The Project Gutenberg eBook ofNaiskohtalo: RomaaniThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Naiskohtalo: RomaaniAuthor: Marja SalmelaRelease date: December 10, 2014 [eBook #47622]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NAISKOHTALO: ROMAANI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Naiskohtalo: RomaaniAuthor: Marja SalmelaRelease date: December 10, 2014 [eBook #47622]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Naiskohtalo: Romaani
Author: Marja Salmela
Author: Marja Salmela
Release date: December 10, 2014 [eBook #47622]
Language: Finnish
Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NAISKOHTALO: ROMAANI ***
Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Romaani
Kirj.
WSOY, Porvoo, 1917.
Kotirannasta.Eteenpäin.Voimat vastakkain.Ristituulissa.Äiti.Leivän puolesta.Onnen kesä.Seestymässä.
Saaren lounaisrannalla oli syvä lahdenpoukama, jonne tuulen käydessä selältä päin lakkapäälaineet tulla vilistivät kuin hurjasti karkaava lammaslauma. Tuulen ja veden muodostama leveä, tasaisenloiva hiekkareuna kierteli kaarena veden rajaa. Sen yläpuolella alkoi mehevää nurmea kasvava tasainen kenttä, sekin poukaman tavoin kaareutuen melkein hevosenkengän muotoon. Siinä missä nurmi loppui ja metsä alkoi, rupesi maa jyrkästi kohoamaan saaren keskustaan päin. Mäentörmällä olevalta talolta rantaan johtava polku tulla luikerteli alamäkeä kuin kiirettä pitävä kevätpuro. Ehtiessään nurmi-alueelle haarautui se joen tavoin kuin suistomaaksi, jonka monet pienet polut johtivat poukamassa teloillaan oleville, litteäpohjaisille saaristolaisvenheille.
Etäisin näistä, aivan uusi, nuortean voimakkaalta näyttävä venhe oli puolitiehen työnnetty teloiltaan. Se oli kuin lähdössä.
Oltiin iltapuolessa. Vanhuuttaan harmaan rakennuksen takaa kuului sähisevää ääntä ja tahkon pyörintää. Joku kai siellä teroitteli työaseitaan. Tuvan ja kamarin välisessä porstuassa liikuskeli nainen. Tuon tuostakin kuului astioiden kolinaa, välillä jykevän voimakkaita askelia.
Pihamaalla ei näkynyt ketään. Suuri, harmaanjuovikas kissa vain venyttelihe auringon paahtamalla porraskivellä, toisella, puoleksi avoimella silmällään hiukan valvoen aitan puolella raaputtelevia kanoja.
Äkkiä pistäytyi tytön pää esiin pihan toisella kupeella olevan halkopinon takaa. Tyhjä pihamaa näytti lupaavalta. Tyttö ryntäsi esiin, laski huimaavaa vauhtia alas rantaan, suoraa päätä osaksi teloiltaan työnnetyn venheen luo, jonka kojuun hän kiireisesti sukelsi. Puhalleltuaan muutaman kerran kuin päästäkseen hengästyksestään, kaivoi tyttö puseronsa alta esiin vanhan, rikkonaisen kirjan, avasi sen tietyltä paikalta, viskautui pitkäkseen penkille ja rupesi lukemaan.
Oli kulunut suunnilleen tunti. Aurinko oli alenemassa ja varjot rannalla liekkuivat pitkinä viiruina edes ja takaisin tasaisella nurmikentällä. Silloin tytön pää taas pistäytyi näkyviin kojun ovesta. Säikähdykseen vivahtava hämmästys kuvastui hänen kasvoillaan. Hän vetäytyi paikalla takaisin kojuun, otti penkille viskaamansa kirjan käteensä, sulki sen huoahtaen kuin vastenmielisesti hyvästelevä ja pisti sen sitten poveensa.
Sen tehtyään näytti hän hetken arvelevan. Ei kuitenkaan vielä tehnyt mieli lähteä. Hän painautui takaisin penkille ja jäi ajattelemaan lukemaansa.
Miksipä ei hänellekin joskus voisi tapahtua tuollaista ihmeellistä, ei nyt aivan samanlaista, — ei hän sitä pyytänytkään — eipähän hän ollut mikään kadonnut kuninkaanlapsi tai lumoava merenneito. Mutta kun vain sattuisi jotain kaunista ja erikoista, tai jotain sellaista, että hän saisi näyttää pystyvänsä johonkin, josta ei moitittaisi ja sätittäisi, vaan kiitettäisiin.
— Liisa ho-oii, ho-ho-ooii.
Ääni tunkeutui pistävän terävänä Liisan korviin. Hän karkasi pystyyn, nyrpisti päättävästi huuliaan ja läksi uhmamielinen ilme kasvoillaan nousemaan mäkeä.
— Vai sieltä sinä tulet. Olet kai taas jättänyt työsi kesken? — Lujarakenteinen ja kasvoiltaan karheapiirteinen nainen loi vihaisen silmäyksen hänen eteensä pysähtyvään tyttöön.
— Minä en osaa ommella.
— Sinun täytyy oppia. Mutta sinä kai taas olet katkaissut neulan?
— Niin olenkin.
Sähähtävä korvapuusti poltti samassa tytön poskea.
— Ja tuollaisia hankitaan maailmaan kunniallisille ihmisille kuormaksi ja rasitukseksi!
Tytön silmissä välähti. Hän oli tähän asti seisonut suorana ja hievahtamatta tähystäen tutkijaansa silmästä silmään. Nyt kääntyi katse hieman syrjään. Siinä lieskahti kuin vihaa. Mutta tyttö itse ei hievahtanut paikaltaan.
— Hae työsi ja kiireisesti.
Tyttö kääntyi taakseen katsomatta rakennuksen nurkalle, vetäsi voimaliikkeellä kivijalassa irrallaan olevan kiven paikoiltaan ja kaivoi sen alta esiin karhean, kokoon rutistetun säkin. Sitten hän vei sen portailla odottavalle.
— Vai tuollaiseen koloon sinä hautaat työsi!
— Niin, kun minua suututti.
— Mokoma, kehtaatkin puhua suuttumisistasi! Tytön katse yhä tuimeni. Näytti siltä kuin hän olisi aikonut vastata mielenpurkauksella. Mutta samassa kuului porstuasta raskaita askelia. Tahkon pyörintä oli lakannut. Keski-ikäinen mies kirves olalla ja suu hyvänsuovassa hymyssä astui pihalle.
Liisan ilme muuttui samassa. Hän oikaisihe, katsoi emäntään lauhtuneena, mutta päättävästi ja sanoi itsetunto joka äänen väreessä: — Antakaa minun toimittaa asioita kaupungissa, kyllä minä osaan sellaista.
Mies oli juuri kulkemassa ohi. Hän pysähtyi, vilkasi syrjästä molempiin ja jatkoi puheeseen aivan kuin hän alusta asti olisi seurannut sitä: — Niin, antakaa vain Liisan toimittaa. Kyllä hän pystyy sellaiseen. — Mies jatkoi matkaa vastausta odottamatta. Mutta emäntä viskasi ärtyneen katseen hänen jälkeensä. — Aina tekin Jere puolustatte. —
— Sinä, senkin retkale, — hän jatkoi kääntyen Liisaan — älä luulekaan, että tuollaisilla ehdotuksilla pääset eroon työstä.
Emäntä vilkasi portille päin. Rannalta tulevaa polkua nousi pyykkikoria kantava nainen. Pihaan astuessaan loi tämä pikaisen katseen portailla seisoviin, mutta jatkoi sanaakaan sanomatta matkaa pihan toiselle puolelle.
— Annat äitisi raataa ja nostaa pientä palkkaa sentähden, että sinä laiskuudessasi olet hänen leipäänsä vähentämässä, — emäntä yhä pauhasi.
— Tässä on. Ottakaa. — Tyttö työnsi säkkiriekaleen emännän käteen, töyttäsi porstuaan, sieppasi multaisen perunakopan käteensä ja huusi emännälle ohi pyyhkäistessään: — Minä tuon perunoita pellolta, minä pesen ne ja keitän ja saatte nähdä, että kyllä minä osaan.
Emäntä ei kuullut enempää. Hän palasi askareilleen, mennessään murahtaen jotain sisusta, joka ei antanut myötä senkään vertaa, että olisi saanut kuulla minkälainen oikeastaan oli.
Toiset istuivat jo ruokapöydässä, kun Liisa hiljaa ja huomaamatta asettui penkille äitinsä rinnalle. Äiti ei katsonutkaan häneen, työnsi vain palan kuivaa leipää tyttöön päin ja jatkoi syöntiään.
Puhuttiin seuraavan päivän kaupunginmatkasta. Illan kalansaalis oli vasta punnittu ja miehet arvioivat sen hintaa.
— Jere hoi, annatteko te uuden venheenne minulle lainaksi? — Isäntä vilkasi pöydän toiseen päähän, vaativa kysymys katseessaan.
— Mikäpä muu kuin antaminen. — Jere nuolasi miettivästi keitonjätettä lusikan laidasta ja sylkeä ropsautti sitten pöydän alle.
Liisasta tuntui siltä kuin henki äkkiä olisi salpautunut häneltä.
Jere oli aina lupaillut, että tuolla uudella venheellään hän vie Liisan maailmaan, katselemaan sen ihmeitä ja koreutta. Helsingissä hän sitten ostaa sekä vehnäset että karamellit ja niitä he syövät pitkin kotimatkaa, kun se uusi, vankkarakenteinen venhe rohkeasti nousee ja laskee aalloilla kuin lokki lennossaan.
Mutta jos nyt isäntä ottaisi sen veneen? Eikä hän tietystikään ottaisi Liisaa matkaan. Emäntähän oli puhunut Helsinkiin menosta. Isännän kanssa ei matka huvimatkaa oikein olisikaan. Palatessa ainakin täytyisi ihan pelätä Sellaisenahan se isäntä aina — —
— Meitä tulee neljä miestä, Pohjarannan isäntä poikineen ja se vieras, jolta venhe on särkynyt. Tuon tytön voisin sitten ottaa passariksi. — Isäntä viittasi Liisaan sanoillaan paraiksi katkaisten tämän ajatusjuoksun.
— Liekö tuosta passariksi! Ainahan se toimittaa kaikki nurin päin. —Emäntä sivalsi voita leivälle ja haukkasi.
Liisan pää painui. Hän odotti, että jos äiti ehkä kävisi puolustamaan. Tiesihän äiti, että Liisa kykeni, kun tahtoi ja kun neuvottiin. Mutta äiti ei sanonut mitään. Eikä Jerekään.
— Johan tuollaisen itse pitäisi ansaita leipänsä. Ja moni ansaitseekin. Mutta kun on kelvoton!
— Kyllä minä saan oppimaan. — Isäntä nousi pöydästä.
Äiti, joka juuri oli tarttunut leipäpilppuun, työnsi sen arasti ja aivan kuin salavihkaa Liisan käteen, sitten hän rupesi auttamaan emäntää ruokien poiskorjaamisessa.
Liisa livahti kenenkään huomaamatta ovesta ja laski täyttä neliä suoraan Jeren venheen luo. Sen viereen hän pysähtyi, tarttui sen tukevaan, vaaleanruskeaan laitaan ja puristi sitä.
Tähän Jeren venheeseen olivat kaikki hänen hartaimmat toiveensa keskittyneet. Hän oli seurannut sen valmistumista ihan kuin siinä olisi veistelty hänen omaa onneansa. Ja kun Jere oli puhunut kaupunginmatkasta, karamelleista ja vehnäsistä, oli se ajatus yhä enemmän juurtunut häneen, että tuo venhe se kerran vie hänet pois kaikesta pahasta ja kiusallisesta, josta ei omin neuvoin irti pääse, mutta Jere tuolla venheellään vie.
Viime aikoina hän lukiessaan satuja merenneidosta ja Egyptin kuninkaan tyttärestä aina oli muistanut tuota rannalla odottavaa, vankkatekoista venhettä. Se oli ihan ruvennut tuntumaan taikakalulta, josta hädän tullen saisi suurtakin apua.
Mutta nyt isäntä ottaisi sen. Isäntä menisi eikä Jere. Ei tulisi vehnäsistä, karamelleista eikä Jeren iloisista jutuista mitään.
Eikä ollut takeita siitäkään, että edes pääsisi mukaan. Se emäntä kun sanoi niin vastustavasti ja halveksivasti.
Oli tuo säkinpaikkuukin sattunut niin pahaan aikaan! Olisihan siinä saanut koettaa parastaan. Kai siitä olisi jotain syntynyt, jos oikein olisi viitsinyt. Mutta harmitti, kun emäntä aina vain työnsi käteen, sanoi: "tee" ja sillä hyvä. Ei neuvonut sen enempää. Itsestään piti osata ja ymmärtää.
Ja huonoimmat aseetkin aina annettiin käteen. Ihan kuin kiusalla. Ja sitten sätittiin — sekä äitiä että Liisaa.
Eiköpä tuo äitikin vain tulisi iloiseksi, jos ei myötäänsä olisi pakko kuulla, että tuollainen se on se sinun tekemäsi lapsi. Rohkeamminpahan äiti saisi syödäkin, jos ei Liisaa olisi. Nyt vähennettiin hänen palkkaansa Liisan ruuan tähden. Ja ihan arkailevan salaa hän sittenkin pisti Liisan käteen, minkä uskalsi pistää.
Pöydästä noustessaan oli Liisa, kuten useimmiten, tuntenut sydänalassa omituisesti hiukaisevaa nälkää. Mutta nyt oli aivan kuin pala äkkiä olisi noussut kurkkuun asti.
Hän nielaisi pariin kertaan, mutisti sitten päättävästi suutaan ja kääntyi vanhan ihmisen vakavin askelin nousemaan pihaan.
— Äiti, ottaako isäntä minut mukaan, kuiskasi hän hiljaa ja ryömi lähemmä äitiä heidän paneuduttuaan maata aitan yliselle.
— Tuntuuhan tuo aikovan. — Äiti oli jo kääntynyt seinään päin nukkuakseen. Mutta yht'äkkiä hän kääntyi päin Liisaan.
— Sinähän olet jo kerran ennen ollut siellä Helsingissä. Sanoivat, että tulit hyvin toimeen, opit pian tietämään, missä mikin oli ja minne piti mennä. Pidä silmäsi auki huomennakin ja ole terävä. Et sinä ole mikään tunkiolle viskattava, muistakin se! Parempien ihmisten joukkoon minä sinua aina olen aikonut. Mutta enhän minä täällä voi tehdä mitään sinun hyväksesi, kun olet sellainen, että aina vain torutaan.
Äiti kääntyi takaisin seinään päin ja Liisa kuuli hänen hetken perästä kovasti kuorsaavan. Mutta Liisa jäi äidin sanoista pitkiin ajatuksiin.
Hän oli kerran taas tuntenut, että kyllä äiti sittenkin tahtoo hänen parastaan. Ja sen hän myöskin nyt oli ymmärtänyt, että äitikin toivoi hänen pääsevän pois tältä saarelta, missä kaikki vain halveksivat ja parjasivat.
Tuo äidin ajatus oli Liisalle kuin ilmestys. Hän tuli siitä niin iloiseksi, etteivät hukkaan menneet toiveet matkasta Jeren kanssa enää tuntuneet kovin mieltä kirvelevän. — Jos ei Jere veisi, veisipähän joku muu. Kyllä kai hän pääsisi pois täältä, koska äitikin sitä tahtoi.
Näihin ajatuksiinsa hän nukkui. Mutta matkaintonsa nostamana oli hän pystyssä ennen muita. Aurinko oli vasta nousemassa itäisen luodon takaa, kun hän raskaat kantamukset käsivarrellaan pysähtyi Jeren venheen viereen, siinä odottaakseen toisia.
Pohjarannan puoleisesta metsiköstä kuului oksien ritinää, karheita miesten ääniä ja välillä iloista viheltelyä. Pohjarannan miehet olivat kai tulossa. Ja se viheltäjä oli arvattavasti se, jolle oli varattava paljon tilaa siitä syystä, että hänellä oli rikkonainen palkovenhe matkassaan. Isäntä oli ensin vastustanut sen mukaan ottamista. Mutta vieras taisi tarjota hyvät kyytirahat, koska isäntä nauraen oli kehaissut hyvinkin kostuvansa siitä rahdista. Ja se se ehkä oli hankkinut Liisallekin pääsön tälle matkalle, kun ei emäntä tilanahtauden tähden tahtonut lähteä.
Taas risahti metsä, ja nyt tulivat miehet näkyviin. Pohjarannan ahavoittunut isäntä kulki etummaisena, hänen jälessään hänen poikansa ja viimeisenä nuori, vaaleaan urheilupukuun puettu poikanen. Kaksi jälkimmäistä kantoi yhdessä sirotekoista, valkeaksi maalattua, pientä venhettä.
Liisan silmät revähtivät selko selälleen. Jeren uusi venhe oli tähän asti ollut hänestä kaiken venheelle mahdollisen kauneuden huippuna. Mutta mitä se sittenkään oli tällaisen rinnalla. Tämä se vasta oli oikea satuvene! Se muistutti ihan suurta, valkoista perhosta, tuossa maatessaan.
Samassa tulivat isäntä ja Jere. Miehet nyökkäsivät toisilleen, kattelivat nuorta vierasta ja rupesivat juttelemaan hänen venheestään. Vaimoväki, emäntä ja äiti asettelivat sill'aikaa säkkejä ja koppia venheeseen. Sitten joudutti isäntä lähtemään.
— Älä keiku siinä laidalla, niin että putoat mereen, varoitteli äitiLiisaa venheen liukuessa vesille.
— Vahinko ei olisi suuri, huusi isäntä vastaan ja sylkeä roiskautti hampaan kolosta ruskeanlikaisen kokkareen laineille.
Liisan silmät jäivät kuin kiinni naulautuneina tuijottamaan vedenpinnalla kelluvaan sylkeen. Veri nousi polttavan kuumana poskille. Tuntui aivan siltä, kuin se olisi ollut tipahtamaisillaan korvalehdistä.
Tuo musta, pilkkamielisesti mereen tirskautettu sylki oli kuin kuva hänen omasta, kaikkien halveksimasta olemassa-olostaan. Se sanoi selvään ja armotta, mikä ylenkatsottava olento hän oli, sanoi sen kaikille käsitettävällä tavalla, tuolle vieraallekin, joka itse oli niin puhdaspintainen ja kaunis, hienossa kaupunkilaispuvussaan.
Liisa katsoi rannalla seisovaan äitiin päin. Katseessa oli kuin rukousta. Hän odotti, että jos äiti kuitenkin sanoisi jotain, jotain sen tapaista kuin eilen illalla ja sillä nostaisi häntä sekä toisten että hänen omissa silmissään. Tai jos äiti edes katsoisi!
Mutta äiti ei sanonut eikä katsonut, venhe vain kääntyi salmensuusta ulapalle päin, ja rannalle jääneet häipyivät näkyvistä.
Liisan tuli niin haikea olla. Hän käpristyi kokoon aivan kuin kätkeytyäkseen toisten katseilta ja toivoi sisimmässään, ettei kukaan muistaisi häntä olevankaan. Sillä jos muistaisivat, he tietysti myöskin muistaisivat tuota mustanlikaista sylkeäkin, joka teki niin pahaa, että vedet ihan pyrkivät silmiin.
Hän hypisteli tunnustelevasti taskuaan. Sinne oli jäänyt kaarnanpalanen, jota hän eilen oli uittanut rannassa. Hän veti sen esille taskustaan ja viskasi mereen. Tuuli oli sen tuonut kotisaaren rantaan. Nyt hän antoi tuulen viedä sitä eteenpäin.
Hänestä tuntui samassa siltä, kuin hän mielellään itse olisi tuon kaarnanpalasen paikalla, kunhan vain olisi päässyt pois kaikesta tästä ikävästä ja vaikeasta, jota ei jaksanut sietää.
Mutta kauan hän ei pysynyt haikeutensa lumeissa. Meren raittiit tuulet tuntuivat jo. Ne keinuttelivat Jeren nuorta, lähtöhaluista venhettä ja nousivat valkoisen hyrskyävinä kohisemaan kokassa. Tuuli tohisi ja venhe keinui. Menossa oltiin, oikein huimaavan hauskassa menossa.
Nuori vieraskin näkyi olevan iloissaan. Miehet laskivat leikkiä hänen kanssaan ja hän vastaili heidän sanasutkauksiinsa, milloin nauraen, milloin puhellen. Kaikessa oli kuitenkin toisenlainen sävy kuin miesten jutuissa. Koko hänen käytöksessään oli aina jotain siroa, somaa ja hienoa.
Liisa olisi mielellään kuunnellut, mitä he puhuivat, mutta se oli tuulessa mahdotonta. Hän kiinnitti siitä syystä huomionsa rikkoutuneeseen palkovenheeseen ja rupesi mielessään kuvittelemaan, että se on sellainen taikakalu, jonka avulla hän nyt pääsee pois etäiseltä saarelta, jossa hän on ollut vankeudessa, jonnekin, jossa on hyvä ja hauska olla ja jossa hänestä tulee kykenevä ja erinomainen ihminen.
Hän tuli näistä kuvitteluistaan niin iloiseksi, että se isännän mustanlikainen sylkikään ei enää saanut ihan maahan painetuksi. Hän päätti päinvastoin, että hän Helsingissä, jos ei sovi aikaisemmin — koettaa saada jotain sanotuksi tuolle vieraalle, niin että tämä ymmärtää, että hän, Liisa, on tyttö, joka tahtoo oppia ja päästä eteenpäin elämässä. Ehkäpä siitä sanomisesta voisi olla jotain hyötyä, kun tuo nuori herra näytti niin kovin hienolta ja nosteli lakkiaankin niin mukavasti aika-ihmisten tavalla, vaikkei arvattavasti ollut montakaan vuotta Liisaa vanhempi.
Pohjarannan isännällä oli asiaa ohikuljettavalla luodolla asuvalle kalastajalle. Sen johdosta laskettiin kerran maihin.
Miesten ollessa asioilla saaressa käytti Liisa tilaisuutta hyväkseen. Hän laskeutui kojun kannelta venheen perälle, vetäytyi lähemmä laidalla keinuvaa nuorta vierasta ja sanoi rohkeasti, osoittaen kumollaan olevaa palkovenhettä: — Tuo on kaunis.
Nuori vieras näytti hämmästyvän. Mutta hän piti nähtävästi kiitoksesta. — Kaunis on, vahvisti hän. — Se on kuin sotka aalloilla, kun se aivan äänettömästi liukuu eteenpäin.
— Minä tahtoisin kulkea sillä.
Vieras rupesi nauramaan. — Helsingissä niitä on paljon, sanoi hän.
— Minäkin tahtoisin olla Helsingissä.
— Sitäkö varten, että siellä on tällaisia?
— Eikä. Mutta kun siellä on hauska olla ja kun minä siellä voisin oppia kaikenlaista. Minä kyllä oppisin.
— Koulussako? Liisa nyökkäsi.
— Mutta eikö sille, joka on oppinut olemaan saaristossa, tule ikävä suuressa kaupungissa? Ja entä mitä äiti sanoisi?
— Äitikin tahtoisi, että minusta tulisi "parempi ihminen".
Nuori poika katsoi uudelleen ja ihmeissään edessään seisovaan pikku tyttöön. Sitten hän rupesi nauramaan. Mutta kun miehet samassa palasivat venheelle, kääntyi hän hätäisen kiireisesti heidän puoleensa, aivan kuin peläten, että he huomaisivat hänen puhelleen tuollaisen pikkutytön kanssa. Kesken puheiden luistivat hänen ajatuksensa kuitenkin vielä Liisaan, joka oli seisonut hänen edessään ruskettunut niska kenossa, pitkä palmikko riippumassa selkää pitkin ja kasvoillaan naurettavan luja ja päättävä ilme.
Hän kumartui katsomaan kokkaan päin, näki vilahduksen lapsekkuuttaan pyöreästä poskesta ja tuulessa liehuvasta tukasta. Sitten miehet kompineen pakottivat hänen ajatuksensa toisaalle.
Kohta kun laskettiin Helsingin rantaan kiiruhti eräs naishenkilö vastaan. Hän oli nähtävästi odottanut saapuvia. Miehet rupesivatkin heti selvittelemään asioita hänen kanssaan. Nuori vieras tuli silloin sanomaan hyvästiä Liisalle. Tämä niiasi syvään, mutta katsoi samalla rohkean luottavasti vieraan silmiin. Katseeseen tuli kuin sanaton pyyntö. Nuorukainen meni hämilleen. — Ehkä me vielä joskus tapaamme, sanoi hän jotain sanoakseen. Ja Liisa niiasi uudelleen. Hänestä se sana oli kuin lupaus. Se lisäsi hänen iloaan siitä, että hän aikaisemmin oli rohkaissut mieltään ja puhutellut vierasta.
Touhussaan ja iloisena hän rupesi toimittelemaan hänelle annettuja tehtäviä, kanneskeli kalakoppia venheestä niitä odottaville, mittaili perunoita, kävi ostamassa kahvia ja sokeria kaupasta, jonne Jere edellisellä kerralla oli neuvonut, ja tunsi päässeensä kuin painon alta, kun sai toimitella kaikenlaista tiedossa, että kyllä se tulee oikein tehdyksi eikä nyt kukaan toru.
Mutta kun kotiinlähdön aika läheni, rupesi Liisan mieli painumaan.Hänen askeleensa hidastuivat ja paluu alkoi tuntua aivan mahdottomalta.
Hän oli astumassa Aleksanteria pitkin, tiesi, että siitä oli käännyttävä esplanaadille, ja että hänellä sitten oli kauppatori edessään ja siinä ranta, josta tie kääntyi kotiin.
Mutta entä jos hän ei lähtisikään? Jos antaisi toisten mennä ja koettaisi jäädä tänne? Eihän siellä saaressa kukaan kaipaisi, kun äitikin vain tahtoi häntä parempien ihmisten joukkoon. Ja kyllä ne miehet lähtisivät. Nyt kun ei Jerekään ollut matkassa, ei kukaan ajattelisi häntä. Ehkä vain arvelisivat, että hyvä kun jäikin sille tielle. Eivätkä ne kai juovuspäissään muistaisikaan.
Samassa Liisa näki aamullisen tuttavansa kulkevan katua pitkin.
Hän läksi juoksemaan tämän jälessä, kääntyi siitä kulmauksesta, mistä vieras kääntyi ja pysähtyi ikkunan edustalle, kun näki hänen poikkeavan erääseen kukkakauppaan.
Liisan hartaan rukoileva katse sai vieraan viimein katsomaan ikkunasta kadulle. Nuorukainen meni aivan hämilleen nähdessään Liisan. Hän kääntyi puoleksi naurahtaen kukkakaupan omistajattaren puoleen.
— Tiedättekö rouva, tuolla ulkona seisova pikku tyttö oli siinä venheessä, jolla tänään palasin saaristosta kotiin. Tyttö tahtoisi jäädä tänne Helsinkiin. Tuntuu ihan siltä, kuin hän odottaisi jonkinmoista apua minulta. Mutta enhän minä voi mitään. En tullut kotonakaan asiasta puhuneeksi. Minä en voinut arvata, että nyt tapaisin hänet.
— Ehkä minä voisin, koska satun olemaan juoksutytön tarpeessa. Pidän enemmän maalaistytöistä kuin helsinkiläisistä. — Rouva avasi oven ja viittasi Liisaa tulemaan. — Sitte hän rupesi puhuttelemaan tätä. — Voisithan kysäistä, jos omaisesi tahtovat jättää sinut tänne, sanoi hän viimein.
Liisa lensi punaiseksi ilosta, niiasi syvään rouvalle ja vilkaisi nuoreen herraan, joka myöskin näytti tyytyväiseltä.
— Mene nyt, toimitteli rouva, — kysymään mitä toiset sanovat tänne jäämisestäsi, — ja tuo sitten vastaus. Meillä suljetaan näin kesällä jo kello seitsemän.
Liisa kääntyi juoksujalkaa ovelle, oli jo kadulla ja aikoi lähteä livistämään, mutta muistikin että oli kääntynyt menemään sanomatta sanaakaan hänelle, joka kuitenkin oli pannut asian hyvään alkuun. Hän kääntyi siitä syystä takaisin, niiata töksäytti kukkakaupassa vielä seisovalle nuorelle pojalle ja sanoi anteeksi pyytävän selittävästi: — Tämä oli aivan unohtua, kun tulin niin iloiseksi.
Kaikilta meni suu nauruun, mutta Liisa ei sitä huomannut. Hän oli jo menossa.
Päästyään torin varrelle hän äkkiä pysähtyi, katsoi hetken arvelevasti ympärilleen ja teki sitten päätöksensä.
Muutaman minuutin kuluttua hän oli kätkeytynyt porttikäytävään, josta hän taisi pitää rantaa ja Jeren uutta venhettä silmällä.
Vasta kun hän näki sen kääntyvän rannasta kotiinpäin, uskalsi hän tulla esiin piilostaan. Silloin hän lähetti viimeisen kiitollisen katseen siihen suuntaan, jonne venhe oli kadonnut. Hänestä tuntui siltä kuin Jeren uusi, kaunis venhe olisi täyttänyt antamansa lupaukset.
— Vai tulit sinä sittenkin, puhkesi rouva kukkakaupassa ihmettelemäänLiisan astuessa sisään. — Luulin, etteivät luvanneetkaan.
— Minä en kysynytkään. Miehet olivat juovuksissa enkä muutenkaan olisi kysynyt heiltä. Minä tiedän, että äiti tahtoisi minut herrasihmisten oppiin.
Rouvalta meni suu taas hymyyn. — Sinä olet ainakin rehellinen, sanoi hän ja näytti tyytyväiseltä. Sitten hän rupesi selittämään Liisalle tämän uusia tehtäviä.
Helsinki oli äkkiä pukeutunut kesä-asuunsa. Kevät oli ollut pitkä ja harvinaisen kolea. Kylmät tuulet ja pilvinen taivas olivat ehkäisseet sen kehitystä ja kesäkuun kynnyksellä uskotelleet ihmisille huhtikuun olevan puolivälissään. Mutta sitten ilmat äkkiä muuttuivat. Kevään salassa vaikuttaneet voimat näyttivät ihmeitään ihmisille. Viluisena värjötellyt luonto upeili yht'äkkiä sekä lehdessä että kukassa. Kesä oli tullut muutamassa päivässä. Aurinko hehkui kuumuuttaan kaupungin kivikaduille. Ken pääsi, kiiruhti muuttamaan maalle, ja katuliike hidastui kuin kuivumistaan poteva virran vesi kesähelteessä.
Alaslaskettujen ikkunasuojustinten viileyttämässä kukkakaupassa vallitsi hiljaisuus. Liikkeen omistajatar oli aamiaistaan syömässä. Nuori myyjätär ahmasi päivän lehdestä alakerran romaania, ja Liisa, joka juuri oli palannut kaupungilta, asettui porttikäytävän puolelle auki-olevaan oveen katselemaan liikettä kadulla.
Suurkaupunki ei vielä ollut kadottanut mitään siitä viehätyksestä, jolla se oli kietonut hänet jo hänen ensi käynnillään pääkaupungissa. Joka päivä ja joka aika se oli hänelle sama ihmeellinen, kuvarikas ja mielenkiintoinen kirja, jota hän silmin, korvin ja koko olemuksellaan tutki.
Äkkiä Liisa käännähti. — Neiti, katsokaapa näitä. — Hän juoksi pari askelta huoneen perälle päin aikoen innossaan melkein nykäistä yhä lueskelevaa neitiä käsipuolesta.
Mutta neiti ei ollut halukas katsomaan. Hän yhä luki. Siitä syystä Liisa, muistaen ne monet portaat, jotka erottivat hänet arvokkaasta nuoresta neidistä, palasi paikalleen. Maalaiset, jotka vasta olivat kiinnittäneet hänen huomiotaan palauttaen hänen mieleensä koko pitkän sarjan saaristolaismuistoja, olivat jo nähtävästi poikenneet jonnekin. Heistä ei ainakaan näkynyt jälkeäkään. Mikään muukaan ei tällä hetkellä erityisesti kiinnittänyt mieltä. Liisan ajatukset kääntyivät siitä syystä myyjätär-neitiin.
Kuinkahan se neiti malttoi ahmia romaania noin hirveän innostuneena, vaikka oli niin paljon hauskaa katseltavaa ympärillä?
Kyllähän ne satukirjat ja romaanit olivat hauskoja. Sen Liisa tiesi omasta kokemuksesta. Mutta niitä teki mieli vain silloin, kun elämä muuten oli ikävää ja rumaa — niinkuin ennenvanhaan saaristossa, missä ei ollutkaan muuta hauskaa kuin Jere ja satukirjat — tai pimeinä syksy-iltoina, kun sade rapisi ruutuun, ei ollut mitään toimittamista, eikä voinut katsella kadullekaan.
Mutta että tällaisena päivänä!
Liisa oli vielä tätä ihmettelemässä, kun äkkiä sävähti punaiseksi hiusmartoa myöten.
Kadun toisella puolella melkein vastapäätä kukkakaupan ovea seisoi rotevarakenteinen mies porttikäytävässä. Hän sylkäsi reiluun maalaistapaan. Se herätti ensimmäiseksi Liisan huomion. Sitten tunsi hän miehen. Se oli isäntä.
Nähtävästi oli tämä jo saanut kaupungintuliaisia. Tai ehkäpä niitä oli ollut jo matkalla. Selvästi näki sekä isännän hajasäärisestä asennosta että hänen hiukan horjahtelevista liikkeistään, että hän oli maistellut aikalailla.
Liisalle tuli äkkiä kammottavan selvänä mieleen ne monen monituiset kerrat, jolloin isäntä tällaisessa ja tavallisesti pahemmassakin tilassa oli palannut kotiin kaupungista. Silloin oli saanut pelätä hänen vihaansa yhtä paljon kuin hänen tunkeilevaa hellämielisyyttään. Kerran hän oli koettanut siepata Liisan syliinsä, mutta äiti oli silloin kiskaissut tytön turviinsa.
Se kerta oli yksi niitä harvoja, jolloin Liisa oli tuntenut, että kyllä äiti hänestä kuitenkin välittää. Eihän äiti sitä oikeastaan koskaan näyttänyt. Mutta hän vapisi aivan sinä kertana. Ja kun isäntä sitten oli tavoitellut äitiä, oli tämä lyönyt häntä vasten silmiä. Äiti ei pelännyt — ei ketään eikä koskaan. Sitä puolta Liisa aina oli ihaillut äidissä. Ja nytkin se tuli mieleen sitä reilumpana ja kunniakkaampana, kun hän hengessä aivan oli kuulevinaan isännän suurläänistä rehentelyä ja hänen tavanmukaista itsensäkehumista, joka kohosi huippuunsa silloin kun hän tuskin pysyi jaloillaan.
— Mitä sinä taas siinä kurkit, huomautti neiti huoneen perältä. Hän oli päässyt lukemasta ja tunsi velvollisuudekseen jollain tavoin huolehtia tehtävistään. Muun puutteessa hän oikasi Liisaa.
— Tämä katseleminen on niin hauskaa, kun ei nyt ole muuta kiireellisempää. — Liisa ei voinut olla puolustautumatta, vaikka hän samalla kuuliaisena oikaisulle väistyi ovelta. Ostaja astuikin juuri kauppaan, ja Liisa vetäytyi myymälän takana olevaan pienempään huoneeseen, joka oli hänen varsinainen oleskelupaikkansa silloin kun hän ei ollut kaupungilla.
Mutta kun hän hetkisen kuluttua läksi viemään ostettuja kukkasia kaupungille, askartelivat hänen ajatuksensa yhä äskeisissä asioissa. Hän tekaisi siitä runonkin ja ajatteli että sanoisi sen isännälle vaikka vasten silmiä jos sellainen tilaisuus sattuisi eteen.
Tultuaan takaisin kauppaan pani hän sanat paperille.
"Mies suuri ja suunnaton nauraa ja hohottaa, väkevin maailmassa on vaikka sääret horjahtaa ja vasten tahtoa täytyy nikottaa. Hei, jaa, mahtava sittekin on mies suuri ja suunnaton."
Hän oli tyytyväinen tekeleeseensä. Se oli kuin mieltä hivelevä velankuittaus isännälle, vaikka tämä ei siitä tietänytkään.
Liisa sai hyvän aikaa rauhassa antautua tälle sisäiselle tyydytykselleen, sillä vähäksi aikaa vilkastunut liike oli taas kuin seisauksissa. Oli ihmisten päivällis-aika; katukin oli antautunut kuin päivällislevon valtaan.
Myyjätärkin käytti yleistä hiljaisuutta hyväkseen. Hän tiesi Liisan pystyväksi sijaiseksi, jota hätätilassa sopi käyttää, kun omat asiat houkuttelivat kaupungille aikana, jolloin olisi pitänyt olla liikkeessä.
— Älä nyt kuitenkaan riipuskele tuossa ovensuussa, varoitteli hän mennessään.
— Eipähän sitten kukaan ainakaan pääse sisään minun tietämättäni. — Liisa nauroi, kääntyi hetkeksi poistuvaan neitiin ja sitten taas katsomaan kadulle päin.
Hän oli seisonut siinä kotvan aikaa, kun taas muisti isännän. Jokohan tämä oli lähtenyt, vai vieläköhän ilahdutteli mieltään kaupungissa? Ja ketähän hänellä tällä kerralla oli matkassaan? Ei ollut äiti ainakaan. Näin alkukesän kiireissä ei äiti koskaan joutanut kaupunkiin. Toiset tulivat kun halutti. Palkollisen täytyi asettua sen mukaan miten sopi ja milloin lupa annettiin.
Harvoinpa äiti olikin käynyt. Ei Liisan tultua kaupunkiin useammin kuin ennenkään. Mutta käydessään oli kuitenkin aina tullut katsomaan. Tyytyväinen oli tuntunut olevan asiain menoon. Ei ollut sanonut paljon, mutta ei ollut moittinutkaan, kaikkein vähimmin kaupunkiin jäämisestä. Kerran vain oli arvellut, että "onhan tämä hyvä aluksi, mutta kouluun sinun pitäisi päästä".
Ne sanat olivat siitä asti kyteneet Liisan mielessä. Ne olivat antaneet hänelle samanlaisen sysäyksen, kuin äidin sanat silloin ennen saarelta lähtöä. Ne olivat olleet kuin sormena viittaamassa, että tuosta sinun on yritettävä.
Hän olikin siitä asti ruvennut ajattelemaan kouluunlähtöä aivan kuin varmana asiana. Mutta miten se kävisi hänelle mahdolliseksi, oli yhä käsittämätöntä.
Muutaman kerran oli Liisa ottanut asian puheeksi rouvan kanssa. Mutta puhe oli aina loppunut alkuunsa. Rouva oli hyvä ja ystävällinen ihminen, mutta hän oli vahvasti vakuutettu siitä, että köyhän lapsen ei pitänyt pyrkiä kouluun. Jos tällainen sai oleskella "parempien ihmisten" seurassa ja heiltä oppia niin paljon että kykeni itseään elättämään, oli siinä hänelle oppia yllin kyllin.
Siltäkohdalta ei siis tie auennut. Siitä oli Liisa selvillä. Mutta mistä?
— Saamari, tässäkö se Helsinkiin karannut neiti taas seisoskelee ovensuussa?
Liisa hätkähti kuin häntä olisi lyöty vasten silmiä. Mutta hän käsitti silmänräpäyksessä tilanteen.
— Päivää, isäntä. Olettepa te ryvettäneet itsenne pahasti! Antakaahan kun minä autan! — Hän vetäsi isännän ovelta syvälle porttikäytävään ja rupesi siinä hankaamaan hihaa puhtaaksi. Hänelle oli tullut kova hätä samassa kun hän kuuli isännän äänen. Ei omasta puolestaan. Ainahan hän pakoon pääsi. Eikä hän osannut pelätä. Hän oli äitiinsä. Mutta nyt hän oli yksin liikkeessä ja edesvastuu oli hänen. Juopuneen tekoja ei koskaan voinut edeltäpäin arvata. Sen hän tiesi. Ja jos sattuisi jotain, jokin vahinko kukille tai muuta sellaista, ei hän voisi sulattaa sitä.
— Antakaahan, puheli hän yhä mairitellen, — minä siistin paremmaksi.Eihän isännänlaisen miehen sovi kulkea tällaisena kadulla!
Isäntä tarttui hyvämielisenä sanojen mairittelevaan sävyyn. Hänkin rupesi kehumaan. Kovin oli Liisa kasvanut ja pulskistunut Helsinkiin jouduttuaan ja nyt vielä siitä kun isäntä viimeksikin oli tavannut. Semmoinen suuri, korea tukka ja vartalokin niin verevä, vaikka Liisa vielä oli lastenkirjoihin kuuluva. Minkälaiseksi tulisikaan kun oikein tuuhistumaan rupesi?
Isäntä tavoitteli kädellään, mutta Liisa vältti äkillisellä hypähdyksellä.
Silloin hän muisti runonsa. — Antakaahan. — Hän sieppasi isännän hatun käteensä, oli siistivinään sitä, mutta pistikin samalla nauhan alle taskustaan ottamansa kurttuisen paperiliuskan. Sitten hän työnsi hatun takaisin isännän päähän.
— Hyvänen aika, nyt tulee ostajia!
Hän ryntäsi porttikäytävästä suoraan kauppaan, ennätti mennessään pelolla ajatella, että isäntä ehkä tulee perässä ja silloin voi tapahtua vaikka mitä. Mutta mikään ei tässä auttanut. Ostaja oli jo kaupassa, ja häntä oli palveltava. Kesähelteen näännyttämä rouva painui läähättäen kukkakaupan toiselle tyhjänä olevalle, tuolille, työnsi suuren vanhanaikaisen hattunsa niskaan ja rupesi kiirettä pitämättä löyhyttelemään kasvojaan.
— Onko täällä nykyään uutta väkeä, kysyi hän katsoen epäilevästiLiisaan.
— Neiti tulee aivan kohta, hän pistäytyi vain pienelle asialle. — Liisan silmät vahtivat ovea, samalla kun hän tunsi suurta mielenkevennystä siitä, että ostaja sattui olemaan tällainen kiirettäpitämätön, maaseutulaiselta näyttävä nainen, jota palvellessa ennätti ajatella muutakin kuin kukkien näyttelemistä ja suosittelemista.
— Tuokaa nyt näytteeksi mitä teillä on, komensi rouva. — Minä olen niin näännyksissä, etten jaksa tästä mihinkään.
Liisa rupesi esittelemään tarjolla olevia kukkia, itsekseen iloiten siitä, ettei isäntää vielä ainakaan ollut kuulunut. Tuskinpa hän sitten tulisikaan, koska ei ollut kohta lähtenyt tulemaan.
Mutta samassa isäntä seisoikin ovensuussa.
— Ei täällä ole muuta kuin kukkia, yritti Liisa karskisti. — Menkää muualle.
— Hemmetissä mitä minä muualle. — Isäntä painui kursailematta toiselle tyhjänä olevalle tuolille ja laski hattunsa vieressä olevalle pöydälle.
Rouva, joka jo oli ennättänyt vähän tointua väsymyksestään, katsoi kysyvästi toisesta toiseen, jäi sitten tuijottamaan isännän pöydällä olevaan hattuun ja purskahti viimein nauruun.
— Vai kuljettaa tämä mies kirjeitä hattunauhassaan?
Liisalta lennähti sydän kurkkuun. Hän ojensi kätensä kirjettä tavoitellen, mutta rouva ennätti ennen häntä. — Tässä taitaakin olla jotain merkillistä tekeillä, sanoi hän tarttuen paperiliuskaan.
Isäntä tuijotti älyttömästi toisesta toiseen.
Liisa tointui ensimmäisenä. — Ei mitään merkillistä, sanoi hän levollisesti. Hän kuuli takahuoneen oven aukenevan ja tiesi neidin tulleeksi. Vastuun taakka putosi hänen hartioiltaan, ja hurja halu heräsi hänessä. — Lukekaa vaan, sanoi hän niskaansa keikauttaen.
Vanha rouva epäröi hetken. Hän katseli Liisaa, joka niska kenossa ja helakka puna poskillaan seisoi keskellä lattiata uhma katseessa silmäillen tuolilla istuvaa isäntää.
Uteliaisuus pääsi kuitenkin voitolle. Rouva kääräsi auki paperiliuskan ja luki kuuluvalla äänellä: — "Mies suuri ja suunnaton nauraa ja hohottaa, väkevin maailmassa on, vaikka sääret horjahtaa ja vasten tahtoa täytyy nikottaa. Hei jaa, mahtava sittekin on mies suuri ja suunnaton."
— Mi-mitä perh—. Sana katkesi nikotukseen. Ja vanha rouva vain nauroi, nauroi niin, että kyyneleet tippuivat.
— Hi-hi-hii-. Mainetodistus hattunauhassa! Hi-hi-hii!
Silloin isäntä suurella voimainponnistuksella karkasi pystyyn.
— Saakelin akkoja, kyllä minä — Mutta siihen katkesivat isännän uhkaukset.
Hän näki järjestyksenvalvojan rinnallaan ja ymmärsi kaiken mahtipontisuutensa turhaksi. Hän kääntyi siitä syystä suoraa päätä kadulle, jättäen hämmästyneet naiset kukkakaupan tuoksun täyttämään viileyteen.
Ensi hämmästystä seurasivat selittelyt sekä puolelta että toiselta. Myyjätär-neiti kehui sukkeluuttaan aseman oivaltamisessa. Hän oli sisään tullessaan tuntenut isännän samaksi, joka kerran ennenkin oli tullut kauppaan Liisaa tervehtimään ja silloin juovuspäissään kaatanut kumoon kaksi kallisarvoista kukkalaitetta. Poliisi oli siksi tarpeen. Sen hän heti arvasi ja sattuikin paraiksi näkemään sellaisen kadunkulmauksessa.
Vanha rouva yhä nauroi. Hän kertoi neidille miten väsyneenä hän oli tullut kauppaan, mutta miten tämä pieni seikkailu aivan oli virkistänyt häntä. Hän piti reippaista ja elämänhaluisista ihmislapsista, jotka osasivat laskea vähän leikkiäkin. Hän oli itsekin ollut sellainen.
— Älkää kuitenkaan kehuko liiaksi, varoitteli neiti. — Tämä tyttömme on muutenkin rohkealuontoinen. — Hän katsoi Liisaan, joka yhä seisoi paikallaan aivan kuin odottaen mitä vielä syntyisi hänen viskaamansa pommin räjähdyksestä.
Rouva mittasi Liisaa hetken katseillaan. — Oletko sinä käynyt koulua? kysyi hän.
Liisan sydän sykähti. Hän astui muutaman askeleen lähemmä. — En, mutta minä tahtoisin sinne.
Rouva ei katsonutkaan häneen. Hän kääntyi uudelleen neidin puoleen ja rupesi tiedustelemaan tältä kaikenlaista, aivan kuin asia ei ensinkään olisi koskenut Liisaa. — Eikö hän todellakaan ole saanut oppia mitään? kysyi hän uudelleen.
— Itsekseenhän hän vähän on lueskellut. Rouva on lainannut hänelle muutamia koulukirjoja, kun hän aina niitä tahtoo.
He jatkoivat puhetta pitemmältäkin, osaksi kuiskaamalla. Ei toinen enemmän kuin toinenkaan käskenyt Liisaa pois. Näytti siltä kuin he aivan olisivat unohtaneet hänet. Itse hän ei myöskään liikahtanut. Hän seisoi hievahtamatta paikallaan, sisimmässään omituisen juhlallinen tunne siitä, että hänen vastainen kohtalonsa nyt ratkaistiin. Sieltä täältä sattui hän kuulemaan sanan tai toisen: — oppii pian — ei mikään nero, tavallinen, — mutta reipas — —.
Äkkiä vieras rouva kääntyi Liisan puoleen. — Onko se vain herraskaisuutta sinussa, vai tahdotko sinä todella oppia jotain?
Liisa oikaisihe. Puna hänen poskillaan kävi entistä helakammaksi, hänen katseensa painui rouvan katseeseen rehellisyydellä, jota ei käynyt epäileminen, ja vastaus tuli silmän rävähtämättä:
— Kyllä minä tahdon oppia. Mutta tahdon minä myöskin herrasihmiseksi.Äiti on aikonut minut sellaiseksi.
Taas rupesi rouva nauramaan niin, että kyyneleet aivan herahtivat silmiin. Sitten hän hiljaa kuiskasi jotain neidille. Mutta kun kauppaan samassa tuli ostajia, katkesi puhe siihen. Rouva vain kätteli neitiä, jonka hyvä tuttava hän näkyi olevan, ja lupasi myöhemmällä tulla tapaamaan liikkeen omistajatarta.
Ostajia tuli nyt yhtäkkiä useampia. Liisa sai lähteä juoksemaan pitkin kaupunkia kukkia kyydissä. Oli kiireen touhua, jommoisesta hän oikeastaan piti. Mutta tällä kerralla hän ei ollut selvillä siitä oliko työ tavallista hauskempaa vai vaikeampaa. Mieli oli niin kevyt, että halutti mennä ihan lentämällä. Mutta samalla oli vaikeata pitää ajatuksiaan koossa. Ne kieppuivat yhtenään tuon samaisen ihmeellisen asian ympärillä.
Jätettyään viimeiset vietävänsä niiden määräpaikkaan tuli Liisa kulkemaan Boulevardia pitkin kotiinpäin. Kulkiessaan suuren ja komean rakennuksen ohi hän pysähtyi, etsi katsein muutamia ikkunoita kolmannessa kerroksessa ja jäi hartaudella tuijottamaan niihin.
Kun nyt saisikin juosta tuonne ylös, soittaa ovikelloa ja yhdessä ainoassa henkäyksessä kertoa kaikki! — Se tuntui aivan kuin asiaan kuuluvalta. Nyt tapahtumassa olevahan vain oli jatkoa sille mikä sai alkunsa silloin kun Bernt-herra toimitti hänelle paikan kukkakaupassa.
Mutta siitä oli jo pari vuotta. Ja näiden vuosien kuluessa oli Liisan suhde parooni Berntiin muuttunut yhtä tuntuvalla kuin selittämättömällä tavalla. Alussa oli nuori parooni silloin tällöin tullut kukkakauppaan kysymään mitä Liisalle kuului. Kahdesti oli Liisaa käsketty hänen kotiinsakin. Siellä häntä oli kahviteltu ja syötetty makeisilla. Hän oli istunut hienoilla tuoleilla huoneissa, joiden komeus hänestä oli samanlaista kuin loisto "Tuhannen ja yhden yön tarinoissa".
Perhe oli vanhaa aatelia ja yleistä arvoa nauttiva. Sen oli Liisa kohta ensi aikoina kuullut kukkakaupassa. Ja kun hän ensi kertaa pääsi sinne vieraisille, tunsi hän kohta, että todellisuus täysin vastasi sitä mitä hänelle oli kerrottu. Kun kaunis, hienopiirteinen paroonitar tai kookas parooni itse häntä puhutteli, rupesi sydän kohta hätäisesti pamppailemaan. Kaikki se omanarvontunto, joka teki Liisan rohkeaksi ihmisten seurassa, suli olemattomaksi kuin lumi lämpöisessä vedessä sen hienouden hohteessa, joka häntä täällä ympäröi.
Hän ei tullut sen rohkeammaksi, vaikka kaikki olivat hyvin ystävällisiä hänelle. Sekä parooni että paroonitar taputtivat häntä olalle, koettivat puhua suomea hänelle ja sanoivat häntä "Berntin pikku holhokiksi".
Kertomus Berntin osuudesta asiain kehityksessä toistettiin moneen kertaan ja aina sellaisella ihastuksella, että Liisa entistä selvemmin ymmärsi mikä ihailtava olento "Bernt" oli.
Bernt itse näytti olevan sekä huvitettu että vähän hämillään asiasta. Hän kierteli vihellellen huoneissa vanhempien jutellessa Liisan kanssa, toi tälle muutamia kauniita maisemakuvia katseltavaksi, kertoi vähän niistä, mutta jätti sitten kertomiset kesken, meni saliin ja asettui soittamaan.
Se soitto oli niin kaunista, että Liisa pitkät ajat Silversköldillä olonsa jälkeen uneksi siitä.
Mutta nyt oli Bernt lakannut tuomasta makeisia Liisalle. Hän kävi kaupassa vain silloin kun tuli kukkia ostamaan ja tervehti Liisaa toisella tavalla kuin ennen. Hän itse oli tullut oikein nuoreksi herraksi, ei ollut poikanen kuten ennen. Ja Liisakin kävi jo neljättätoista. Useimmat luulivat häntä vanhemmaksikin, sillä hän oli kookas ja vankkarakenteinen. Bernt tervehti häntä aivan kuin aika-ihmistä.
Sentähden ei nyt sopinut lapsimaisesti juosta kertomaan mitä oli tapahtunut, — tai mikä oikeastaan oli tapahtumaisillaan, — niin hauskaa kuin se olisi ollutkin.
Liisa huokasi, katsoi vielä kerran suurella hartaudella kolmannen kerroksen ikkunariviin ja kääntyi sitten hieman hidastunein askelin jatkamaan matkaansa.
Kääntyessään Boulevardilta Heikinkadulle pysähtyi hän katsomaan "Huvubladin" ikkunoihin näytteille asetettuja kuvia. Kun aika myötä antoi oli hänellä tapana tälläkin tavalla onkia itselleen oppia. Ja nythän tämä kuului hänelle entistä enemmän, kun hän jo oli kuin puolitiessä koululainen.
Hän oli juuri jatkamassa matkaansa, kun eräs pyöräilijä hyvää kyytiä tulla huristi suoraan eräitä ajurinrattaita vastaan. Pyöräilijä ei voinut väistyä vasemmalle. Raitiovaunu tulla hyrräsi siihen paraiksi. Ei ollut muuta neuvoa kuin hypätä maahan. Siten joutui Liisa äkkiä vastatusten Bernt Silversköldin kanssa.
— Miten kovasti hauskaa. — Liisa ei uskaltanut ojentaa kättä, mutta hänen silmänsä ilmaisivat enemmän kuin kädenpuristus. — Minä ihan tunsin, että nyt piti saada kertoa teille asiasta.
Bernt lennähti hieman punaiseksi. Hänhän ei enää ollut mikään pikkupoika, jonka noin vaan sopi puhutella ketä hyvänsä.
Hän nosti kuitenkin lakkiaan ja kumarsi. Sentähden Liisa huomaamatta mitään jatkoi yhteen menoon. — Tämä on ihmeellisin päivä elämässäni siitä asti kun tulin tänne Helsinkiin. Minä olen ihan pyörällä jännityksestä ja ilosta.
Hän puhui hätäisesti kuin ilostaan hengästyneenä, silmät säteilivät, vaalea, leveälierinen kesähattu oli valahtanut niskaan ja ohimojen kohdalla kiertyi kesälämmön kähertämä tukka kiharaan.
Bernt ei voinut olla näkemättä miten kaunis hän oli. Ja iloinen, hätäinen, osaksi lapsellinen, mutta luontevassa omaperäisyydessään viehättävä puhe tempasi ehdottomasti mukanaan. Bernt unohti siitä syystä sekä puhetoverinsa nuoruuden että oman miehistyvän ikänsä ja aatelisen arvonsa. Nojaten pyöräänsä hän kuunteli huvitettuna ja hymyssäsuin.
He seisoivat tässä asennossa, kun muuan vanha, hienolta näyttävä herra pysähtyi läheisyyteen ilmeisesti tarkaten heitä. Hänen tutkiva katseensa sai viimein Berntinkin katseen nousemaan.
Hieno puna nousi taaskin Berntin herkkäilmeisille kasvoille. Hän nosti lakkiaan. Vanha herra tuli silloin lähemmäksi, kätteli Berntiä, puhui ruotsia ja kiinnitti paheksuvan katseen Liisaan.
Tälle tuli paha olla. Mutta siitä huolimatta hän jäi paikoilleen. Hänen puheensahan äsken oli katkennut aivan kesken.
Samassa tuli raitiovaunu. Vanhus nousi siihen. Bernt auttoi häntä. Sitten hän palasi Liisan luo ja sanoi kiireisesti hyvästi. — Onnea nyt, sanoi hän lopuksi, mutta äänensävy oli toisenlainen kuin äsken.
— Hyvästi, sanoi Liisa ja läksi puolijuoksua oikaisemaan puistikon läpi Aleksanterille. Hän oli oppinut ymmärtämään jonkunverran ruotsia. Ja hän oli selvästi kuullut, että se vanha herra oli tiedustellut, miksi ei Bernt ollut maalla vanhempiensa kanssa. Vaunuun astuessaan hän oli sanonut jotain, jolla käski Berntiä muistamaan, että tämä oli vanhempiensa ainoa poika.
Liisasta tuntui siltä kuin hänen ihmeellinen ilopäivänsä jollain käsittämättömällä tavalla olisi pantu pilalle.
1.
Leskirouva Emma Sars väänsi vanhanaikuisen mahonkipiironkinsa lukkoon, pisti avaimen taskuunsa ja palasi keinutuoliinsa.
Hän oli vasta pistänyt suuren tukon seteleitä piironkinsa salalaatikkoon. Nyt hän ajatuksissaan jatkoi aseman selvittämistä.
Hän teki vain harvoissa poikkeustapauksissa muistiinpanoja menoistaan. Hänellä oli omassa muistissaan tarkka ja luotettava tilikirja. Sitä hän tällä kerralla tutki harkitsevammin kuin pitkään aikaan. Hän teki tilinpäätöstä pitkälle, menopuolella olevalle sarekkeelle. Ja kysymys, joka nyt kiinnitti hänen mieltään, koski sitä, saataisiinko tulopuolella menoja vastaava sareke syntymään.
Siitä asti kun hän toi Liisa Spetsin kotiinsa, oli hän maksanut kaikki tämän puolesta. Ruoka, vaatetus, jalkineet, kouluutus, kaikki oli kysynyt rahaa, aina vain rahaa. Menopuoli oli kasvanut ilman että vastaiselle puolelle karttui mitään.
Se pieni passaus, jota Liisa kodissa teki, ei merkinnyt mitään, ei liioin hupikaan, jota hänestä oli ollut. Hän oli omapäinen eikä ottanut taipuakseen sinne minne toinen tahtoi. Ja näihin astihan hänen aikansa olikin mennyt opintoihin.
Se hyväntuntemus, joka syntyy tehdystä hyvästä työstä, merkitsi tietysti jotain. Sehän se suuressa määrin olikin kannustanut rouva Sarsia Liisan ottamiseen. Mutta ainahan sitä samalla toivoi, että itsekin asiasta vähän hyötyisi —, jollei muuten niin ainakin toisten osoittamasta kiitollisuudesta.
Jos Liisalla oli edes hituisenkaan kiitollisuudentunnetta, oli hänen aika nyt osoittaa sitä, kun hän opettajaksi valmistuneena palasi kotiin seuraavana syksynä astuakseen virkaansa täällä rouva Sarsin omassa kotikaupungissa.
Rouva Sars otti sukankutimensa pöydältä, pani pienellä sysäyksellä keinutuolin heilahtelemaan ja antoi ajatusten taas luistaa.
Ikkuna oli auki. Sen alapuolella oli ryhmä sinipunertavia sireeniä ja pari kukista valkeata pihlajaa. Niiden tuoksu tuli tuulenlehahduksissa kesäisenä ja voimakkaana huoneeseen.
Kullalla ja sinisellä kirjailtu, porsliinitauluinen seinäkello löi 5.Ääni helähti harvakseen ja arvokkaasti.
Vanha rouva antoi kutimen painua helmaan, kumartui hieman eteenpäin ja kiinnitti huomionsa naapurin, kadun toisella puolella olevaan puutarhaan.
Herra Malmilla mahtoi olla vapaa iltapäivä tai sattuiko muuten olemaan lomaa, koska maleksi Röllerin puutarhassa päivää paistattamassa. Ja niin hyvämieliseltä kuin näytti, ihan niinkuin hänkin olisi odottanut jotain!
Rouva Sarsin ajatukset luiskahtivat taas Liisaan, joka varmaan paraikaa istui junassa. Mutta hänestä ne kohta palasivat takaisin Malmiin.
Se se vasta oli toimessaan ahkera mies. Aina menossa ja aina touhussa. Jos ei puodissa sattunut olemaan muuta tehtävää, niin osasipa käyttää aikansa kohteliaaseen seurusteluun ostajien kanssa. Ja sekin merkitsi paljon. Se huvitti ainakin vanhaa, joka ei itse jaksanut liikkua paljon ja jota kuitenkin halutti kuulla mitä maailmassa tapahtui. Eikä se vähentänyt ostohalua. Päinvastoin. Herra Malmilla olikin aivan erinomainen tapa palvella ostajia. Sai tuntea palvelevansa liikettä ostoksillaan. Ja se oli mieluista. Ainakin rouva Sarsista. Se yllytti jatkuvaan palvelevaisuuteen.
Mitähän jos saisi herra Malmin tälle puolelle juomaan kahvia ja vähän juttelemaan?
Vanha rouva nousi, siirsi kukkivan pelargoonian syrjään ja kumartui ikkunasta kadunpuolelle.
— Herra Malm, herra Malm. — Hän huiskutti ikkunasta suuriruudullista nenäliinaansa, sillä vahventaakseen vanhan ja ohenneen äänensä vaikutusta.
Nuori, puutarhassa kävelevä mies pysähtyi. Huomatessaan vanhan rouvan hän avasi puutarhaportin, kiiruhti kadulle ja jäi siihen, lakki kohteliaasti koholla kuuntelemaan mitä oli sanottavaa.
— Tulkaa, tulkaa, saatte kahvia!
Tarjotin pannuineen oli jo pöydällä herra Malmin astuessa huoneeseen. Esipuheitta lähtikin puhe kohta luistamaan pikkukaupungin tuoreimpiin tapahtumiin, nimipäiviin, joita viskaalilla edellisenä iltana oli vietetty suuresti kuten ainakin ja kauppias Kenosen kihlaukseen.
— Yks, kaks perustatte tekin oman liikkeen ja hämmästytätte meitä kihlauksellanne. — Rouva Sars kallisti pannua. — Tilkkanen lisää, ehdotti hän myhähdellen.
Herra Malm ojensi kuppinsa. — Pelkään, että saatte odottaa kihlausta kauemmin kuin itsekään soisin. Mutta oman liikkeen perustaminen on monesti johtunut mieleeni. Se ei kuitenkaan ole niinkään helposti toteutettavissa, kun ei ole pääomaa, jolla päästä alkuun.
— No, no herra Malm. Vähiinpä yritteliäisyys supistuisi, jos jokainen odottelisi suuria pääomia. Täytyy uskaltaa, täytyy uskaltaa, hyvä herra Malm.
Vanha rouva hörppäsi suullisen kahvia kupin lautaselta. Hän joi aina kolmannen kuppinsa lautaselta kieritellen sokeripalasta sormiensa välillä kuin siten pidentääkseen nautintorikasta toimitusta. — Saahan nuori, yritteliäs ihminen lainoja, saa, saa vainen.
Hän hörppäsi uudelleen ja hartaudella. Ajatus luisti setelitukkoon, joka lepäsi salalaatikossa. Tuntui hyvältä, että se oli siellä kenenkään tietämättä sitä. Yritteliään, nuoren ihmisen auttaminen oli toinen asia, toinen huolehtia omastaan.Hänpuolestaan oli suorittanut velkansa kanssaihmisilleen, kun oli huolehtinut kodittomasta lapsesta, joka hänettä ehkä olisi joutunut vaikka kuinka surkeille jälille.
Rouva Sars rupesi äkkiä puhumaan kasvatistaan. Tämän oli määrä saapua puolentoista tunnin kuluttua iltajunalla. Rouva Sarsin olisi tehnyt mieli mennä vastaan. Olisi taas kerran saanut nähdä, ketä siellä asemallakin oli. Mutta eihän sitä kannattanut ajatellakaan. Liikkuminen oli käynyt hänen kipeille jaloilleen yhä vaikeammaksi.
— Jos minä ehkä voisin? — Herra Malmin ääni kuulosti kohteliaan välinpitämättömältä. Mutta hän tunsi odottavansa vastausta jonkinmoisella jännityksellä. Ei ollut ensinkään vastenmielistä lähteä osottamaan kohteliaisuutta tuollaiselle iloiselle ja kauniille nuorelle tytölle.
Kun juna hiukan myöhästyneenä tulla puhisi asemasillalle, seisoikin Malm sen kaikkein suotuisimmalla tähystyspaikalla taskussaan valmiiksi varattu ajurinlippu.
Matkustajia alkoi lappautua vaunuista. Niitä tuli tavaton määrä kaupungissa pian alkavien urheilu- ja veistokurssien johdosta. Täytyi pitää varansa, jottei silmä sivuuttaisi. Kuulokin oli otettava avuksi. Sillä jos silmä pettäisi, tuntisi Malm varmasti äänen. Sellaista ääntä ei ollut kellään toisella. Se oli ihmeellisen kirkasäänistä livertelyä, aivan kuin alkusoitto naurulle, joka usein seurasi sanoja.
Kuinka se nauru soi ja helisi! Pelkkä muisto teki mielen iloiseksi.
Nyt, nyt! Helisevä ilonauru lensi samassa kuin livertelevä lintunen asemasiltaa pitkin.
Malm säpsähti aivan kuin se sittenkin olisi tullut odottamatta. Hän aikoi rynnätä eteenpäin, mutta näkikin, ettei tulija ollut yksin. Muuan vieras herra vaaleassa kesäpuvussa tarttui vaunun ylimmältä astimelta hänelle ojennettuun hattukoteloon ja kääntyi sitten neiti Spetsin rinnalla astumaan asemahuoneeseen.
Oskar Malm hypisteli hermostuneesti taskussa tuntuvaa ajurin lippua.
Samassa tulvahti uusi, sankka parvi matkustajia vaunusta. Hän vetäytyi sen sakeimpaan tiheikköön ja kulki sillä lailla asemahuoneen läpi rakennuksen toisella puolella olevalle kadulle. Matkustajajonon vieriessä odotussalin läpi näki hän neiti Spetsin saattajansa kanssa odottamassa pakaasia. Tungoksen tähden syntyi jonossa hetken seisahdus. Malm ei voinut olla kuulematta muutamia sanoja. Neiti Spetsin kirkas ääni kantautui kauaksi.
Vieras herra oli varmaan ehdottanut jotain, koska neiti Spets päättävästi vastasi: — Ei tänään. Kasvatus-äitini on vanha ja tahtoo ajoissa panna levolle.
Viskautuessaan ajurinrattaille tunsi Malm jonkinmoista tyydytystä kuulemastaan. Oma nolous kävi kuin pienemmäksi siitä, että toisellekin oli evätty. — Mutta sitten rupesi taas harmittamaan. Hänellä ei totisesti olisi ollut varaa näin ajella kaupunkia pitkin joutavan tähden. Eikähän hän olisi lähtenytkään muuten, mutta ne rouva Sarsin kahvit olivat aivan kuin velvoittaneet. Ja nyt harmitti. Sen ajurinlipun tähden etenkin.
Hän oli lähellä Röllerin liikettä, kun neiti Spets ajoi ohi, — yksin — katsomatta puolelle tai toiselle. Rattaiden pyörähtäessä pihaan näytti siltä kuin neiti Spets samassa olisi ponnahtanut pystyyn. Kohta sen jälkeen alkoi pihalta kuulua iloista, helisevää naurua.
— Missä herra Malm on? — Vanha rouva oli tullut portaille vastaan hyvänmielen ilme kasvoillaan. Mutta nähdessään Liisan yksin ajavan pihaan, harmistui hän.
— Eikö hänessä ollut miestä saattamaan sinua tänne asti?
— Kuka? Mitä? Minä en ymmärrä. — Liisa kumartui vanhan rouvan puoleen ottaen vastaan tavanmukaisen, tällä kerralla hajamielisesti suodun tervetulo-suudelman.
— Herra Malm, tiedän mä. Hän läksi sinua vastaan.
Liisa lensi punaiseksi.
— En minä nähnyt häntä. Minä en ollutkaan yksin. Olin matkalla tavannut parooni Bernt Silversköldin, hänet, joka hankki minulle tuon paikan Helsingissä.
— Ja siitä teosta sinä arvattavasti olet hänelle kiitollisempi kuin kaikesta, jota minä näinä pitkinä, paljon kuluttavina vuosina olen tehnyt hyväksesi? — Vanha rouva astua nilkutti Liisan jälessä etehiseen. Tumma puna nousi Liisan kasvoille. Matta hän nielasi syntymässä olevan sanan, laski hattunsa etehisen pöydälle, veti käsineet kädestään ja astui joustava notkeus joka liikkeessään vanhaa rouvaa kohti.
— Mamma, sanoi hän, käyttäen nimitystä, josta vanha rouva piti, — olen tullut kotiin jäädäkseni tänne sinun luoksesi. Anna minun teoillani osottaa, mitä tunnen sinua kohtaan.
Vanha rouva huiskautti nenäliinallaan ahdistelevaa hyttystä loitommalle, nosti vähän silmälasiaan ja katsoi niiden alatse kasvattiinsa. Näkemänsä tyydytti häntä huomattavasti. Tuollaista kaunista nuorta ihmistä katseli vanhakin mielellään. Ja kun se tyttö muutenkin oli sellainen reipas ja ennättävä ihminen. Monessa suhteessa juuri sellainen, josta hän piti.
— Näytä, näytä, murahti vanha rouva puoliääneen ja rupesi sitten tiedustelemaan Helsingin kuulumisia.
Illallisen syöntiä säesti vilkas, usein iloisen naurun keskeyttämä puhelu. Mutta kun vanha rouva heti aterian päätyttyä vetäytyi omaan makuuhuoneeseensa ja Liisa jäi yksin, pääsi häneltä syvä, kauan pidätetty huokaus.
Hän meni ikkunan luo, avasi sen uudelleen ja jäi kädet ikkunalautaan nojautuneina katselemaan kesäisen illan ihanuutta.
Kuinka kaikki rehoitti ja tuoksui. Elämä puhkesi esiin vastustamattomalla voimalla. Eikä se kysynyt, minkä muodon kulloinkin sai ottaa. Se löysi oman, luontonsa mukaisen muodon ja juuri sellaisena tuli kaikki niin kauniiksi erilaisuutensa rikkaudessa.
Avartava sisäinen varmuus vapautti Liisan hänen äskeisestä ahdistuksestaan. Hänen olonsa kasvatusäidin luona tulisi tukalaksi. Hän oli alunpitäen ollut tietoinen siitä. Äskeinen vastaanotto oli vain vahvistanut häntä tässä hänen uskossaan. Se oli täysin vastannut edellisiäkin kokemuksia. Ja samaa tulisi vastakin. Ainaiset muistutukset tehdystä hyvästä työstä, ainainen kiitollisuuden vaatimus, vaatimus, joka ei tyytynyt siihen kiitollisuuden muotoon, joka oli tosi ja antajan luonnon mukainen, vaan pyysi sellaista, jota ei ollut, — kaikki tuo tulisi päivä päivältä uudistumaan. Ja se tuntuisi entistä tukalammalta nyt, kun yhdessä-olo tuli pysyväksi.
Mutta tuntuipa miltä hyvänsä, aikoi hän ollatosi. Hän ei alentuisi teeskentelemään. Hän antaisi kiitollisuutensa siinä muodossa, jota hänen oma sisimpänsä vaati, juuri siinä, vaikka se leimattaisiinkin sulaksi kiittämättömyydeksi.
Häntiesikuitenkin olevansa kiitollinen —, tunsi sen tänään ehkä selvemmin kuin koskaan ennen.
Mitä olisi hän, ja mitä koko elämä hänelle ilman kaikkea sitä, mikä oli avautunut hänelle varsinkin näinä viime opettajaksi valmistavina vuosina? Köyhän saaristolaisnaisen lapsi ei koskaan omin neuvoin olisi voinut päästä sellaisenkaan tietomäärän omistajaksi, joksi hän näinä hänen elämäänsä avartavina ja rikastuttavina opintovuosina oli päässyt. Eikä hän ulkonaisessakaan suhteessa olisi voinut kohota siihen arvossapidettyyn, oppia saaneen, itseään elättävän naisen asemaan, joka nyt epäröimättä hänelle suotiin ja jolle sekä nuoruus että kauneus vielä lisäsivät merkitystä.
Ilman sitä apua, mikä hänelle tarjottiin tuona kohtalokkaana päivänä kukkakaupassa, hän ei tänään olisi onnellisena nuorena naisena istunut Bernt Silversköldin rinnalla junavaunussa vastaanottaen tämän kohteliaisuutta kuin tasa-arvoisen toverin.
Hän sulki silmänsä ja antoi hiljaisen iltatuulen vilvoitella polttavia poskia.
Liike, sana, katse tunneilta junavaunussa johtui mieleen kauniina hienossa ritarillisuudessaan.
Tämä heidän tutustumisensa uudistuminen oli oikeastaan tullut aivan odottamatta. He olivat useamman vuoden olleet kuin kadoksissa toisiltaan. Bernt oli ollut ulkomailla ja hän itse oli tänä aikana ajatellut vain työtään, — huvitusta ainoastaan silloin tällöin ja siinä muodossa kuin se kulloinkin eteen sattui.
Mutta viime talvena hänen ollessaan yksityiskutsuissa erään opintotoverin luona, astui Bernt äkkiä huoneeseen ensinkään huomaamatta ketään erityisesti. Talon tytär aikoi kohta senjälkeen esittää heidät toisilleen. Silloin Bernt katsoi pitkään, mutta ei sittenkään tuntenut. — Me olemme vanhoja tuttuja, sanoi hän silloin itse päättävästi, Berntin yhä tuijottaessa häneen.
He tanssivat ja puhelivat paljon yhdessä sinä iltana. Ja kun oli lähdettävä, tuli Bernt saattamaan. Rinnan he kulkivat pitkin hiljaisia katuja, joille taivaan tuikkivat tulet loivat rauhallista valoaan, ja kun tulivat perille, seisoivat vielä kauan portilla, siinä puhellen ajasta, joka oli kulunut ja kaikesta mitä se oli tullessaan tuonut. Hehän kumpikin sen kuluessa olivat siirtyneet murrosvuosien kynnykseltä keskelle parhainta nuoruutta.
Senjälkeen sattuivat he useammankin kerran tapaamaan, joskus yhteisen tuttavansa luona, toiste kadulla. Usein tuli Bernt saattamaankin. Ja tänään hän oli äkkiä astunut junaan, asettunut penkille vastapäätä Liisaa ja kertonut aikovansa ottaa osaa Liisan kotikaupungissa pidettäviin kursseihin.
Hän sanoi sen niin kauniisti, omalla hienolla, hillityllä tavallaan. Mutta kun se oli sanottu, tuntui aivan siltä kuin hän olisi laskenut suuren, kauniin lahjan Liisan syliin.
Se oli kuin tervetuliaislahja tänä päivänä, jolloin Liisa tavallaan astui uuteen elämänjaksoon. Ja se olikin ainoa hänen mieltään ilahduttava lahja. Siksi hän nyt uudelleen tarttui siihen, kun muisto äskeisestä vastaanotosta täytti hänen mielensä orpouden tunteella.
Ennestään tunnettuahan kaikki oli. Mutta se toi sittenkin yksinpä hänen reippaaseen mieleensä niin omituisen nälän. Ei voinut olla ajattelematta, miten hellä äiti iloitsisi lapsensa edistyksestä, miten lapsen juhlapäivä olisi juhla äidillekin.
Jaolihansiinä juhlaa, kun monen rehellisen ponnistuksen jälkeen oli päässyt määrän päähän, sai katsoa taakseen ja tuntea, ettei ollut turhaan ponnistellut.
Todistuksetkin olivat tulleet niin hyvät, sekä opettaja- että tietotodistus. Mutta niitäkin oli vanha rouva vain ohimennen vilkaissut, sitten sanaakaan sanomatta työntänyt luotaan. Hän ei ehkä tahtonut hemmotella turhalla kiittelemisellä.
Liisan silmäluomia tuntui aivan kuin kirvelevän. Hän vetäytyi pois ikkunasta ja rupesi asettelemaan tavaroitaan matka-arkusta laatikkoon. Sitten siirteli hän muutamia huoneissa löytyviä pikku tavaroita paikkoihin, joissa ne hänestä näyttivät sievemmiltä. Kasvatusäiti oli luvannut, että hän tästäpuolin saisi pitää tätä huonetta omanaan. Ja se oli oikeus, jolle hän ymmärsi antaa arvoa.
Viimein rupesi hän tuntemaan väsymystä, alkoi riisuutua ja nukkui pian, mielessään epämääräinen ilontuntemus odottavista kesäisistä päivistä.
2.
Seuraavana päivänä kasvatusäidin nukkuessa päivällisuntaan läksi Liisa kaupungin puistoon. Hän kiersi polveilevaa rantapolkua pitkin, poimi kukkasia mättäiltä, pistäytyi katselemaan vanhoja, tuttuja mielipaikkoja rannalla eikä pitänyt kiirettä. Ilman mitään erikoista syytä oli hänen niin sanomattoman hyvä olla. Hän tuntemalla tunsi itsessään tuota samaa, ihmeellistä elämää, joka versoi ja kukki kaikkialla. Elämä, olemassa-olo itsessään tuntui suurelta, nautintoa tuottavalta lahjalta.
Liisa oli jo kääntymäisillään kotiin, kun tienmutkassa näki Bernt Silversköldin. Berntin lakki kohosi samassa ja Liisa nyökkäsi iloisen hyvänpäivän. Mutta sisimmässään hän meni kuin hämilleen, sillä hän tunsi äkkiä, että tätä tapaamista hän kaiken aikaa olikin odottanut.
— Oletteko te leikkinyt piilosilla, vai mitä? — Bernt seisoi yhä lakki kädessään hymyillen, mutta samalla tutkivan totisena tarkaten Liisaa. — Näin teidät jo hyvän aikaa takaperin, mutta te katositte useamman kerran näkyvistä, aivan kuin olisitte juossut pakoon.