Suuri, rajaton riemu syntyi. Pidettiin jouluiloa ja joulutanssia — toivossa olevan kuusen ympärillä.
Ja kuusi lapsensilmää loisti kuusen kynttilöitä kirkkaammin sen suuren ihmeellisen rakkauden tähden, joka oli tullut tuomaan iloa itkeväisille.
2.
Ruskettuneet kentät peittyivät kevään nousevaan vihreyteen. Uusi nurmi vihannoi kuihtuneen tilalla. Uuden kevään kukat nostivat päätään valoa kohti ja edellisen kevään poikaset rupesivat rakentamaan omaa pesää.
Liisastakin tuntui siltä kuin tämä kevät olisi ollut muita ihmeellisempi. Hän kulki arkiaskareissa juhlamielellä. Koulussa tuntui tuntien antaminen helpommalta kuin vuosikausiin. Matka paperikauppaan ja sieltä takaisin meni niin nopeaan, ettei tietänyt, milloin sen oli kulkenut. Hän oli nuortunut — varmaankaan ei voimiltaan, — sen hän joskus äkkiä ja kipeästi tunsi, — mutta sittenkin nuortunut sisimmässään vain sen suuren iloisen toivon elähdyttämänä, joka pitkin kevättä oli kasvanut voimakkuudessaan kuin iloissaan paisuva kevätpuro.
Liisa otti pari nuppineulaa lautaselta ja kiinnitti paikoilleen asettamiaan ikkunaverhoja muutamille sievemmille poimuille. Sitten hän asettui pieneen valkoiseen keinutuoliin ja katseli ympärilleen.
Kylläpä Maija-Liisa ihastuisi, kun saisi oman omituisen huoneen. Ja kun äiti itse oli maalannut hänelle nämä mummun vanhat huonekalut, jotka nyt vanhoista, jäykistä muodoistaan huolimatta näyttivät niin nuorekkaan sieviltä valkoisessa asussaan. Ne tekivät yksinkertaisesti kalustetun pienen huoneen oikein neitseelliseksi sopeksi.
Taas nousi Liisan rintaan suuri, onnentäysi ihmettely siitä, että paljon kärsinyt ihminen saattoi tuntea näin suurta ja sekoittamatonta onnea.
Oli aivan kuin tuona ihmeellisenä ainoana onnen kesänä. Täytyi vain hiljaisessa hartaudessa ottaa vastaan, mitä pyytämättä ja odottamatta annettiin.
Pihalta kuului nuorempien tyttöjen äänet. Liisa kutsui heitä yhä "pikku tytöiksi", vaikka eiväthän he enää olleet pieniä. Kahden vuoden kuluttua tulisivat he — jos hyvin onnistaisi — kumpikin ylioppilaiksi. Anna oli heikompi terveydeltään ja oppiminen oli hänelle muutenkin vaikeampaa kuin Kaisulle. Hän eli siitä syystä jäänyt samalle luokalle kuin tämä. Ja hyväksihän se muuten oli joka suhteessa, tuli vain maksamaan paljon, ennenkuin sai heidät niin pitkälle, että kykenivät itse elättämään itseään. Senkin tähden tuntui nyt niin ihmeellisen hyvältä, kun sai odottaa Maija-Liisaa kotiin täysin valmiina opettajattarena, jolla lisäksi oli paikka tiedossa kotikaupungissa.
Maija-Liisan suhteen oli kaikki aina onnistunut hyvin ihan hänen lapsuudestaan asti. Koulussa pitivät sekä opettajat että toverit hänestä. Ja luvut sujuivat kuin itsestään pikkukoulusta alkaen. Kesiksi hän pääsi milloin mihinkin perheeseen auttamaan ja oppimaan. Tällä tavalla hän oli saanut oppia tuntemaan sekä oloja, seutuja että ihmisiä. Usein hän lisäksi oli onnistunut ansaitsemaankin. Ja minkä hän ansaitsi, sen hän myöskin aina käytti sekä järkevästi että usein omaisilleen iloksi. — "Hänellä on sinun kykysi tulla toimeen elämässä", oli Oskarilla ollut tapana sanoa.
Jo ennenkuin Maija-Liisa sai valkoisen lakkinsa, oli hänellä alkavaksi kesäksi ollut kotiopettajan paikka tiedossa. Sattuipa vielä niinkin hyvin, että hän talven aikana perin halvasta sai asua samassa perheessä auttaen lapsia läksyjen luvussa, samalla kun itse kuuntelijana seminaarissa valmistui hakukelpoiseksi opettajattareksi. Hän ei siinä välillä edes käynyt kotona näyttämässä valkoista lakkiaan äidille. Hänellä oli kuten Liisallakin voimakas tunne siitä, että täytyi tulla toimeen lainailematta. Hän oli äitinsä tyttö.
Ja nyt hän valkolakkineen ja valmiina opettajattarena oli tulossa kotiin juuri täyttäessään kaksikymmentä vuotta.
— Äiti, äiti, nyt me lähdemme, kuului puutarhasta.
Liisa pisti päänsä ulos ikkunasta ja vilkutti hyvästiksi asemalle lähteville. — Sanokaa, että odotan, — huusi hän heidän jälkeensä. Mutta sen sanottuaan hän hymyili omalle lapsellisuudelleen. Ei Maija-Liisa sanomisia olisi tarvinnut. Kyllä hän tunsi äitinsä. Jo se, ettei äiti tullut asemalle vastaan, puhui odotuksen ilosta, joka oli liian suuri syrjäisten tarkastettavaksi.
Painuessaan takaisin Maija-Liisaa odottavaan pieneen valkoiseen keinutuoliin, tunsi Liisa, ettei hän missään niin mielellään olisi odottanut tytärtään kuin juuri tässä pienessä kodissa, jonka matalat huoneet, nariseva portti ja vingahtavat, vuosikymmenien askeleista kuluneet portaat joka piirteensä ja joka äänensä kautta kertoivat vanhan äidin suuresta rakkaudesta.
Liisalle tuli ilokyyneleet silmiin. Tuntui niin hyvältä, että hänen lapsensa kuitenkin eräältä taholta olivat saaneet osaa äidinrakkauden suuresta siunauksesta, vaikkakin hän itse ikänsä oli sen puutteessa nähnyt suurta, sisäistä nälkää.
Koko tämä pieni koti tuntui tyyssijalta, jossa hyvät henget asustivat vain sen uskollisen pikku olennon tähden, joka oli tepastellut täällä, vaalinut kukkiaan pieniruutuisissa, mataloissa ikkunoissa, puhellut Mirrinsä kanssa odotellessaan poikaa kotiin ja sivellyt pojan antamaa suojahuivia, kun ei uskaltanut sivellä itse poikaa.
Ja pitipä juuri äiti-muorin — suuren tarpeen hetkenä — antaa perintöä niille, jotka turhaan olivat sellaista odottaneet toisilta.
Pieni se perintö oli, tämä koti vain vähäisine irtaimistoineen, tontilla, joka oli toisen oma, mutta joka sai olla rauhassa uusilta rakennuksilta, siksi että paikka oli syrjäinen ja rakentamiselle epäedullinen. Se tarjosi joka tapauksessa heille suojaa juuri silloin, kun heillä ei ollut kattoa päänsä päällä. Se otti vastaan kuin äiti-muorin lämmin syli juuri silloin, kun tuo syli ainiaaksi kylmeni.
Palopaikalta oli äiti-muori viety suoraan sairaalaan ja sieltä parin viikon kuluttua Oskarin viereen.
He olivat eläneet ikänsä yhdessä. He seurasivat toisiaan kuolemassa.
Portti narahti, kuului muutamia kepeitä, kiiruhtavia askeleita.
Tuntui siltä kuin kaikki voima Liisasta äkkiä olisi valahtanut olemattomaksi. Hän yritti nousta. Mutta ennenkuin hän ennätti liikahtaa, oli tytär jo hänen sylissään.
Äiti irroittautui ensimäiseksi syleilystä, työnsi tyttären pienen matkan päähän siten paremmin voidakseen katsella häntä ja hymyili nähdessään pitkän, kauniin ja solakan tytön.
— Lapsi, — rakas lapsi! — Kyyneleet juoksivat Liisan poskipäitä pitkin, vaikka suu oli täydessä naurussa.
— Sinä näet, äitisi alkaa tulla vanhuudenhöperöksi, — puheli hän mutistaen suutaan kuin hämillään oleva lapsi ja uudelleen nauraen.
Mutta äidin suureksi hämmästykseksi ei Maija-Liisa nauranutkaan äidiltä perittyä, iloisenhelisevää nauruaan. Hän otti vain äidin käden omaansa, painoi sen hetkeksi vasten poskeaan ja sanoi äänellä, joka ei ensinkään ollut tavallisesti reippaan Maija-Liisan ääni: — "äiti" — ei mitään muuta.
Liisa kävi aivan levottomaksi. Hän katsoi yhtenään tutkivasti tyttäreensä ja jota enemmän hän tarkasti, sen selvemmästi hän huomasi tytössä jonkun suuren muutoksen tapahtuneeksi. Hän oli sama luonteeltaan, sanonnaltaan ja tavoiltaan, mutta samalla hänessä oli jotain uutta, jota hänessä ei ennen koskaan ollut tuntunut.
"Pikku tytöt" tahtoivat kohta päivällisen jälkeen ruveta asettelemaan Maija-Liisan tavaroita tämän omaan huoneeseen. Sellaista hauskaa ja ihmeellistä hommaa oli mahdoton siirtää.
Maija-Liisa antoi heidän touhuta. Hän tuli itse portaille ja asettui niiden ylimmälle astimelle vastapäätä äitiä, joka oli asettunut läheiselle puutarhapenkille. Hän seurasi katsein pääskysparia, joka rakenteli pesää räystään alle.
— Äiti, — sanoi hän äkkiä, — muistatko, että viime kevännä, juuri ennenkuin läksin valkolakkini hakuun, pääskyset niinikään rupesivat pesän tekoon. Minä luulen, että nämä ovat niitä viime kesän poikasia.
— Niin, — sanoi äiti jatkaen omaa ajatusjuoksuaan, — vähän lapsellistahan se oli, että minä välttämättä tahdoin sinulle omaa huonetta. Mutta sen kuntoon laittaminen oli itselleni suuri ilo. Tämä päivä on ehkä suurempi juhlapäivä minulle kuin sinulle. Sinä et voi aavistaa, miltä minusta tuntuu tietoisuus, että minulla nyt on täysikäinen tytär kodissa ansaitsemassa ja auttamassa. Se tietoisuus nostaa kuin vuosikymmenien taakan hartioiltani.
Maija-Liisa liikahti levottomasti.
— Älä nyt luule, että aion työntää kaikki sinulle. — Äiti naurahti vanhaan veitikkamaiseen tapaansa. — Mutta sinä, joka olet nuori ja vasta taipaleelle lähdössä, et arvaa, mitä vanha työhevonen tuntee, kun odottamatta saa nuoren ja virkeän toverin rinnalleen.
— Te saitte kuitenkin kauan vetää rinnan isän kanssa. — Maija-Liisa sanoi mielestään niillä sanoilla niin paljon, että kaiken jo olisi pitänyt valjeta äidille. Mutta äiti ei ymmärtänyt. Hän jatkoi vain siitä, mihin hänen omat ajatuksensa olivat pysähtyneet.
— Isä ja minä säälimme aina toisiamme, kun kumpikin tiesi, että toinenkin oli väsynyt. Isällä oli heikko sydän. Se sai ensimäisen pahan rasituksensa sinä kertana, jolloin isä pelasti minut hullun käsistä. Mummu kertoi minulle siitä kerran.
— Mutta äiti, olihan se rinnan kulkeminen kuitenkin hyvin kaunista, vaikka olittekin väsyneitä?
Äiti ei kohta vastannut. Hän istui muistoihinsa vaipuneena.
Maija-Liisa tapaili tapailemistaan sanoja löytämättä niitä Viimein hän muisti Tellan ja Pollen iloa siitä, että pitkäaikaisen eron jälkeen pääsivät rinnan karhin eteen.
— Äiti, muistatko miten ne panivat päänsä yhteen ja hörähtivät toisilleen hyväilevästi ja iloissaan? Se oli niin ihmeen kaunista. Se antoi minulle ensi aavistuksen rinnan kulkemisen runoudesta.
Äiti ei vieläkään huomannut.
— Mahtaa olla ihanaa, kun vuosikausia kestäneen yhteistyön jälkeen jatkuvasti riittää iloa siitä, että saa kulkea rinnan, — vaikkapa karhin edessä. — Mutta äiti, se on ihanaa jo alkupäässä, kun täydellä luottamuksella saa laskea kätensä toisen käteen ja sanoa hänelle iloisen: minä tahdon.
Silloin äiti vihdoinkin havahtui. Hän meni aivan kalpeaksi. Mutta Maija-Liisalla oli jo kädet äidin kaulassa. Onnentäysi katse säesti sanoja elämän alati toistuvasta ja sittenkin yhä uudesta kokemuksesta rakkauden suuresta salaisuudesta.
— Äiti, etkö sinä ymmärrä, — tuli vihdoin arasti, kun ei kuulunut sanaakaan vastaukseksi kaikelle sille, mitä Maija-Liisa oli kertonut.
— En. — Se sanottiin jyrkästi ja kovasti. — Minä en tahdo ymmärtää.Tämä pisara oli minulle karvaudessaan liikaa.
— Mutta äiti, olethan sinä itse ollut nuori. Olethan sinäkin rakastanut.
Äiti pysyi yhä turtona. Ei ainoakaan kieli värähtänyt hänen sisimmässään. Hän ajatteli vain sitä, että se, mikä kauan oli pitänyt hänen sekä ulkonaisia että sisäisiä voimiaan jännitettynä ja jonka varassa hän oikeastaan oli elänyt, nyt oli liukumassa hänen käsistään, että vieras, hänelle tuntematon ihminen oli tullut hänen ja tyttären sekä heitä odottavan iloisen yhteistyön väliin.
— Äiti, sinähän olet äiti!
— Minä tiedän, mitä avioliitto naiselle maksaa.
— Mutta sinä tunnet rinnankulkemisen ihanuuden.
— Minä tunnen myöskin sen raskauden.
— Etkö enää muista oman kevätaikasi rakkautta?
— Minä muistan, mitä pitkä ja raskas elämänikä on minulle opettanut.
Ovi painui kiinni hänen jälkeensä. Maija-Liisa seisoi yksin puutarhassa kukkivan kevään keskellä.
Sen iloiset säveleet olivat äkkiä joutuneet kuin sointuja vaimentavan sordinon alle.
Mutta räystään alla puhua piipertivät pääskyset kotoisen iloisesti. Ne olivat niitä edellisen kesän poikasia, jotka nyt rakensivat pesää.
3.
Suostuminen oli kysynyt Liisalta pitkäaikaista taistelua ja paljon itsensä voittamista, mutta vihdoinkin hän oli myöntynyt. Ja nyt hän, vanha, usein ylivoimaiseen työhön tottunut ihminen oli virkistys- ja lepokodissa hänen tyttärensä ollessa häämatkallaan.
Liisa ei itse ensinkään sitä oikeastaan käsittänyt. Hän suorastaan nauroi omia tekojaan. Kun hän istahti runsasruokaiseen ja kauniisti katettuun pöytään tai otti asettuakseen tyhjänä olevan parvekkeen lepotuoliin, tai jos hän meni omaan yksityiseen, mukavaan ja sievään huoneeseensa — kaikki ominaisuuksia, joita hän nuoresta asti oli huoneelleen toivonut, mutta joista hän ei eläessään paljoakaan ollut saanut nauttia —, muisti hän yhtenään lapsuusaikaista haluaan näyttelemiseen. Hänestä tuntui siltä kuin hän nyt vanhuuden höperyydessä olisi antautunut siihen.
Nuoret olivat häistä suoraan saattaneet hänet tänne ja sitten itse jatkaneet matkaa. Siitä oli ainoastaan muutamia päiviä, mutta hänestä tuntui siltä kuin hän jo viikkomääriä olisi virunut täällä vieraassa paikassa toimettomana ja laiskana, vieraiden ihmisten ympäröimänä.
Tällainen lepokodin elämä oli oikeastaan sellaista, jolle hänen täytyi nauraa, ainakin kun se sattui hänen omalle kohdalleen.
Mutta tottapa tännetulo sittenkin oli ollut hänelle tarpeen, koska sekä Maija-Liisa että vävypoika olivat olleet aivan peräytymättömiä. Tämä hänen lepokotiin lähtönsä asetettiin suorastaan kuin ehdoksi, jotta he rauhassa voisivat viettää häitään. Eikä Liisa enää voinut asettua häitä vastustamaan. Hän oli jo tehnyt sitä aikansa niin jyrkästi, että vähällä oli riistää koko onnen lapseltaan. Vasta tyttären suru oli herättänyt hänet. Hän oli nähnyt, että hän oli ollut itsekäs. Äidillä ei ollut oikeutta kytkeä lapsen elämää omaansa. Nuorella oli oikeus jopa velvollisuus kulkea omaa uraansa ja itse määrätä tulevaisuudestaan.
Ja eikö lapsen onni oikeastaan ollut äidinkin?
Maija-Liisan sulhanen olikin kunnon mies, iloluontoinen kuten tyttö itse, reipas, itseään säästämätön eteenpäin uurastaja. Se ilmeni jo hänen ensi käynnillään Maija-Liisan luona. Ja lisäksi oli hänellä ritarillisuutta sen sanan kauneimmassa merkityksessä, ei keikailevaa seuraelämäritarillisuutta, vaan sellaista hienoa huomaavaisuutta ja halua auttamaan, joka monin tavoin kykeni keventämään naisen elämää.
Liisa oli nuoresta asti pannut erityisen paljon arvoa tällaiseen, — ehkä siitäkin syystä, että ne molemmat, jotka niin tuntuvasti olivat vaikuttaneet hänen omaan elämäänsä, olivat osoittaneet juuri tällaista huomaavaisuutta, toinen sydämensä hyvyyden vaatimana, toinen ulkonaisestikin hienostuneen käytöksen ja hienon luonnonlaadun vaikutuksesta.
Liisan ajatukset pysähtyivät Bernt Silversköldiin. Viime aikoina hän useinkin oli tavannut ajatuksensa näissä ensi nuoruuden muistoissa. Maija-Liisan nuori rakkaus oli kai osaltaan syynä siihen. Tai olisikohan hän jo ehtinyt niin pitkälle iässä, että vanhan ihmisen tavoin rupesi elämään muistoissaan enemmän kuin nykyhetkessä?
Jonain tekijänä oli varmasti sekin, että hän ensi kertaa naimisiinmenonsa jälkeen oli vapaana sekä raha-, talous- että lapsia koskevista huolista. Maija-Liisa oli siinäkin ollut sekä toimekas että menestyksellinen. Hän oli toimittanut molemmat nuoremmat sisarensa perheisiin, joissa kesän aikana tarvittiin nuorten apua. Ja kun se oli tehty, olivat äidin viimeisetkin esteet kesälevon suhteen raivattu tieltä pois. Hänen täytyi taipua, — vieläpä taipua ottamaan vastaan jonkun verran Maija-Liisan edellisenä talvena tekemistä säästöistä lepokodissa olon menoihin. Tämä oli Maija-Liisan sanojen mukaan, — äidillistä suostumusta lukuunottamatta — ainoa häälahja, jota hän itselleen pyysi. Eikä sitä voinut häneltä kieltää.
Liisa kietaisi kepeän kesähuivin hartioilleen ja läksi paistattamaan päivää parvekkeelle, jossa harvoin näin puolisen jälkeen oli muita.
Asetuttuaan mukavaan lepotuoliin antoi hän katseensa hiljaa ja nauttien lipua maisemaa pitkin. Kesäiset kukkanurmet ympäröivät häntä. Näköalana olivat aaltoilevat viljavainiot, kaunis metsäinen mäenrinne ja välkkyvän tyynenä paistava veden pinta.
Hän nautti täysin siemauksin. Ja vaikka hänen nykyinen elämänsä tavallaan tuntuikin epätodelliselta näyttämökoreudelta, täytyi hänen nyt kuten usein ennenkin ihmetellä sitä, että se samalla tuntui kotoisen luonnolliseltakin. Hänen mieleensä johtuivat äidin sanat sinä iltana, joka hänelle muodostui viimeiseksi kotisaaressa: "Parempien ihmisten joukkoon minä aina olen aikonut sinua."
Monesti Bernt Silversköldin seurassa — silloinkin, kun hänen pikku tyttönä tämän komeassa kodissa olisi pitänyt olla arka kuin kuninkaan kartanoon eksynyt salon lapsi, — oli hän — aivan ensimäistä käyntiään lukuunottamatta — tuntenut ihmeellisen kotoista viihtymystä.
Hän muisti äitinsä sanat Isonniityn laidassa: "Sinä rakastit jo pienenä kaikkea kaunista ja puhdasta. Sinä synnyit herraslapseksi."
Mikä oli tässä syynä ja mikä seurauksena? Oliko hänen rakkautensa siihen, mikä oli hienoa ja kaunista, alkusyynä tuohon viihtyisyyden tunteeseen, vai oliko se vain seuraus syntyperästä, johon äiti oli viitannut?
Hän muisti yhtäkkiä sen Berntin valokuvaa koskevan asian, josta Oskar heidän kesämatkallaan oli kertonut. Se oli oikeastaan ihmeellinen asia, vaikka hän silloin ehdoin tahdoin oli työntänyt sen mielestään. Se tuli silloin epäsointuna hänen kesäiseen onneensa. Hänen tunteensa Berntiin oli ollut siksi syvä, ja hän oli, etenkin avioliittonsa ensi aikoina, kärsinyt siitä niin pohjattomasti, että hän Oskarin syntymän jälkeen antamansa lupauksen johdosta oli koettanut unohtaa, jos mahdollista, Berntin olemassaolonkin.
Ulkonaiset olot olivat häntä tässä suuresti auttaneet. Matkoja hän ei voinut tehdä. Kova työ ja taloudelliset huolet kytkivät hänen ajatuksensa kiinteästi jokapäiväisiin velvollisuuksiin, estäen häntä ajattelemasta ja muistamasta sellaistakin, jota olisi tahtonut muistaa.
Liisan ajatukset luiskahtivat tästä äitiin. Sisintä vihiäsi omituisen kipeästi. Äiti kuului juuri niihin, joita olisi tahtonut ja pitänyt muistaa, mutta joka — ainakin jossain määrin ulkonaisten olojen vaikutuksesta — oli jäänyt syrjään.
Varsinaisia lapsentunteita hän ei tosin koskaan ollut tuntenut äitiään kohtaan, — muuta kuin pienenä, jolloin äiti itse repimällä repi ne hänen sisimmästään.
Äidin tulo heille pikku Oskarin syntymäkesänä olisi voinut lähentää heidät toisiinsa, mutta heidän ensi iltaisen yhdessäolonsa jälkeen oli hän kauan ollut liian heikko jaksaakseen ajatella tai keskustella ja äiti olikin matkustanut takaisin kotisaarelle kohta saatuaan nähdä lapsenlapsensa.
Ensi aikoina Liisa kyllä silloin tällöin oli kirjoittanut, esimerkiksi jouluksi tai kun joku lapsista oli syntynyt. Mutta kun äiti ei ollut kirjoitustaitoinen eikä tällaisissa asioissa koskaan tahtonut käyttää toisen apua, oli yhteys heidän välillään vähitellen katkennut.
Etenkin viime aikoina, jolloin Liisa oli tuntenut vanhentuneensa, oli tämä aivan käynyt kanteeksi.
Hän oli siitä syystä iloissaan, kun Maija-Liisa miehineen oli luvannut häämatkalla poiketa kotisaareenkin. He olivat luvanneet katsella kaikkea kuin hänenkin puolestaan, ottaa selkoa äidin ja vanhan Jeren voinnista sekä sitten tuoda terveisiä. Oli se muuten ihmeellistä, miten luja tuo side äidin ja lapsen, omaisen ja omaisen välillä oli. Olosuhteet, ero luonnonlaadussa, sivistystasossa ja muussa saattoi avata syvän, miltei ylipääsemättömän kuilun asianomaisten välille, eikä se side sittenkään lakannut tuntumasta.
Äiti ja hän eivät muuten olleetkaan aivan eri maata. Äidiltä hän kai oli perinyt sekä lujan tahtonsa että rohkean halunsa päästä eteenpäin elämässä. Ja kun äiti kieltäytyi menemästä naimisiin Jeren kanssa, samoin kuin sitten naidessaan hänet —, oli hän menetellyt juuri siten kuin Liisa itse vastaavissa olosuhteissa olisi tehnyt. Hän tunsi sen.
Mutta hyvien puolien ohessa oli äidissä kumman karua jäyhyyttä, ylpeätä muokkaamattomuutta, joka jonkunlaisessa itsetyytyväisyydessä ei pyrkinytkään jo saavutettua tasoa ylemmä. Liisa oli tuntenut sitä jo lapsena — ja kärsinyt siitä. Vanhempana hän oli paremmin osannut selvitellä sitä itselleen ja se oli tullut vedetyksi puolustukseksi sille, ettei hänellä ollut äidille sellaisia helliä tunteita, joita hän ainakin joskus olisi suonut voivansa antaa.
Liisa painui pitkiin ajatuksiin. Äidin itsetyytyväisyydessäkin oli jotain hänelle tuttua. Sen sukuinen tunne oli usein ahtaina aikoina saanut hänen oman päänsä kohoomaan ja auttanut häntä kestämään ylivoimaisissakin vaikeuksissa. Hän oli pitänyt tätä hyvänä, oli monesti ajatellut, että harva hänen asemassaan olisi niinkään selviytynyt. Mutta kun iltapuoleen ehtineenä painuvan päivän valossa rupesi tarkastamaan kaikkea, näytti moni asia toisenlaiselta kuin ennen. Näki puutteita ja erheitä siinä, missä ennen oli ihmetellyt omaa kykyään. Ei enää tuominnut toisten tekoja yhtä ankarasti kuin ennen. Mutta asetti sittenkin päämäärän korkeammalle kuin koskaan.
Joku raotti samassa parvekkeen ovea.
— Käykää sisään, — tehkää hyvin, kehoitti Liisa tuntiessaan neiti Saarnen. Yleensä Liisa ei ollut tutustunut lepokodin vieraisiin. Mutta neiti Saarni oli pöydässä hänen vierustoverinaan, ja hän oli muutenkin jonkunlaisella mielenkiinnolla seurannut tätä naapuriaan. Neiti Saarni oli ikäänsä nähden ehkä kymmenen vuotta Liisaa nuorempi, kai neljänkymmenen maissa oleva. Mutta hän tuntui tavallaan vanhemmalta, ennen kaikkea vähemmän elinvoimaiselta. Hän oli aina ryhdittömän kumarassa, hänen kasvonsa olivat verettömän kalpeat ja koko olemuksessa oli jotain, joka muistutti arkaa, kitukasvuista kukkaa.
— Te lepäilette, — sanoi neiti Saarni kysyvästi asettuen tuolille lähelle Liisaa. — Minä en tahtoisi häiritä. Te olette varmaankin hyvin rasittunut.
— Ette te häiritse. Velvollisuuksista ja työstä vapaana oleminen on minulle lepoa tarpeeksi.
Neiti Saarni nykäisi tuolinsa lähemmä Liisaa. — Kuinka onnellista mahtaa olla levätä väsyneenä työstä. Minä olen väsynyt lepäämisestä.
Liisan täytyi hymyillä. Hänestä sellainen väsymys oli helposti autettavissa.
— Eipä niinkään, — vastusti neiti. — Olen aina ollut heikko terveydeltäni ja vanhempani suojelivat minua siitä syystä aina ja kaikesta. Minä olen ikäni ollut kaiken ulkopuolella. Olen elänyt elämättä. — Ymmärrättekö? Ja nyt, kun vanhempani ovat kuolleet, kun olen yksin — nyt on myöhäistä.
Kyyneleet kimaltelivat neiti Saarnen pitkissä silmäripsissä ja hänen siro pieni suunsa oli haikeassa hymyssä. Hän oli kuin hyvä lapsi, joka oli tuomittu ikänsä pysymään lapsena.
Liisan ajatukset luistivat hänen omaan onnelliseen kesäänsä ja sen heleä väriseen kauniiseen päivänkorentoon. Hän muisti sääliä, jota hän oli tuntenut sitä kohtaan. Ja hän tunsi tällä hetkellä jotain samantapaista. Hän ei olisi tahtonut vaihtaa raskaan elämänsä rikkautta suvisen päivän iloihin, mutta ei myöskään tällaiseen "ulkopuolella-olon" tyhjään tyyneyteen.
— Eiväthän ulkonaiset kokemukset kuitenkaan määrää ihmiselämän arvoa, kuuli Liisa neiti Saarnen sanovan. — Sisäinen kirkastuminen, kasvaminen Kristuksen täyteen varrenmittaan, sehän on meidän lopullisena päämääränämme. Ja tällainen, vastoin omaa tahtoa tapahtunut kaiken ulkopuolelle jääminen voi kaikesta huolimatta olla sitä edistämässä. Se ajatus on minua usein lohduttanut.
Liisan täytyi ajatella sitä iltaa, jolloin hän ensi kertaa oli äiti-muorin vieraana ja Oskarin puheista sai entistä voimakkaamman käsityksen siitä, että elämä itse asiassa on sitä, miksi me kukin sen teemme. Tämäkin ulkonaisesti nähden vaivaiseksi kutistunut elämä oli ehkä sisäisesti mieltäylentävän kaunis. Se oli näennäisestä köyhyydestään huolimatta ehkä ollut iloksi monen monelle.
— Teitä paleltaa varmaan. Ottakaa tämä. — Neiti Saarni nousi, kiersi silkkihuivinsa Liisan hartioille toisista huolehtimaan oppineen hellyydellä ja lisäsi sitten. — Minä menen nyt. Levätkää te. Minä tahdon kävellä vähän. — Hän nyökkäsi ja kääntyi menemään, kumaraan painuneena, siro suu kaihomielisessä hymyssä ja kasvoillaan väsyneen lapsen avuttomuutta. Mutta hän oli Liisasta kuin kasvanut. Ulkonaisessa heikkoudessa piili hänen voimansa. Se oli itsensä voittaneen voimaa.
Liisan ajatukset palasivat siihen, johon ne neiti Saarnen tullessa olivat pysähtyneet.
Hän olisi nuorempana yliolkaisesti silmäillyt tällaiseen, hänen mielestään köyhään olemassaoloon. Mutta nyt hän ymmärsi, että silläkin saattoi olla suuruutensa.
Kuka oli oikeastaan suuri ja kiitosta ansaitseva?
Ehkä vain se, joka pyrinnässä suureen päämäärään oli tullut oman pienuutensa tuntoon.
Ja eivätkö oikeastaan kaikki ihmiset olleet pieniä, taitamattomia lapsia, joista toiset tietoisesti, toiset sitä itse tietämättä olivat pyrkimässä suurta, määräämättömän etäällä olevaa päämäärää kohti?
Hänen sisimpäänsä tuli suuri rauha hänen ajatellessaan tätä. Omat ja toisten erheetkin joutuivat sen kautta sovittavaan valoon. Erheiden mutkateillä oli varmasti moni syvä totuus selvinnyt ihmisille.
Taas nousi Bernt Silversköldin kuva Liisan eteen.
Heidän yhtymisensä oli hänestä monesti tuntunut niin kokonaan tarkoituksettomalta. Niin kanan kuin hän oli kuvitellut, että hän ikänsä odottaisi Berntiä saadakseen hänet kerran, — joskin ehkä vasta vanhana, oli se ollut hänelle suuri, hänen koko elämäänsä täyttävä ja hallitseva kokemus. Hänestä oli tuntunut siltä kuin voisi hän siinäkin tapauksessa, ettei koskaan saisi mennä naimisiin Berntin kanssa, elää rakkaudelleen ja sen rikkauden tyydyttämänä.
Mutta kun sitten Bernt — rakastaen häntä, kuitenkin meni naimisiin toisen kanssa ja hän itse puolestaan teki samoin — herätäkseen tietoisuuteen, että hän maksoi mitä maksoi tahtoi olla uskollinen Oskarille ei ainoastaan ulkonaisesti vaan tunteissaankin —, silloin tuntui siltä kuin kaikki tuo aikaisemmin koettu niin kumman tarkoituksettomasti olisi kajonnut hänen elämäänsä.
Nyt pääsi hän kuin rauhaan siitäkin ajatuksesta.
Suhde Berntiin oli joka tapauksessa ollut syväsisältöinen kokemus. Ensi kertaa naimisiinmenonsa jälkeen uskalsi hän ajatella tuon ajatuksen päähän asti tuntematta sen kautta joutuvansa syylliseksi Oskarin edessä.
Mutta samalla nousi sisimpään haikea ikävä.
Eikö hän koskaan, koskaan enää saisi kuulla mitään Berntistä? Jäisikö tämä ainaisiksi ajoiksi häneltä kadoksiin?
Olisi tuntunut hyvältä kuulla hänestä jotain, jotain hyvää ja kaunista. Silloin olisi ollut helpompi ajatella sitäkin, mikä aikoinaan oli tuottanut kipua ja tuskaa.
Mutta jos he joskus tapaisivat, voisi ehkä jälleennäkeminen antaa kuoliniskun sille, suuresti muotonsa muuttaneelle tunteelle, joka jätteenä keväisestä rakkaudesta vielä tuntui elävän jossain muodossa. Olihan Bernt heikko ja hänen käytöksensä —
Liisa heräsi muistoistaan ruokakellon äänestä. Hän meni tavallisestikin vastenmielisesti yhteisille aterioille. Tällä kerralla tuntui se entistä ikävämmältä.
Ajatuksiinsa painuneena ja vaiteliaana hän asettui paikalleen ruokapöydässä ohimennen vain nyökäten neiti Saarnelle.
Ateria oli vasta puolivälissä, kun palvelija tuli kutsumaan johtajatarta etehiseen. Oli saapunut vieraita, jotka ohimatkustavina pyysivät illallista.
Uusille tulokkaille tehtiin kiireisesti tilaa pöydässä, sen toisella puolella, viistoon Liisasta. Kookas, hienolta näyttävä nainen tuli ensimäisenä pöytään. Seuraelämään tottuneen kohteliaalla kumarruksella tervehdittyään pöydässä istuvia, hän asettui paikalleen. Ojentaessaan hänelle muutamia läheisyydessä olevia leikkelelautasia kiinnitti Liisa huomiota hänen sulavaliikkeiseen ja miellyttävään käytökseensä.
Samassa avautui ovi ja toinen matkustavista astui huoneeseen, tervehti pöytäkuntaa ja asettui vaimonsa viereen.
Liisa vavahti.
Pettivätkö hänen silmänsä? Tai näkikö hän unta? Vai oliko, — oliko se todella. — — Olivatko hänen kaipaavat ajatuksensa äkkiä tuoneet vuosikymmeniä kateessa olleen hänen eteensä? Ja mitä varten?
Hänen täytyi tehdä ankaraa väkivaltaa itselleen pysyäkseen näennäisesti välinpitämättömänä.
Aterian loppupuolella hän selvästi huomasi Berntinkin tunteneen hänet.
Noustiin pöydästä. Liisan sydän takoi ankarasti. Hän ei voinut poistua huoneesta kulkematta aivan Berntin ja tämän vaimon ohi, mutta hän päätti siitä huolimatta mennä. Hänen asiansa ei ollut ensimäisenä lähestyä.
Samassa seisoi Bernt hänen edessään. Hän ei puhunut sanaakaan, mutta hän tarttui Liisan käteen ja piti sitä kauan omassaan. Katse oli pohjaltaan sama kuin ennenkin. Aamun hehkuva palo vain oli poissa. Katseen lämmössä oli illan rauhaa.
Liisa ei tietänyt miten kauan he olivat seisoneet silmä silmässä, käsi kädessä. Hän pelkäsi, että sitä jo oli kestänyt huomiota herättävän pitkältä. Hänen katseensa etsi paroonitar Silversköldiä.
Silloin Berntkin havahtui.
— Niin, nyt saan esittää teidät toisillenne. — Äänessä soi peittelemätön ja sydämellinen ilo.
— Tässä on vaimoni ja tässä rouva — — Malm, täydensi Liisa. Hän kuuli samassa, miten arkisen porvarilliselta hänen nimensä tietysti soinnahti tälle ulkomaalaiselle. Sentähden hänen päänsä kohosi tavallisuuttakin pystympään ja katseeseen tuli sitä tuiketta, jota Bernt Silversköld muisti aina erityisesti rakastaneensa.
Muut kaikki olivat jo poistuneet ruokasalista. He olivat kolmisin.
Bernt tarttui vaimonsa käteen. — Olen iloissani siitä, että vihdoinkin olette tavanneet, te kaksi, joita kiitän niin paljosta.
Liisan oli mahdoton saada sanaakaan sanotuksi. Hän näki miten vapaa ja rehellisen luonnollinen Bernt oli. Hän muisti äsken kaipaamaansa muistoa ja hän tunsi, ettei hän koskaan olisi voinut pyytää mitään tämän kauniimpaa — —
Mutta vaimo, tämä paroonitar, jolle — — —
— Emmekö voi asettua istumaan, jonnekin. — Paroonitar tarttui Liisan käteen. — Olisi hauskaa vähän puhellakin. Bernt on kertonut niin paljon teistä.
Liisa antoi ystävällisen käden tarttua hänen omaansa ja kuljettaa häntä eteenpäin. Hän tunsi kulkevansa kuin unessa.
Mutta Gertrud, meillä ei ole montakaan minuuttia, Bernt huomautti. —Hevoset ovat tuossa paikassa valjaissa. — Hän katsoi kelloaan. —Tahdon välttämättä joutua ajoissa isänkin tähden.
Liisa rupesi tiedustelemaan vanhan paroonin vointia, samalla kun ajatukset luistivat niihin molempiin käynteihin tämän luona, joista Berntillä ei ollut aavistustakaan.
— Isäni on huono, hyvin huono, — sairas sielun ja ruumiin puolesta. Hän on ollut milloin siellä, milloin täällä, — ei viihdy missään, ei voi pysähtyä minnekään. — Bernt katsoi Liisaan. Tämä sai omituisen tunteen siitä, että katseeseen sisältyi jotain, jota hän ei pystynyt ymmärtämään.
— Soisin että hän yrittäisi tänne, — sanoi Bernt samassa, — ehkä hän täällä saisi rauhaa.
— Bernt, katso, hevoset odottavat jo. — Paroonitar ojensi kätensäLiisalle. — Toivon että ensimäinen tapaamisemme ei jää viimeiseksi.Toivon että pian saamme nähdä teidät meidän kodissamme. — Hän kääntyivaunuihin päin.
— Märchen Elisabet, kiitos kaikesta! — Bernt nosti Liisan käden huulilleen, katse oli kuin veljen katse.
Liisa jäi pihalle vilkuttamaan heille nenäliinaansa vaunujen pyörähtäessä portista. Kun ne olivat kadonneet näkyvistä, meni hän omaan huoneeseensa, painui avoimen ikkunan ääreen ja kätki kasvot käsiinsä.
Suuret kirkkaat kyyneleet tunkivat esiin sormien lomasta. Ne olivat hänen elämänsä ensimäiset ilokyyneleet.
4.
Lepokodin johtajatar pysähtyi suuri talousesiliina edessään ja helisevä avainkimppu vyöllään juttelemaan seurusteluhuoneessa istuvan neiti Saarnen kanssa. Hänen olisi tietysti oikeastaan pitänyt olla hyvillään. Niinhän sitä oltiin, kun taloon tuli maksukykyistä väkeä. Mutta tällä kerralla hän oli enemmän huolissaan kuin hyvillään. Parooni Silversköld oli ilmoittanut isänsä tulosta, oli maininnut tämän olevan heikoissa voimissa ja pyytänyt hänelle erikoisen hyvää huolenpitoa. Oma omituinen hoitaja hänellä tietysti oli muassaan. Mutta tuollainen hieno, vanha herra, joka lisäksi oli sairas, oli tietysti tottunut kovin huolekkaaseen palvelukseen, — seurustelusta puhumattakaan.
Liisa kulki samassa huoneen läpi ja pysähtyi kuulemaan mitä asia koski.
— Kertokaa te, neiti Saarni. — Johtajatar helisytti avaimiaan valmiina jatkamaan. — Rouva Malm, joka tuntee nuoren paroonin, voi varmaan olla avuksi. — Johtajatar oli jo menossa, neiti Saarnen toimittaessa hänelle annettua tehtävää.
Vanha parooni oli siis tulossa! Liisa tunsi, ettei lepo tästä puoleen olisi hänelle levoksi. Ruumis ei voinut vahvistua sielun kärsiessä. Ja ristiriitaiseksi taisteluksi muodostuisi tästä puolin joka päivä.
Liisa ei tahtonut kantaa kaunaa Berntin haudan partaalla olevaa isää kohtaan. Ja kuitenkin — — —
— Neiti Saarni, — kysäsi hän odottamatta, — mitä te ajattelette velvollisuudesta antaa anteeksi? Miksi ihmisen noin vain laupiaasti pitää antaa anteeksi sille, joka esimerkiksi on tuhonnut koko hänen elämänsä?
— Oman sisäisen kehityksensä hyväksi, — tuli empimättä. — Ihminen, joka ei voi antaa anteeksi, ei vielä tiedä, miten helposti kukin meistä erehtyy. "Tout comprendre c'est tout pardonner". Erehtyväisyytensä tunteva antaa mielellään anteeksi.
Mutta Liisa ei antautunut. Oli kai kaikesta huolimatta uskottava maailmaa hallitsevaan vanhurskauden lakiin. Ja siinä tapauksessa oli tuomiollakin sijansa.
— Anteeksianto ei ole kevyttä tehdyn olemattomaksi tekemistä. Se olisi yhtä nurjaa kuin mahdotonta. Jumalallinen anteeksianto nostaa vain hartioiltamme sen entisyyden taakan, joka estäisi meitä kehityksessämme. Siten se tulee meille uuden elämän voimaksi. Ettekö usko, että kaikessa ihmistenkin välisessä anteeksiannossa on jotain samanlaista sisäisenä uudistuksena ilmenevää voimaa?
Liisa ei vastannut. — Te olette ajatellut paljon, neiti Saarni, hän vain sanoi.
Neiti Saarni hymyili melkein veitikkamaisesti, mikä teki hänen miellyttävät kasvonsa tavallista eloisemmiksi. — Jotain etua on "ulkopuolelle jäämisestä". Siellä on aikaa.
Liisa jatkoi matkaansa. Hän istui tavanmukaisella paikallaan lounaisparvekkeella, kun pari tuntia myöhemmin vaunut pyörähtivät pihaan. Tutiseva vanhus palvelevan neidin tukemana astui vaunuista.
Elävinä kuvina astui samassa pitkä entisyys Liisan eteen, alkaen illasta, jolloin "Berntin pikku holhokki" oli ensimäisellä käynnillään vanhassa, hienossa kodissa Boulevardin varrella — siihen kaikkein tuskallisimpaan muistoon viimekertaisesta tapaamisesta vanhuksen kodissa.
Hänen täytyi taaskin taistella itsensä kanssa. Berntin tähden hän tahtoi olla hyvä vanhukselle. Ja olihan hänellä itselläänkin syytä eräänlaiseen kiitollisuuteen, jos muuhunkin.
Toisten poistuttua ruokasalista käytti Liisa tilaisuutta hyväkseen tervehtiäkseen. Hän läheni.
— Hyvää iltaa, herra parooni, vieläkö te tunnette?
Vanhus säpsähti huomattavasti.
— Äänestä, äänestä kohta, — sanoi hän nousten kumartamaan vanhaan ritarilliseen tapaansa. — Näköni on hyvin huonontunut. Mutta Bernt kertoi teidän olevan täällä. Hän ja hänen vaimonsa lähettivät paljon terveisiä.
Liisa ei voinut olla panematta merkille, miten vapaasti ja luonnollisesti tämä sanottiin, aivan kuin terveiset aina yhdessä olleilta serkuksilta.
Mieli kuohahti täyteen katkeruutta. Nyt sopi näin luonnollisesti tuodaBerntin terveiset perille, nyt ei mikään enää estänyt, — mutta ennen?
Olikohan tämä haudan partaalla seisova vanhus omistanut hetkenkään ajatusta sille, mitä tappavaa väkivaltaa hän sukuylpeytensä kautta oli harjoittanut kahden nuoren elämälle? Tunsiko hän hituistakaan syyllisyydestään, vai muistikohan hän ainoastaan, että hän kerran oli antanut suurenmoisen korottoman lainan sille naiselle, joka nyt seisoi hänen edessään, vieläpä jalomielisesti vakuuttanut, että hänen ilonsa avustamistilaisuudesta olisi täydellinen, jos summa ikiajoiksi jäisi maksamatta?
Luuliko hän kymmenellätuhannella ostavansa itsensä vapaaksi syyllisyydestään?
— Ettekö te istu? — Vanhus oli painunut takaisin nojatuoliinsa ja teki kädellään paikkaa tarjoavan liikkeen.
— Parooni on käynyt huonoksi siitä kun me viimeksi tapasimme. — Se sanottiin kylmästi — huolimatta siitä, mitä Liisa vasta oli päättänyt.
— Niin, niin, elämäni on ollut hiljaista kitumista ja riutumista. Yhtämittaista kitumista, — vaimoni kuolemasta saakka. Ymmärrättekö te, mitä se tietää? Tuollaiset kokemukset tuhoavat elämäämme hirvittävästi.
— Ymmärrättekötesen? — Kysymyksen oka oli peittelemätön. Katse sattui syyttävän, tutkivana vanhaan parooniin.
Tämän huulet vavahtivat. Hän yritti moneen kertaan vastata, mutta turhaan. Viimein hän kuitenkin sai tartutuksi sanaan. — Minä tiedän, mitä te ajattelette, — mutta älkää olko armoton vanhalle miehelle. Te ette tiedä mitä te teette.
— Niin, minähän olen eräänlaisessa kiitollisuudenvelassa! — Katkeruus paistoi uudelleen peittelemättömänä esiin.
— Te olette kova, — kova. Minun ei koskaan olisi pitänyt tulla tänne.— Hän nousi ja rupesi horjahdellen kulkemaan ovelle päin.
— Herra parooni, antakaa anteeksi, — antakaa minun auttaa. — Liisa kiiruhti hänen jälkeensä, veti hänen kätensä omaansa ja koetti tukea hänen horjahtelevia askeleitaan. — Te annoitte minulle silloin suuresti tuntuvan avun ja olen monesti ollut kiitollinen siitä. Mutta ihmissydämeen mahtuu paljon ja monenlaista. — — Te tiedätte, että äsken tapasin poikanne. En ole koskaan voinut käydä välinpitämättömäksi hänelle. Ja kun itse viittasitte siihen, mitä suuri rakkaus on, kävivät muistot minulle ylivoimaisiksi. Mutta minä lupaan, ettei sellaista uudistu. Olisin mielelläni teille avuksi, jos voisin.
— Kiitos, kiitos! — Berntkin toivoi, että olisimme paljon yhdessä. —Vanhus vilkaisi avuttomasti ympärilleen.
— Ehkä soitan niin saatte apulaisenne tänne, ehdotti Liisa. —Tahdotte varmaan päästä levolle?
Vanhus nyökkäsi. Hetken kuluttua hän apulaisensa tukemana oli kulkemassa omaan huoneeseensa.
Mutta Liisa valvoi pitkään sinä yönä. Ajatukset ajelehtivat levottomasti etäisen entisyyden ja käsissä olevan hetken väljää väliä. Milloin ne olivat kotisaaressa, jossa Maija-Liisa miehineen ehkä paraikaa katseli hänen lapsuutensa asuinpaikkaa, milloin Boulevardilla siinä vanhassa kodissa, johon liittyi, joskaan ei kovin monta, niin sitä merkittävämpiä muistoja.
Lukemattomat tuskalliset, vuosikausia ummessa olleet kysymykset heräsivät uudella voimalla. Miksi, miksi oli hänen elämänsä muodostunut juuri sellaiseksi kuin oli? Miksi oli siihen kerääntynyt niin paljon sellaista, joka näennäisesti aivan tarpeettomasti ja tarkoituksettomasti oli repinyt ja raadellut?
Jos olisi ollut jotain järjellistä syytä kaikkeen, jos hän elämänsä juoksussa olisi voinut nähdä johdatusta, jonka kautta joku oikeuden tai vanhurskauden vaatimus toteutui, olisi se tuntunut ei ainoastaan selittävältä, vaan myöskin sovittavalta. Ja silloin olisi myöskin ollut helpompi antaa anteeksi. Mutta nyt — —
Mielelläänhän muuten olisi pitänyt voida antaa anteeksi tuollaiselle surun murtamalle vanhukselle.
Kuka hän oli tuomitsemaan haudan partaalla seisovaa?
Liisan täytyi ajatella neiti Saarnen sanoja anteeksiannon voimaa antavasta luonteesta. Hän tunsi ne omasta kohdastaan todeksi. Ihmisten välisissä suhteissa muodostui täysi ja rehellinen anteeksianto voimaksi ei ainoastaan sille, jolle se annettiin, vaan sillekin, joka sitä oli antamassa. Täydellinen anteeksianto oli sisäinen voitto. Sen saavuttaneelle avautuivat varmasti uudet sisäiset kehitysmahdollisuudet, jotavastoin anteeksiantamattomuus oli elämää ehkäisevänä routana rinnassa. Oliko ehkä ihmissielun sisäinen kypsyminen riittävän tyydyttävä selitys elämän kaikkein raskaimmillekin kokemuksille? Eikö sellaisen päämäärän saavuttamiseksi kannattanut kärsiä?
Liisa tiesi, että neiti Saarni empimättä olisi myöntänyt tämän. Ja olihan sellainen katsantokanta ihmishengen, hänen sisäisen, pysyvän minänsä kunnioittamista.
Sisäisten kysymystensä uuvuttamana Liisa viimeinkin vaipui uneen.
Herätessään aamusella hän teki sen ihmeellisen huomion, ettei hän herännytkään kuin ventovierasten keskellä. Hän tunsi, että joku häntä odotti ja tarvitsi. Ja hän näki tunteneensa oikein, kun hän aamiaisen jälkeen lähestyi sitä puutarhan nurkkaa, jonne vanha parooni oli asettunut.
Tämä nousi kohta ja lähestyi tervehtiäkseen. Sitten hän vanhanaikaisella kohteliaisuudella tarjottuaan paikkaa, rupesi tiedustelemaan Liisan vointia, miten tämä oli nukkunut ja tekikö yleensä täälläolo hänelle hyvää.
Liisa ei voinut olla sisimmässään hymyilemättä vanhuksen veriin syöpyneelle kohteliaisuudelle, joka poikkeuksetta ilmeni kaikessa ja yhtä poikkeuksettomasti teki vaikutuksensa häneen.
Muista asioista siirtyi pahe vähitellen häämatkalla oleviin nuoriin.
— Teillä on kai ollut iloa lapsistanne?
Sanat tuntuivat melkein toivomukselta. Ja tuo toivomus lähti kai siitä tunteesta, että lapsista saatu ilo jollain tavoin kykeni sovittamaan toisten rikkomuksia. — Tämä tytär on ainoa täysi-ikäinen, vastasi Liisa kuivasti. — Vanhin lapsemme kuoli.
Hänelle tuli hurja halu taas viskata syyttävä totuus vanhuksen silmille, sanoa suoraan: kuoli lapsena, joka ei koskaan voinut iloita eikä leikkiä — vain niiden repivien ristiriitojen tähden, joihin teidän sukuylpeytenne minut viskasi. — Mutta hän muisti lupauksensa ja vaikeni.
Silloin vanha parooni kuin jatkoksi hänen omille ajatuksilleen sanoi: — Te olette kärsinyt paljon. Mutta olette säästynyt kaikkein kipeimmältä: oman sisimpänne syytöksiltä.
Sanojen haikea sointu kosketti Liisan kuohuvaa mieltä kuin leuto, lauhkea tuulahdus polttavaa otsaa. — Kukapa siitä säästyisi, — hän sanoi hiljaa. — Jota vanhemmaksi käy, sitä tarkkanäköisemmäksi ihminen tulee. Me olemme kai kaikki vain pieniä, usein erehtyviä pyrkijöitä.
Vanhan paroonin silmiin nousi kyyneleitä. Hän ojensi kätensä puutarhapöydän poikki tapaillen Liisan kättä. — Kiitos, hän sanoi, — ne olivat lempeitä sanoja. Ja ihminen tarvitsee paljon lempeyttä. Jokainen joutuu kuitenkin itse ennemmin tai myöhemmin kärsimään siitä, mitä on rikkonut.
Vanhuksen kasvoilla kuvastui suonenvedontapaisesti väreilevä tuska, ja kaameana nousi hänen eteensä muisto, joka vuosien kuluessa oli raadellut hänen sisintään. Sinä hetkenä hän äkkiä ja odottamatta joutui unhotukseen haudatun harha-askeleen kierteeseen. Hän ei päässyt pakenemaan puolelle eikä toiselle, ei voinut estää sisäänastunutta miestä puhumasta eikä myöskään voinut kieltää tekoaan, ei tehdä tehtyä tekemättömäksi. Ei hän liioin tietänyt sitä, että hänen vaimonsa oli noussut vuoteestaan ja kuuli kaikki — —
Vanha parooni rupesi hätäisesti kertomaan, miten kauan ja monesti hän oli etsinyt sopivaa seuraa itselleen. Hän tahtoi sanoillaan työntää ahdistavat muistot luotaan.
Liisa tarttui halukkaasti sanottuun. Hän saisi ehkä vihdoinkin kuulla, miksi ei vanhus huolinut häntä seuranaisekseen hänen pyrkiessään tähän toimeen. Se vastoinkäyminen oli aikoinaan ollut kolaus ei ainoastaan hänen rakkaudelleen ja sen toiveille, vaan myöskin hänen itsetunnolleen. Paikka oli ainoa, jota hän eläessään oli hakenut saamatta sitä.
— Eikö sitten mistään löytynyt sopivata, tiedusteli Liisa viattomasti.
— Kyllä ehkä olisi löytynyt — luulin kerran, — mutta hän oli saaristosta — — enkä minä tahtonut saaristossa syntynyttä.
Tumma puna nousi Liisan kasvoille. Hänen katseensa synkkeni ja syytti. Tällaista selitystä hän ei todellakaan ollut arvannut odottaa. Olihan tämä huippuunsa kehittynyttä sukuylpeyttä, joka — kaukana siitä, että olisi tahtonut sovittaa rikottua, ilmaisi, ettei edes sietänyt muistutusta siitä.
Vanhan paroonin leuka rupesi vavahtaen nytkähtelemään. Hän ymmärsi osaksi Liisan ajatukset. Ne kohdistuivat syyllisyyteen, jota ei oikeastaan ollut olemassa. Siinä suhteessa hänen oli helppo puhdistautua. Mutta sitä tehden hän paljasti sen paljoa suuremman syyllisyyden, jota hän yhtenään ajatteli ja johon hän oli tähdännyt nytkin ruvetessaan puhumaan saaristosta. Mutta puhe oli saanut sellaisen käänteen, ettei hän voinut eikä jaksanut jatkaa. Bernt, joka oli tätä hänen tännetuloaan hommannut, oli tietysti toivonut, että hän täällä saisi puhutuksi ja sitten pääsisi tasapainoon. Mutta Bernt ei ymmärtänyt, mitä tällaisen totuuden sanominen maksoi. Hän ei tietänyt, ettei vanhalla enää ole voimaa, että vaikka tahtoisi, ei sittenkään jaksa.
— Niin, niin, — hän alkoi tehden uuden yrityksen, — vaimoni oli ollut lievästi sairaana. Hän oli tietämättäni noussut ja tullut huoneeseen, jossa hän kuuli puhetta minun vierashuoneestani. Kun tulin, löysin hänet pyörtyneenä lattialla. Hän houraili herätessään eikä enää hetkeksikään palannut täyteen tajuntaan. Te ymmärrätte — —
Liisa loi tuiman katseen vanhukseen. Hän tunsi tällä hetkellä suorastaan vihaa tuollaista katuvaa kohtaan, joka ajatteli yksinomaan omaan persoonaansa kohdistuvia kipeitä kokemuksia, ei hetkeksikään toisille tekemäänsä vääryyttä.
Nyt, nyt hän kaikesta huolimatta viskaisi totuuden sanan vanhukselle. Hän kertoisi siitä, mitä hän kerran rakkautensa puolesta yritti, hän sanoisi suoraan: "minä se olin", ehkäpä toinen silloin lopultakin heräisi huomaamaan jotain.
Mutta kun Liisa kohotti päänsä hän hätkähti. Pää käden varassa vanhus istui kokoon lyyhistyneenä tuolissaan ja itki.
Silloin kuului hiekkakäytävältä kiirehtiviä askeleita ja iloisen helisevä nauru, joka silmänräpäyksessä nosti Liisan pystyyn.
— Äiti, äiti, täällä me nyt olemme! - Maija-Liisa kieputti äitiään hiekkakäytävää pitkin, suositteli miehelleen pikaista uimaan lähtöä ja kääntyi itse äidin kanssa tämän huoneeseen.
Siellä täytyi taas tanssittaa äitiä lattiata pitkin, nauraa, laulaa ja kertoilla vuoroon.
Heillä oli tietysti ollut äärettömän hauskaa. Ja se äidin kotisaari oli niin kaunis, että sitä kannatti käydä katsomassa, vaikkei siellä olisikaan ollut mitään muuta nähtävänä tai kuultavana. Mutta nyt siellä oli ollut paljon muuta lisäksi.
Maija-Liisa herkesi tanssimasta ja painui sohvannurkkaan. Sitten hän oikein rupesi kertomaan. Mummua he eivät olleet nähneet. Hän oli kuollut sinä kesänä, jolloin he kaikki olivat kesämatkallaan. Mutta vanha Jere eli vielä. Hän oli sellainen hyvä, hiljainen vanhus, jota kaikki kunnioittivat. Hänellä oli ollut niin paljon hyvää ja kaunista kerrottavana mummusta, — sekä siitä, miten hyvä tämä oli ollut hänelle heidän naimisensa aikana, että siitä, miten lujaluontoinen ja erikoinen hän jo nuorena oli ollut. Jere oli kertonut senkin, että isäntä siinä talossa, jossa mummu palveli, kauan oli tahtonut mummua vaimokseen ja että hän, joka sitten tuli emännäksi, oli tämän tähden ollut vihamielinen sekä mummulle että tämän pikku tytölle.
Maija-Liisa nousi, tuli äidin luo ja kiersi kätensä äidin kaulaan.
— Äiti, siellä missä meri soitteli meille voimakkaita säveliään, siellä sinäkin ja sinun lapsuutesi puhui meille. Sinä et ole itse kertonut paljon. Mutta nyt kertoi toinen. Ja minusta se oli niin velvoittavaa meille sinun lapsillesi. Minä tunnen, että tahtoisin kiittää sinua siitä, mitä olit jo silloin pienenä. Sinä pyrit niin lujasti eteenpäin. Ja sitten — hän painoi päänsä äidin olalle — tahtoisin kiittää sinua siitäkin, että annoit meille kodin. Sinulla ei itselläsi ollut sitä. Nyt minä tiedän senkin. Ja se on kuitenkin hirveä vääryys, kun pieni viaton lapsi ei saa syntyä hänelle kuuluvassa kodissa.
Liisa ei vastannut. Hän kääntyi ikkunaan päin ja jäi siihen katselemaan selälle, jossa aavat vedet välkkyivät auringon valossa kuin ulappa hänen kotisaarensa edustalla. Hän ajatteli ilotonta lapsuuttaan, — ehkä ensi kertaa eläessään ilman minkäänmoista katkeruutta. Sehän ei ollut kulunut turhaan, jos se jossain määrin saattoi olla rakentamassa elämänpohjaa hänen lapsilleen ja ehkä lastenkin lapsille.
Sellainen sana kuin Maija-Liisan, oli sekä lohdullinen että eteenpäinauttava. Se loi sovittavaa valoa takanapäin olevalle, ja se kirkasti vielä kuljettavaa tietä.
— Sinä Maija-Liisa tuot aina iloa äidillesi, — sanoi hän sydämellisesti. Sitten hän rupesi puhumaan muusta.
Muutaman tunnin kuluttua vilkutti hän ikkunastaan hyvästiä eteenpäin pyöräileville nuorille.
Hän ei sinä päivänä enää tavannut muita, ja kun hän seuraavana aamuna tiedusteli vanhan paroonin vointia, lepäsi tämä. Ateriatkin vietiin paroonin omaan huoneeseen. Siten koko päivä kului heidän tapaamatta toisiaan. Ja Liisa oli tästä hyvillään. Hän oli heidän viime keskustelunsa perustuksella tuntenut itsensä omituisesti syrjään sysätyksi tuon vanhuksen elämästä, jossa hän mielestään kuitenkin oli oikeutettu eräänlaiseen asemaan.
Se mitä Berntin vanhemmat olivat tehneet sekä hänelle että omalle pojalleen, ei kai ollut niin vähäarvoista, ettei sitä kannattanut ajatella silloinkaan, kun vanha mies nähtävästi teki jonkunlaista lopputiliä elämästään?
Tai oliko ylhäissyntyisen ja ulkonaisesti arvotonta alkujuurta olevan katsantokannat niin perin erilaiset, etteivät he vanhoina ja kypsyneinäkään voineet käsittää toinen toisiaan? Jos juopa todella saattoi olla näin ylipääsemättömän syvä, oli parasta, että kukin eli omassa maailmassaan. Vanha parooni ajatelkoon vaimonsa ja omia asioitaan. Hänen on hyvä tehdä niin. Liisalla on Maija-Liisan hyvät tuomiset ja lastensa tulevaisuus, jota ajatella.
Mutta seuraavana päivänä Liisan kirjoittaessa kirjettä nuorimmilleen, tultiin häntä kutsumaan vanhan paroonin luokse.
Tämä makasi leposohvallaan ja käsi, joka ojentui Liisalle, vapisi entistä enemmän.
— Anteeksi että vaivasin, — mutta tahdoin niin mielelläni tavata teitä, eivätkä voimat riittäneet tuomaan minua pitemmälle kuin tänne. — Silmä mittaili merkitsevästi vuoteen ja leposohvan väliä.
— Te olette sairas. — Liisa asettui läheiselle tuolille, otti vanhuksen käden omaansa ja tunsi, miten tämän avuton tila rupesi sulattamaan routaa hänen rinnassaan.
Parooni pudisteli päätään. — En sairaskaan. Mutta voimat vähenevät kummasti. Minun ei olisi pitänyt tulla tänne. Se oli erehdys. Enkä nyt jaksa ajatella poismatkustamista.
— Poikanne tarkoitti parastanne ehdottaessaan tätä. — Liisa ei saanut sanotuksi Berntiä nimeltä.
Parooni nyökkäsi. — Ettekö kutsu toisianne nimeltä? — kysyi hän sitten äkkiä.
— Ei mikään ole oikeuttanut meitä siihen toisten seurassa.
— Te olette ylpeä nainen. Eikö teillä ole ainoatakaan hyvää sanaa minulle?
— Eräänlaista ylpeyttä ihminen ei kadu. Muuta hyvää en tähän voi lisätä kuin sen etten sano tätä loukkautuneena vaan vakaumuksesta.
Parooni makasi hetken puhumattomana. Liisa näki muutaman kyyneleen hitaasti vierivän hänen poskipäitään pitkin.
— Näittekö sattumalta, menikö Berntille kirje? — tuli viimein.
— Ruokasalin pöydällä luulen nähneeni hänelle osoitetun kirjeen.
Vanhus ilostui huomattavasti, käänsi puheen yleisiin asioihin ja näytti hetkeksi virkistyvän. Mutta sitä kesti ainoastaan hetken. Sitten hän vaipui takaisin aikaisempaan voimattomuuteensa. Liisa teki sen johdosta lähtöä.
— Tuletteko takaisin huomenna? — Hän piteli Liisan kättä omassaan odottaessaan vastausta.
— Mielelläni, jos tahdotte.
— Päiväni — ehkä tuntini ovat luetut, — tuli odottamatta. — Jollei se ole teille vastenmielistä, tuntuisi hyvältä usein nähdä teitä täällä.
Liisa ei sinä yönä saanut unta silmiinsä. Ensiksikin hän asettui kirjoittamaan Berntille. Hän tunsi velvollisuudekseen ilmoittaa, miten heikoksi vanha parooni oli käynyt. Ja kun kirje oli valmis, valvottivat ajatukset.
Hän tiesi pian seisovansa kuolinvuoteen ääressä. Hän ei tahtonut lähestyä sitä ilman täydellistä anteeksiantoa sydämessään.
Kerran valoisana kesäyönä muisti hän taistelleensa irtautuakseen suuren rakkauden häntä kahlehtivasta voimasta. Nyt hän taisteli voidakseen antaa sekä sen että lukemattomien muiden päivien ja öiden tuskat anteeksi niiden aiheuttajalle.
Kun hän astui vanhan paroonin huoneeseen, oli hänen kasvoillaan voiton saaneen tyyneyttä.
Kiitollinen katse toivotti hänet jo kynnyksellä tervetulleeksi.
— Yö ei ole ollut pitkä. — Tutiseva käsi puristi Liisan kättä. — Kun suuri majanmuutto on ovella, on paljon ajateltavaa ja selvitettävää.
Liisa korjasi sairaan pielusta, laski hänen jaloilleen lämpimän lisäpeitteen ja asettui sitten, tehtyään pienet palveluksensa, vuoteen vieressä olevaan tuoliin.
— Mitä te ajattelette anteeksiannosta? — kysyi sairas äkkiä.
Liisa ei kohta vastannut. Hän ajatteli omaa yöllistä kokemustaan. Hän tunsi, että anteeksi antanut myöskin on saanut kokea jotain anteeksisaamisen ihanuudesta.
— Minä uskon, — sanoi hän hiljaa ja hartaudella, — että me siinä, missä emme itse voi nähdä mitään erehdystemme sovittamiseksi, saamme syyllisyystaakasta vapauttavaa anteeksiantoa. Ja kun saamme sen Häneltä, joka yksin oli syytön, hyvä ja puhdas, ei se ole mikään erheittemme peite, vaan sisäistä voimaa uhkuva sanoma, joka vie meidät valoon ja vapauteen Isän kasvojen eteen.
— Isä, — toisti vanhus hiljaa, — se on niin kaunis sana — isä, — vaikka — — — Huulet alkoivat väristä ja leuka nytkähteli kuin itkussa.
Liisa tarttui lähellä olevaan vesilasiin, pani kätensä vapisevan pään alle ja tarjosi juomista. Sitten hän laski valkoisen pään hellävaroin takaisin pielukselle ja jäi äänettömänä istumaan jonkinmoiseen horrostilaan vaipuvan viereen.
Oli kulunut ehkä noin tunti, kun hän nousi hiljaa ja huomaamatta poistuakseen. Mutta kohta, kun hän liikahti, avasi parooni silmänsä. Katse näytti pyytävän.
— Voinko ehkä tehdä jotain puolestanne? Se olisi ilo minulle. — Liisa tunsi suurta mielenkevennystä siitä, että sydämestään saattoi vakuuttaa tätä.
Parooni avasi pari kertaa huulensa. — Minä tahtoisin sanoa jotain, tuli heikosti ja vaivalla, — mutta pelkään, että käsitätte minua väärin. — Se — se — mitä te sanoitte velaksi — on kaikesta huolimatta painanut teitä, — niinhän?
— Hyvä parooni, — älkää nyt ajatelko sitä, — rukoili Liisa kaikkein pehmeimmällä äänellään.
Vanhus avasi silmänsä ja katsoi Liisaan läpitunkevaksi terästyvällä katseella. — Minä tiedän, että olette suora, sanoi hän.
— Se oli ja on ollut vaikeata. En voi kieltää sitä. Mutta en koskaan ole sitä katunut. Ensiksi siksi, että tein sen keventääkseni mieheni ylivoimaisen raskasta taakkaa ja — teidän ystävällisyytennekin —.
— Te luulitte, että sillä tahdoin ostaa anteeksiantoa Berntin suhteen?
Liisa ei vastannut.
— Mutta minä toivon, että nyt uskotte, kun vakuutan, ettei ollut niin.Ettekä saa panna pahaksi kun sanon: se velka ei ole enää mikään velka.Se on ollut vain etukäteenmaksu siitä, mikä testamenttini kautta joutuulapsillenne.
Liisan oli mahdoton sanoa mitään. Kiittää hän ei voinut, kysyä hän ei uskaltanut. Rajun sekasortoisina risteilivät ajatukset ja tunteet hänen sisimmässään.
— Te ette ymmärrä, — mutta minä en jaksa, — en saa sanotuksi. — Sanokaa vain annatteko anteeksi? — Parooni puhui hiljaa ja sopertavasti.
Liisa kumartui hänen puoleensa. — Kaiken koko sydämestäni, — sanoi hän asettuen uudelleen vuoteen viereen.
Siihen katkesi puhelu. Vanhus vaipui taas horroksentapaiseen uneen.
Illalla sairaan nukkuessa ja hoitajattaren istuessa hänen vieressäänLiisa vihdoinkin pistäytyi omaan huoneeseensa.
Avatessaan huoneensa oven näki hän kirjeen pöydällä. Hän otaksui sen olevan Maija-Liisalta, mutta ottaessaan sen käteensä hän tunsi Berntin käsialan.
Hän jäi ajattelemaan. Kirje saattoi tuskin olla vastaus hänen omaansa.Sen tulo ihmetytti häntä siitä syystä.
Kuorta murtaessaan näki hän takasivulla lyijykynällä sanat: "Tulemme yöjunalla."
Hän vetäisi kirjeen kuoresta ja luki ensimäiseksi sanat: MärchenElisabet.
Se vaikutti vastenmielisesti. Hän sysäsi kirjeen luotaan. Ei tehnyt ensinkään mieli jatkaa.
Hän nousi kävelemään edes ja takaisin lattiata pitkin.
Viimein kutsui hän koko sen tinkimättömän luottamuksen, johon Berntin käytös oli häntä velvoittamassa, avukseen. Hän tarttui uudelleen kirjeeseen ja rupesi lukemaan.
Märchen Elisabet.
Näin saan nytkin — totuttuun ja rakkaaseen tapaan alkaa — joskaan ei samalla oikeudella kuin ennen, niin kuitenkin yhtä läheisellä ja luonnollisella.
Kirjoitan tämän isän puolesta. Vanhuutensa ja heikkoutensa tähdenhän ei ole saanut sanotuksi sinulle sitä, mitä kuitenkin tahtoisisanoa. Siksi teen minä sen.
Kun vanhempani vastustivat avioliittoamme, tapahtui se alussa siksi, että he katsoivat asiaa vanhan suvun perinnäiseltä kannalta, mutta isäni pitkittyvään vastarintaan oli toinen syy.
Sen sain vasta tänä kesänä tietää. Sinä et nähtävästi ihme kyllä vieläkään tiedä mitään siitä.
Äitisi oli kerran käydessään Helsingissä kuullut huhuna kerrottavan, että sinä ja minä olimme kihloissa. Kun hän ei osannut kirjoittaa ja kun ei itse tahtonut tulla puhumaan asiasta, tuli Jere hänen puolestaan isäni luokse.
Äitini oli silloin juuri sairaana, joskin aivan lievästi. Hän sattui kuulemaan, kun Jere ilmoitti isälle, että sinä olet sisareni ja tämä tiedonanto maksoi äidille hengen.
Isäkin murtui tämän jälkeen, kuten tiedät. He olivat yleensä olleet onnellisia. Tämä oli isäni sanojen mukaan hänen ainoa uskottomuutensa. Ja minä uskon omastakin puolestani, että niin oli.
Tunnen elämäsi syvät ja kipeät kärsimykset. En etsi niilleselittäviä enkä sovittavia sanoja. Sellaisia ei löydy.
Muistat, että kerran suuren tuskan hetkenä sanoin sinulle: MärchenElisabet, minä kiitän ja siunaan sinua lujuudestasi.
Noilla sanoilla oli paljon syvempi sisältö kuin silloinaavistinkaan, — järkyttävän syvä.
Sinä ratkaisit kokonaan suhteemme luonteen. Se olisi voinutmuodostua aivan toisenlaiseksi, jos sinä olisit ollut toinen.
Sinä ymmärrät, mitä tämän johdosta tunnen.
Uskon myöskin, ettet käsitä minua väärin sanoessani, että tuntuu hyvältä veljen oikeudella ja rakkaudella tästä puoleen saada huolehtia sinusta ja lapsistasi.
Tapaamme pian.
Bernt.
Liisa laski kirjeen pöydälle ja jäi tuijottamaan eteensä.
Valkotukkainen itkuun painunut pää häämöitti hänen silmiensä edessä. Käsittämättömät sanat ja ajatuksen käänteet saivat luonnollisen selityksensä.
Kun hän vihdoin nousi, meni hän suoraapäätä tapaamaan johtajatarta.
Seurusteluhuoneessa istui neiti Saarni kirja kädessään. Hän rupesi kohta tiedustelemaan vanhan paroonin vointia. Se oli arvattavasti huononpuoleista, koska johtajatar vastikään oli puhunut siitä, ettei paroonia hetkeksikään saisi jättää yksin.
— Olkaa hyvä ja sanokaa johtajattarelle, että parooni Bernt Silversköld rouvineen saapuu yöjunalla. Heillä pitää olla hevoset vastassa asemalla. — Liisa aikoi jatkaa matkaa, mutta jäikin paikoilleen aivan kuin odottaen jotain.
— Neiti Saarni, sanokaa minulle hyvä sana. Minä olen sen tarpeessa.
Pyyntö tuli niin odottamatta ja sellaisena, että vastaus viipyi.
— Te surette "ulkopuolelle" jäämistänne, — jatkoi Liisa silloin itse, — mutta sisäpuolella voi elämä käydä liian rikkaaksi, — repivän, niin, murtavankin rikkaaksi.
— Ei, tuli päättävästi, — se ei käy, ei liian rikkaaksi eikä liian köyhäksi kenellekään meistä. Me saamme juuri sen, jonka avulla parhaiten voimme kasvaa ja kypsyä. — Hän hymyili kaunista lempeätä hymyään samalla kun tarttui Liisan käteen puristaen sitä.
— Elämäni toimettomuudessa, jatkoi hän hetken kuluttua katse yhä sydämellisesti kohdistuneena Liisaan, jonka kasvoille suuri mielenliikutus oli luonut kalpeutta, — muistan usein niitä, jotka ovat pyörteiden keskellä. Minä en tunne heitä. Minä tiedän vain, että heidän joukkonsa on lukematon ja minä olen hengessä hiljaisin rukouksin heidän luonaan.
— Kiitos. — Liisa puristi hänen kättään. Sitten hän jatkoi matkaa.
Sulkiessaan portin näki hän vilahdukselta neiti Saarnen. Tämä oli tullut portaille, jossa hän pitkässä vaaleassa kesätakissaan seisoi nojautuneena kaidetta vastaan.
Liisan täytyi ajatella papitarta hiljaisessa uhrilehdossa.
Kuva taulusta, joka hänen omassa elämässään oli merkinnyt niin paljon, nousi hänen eteensä. "Uhrilehtoon" astui kulkija toisensa jälkeen laskeakseen uhrinsa alttarille. Mutta lehdon takaa häämöittivät valkeat muurit, joiden eristetyssä hiljaisuudessa polvilleen painuneet olennot hiljaisin rukouksin kannattivat kamppailevia.
Liisa kääntyi astumaan kuusimetsään painuvaa polkua.
Kello oli jo yli 10. Tiet olivat tyhjinä. Hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Silloin tällöin vain kilahti kello laidunmailta.
Päivä oli ollut helteinen ja auringonlasku komea. Tulisena kiekkona painuneen päivän jälkihehkuna näkyi vielä taivaalla kapeita, kirkkaanpunaisia viiruja.
Niissä oli kesäisen illan rauhantäyttä kirkkautta kajastuksena kadonneen päivän helteestä.
Liisa kierteli kiertelemistään polkuja pitkin, tietämättä oikeastaan minne hän meni tai mitä hän ajatteli.
Milloin oli äiti mielessä, milloin Bernt, milloin oman sydämen kipeimmät kärsimykset.
Sitten tulivat lapset mieleen ja heistä tulevaisuuden ihmeellisesti keventynyt taakka.
Mutta silloin hänessä nousi jotain. Oliko se jo lapsuudessa tueksi ja suojaksi otettu ylpeys vai oliko se välitön oikeaan johtava tunne? Hän ei itsekään voinut vastata kysymykseen. Mutta hän muisti, mikä erinomainen joskin kova kasvattaja köyhyys on nuorille, yritteleville ihmislapsille. Miksi riistäisi hän omilta lapsiltaan sen siunauksen? Eikö heille olisi tukea tarpeeksi tietoisuudesta, että heillä hädän tullen oli mistä ottaa, jos se kävi välttämättömäksi? Oikeastaan nuo rahat aivan kuin kuuluivat toisille, lähinnä niille kodin suojaa vaille jääneille, joilla ei ollut mitään.