— Pakoon —? — Liisa nauroi. — Totta puhuen ei minulla ole varaa juosta ystäviäni pakoon. Täällä etenkin, niin kotikaupunki kuin se onkin, olen oikeastaan ypö yksin.
— Hyvä, kun vain laskette minut ystävienne joukkoon. — Hän otti Liisan takin käsivarrelleen ja rupesi astumaan eteenpäin. — Emmekö istuudu, ehdotti hän heidän kulkiessaan rannalla olevan penkin ohi.
He istuivat siinä kauan, sanoivat joskus sanan toisilleen, sitten istuivat taas pitkät ajat vaieten.
Pikku linnut heidän ympärillään touhusivat pesänteossa, laineet solisivat laulaen rantakiviin ja tuulenhenki kahisutti kaislikkoa.
Kullakin oli oma säveleensä, mutta kaikki suli kuin yhteen, sovitettuna yhdeksi ainoaksi rikassointuiseksi elämän ylistyslauluksi.
Kimakka vihellys halkoi äkkiä ilmaa. Jyskyttävä juna kiiti ohi. Sen täysien vaunujen ikkunoista katselivat ihmiset rannalla istuvia. Muutamat huiskuttivat heille nenäliinojaan.
— Kaksi onnellista, ajattelevat he itsekseen, päätti Liisa mielessään. Ja oikeassa he olivatkin. Kaksi onnellista siinä istui. Elämä ja nuoruus oli kummankin rikkautena. Mutta siihen loppuikin yhtäläisyys. Toisella oli sen lisäksi ulkonaisestikin kaikkea mitä ihminen elämältä saattoi pyytää, toisella ei ollut mitään. Toinen nautti nytkin häntä ympäröivästä ihanuudesta, asettaen sen hyvän ja onnellisen kodin taustaa vastaan, jota vastoin toinen — —
— Te olette harvinaisen vaitelias, katkaisi samassa Bernt.
— Minä ajattelen ja — — kuuntelen. Kuunteleva ei voi puhua.
— Kuunteletteko ehkä muutakin kuin tätä luonnon ihmeellisen rikasta sävelsinfoniiaa?
— Johon terävä vihellys ja puhiseva veturi niin mainiosti sulautuvat. — Liisa nauroi. Häntä ei ensinkään haluttanut tehdä tiliä ajatuksistaan.
Bernt loi häneen syrjästä tutkivan katseen. Hän jäi ajattelemaan kaikkea sitä reipasta, yllättävää, iloista ja samalla voimakasta, joka niin häntä miellytti Liisassa. Jos joku olisi ennustanut hänelle, että hän näin istuisi sen nuoren tytön rinnalla, jonka lapsellinen, mutta sitkeä halu päästä eteenpäin elämässä kerran oli häntä sekä naurattanut että vaivannut, ei hän olisi sitä uskonut. Tuskin se siksi olisi kehittynytkään, jos he vuosi vuodelta olisivat nähneet toisensa. Mutta kun he pitkän eron jälkeen äkkiä tapasivat ja kun Liisa välillä olevana aikana oli muodostunut juuri siksi mitä hän oli, oli heidän suhteensa äkkiä kuin vastustamattomalla voimalla saanut nykyisen luonteensa.
— Tiedätteköhän naisvaistonne avulla, jatkoi Bernt ääneen, — että minä talvella, meidän ensi kertaa tavatessamme tuijotin teihin kuin ihmeeseen? Minusta oli aivan käsittämätöntä, että se pieni tyttönen, jonka suojelijaksi vanhempani minua leikillä sanoivat, oli kasvanut naiseksi, jonka edessä tunsin sitä syvää kunnioitusta, jota mies aina tuntee hyvän naisen seurassa. Te, te olitte — —
— hämmästyttävän kotiutunut uudessa ympäristössäni. Tarkoitatte ehkä niin, Liisa täydensi.
Bernt vilkaisi taas tutkivasti vierustoveriinsa. Hän epäili sanoissa piilevän jonkun verran katkeruutta, ehkä nousukkaan arkuutta. Mutta Liisassa ei ollut hituistakaan nousukasta. Se oli Berntiä hämmästyttänyt enemmän kuin kerran.
Liisa ymmärsi, mihin suuntaan Berntin ajatukset kävivät.
— Tarkoitin juuri sitä mitä sanoin, ilman minkäänmoisia syrjävihjauksia. Tiedättekö, minä ihmettelen itsekin sitä, että minä nykyisessä asemassani tunnen olevani niin peräti kotonani, jota vastoin ennen — — —
Hän huomasi joutuneensa juuri sille alalle, josta mieluimmin vaikeni. — Jos sanoissani äsken, — jatkoi hän ohjaten toisaalle — oli katkeruudenmakua, johtui se yksinomaan siitä melkein tiedottomasta kateudesta, joka ehkä pakostakin on olemassa sen sisimmässä, jolla ei ole aavistustakaan lapsuudenkodista, niitä kohtaan, joille elämä on tuhlaillut hyvän kodin etuuksia.
Berntin katseeseen nousi syvä, sydämellinen ilme. — Uskallanko sanoa, että ymmärrän teitä juuri siksi, että oma kotini aina on ollut minulle sopusointuisuuden ja onnen perikuva.
Liisa nyökkäsi. Hän oli usein tullut ajatelleeksi sitä kaikkein jyrkintä vastakohtaa, minkä Berntin ja hänen omat, varhaisimmat muistonsa muodostivat.
— Olettekohan koskaan tullut ajatelleeksi —, kuuli hän Berntin jatkavan, — että asialla kuitenkin on toinenkin puoli. Se jää tavallaan köyhäksi, joka aina saavuttaa kaikki ponnistuksitta. Minun elämäni on ollut tällaista. — Opiskelinhan minä ulkomailla ollessani jonkun verran, mutta totta puhuakseni en enemmän kuin halutti. Ponnistelusta ja tarmokkaasta eteenpäin pyrinnästä sain aavistuksen vasta sen jälkeen, kun me olimme tavanneet ja näin mitä te olitte ennättänyt ja miksi te olitte kehittynyt näinä välivuosina. Te olitte minulle kuin ilmestys koko kehityksenne kautta. Olenkin monesti sen johdosta tuntenut en ainoastaan syvää kunnioitusta, vaan myöskin kiitollisuutta.
Kumpikaan ei vähään aikaan jatkanut puhetta. Viimein, kun äänettömyys alkoi tuntua luonnottoman pitkältä, käänsi Bernt ulapalle tähtäytyneen katseensa Liisaan. Silloin hän näki tämän huulien omituisesti värähtävän.
— Onko se mahdollista? Oletteko käsittänyt minut väärin?
— En, en. — Liisa nauroi. — Katsokaa, minä olen vain sellainen afäärisielu, että tässä tulen aivan liikutetuksi, kun pääsen käsittämään asioiden kannattavuutta.
Bernt oli aivan ymmällä. Mutta Liisaa vain nauratti. Hän muisti kasvatusäitinsä voimakkaasti kehittynyttä afäärivaistoa, kauppias Rölleriä, joka joskus pistäytyi heille liikeasioissa ja pikku kaupungin monia asukkaita, joille pennin tappio tai markan voitto oli tärkeä asia.
— Onko ihme, jos minä, — jatkoi hän yhä leikkisästi. Mutta nähdessäänBerntin tyrmistyneen katseen muutti hän sävyä.
— Parooni Silversköld, minä en yleensä ruikuttele surujani muille. En puhu paljon kodittomuudestani, mutta minä tunnen sen, — tunnen niin syvästi kuin vain vaikeneva sen voi tuntea. — Ja nyt kun te sanoitte minun kauttani tai sanoisinko — juuri kehitykseni kautta saaneenne jotain — —
— paljon, oikaisi Bernt.
— niin sanoittehan samalla, etten suotta ole syntynyt orvoksi, että kärsimys, — minunkin kärsimykseni — on portaana kehityksessä eteenpäin sekä minulle että muille.
Liisa nousi. Silmiin oli tullut kosteata kiiltoa, mutta suu oli hymyssä ja ryhti oli sama joustavan reipas kuin ainakin.
— Ihminen kärsii rohkeammin kun ymmärtää, että kärsiminenkin kannattaa. — Hän kääntyi astumaan kaupunkiin päin.
He olivat lähellä tulliporttia, kun muuan pyöräilijä sivuutti heidät. Hän ei tervehtinyt, ei katsonutkaan vastaantuleviin, mutta Liisa tunsi hänet herra Malmiksi.
— Pian tulen tutustumaan kasvatusäitiinne, sanoi Bernt rouva Sarsin portilla hyvästellessään. Ja se sana oli taaskin kuin suuri kaunis lahja. Liisa nousi laulaen portaita.
Vanha rouva otti hänet vastaan perinpohjaisella huonontuulen purkauksella. Liisan ja koko maailman kiittämättömyys oli perussäveleenä hänen valitusvirsissään. Hän puolestaan oli aina huolehtinut toisista, mutta oliko kellään senverran tuntoa, että nyt olisi muistanut hänen hyviä töitään, kun hän vanhana ja raihnaisena ei enää kyennyt paljon liikkumaan? Kuka tuli häntä tervehtimään? Kuka piti seuraa? Liisakin hyppäsi vain omilla asioillaan.
— Paljonko tässä olen ennättänyt hypätä, uskalsi Liisa tiedustella.
— Montako iltaa olet ollut kotona?
— Kaksi kuitenkin.
— Kas kummaa, kun et lähtenyt jo eilen.
— Olin vain vähän puistossa.
— Hyvä, hyvä, puolusta sinä itseäsi. Mallikelpoinenhan sinä aina olet ollut.
Vanha rouva läimäytti oven huoneeseensa kiinni eikä ilmestynyt sieltä ennenkuin seuraavana aamuna. Hän oli nukkunut määrätuntinsa kuten tavallisesti. Hän kuului siihen vanhaan hyvään ihmislajiin, joka nukkui sekä ilossa että murheessa. Mutta siitä asti kun hän pääsi vuoteesta, oli hän mielessään hautonut ihmisten hänelle tekemiä vääryyksiä ja tullut siihen, että hänen pyhä oikeutensa oli soimata kaikkia yhteisesti ja monia erikoisesti siitä puuttuvasta ymmärtämyksestä, jolla usein oli kolhittu hänen luonteensa luvallisia ja täysin luonnollisia särmäisyyksiä.
— Huomenta, mamma, mitä kuuluu? tervehti Liisa iloisesti.
— Samapa se mitä minulle. Sinähän olet iloinen.
— No mutta mamma — —
— Niin niin, ei sinun tarvitse selitellä. Sinä et kuitenkaan tiedä, miten paljon minunkin mieltäni on painamassa. Amaliakin kirjoitti eilen. Hän tarvitsee rahaa — taaskin.
Vanha rouva painui raskaasti huokaisten keinutuoliinsa Liisan ruvetessa valmistamaan aamiaista.
— Olethan sinä jo antanut paljon, mutta kun hän on köyhä — —
— Kuka käski naimaan maatakiertävän posetiivinsoittajan?
— Olihan se kone kuitenkin vähän hienompi — Liisalla oli naurunpilkahdus suupielessä.
— Huilu tai posetiivi, ei elätä toinen perhettä paremmin kuin toinenkaan.
— Niin mutta rakkaus — — Liisa vilkaisi syrjästä vanhukseen nähdäkseen uskaltaisiko. Mutta vanha rouva oli jo suuttunut.
— Vai rakkaus. Mitä se rakkaus kuuluu avioliittoon? Yhtä etäällä se on siitä kuin itä lännestä. Kauppaa on koko homma, — toisille kauppaa taloista ja tavaroista, toisille onnenkauppaa tai miksi häntä sanoisin — mutta kauppaa joka tapauksessa.
Liisan mieleen nousi kuva jostain kauniista ja ihmeellisestä, jostain, joka oli liian kaunista toisten katseltavaksi ja jota ei sanoin voinutkaan selittää tai kuvailla, vaan jonka kanssa itse täytyi tulla kosketukseen sitä ymmärtääkseen, aivan kuin itse täytyi päästä tuntemaan heräävän luonnon keväistä suloa.
Täytyi pakostakin ruveta laulamaan. Liisa ei voinut muuta.
Hän paineli hierimellä kokkareita puurosta, asetti höyryävät perunat pöytään ja lauleli yhä.
— Sinulla sitä iloa riittää.
— Minä en olekaan minkään Nauku-Maijan kasvatti.
Vanhaa rouvaa nauratti. Sanat antoivat tunnustusta hänen kasvatustaidolleen ja se oli hyvin ansaittua. Kaikkinainen pillittäminen oli aina ollut hänelle kauhistus.
— Hyvä hyvä, mutta lauhkeampi saisit olla, kuuletko, lauhkeampi.
— Lammasmaisempi, pisti Liisa.
— Älähän nyt siinä! — Vanha rouva rupesi taas puhumaan sisar Amalian asioista. Pöydästä noustessaan hän meni mahonkipiironkinsa luo, etsi alushameentaskusta sinne kätketyn avaimen ja kiersi lukon auki. Vähän ajan kuluttua näki Liisa hänet kirjoittamassa.
Hän oli vielä sitä tekemässä Bernt Silversköldin saapuessa.
Vanhan rouvan päätä ihan huimasi Liisan ilmoittaessa vieraan tulosta. Hän oli semmoisen ajan lapsi, joka osasi antaa arvoa nuoren aatelisherran käynnille.
— Mene, mene ja pidä seuraa, toimitti vanha rouva hätäisesti. — Minun täytyy pukeutua. Enhän näin voi tulla tervehtimään.
Paras valkoinen myssy haettiin kiireisesti päähän. Sitä täytyi hyvän aikaa asetella peilin edessä, ennenkun se tuli oikein kohdalleen. Ja sitten parhaat hopeakalut oli otettava tarjottimelle, jotta vieras näkisi tulleensa taloon, jossa löytyi muutakin kuin katinkultaa.
Kun vanha rouva vihdoinkin oli tervehtinyt vierastaan, pääsi hän pian innokkaaseen puheeseen kultaisesta menneisyydestä ja sen muistoista. Hän otti pari tauluakin seinältä näyttääkseen niitä vieraalleen. Toinen oli vanhan tunnetun taiteilijan piirustus. Lapsena käydessään vanhan rouvan vanhempien kodissa oli hän sen piirtänyt ja lahjoittanut taloon. Toinen oli rouva Sarsin oma tekemä. Se oli jäljennös saksalaisesta "stilllebenistä". Rouva Sars oli pensionaatissa ommellut sen hienoimmalla silkkilangalla valkoiselle silkkikankaalle. Hän oli jo silloin suosinut kaikkea kaunista, kai hänestä olisikin tullut taiteilija, jos hän olisi elänyt aikana, jolloin kyvyt pääsivät kehittymään.
— Niin, nähkääs, tänä aikana ihmisiä autetaan eteenpäin, kehitetään ja kuljetetaan kuin kainalosta. Mutta luuletteko että he ovat sen parempia silti. Ei, pahempia, senminätiedän —, kiittämättömiä ja pahoja yksin hyväntekijöitään kohtaan.
Hän vilkaisi Liisaan ja sai tämän verevästä, iloa säteilevästä olemuksesta uutta yllykettä valituksilleen.
— Oletteko Te, parooni Silversköld, huomannut, että jota enemmän tehdään ihmisten hyväksi, sen vaateliaammiksi ja pahemmiksi he tulevat. Lisää vaaditaan, aina vain lisää.
Vanha rouva ajatteli Amalia-sisarta ja monia muitakin. Hän katsoi kuitenkin Liisaan, joka lensi punaiseksi harmista.
Bernt Silversköld vakuutti tulleensa aivan toisenlaiseen kokemukseen. Ei mikään ollutkaan niin hauskaa ihmiselle, kuin nähdä, että hyvä, jota oli tehnyt, oli kantanut runsaita hedelmiä.
— Mutta kun pitää luetteloa siitä, mitä tekee toisten hyväksi, ja laskee, kasvaako siitä vaadittu korko, silloin ehkä tuntee pettyvänsä. — Se tuli Liisan puolelta. Sanojen oka oli paljas ja pistävä.
Bernt Silversköld liikahti hermostuneesti. Kaikki hänessä kapinoi. Ritarillisuus ja rakkaus olivat nousseet vastarintaan, kun vanha rouva — tuulen käännyttyä huonolle puolelle — oli tehnyt pistäviä viittauksia Liisalle. Mutta vanhempien kunnioittaminen oli Bernt Silversköldillä veressä. Sentähden tekivät Liisankin sanat pahaa.
Mutta kun Bernt ajatteli Liisa Spetsin orpoutta ja kaikkea mitä tämä nähtävästi sai kärsiä juuri siltä taholta, josta hän olisi voinut odottaa jonkinmoista äidillistä hellyyttä, tuntui siltä kuin hän vain olisi tahtonut puolustaa ja suojata.
— Neiti Spets, ettekö lähtisi kanssani vähän vesille? — Bernt nousi ja kumarsi vanhalle rouvalle. — Toivon nimittäin, ettei teillä ole mitään sitä vastaan. Olen juuri vuokrannut itselleni purjevenheen. Aioin lähteä sitä koettelemaan.
— Mitäs minä. Tietysti Liisa voi lähteä. — Vanha rouva puhui taas tyynesti ja lauhtuneena. Mieli oli kuin keventynyt siitä, että sitä oli tullut vähän puretuksi. — Ja olihan minulla kirje postiin, muisti hän nuorten ollessa etehisessä.
— Pitele varovaisesti, siinä on rahaa, huusi hän Liisan jo laskeutuessa portaita.
Liisa vilkaisi osotteeseen ja näki sen olevan Amalia-tädille. Mieli tuli iloiseksi siitä, että täti kuitenkin sai jotain, joskin ehkä hyvin vähän. Ehkä se vähäkin tuntui paljolta sille, jota puute painoi. Täti oli hänelle aivan tuntematon, mutta hänen oli monesti käynyt häntä niin sääli siitäkin syystä, että oma sisar tuntui antavan niin vastahakoisesti.
Liisa hymähti tyytyväisesti kirjeen pudotessa laatikkoon. Sitten unohtui häneltä täti asioineen kaiken sen tähden mikä lauloi ja liverteli, versoi ja kukoisti hänessä ja hänen ympärillään.
— Näin "venehessä ja vetten päällä" emme ole olleet ensi tapaamisemme jälkeen, huomautti Bernt iloisen myötätuulen kiidättäessä heitä eteenpäin.
— Kas, kun tekin tulitte sitä ajatelleeksi. Minä muistin juuri samaa.
Bernt siirsi purjetta ja Liisan ajatukset jatkoivat uraa, jolle olivat painuneet.
Muistikohan Bernt sen mustan syljenkin, jonka isäntä silloin pilkkamielisesti roiskautti mereen ja joki poltti hänen lapsenmieltään kuin halveksumisen poltinraudalla?
Silloinen tunne oli ainaisiksi ajoiksi syöpynyt hänen mieleensä. Mutta ehkäpä silläkin oli ollut tehtävänsä. Sekin oli osaltaan ollut ajamassa häntä pois kotisaaresta. Kaikki oli sinä kertana niin omituisesti tarttunut edellisiin tapahtumiin muodostuen aivan kuin renkaaksi ketjussa, jonka varassa hän pääsi vapaaksi. Ensin sysäsivät äidin sanat, sitten pääsi hän isännän passariksi, sai halveksitusta asemastaan yllykettä pyrkimään pois ja sai sitten puhutuksi Berntille toiveistaan.
Hänestä tuntui tällä hetkellä siltä kuin äidin sen iltaisissa sanoissa olisi ollut sisältöä ja kauneutta, jota hän ei ennen ollut huomannut. Äidin puhe "paremmasta ihmisestä" ei ehkä tarkoittanut ainoastaan herrassäätyyn joutumista, ehkä siihen — joskin tiedottomasti — sisältyi toivomus, että elämä tyttärelle muodostuisi avarammaksi ja rikassisältöisemmäksi kuin mitä se oli ollut äidille.
Kiitollisuus, jonka puutteesta Liisa oli tottunut saamaan moitteita, nousi suurena ja vilpittömänä hänen sisimpäänsä kohdistuen hänen omaan äitiinsä.
Mutta samalla muistui haikeana mieleen se karu pinta, joka yhtenään oli estänyt häntä näkemästä ja tuntemasta äidin mieltä. Omasta kokemuksesta hän ei todellakaan tuntenut mitään siitä hellivästä lempeydestä, johon jokainen lapsi maailmaan syntymisensä kautta on oikeutettu.
Vastakohtaisuuden voimalla nousi samassa hänen eteensä kuva Berntin kodista, Berntin vanhemmista. Oliko ihme jos hän — joskin lapsellisesti ja vaistomaisesti — oli tuntenut astuvansa pyhäkköön astuessaan tuon sopusointuisen ja onnellisen kodin piiriin?
— Oikein täytyy ihmetellä sitä, miten tuntuvia jälkiä pienet näennäiset "sattumat" jättävät elämäämme. Ajattelen palkovenheenikin särkymistä, miten paljon se tavallaan sai aikaan!
Berntin sanat herättivät Liisan kuin unesta. Hän työnsi omat ajatuksensa syrjään ja viskautui suinpäin Berntin aukomalle uralle.
— Ja tiedättekö, kun te silloin tulitte venheinenne, olitte te minulle kuin ilmestys satumaailmasta.
— Elittekö te satumaailmoissa, te terve raikas luonnonlapsi? — Bernt katsoi pitkään Liisaan, ensin kysyvän veitikkamaisesti, sitten miltei hyväilevän hellästi. Oli kuin tuo katse olisi tahtonut korvata jotain orvon osalle jääneelle. Liisa tunsi sen.
— En tavallisesti, vastasi hän hiljaa — mutta joskus. Lapsuuteni oli iloton. Ja jokainen — lapsikin — tarvitsee jonkunverran iloa elääkseen. — Hän kumartui hieman eteenpäin, painoi käsivarret polvien varaan ja jäi siihen asentoon puhellen hiljaa kuin itsekseen. — Minulla oli satukirja — tai oikeammin vanha lastenlehti. Se oli minun iloni. Sitä tutkiessani minä opin lukemaan. Siinä minä löysin kaunista, kun elämä näytti minulle vain rumaa. — Minä en lukenut kaikkea, — en viitsinyt. Kertomukset, joista pidin, luin uudelleen ja yhä uudelleen.
Iloinen nauru kieri Berntin hämmästykseksi yht'äkkiä vedenpintaa pitkin.
— Siinä ilmeni kai jo silloin haluni valikoida. En osannut enkä oppine koskaan tyytymään mihin hyvänsä.
Berntkin nauroi ensin. Mutta sittenhän käänsi katseensa kauas ulapalle päin. Hänessä heräsi omituisen epämieluinen tunne siitä, että Liisan sanoilla saattoi olla kaksinaismerkityksensä. Se saattoi olla ilmaus vaativaisuudesta, jonka valikoimiselle oli annettava arvoa, mutta siihen saattoi myöskin sekoittaa tiedoton ilmaus tavallista voimakkaammasta halusta päästä eteenpäin elämässä, halusta, jolle aatelinen arvokin oli sopiva tikapuunpiena.
— Minkälaisista saduista te oikeastaan piditte? — Bernt puhui puhuakseen. Sisimmässään hän yhä selvitteli vastasyntyneen epäluulonsa alkujuuria.
Hän oli ehkä kaikesta huolimatta vastaanottanut vaikutuksia rouva Sarsin syyttelevistä sanoista. Kiitollisuus ja vanhempien kunnioittaminen olivat ominaisuuksia, joiden puutetta hän ei voinut antaa anteeksi. Ja Liisa oli kieltämättä suutahtanut kasvatusäitinsä puheista.
— Mistäkö pidin? —
Liisa hymyili. Hän muisti "Egyptin kuninkaan tytärtä" ja "Merenneitoa". Mutta mitäpä hän rupeaisi puhumaan niistä. Ei Bernt niitä kuitenkaan tuntenut. Berntin ei ollut pakkoa etsiä kauneutta sadun maailmasta. Häntä se ympäröi kaikkialla. Liisan sitä vastoin oli toisin. Siksipä hän niin rakasti noita satuja, joiden avulla hän nyt vanhempana huvikseen oli tutkinut lapsuusaikansa makua ja sen syitä.
— Kertokaahan, pyyteli Bernt yhä pyrkien irti äsken heränneistä ajatuksistaan. Häntä kiusasi se, että eräänlainen epäluulo yhä hallitsi häntä eikä hän sittenkään päässyt siitä eroon.
Mikä oikeastaan takasi hänelle, ettei hän ollut erehtynyt Liisan suhteen? Hän oli todella luvattoman äkkiä antanut lumota itsensä. Hän, maailmaa nähnyt onnenlapsi, joka tiellään oli tavannut ainoastaan täydessä esiintymiskunnossa olevia esplanaadi-ihmisiä, oli kohdatessaan Liisan joutunut kuin mukaansa tempaavan tuulahduksen valtaan. Hän oli antanut sen kuljettaa itseään voimakkaassa elämän hurmassa, ajattelematta minne ja mitä kohti se vei.
Liisan sanat "valikoiden ottamisesta" olivat kuin herättäneet hänet.
Oliko sanottu, että tuo viehätysvoima, joka oli hänet lumonnut, oli kokonaan tarkoituksetonta, ulkonaista etua katsomatonta laatua? Oliko hänelle, joka tahtoi ottaa valikoiden, yhdentekevää ottiko, kuten rouva Sarsin sisar, kuljeksivan soittajan vai ottiko jalosukuisen nuoren miehen hyvästä arvossapidetystä perheestä?
— Toisessa lempisadussani, kuuli Bernt Liisan sanovan — kerrottiin kodistaan eksyneestä kuninkaantyttärestä. Minä en kuvitellut olevani mikään eksynyt kuninkaantytär. Olin liiankin tietoinen syntyperästäni. Ja siitä huolimatta kuvasti tuo taru omaa sisintäni. Siinä oli meren kasvattamaa henkeä, mutta sen ohella kaihoavaa pyrkimystä pois ympäröivistä oloista, jonnekin tuntemattomuuteen, jossa oli oman henkisen olemuksen alkujuuret.
Liisa puhui välittömän luonnollisesti kuten tavallisesti. Sanoissa soi epäämätön rehellisyys. Bernt aivan punastui äskeisiä ajatuksiaan.
Eikö hän tuntenut Liisaa tarpeeksi voidakseen luottaa häneen? Eikö tuo hänen vaikutusvaltansa, jota Bernt sisäisiin herätteisiin nähden kiitti niin paljosta, — ollut tae rehellisestä ja väärentämättömästä persoonallisuudesta?
— Toisessa sadussani, jatkoi Liisa, — oli perusaineena rakkaus, joka itseään ajattelematta uhraa, antautuu ja kärsii.
— Te pystyisitte juuri sellaiseen. — Sanat puhkesivat esiin tunnustuksena, jota Bernt ei voinut pidättää. Hän oli päässyt epäluulostaan. Hän tunsi tehneensä vääryyttä Liisalle, siksi teki mieli sovittaa.
Mutta kuin heijastuksena Berntin äskeisistä ajatuksista toivat hänen sanansa Liisalle omituisen pahantuntemuksen.
Rakkaus, joka uhraa, antautuu ja kärsii. Se oli miessuvulle sangen mieluinen rakkaus, olipa se tarjona avioliitossa tai sen ulkopuolella. Vedoten sellaiseen rakkausihanteeseen saattoi mies vaatia suunnattomasti — vaatia vaikka mitä. Ja miten paljon voisi juuri mies Bernt Silversköldin asemassa sellaisen varjon alla vaatia rakastamaltaan, mutta häntä alemmalla yhteiskuntaportaalla olevalta naiselta?
Liisa sävähti polttavan punaiseksi. Hän häpesi omaa ajatustaan. Olihan Berntin koko olemus omiaan torjumaan kaikki mahdollisuudet halpamaisuuteen.
Hänen katseensa kääntyi täynnä anteeksipyyntöä Berntiin.
Molemmille tuli selvä tunne siitä, että he olivat tehneet toisilleen vääryyttä. Molemmat olivat tietoiset hetkellisen epäsoinnun synnystä. Molemmat tahtoivat sovittaa jotain.
— Teidän tulonne saarellemme se se sittekin saattoi minut Tuhkimus-tilastani onnellisempaan oloon. — Liisa hypähti satamaan laskevasta venheestä maihin ja ojensi kätensä Berntille. Katseessa loisti kaunis kiitos.
— Minäkin tahtoisin kiittää. — Bernt kytki venheensä lukkoon ja kääntyi saattamaan Liisaa. — Mutta saadakseni kiitokseni sanotuksi täytyy minun kertoa, minkä nimen olen keksinyt teille.
Liisa katsoi kysyvästi Berntiin.
— Niinpä niin. Vaikka eihän oikeastaan voi puhua keksimisestä. Minä löysin sen etsimättä. Lukiessani lehdestä opettajatutkinnostanne huomasin, että nimenne on Maria Elisabet. Pienellä muutoksella saa Mariasta nimen, joka ilmaisee, että te itse olette iloinen, ihmeellinen satu.
He olivat jo portilla ja Liisa ojensi kätensä hyvästiksi utelias kysymys katseessa.
Bernt Silversköld tarttui hänelle ojennettuun käteen. — Kiitos ja hyvää yötä, sanoi hän mieli täynnä kunnioittavaa anteeksipyyntöä. — Kiitos, että olette juuri se mikä olette, te — Märchen Elisabet.
3.
Märchen Elisabet, — Märchen Elisabet, ne sanat soivat kuin suuret juhlakellot Liisan sisimmässä pitkin koko kesää. Ne antoivat hänelle iloisen mielen koti-olojen harmaudessa. Ne panivat hänen helisevän naurunsa soimaan ja hänen silmänsä säteilemään — kadehdittavan kauniisti, ajattelivat monet pikkukaupungin naisista, kun he ikkunoistaan seurasivat Berntin ja Liisan yhteisiä kävelyretkiä.
Vanha rouva oli milloin hyvillään, milloin harmissaan. Välistä hänen mieltään kutkutti ajatus, että jos hän tästä hyvinkin joutuu aatelisen nuoren rouvan hyväntekijäksi ja siten itsekin aivan kuin sukuun. Mutta sitten hän muisti asian mahdottomuuden. Sellaisia kauppoja ei elämässä tehty. Nuoret saattoivat uneksia niistä. Ja kirjoissa ehkä kerrottiin sellaisesta, mutta todellisuudessa ei sellaista nähty. Jos sen suuntaista sattui, oli ainakin rahaa, mainetta tai jotain muuta vastaavaa toisella puolella. Mutta tässä kun ei ollut mitään, ei kerrassaan mitään.
Vanha rouva yltyi moneen kertaan varoittamaan Liisaa. Mutta tämä vain nauroi.
Sen purjehdusretken jälkeen, jolloin hetkellinen epäilys — tai oikeammin vain epäilykseen vivahtava ajatus — oli herännyt, ei hän enää voinut epäillä. Takeita hänellä ei ollut entistä enemmän, jos oli kysymys muusta kuin siitä takeesta, minkä persoonallisuus antoi. Mutta Berntin suhteen olikin tässä taetta riittävästi. Oli heidän suhteensa mitä oli, ajattelematonta leikkiä se ei ainakaan ollut. Heidän koko sisäinen olemuksensa oli siinä mukana. Sen hän tiesi.
Mutta sittenkin, sittenkin.
Oli olemassa sana, joka pani Liisan koko sisimmän väräjämään. Vanhemmat. — Mitä sanoisivat Berntin vanhemmat? Poika oli heidän ainokaisensa. Voisiko mikään maailmassa saada heidät antamaan hänet saaristolaisnaisen äpärälapselle?
Kuva hienoista, ylhäisen ystävällisistä vanhemmista astui usein Liisan eteen milloin uhkaavana ja tilille vaativana, milloin mielen jaloudessa korotettuna kaiken matalan ja pienen yläpuolelle. Syntyperästä välittämättä näyttivät vanhemmat katsovan vain persoonallisuutta.
"Märchen Elisabet", toisti Liisa itsekseen. Hän tarttui sanoihin kuin tukeensa. Bernt tietysti toivoi, koska rohkeni siksi selvästi näyttää tunteitaan. Ja kun Bernt kerran toivoi, miksei hänkin? Bernthän paraiten tunsi omat vanhempansa.
Merenneidon oli rakkautensa tähden astuttava haavoittaville veitsenterille. Ja muodossa tai toisessa vaati rakkaus tällaista uljasta, kärsimyksiä kaihtamatonta mieltä jokaiselta. Jos sitä häneltä vaadittaisiin tavallistakin suuremmassa määrässä, tahtoi hän puolestaan olla uskollinen lapsuusaikansa ihanteille.
— Kesän perhospäivät ovat ohi, sanoi hän Berntille. — Viikon kuluttua alkaa koulu.
— Tuleeko teillä olemaan paljonkin tunteja?
— Kolmessa koulussa. Ja aion tehdä työtä tarmoni takaa.
— Niin minäkin, — uljuudella, jota minulle on opettanut meren satu,Märchen Elisabet.
Ne olivat Berntin jäähyväissanat. Seuraavana päivänä hän läksi.
— Märchen Elisabet, toisti Liisa ja hymyili, kun hän juoksi kadun toiselle puolelle Röllerin kaupasta ostamaan kahvia sitä malttamattomasti odottavalle vanhalle rouvalle.
Herra Malm sattui olemaan yksin puodissa. Hän punnitsi kahvit Liisalle, mutta oli sitä tehdessään harmillisen hajamielinen. Ensin oli kahvia liian vähän; sitten sattui tulemaan niin paljon, että pussi oli vaihdettava suurempaan.
Oskar Malm siristeli likinäköisiä silmiään katsellen vaa'alle pantua kahvia, mutta hänen ajatuksensa punnitsivat jotain aivan muuta. Hän tiesi Bernt Silversköldin lähteneeksi. Ja tässä seisoi Liisa Spets yhtä iloa säteilevänä kuin kulkiessaan katua ritarinsa rinnalla.
Mitä se tiesi? Oliko kaikki ollut vain lyhytaikaisen kesän yhtä lyhyttä leikkiä? Tai tiesiköhän ilo onnellista kihlausta? Ei kai kukaan nainen antaisi rukkasia hienolle ja miellyttävälle parooni Silversköldille?Josjoku tekisi sellaista, voisi sitä ehkä odottaa juuri neiti Spetsin tapaiselta tytöltä. Hän ei antanut ulkonaisten arvojen lumota itseään. Hänen tekonsa samoin kuin hänen sanansa olivat usein yllättävän odottamattomia.
Vaaka kallistui tuntuvasti kihlauksen puolelle. Sehän olikin maailman tavallisin ja luonnollisin ilmiö, että nuoret iloiset ihmiset menivät kihloihin. Eikä se asia liikuttanut syrjäisiä.
Malm työnsi kysymyksen kylmäverisesti mielestään.
Illan suussa, kun liike oli suljettu ja kassa laskettu, hän hitain askelin läksi kävelemään kaupungin etäisintä laitaa kohti, avasi keltaiseksi maalatun, vanhuuttaan kallellaan olevan pienen rakennuksen oven ja astui sisään.
— Iltaa äiti-muori, — tervehti hän totuttuun tapaansa ripustaessaan takkinsa naulaan. Sitten hän veti korituolin uuninnurkkaukseen ja istui siinä äiti-muorin asetellessa ruokia pöytään ja samalla lakkaamatta puhua popistessa kuin lyhentääkseen odottavan lapsen aikaa. Äidin popina oli yhtä asiaan kuuluvaa kuin Mirren jokailtainen hyrinä. Oskar Malm ei olisi ymmärtänyt olevansa kotona, jos toista tai toista olisi puuttunut.
Pöydästä noustuaan tuli Malm muutaman kerran kuin leikillä sivelleeksi äidin kurttuisia käsiä. Sellaista sattui joskus hänen tuntiessaan suurta hellyyden kaipuuta. Mutta hän oli aina siitä hämillään. Sentähden hän koetti peittää sitä.
— Ai, ai, vai olet sinä taas pessyt pyykkiä, puheli hän. Minä ihan arvasin. Täytyi oikein koettaa käsistä.
Malm istui jo korituolissaan selaillen Mereshkovskyä, jota hän paraillaan tutki.
Äiti pani kuitenkin merkille, että Oskar monena iltana oli vähän haikealla mielellä ja taipuvainen hyväilemään — omalla — vahingon tai leikin laskuun pantavalla tavallaan.
Vähitellen rupesi kaikki kuitenkin luistamaan tavallista latuaan. Joulun lähetessä muuttui elämä entistä iloisemmaksikin. Röller oli luvannut palkankorotusta uudelta vuodelta ja muutenkin oli Oskarilla entistä enemmän hauskuutta, kun hän usein oli ollut vieraana rouva Sarsilla. Neiti Spets oli syksyn kuluessa usein käynyt liikkeessä ja oli silloin sekä kasvatusäitinsä että omasta puolestaan kehoittanut tulemaan.
— Saapa nähdä eikö hän jouluksi julkaise kihlaustaan, sanoi Oskar Malm kerran kuin ohimennen äiti-muorille. — Nuori Silversköld ja neiti Spets ovat luullakseni kihloissa.
Mutta kihlauksen julkaisua ei kuulunut. Sen sijaan tihenivät OskarMalmin käynnit Sarsilla huomattavasti. Äiti-muori pani sen merkille.
Oskar Malm piteli näihin aikoihin tilannetta useinkin ajatustensa vaa'alla. Kihloissa Liisa Spets ei ainakaan ollut. Ei mikään Sarsilla erityisesti muistuttanut Bernt Silversköldistä. Ja kun ajattelemaan rupesi, oli Silversköldin ja Liisa Spetsin ahkera seurustelu ollut yhtä viatonta kuin luonnollistakin heidän jo lapsuusiässä tapahtuneen tutustumisensa perustuksella. Yhteiskunnalliseen asemaan nähden oli neiti Spets sitävastoin paljon lähempänä sitä ryhmää, johon Malm itse kuului.
Jollei sitä vanhaa seurankipeätä ja katkeramielistä eukkoa vain olisi ollut, olisi seurustelu Sarsilla ollut erinomaisen hauskaa. Mutta muija pysytteli aina keskustassa, siten vähentäen yhdessäolon hauskuutta ja muuttaen sen luonnetta.
Tästä huolimatta teki Malm kevättalvella sen huomion, ettei maaliskuu koskaan ennen ollut tuonut niin täyspitoista kevättunnelmaa tullessaan kuin juuri nyt.
Ja kun kevät tuli, oli senkin hurma entistä suurempi. Ei vain saanut lyhyitä lomahetkiä venymään tarpeen pitkiksi.
Malm ajatteli tätä seisoessaan tiskin takana ja nähdessään LiisaSpetsin palaavan kotiin kolmannen koulunsa loppututkinnosta.
Nyt pääsi siis Liisakin ankaran työkauden jälkeen huoahtamaan. Ihmekö jos kulkikin aivan kuin tanssitahdissa. Tuometkin olivat paraiksi puhjenneet täyteen kukkaansa. Aurinko heloitti kesäisellä taivaalla ja ilma huumasi tuoksullaan.
Kun vain olisi ollut vapaa-aikaa vähän enemmän! Mutta kun sitä oli tällainen tiskin taakse kytketty raataja rahan alainen!
Puotiin tuli samalla useampia ostajia. Malm näytteli ja suositteli tavaroita, punnitsi, laski ja oli kohtelias. Mutta hänen ajatuksensa olivat kadun toisella puolella. Häntä olisi haluttanut tietää mitä Liisa teki, oliko tällä mahdollisesti jonkinmoisia suunnitelmia kesää varten ja huomasiko hänkin, että tämä kesänalku oli harvinaisen kaunis ja lupaava? Minkämoisin toiveinhan hän ajatteli tulossaolevaa lepoaikaa?
Malm vilkaisi uudelleen tiskin takaa kadulle päin. Silloin hän hätkähti. Nuori vaaleapukuinen herra läheni kiireisin ja joustavin askelin rouva Sarsin porttia.
Oliko — oliko se todella parooni Silversköld? Ja aivan kuin hän olisi tietänyt asettaa tulonsa juuri Liisa-neidin työkauden päättäjäisiksi!
Oskar Malm sukelsi pihanpuoleiseen, matalakattoiseen konttorihuoneeseen kirjoittamaan muutamia jo liian iäkkäitä laskuja. Bernt Silversköld sitävastoin jatkoi matkaansa onnen antamaa joustavuutta astunnassa ja ryhdissään voittajan varmuutta.
Vanha rouva, joka istui keinutuolissaan ikkunan ääressä, näki hänet ensimäiseksi. Hän unohti hetkeksi sekä ihmissuvun kiittämättömyyden että monen yksityisen kyvyn epämieluisella tavalla kolhia hänen luonteensa sekä luonnollisia että luvallisia särmäisyyksiä. Oli kuin nuoruus ja kesä olisi astunut sisään hänen ovestaan Bernt Silversköldin tervehtiessä tutunomaisesti ja kotiutuneesti kuin talossa vasta käynyt, kasvoillaan ilme, joka todisti hänen tulevan yhtä suurella ilolla kuin millä hänet otettiin vastaan.
Eikä Bernt laiminlyönyt mitään, mikä oli omiaan hyvittämään ikävissään istuvan vanhan mieltä. Hän puristi Liisan kättä vain hetken, sitten hän omisti koko huomionsa vanhalle rouvalle. Hän painautui vanhanaikuiseen nojatuoliin ja omisti sanan sen kiitosta ansaitsevalle mukavuudelle. Hän kehui rouva Sarsin virkeyttä, ilmaisi ilonsa vanhojen hauskojen kalujen näkemisestä ja hän muisti erityisesti rouva Sarsin silkille ommeltua puistoa lammikkoineen ja suihkukaivoineen, ainoa luomus, jossa vanhan rouvan taiteelliset taipumukset olivat päässeet esiintymään.
Vasta kun vanha rouva jonkun ajan kuluttua rupesi valittelemaan entiseen tapaansa, veti Bernt Silversköld vastahankaa. Hän painui syvemmälle mukavan nojatuolin pehmeään helmaan, katsoi tartuttava iloisuus silmissään ensin Liisaan sitten vanhaan rouvaan ja väisteli valituksia kohteliaasti: — Mutta hyvä rouva Sars, nythän on kesä, aivan ihmeellisen kaunis kesä.
Eikä vanha rouva voinut kieltää sitä. Hän tunsi kesän tenhovoiman tehoovaksi.
— Ja nyt te, neiti Spets, varmaan lähdette kanssani vähän vesille, ehdotti Bernt viimein tehdessään lähtöä.
— Märchen Elisabet, oletteko sama kuin ennen, kysyi hän rannalla ojentaessaan kätensä Liisalle tämän astuessa venheeseen.
Hän ei saanut sanaakaan vastaukseksi.
— Se oli tyhmä ja tarpeeton kysymys. — Bernt antoi vauhtia venheelleen ja hyppäsi samalla itse Liisan rinnalle. — Me olemme taas "venehessä ja vetten päällä", jatkoi hän silmän painuessa silmään.
Silloin tulla humahti vallaton tuulenpuuska. Se tarttui purjeeseen, pullisti sitä ja rupesi kiidättämään venhettä ulappaa kohden.
4.
Paahteinen päivä oli iltapuolessaan. Pitkäaikaisen helteen keräämä sähkö näytti pyrkivän purkautumaan. Siniselle taivaalle alkoi kokoontua pilviä. Silloin tällöin jyrähteli ukkonen kuin lähestymistään murahdellen ilmoitteleva peto. Äkkiä viilsi salama harmaansinertävien pilvien poikki. Taivas tummeni tummenemistaan. Salamat välkähtelivät yhä tiheämpään ja kumisten vyöryi ukkonen lähemmä.
Liisan ja Berntin täytyi laskea maihin läheiselle saarelle. He saivat venheen korjatuksi tuulelta suojassa olevaan lahden poukamaan. Itse he asettuivat poukaman rantaan viettävälle aukealle rinteelle. Liisa levitti sadetakkinsa heille istumasijaksi ja Bernt kietaisi omansa suojaksi heille sateen puolelle. Toisiinsa painautuneina he istuivat sen suojassa katsellen luonnonvoimien suurenmoista riehuntaa.
Kalliopohja heidän allaan kumahteli ja järisi, Myrsky pieksi vihaisesti kuohuvaa aallokkoa ja sadepisarat näyttivät kuin tuskassa kimpoavan korkealle sen pinnasta.
Raskas pimeys peitti seudun ylt'yleensä väistyen ainoastaan niiksi silmänräpäyksiksi, jolloin salama terävänä kuin taivasta halkova säilä välähti pilvistä.
— Ettekö te pelkää? kysyi Bernt hiljaa keskellä salamoiden ja ukkosen yhtämittaista ja miltei yhdenhetkistä riehuntaa.
— Pelkää? Minäkö, joka pienestä asti olen rakastanut kaikkea voimakasta ja suurenmoista!
— Meren lapsi, meren rikas satu. — Berntin ääni oli hyväilevä.
— Kaarna ulapalta.
Sanoissa oli haikeutta. Bernt tunsi aavistamalla, mikä sen oli synnyttänyt ja hän tarttui siihen rakkautensa opastamana.
— Lapsuutenne ulkonaisesti karut olot ovat varmaan kehittäneet teissä sitä voimaa, jota minä niin ihailen. Tietäisitte, miten avuttoman pieneksi se monesti tuntee itsensä, jonka tie on kulkenut tasaista myötämaata hellivän huolenpidon kaunistamana kuin tarkasti hoidettu puutarhapolku. Sellaisella tiellä käy ihminen mukavuutta rakastavaksi. Rajuilmat eivät miellytä. Mies on sisimmässään häpeissään, kun huomaa itsensä sellaiseksi.
— Sellaisen miehen pitää oppia rohkeaksi rajuilmojen ystäväksi.
Bernt näki siron pienen pään uljaasti kohoutuvan painavan sadetakin alta. Säännöllinen profiili esiintyi jalossa hienoudessaan mustana kuohuvan aallokon taustaa vasten ja pehmeästi pyöristyvä poski hehkui tervettä punaa houkuttelevan lähellä Berntiä.
Samassa revähti taivas kuin kahtia. Salama ei enää iskenyt säilänä. Se repäsi mustan pilvimuurin rikki täyttäen halkeaman liekehtivällä sähköllä.
— Katsokaa! — Liisan pää kohosi uudelleen. Hänen katseensa säteili ja kipinöi.
Silloin ei Bernt enää voinut hillitä itseään.
— Märchen Elisabet, tiedätkö mitä sinä olet minulle, sinä ihmeellisen ihana satu? — Hänen käsivartensa kiertyi lujasti Liisan vyötäisille ja uuden, liekehtivän sähkömeren syttyessä taivaalla painautuivat he toisiinsa rakkausonnessaan turvallisina kuin poikaset pesässä.
— Mutta Bernt, sanoi Liisa viimein hiljaa, kun he rajuilman lakattua olivat laskeutumassa rantaan, — onko tämä mahdollista? Sinä Silversköldien jälkeläinen aiot ottaa kumppaniksesi saaristolaistytön, joka on ollut ja yhä on köyhä sanan tavallisessa merkityksessä?
Bernt hypähti venheeseen ja ojensi kätensä Liisalle. — "Arm är ingen som älska vet. Rik gör kärlekens hemlighet". — Hänen katseensa painui syvälle noihin säteileviin silmiin, jotka olivat laulaneet hänen sisimpänsä täyteen rohkeata elinvoimaa ja onnen täysmittaista hurmiota.
— Mutta vanhempasi? — Liisa sanoi sen hiljaa, vaikka hän ei oikeastaan enää pelännyt vastausta. Hänestä tuntui niin luonnolliselta, että Bernt tullessaan uuden kesän kerällä, oli tullut tietoisena vanhempiensa mielestä.
Berntin katse painui. — Ehkä onneamme uhkaa myrsky juuri siinä suhteessa. Mutta yhdessähän me sen kestämme, siliä rohkea rakkaani. Liisa meni hetkessä aivan kalpeaksi. Hän tunsi järkyttävän voimakkaasti, että isku oli tullut yhtä ankarana kuin odottamattomana. Hän, jolle pelko tähän asti oli ollut tuntematon, tunsi äkkiä pelkäävänsä. Hän ei jaksaisi luopua Berntistä. Hän tunsi sen.
— Eivätkö vanhempasi tiedä mitään? — Kysymykseen tuli kova, terävä sävy.
— Ei oikeastaan. Minä olen kyliä koettanut kertoa sinusta siksi paljon, että heidän olisi pitänyt huomata, mutta he eivät tunnu aavistavan mitään.
Liisalta pääsi lyhyt särähtävä nauru. — He eivät voi aavistaa, että joku Silversköld siihen määrin unohtaisi oman ja sukunsa arvon.
— Älä ole kova. Älä ivaa. — Bernt käänsi isonpurjeen oikealle, sai siten purjeeseen puhalluksen lakkaamassa olevasta tuulesta ja pääsi samalla Liisan viereen. Hänen kätensä etsi Liisan kättä. — Muista heidän ikäänsä ja niitä oloja, joissa he ovat kasvaneet.
— Sitä juuri muistankin. Sentähden näyttää asema minusta toivottomalta.
— Luuletko että koskaan aion luopua sinusta?
— Mieluumminko vanhemmistasi?
— Älä puhu sellaisia. Minä olen heidän ainoansa. He eivät ajanpitkään voi kieltää minulta sitä, mistä koko elämäni onni riippuu.
— Meidän täytyy saada selvyys niin pian kuin suinkin, sanoi Liisa viimein pitkän vaitiolon jälkeen. Hän nojasi hetkeksi kuin tukea etsien Berntiin. Hän tunsi suurta, näännyttävää väsymystä. Vastikään oli tuntunut siltä kuin elämän malja ylitsevuotavana olisi nostettu hänen huulilleen. Hän oli usein ennen tuntenut sen karvautta. Nyt hän kerran sai maistaa sen taivaallista makeutta, sai kurottautua juodakseen pitkin, hartain siemauksin lapsuuden päivinä alkaneen janonsa sammuttamiseksi — — sitäkö varten, että kaikki samassa riistettäisiin häneltä?
— Bernt, minä en jaksa iloita niinkauan kun rajuilma voi tuhota koko kauniin onnemme.
— Minä matkustan huomenna vanhempieni luo. — Bernt veti Liisan syliinsä lujasti kuin ilmaistakseen, ettei mikään saisi häntä sieltä riistetyksi. Sitten hän nousi ja otti esille airot.
Tuuli oli lakannut. Veden pinta lepäsi mustankirkkaana heijastaen yhä kirkastuvaa taivaankantta ja äskeisen sateen synnyttämä utuinen sumu verhosi kesäiset rannat kepeään harsoonsa.
Liisakin nousi. — Katso, sanoi hän henkeään pidättäen. — Luontokin juhlii — — myrskyn jälkeen.
Bernt vain nyökkäsi. Hän souti jo.
— Annahan minunkin! — Liisa pyrki Berntin viereen.
— Tähän rinnalleko. — Bernt hymyili. — Mutta jaksatko sinä?
— Minä jaksan mitä hyvänsä — sinun rinnallasi. — Liisan katse säteili suurta, kärsimyksiä kaihtamatonta rakkautta. Mutta sitten nousivat kyyneleet hänen silmiinsä. Tuntui aivan siltä kilin hän olisi sanonut jotain, jolla loihti esille tuntemattomia ja tuhoovia voimia.
Hän nieli pariin kertaan, itseään voittavan päättäväisyydellä painaen alas pelkonsa. Sitten hän asettui Berntin rinnalle.
Vaieten he lujassa yhteenkuuluvaisuuden tunnossa soutivat venheensä satamaan.
5.
He olivat päättäneet tavata rantapenkillä, jolla edellisenä kesänä ensi kertaa olivat istuneet yhdessä. He tahtoivat välttää sekä rouva Sarsin että muiden mahdollista ja häiritsevää läsnäoloa.
Kääntyessään tienmutkassa penkille päin näki Liisa Berntin tuoneen venheensä rannalle. Bernt aikoi nähtävästi vesille.
Liisa vavahti. Berntin aikomus saattoi yhtä hyvin merkitä hyvää kuin pahaa, mutta se tuntui Liisasta sittenkin onnettomuuden enteeltä.
Bernt istui selin venheessä Liisan tullessa. Hän ei kuullut läheneviä askeleita. Sekin oli huono enne. Vasta kun Liisa kutsui häntä nimeltä, hän nousi ja kääntyi rantaan päin.
Samassa Liisa tiesi kaiken. Sanaakaan sanomatta hän hyppäsi venheeseen. Bernt alkoi soutaa. Hän souti saarelle, jossa he olivat viettäneet onnensa suuren juhlahetken.
He istuivat äänettöminä venheessä, äänettöminä nousivat maihin. Vasta kun venhe oli vedetty maalle ja Liisa kääntyi nousemaan rannasta kuuli hän Berntin äännähtävän.
— Liisa. — Se tuli kuin hätähuuto. Bernt oli vaipunut rantakivelle.Hän vapisi ylt'yleensä voimakkaasta itkusta.
— Kaikki on siis lopussa? — Liisan ääni oli soinnuton, katse kyyneleetön, jähmettynyt.
— Lopussa? Mitä sinä tarkoitat? — Bernt karkasi pystyyn. — Luulet — että aion luopua sinusta?
— Sinä et voi etkä saa mennä naimisiin vasten vanhempiesi tahtoa.
— Heidäntäytyymyöntyä, — — joll'ei —
— Bernt. — Liisa painui polvilleen mättäälle, tarttui Berntin käteen ja katsoi häneen mielenliikutuksen tuoma kalpeus kasvoillaan, katseessa sydämen suuri, ylitsevuotava rakkaus. — Bernt, tällä hetkellä olen kiitollinen orpouteni raskaista päivistä. Ne ovat opettaneet minua kunnioittamaan kodin pyhyyttä.
Hän olisi tahtonut jatkaa, mutta hän ei voinut. Hän tunsi vain, että hän mieluummin tahtoi kuolla kuin särkeä Berntin suhdetta vanhempiin. Se, joka ikänsä nälkäisesti oli kaivannut kotia ja vanhempien rakkautta, tunsi ehkä tuon suhteen pyhyyden syvemmin kuin kukaan muu.
— Entä kahden sydämen yhteenkuuluvaisuus —? Eikö sekin ole pyhä?
Liisan pää nousi. Hänen katseensa painui Berntin katseeseen täynnä suuren, antautuvan rakkauden hartautta. Hän ei saanut vastatuksi toisin.
Bernt painoi käden silmilleen. — Anna anteeksi, — anna anteeksi. Minä olen mieletön tuskasta.
Silloin kokosi Liisa voimansa. Hän tunsi velvollisuutensa ajatella ja toimia Berntinkin puolesta. Bernt ei sitä jaksanut.
— Bernt, puheli hän hiljaa sivellen Berntin kättä, — jos suhteesi vanhempiisi olisi vähemmän ehjä, en ehkä epäröisi. Minäkin pidän sydänten oikeutta pyhänä. Mutta minä tiedän, ettet ajanpitkään voi olla onnellinen suhteessa, joka särkee välit vanhempiisi. Minulta kysytään siitä syystä voimaa sinunkin puolestasi. — Bernt, sano, olivatko he ehdottomasti vastaan?
Vastausta ei kuulunut. Bernt tapaili sanoja, jotka vastaisivat totuutta, ilmaisematta liian jyrkästi hänen vanhempiensa mielentilaa. Mutta hän ei löytänyt.
Liisa käsitti äänettömyyden ja hänessä nousi raju katkeruuden tunne. Se kutsui sekä Berntin vanhemmat että itse kohtalon tilille tällaisesta teosta. Hellyydennälkää nähneen, isättömän lapsen osa oli itsessään tarpeeksi kova. Kun rakkaus kutsui ja oma koti kerrankin kangasti näköpiirissä, ei ollut kellään oikeutta tuhoavasti asettua esteeksi.
Hänen teki mieli nauraa kovaa, ilkkuvaa naurua noille sukuylpeytensä itsevanhurskaille orjille, jotka kai mielestään olivat ehdottoman oikeutetut hylkimään saaristolaisnaisen äpärälasta. He tietysti siinä suojelevina enkeleinä vartioivat oman lapsensa onnea.
— Bernt, sanoi Liisa viimein matalalla äänellä, — me emme saa kiduttaa itseämme. Mikä on tehtävä on tehtävä pian. Lähdetään Bernt.
Mutta Bernt ei liikahtanut. Hän tuijotti vain Liisaan, näki tuskallisen selvänä yksityiskohdan toisensa jälkeen tämän piirteissä tunteakseen miten kaikki, joka lyhyen aikaa oli ollut hänen suurimpana ilonaan nyt sitä kipeämmin repi ja raateli. Noita kiharoita oli hän suuressa riemussa sivellyt, noita silmiä suudellut. Tuosta kirkkaasta katseesta oli hän juonut kuumaa, sykähtävää elämän voimaa. Ja nyt, — nyt —
Oli kuin tulinen miekanterä olisi upotettu hänen sisimpäänsä.
— Bernt lähde, kuuli hän Liisan sanovan. Mutta silloin hän karkasi pystyyn. — Lähde — lähde. Tiedätkö sinä mitä sinä sanot? — Sinulle ei ero ole sitä mitä minulle. Sinä jaksat ajatella ja toimia. Sinä pysyt lujana ja järkähtämättömänä. Minä olen aivan mieletön. — Sinä olet kaikkeni — elämäni. — Minä en voi erota sinusta. Hän painoi kädet ohimoilleen ja lyyhistyi uudelleen itkien kivelle.
Liisa seisoi hetken liikahtamatta hänen rinnallaan. Ajatukset ja tunteet risteilivät rajun voimakkaina hänen sisimmässään. Berntin tuska tuntui hänestä kadehdittavan mutkattomalta. Toisin oli hänen.
Hänen täytyi suuren sydänsurun ohella taistella lapsuudesta asti rajattoman voimakkaaksi kasvanutta sisäistä nälkää vastaan, hänen täytyi otella katkeruutensa kanssa, vaientaa Berntin vanhempiin kohdistuvia syytöksiä ja hillitä itseään niin, ettei omassa tuskassa tulisi lisäämään toisen surua. Ja tämä vei kamppailuun, jonka helteessä sydän ei edes etsinyt sanoja surulleen.
— Sinä jaksat, sinä, — kuuli hän Berntin sopertavan.
Silloin hän unohti kaiken muun. Hän tunsi vain rakkautensa voiman.
Hän nousi, otti Berntin pään käsiensä väliin ja painoi sen rintaansa vastaan. Joka liikkeessä oli äidin otetta.
— Bernt, sanoi hän. hiljaa, — minä jaksan, sillä minä rakastan sinua naisen rakkaudella. Sinun onnesi merkitsee minulle enemmän kuin omani.
Hän seisoi yhä hiljaa liikahtamatta, kädet Berntin kaulassa. Hänen olennostaan virtasi ihmeellistä, tyynnyttävää voimaa Berntiinkin. Hänen sielunsa silmien eteen nousi kuva Böcklinin "Uhrilehdosta", jossa kaksi valkopukuista olentoa rinnan polvistuu alttarin eteen hiljaisen saattueen äänettömästi lähestyessä. Bernt ja hän, he seisoivat tänä hetkenä rakkautensa uhrilehdossa. Pyhä tuli paloi alttarilla. Uhri oli laskettava sille — yhdessä ja nurkumatta, laskettava täydellisessä antautumisessa, mutta samalla rakkaudessa, joka saattoi kantaa uhrinsa, mutta ei sammua, joka öisten varjojenkin ympäröimänä paloi pyhänä liekkinä.
— Rakkaani, sanoi Liisa hiljaa, — oma rakkaani!
Ne sanat nostivat tuskan aallot entistä ankarampina Berntin sisimmässä.
— Sinä hyvä, — sinä voimakas, minä en voi luopua sinusta. Olot voivat muuttua. Niidentäytyymuuttua.
Liisa irroittautui Berntin syleilystä. Hänen katseeseensa syttyi uusi, ihmeellinen kirkkaus. Sitä säteili koko hänen olemuksestaan. — Minä voin odottaa, — muista se, — sanoi hän suurella hartaudella. — Muista se. Minä odotan.
* * * * *
Kun he sydänyön aikaan laskivat kaupungin rantaan, toisti hän vielä kerran: — Bernt, minä odotan.
Kesäyön valkeus väreili heidän ympärillään. Heille se oli kesän keskelle syntynyt syysyö.
1.
Elämä oli harmaata — harmaata — harmaata — keskellä kirkkainta kesää. Lukuisa joukko kesäkurssilaisia oli taas saapunut pikku kaupunkiin. Kaduilla kuljeskeli iloisia, vaaleapukuisia nuoria ryhmissä. Syömäneuvojen helinä ja vilkas puheen sorina kuului ruokaloista usein kadulle asti ja moni pikkukaupungin vanhus vilkaisi tavallista useammin katupeiliinsä siten häkkilinnun tavoin nokkiakseen itselleen murusen ympärillä kukkivasta kesäisestä ilosta.
Mutta Liisalle oli elämä jokapäiväistä taistelua tappavan ikävää harmautta vastaan. Joka aamu vaati uutta rohkeutta. Uusi päivä oli uusi taakka, joka oli kannettava päähän asti. Ja kun ilta tuli vapauttajana, todisti sen tuoma helpotuskin taakan raskaudesta.
Liisa katkaisi rihmansäikeen, tarkasti korjaamaansa puseroa ja rupesi sitten kiireesti pukeutumaan. Sitä tehdessään hyräili hän hiljaa:
"Kukka liittyvi kukkahan.Rukka liittyvi rukkahan,Minnekä liityn mä Mirjam rukka,Missä on Mirjamin kukka?"
Bernt oli ja pysyisi poissa. Viikoista muodostuisi kuukausia, kuukausista vuosia, vuosista ehkä vuoskymmeniä. Kotiolot muodostuisivat tietysti entistä harmaammiksi. Yhdessäolo oli nyt jo kuin raskaan kuorman eteenpäin hilaamista. Raskaammaksi se yhä kuluvien vuosien vaikutuksesta tulisi. Kuinka hän jaksaisi odottaa, odottaa rohkeasti?
Hän vilkaisi läheiseen peiliin, näki otsansa laskoksissa ja polkasi jalkaa itselleen. Oli miten oli, mikä oli kannettava, oli kannettava reippaasti.
Hän livahti äänettömästi etehiseen, siitä pihalle ja kääntyi sitten ripein askelin kulkemaan rantakatua pitkin. Lähetessään pientä vanhanaikuista nurkkataloa, näki hän naisen pään, joka avoimesta ikkunasta kurkisti kadulle päin. Hän hymähti ja joudutti askeleitaan.
Tutustuminen Elna Rönnströmiin oli tullut yhtä odottamattomana kuin virkistävänä valonpilkahduksena hänen arkisen ikävään elämäänsä. Pikkukaupungin asukkaat eivät yleensä olleet erittäin mielenkiintoista väkeä. Eikä hänellä itsellään ollut kykyä enemmän kuin haluakaan miellyttää niitä, joista hän ei omasta puolestaan välittänyt. Hänen seurapiirinsä oli siitä syystä pysynyt pienenä, seuraa kaipaavan kasvatusäidin mielipahaksi.
— Vihdoinkin! — Nuori nainen tuli avopäin juosten pihalle, tarttui Liisan molempiin käsiin ja veti hänet muassaan sisälle. — Minä olin jo tulla aivan kärsimättömäksi.
— Hyvänen aika, odotitteko?
— Odotin. — Toinen nauroi suin ja silmin. — Minä olin päättänyt ajatusteni voimalla saada teidät tulemaan tänne luokseni. Nähkääs, minulla on selvät tuntemukset ihmisistä, enkä minä koskaan vastusta niitä, vaan päinvastoin. Heti kun tutustuin teihin kursseilla päätin hieroa tuttavuutta. Mutta nyt odottaessani luulin jo epäonnistuneeni. Te viivyitte kovin.
Hän työnsi Liisan pakottavasti vanhaan, kaksisoutuiseen keinutuoliin ja asettui itse rinnalle. — Nämä tällaiset ovat rakkaudenrattaita. Niissä ei saa istua muuta kuin sellaisen kanssa, josta pitää. Ja nyt minä tahdon istua tässä, teidän rinnallanne, niin erilaiset kuin me kaksi olemmekin. — Tiedättekö, minulla oli kerran pari toveria, jotka eräästä Maria Corellin kirjasta innostuivat ajatukseen, että heillä oli henkiset puolisonsa haudan toisella puolella. Mutta odottaessaan haudantakaista omaansa menivät he kumpikin täällä naimisiin. Te ette tekisi sillä lailla. Te odottaisitte totisesti.
— Montakohan kertaa me oikeastaan olemme tavanneet? Ja nyt te latelette minulle millainen minä olen ja mitä minä tekisin. — Liisan kasvoilla kuvastui puoleksi huvitettu, puoleksi ivallinen ilme.
— Siksi että te huvitatte minua. Nähkääs, minä olen nykyhetken ja elämän palvoja. Tuollainen sitkeä, uskollinen odotus voi olla ihailtavaa, siinä missä se todella on paikallaan, mutta minulle se ei sovi. Se on minusta kovinepäkäytännöllinenkanta. Minkä verran minä hyödyn haudantakaisesta puolisosta? Jos sellainen on hankittava, tahdon minä osani täällä. Haudantakaisuus on joka tapauksessa peloittavan tuntematon ala. Mutta me tiedämme mitä elämä täällä on ja me tiedämme miltä onni tuntuu. Jokainen "nyt" on kuin kukka, jonka hienointa nestettä minä mehiläisen tavoin tahdon imeä itseeni. Sillälailla minä palvon elämää ja sen käsistämme hupenevia hetkiä.
— Teistä ja teidän kannastanne ei ainakaan ole vaikea päästä selville. — Liisa ei voinut olla nauramatta. Ja samalla tuntui mieltävirkistävän hauskalta. Tällainen välitön avomielisyys oli huvittavaa, etenkin silloin kun itse sai pysyä syrjässä ja vain tehdä huomioita. Elna Rönnströmin välitön myötätunto oli kai sitäpaitsi ilmaus jonkinlaisesta sisäisestä sukulaisuudesta. Eikä sitä hänenlaiselleen usein suotu. Hän oli välittömille tunneihmisille liian tyyni ja järkevä. Arkisen järkevästi arvostelevien joukossa hän oli muukalainen, jonka kieltä ei tajuttu ja joka eristävän voimakkaasti tunsi oman povensa hehkua tyynen ja tasaisen pinnan alla.
Liisa nousi. Herttaisesta vastaanotosta huolimatta teki hänen mielensä kävelemään. Hän olikin tullut kävelytoveria hakemaan. Hän tuli yleensä vähän olleeksi ulkona, kun enimmäkseen oli kasvatusäitinsä seuranaisena.
Elna Rönnström oli kohta valmis. Mutta hän tahtoi ensin esittää vieraalleen kaikenmoista pikkuhyvää, jota hän oli tuonut muassaan. Hän ei voinut tyytyä elämään tyhjäseinäisessä vuokrahuoneessa tai kaikenmoisen ruman romun täyttämässä suojassa. Sentähden hänellä oli omat Sindingiläiset, Larssonilaiset ja Zornilaiset palasensa muassaan. Hän tahtoi siinäkin suhteessa saada nauttia. Ja asuinpaikkansa hän myöskin valitsi niin, että sai nauttia mahdollisimman paljon, kuten täälläkin, missä toisella puolella näki pihamaan jasmiinipensaineen ja suurine keltaisine liljoineen, toisella kimaltelevan vedenpinnan vihertävän lehtiverkon läpi.
— Pääsemmeköhän tänään lähtemään, jos minun ensin pitää ihailla kaikkea mitä teillä on näytettävänä?
— Mennään, mennään. — Elna Rönnström kiskaisi urheilulakkinsa naulasta, kieputti vierastaan kerran lattiata pitkin ja veti hänet sitten käsipuolesta kadulle.
— Entäs nyt? — Liisa katsoi kysyvästi toveriinsa. — Te saatte määrätä.
— Sinne minne nenä tietä neuvoo. Ei oikeaan, ei vasempaan!
He olivat kulkeneet kappaleen matkaa, kun kohteliaasti tervehtivä pyöräilijä sivuutti heidät. Elna Rönnström seurasi pyöräilijää katseellaan. Sitten hän rupesi nauramaan. — Älkää sanoko mitään, minä tiedän kaikki. Hän on konttoristi tai jotain sentapaista, on arkisenikävä ilmiö ja rakastunut teihin.
Liisan helein nauru kieri katua pitkin.
Elna-neiti pysähtyi samassa, pidätti henkeään, otti Liisaa hartioista ja puisti. — Ihminen, mistä saitte tuollaisen naurun? Sen tuntisi tuhansien joukosta.
Taas helähti helmeilevä nauru ilmoille. Mutta se katkesi omituisesti kesken ja siinä oli särähtävä sivuääni, joka herätti Elna Rönnströmin huomiota.
— Iloisen naurun lahja annettiin minulle erityistä tarkoitusta varten.
— Peitteeksi ja panssariksi sairaalle sisimmälle, jatkoi ElnaRönnström.
Nyt oli Liisan vuoro pysähtyä. — Me kai jo kauan olemme tunteneet toisemme, sinä ja minä, — sanoi hän viimein matalalla äänellä. Sitten he käsi kädessä ja vaiteliaina jatkoivat matkaansa.
Heidän kulkiessaan keltaisen ja kallellaan olevan pienen talon ohi, pääsi Elna Rönnströmiltä iloinen huudahdus.
— Katsos tätä, Liisa, mikä mainio Larssonilainen pala! Valkonurkkainen talo, heleät pelargooniat ikkunoissa, kissa portailla kehräämässä ja pihamaalla sireenit ja auringonkukat täydessä loistossaan. Tämä on oikein kuin satumaja. Vanha kumaraselkäinen mummo kuuluisi vielä asiaan.
Pensaikossa rasahti, kissa portailla teki pitkän loikkauksen ja läksi juhlallisen pitkiksi venytetyin askelin vieraita vastaan samassa kun kumara pieni naisolento ilmestyi kukassaan olevan sireenipensaan takaa.
Elna Rönnström meni hämilleen. Mutta vilkaisematta häneen suuntasi nainen askeleensa Liisaa kohden.
— Neiti Spets, miten kovin hauskaa! — Kurttuinen käsi nosti portinsalpaa, ojentautui Liisalle ja tahtoi väkipakolla vetää hänet kadulta portin sisäpuolelle.
Liisan estelyt muistuttivat vanhusta nähtävästi toisenkin vieraan läsnäolosta. Hän kääntyi Elnaan. — Ja tässä on se neiti, joka äsken kaipasi kumaraselkäistä pientä mummoa. Nähkääs — hiljaisessa pikkukaupungissa kuuluu sana kauaksi. Mutta en minä pane pahaksi.
Hän piteli heitä yhä kädestä, veti perässään pihaan ja asetti istumaan penkille kukkivan sireenipuun alle kaiken aikaa lakkaamatta puhellen milloin vierailleen milloin kissalleen.
— Niin, niin, tällaisessa paratiisissa minä asun. Eikö se ole aivan kuin taivaan esikartano? — Ja katsokaa näitä lemmenkukkia tässä pensaan juurella. — Hän taittoi muutamia vierailleen. — Ne ovat suuret ja siniset kuin minun Oskarini silmät. — Häts mirri, älä siinä tunkeile. — — Niin juuri — ihan kuin Oskarin silmät. Ja kun hän on poissa, katselen minä niitä ja kiitän niitä. Ymmärrättekö, minä kiitän niitä kaikesta. Hän ei itse tahdo kuulla kiittelemisiä. Hänestä kaikki kuuluu äiti-muorille. Sellainen hän on ollut pienestä asti. Hän on aina kotona, lukee ja ajattelee, — ajattelee liiankin paljon. Hän oli jo pienenä ajatteleva lapsi. — No mutta Mirri, sitähän sinä tässä mauruat, että minä unohdan tarjota jotain vierailleni.
Mitkään vastaansanomiset eivät auttaneet. Mummo ei ottanut kuullakseenkaan, että kyläily oli syntynyt aivan kuin vahingossa. Vieraat olivat joka tapauksessa hänen luonaan ja se oli pääasia.
Hän pyörähti kellahtavaan pikku taloonsa ja palasi hetken kuluttua tarjottimella lautasellinen mansikoita. Ne olivat kesän ensimäisiä ja siitä syystä sopivat juuri näin harvinaisille ja mieluisille vieraille.
— Mutta Liisa, — tiukkasi paluumatkalla Elna, — sanohan lopultakin, kuka oikeastaan on tuo mainio ja mallikelpoinen Oskar?
— Sama "arkisenikävä" pyöräilijä, josta sinulla tunti takaperin oli varma ja valmis arvostelu.
Helisevä nauru kieri Rantakatua pitkin. Se soi niin kirkkaana ja vallatonta iloa tartuttavana, että herra Malmkin, joka sattui seisomaan Röllerin liikkeen portailla, hymyili samalla kun hieno heikko puna nousi hänen tavallisesti tasaisen kalpeille kasvoilleen.
2.
Rouva Sars heittelihe levottomasti edes ja takaisin leveässä, vanhantyylisessä vuoteessaan. Kehuessaan vanhaa, hyvää aikaa, kehui hän usein samalla itseään. Hänellä ei ollut tietoa hermoista eikä unettomuudesta. Hän oli menneen hyvän ajan lujaa ja kelvollista tekoa.
Mutta tänä yönä pettivät sekä hermot että unenlahjat. Hän ei nukkunut. Hän riiteli Jumalalle ja ihmisille tapahtumista, jotka työntämällä työnsivät hänelle velvollisuuksia, joita hän ei ensinkään tahtonut niskoilleen.
Sisar Amalia oli taas kirjoittanut. Emma Sars tuli huonolle tuulelle aina kun tunsi sisarensa käsialan. Edellisenä iltana kirjeen saapuessa istui hän illallispöydässä. Hän työnsi kirjeen avaamattomana luotaan ja rupesi purkamaan harmiaan Liisalle.
Sisar Amalia pyysi tietysti taas rahaa jonkun tähdellisen tai turhan reijän tukkeeksi. Mutta ajanpitkäinen säästämiseen oppimattoman ihmisen avustaminen oli tämän siveellistä rappeuttamista. Eikä Emma Sars aikonut antautua sellaiseen.
Pöydästä noustessaan hän oli vahvasti päättänyt tällä kerralla olla avustamatta. Mutta aivan kuin kiusalla olikin kirje toista maata. Ei siinä pyydetty pientä eikä suurta raha-avustusta. Amalia ilmoitti vain lyhyesti miehensä kuolemasta, mainitsi joka suhteessa turvattomasta asemastaan ja lisäsi, että hänen täytyi palata Suomeen, luonnollisesti kotikaupunkiinsa ja mieluimmiten sisar Emman luo, joka asui omassa talossa ja jolta varmaan liikeneisi joku nurkka avuttomalle sisarelle. Tämä viimeinen ja tärkein kohta tuli kirjeen lopulla aivan kuin ohimennen.
Emma Sarsin kurkkua aivan kuivasi suuttumuksesta. Hän kohoutui kyynärpäälleen, hörppäsi kulauksen viereisestä vesilasista ja kääntyi toiselle kyljelle saadakseen unenpäästä kiinni.
Mutta unta ei tullut. Hänen täytyi ajatella lankoaan. Se mies se vasta oli tehnyt kaikki sopimattomalla ajalla sekä eläessään että kuollessaan. Kun hän nuorena, kaupungin soittokuntaan kuuluvana soittoniekkana tutustui Sarsien perheeseen, toivoivat sekä Sarsit että koko kaupunki hänestä paljon. Hän kävi siihen aikaan ahkerasti Sarsilla ja nautti siellä suurinta vieraanvaraisuutta. Mutta eikös mies silloin — tulevan suuruutensa toivossa — ruvennutkin hurjastelemaan. Hän velkaantui yhä enemmän eikä muutenkaan ollut kohoamassa, vaan päinvastoin. Ja silloin — juuri silloin hän rohkeni kosia, — aivan kuin hän, Emma Sars, olisi ollut luotu pelastusköydeksi häviöön menevälle.
Ja myöhemmin — kun mies ajaksi oli päässyt hyvään leipään käsiksi ja muutenkin parannellut tapojaan, silloin hän kääntyi Amalian puoleen!
Tämä kuolemakin oli nyt ihan samanlaista harmittavaa kiusantekoa. Vastikään oli mies ollut terve ja hyvissä voimin, mutta paneutuupa siitä vain vuoteeseen ja kuolla kupsahtaa ihan kuin saadakseen työntää vaimonsa toisen elätettäväksi. Olivathan ne viitoset ja kympit, joita tuontuostakin täytyi pistää Amalian kirjeisiin, monesti mieltä kaivelleet. Mutta mitä ne sittenkään merkitsivät sen rinnalla, mistä nyt oli kysymys. Tilapäinen avustus muuttuisi vakituiseksi elättämiseksi.
Ja se Liisakin kun vain hoki sitä, että sisar on sisar. Luulikohan hän siitä itse jollain tavoin hyötyvänsä? Ehkä uskoi saavansa enemmän vapautta, kun tuli toinen taloon? Sitten puuttui vain, että molemmat elätit liittyisivät yhteen häntä vastaan ja hän aina saisi tuntea olevansa kiittämättömyyden ja nurjamielen ympäröimänä.
Emma Sarsia ihan sapetti. — Yhäkö sinä olet hyväntekeväisyyttä harrastavalla tuulellasi, viskasi hän Liisalle kohta tavatessaan aamusella.
Liisa jatkoi aamiaisen pöydälle asettamista. Hän nauroi. — Mitäpä minä sitä harrastaisin mamman varoilla. Ajattelin vain että oma sisar. Ja kun syrjäisillekin on liiennyt.