— Minä tietysti toivoin siitä syrjäisestä enemmän iloa kuin omista omaisistani. Mutta ei puhuta siitä. Elämä on pettymyksiä täynnä.
Vanha rouva nousi keinutuolistaan ja asettui ruokapöytään vilkaisemattakaan Tusse-koiraan, joka mairittelevasti kieppui emäntänsä jaloissa muistutellakseen unohtuneesta aamupalasesta.
— Mamma, puhutaanhan nyt huolimatta unettomasta yöstäsi järkevästi asioista. — Liisa asettui pöytään, mutta ei kajonnut ruokaan. — Minä olen paljon ajatellut tätä asiaa, sanoi hän viimein verkalleen. — Enhän minä voi ruveta elättämään Amalia-tätiä. Mammalla on varaa siihen, minulla ei. Ja jos minä joskus pääsisin niin pitkälle, että voisin ajatella toisille antamista, ajattelisin ensi sijassa kodittomiksi syntyneitä lapsia. Heidän hätänsä on minulle läheisin ja tutuin.
Vanha rouva hätisteli Tussea loitommaksi samalla kun loi pitkän ja terävän katseen Liisaan. Tämä ymmärsi tarkoituksen, mutta ei väistänyt kasvatusäidin silmäystä. Sanat joutivat kernaasti jatkamaan kiittämättömyyden pitkäksi venynyttä laskua. Totuus oli totuus. Hän oli saanut ylläpitonsa ja kasvatuksensa tästä kodista, mutta muuta vain hengenpitimeksi, tuskin senkään verran. Eikä lapsikaan elänyt yksin leivästä. Sekin totuus oli joskus ilmilausuttava.
— Niin, — jatkoi hän äkkiä havahtuen ajatuksistaan, — ajattelin sitä, että minäkin puolestani kuitenkin voisin edistää Amalia-tädin tänne muuttoa. Naapuritalossa on vapaa huone. Sen voisin vuokrata itselleni, niin saisi Amalia-täti minun huoneeni. Sillälailla ei mammalle koituisi ulkonaista epämukavuutta muutosta, eikä huoneestakaan kustannuksia, kun nyt vieraille vuokratut huoneet jäisivät vuokralaisille.
Vanha rouva ei kohta vastannut. Viimein hän laimeasti huomautti: — Se sinun huoneesi oli kai hyvin kylmä talvella. Vanhalta menisi puita kauheasti.
Liisan suupielet värähtivät huomaamattomasti. — Minä voin tilkitä sen, sanoi hän. — Työn teen itse. Ja vielä minä jaksan kustantaa siihen rivettä ja pinkopahviakin. — Hän aikoi lisätä jotain tapeteista, jota ylellisyyttä kasvatusäiti kai ei hyväksyisi. Mutta hän päätti olla härnäilemättä.
Vanhan rouvan ajatukset pysähtyivät tällä hetkellä helteiseen kesäpäivään Helsingissä. Hän muisti muuatta laatuaan sangen erikoista tapahtumaa, joka kiinnitti hänen huomionsa lystikkääseen ja reippaaseen pieneen tyttöön. Hän muisteli siitä saakka kuluneita vuosia ja hän tunsi mieltäkeventävän selvästi, että vaikka hän monessa asiassa olikin pettynyt, ei hän ainakaan joka suhteessa ollut pettynyt siihen lapseen nähden, jonka silloin otti huostaansa.
— Sinun ehdotuksesi on oikeastaan hyvinkin sopiva, sanoi hän pöydästä nousten, otti Tussen syliinsä ja rupesi sitä hyväilemään.
3.
Muutamia päiviä myöhemmin seisoi Oskar Malm Röllerin liikkeen portailla vastapäätä rouva Sarsin taloa. Hän oli menossa viettämään vapaata iltapäiväänsä, mutta tahtoi sitä ennen ottaa selkoa, oliko Liisa Spetskin juuri menossa jonnekin. Liisa-neiti käveli nykyään ahkerasti neiti Rönnströmin kanssa ja Malmin oli kuljettava kotiinsa aivan Elna-neidin asunnon ohi.
Malm siristeli silmiään. Hän ei ollut uskoa niitä. Ikkuna Liisa-neidin huoneeseen oli auki, samoin sieltä etehiseen avautuva ovi ja sitten vielä ovi ulos. Malm saattoi siitä syystä harvinaisen hyvin nähdä mitä tapahtui huoneessa. Ja sittenkään hän ei tietänyt, näkikö hän oikein vai ei.
Korkeilla tikapuilla seisoi Liisa-neiti nähtävästi ahkerassa ja voimaa kysyvässä työssä.
Malm kumartui hieman nähdäkseen paremmin.
Niin, totisesti. Se ei ollut mikään erehdys. Liisa tilkitsi seinää.
Malm meni hämilleen. Olisi kai ollut hienotuntoisempaa olla näkemättä. Mutta Liisa-neiti sattui juuri katsomaan kadulle päin ja Malm tunsi oman kätensä jo nousseen puolitiehen lakkia kohti.
— Iltaa. — Liisa kumartui lähemmä avonaista ikkunaa ja nauroi. Malmin avuton hämillejoutuminen huvitti häntä.
— Te ette ole kävelemässä neiti Rönnströmin kanssa? — Malm laskeutui muutamia portaita alemmaksi punniten mielessään, uskaltaisiko jatkaa keskustelua lähemmältä, koska Liisa-neiti itse oli pannut sen alkuun.
— Nähtävästi en. — Liisa yhä nauroi. — Laitan tätä huonetta kuntoon sen uudelle asukkaalle.
Malmin oli mahdoton jättää asiaa tähän. Sehän olisi ollut suorastaan epäkohteliastakin. Hän lähti siitä syystä tulemaan kadun poikki, kulkiessaan ennättäen ajatella paljon. Uuden asukkaan tulo Liisa-neidin huoneeseen merkitsi luonnollisesti jotain, ehkä paljonkin. Vanhan rouvan tienaamishalu oli ehkä houkutellut häntä vuokralaisen ottamiseen? Tai olisivatkohan Liisan ja kasvatusäidin välit käyneet kireiksi? Nuorelle, elämänhaluiselle ihmiselle mahtoi Sarsilla olo monesti tuntua sietämättömältä.
Kauan kadoksissa ollut parooni Silversköldkin saattoi olla tämän tapahtuman takana, huolimatta siitä, ettei häntä ollut näkynyt eikä kuulunut pitkiin aikoihin.
Malm oli juuri päässyt tälle kohdalle arveluissaan, kun terävä-ääninen hyvänpäivän-toivotus kiskaisi hänen ajatuksensa toiseen suuntaan. Rouva Sars kumartui omasta ikkunastaan kadulle päin iloisesti viittaillen Malmille, Tämä jäi lakki kourassa seisomaan portin edustalle epäröiden minne kääntyä.
Mutta vanha rouva ei hellittänyt. — Antakaa vain Liisan tehdä töitään.Minä ja kahvi odotamme teitä täällä.
Malm purasi huultaan, nielasi voimasanan seurankipeistä vanhoista eukoista, mutta kääntyi sittenkin rouva Sarsin puolelle apealla mielellä ajatellen, että Liisa-neiti arvattavasti nauroi huoneessaan ja oli hyvillään.
Tahdikas taonta Liisan huoneesta säesti kahvia juovien keskustelua.Välistä syntyi pieni loma, sitten alkoi taonta uudelleen.
Niinä hetkinä, jolloin Liisa levähti työstään, huvitti häntä ajatella Malmia ja tämän harmia. Sen hän siitä sai, kun piti Röllerin portaita tähystyspaikkanaan! Ei häntä nyt hevillä laskettaisi tuolta sisältä. Ja kun Malm vielä oli sellainen hyvänahkainen mies, ettei osannut edes pitää puoliaankaan! Ei noin kiltisti moni mukautuisi. Mutta Malmilla kai oli äiti-muori mielessään aina kun hän näki vanhan ihmisen.
Liisalle kihahti äkkiä vedet silmiin. Ajatus luisti Berntiin. Hän olisi voinut tehdä juuri samoin. Hänkin oli tuollainen ikää ritarillisesti kunnioittava mies.
Liisa huomasi hämmästyksekseen, että kuitenkin oli yksi yhtäläisyys Berntin ja Oskar Malmin välillä. Muuten he eivät todellakaan muistuttaneet toisiaan enemmän kuin äiti-muorin Mirri muistutti Berntin jalokatseista, puhdasrotuista pointeriä, joka Helsingissä aina uskollisesti kulki isäntänsä kintereillä.
Liisa koetti nauraa ajatusyhdistelmälleen. Hän oli tänäpäivänä naurun tarpeessa. Tämä muutto oli hänelle monessa suhteessa tyydytys, oman, kai ainakin jonkun verran lisääntyvän vapaudenkin vuoksi. Mutta sillä oli samalla haikea puolensa. Oman lapsen muutto kodista ei tällaisessa tapauksessa koskaan olisi voinut tulla kysymykseen. Syrjästä tulleen asema oli toisenlainen.
Liisa iski taas voimiensa takaa rivettä seinään. Saatuaan kulmansa valmiiksi hän aikoi toisten tietämättä pujahtaa — omaan huoneeseensa. Se oli vielä keskeneräisessä kunnossa, mutta hän asui siellä eilisestä alkaen, jolloin hän oli muuttanut sinne, ryhdyttyään tähän tilkitsemiseen. Ja tänä aamuna hän oli saanut lahjankin oman kodin avuksi. Elna oli pikipäin käväissyt Helsingissä ja oli tuonut sieltä silmäähivelevän kauniit ikkunaverhot. Ne oli nyt saatava ikkunaan ennen kuin Elna itse tuli käymään. Ja kai hän pistäytyisi vielä tänä iltana.
Liisa koetti tehdä kiirettä, samalla kun ajatukset pysähtyivät Elnaan ja tämän kaupunginmatkaan.
Kun olisikin levollisesti voinut ajatella sitä! Mutta omituinen, epämääräinen huoli aina pyrki vallalle. Eikä sitä saanut häädetyksi, kun ei tietänyt mitään, aavisti vain. Ja aavistus saattoi pettää.
Vielä kerran! Noin! — Viimeinen rivetukko työnnettiin voimalla rakoonsa, sitten Liisa hypähti telineeltään, järjesteli hieman pukuaan ja hiipi kenenkään sitä huomaamatta ulos.
Avatessaan uuden huoneensa oven täytyi Liisan voimaponnistuksella häätää mielenmasennuksensa. Huone teki niin aution ja alastoman vaikutuksen. Tuli mieleen, minkälaista olisi voinut olla omaan kotiin astuessa ja minkälaista nyt oli.
Hän tarttui tulisella innolla työhön, ompeli renkaat Elnan valmiiksi päärmittyihin verhoihin ja rupesi sitten mittailemaan tankonaulojen väliä. Hän oli tekemässä sitä kun ovi äkkiä kiskaistiin auki.
— Sinä rakas ihminen! — Elna syöksyi sisään, sai Liisan kiskaistuksi telineeltä vierelleen rahille ja puhui puhumistaan. — Minähän näin vain vilahduksen sinusta, kun aamulla toin tuon paketin, On ihan ollut ikävä sinua. Ja sitten kun tapaa, eivoi— ei saa puhua vaikka tahtoisikin.
Liisa nyökkäsi. — Kahden salaisuutta ei toinen voi uskoa kolmannelle. — Hän tunsi kuin tarvetta ilmaista, että hän ymmärsi Elnan kokemuksien laadun. Hän ei voinut erehtyä siinä. Hän oli jo useamman kerran nähnyt sen, ei ainoastaan Elnan katseesta. Koko tämän olemuksessa oli tuota suurta ja ihmeellistä, jota ei voinut selittää, mutta, jonka tunsi se, joka sitä kerran oli kokenut.
Elna kietaisi äkkiä kätensä Liisan kaulaan. — Sinä olet paras ystävä maailmassa. Sinä annat, mutta et sido. Sinä olet olemassa, kun sinua tarvitaan ja katoat, kun tunnet sen parhaaksi.
— Ihan kuin jokin taikakalu, niinkö?
— Melkein. Ja sinä ansaitsisit saada koko luottamukseni. Mutta ehkä sinä ymmärrät tarpeeksi oloistani, kun muistat, etten koskaan ole aikonut tyytyä odottelemaan haudantakaista onnea. Ja kun ensaaomaani täällä,otansen. Minun täytyy. Minä elän vain kerran, enkä voi antaa tuon ainoan elämän kulua hukkaan.
Syvä, keskittyneen tunteen tuli paloi Elnan katseessa, hänen harvinaisen herkät sieraimensa vavahtelivat ja poskilla liekehti vaihteleva puna. Liisa irroitti ystävän kädet kaulaltaan ja nousi. — Minun ei oikeastaan pitäisi istua tässä, sanoi hän vitkalleen. — Minä tahtoisin saada verhot paikoilleen sinun täällä ollessasi. — Hän puhui kuin voittaakseen aikaa. Hän tunsi Elnan kaipaavan jotain vastausta, mutta hän ei tietänyt mitä uskaltaisi ja voisi sanoa. Hänen silmäinsä eteen nousi kuva valoisasta kesäyöstä, jolloin kaksi elämänajaksi toisilleen lupautunutta yhdessä laskivat rakkautensa uhrialttarille. Hän ei olisi tahtonut vaihtaa sen yön suurta tuskaa salassa solmittuun suhteeseen.
— Omaa on kai vain se, minkä rehellisesti ja kokonaan voi sanoa omakseen. Varkain viety ei ole omani silloinkaan, kun se on hallussani. — Hän puhui kuin itsekseen. Äänessä oli väsymyksen raukeutta. Elna kääntyi ikkunaan päin ja katsoi ulos kadulle. — Minä en voisi elää tuon mukaan. Mutta sinä olet niin luja ja rehellinen, että se sittenkin tekee hyvää. — — Sinä et tee mitään raukkamaista tekopyhän vaikutusta.
— Liisa, — Elna palasi ikkunan äärestä ja laski uudelleen kätensä Liisan kaulalle, kun tämä työhön tarttumatta yhä seisoi tikapuittensa ääressä. — Tiedätkö, junassa sattui pieni tapaus. — Näytti siltä kuin Elna olisi ajatellut jotain aivan muuta kuin mistä hän puhui. Kyyneleet pyrkivät esiin, mutta hän painoi ne alas. — Niin, alkoi hän uudelleen, — junassa viimeistelin pientä häälahjaa serkulleni. Minua vastapäätä istui eräs nuori parooni Silversköld, jota vähän tunnen. Näyttelin työtäni hänelle ja tiedätkö mitä hän sanoi? Ensin hän piteli sitä kauan ja aivan kuin hartaudella kädessään. — "Jolla on, hänelle annetaan", sanoi hän viimein. "Kun ihmiset omistavat suuren onnen ja sen kanssa kaiken, kantavat toiset heille kilvan lahjoja, sillävälin kuin toisilla ei ole mitään." — Minulle tuli melkein kyyneleet silmiin. Hänen katseensa oli niin surullinen. Liisa, minä en ymmärrä, miksi eivät ihmiset rohkeastiotaosaansa?
— Ehkä heistä varkain viety ei ole omaa.
Liisa oli jo ylhäällä tikapuilla. Hän tarttui vasaraan ja iski voimiensa takaa verhotankojen nauloja.
Kun hän kääntyi takaisin Elnaan päin olivat hänen äsken kalpeat poskensa punaisina ja silmät säteilivät.
Hän oli saanut tervehdyksen Berntiltä. Se oli sanonut: kestä ja odota.
4.
Kaupungin kansakoululla oli kuusijuhla. Iloinen juhlajoukko tungeskeli sekä salissa että sivuhuoneissa. Kuumuus nosti hikihelmiä otsille ja pani kasvot hehkumaan. Lasten silmät säteilivät kilvan kuusenkynttilöiden kanssa. Niiden iloisuus heijastui vanhempien ja holhoojien kasvoilla kuin syksyilloin pikkukaupungin tulet kaupunkia kiertävän veden tummassa uomassa.
"Piiri pieni pyörii, lapset siinä hyörii", lauloivat lapset. Liisa kulki lasten kanssa piirissä, lauloi, taputti käsiään ja oli iloisin iloisista.
Kiinteästi häneen tähdätty katse sai hänen silmänsä viimein kääntymään ovelle päin. Hän tervehti kepeällä päänkumarruksella, jatkoi kulkuaan ja seisoi pian piirin kuljettamana selin oveen päin.
Oskar Malm puraisi huultaan. Hän tunsi punastuneensa — kuten useinkin Liisa Spetsin seurassa. — Ja se harmitti. Tuollainen lapsellinen punastuminen oli tietysti naurettavaa. Hän ymmärsi sen itse ja näki sen myöskin Liisasta. Mutta tietoisuus tästä ei häntä auttanut. Se päinvastoin nosti entistä polttavamman punan hänen poskilleen.
Hän koetti kääntää katseensa Liisasta pikku Ottoon, jota hän oli avustanut kouluun ja jonka kutsumana hän oli tullut juhlaan. Pojan tähden hän tietysti oli tullut. Hän vakuutti sitä itselleen moneen kertaan. Mutta kohta kun silmä vain sattui Liisaan nousi mieleen kysymys, jota hänen eli täytynyt ajatella siitä asti kun posti saapui.
Tiesikö Liisa vai eikö hän tietänyt? Oliko hänen iloisuutensa teennäistä vai todellista? Ja mistä se jälkimäisessä tapauksessa johtui?
Oskar Malmin ajatusten vaaka nousi ja laski levottomasti. Liisa Spetsistä ei ollut helppo päästä perille. Hän oli aina samanlainen, aina tasainen, tyyni ja iloinen. Sekä kaupassa käydessään että kotona Sarsilla laski hän useimmiten leikkiä mukavalla, lystikkäällä tavallaan. Mutta kaikesta huolimatta tuntui siltä kuin leikinlasku ja nauru vain olisi ollut olemassa hänen todellisen sisimpänsä peitteenä.
Syksyn kuluessa oli Oskar Malm usein ajatellut tätä. Hän oli tullut käyneeksi Sarsilla tavallista useammin. Vanhan rouvan sisar oli seurankipeä ehkä vielä suuremmassa määrässä kuin tämä itse. Sekä vanhukset että Liisa kehoittivat käymään ja Malm kävi, sitä mieluummin kun hänellä ei yleensä ollut seurustelupaikkoja. Hän ei oikein viihtynyt hänelle kuuluvassa seurapiirissä. Muutaman kerran hän oli ollut ammattitoveriensa järjestämissä huvitilaisuuksissa, mutta joka kerralta hän oli palannut kotiin entistä tietoisempana, että hän siellä oli outo ja muukalainen. Hänellä ei ollut seuratapoja. Hän tunsi sen kiusallisen selvästi aina yrittäessään mukaan. Eikä hän niitä erikoisesti tavoitellutkaan. Hänestä ihmiset tuollaisissa huvitilaisuuksissa tekivät kovin tyhjänpäiväisen vaikutuksen. Heidän kanssaan ei päässyt keskusteluun, ellei noudattanut vissiä puhesävyä, — juuri sitä, joka ei häneltä sujunut. Hän tuli siitä syystä yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että hän oli kotikissa, joka ei soveltunut muualle kuin äiti-muorin ja kirjojensa seuraan.
Niin hyvin kuin hän viihtyikin tässä seurassa, tunsi hän silloin tällöin tarvitsevansa muutakin. Ja kun sitten käskettiin Sarsille, kävi hän siellä.
Usein se huvi kuitenkin oli ollut karvaudella sekoitettua. Ensiksi olivat molemmat vanhukset sellaisia, jotka osasivat pysyttää itsensä ja omat ajatuksensa seurustelun keskipisteenä. Ja Liisa väistyi sekä kunnioittavasti että nähtävästi halulla syrjään. Kunnolliseen keskusteluun ei Liisan kanssa tällaisina iltoina koskaan päässyt. Sai vain kuunnella hänen helisevää nauruaan, hymähtää sanansutkauksille, joilla hän väisteli vanhusten letkauksia ja ravita katsettaan hänen kauneudellaan.
Joskus Malm oli tekaissut itselleen asiaa Liisalle tämän yksityishuoneeseen, mutta hän oli aina sattunut tulemaan hetkellä, jolloin Liisan oli ollut lähdettävä jonnekin, eikä häntä koskaan kehoitettu uudistamaan käyntiään.
Yhtä tasainen kuin Liisa yleensä oli mielialaltaan, yhtä epätasainen oli hän käytöksessään Malmia kohtaan, silloin kun he sattuivat olemaan kahden. Välistä tuntui siltä kuin hän olisi unohtanut tavanmukaisen varovaisuutensa viskautuen keskusteluun, joka tuntui tuottavan hänelle yhtä paljon tyydytystä ja nautintoa kuin hänen puhetoverilleen, mutta samassa kun Malm tästä haltioituneena jollain tavoin osoitti iloa tai kiitollisuutta, muutti hän tapaa, vetäytyi kuin haarniskaan ja katkaisi kaksinolon niin pian kuin mahdollista.
Tällaisina hetkinä Malm aina ajatteli Bernt Silversköldiä. Hän on tämän takana, sanoi hän itselleen. Monesti hän Sarsilla ollessaan huomasi hakemalla hakevansa jotain, joka muistuttaisi Berntistä. Mutta aina turhaan. Puheista ei koskaan kuultanut esiin mitään muistoja Berntin oleskelusta paikkakunnalla, ja kun Malm suorastaan johti puheen pelkäämäänsä aineeseen, olivat huomiot aina rauhoittavaa laatua. Kaikki puhuivat Silversköldistä luonnollisesti ja aristelematta, eivät koskaan hätäisesti kääntäneet puhetta toisaalle yhtä vähän kuin kukaan näytti olevan siitä erittäin huvitettu.
Malm oli tällaisten kokemusten jälkeen aina loistavalla tuulella, siksi kunnes Liisan etäällä pysyttelevä käytös taas masentavalla tavalla muistutti häntä Bernt Silversköldistä.
Tänään päivälehden saavuttua olivat kaikki tämänsuuntaiset ajatukset saaneet uutta virikettä.
Pikku Oton tähden oli Malm jo aikaisemmin päättänyt lähteä kuusijuhlaan. Ja pikku Oton tähden hän tietysti olikin täällä. Mutta hänen täytyi kuitenkin aina katseen sattuessa Liisaan ajatella tuota ilmoitusta.
Tietääkö Liisa vai eikö hän tiedä, kysyi Malm taaskin itseltään. Jos vanha paroonitar oli vastustanut poikansa naimista, oli tämä asiain käänne ehkä hyvinkin tervetullut. Liisan iloisuudella oli siinä tapauksessa luonnollinen selityksensä.
Malm puraisi ohuita viiksiään, kiskaisi katseensa uudelleen irtiLiisasta ja siirsi sen pikku Ottoon.
Tällainen tilanteen vaa'allepano oli oikeastaan yhtä turha kuin järjetön. Eikähän se koskenut muita kuin itse asianomaisia. Tomppeli oli se, joka jättäytyi ajattelemaan tyttöä, jolle kaunis parooni Silversköld oli osoittanut huomiota.
Tästä huolimatta Malm hetken perästä astuskeli koulun pihamaalla odotellen Liisaa. Hän hieroskeli pakkasen ahdistamia korviaan, kulki ensin pihamaan ristiin rastiin, kääntyi sitten portille, palasi siitä ovelle ja taas takaisin kadulle. Useampaan kertaan hän päätti lähteä kotiin, mutta kääntyi kaikesta huolimatta uudelleen ovelle.
Vihdoin Liisa tuli.
— Saan kiittää hauskasta illasta!
Malmia suututti hänen omien sanojensa ontto kuluneisuus. Mikä panikaan ihmisen esiintymään takaperoisesti juuri silloin, kun olisi tahtonut näyttää kaikkein paraimmat puolensa? — Ehkä saan saattaa? — Se tuli hätäisesti kuin edellisen muistista pyyhkäisemiseksi.
— Meillähän on sama matka. Jokaisella kai on oikeus kulkea suorinta tietä kotiinsa.
Hän tietää kaikki, päätteli Malm itsekseen. Hän ajattelee BerntSilversköldiä. Minä olen tiellä.
Malm tunsi sisimmässään jonkinmoista ärsyttävää raivoa. Oli miten oli, hän tahtoi ainakin saada jotain korvausta pitkästä odotuksestaan pakkasessa.
— Oli hauska nähdä oppilaittenne iloa, jatkoi hän itsepintaisen päättävästi. — Teillä onkin erityinen kyky ilahduttaa juuri arimpia ja enin syrjään vetäytyviä.
— Iloon tottumaton osaa paraiten panna arvoa sille. — Se sanottiin taaskin yksikantaan ja vieraasti, aivan kuin Liisa olisi ollut haluton keskustelemaan.
Mutta Malm ei hellittänyt. Hän oli päättänyt hankkia itselleen ainakin jonkun verran tietoa asiassa.
— Vaikeata on pienenä orvoksi jääneen osa. Mutta ei taida olla helppoa vanhempanakaan, kun se tulee eteen. Ajattelen parooni Silversköldiä.
— Silversköldiä? — Äänessä kuului kaikesta huolimatta pienen pieni värähdys, joka vakuutti Oskaria siitä, että tieto oli tullut odottamatta.
— Niin. Tämän päivän lehdessä oli ilmoitus paroonittaren kuolemasta.
— Vai niin. En kerinnyt katsomaan sanomia ennen tänne juhlaan lähtöä.Oli kaikenlaista hommattavaa.
Ääni oli taas pettävän luonnollinen ja tyyni.
Malm käänsi puheen lapsiin ja erinomattain pikku Ottoon. Portilla hyvästellessään hän kuitenkin oli vakuutettu Bernt Silversköldin voitosta.
Hitain askelin hän läheni kotia, pitkin matkaa lukien itselleen lakia narrimaisista toiveistaan ja äskeisestä urkkijatoimestaan. Se oli halpamaista, kerrassaan halpamaista. Mutta ihmekö jos tuli kiusatuksi vaikka mihin, kun naisihminen saattoi olla tuollainen monimutkainen koneisto, jonka perille tavallisen selväjärkisen miehen oli mahdoton päästä.
5.
Joulu-aaton aamu valkeni purevan kylmänä ja kirkkaana. Edellisten päivien märkä lumi kimalteli kristalleiksi kiteytyneenä puiden oksilla, reenjalas liukui kitisten uomassaan ja ihmiset kiiruhtivat eteenpäin ei ainoastaan moninaisten tehtäviensä vaan pakkasenkin eteenpäin hätyyttäminä.
Liisan täytyi odottaa joka paikassa, jonne hän tuli. Kotoa oli kovasti käsketty joutumaan. Mutta se oli mahdotonta. Sekä maalaiset että kaupunkilaiset tungeskelivat kilvan kaupoissa kukin haluten saada asiansa toimitetuksi niin pian kuin suinkin. Jonkun täytyi kärsivällisesti odottaakin.
Liisa hymähti. Odottamisen taitoa hän nykyään harjoitteli hetki hetkeltä. Ja hän oli tehnyt sen ihmeellisen havainnon, että odottaminen tuntui vaikeammalta silloin, kun odotettu rannattomasta ja epämääräisestä etäisyydestä äkkiä siirtyi lähelle.
Sytykettä saanut toivo oli vaikeammasti hallittava kuin kituva. Hän oli tuntenut sen siitä asti, kun Malmilta kuuli paroonitar Silversköldin kuolemasta.
Alussa oli ollut toisin. Silloin hän ajatteli vain Berntiä ja tämän suurta surua. Hän tunsi sen omanaan. Hänkin koki omassa sisimmässään äidistä eroamisen kalvavinta tuskaa. Hän, äiditön, itki Berntin kanssa sen suuren hellyyden sammumista, josta hän itse ei ollut maistanut hiventäkään.
Mutta sitten kääntyivät ajatukset omaan kohtaloon.
Kuolema sekä sovitti että lähensi. Se, joka oli siirtymäisillään rajan toiselle puolelle, kävi usein jo täällä selvänäköisemmäksi tuolta toiselta puolelta virtaavasta valosta. Se mikä ennen oli tuntunut suuriarvoiselta ja painavalta, saattoi käydä mitättömän vähäarvoiseksi, samalla kun väheksytty kasvoi suuriarvoiseksi.
Milloin äiti olisi suostuvaisempi ainoan lapsensa hartaaseen pyyntöön kuin juuri, kuolinvuoteellaan? Eikö hänen sydäntään silloin pehmittäisi sekin ajatus, että äidin jättäessä oli sydänystävä tarpeellisempi kuin koskaan?
Väkijoukko myymäpöydän edustalla liikuskeli ja harveni. Muutamat ostajat olivat saaneet asiansa toimitetuksi ja antoivat tilaa toisille. Liisa työntäytyi lähemmä, sai ostoksensa tehdyksi ja kääntyi kiirehtävin askelin kotiinpäin.
— Vihdoinkin, tuli terävästi vanhan rouvan keinutuolista Liisan astuessa huoneeseen.
Sisar Amalia, joka käytti keppiä kulkiessaan ja joka aina uteli kaikkea, nousi paikaltaan, tulla kompuroi vastaan ja rupesi tunnustelevasti kuin uteleva lapsi hypistelemään Liisan tuomia tavaroita. — Tänne on tullut paketti sinullekin, sanoi hän ohimennen. — Se tuotiin vastikään.
Liisa ei vastannut. Hän teki selkoa ostoksistaan samalla kuin sisimmässään tuskastuneena päätti paketin olevan Malmilta.
Toisten seurassa hän kyllä oli valmis huomauttamaan Malmin hyvistä, arvonantoa ansaitsevista puolista, mutta jos vain jokin persoonallinen ystävyydenosoitus tuli vastaanotettavaksi, tuntui se vastenmieliseltä.
— Sinulle ei ainakaan kannata antaa mitään, pisteli Amalia täti ruokapöydässä. — Et ole edes vilaissutkaan pakettiisi.
— Vielähän minä tästä ennätän. — Liisa nielaisi viime suupalasensa ja nousi ottamaan pakettiaan.
Se oli Helsingistä lähetetty rautatiepaketti.
Hän vavahti. Kävi kuin voimakas sähkövirta hänen koko olemuksensa läpi.Sormet eivät tarpeeksi nopeasti saaneet liestyneitä solmuja aukenemaan.Silmä koetti tunkea läpi suojaavan kuoren. Ajatus aavisti.
Viimeinen solmu laukeni vihdoinkin. Kansi valahti syrjään. Suojaavat silkkipaperikuoret aukenivat kahisten.
Hän piteli kädessään suurta kimppua tummia, hehkuvan punaisia ruusuja.Laatikon pohjalla hän näki kortin, johon oli kirjoitettu: MärchenElisabet.
Hän kätki kasvonsa kukkiin — syvälle kuin hautautuakseen niiden helmaan. Ruusujen tuoksu hyväili ja huumasi. Oli kuin kauan ikävöity rakkaus äkkiä olisi ympäröinyt häntä suurena, syleilyynsä tempaavana aaltona.
— Keneltä? tuli harvakseen ja painolla vanhan rouvan nurkasta.
Liisan pää kohosi. Voimakkaana lainehtivat tunteet väreilivät hänen kasvoillaan, mutta vastaus tuli empimättä ja tyynesti.
Vanha rouva ei vastannut. Mutta hän tarttui päättävästi saamaansa johtolankaan. Liisa oli umpimielinen. Hän oli tyynen tasaisella käytöksellään erehdyttävän levollisesti asettanut suhteensa Bernt Silversköldiin kuin kaiken maailman katseltavaksi. Ja kun vanha rouva itse kaiken aikaa oli ollut vakuutettu lähemmän suhteen mahdottomuudesta, oli hän työntänyt koko asian syrjään. Mutta nämä ruusut puhuivat.
Sisar Amalian keppi painui tasaisin kolahduksin permantoon. Hän kompuroi lähemmä hellaa katsoakseen eikö kahvipannusta saisi pientä lisätilkkaa herutetuksi. Pitäisihän sitä edes näin joulun alla saada runsaammin.
— Sinä olet iloinen kuin suuren perinnön saanut, — huomautti EmmaSars katsoen kasvattiaan silmälasiensa alatse.
Liisa heläytti iloisen naurun. — Ilo perinnöstä, jota ei ole saatu, on kai sitä iloa, jota ei meiltä oteta pois, koska se ei perustu näihin näkyväisiin.
— Ai, ai, lapsi kulta, sinä sitä osaat nauraa! — Amalia herutteli pannua haikeana ajatellen sisar Emman heikkoutta käyttää kovin niukkaa mittaa kahville. Se ei näkynyt unohtuvan häneltä näin juhlienkaan alla.
— Niin, niin, mitäpä sitä tuossa iässä tietää suruista. — Amalia huokasi uudelleen.
— Ei sen enempää kuin kukkaset kasteesta ja vesihelmistä.
— Ei sinulta sanoja puutu. — Vanha rouva hymähti tyytyväisesti. Hänestä sanoissa oli kuin avain siihen aikaan, jota oli pidetty salassa häneltä, mutta jonne hän nyt oli päässyt vilkaisemaan. Ja jos Liisa todella — vastoin kaikkea luultavuutta — pääsisi kohoamaan paroonittaren arvoon, täytyisi hänelle antaa anteeksi paljon.
— Poroa, ei muuta kuin poroa. — Amalia laski pannun takaisin hellanreunalle ja kompuroi takaisin tuolilleen.
— Porostahan raha maksetaan. — Vanha rouva rupesi puhumaan Liisalle kaupungilla vielä toimitettavista asioista. — Älä unohda niitä talonmiehen tupakoita, huusi hän Liisan jo ollessa ovella. — Ota Miettiseltä. Siellä myydään alennuksella.
— Muistan, otan ja tuon. — Liisa laski portaat voimistelijan reippaudella, käännähti pihaportista vasemmalle ja suuntasi kulkunsa keskikaupungille.
Pakkanen tuntui lauhtuneen. Tai oliko muutos ehkä vain tapahtunut hänessä? Hänen poskiaan aivan poltti. Tungosta ja ahdinkoa synnyttävä joulukiirekin tuntui nyt hauskalta. Se oli usein ennen tuonut haikeutta hänen mieleensä. Hänen oma kaipuunsa oli kohonnut huippuunsa toisten ilopöytien näkemisestä. Mutta nyt — nyt olihänenjoulunsa tullut. Nyt oli jokainen odotuksen hetki tämän tungeskelevan joukon keskellä kuin onnentäysi mitta, jonka hän janoisena nosti huulilleen.
Ihmiset hänen ympärillään tuupiskelivat ja työnsivät toisiaan. Hän näki joukossa muutamia tuttavia, puristi kättä lähellä seisovien kanssa, nyökkäsi toisille ja toivotteli hyvää joulua. Hän tunsi tulleensa kaikkia entistä lähemmäksi. Suru eristi. Ilo yhdisti. Hän tunsi sen. Ilossa jaksoi tuntea ihmiset veljiksi ja sisariksi, jaksoi muistaa, että kaikki oikeastaan kuuluivat samaan suureen perheeseen, jonka jäsenillä suuresti eroavista kokemuksistaan huolimatta sittenkin oli oleellisin ja tärkein yhteistä.
Miettisen alennuksella myyvä liike oli koonnut ostajia vieläkin enemmän kuin muut liikkeet. Siellä oli enimmäkseen maalaisia. Liisa nyökkäsi heillekin ja toivotteli hyvää joulua. Hän muisti kotisaarensa asukkaita, muisti äitiä ja ensimäistä yhtymistään Berntiin. Hän puheli tungoksessa lähinnä seisovien kanssa. Ne olivat tuntemattomia, mutta tuntuivat tutuilta. Hänen naurunsa helisi iloa tartuttavana. Ja kun hän poistui puodista, katsoivat ihmiset hymyillen hänen jälkeensä. Heistä tuntui siltä kuin olisivat saaneet jotain iloista kotiinkin vietäväksi.
Toimitettuaan kaikki muut asiansa poikkesi Liisa suorittamaan viimeiseksi säästyneet ostokset Röllerin puodissa.
Raskas ilma tulvahti oven avauksessa vastaan ja sankka ihmisjoukko ennusti pitkällistä odotusta, mutta Liisalle loistivat lukemattomat ja kirkkaat jouluvalot.
— Iloista joulua, toivotteli Malm ojentaessaan Liisalle valmistamansa paketit.
— Kiitos. Sitä samaa teille.
Malm huomasi hänen silmiensä kirkkaan säteilyn ja se riipaisi hänen sisintään omituisen kipeästi. — Hauskaksi se kai tuleekin, lisäsi hän pistäen kantonappulan paketin silmukkaan. — Elämä näyttää olevan teille kuin silkkiä.
— Sanokaa pikemmin että se on kuin ruusuilla kulkemista. Sitä se todellakin on. — Liisa nyökkäsi, raivasi itselleen tietä väkijoukon läpi ja oli hetken kuluttua kadonnut näkyvistä.
Mutta iloisen naurun kaiku väreili vielä kauan ilmassa. Malm koetti olla kuulematta sitä. Hänellä oli kiire.
6.
Pyhät olivat ohi. Juhlista oli siirryttävä arkeen. Sitä tiesi vaihdos monelle — kouluihmisille etenkin. Liisalle ei. Hänen juhlansa oli ovella, hän tunsi sen. Juhlien aikana oli Bernt tietysti tahtonut pysyä kotona isänsä luona. Mutta nyt, kun hän tiesi Liisan työkauden pian alkavaksi, hän varmaan tulisi.
Ja hän tuli.
Liisa istui paraikaa tutkimassa vastailmestynyttä koulukirjaa, kun ovikello soi. Kaupungin paraimman vieraskodin pikku passari astui kirje kädessään sisään. Bernt oli saapunut aamujunalla ja tiedusteli kirjeessään missä ja milloin he voisivat, tavata toisensa kahden kesken.
Illalla 1/2 8 omassa yksityisessä huoneessani. Asun nykyään mamman talon viereisessä talossa. Sisäänkäytävä on pihan puolella. Nimikorttini näet ovella. Määrään näin myöhäisen ajan saadaksemme varmasti olla rauhassa. Siihen aikaan ei kukaan hyvässä kaupungissamme lähde toisia tapaamaan.
Oma rakkaani, ikävöiden odottaa sinua suruasi sureva, onnellesielävä Märchen Elisabet.
Hän sulki vastauksen kuoreen ja antoi sen pojalle. Sitten jäi hän ikkunaan katsomaan tiehensä juoksevan jälkeen.
Tuollainen lyhyt pieni kirjelippunen, miten siihen saattoi panna kuin koko sisimpänsä! Ja miten saattoi katsella sen perille viejää, aivan kuin olisi uskonut koko elämänsä onnen hänen käsiinsä!
Kaksi tanakkaa säärtä ja harmaa takinlieve vilahtivat vielä kerran kadunkulmauksessa. Sitten oli poika kadonnut näkyvistä.
Liisa kääntyi huoneeseen päin ja loi ihmettelevän, uneksivan katseen ympärilleen. Oli odotettava vain muutamia tunteja ja sittekin tuntui tuo aika nyt sietämättömän pitkältä.
Hän viskasi kiireisesti päällysvaatteet päälleen, tarkasti laatikkoa, johon hänellä oli tapana erottaa rahat kuukauden juokseviin menoihin, otti siitä summan, jonka suuruista hän ei tavallisissa oloissa koskaan olisi sallinut itselleen ja läksi ostamaan kukkia.
Palattuaan hän järjesti kotinsa juhla-asuun ja läksi sitten vanhusten luokse päivällisille.
Luuvalo oli kaiken yötä valvottanut Amalia-tätiä. Tämä oli siitä syystä haikeimmillaan. Vanha rouva oli tapansa mukaan tuskastunut sisareensa.
Amalia pyyhki silmiään ja valitteli Liisalle.
— Älä siinä taas ruikuta, katkaisi vanha rouva. — Olisit Pietarissa elämässä sillä, mitä Albrechtisi ansaitsi, niin tietäisit miltä sydäntalvi ja luuvalo tuntuvat.
— Kovaa se on tämä sisarenkin leipä. — Amalia tukahdutti nyyhkytyksen. — Aina sinä siitä muistutat ja vedät vielä Albrechtinkin siihen, vaikka sinä itsekin olisit ottanut hänet, jollet silloinkin olisi ajatellut tämän maailman hyvyyttä.
— Tämä kova sisarellinen leipä voi äkkiä loppua sinulta. — Se sanottiin yksikantaan ja nasevasti. Sitten vanha rouva rupesi puhumaan Liisalle omista huolistaan. Näin talvisydännä oli hänen makuuhuoneensa kovin kylmä. Amalian huone oli nykyään paljon paremmassa kunnossa. — Sinullehan tämä kaikki kuitenkin kerran joutuu. Saisit nyt jo etukäteen korjailla vähän omillakin varoillasi. Tällainen kaupungintalo nielee paljon. — Miksen — saatanhan minä. — Liisa tuskin kiinnitti huomiota sanoihinsa. Hän oli jäänyt ajattelemaan tällaista kylmää ilotonta vanhuutta, jolloin mieli askarteli vain omissa pienissä pyyteissä, katkeruudella kohdistuen sekä menneisyyteen, tulevaisuuteen että koko ympäristöön.
Ehkäpä ihminen oli vaarassa tulla tällaiseksi, jos ei saanut tuntea suurta, lämmittävää, elämän kaikkein jaloimpia puolia kehittävää rakkautta. Mutta joka sen kerran tunsi — — —
"Arm är ingen som älska vet. Rik gör kärlekens hemlighet".
Hän tunsi Berntin syleilyn sellaisena kuin se häntä ympäröi heidän onnensa suurena juhlahetkenä, kun luontokin rajuilman jälkeen pukeutui pyhäiseen juhla-asuun.
Sellainen kokemus sinänsä oli täynnä elämän ylitsevuotavaa rikkautta.Sen varassa jaksoi elää jähmettymättä ja katkeroitumatta.
Amalia-täti nosti vettyneen katseen nypläyksestään. Hän näki ilohohteenLiisan kasvoilla ja oli kohta selvillä sen alkujuuresta.
— Niin, niin, hyvä sinun on iloita. — Olet nuori, työkykyinen ihminen. — Raskaat huokaukset täydensivät sanojen sisältöä. — Ja jos sairautta sattuisi, on tiedossa perintö, jonka koroilla voit elää huolettomasti.
Vanha rouva rykäsi kuivahkosti, pyyhkäisi tavanmukaisessa kylmässä hiessä olevaa leukaansa ja hymyili kämmenensä takana. Hänen laskutaitonsa oli yhtä hyvä kuin ennenkin. Sen hän Amalian sanoista ymmärsi. Mitäpä hän vielä olisi päättänyt, kenelle hän jättäisi omaisuutensa. Vielä hänellä oli aikaa siihen. Oli vain tehnyt mieli härnäillä Amaliaa. Ja eikös tämä heti mennytkin ansaan.
Liisa katsoi kelloaan, tarjoutui hieromaan tädin särkeviä jäseniä ja jutteli kasvatusäitinsä kanssa tämän huoneessa tehtävistä korjauksista. Viimein hän uudelleen katsottuaan kelloaan nousi lähteäkseen.
Avatessaan oven omaan huoneeseensa, tunsi hän astuvansa onnelaansa.Huoneen hiljainen äänettömyys tuntui väräjävän onnenaavistuksissa.Katukulmauksesta loi himmeä lyhty kajastuksensa huoneeseen. Sen valossahäämöitti huoneen valkea kalusto paistavan puhtaana kuin morsiuspuku.
Liisa painui pieneen keinutuoliinsa ja kätki kasvot käsiinsä. Hänelle tuli voimakas tunne siitä, että hän uudelleen oli rakkauden pyhässä uhrilehdossa. Mutta nyt hän oli tullut sinne saadakseen takaisin sen, minkä hän kerran suuressa tuskassa oli uhrannut. Se annettaisiin hänelle takaisin sitä varten, että hän saisi kantaa rakkautensa lahjan ehjänä ja puhdistuneena hänelle, joka nyt suuressa surussaan paremmin kuin koskaan ennen oli sen tarpeessa.
Tämä hiljainen odotuksen hetki oli hänelle uusi, pyhä rakkaudelle vihkiytymisen hetki, jolloin hän sai kuin koota sisimpänsä sitten voidakseen koko olemuksellaan antaa ja vastaanottaa. Kuinka tällainen hetki saattoikin aivan kuin sulkea itseensä sekä menneisyyden että tulevaisuuden! Sitä eli kaikessa yhtaikaa. Ajatukset ja tunteet olivat kuin paikan ja ajan siteistä vapautuneet. Ne liitelivät sinne tänne, nousivat ja laskivat, leikkivät ja lepäilivät aivan kuin oikukas aallokko sen tuulisen salmen suussa, joka kotisaaresta johti vesien aukealle valtatielle. Ne veivät hetkeksi lapsuusajan karuun ilottomuuteen ja äitiin, joka ei koskaan näyttänyt äidinmieltä lapselleen, sitten Berntiin, hänen kotiinsa, hänen suruunsa ja pitkäaikaisen eron raskauteen.
Mutta mikään muisto ei enää tuntunut katkeralta. Kaikki oli sittenkin ollut kehittämässä ja kasvattamassa. Kaikki yhdessä oli luonut hänestä sen täyskypsän naisen, joksi hän nyt tunsi itsensä. Suru ei enää peloittanut enemmän kuin ilokaan. Hän oli kuin niistä kylläkseen saanut, joka kokemansa nostamana on päässyt vaihtelevien eläymysten yläpuolelle, noussut niiden aallokossa keinuvasta kaarnasta niiden herraksi ja niistä nauttijaksi.
Hän tunsi kasvaneensa rikkaaksi ja voimakkaaksi. Hän sai kuin kädet täynnä antimia astua armastaan vastaan antaakseen paljon paljon kadottaneelle.
Kello jossain läheisyydessä löi harvaan ja juhlallisesti seitsemän.
Liisa kavahti pystyyn ja rupesi sytyttelemään tulia.
Himmeä amppelin valo loisti pian katosta ja pöydällä paloi iloisesti kolmihaarainen kynttilänjalka.
Liisan täytyi ajatella kesäyötä, jolloin hän erotessaan Berntistä tunsi olevansa keskellä syksyn valotonta aikaa.
Nyt oli hänen kesänsä koittanut.
7.
— Oma armaani, — rakas äiditön poikani! — Liisa nosti Berntin pään äidillisen hellästi polveltaan, suuteli hänen kaihon täyttämiä silmiään, jotka nyt surussa näyttivät kauniimmilta kuin koskaan, ja koetti katseensa lämmöllä sytyttää ilonvälkettä niihin.
— Ja saammeko me nyt omistaa toisemme vanhempiesi täydellä suostumuksella? — Hän sanoi sen hyvin hiljaa, melkein kuiskaamalla. Tuntui miltei vaikealta käydä puhumaan omista asioista, mutta hänen oli mahdoton enää pidättää tuota kysymystä. He olivat tähän asti puhuneet yksinomaan Berntin oloista, hänen äidistään ja tämän kuolemasta sekä kaikesta siihen kuuluvasta.
Jälleennäkemisen ilokin oli vaatinut osansa ajasta. Mutta nyt tunki tuo kysymys esiin aivan väkipakolla.
Bernt kohotti katseensa Liisaan. — Suruni ollessa suurimmillaan siunasin sinua, rakkaani, joka et antanut taivuttaa itseäsi särkemään suhdettani äitiin. Sinä tunsit minut siinä suhteessa paremmin kuin minä itse. Meidän suhteemme olisi nyt särkynyt, jos se silloin olisi rakentunut. — Hän piteli Liisan kättä omassaan ja painoi sen kerta toisensa jälkeen huuliaan vasten. — Sinä rakas, rohkea ja luja, — kuinka sinua rakastan!
Liisa laski vapaan kätensä hyväilevästi Berntin päälaelle. — Rakas, sanoi hän hiljaa, vanhempiesi täydellä suostumuksella saan nyt sanoa näin? Niinhän? — Ääni oli täynnä levollisuutta ja luottamusta. Käsi valahti päälaelta kaulalle ja jäi siihen. — Äitisikin suostumuksella, lisäsi hän hiljaa ja hartaudella.
— Sinä olet ymmärtänyt minua väärin. — Bernt teki liikkeen kuin noustakseen, mutta jäi yhä istumaan pää painautuneena Liisaan ja käsivarret polvien varassa.
— Minä en käsitä mitä sinä tarkoitat. Bernt liikahti taas. Liisa tunsi hänen kätensä vavahtavan. — Minun olisi tietysti pitänyt puhua siitä kohta. Mutta minä en jaksanut. Minun täytyi saada jakaa kaipuuni sinun kanssasi. Ja minä tarvitsin itselleni vahvistukseksi saada maistaa jälleennäkemisen iloa.
— Mutta Bernt, minä en sittenkään käsitä? — Omituinen, käsittämätön pelko pani Liisan sisimmän vavahtamaan. Oli kuin perustus äkkiä olisi pettänyt hänen jalkojensa alla. Kaikki horjui.
Lujalla tahdon ponnistuksella hän kuitenkin tyynnytti mielensä. Itse pääasian suhteen oli erehdys mahdoton. Berntin äiti oli kuollut. Ja Bernt oli tämän jälkeen tullut hänen luokseen sama suuri rakkaus sydämessään kuin ennenkin. Nämä tosiasiat pysyivät järkähtämättöminä, eivätkä mitkään toisarvoiset asiat niiden rinnalla voineet merkitä sanottavia.
— Liisa! — Bernt oikasihe ja katsoi Liisan silmiin kuin katseellaan taivuttaakseen häntä oman katsantokantansa puoleen. — Kun puolitoista vuotta takaperin ensi kertaa puhuin vanhemmilleni rakkaudestamme, oli äiti erityisesti sitä vastaan. Koeta ymmärtää, että se on kirjoitettava hänen äidillisen hellyytensä laskuun.
Liisa nyökkäsi. — Jatka, sanoi hän, sisimmässään taistellen voitolle pyrkivää aavistusta vastaan.
— Hänen sairautensa oli lyhytaikainen. Muutos huonompaan päin tapahtui aivan äkkiä ja odottamatta. Olisin ikäni syyttänyt itseäni hänen kuolemastaan, jos silloin olisin ahdistanut häntä omilla toiveillani.
Liisa nyökkäsi uudelleen, mutta ei sanonut sanaakaan. Berntkään ei jatkanut. He istuivat kumpikin ison aikaa vaieten kärsien äänettömyyden loppumattomilta tuntuvien hetkien raskaudesta.
Liisa yritti muutaman kerran sanoa jotain, mutta suuri sisäinen ahdistus salpasi häneltä äänen.
Vihdoin karkasi Bernt pystyyn. — Miksi et sinä puhu? Sinun täytyy armahtaa ja ymmärtää. Puhu, — puhu! Sinä voit!
— Sanojesi paljastama todellisuus on rautaisen armoton. Se kuristaa minut.
— Ja mikä on niin kovaa? Sekö etten kuolevalta äidiltäni voinut kerjätä hänen suostumustaan? — Bernt paisutti ääntään kuin ulkonaisella voimalla lisätäkseen sanojensa painavuutta. — Liisa, sinä luja ja rohkea, älä ole pikkumainen. Älä tuhoa onneamme turhan tähden.
Liisan painunut pää kohosi. Hänen katseensa oli lasittunut ja jäykkä, kasvoille levisi peloittava kalpeus. — Minä ymmärrän, — sai hän viimein vaivalla sanotuksi, — ettei kenelläkään ole oikeutta omin pyytein häiritä kuolevaa. Sen minä ymmärrän. Kaikki muu on minulle käsittämätöntä.
— Mikä kaikki?
— Esimerkiksi se, että näin ollen äitisi kuolema jollain tavoin voi vaikuttaa tulevaisuuteemme ja onneemme. Bernt, eihän ihminen lakkaa olemasta siksi, ettei hän ole näkyväisessä muodossa luonamme. Siinä tapauksessa olisi elämä narripeliä, huono, kannattamaton kauppa, joka päätetään asianomaisten tahtoa kysymättä. Ei kysytä keneltäkään tahtooko hän syntyä tänne. Täytyy vain tulla. Toisille on elämä hieman helpompaa, toisille aina ylivoimaisen raskasta, — kaikille vaikeata. Bernt, tällaisella elämällä täytyy olla tarkoituksensa, joka tekee sen kannattavaksi. Enkä luule, että löydämme kyllin kannattavaa tarkoitusta, ellemme usko rajan toisellakin puolella jatkuvaan elämään. Kun ihminen kärsii, oppii hän etsimään tällaista kannattavaa elämän tarkoitusta. — Ja Bernt, minä olen kärsinyt, kärsinyt syvästi. Anna anteeksi, Bernt, mutta eikö rakkautesi näinä puolenatoista vuotena olisi voinut puhua siksi selvästi ja voimakkaasti äidillesi, että hän pyynnöittäsikin olisi antanut sinulle siunauksensa? — En tahtoisi tehdä sinulle vääryyttä, enkä kuitenkaan voi olla ajattelematta, että itse jonkunlaisen arkuuden vuoksi olet jättänyt asiat tälle kannalle. Te miehet, te olette niin toisenlaisia kuin me. Tokkohan te koskaan niin voitte taistella onnenne puolesta kuin me? Te katsotte usein etäämmälle kuin me. Mutta nainen katsoo syvemmälle, Bernt, — syvemmälle.
Hän oli puhunut kuin se, joka kauan vaiettuaan sanoin etsii vapahdusta musertavasta taakasta. Hänen katseessaan oli jotain haavoittuneen eläimen värähtävästä tuskasta ja koko hänen olentonsa vapisi.
— Aiotko yhdellä iskulla riistää minulta kaikki? Siinä tapauksessa on rakkautesi kova.
Taas painui värähtävän tuskan ilme entistä syvemmäksi Liisan katseeseen. Hän kohotti kätensä kuin väistääkseen iskua.
— Onko, — sanoi hän särkynein äänin. — Minä en ymmärrä. Olin ennättänyt iloita niin syvästi, siksi olen nyt kuin huumauksessa iskun kovuudesta. Eihän mikään oikeastaan ole muuttunut. Tai onko isäsi —?
Bernt pudisti päätään. — Minä tahdoin ensin puhua sinun kanssasi.
Mutta Liisa tarttui kuin hukkuva oljenkorteen. Hän uskoi. Hän tahtoi uskoa. Ja hän tahtoi saada uskonsa ja toivonsa tartutetuksi Berntiinkin.
— Hänellä voi olla äitisikin suostumus.. Ethän sinä tiedä, kun et ole puhunut.
Mutta Bernt vain pudisti päätään. Isä tiesi minne Bernt oli matkustanut. Totta kai hän olisi sanonut sanan, jos hänellä olisi ollut täydellinen suostumus annettavana. Mutta hän oli ollut samanlainen kuin ennenkin, — ei ainoastaan surunsa murtama, vaan omituisesti suunniltaan, — aivan kuin päästään vähän sekaisin. Eikä vain surusta. Berntillä oli tunne siitä, että alla piili jotain muutakin, että vanhempien välillä oli tapahtunut jotain kummallista, järkyttävän repivää, joka ehkä oli ollut aiheena siihen, että äidin alussa lievä tauti äkkiä muutti luontoaan.
Mutta mikä toisi selvyyttä tähän hämäryyteen? Isältä ei voinut kysyä. Itsestään hän ei puhuisi. Eikä mikään vanhempien onnellisessa ja sopusointuisessa yhdyselämässä antanut selvitystä ristiriidan syntymisen suhteen.
— Jos minä tietäisin, — — jos ymmärtäisin? — Liisa seisoi Berntin edessä kädet ohimoille painettuina kuin kootakseen ajatuksiansa. — Enhän minä epäröisi, en hetkeäkään, jos isäsi suostuisi ja jos hänellä olisi edes jotain sovittavaa sanottavana äitisi kannasta. Kaksi, jotka vuosikymmeniä ovat eläneet onnellisina yhdessä, tuntevat toisensa siksi hyvin, että he tällaisessa asiassa sanoittakin tuntevat toisensa mielen. Mutta jollei isäsi tiedä mitään eikä omasta puolestaan ole muuttanut kantaa, en todellakaan ymmärrä, missä suhteessa asema olisi muuttunut.
— Äiti ei siitä enää kärsisi. Isä on varmaankin suostuvaisempi, etenkin nyt, kun hän omasta kipeästä kokemuksestaan tietää, mitä tuhoavan suurta tuskaa rakkaimman kadottaminen tuottaa.
— Mistä me tiedämme, ettei se tuota äidillesi tuskaa? Kuka tietää ja tuntee, miten lähellä täältä siirtyneet ovat meitä? Mikä takaa meille, ettei äitisi kirous haudastakin nousisi tuhoamaan onneamme?
Liisa kulki suuressa sisäisessä tuskassa edes ja takaisin lattiata pitkin. Hänen tuskansa tuntui sietämättömältä ja kuitenkin hän nyt yhtä selvästi kuin edelliselläkin kerralla tunsi velvollisuudekseen pysyä lujana ja järkähtämättömänä. Koti — hyvä koti oli pyhäkkö, jota ei kukaan rangaistuksetta särkenyt. Hänen oma katkera orpoutensa oli opettanut häntä palvomaan onnellista lapsuudenkotia paikkana, jonka läheisyydessä kaikki pieni, arkinen ja itsekäs oli mielestä riisuttava.
— Bernt, — Liisa pysähtyi hänen eteensä. Väräjävä tuskan ilme katosi hänen katseestaan, pää kohosi, silmät säihkyivät, koko olemus oli yhtenä ainoana hehkuvana ilmauksena häntä hallitsevan tunteen voimasta.
— Bernt, vieras riisuu kengät jaloistaan astuessaan kodin pyhäkköön. Minä riisun mielestäni omat onnentoiveeni, hartaimman, syvimmän sydänhaluni.
Bernt tuijotti sanattomana Liisaan. Hänen kauneutensa ja se syvä, voimakas tunne, joka hallitsi häntä, piti Berntiä hetken kuin lumeissa. Mutta sitten Bernt karkasi pystyyn. Hän aivan raivostui ajatuksesta, että sellainen nainen kuin Liisa, jolle oli suotu kaikki mitä mies vaimoltaan saattoi pyytää: kauneutta, älyä, ihanteellisinta naisellisuutta sulautuneena kiehtovan omaperäiseen yksilöllisyyteen, että tällainen nainen kieltäisi sekä itseltään että häneltä elämän suurimman onnen — ja ehkä vain sen tähden, että kuolevalta jäi sanomatta se vapauttava sana, joka hänellä oli hallussaan.
— Liisa, — Liisa, sinä et saa, kuuletko? — Hän kävi kaksin käsin Liisan ranteisiin ja puristi niitä kuin ulkonaisella voimallaan pakoittaakseen Liisaa taipumaan.
— Liisa, sinäet saatehdä minua mielettömäksi. Muista mitä minä vasta olen kadottanut. Anna armahtavaisuuttasi, jollet vapaasti rohkene antaa rakkauttasi. Jos sinä toistamiseen riistäydyt minulta, täytyy minun osaksi syyttää itseäni siitä. Enkä minä jaksa sitä.
— Me jaksamme, jaksamme ihmeitä, kun kova ja armoton pakko vaatii. — Liisan katse painui Berntin katseeseen teräksisen taipumattomana. — Sinussa on ollut syytä. Minä en pääse siitä. Mutta minäkin joudun syylliseksi. Elämä on usein niin kumman armotonta, että joudumme rikkomaan juuri siinä, missä me olemme olleet noudattavinamme kaikkein korkeimpia ihanteita. — Miksi en minä kerjännyt ja pyytänyt sinua tekemään voitavaasi vanhempiesi taivuttamiseksi? Miksi minä kohta ja niin kokonaan väistyin tieltäsi? Minä kai olin siinä suhteessa, sairaloisen arka. Sinä arkailit rakkaudesta vanhempiisi. Minun olisi pitänyt olla kannustamassa sinua.
Mutta silloin nousi ritarillisuus Berntissä. Hän hellitti otteensa Liisan ranteista, katsoi häntä syvälle silmiin ja sanoi matalaksi painuvalla äänellä: — Sinä luotit minuun.
Silmänräpäyksen kuluttua hän nyyhkytyksestä vavisten painui tuolinkaidetta vastaan.
Kello jossain viereisessä huoneessa löi harvakseen 12. Lyönnit helähtivät hitaasti, pitkäin lomien jälkeen, jotka olivat kuin kuluneiden tuntien sisältöä merkitseviä ajatusviivoja. Lyönnin loputtua saattoi erottaa väräjävän jälkikaiun. Siinä oli kuin kamppailevan sydämen sisäistä vavahtelua.
— Sydänyö on ohi. Bernt, meidän täytyy kai erota. — Liisa laski kätensä Berntin painuneelle otsalle. Se oli kylmässä hiessä.
— Rakkaimpani, rakkaimpani! Bernt katsoi avuttomasti Liisaan. Jos hänellä olisi ollut hivenenkään verran toivoa isänsä suhteen, kuinka helppoa olisikaan silloin ollut kiiruhtaa. Mutta nyt — — —
— Isän kanssa kahden, me kaksi surun murtamaa. Sinä et aavista, miten avuttomia me olemme!
Liisan huulet värähtivät katkerasti. — Teidän täytyy jaksaa, niinhän minunkin. Eikä meitä naisia suinkaan suojele vähemmän kehittyneiden olioiden vähempi tunneherkkyys!
Hän katui samassa, kun kuuli omien sanojensa särähtävän soinnun. Sen oli synnyttänyt katkera tunne siitä, miksi tämä ilta, jota hän hääiltaansa suurempana juhlana oli odottanut, oli muodostunut. Ja samalla hän oli kuin vilahdukselta nähnyt sen näännyttävän autiuden, jonne hänen tiensä vastaisuudessa painuisi.
Tänään vanhusten kinastellessa oli harmaa jokapäiväisyys ollut helppo kantaa. Bernt ja onnihan odottivat. Mutta vastaisuudessa — — —
Liisa vavahti kuin vilussa. — Bernt, sanoi hän hiljaa. Mutta Bernt ei vastannut. Hän oli kuullut katkeruuden Liisan äänessä ja se nosti sisäisen raivon uudelleen hänessä.
— Liisa, oletko ensinkään ottanut huomioon, että sinä voit tappaa rakkauteni? Sinä työnsit minut viime kerralla luotasi. Ja nyt uudelleen. — Äänessä oli uhmaa.
— Sinä olet siunaten kiittänyt minua lujuudestani silloin.
— Se koski sitä kertaa. Nyt minä rukoilen — kerjään. Armahda! —
Hän oli heittäytyä polvilleen, mutta Liisa torjui sen.
— Ei niin, Bernt! Rinnan on meidän kurottauduttava kohti sitä voimaa, mikä auttaa meitä oikean ymmärtämiseen ja sen toteuttamiseen.
— Rakkauden surmaaminen ei voi olla oikein. — Bernt taisteli kuin henkensä edestä.
— Rakkaudesta lähtenyt halu tehdä oikein ei voi olla kuolinisku oikealle rakkaudelle. Mikä siitä kuolee, saa kuolla.
— Minä olen ihminen, enkä ihanne, mutisi Bernt raskaasti nojaten etehisen ovipieleen. Hänellä oli jo päällysvaatteet päällään. Hän ei enää katsonut Liisaan, ei hyväillyt. Hän kulki hoippuen kuin juopunut.
Liisa työnsi hänet hiljaa, puoleksi pakottavasti ovesta. — Minä odotan, kuiskasi hän, — muista se. Aina, — aina.
Bernt kuuli sanat, mutta hän ei uskaltanut katsoa taakseen.
Silloin Liisa apua pyytävästi kohotti katseensa taivaalle. Mutta siellä ei näkynyt pienintäkään valonpilkahdusta. Taivas oli sakean tummassa usvassa. Oli ruvennut hienostaan satamaan lunta, käärinliinoiksi kuolemaan kangistuneelle luonnolle.
8.
Liisa istui suuren nurkkapeilin edessä Elna Rönnströmin huoneessa. Huone oli sama, jossa Elna edellisenäkin kesänä oli asunut. Tällä hetkellä se kuitenkin paremmin muistutti mullin mallin käännettyä varastohuonetta kuin Elnan houkuttelevan viihtyisää suojaa. Kaappien ovet ja laatikot olivat selko selällään, tavaroita oli levitetty joka paikkaan ja Elna itse penkoi vimmatusti matka-arkkunsa sisältöä.
— Vihdoinkin. — Hän vetäsi voitonriemuisesti esille suuren mustan tekotukan, kulki muutamin vallattomin tanssiaskelin Liisaan päin ja rupesi kampaamaan häntä. Liisan oma vaalea, kiharainen tukka vedettiin nuolaistun kireälle, ja musta tekotukka suorittiin huolellisesti sen peitteeksi alas kulmille asti.
— Katsos näin, ihanaiseni! Nyt pakkaan nämä laitokset tavaroitteni joukkoon ja kun huomenna Helsingissä peitän kukoistavan värisi puuderilla ja mustaan kulmakarvasi, takaan, ettei kukaan epäile tummanvakavaa, keski-ikäistä ihmistä vaaleaksi kaunottareksi.
Liisa vilkaisi vielä kerran peiliin. Toisessa suupielessä pilkehti vallaton veitikkamainen nauru, toinen värähti haikeasti.
Elna pakkaili taas. Sitä tehdessään hän iloisesti hyräili. Liisa kuuli useampaan kertaan sanat: "Lilla röda rönnebär, lilla söde hjärtanskjär".
Liisan sisintä riipaisi. Huolimatta omista oloistaan olisi hän voinut iloita Elnan puolesta, jollei aina omituinen pelko olisi ahdistanut. Hän tiesi itse asiassa yhtä vähän kuin ennenkin Elnan oloista, mutta hän oli selvästi huomannut, että suhde, jonka olemassaolon hän jo vuosi takaperin oli aavistanut, oli yhä lujemmin kietonut Elnan. Ja että se oli suhde, joka ei mutkattomasti voinut päättyä kihlaukseen, sen hän myöskin oli käsittänyt.
— Lilla röda rönnebär, — kuuli hän taaskin. Äänen hyväilevä sävy vei hänen ajatuksensa etäälle. Hänen tuli haikean ikävä.
Tuollainen lämmin, hyväilevä sävy ja katse, jonka tuli etäälle painuneesta entisyydestäkin saattoi polttaa, mikä ihmeellinen vetovoima niillä olikaan! Aivan samanlainen kuin kosken pehmeillä kuohuilla, jotka lopulta vetivät katsojaansa vastustamattomalla voimalla. Muistotkin yhä vielä veti samanlaisella voimalla. Lujaksi luotu oli luja ratkaisun hetkenä. Mutta voi, miten avuttoman heikoksi usein jälestäpäin tunsikaan itsensä, miten peloittavan valmiiksi antautumaan!
Liisan tuli yhtäkkiä hyvä olla siitä, että hän nyt ainakin oli yrittämässä jotain. Aie oli rohkea. Se ei ikinä olisi johtunut hänen mieleensäkään, elleivät ulkonaiset olot suorastaan olisi olleet häntä sysäämässä. Nytkin vielä heräsivät kaikenmoiset epäilykset ja huolet. Mutta lopulta kiertyi ajatus sittenkin takaisin siihen, että oli yritettävä. Jos asia ottaisi onnistuakseen, avautuisi kyllä uusissa vaikeuksissa uudet mahdollisuudetkin. Eikä se niin vaarallista olisi, jos Bernt esimerkiksi sattuisi tuntemaan, kunhan ei vain vanha parooni — — —
Koulutyttömäinen seikkailuilo hytkäytti hetkeksi Liisan sisintä. Mutta siitä ajatus uudelleen kääntyi Elnaan. Oliko ihme, jos hänkin jollain tavoin taisteli omistaakseen sitä, joka suuren sisäisen tunteen perustuksella tuntui olevan omaksi luotu?
Liisa kokosi hätäisesti tavaransa. — Hyvästi nyt, Elna. Meidän täytyy pitää kiirettä, jottei juna jätä. — Hän oli samassa oven ulkopuolella. Mutta Elna saavutti hänet, sai kietaistuksi kädet ystävänsä kaulaan ja puristi häntä.
— Täytyyhän minun edes kiittää sinua tämän meidän toisen kesämme loppuessa. Minusta meidän ystävyytemme on suorastaan ihailtavaa. Se ei sido koskaan eikä missään suhteessa, se vain antaa. — Elnan iloinen katse muuttui hämäräperäisen kaihoavaksi. Se ilmaisi hänen ajatustensa liitäneen etäälle.
— Elna, sinä kiität! — Sisäinen tuska nousi Liisan katseeseen. — Tietäisit miten kehnoksi ystäväksi minä usein tunnen itseni. Vapaudenrakkaus pakottaa minut vaikenemaan. Mutta on kuin ystävyys vaatisi minua puhumaan. Elna, minä ymmärrän, että voimme joutua ristiriitoihin, jotka ovat hirveän vaikeat selvittää. Mutta "rehellisyys maan perii", koskipa rehellisyys rahaa tai rakkautta. Kierous kostautuu aina. Usko minua. Vaadi siis avonaista, rehellistä suhdetta, oli se miten vaikeata tahansa.
Hän oli menossa ennenkuin Elna ennätti vastata. Kun hän kiiruhtaessaan puolijuoksua katua pitkin kadunkulmauksessa teki äkkikäänteen, oli hän vähällä törmätä kiinni vastaantulijaan. Tämä ennätti kuitenkin väistää ja jäi lakki kohteliaasti koholla katsomaan Liisaan.
— Neiti Spets, voitteko tekin olla hajamielinen?
— Siltä näyttää. — Liisa nauroi tuota heleätä nauruaan, josta Malm ei koskaan saanut kyllikseen. Se uhkui niin voimakasta elämäniloa, että hän usein oli tarttunut siihen kuin nälkäinen leipään.
Liisa jäi tahtomattaan yhä seisomaan paikalleen. Malmin katseessa oli jotain, joka pidätti häntä. Ja samalla tuli mieleen, että he ehkä eivät tapaisi pitkiin aikoihin ja että Malm oli yksi niitä harvoja — ehkä ainoa, joka todella rehellisesti tulisi kaipaamaan häntä.
— Herra Malm, minä aion tänään lähteä pienelle matkalle, joka kuka ties venyy pitkäksikin. Hyvästi siis!
Malm tarttui hänelle ojennettuun käteen. Hän ennätti tuntea, miten aution tyhjäksi koko pikkukaupunki kävisi, mutta hän pudisteli hartaasti Liisan kättä toivotellen onnea matkalle. — Kerrassaan tarpeellista onkin, että pääsette vähän liikuskelemaan. Ihanhan te muuten homehtuisitte vanhustenne seurassa.
— Eipä silti, mutta nuorena täytyy tehdä jotain tulevaisuutensakin hyväksi, väisteli Liisa.
Niin, niin, sitä puolta Malm hyvin käsitti. Siitä syystä hänkin aina pyrki kirjojensa seuraan, kun ei päässyt matkustelemaan. — Ette te voi aavistaa, neiti, miten usein olen halunnut keskustella kanssanne monenmoisista asioista — esimerkiksi kirjoistani. Minä tutkin tässä yhteen aikaan hyvin innokkaasti Mereshkovskyä. Mitä te oikeastaan arvelette hänen uskonnollisfilosoofisesta järjestelmästään? — Mutta anteeksi, eihän tämä ole sopiva hetki keskusteluihin. Teillä on kiire. Syyttäkää kuitenkin osaksi itseänne tästä. Ensiksikin hajamielisyyttänne ja sitten sitä, että vasta olitte niin — niin, kuinka minä oikeastaan sanoisin?
— Olin kai vähemmän luokselaskematon kuin tavallisesti?
Malm nauroi ja nyökkäsi.
— Läheisen lähdön johdosta, selvitteli Liisa nauraen, puisti uudelleen kättä ja kääntyi sitten entistä paremmalla vauhdilla jatkamaan matkaa.
Parin tunnin kuluttua kulki hän jo edes ja takaisin asemasillalla odotellen Elnaa. Hänen kulkiessaan siinä vetäytyi hänen suunsa muutaman kerran makeaan hymyyn. Koko tämä matkahomma oli siksi erikoinen, että häntä itseäänkin nauratti. Kun tuuma ensi kertaa johtui hänen mieleensä, oli hän työntänyt sen mielettömyytenä luotaan. Mutta se oli herännyt uudelleen ja yhä uudelleen itsepintaisella sitkeydellään vähitellen voittaen jalansijaa hänen harkinnassaan. Berntin sanat: "Sinä et aavista, miten avuttomia me olemme", olivat häntä myöskin vetäneet. Ja sitten sekin, että hänelle tässä aivan itsestään tarjoutui tilaisuus jollain tavoin taistella onnensa puolesta. Bernt oli kyllä kirjeistä päättäen tehnyt kaikkensa isänsä tahdon taivuttamiseksi. Mutta nainen taisteli sittenkin toisella tavalla onnensa puolesta kuin mies. Eikä hän toistamiseen tahtonut tuntea itsesyytöksiä siitä, että passiivisesti oli vetäytynyt syrjään.
Ja kun juuri se lehti, jossa ilmoitus oli, piti sattua hänen käteensä, vaikkei hän niinä päivinä ollut säännöllisesti tullut lukeneeksi sanomia! Ja lisäksi sattui Elna, jonka apu oli tarpeen, olemaan saapuvilla.
Samassa tuli Elna tavaroineen lämmenneenä ja kiireentouhussa. — Hyi, tätä kuumuutta ja pölyä. — Hän viskasi tavaransa vaununlaudakolle ja antoi sormen sitten ohimennen sipaista junaikkunan pölyistä reunaa.
— Pölynkin keskellä kukkii ihania ruusuja. Liisa sävähti punaiseksi tuntiessaan äänen.
Hän kääntyi ja näki Malmin, kimppu kauniita ruusuja kädessä, seisovan vaunun käytävällä, kiireisestä pyöräilystä nähtävästi läpikuumana, mutta silti autuaallisesti hymyillen.
— Neiti Spets, saanko — kiitollisuuteni ja kunnioitukseni ilmauksena. Nämä ovat omia kasvattamiani ruusuja — ja äskeisen ystävällisyytenne perustuksella uskalsin — —
Malm joutui yhä enemmän hämilleen ilmeen johdosta, jonka hän ennätti huomata Liisan kasvoilla.
— Ei teidän olisi pitänyt — kukkien aika on lyhyt. Se on heidän pian olemattomiin hupeneva onnenaikansa. — Sanoissa oli surunvoittoisuutta. Liisa tunsi niin haikeasti, miten mahdotonta hänen oli vastaanottaa näitä kukkia sellaisella mielellä kuin niiden antaminen olisi vaatinut. Uskollinen, hillitty — joskaan ei aina salassa pysynyt rakkaus oli taittanut ne hänelle. Toisenlaisella mielellä olisi tällainen lahja ollut vastaanotettava.
Elna livahti huomaamatta ulos vaunusta ja läksi ajamaan sanomalehtipoikaa takaa.
— Ettekö tiedä, — Malm puhui hiljaa ja hätäisesti, — että on tilanteita, joissa kaikkein kallisarvoisin lahja tuntuu mitättömältä sen rinnalla mitä tahtoisi antaa.
— Ai, ai herra Malm, — Liisa nauroi, vaikka siinä oli väkinäisyyden makua, — äiti-muorillanne on varmaan ollut jokin juhlapäivä, koska te nytkin rupeatte pitämään tällaisia juhlallisia puheita.
— Ei, uskokaa minua — — —
— Täytyykö minun katua äskeistä ystävällisyyttäni? Se on jo maksanut teille tulisen kiireistä pyöräilyä kesähelteessä ja hengen näille ruusuille. Jos te vielä — —
Liisa näki vilahduksen Elnasta vaunun ulkopuolella ja käytti tilaisuutta hyväkseen pujahtaakseen ulos. Malm seurasi.
— Te puhuitte kerran keskellä talvea ruusuilla kulkemisesta. Ja nyt te olitte lähdössä. — —
Liisa vavahti. Malm näki hänen kasvoillaan hetkellisestä kivusta muistuttavan ilmeen.
Asemamies heläytti kellonläppäintä kerran — toisen ja kolmannen.
— Ne olivat tyhmiä sanoja. — Liisa kumartui hieman eteenpäin. — Ne eivät ansaitse muuta kuin unhotusta. Ruusut kuolevat tällaisen pölyisen matkan varrella.
Juna oli jo liukumassa asemasillalta. Malmin täytyi jännittää kuuloaan saadakseen selvää viime sanoista. Hän näki Liisan suun ympärillä sydämeenkäyvän haikean piirteen, mutta siitä huolimatta oli hän viimeksi kuulevinaan tuota raikasta helisevää naurua, jommoista ei kukaan muu maailmassa nauranut kuin Liisa.
* * * * *
Liisan palatessa vaunuun istui Elna painautuneena itselleen valitsemaansa nurkkaukseen. Hän oli ummistanut silmänsä kuin nukkuakseen ja kaamea kalpeus oli jäykistyttänyt hänen kasvonsa.
— Elna. — Liisa tarttui hätäisesti ystävänsä käteen ja painautui penkille niin lähelle kuin mahdollista, voidakseen paremmin kuulla. Mutta Elna teki torjuvan liikkeen ja vetäytyi eristäytyvästi yhä syvemmä nurkkaukseensa. Penkillä hänen rinnallaan oli päivän lehti.
Liisa loi pikaisen katseen matkatovereihin. Ne istuivat kaikki vaunun toisessa päässä. Hän valitsi itselleen paikan vastapäätä Elnaa ja tarttui tämän vieressä olevaan lehteen.
— Siinä on kuolinilmoitus. — Elnan ääni oli soinnuton. Hän jatkoi vaiti-istumistaan.
Eräällä asemalla tuli joukko nuoria, iloisia tyttöjä junaan. Muutamat heistä asettuivat Elnan penkille, toiset Liisan viereen. He puhelivat ja nauroivat äänekkäästi, arvostelivat toistensa pukuja ja ulkomuotoa, tekivät salavihkaisia viittauksia muutamien poissaolevien tunteista ja pommittelivat toisiaan kiiltopaperista kokoonpuristetuilla pakkuloilla.
Elna istui kaiken aikaa silmät ummessa. Näytti siltä kuin hän ei olisi kuullutkaan. Liisa sitävastoin näki, kuuli ja ajatteli. Hän arvioi ilakoivat nuoret Elnan ja omiksi ikätovereikseen, mutta hän ymmärsi, että kokemus eikä vuodet oli nuoruuden ja kypsyneisyyden rajaa määräämässä.
Ilakoivien nuorten poistuessa junasta tuli heidän tilalleen pieni, totinen tyttö. Hänellä oli kepeä matkalaukku kädessään. Sen hän pikkuvanhan huolekkuudella sovitti penkin alle. Sitten hän asettui Elnan rinnalle samalla luoden tutkivan katseen hiljaiseen vierustoveriinsa.
Tyttö oli puettu valkoiseen kesämekkoon. Sen vyönä oli musta nauha. Hänen pitkissä palmikoissaankin oli mustat nauhasilmukat ja kellertävän kesähatun ainoana koristuksena oli siihen kierretty suruharso. — Lapsi istui totisena ja ääneti, kädet helmaan painuneina ja pikku selkä hieman kumarassa.
— Sinä et ole iloinen, sanoi Liisa vihdoin äänettömyyden käydessä liian painostavaksi.
Tyttö katsoi toveriinsa suurin totisin silmin. Liisa pani merkille, että katse pysyi kostumatta ja ettei lapsi muutenkaan ilmaissut mitään suurta äkillistä surua. Hetken perästä hän kuitenkin lyhyen selittävästi ilmoitti: — Isä on kuollut.