsa puoliavoimesta ovesta paistavaan lampun kuumotukseen.
»Mutta sehän on Adler!» huudahti Bennett. »Mistä ihmeestä sinä tänne jouduit?»
»Kapteeni!» älähti toinen ja tempasi hatun päästään. »Onko se mahdollista, että te se olette!» Hänen kasvonsa hohtivat autuaallista iloa. Hän aivan tutisi ihastuksesta. Hänen oli vaikea löytää sanoja, ja kun hän kömpelön hellästi tavoitteli entisen päällikkönsä kättä ja sai sitä puristetuksi, näki Bennett kyyneleitä hänen silmissään.
»No ei toki! Ettenkö olisi mielissäni nähdessäni kapteenin — minä luulin teidän matkustaneen pois — en tiedä mihin — minä — minä en tiennyt, saisinko enää koskaan nähdä teitä!»
Kamiska ei olisi voinut olla sen iloisempi Adlerin nähdessään, kuin Adler Bennettin nähdessään. Hän sammalteli, sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa, hän kohosi varpailleen, irvisteli ja kakisteli ja pudotti hattunsa. Hänen ilonsa oli lapsellinen, hillitön, teeskentelemätön, rehellinen kuin puhdas kulta. Heidän noustua kuistille työnsi hän ensi työkseen tuolin Bennettille, eikä irroittanut hetkeksikään silmiään hänestä. Hänen uskollisuutensa oli vilpitön kuin koiran isännälleen osottama, nöyrä, epäitsekäs, vaatimaton, onnellinen yhdestä ainoasta katseesta, ystävällisestä sanasta, hyväilystä. Hänestä olisi ollut ihanin onni ja kunnia saada kuolla Bennettin edestä. Tämähän oli hänen kapteeninsa, hänen kuninkaansa, hänen jumalansa, hänen herransa ja käskijänsä. Kaikki mitä hän teki, oli hyvin ja oikein; Bennett olisi voinut iskeä hänet maahan siihen kohtaan, ja Adlerin mielestä se olisi ollut paikallaan.
Kun Bennett sai hänet viimein mahtikäskyllä istahtamaan, asettui hän sulasta kunnioituksesta niin epämukavaan asentoon kuin vain voi löytää tuolin äärimmäisellä reunalla. Koko ajan hän pyöritteli hattua käsissään ja kumarteli ja noikkaili moneen kertaan. Mutta sitten hän äkkiä muisti, mille asialle hän oli tänne tullut.
»Ah, minähän tässä ihan unohdan — kun niin äkkiä keksin kapteenin täällä, niin unohdin aivan hra Ferrissin. Kuinka hän jaksaa? Näin lehdistä, että hän oli käynyt hyvin kipeäksi.»
»Hän on kuollut», vastasi Bennett rauhallisesti.
Adler istui hetkisen sanattomana. Hänen alaleukansa pudota loksahti alas rinnalle, hänen silmänsä olivat jäykät ja pyöreät, ja hän tapaili henkeä.
»Onko hra Ferriss kuollut?» kysyi hän sitten verkalleen. »Minä — eihän se ole mahdollista.» Hän teki ristinmerkin.
Bennett ei virkkanut mitään, ja lähes viisi minuuttia istuivat molemmat vaitonaisina ja tuijottelivat ulos pimeään yöhön. Vihdoin katkaisi Adler äänettömyyden ja kyseli Ferrissin sairautta ja kuolemaa, johon Bennett vastasi niin hyvin kuin taisi. Mutta Adlerin koko olennosta ja äänensävystä oli helppo huomata, että Bennett, joka ilmielävänä istui hänen edessään, merkitsi hänelle paljoa enemmän kuin Ferriss, joka oli kuollut.
»Mutta olettehan te toki terveenä, kapteeni, eikö totta?» kysyi hän lopuksi. »Eihän vain teitä mikään vaivaa?»
»Ei», sanoi Bennett ja katseli tiukasti Adleria silmiin. Äkkiä hän sitten lisäsi:
»Adler, se oli minun syyni, että hra Ferriss kuoli. Jollei minua olisi ollut, eläisi hän arvatenkin vielä. Minä sen sain aikaan. Minä tein niin, kuin luulin oikeaksi, mutta minä tiesin koko ajan, yhtä hyvin kuin sen nyt tiedän, että se oli väärin. Siis jos joku kysyy sinulta hra Ferrissin kuolemaa niin voit kertoa hänelle kaiken, minkä nyt tiedät — ymmärrätkö? Erehdyksestä minä tulin syypääksi hänen kuolemaansa. Enempää en sinulle kerro, mutta niin paljon pitää sinun tietämän.»
Adler katseli Bennettiin. Hänen kasvonsa ilmaisivat hätäytymistä ja rajatonta ällistystä. Koko maailmanjärjestys tuntui hänestä luhistuvan yht'äkkiä kokoon. Bennett, tuo tutkimaton, ihmeellinen mies, joka oli liitossa salaisten henkivoimain kanssa, hän, jonka aivoituksia ihmisjärki ei voinut käsittää, jonka pää hipoi pilviä — hän, Bennett, teki nyt tiliä hänelle, Adlerille! Vähimmälle kaikista entisistä alamaisistaan. Kuningas uskoi huolensa orjalleen. Ja mitä ihmettä hän sitten juttelikaan? Että Ferrissin kuolema oli hänen syytänsä! Adler ei tuota ollenkaan ymmärtänyt, hänen käsityskykynsä ei ulottunut niin pitkälle. Se kävi liian korkealta hänen voimilleen. Bennett mahtoi ajatella jotakin, mikä oli tapahtunut paluumatkalla jäiden yli kuljettaessa — jotakin, joka silloin oli ollut välttämätöntä tehdä, ja joka nyt vihdoin näin myöhään oli aiheuttanut hra Ferrissin kuoleman. Kaikissa tapauksissa oli Bennett tehnyt niin, kuin hänen oli pitänytkin tehdä. Samalla tapaahan hän oli ollut syypää Mc Phersoninkin kuolemaan, mutta ei hän silloinkaan ollut voinut muuten menetellä.
Bennett ei ollut sen pitemmältä miettinyt asiaa, ennenkuin lausui nuo sanansa. Ensin hän oli vastannut välttelevästi Adlerin kyselyihin varajohtajan kuolemasta. Mutta äkkiä oli häntä ruvennut hävettämään moinen teeskentely entisen alamaisensa edessä. Hän oli tehnyt erehdykset — hirvittävän, uskomattoman erehdyksen — mutta täytyihän hänen toki olla mies kertomaan sen seurauksistakin. Ei tosin tainnut olla tarpeellista, ehkäpä ei järkevätäkään, kertoa koko hulluutta sen täydessä laajuudessa; mutta tänä hetkenä hänestä tuntui siltä, että hänen omat miehensä — ainakin tämä ainoa läsnä oleva niistä — jotka olivat olleet hänen ja hänen ystävänsä käskettävinä, olivat oikeutetut saamaan kuulla totuuden.
Mutta Adlerin ajatukset olivat tykkänään toisaalla, ja pian purkautuivatkin sanoiksi:
»Kuulkaapas, kapteeni, nythän ne rustaavat uutta retkikuntaa; olette kaiketi kuullutkin siitä — se on englantilainen. Sitä ne sanovat Duan-Parsonin retkikunnaksi. Ne yrittävät kulkea sitä vanhaa väylää Smithin-salmen kautta. Aikomus on talvehtia Tasiusakissa ja sitten koettaa kulkea salmen poikki, kohta kun jäät lähtevät keväällä. Mutta Duanen tuumat ovat ihan hulluja. Hän ei pääse pitkällekään pohjoiseen, ei ainakaan 75 leveysasteen yli, siitä panen veikkaa. Kun me nyt taas lähdemme tuonne pohjoiseen, niin otattehan minut toki mukaan. Olittehan minuun tyytyväinen viime matkalla —»
»Minä en lähde sinne enää, Adler.»
»Ettekö?» Adler näytti vähän tyhmistyneeltä. »Minä luulin — tuota, en luullut teidän — niin, mutta kukaan muu kuin te ei siihen pysty, kapteeni.»
»Oh, kyllä sellaisia on», sanoi Bennett välinpitämättömästi. »Duanekin sen tekee, jos hänellä on vain onnea matkassaan. Minä tunnen hänet hyvin. Hän on reipas veikko. Ei — minä olen siitä jo saanut tarpeekseni, Adler. Minun aikani on mennyt. Nyt on toisten vuoro. Tahdotko lähteä Duanen mukaan? Minä annan sinulle suosituskirjeen häntä varten. Olen varma, että hän mielellään ottaa sinut matkaansa.»
Adler kavahti ylös tuoliltaan.
»Luuleeko kapteeni» — sanoi hän kiihtyneesti — »luuleeko kapteeni todellakin, että minä tahtoisin matkustaa muiden kuin teidän kanssa. Te kyllä lähdette vielä jonakin päivänä — siitä olen aivan varma. Me — me tahdomme vielä kerran yrittää onneamme, ennenkuin kuolemme. Ei meitä sentään ole vielä maahan nitistetty.»
»Kyllä, sitä me juuri olemmekin, Adler», vastasi Bennett ja hymyili rauhallisesti. »Nyt me pysymme kauniisti kotona ja kirjoitamme kirjan retkestämme. Ja annamme toisen miehen yrittää navalle. Se ei ole meitä varten — eikä tule koskaan olemaankaan, Adler.»
Puolisen tunnin perästä Adler nousi pystyyn ja sanoi Bennettille:
»Vieläköhän voin viipyä kauvempaa, jos aion päästä takaisin kaupunkiin viimeisellä junalla? Asemalla sanoivat sen lähtevän keskiyön aikaan.» Bennett huomasi hänen kasvoistaan, että hänellä oli jotakin sydämellään, jota hänen oli vaikea saada sanotuksi — hän seisoi ymmällään, muutteli jalkaa ja pyöritteli hattuaan. Vihdoin hän sanoi vähän epäröiden:
»Ei suinkaan kapteeni tarvitsisi apumiestä tänne?» Ja ennenkuin Bennett kerkisi vastaamaan, jatkoi hän kiireisesti: »Minä olen aikoinani yritellyt vähin jotakin, osaan hoitaa puutarhaa, ymmärrän oikein hyvin taimien ja kukkien ja sen sellaisten hoitoa, ja voisin autella teitä missä askareissa hyvänsä.» Sitten hän sanoi hellyttävästi: »Antakaa minun jäädä tänne, kapteeni — siitä ei tule teille suuria kuluja — minä en tahdo kapteenilta penniäkään palkkaa. Antakaa minun olla käskyläisenänne jonkun aikaa. Te tulette kyllä olemaan tyytyväinen minuun. Saanko jäädä, kapteeni — saanko jäädä?»
»Lörpötystä, Adler», sanoi Bennett, »sinä voit jäädä tänne, jos sinua haluttaa. Keksimme sinulle kyllä jotain tointa täällä. Mutta luonnollisesti maksan siitä sinulle.»
»En ota penniäkään», intti Adler melkein loukkautuneena.
Seuraavana päivänä. Adler nouti kaupungista arkkunsa ja muutti Bennettin luokse Medfordiin. Vaikka tri Pitts ei ollut kaukaan aikaan pitänyt hevosia, kuului taloon kuitenkin yhä edelleen tallirakennus, ja sen ylisille asettui Adler taloksi tallirengin entiseen huoneeseen. Bennett ei saanut häntä mitenkään asumaan päärakennuksessa. Adler ylpeili siitä, että tunsi hyvin oman asemansa. Ensi illasta lähtien hän ei koskaan puhutellut Bennettiä ensiksi, ennenkuin häneltä kysyttiin jotakin, ja koko hänen olemuksestaan voi huomata, kuinka iloinen hän oli saadessaan taasen olla kapteeninsa käskettävissä. Olipa oikein hauska nähdä Adlerin palvelevan »lasisaliin» katetussa ruokapöydässä, odotellen sininen villapusero yllään oven vieressä käskyjä ja iloiten pelkästään siitä, että näki Bennettin syövän. Aamuisin, kohta kun aamiainen oli kannettu pöytään, oli Adlerin etuoikeutena ilmoittaa siitä Bennettille, jonka hän enimmäkseen tapasi kirjoittelemassa huoneessaan. Sitten Adler palasi ruokasaliin ja odotteli, että hänen herransa näyttäytyisi. Kohta kun hän kuuli tämän askeleet käytävässä, värähteli hänen ruumiinsa ilosta. Hän ryntäsi Bennettin tuolin kimppuun ja veti sen ulos pöydästä tämän istua, hääri hänen ympärillään ja syötteli häntä kuin kanaemo polkastaan. Hän levitti suuliinan hänen rinnalleen, laski sanomalehdet hänen eteensä ja nykäsi kahvikupin puolen tuumaa lähemmäksi häntä. Koko aterian aikana hän ei irroittanut silmiään hänestä, vaan vahti hänen jokaista liikettään, punoittaen ylpeydestä ja hieroskellen käsiään tyytyväisyydestä ja hiljaisesta ihastuksesta.
Aika meni menoaan, kohta oli kaksi viikkoa kulunut siitä kuin Bennett muutti Pittsin taloon. Väsyneenä ja koneellisesti hän oli alkanut kirjoittaa kirjaansa, kertomusta retkikunnan matkasta. Työ oli vasten hänen mieltään. Hän oli jo kauan sitten kadottanut kaiken mielenkiintonsa napatutkimuksiin. Oli totta, mitä hän oli sanonut Adlerille — hän oli niistä jo saanut tarpeekseen, peruuttamattomasti. Ovi oli paukahtanut kiinni hänen jälkeensä; hänen osansa maailmassa oli näytelty loppuun. Nyt hän ainoastaan halusi tulla unhotetuksi niin pian kuin suinkin, saada elää hiljaa ja rauhallisesti yksikseen. Maineesta ja ylistyksestä hän ei enää välittänyt. Maailman tuonaan häneen kohdistama kohiseva suosio tuntui hänestä nyt vain tyhjältä ja joutavanpäiväiseltä touhinalta. Sitä hän ei enää tahtonut kuulla korvissaan. Hän tiesi, että kaiken maailman sivistyskansat odottivat jännityksellä hänen kirjansa ilmestymistä. Se painettaisiin sellaisillakin kielillä, joita hän ei itse ymmärtänyt — mutta kuinka turhaa ja tyhjänpäiväistä kaikki tuo hänestä olikaan!
Itse kirjoitustyökin oli hänelle sanomattoman kiusallista, mutta hän jännitti kaiken tarmonsa ja hartautensa, mitä hänelle oli vielä jäänyt jälelle, ja työskenteli kahdeksan, joskus neljäkintoista tuntia päivässä. Tavallaanhan tuli tuosta kirjasta synninsovitus. Ferriss oli sen sankarina. Melkein itsekään sitä ajattelematta pidätti Bennett itsensä ja omat ansionsa, suunnitelmansa ja aatteensa kertomuksen taustassa. Useammin kuin kerran hän antoi Ferrissille ansion urotöistä, jotka hän itse oli suorittanut. Ferriss se oli retken johtaja ja voittaja. Hänen osalleen tulivat kaikki laakeriseppeleet. Ferrissin esimerkki se oli innostanut miehiä tekemään parhaansa, silloin kuin heidän kohtalonsa näytti synkimmältä, Ferriss se oli todellisuudessa pelastanut heidät kaikki, silloin kuin laiva oli murskautunut jäitten keskeen, hänen tarmonsa, hänen lannistumaton rohkeutensa, kestävyytensä ja viisautensa johtanut joukon vihdoin jäämuurien yli Koljuhin-vuonoon.
»Vaikka minä olin nimellisesti johtaja», kirjoitti Bennett, »syrjäydyin aina hänen tieltään. Hänettä me olisimme epäilemättä kaikki menehtyneet, ennenkuin lopulta pääsimme maihin. Hänen luja tahtonsa voittaa, maksoi mitä maksoi, antoi meille jokaiselle siivet. Minne hän näytti tien, sinne me seurasimme häntä, hänen uljuutensa ei voinut koskaan masentua, hänen uskonsa lopulliseen voittoon ei voinut koskaan pettää; hänen älynsä, hänen terävänäköisyytensä oli vallan ihmeellinen. Hän oli syntynyt suureksi keksijäksi.»
Eräänä päivänä, kun Bennett tapansa mukaan meni päivällisen syötyään puutarhaan kävelemään ja polttamaan sikarin, ennenkuin jälleen istui työnsä ääreen, huomasi hän ihmeekseen, että hänen nenästään alkoi vuotaa verta. Se oli vähäpätöinen seikka ja taukosi muutaman minuutin kuluttua, mutta se pani Bennettin kuitenkin ajattelemaan terveyttänsä; ja hänen mieleensä muistui, ettei hän parina viime päivänä ollut voinut oikein hyvin. Hänellä oli ollut kipuja selässään ja säärissään, toisinaan oli hänen päätänsäkin särkenyt ja viime aikana oli työ ruvennut maistamaan hänelle yhä enemmän puulta, |a pelkkä ponnistus kuljettaa kynää paperilla vaivasi häntä.
»Hm», arveli hän vähän myöhemmin päivällä, kun uusi verenvuotokohtaus tuli, »jokohan minun pitäisi ottaa vähän kiniiniä?»
Mutta seuraavana päivänä hän ei kyennyt syömään mitään, ja vaikka istuikin sitkeästi työnsä ääressä, kärsi hän herkeämätöntä kuumetusta. Muutenkin tunsi hän itsensä sangen heikoksi. Illalla hän kirjoitti kaupunkiin tri Pittsille ja pyysi tätä tulemaan Medfordiin seuraavana: päivänä.