Kaikki, mikä vie häntä tätä tarkoitusperää kohti, on hänelle arvokasta, vaistomaisesti, ei selvästi käsitettynä. Tosin voisi päätellä niistä hehkuvista kirjeistä, joita hän avioliittonsa alussa lähetti Josephine'lle, että niiden takana piili välitön, luonnonomainen rakkaus. Mutta kummallista! Neljätoista vuotta myöhemmin tapaamme hänet yhtä yltiöpäisesti rakastuneena varsin vähän viehättävään saksalaiseen keisarintyttäreen Marie-Louise'iin. Nämä molemmat naiset, tai oikeammin yhdistyminen kumpaankin, olivat eri aikoina tarpeelliset hänelle, sentähden ne olivat hänelle arvokkaita. Huolimatta Josephine'in kylmyydestä häntä kohtaan ja hänen varmoista, hyvin perustelluista luuloistaan Josephine'in uskottomuudesta — asioita, jotka muutoin haavoittavat intohimoisia etelämaalaisia arimpaan kohtaan ja synnyttävät vihaa rakkauden sijaan — Bonapartessa aina sittenkin, kun hänen rakkautensa oli sammunut, pysyi lämmin ja hellä tunne häntä kohtaan. Asia oli se, että hän, joka oli yhtä taikauskoinen kuin ikinä italialainen talonpoika, hän, joka kuunteli ennustuksia ja vaani enteitä tavallisimmissa ja mitättömimmissäkin tapauksissa, oli saanut päähänsä, että hänen vaimonsa tavalla tai toisella mystillisesti oli yhdistettynä hänen "tähteensä", että hän tuotti hänelle onnea, ja tämän hengettären menettämisen pelko saattoi hänet suhteissa vaimoonsa ilmaisemaan kärsivällisyyttä, joka muutoin ei ollut hänen vahvoja puoliaan. Tavallisella naisystävyydellään rouva Rémusat kertoo, että Josephine osasi oivallisesti käyttää tätä miehensä taika-uskoa.
* * * * *
Ainoastaan kaksi vuorokautta Bonaparte sai nauttia kuherrusviikon suloa. Jo maaliskuun 12 p:nä hän lähti liikkeelle ryhtyäkseen virkaansa; hänen puolisonsa sai toistaiseksi jäädä Parisiin. Neljäntoista päivän perästä Bonaparte oli pääkortteerissa Nizzassa. Vanhemmat prikaatikenraalit, kutenMasséna, ja Augereau, jotka olivat olleet mukana useissa kahakoissa, olivat äärettömästi suutuksissaan tuosta "korsikalaisesta nousukkaasta", joka heille lähetettiin Parisista. Mitä oli tämä matemaatikko ja haaveilija muuta tehnyt kuin komentanut joitakuita tykkejä Toulon'issa ja Parisissa, eikä sielläkään edes vihollisia vaan Ranskan kansalaisia vastaan? Jättiläiskokoinen Augereau puhui mitä solvaavimmin sanoin tästä pienestä "katukenraalista", Barras'n suosikista, joka oli heitä kaikkia nuorempi. Mutta tuskin olivat he käyneet ensi tervehdyksellä päällikkönsä luona kuin jo huomasivat hänessä mahtavampansa. Augereau myöntää, että "tuo pieni kenraali raukka" häntä peljästytti. Hän ei laisinkaan käsitä sitä ylevämmyyttä, joka masensi hänet heti ensi hetkessä. Ja mitä oli tuossa vastaanotossa tapahtunut? Kenraalit olivat kokoontuneet ja vietiin sisään. Bonaparte antoi odottaa itseänsä; kun hän vihdoin astui saliin, loi hän jokaiseen tutkivan katseen ja kiinnittäen miekan vyötäreilleen ja asettaen hatun päähänsä antoi sitten mahtavalla äänellä lyhyesti käskynsä. Käden liike… asia oli suoritettu, ja he saivat mennä. Mutta jokainen myönsi, että nämä selvät, täsmälliset käskyt soveltuivat toisiinsa kuin rattaat koneistossa ja että niiden takana oli mies, joka kykeni saamaan koneiston käymään.
Armeijan 60,000 miehestä Bonaparte tapasi runsaasti kolmannen osan sairaaloissa. Muut majailivat ylhäällä alpeilla ja kapealla rannikolla niiden juurella. Mutta missä tilassa olikaan tämä "italialainen armeija!" Kaiken puutteessa sotamiehet majailivat luolissa, joita olivat kaivaneet maahan tai lumeen. Ravinto oli kurja ja varustus ainakin yhtä kehno, sillä vallankumouksen raastamasta Ranskasta ei voitu mitään tuottaa. Kastanjat olivat parasta ravintoa. Silloin tällöin saattoi ryöstöretki Piemontiin tuottaa ylellisestikin elintarpeita, mutta ennen pitkää oli lähin seutu tyhjäksi riistetty, ja talvikylmä ja nälkä rasittivat kovasti.
Mutta solaan harjaantunutta oli tämä väki. Kolme vuotta oli se oleskellut vuoristossa alituisessa kosketuksessa vihollisen kanssa: siten miehet olivat tulleet kestäviksi ja karaistuiksi, yhtä haavaa reippaiksi ja tuimiksi hyökkäyksissään. Tasavallalla varmaankaan ei ollut parempia sotureita, helpommin syttyviä ja vauhtiin saatavia kuin nämä puolisissit Merialpeilla.
Semmoisella väestöllä Bonaparten tuli ryhtyä sotaretkeen, jota hän itse piti keinona päästä janoamaansa maineeseen. Mutta hänpä osasi puhua ranskalaiselle sotamiehelle ja tunsi väkensä siltä ajalta, jolloin hän Toulon'in piirityksen jälkeen oli komentanut italialaisen armeijan tykistöä. Maaliskuun 27 p:nä 1796, melkein heti kun oli saapunut Nizzaan, hän julkaisi ensimäisen ja kentiesi mainehikkaimman päiväkäskynsä:
"Sotamiehet! Teillä ei ole vaatteita ja ruokanne on kehno; hallitus on teille suuressa velassa; se ei voi teille mitään antaa. Teidän kestävyytenne, teidän miehuutenne täällä vuoristossa on ihmeteltävä, mutta mitään mainetta se teille ei tuota; ei mikään loiste säteile teille. Minä vien teidät maailman hedelmällisimmille lakeuksille. Rikkaat maakunnat, suuret kaupungit joutuvat siellä teidän valtaanne, siellä saatte kunniaa, mainetta ja rikkauksia. Italian soturit! Teiltä ei puuttune uljuutta ja kestävyyttä?"
"Saadaksensa miehet mukaansa täytyy puhua mielikuvitukselle", sanoi Bonaparte sittemmin. Sitä hän juuri tässä tekee. Tuon vilustuneen ja nälkäisen lauman hän vie korkeille alppien huipuille ja näyttää niille sieltä luvatun maan. "Hän petkuttaa meidät peräti noilla hedelmällisillä lakeuksillaan", sanoivat vanhat soturit. "Jospa hän ensin antaisi meille jalkineita, että voisimme mennä sinne alas." Eivät he olleet juuri sillä pilattuja, että päällystö olisi huolehtinut heidän varustuksestaan, mutta kylläpä pian kävi toisin Bonaparten aikana. Ollessaan ensi päiviä armeijassa hän hellittämättä teki työtä hankkiaksensa sotamiehilleen parempaa ruokaa ja parempia vaatteita. "Tuskin voidaan ajatella, minkälaista elämää minä täällä vietän", hän kirjoitti Direktoriolle. "Minä saavun kuolemakseni uupuneena, minun täytyy valvoa kaiket yöt hoitaessani hallintoa; kaikkialla minun täytyy olla mukana saadakseni asiat järjestykseen." Niiden häpeällisten petkutusten, joilla muonanhankkijat ja vastaanottajat armeijassa rikastuivat sotilasten kustannuksella, täytyi pian lakata hänen tarkan valvontansa alla. Milloin ei ole leipä kyllin hyvää, milloin hankkija ottaa lihanaulasta 10 souta, kun sitä teurastajalta saa 8:lla, milloin on univormu liian ahdas, viitta liian lyhyt tai kangas huono. Hankittuja hevoskauroja, ampumavaroja ja aseita hän tarkastaa yhtä huolellisesti, lyhyesti sanottuna: järjestys ja täsmällisyys saadaan aikaan kaikkialla, missä kenraali Bonaparte on komentajana. Mitä hyödyttää ylikenraalin sotilaallinen nero, jos sotamiehellä ei ole nappeja takissa eikä anturoita saappaissa?
Jo aikoja sitten Bonaparte oli määrännyt Alppien ja Apenninien välisen notkon toimintansa lähtökohdaksi. Sieltä menee tie Savona-solan kautta pohjoiseen Piemont'iin; koillinen sivuhaara heti solan pohjoispuolella vie Milanoon Lombardiassa. Ensimainittua tietä puolusti Sardinian kuninkaan armeija Collin johdossa; jälkimäistä — Milanoon saakka — itävaltalaiset, johtajana kenraali Beaulieu. Bonaparten ensi tehtävä oli eristää toisistaan nämä liittolaiset ja pakottaa Piemont rauhantekoon. Sodan pikainen päättäminen tällä taholla oli pääkohtana Bonaparten suunnitelmassa; hän oli otaksunut Sardinian kuninkaan olevan rauhaan taivutettavissa, kun Itävalta häntä ei enään suoranaisesti tukenut.
Bonaparten joukko oli osaksi alpeilla Col di Tendan ja Savonan välillä, osaksi kapealla rannikolla Voltriin päin länteen Genuasta. Täällä ryntäsi Beaulieu ranskalaisia vastaan huhtikuun 9 p:nä ja ajoi ne takaisin Savonaan; mutta seuraavina päivinä Bonaparte eteni, löi huhtik. 12 p:nä itävaltalaiset Montenotten luona solan pohjoispuolella, 13 p:nä piemontilaiset ja itävaltalaiset Millesimon luona ja 14 p:nä jälkimäiset Degon luona. Tämän viime tappion jälkeen Beaulieu'n oli pakko kokonaan vetäytyä takaisin Acquiin pitääksensä avoimena tien Alessandriaan.
Direktorion käskyä noudattaen olisi Bonaparten pitänyt hätyyttää Beaulieu'tä ja ensin suoriutua itävaltalaisista. Hänellä oli, kuten siihen aikaan kaikilla Ranskan kenraaleilla, mukanaan kaksi hallituksen komissariota, joiden tuli valvoa, että Direktorion käskyjä noudatettiin, ja pitää silmällä hänen menettelyänsä. Siten tahdottiin estää tasavallalle vaarallisen sotilasvallan synty. Jo Toulon'in luona Bonaparte oli pyytänyt sikäläisiä komissarioita olemaan sekaantumatta sotilasasioihin, joita he eivät ymmärrä. Täällä hän voitokkaana ylikenraalina, joka noudatti tyystin määrättyä suunnitelmaa, oli vieläkin vähemmän taipuvainen kuulemaan heidän vastalauseitaan. Oli sattunut niin, että Salicetti, hänen maanmiehensä ja petollinen ystävänsä, oli määrätty yhdeksi niistä, joiden oli pidettävä häntä silmällä. Mutta Bonapartella oli keinoja saada hänet ja hänen virkakumppaninsa estetyiksi saamasta aikaan vahinkoa, ja hän esiintyi täydelleen omavaltaisesti. Hän jätti Beaulieu'n rauhaan, lähti piemontilaisia vastaan, löi ne huhtikuun 22 p:nä Mondovin luona ja valloitti Cherascon 25 p:nä. Kävi niinkuin hän oli laskenut. Kun Sardinian kuningas nyt huomasi olevansa Itävallasta eristettynä ja pelkäsi vallankumouksellisia pyrintöjä kansassaan, anoi hän rauhaa. Bonaparte suostui siihen 28 p:nä ehdolla, että hän saa kolme linnaa pantiksi ja vapaan kulun maan kautta. Ensimäinen osa hänen tehtävästään oli onnellisesti ratkaistu ainoastaan neljäntoista päivän kuluessa. Ranskalaisilla oli vallassaan tiet Torinoon ja Milanoon; he olivat ottaneet 10,000 vankia, 40 tykkiä ja joukon lippuja.
Beaulieu oli sillä välin koonnut voimansa Ticino-joen taa, s.o. sen itäiselle rannalle, suojellakseen Milanoa, ja odotti siellä lännestä tulevaa vastustajaansa. Kauvan hänen ei tarvinnut odottaa. Toukokuun 8 p:nä hän sai tiedon, että Bonaparte — jonka hän oli odottanut tulevan suoraan häntä vastaan anastaaksensa itselleen pääsyn joen yli — olikin kulkenut itään pitkin Po'ta ja jo edellisenä päivänä mennyt joen yli Piacenzan luona. Nyt hän siis oli samalla puolen Ticinoa kuin Beaulieu itse ja uhkasi hyökätä hänen kimppuunsa selän puolelta. Milano ei ollut pelastettavissa, asema Ticinon luona oli jätettävä, ja Beaulieu etsi suurimmassa kiireessä suojaa Addan takaa. Toukokuun 10 p:nä ranskalaiset saapuivat Lodin luo ja tunkeutuivat samana iltana joen yli vallattuaan tuimalla ja hämmästyttävän rohkealla rynnäköllä sillan. Beaulieu vetäytyi Mantuaan, ja Lombardian valloitus, Bonaparten toinen tehtävä, oli suoritettu kuudessa viikossa sotaretken alusta lukien. Toukokuun 16 p:nä Bonaparte saapui Milanoon.
Näillä taistelussa itävaltalaisia vastaan saaduilla voitoilla Bonaparte oli lisäksi saanut melkoisia voittoja alkuansa hänelle varsin vihamielisistä kenraaleista ja omista sotamiehistään. "Kaikkien heidän esiintymistään nuorta kenraaliansa kohtaan", kertoo ranskalaisista upseereista eräs omin silmin näkijä, "leimasi kunnioitus tai oikeammin ihailu." Hänen suuri etevämmyytensä, hänen täydellinen välinpitämättömyytensä vaaroista, se ulkonainen tyyneys, jonka hän osasi säilyttää arveluttavimmissakin tiloissa ja varma voittoon vievä johto ne saivat sotamiehet polvilleen hänen eteensä. Sillä nuo sotilaat, jotka olivat perineet vallankumouksen hurjan vapaudeninnon ja jotka niin kauvan olivat eläneet puolirosvoina ylhäällä Alpeilla, eivät helposti voineet alistua siihen kuriin, jonka heidän mitättömän näköinen kenraalinsa tahtoi saada toimeen. Porvarillista sinuttelua käytettiin vielä upseereja, jopa kenraalejakin puhuteltaessa. Saattoi tapahtua, että kun Bonaparte taistelun tulessa saapui vaahtoavalla ratsullaan ja kiihtyneenä huusi alemmalle upseerille: "Miksi et piru vie ole suorittanut lähettämääni käskyä? Etkö osaa lukea, senkin pölkkypää?" hän sai vastaukseksi: "Hitto vieköön, sinun pitäisi oppia kirjoittamaan niin että sitä ymmärtää; kuka sinun kirotuista harakankynsistäsi saa selvää?" Hän sai joskus kuulla varsin röyhkeitä huutoja ratsastaessaan pitkin rintamaa, mutta hän ymmärsi, että sotamies on lapsi ja siis lapsena kohdeltavakin. Mutta jokaisen saavutetun voiton jälkeen hän kasvoi väkensä silmissä, kunnes hän vihdoin näytti heistä jumaluudelta, joka voi heidät käden viittauksella lähettää kuolemaan.
Mutta sotamiehet eivät aavistaneet, että heidän päällikkönsä, joka keskellä kuulatuiskua istui ratsullaan tyynenä kuin pronssiin valettu patsas, ennen taistelua vapisi kuin haavanlehti, oli ihmisistä hämmentynein. Ei häneen vaikuttanut tulossa olevan vaaran pelko. Ei, syynä oli mielenliikutus, hänen aivojensa rajusti suorittaessa laskelmia myötä ja vastaan, asettaessa todennäköisyyden todennäköisyyttä vastaan ja tarmokkaasti arvostellessa kaikkia mahdollisuuksia. Se tavaton hermostus, joka hänessä huomattiin jo poikaijässä, saattoi silloin ilmetä käsivarsien ja kasvojen lihasten puistattavina tempauksina. "Tunsin usein olevani synnyttävän vaimon tilassa", sanoi hän itse. "Se kuitenkaan ei estänyt minua, niin pian kuin luonnosteni toimeenpano alkoi ja todellisuus oli kynnyksellä, esiintymästä täydellisesti tyynenä ympäristöni edessä."
Tuo onnellisesti suoritettu Lodin sillan rynnäkkö, jota Bonaparte itse piti kauneimpana urhontekona koko sotaretken aikana, lisäsi osaltaan suuressa määrässä hänen uskoaan onnelliseen tähteensä. "Ei vendémiaire eikä Montenotte", sanoi hän St. Helenassa, "saaneet minua uskomaan olevani erinomainen ihminen. Vasta Lodin taistelun jälkeen selvisi minulle, että minusta saattaa tulla merkittävä henkilö valtiollisella näyttämöllä. Silloin syttyivät minussa korkealle pyrkivän kunnianhimon ensimäiset kipinät."
Bonaparte kaiketi ei tässä puhu varsin oikein; korkealle pyrkivästä kunnianhimostaan hän oli kauvan ollut tietoinen, mutta hän voi täydellä syyllä pitää Lodin taistelua ratkaisevana kohtana elämässään. Siitä tuli hänelle mittapuu, mitä hän voi uskaltaa. Hänen voittonsa ja nopea menestymisensä olivat tietysti hankkineet hänelle joukon vihamiehiä, jotka alkoivat pelätä nuorta kenraalia, joka toimi täysin omavaltaisesti, ei pitänyt paljon lukua hallituksen komissarioista ja joskus käytti esiintymisessään hallitusta kohtaan sävyä, joka sitä ällistytti. Direktorio olisi tahtonut, että Piemont'ista, joka todellisesti oli valloitettu, tehtäisiin tasavalta; mutta se ei ollut Bonaparten mieliksi, vaan hän suvaitsi omin päin solmia rauhan Sardinian kuninkaan kanssa. Kun Direktorio jotensakin tyytymättömänä palautti hänelle allekirjoitetun sopimuksen, hän vastasi: "Olen vastaanottanut teidän rauhansopimuksenne Sardinian kanssa: armeija on sen hyväksynyt." Oli niitä, jotka lyhyesti arvelivat, että moisen vastauksen pitäisi tuottaa miehelle viisikolmatta luotia ruumiiseen. Monia rupesi lisäksi peloittamaan se tapa, millä Bonaparte alkoi vetää puoleensa kansan suosiota, esim. kun hän antoi ajutanttinsa Junot'n viedä 21 anastettua lippua mahtipontisessa kulkueessa kautta Ranskan ja pitkin Parisin katuja Direktorioon. Kansa riemuitsi, ja Bonaparten nimi oli kaikkien huulilla. Ensi kerran hän silloin täytti ranskalaisille sen päihdyttävän voitonmaljan, jonka hän — ja kuten näytti, hän yksin — osasi valmistaa heille ja joka aikojen kuluessa sai heidät unohtamaan vallankumouksen kautta saadun kalliin vapauden.
Hallituksesta oli kuitenkin, vaikka sen pelko yhä kasvoi, arveluttavaa karkoittaa pois miestä, jonka voitot lisäsivät sen arvoa — aikana, jolloin se ei ollut missään arvossa muulla taholla — ja joka sitäpaitsi omin neuvoin suoritti oman armeijansa kulungit ja lisäksi kykeni lähettämään miljoonan toisensa jälkeen Parisiin ja muillekin armeijoille. Saadaksensa kuitenkin jarrutetuksi tätä vaarallista mutta ehdottomasti tarpeellista Bonapartea Direktorio päätti, että hänen täst'edes oli komennettava yhdessä kenraali Kellermann'in kanssa, jonka johdossa oli Alppi-armeija, ja samaan aikaan hänelle ankarasti huomautettiin, että diplomatiset välittelyt olivat kokonaan jätettävät hallituksen komissarioille. Tämä odottamaton käsky saapui Bonapartelle päivää jälkeen Lodin taistelun, jolla hän oli pukenut Ranskan nimen voiton säteilevään loistoon. Hän ei milloinkaan olisi ollut halukas luopumaan itsenäisestä asemastaan ja päästämään toista kunniansa ja valloitustensa osalliseksi. Tämän uuden loistokohtauksen jälkeen se oli hänelle mahdotonta. Hänen päätöksensä oli nopea, ja toukokuun 14 p:nä hän vastasi Parisiin. Hänen kirjeensä alkoi kertomalla Lodin voitosta. "Toivomuksenne ovat toteutuneet. Lombardia on nyt tasavallan oma." Mutta Carnot'n välityksellä hän Direktoriolle lähetti päätöksensä ylipäällikkyyden jakamisesta. "Nykyisissä oloissa on ehdottomasti välttämätöntä, että teillä on kenraali, jolla on teidän täydellinen luottamuksenne. En valita, jollen minä ole se, ja minun intoni on oleva kahdenkertainen ansaitakseni luottamuksenne siinä asemassa, jonka minulle määräätte. Mutta itsekullakin on omat tapansa sodankäynnissä. Kenraali Kellermann'illa on suurempi kokemus kuin minulla, hän ehkä osaa käydä sotaa paremmin kuin minä, mutta molemmat yhdessä me vasta voisimme käydä sitä huonosti. Sodan laita on sama kuin hallitsemisen; se on tunteen asia. En tahdo mitään jarrua jalkaani. Olen alkanut joltisellakin kiitoksella, haluan vast'edeskin osoittautua teidän vaatimustenne arvoiseksi. Mutta jos minun täytyy hallituksen komissarioille tehdä selkoa jokaisesta askeleestani, johon rupean, jos heille suodaan oikeus muuttaa liikkeitäni, lisätä tai vähentää sotajoukkojani, älkää sitten odottakokaan saavanne minusta kuulla mitään hyvää."
"Vannon teille, että pidän silmällä ainoastaan isänmaan parasta; minut tapaatte aina oikealla tiellä. Olen velvollinen uhraamaan aatteeni tasavallalle. Jos minua koetetaan halventaa teidän silmissänne, niin on vastaukseni sydämessäni ja omassatunnossani!"
Bonaparten vastaus, jossa hän lujasti teroitti sen seikan ehdotonta tarpeellisuutta, että koko valta sekä sotilaallisissa että diplomatisissa asioissa keskitettäisiin yhteen käteen, teki Direktoriossa vaikutuksensa: Kellermann jäi sinne missä oli, lausuttiin toivomus, että hyökättäisiin Livornoa vastaan, ja kenraali Bonaparte jäi yksin määrääjäksi ja sai vapaat kädet Italiassa. Direktorio asettui täten arveluttavalla tavalla pelin ulkopuolelle ja antoi lyhytnäköisyydessään ohjakset sen miehen käsiin, joka osasi niitä pidellä niinkuin ei yksikään toinen. Bonaparte sydämessään riemuitsi. "Minulle on varattu", sanoi hän Marmont'ille, "tilaisuus suorittaa suurtöitä, joita nykyinen sukupolvi ei voi ajatella mahdolliseksi." Mutta ensimäiset korkealle tähtäävän kunnianhimon kipinät eivät syttyneet nyt; ne olivat kauvan kyteneet tuhan alla hänen ensi ajoistaan saakka. Nyt ne leimahtivat ilmi liekkeihin. Mutta hänen lupauksensa uhrata aatteensa tasavallalle oli pelkkä fraasi kuten tällä ajalla moni muukin, ja Direktorio olisi varmaan ollut hänen kanssaan eri mieltä siitä, mikä oli oikea tie ja mitä varsinaisesti isänmaan paras vaati. Bonaparte näki selvästi, mihin hän pyrki; hän jo tunsi itsensä Cesariksi; oli vain tartuttava oikeaan hetkeen kulkeakseen Rubicon'in yli.
Mutta sillä välin Direktorio antoi kaikkialla Ranskassa viettää juhlia Italiassa saavutettujen loistavien voittojen johdosta.
Bonaparte oli otettu Milanossa — jossa hän soi miehilleen kahdeksan päivän levon — vastaan vapauttajana. Mutta suuret verot, joita hän vaati asukkailta, saivat pian mielet kääntymään ja aiheuttivat kansankapinan päivä sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt joukkoineen Beaulieu'tä vastaan. Hän huomasi aseman siksi vakavaksi, että hän itse ryhtyi meteliä asettamaan, ja ankarasti se kukistettiin. Hänen täällä puuhatessaan armeija kulki itään päin. Yhdestä ainoasta lauseesta kirjeessä, jonka hänelle näinä päivinä kirjoitti Berthier, saa käsityksen siitä, mihin määrään Bonaparte oli sieluna armeijassaan, kuinka hänen lujaa johtoansa kaivattiin silloin, kun hän ei ollut saapuvilla. "Armeija teitä kärsimättömänä ikävöitsee." Eikä sen tarvinnutkaan kauvan häntä odottaa; jo 27 p:nä hän saapui, ja nyt riennettiin eteenpäin vihollista vastaan.
Beaulieu odotti ranskalaista armeijaa Mincio-joen takana. Toukokuun 30 p:nä Bonaparte kulki joen yli Borghetton luona, löi itävaltalaiset ja karkoitti ne Adige'n toiselle rannalle. Hän jatkoi takaa-ajoa, ja Beaulieu etsi osaksi turvaa Mantuan muurien suojasta, osaksi pelastusta pakenemalla ylös Tyroliin. Peschiera ja Verona valloitettiin, ja Bonaparte sai kesäkuun 1 p:nä, 8 päivää Milanosta lähtönsä jälkeen, ilmoittaa Direktoriolle: "Itävaltalaiset ovat Italiasta karkoitetut; etuvartijamme seisovat Saksan vuorilla."
Yksistään Mantuan vahva linna Mincion varrella pysyi vielä viimeisenä Itävallan varustuksena Italiassa. Sen omistamisesta oli tästä lähin sotaa käytävä.
Itävaltalaisten poissaoloa aikoi Bonaparte käyttää Direktorion niin suuresti toivoman retken suorittamiseksi keski-Italiaan. Ja toukokuussa oli Pannan ja Modenan herttuain pakko ostaa itselleen aselepo. Kesäkuussa tuli Neapelin ja Kirkkovaltion vuoro. Kaikkialla täytyi maksaa suuria summia ja luovuttaa taideteoksia y.m. Bonaparten oveluutta kuvaavaa on, että hän kapitoliumista pyysi Brutuksen, kuninkaanmurhaajan jälkeläisen ja vapauden puolustajan antiikisen rintakuvan. Kun se Bonaparten lahjana asetettiin Direktorion saliin, kuka silloin voikaan lahjoittajassa aavistaa Cesaria, tasavallalle vaarallista miestä? Neapelin täytyi sitoutua puolueettomuuteen. Rooman täytyi luovuttaa Ranskalle Ferrara ja Bologna sekä tärkeä Anconan satamakaupunki. Kesäkuun 28 p:nä valloitettiin Livorno, jolloin englantilaiset menettivät tärkeän yhdyssiteen Italian kanssa, jota paitsi Bonaparten käsiin joutui joukko monenlaisia runsaita tavaravarastoja. Pari kuukautta myöhemmin ranskalainen sotajoukko sieltä käsin valloitti hänen isänmaansa Korsikan.
Nyt hän keskitti kaikki voimansa Mantuan valloittamiseen. Piiritys oli alkanut jo ennenkuin hän oli retkeillyt etelään, ja hän oli toivonut saavansa linnan haltuunsa ennenkuin uudestaan järjestetty itävaltalainen armeijaWurmser'injohdolla joutuisi avuksi. Heinäkuun lopussa hän sai tiedon, että itävaltalaiset — luvultaan paljon voimakkaampina — lähestyivät kahtena osastona; Wurmserin johdossa oleva tuli pitkin Adige'a Garda-järven itäpuolitse, ja sen piti hyökätä hänen rintamaansa vastaan Mantuan edustalla; toinen kulkiQuosdanovich'injohtamana Garda-järven läntistä rantaa pitkin, ja sen tuli käydä kimppuun selkäpuolelta. Hänen alikenraalinsa, joiden piti estellä etenevän vihollisen kulkua, lyötiin molemmilla tahoilla takaisin. Bonaparte tunsi, että ratkaisu oli käsissä. "Voi sitä, joka meistä on väärin laskenut", hän lausui Wurmser'ista ja itsestään. Kaikki oli kyseessä, mutta vaaran ohessa hänen kykynsäkin kasvoi. Äkkiä hän päätti keskeyttää Mantuan piirityksen; tykit tukittiin, ja koko armeija kokoontui Mincion vasemmalle rannalle.
"Antaakseni käsityksen", sanoi eräs ranskalainen valtiomies jotensakin tähän aikaan, "Bonaparten ruumiinrakenteesta, hänen sitkeydestään, uljuudestaan, liikuntojensa nopeudesta, vireydestään ja kaikista niistä hänen ominaisuuksistaan, joita hyvässä merkityksessä tapaamme hänessä, sanon häntä aina pieneksi tiikeriksi!" Tämä kuvaus ylikenraalista on huomioon otettava käsittääksemme koko italialaista sotaretkeä, sillä juuri nämä ominaisuudet muodostavat sen luonteen: nuo salamannopeat liikunnot, harkitut ja äkkinäiset harppaukset ja tuo vastustamaton, musertava hyökkäys. Hänen oma vireytensä, nopeutensa ja tarmonsa tarttui hänen väkeensä. "Niinkuin koski", sanoi hän miehilleen, "te olette syösseet alppien huipuilta alas; kaiken, mikä asettui teitä vastaan, te kaadoitte ja musersitte." Hän oli pää, armeija oli ruumis, ja jokainen sen jäsen totteli salamannopeasti ja silmänräpäyksessä noita oivallisia aivoja. Hänen neronsa ei kohonnut missään suurempaan loistoon kuin taisteluissa Garda-järven eteläisen kärjen ympärillä, jossa hän johti liikkeitä kahden armeijan välissä. Ennenkuin itävaltalaiset vielä aavistivatkaan hänen läheisyyttään, hän jo oli heidän kimpussaan, löi Quosdanovich'in Lonaton luona, kääntyi lounaaseen ja voitti seuraavana päivänä Wurmser'in Castiglione'n luona. Seuraavana päivänä taas voitto Peschieran luona, ja sitä seuraavana — elokuun 7:ntenä — oli Mantua uudestaan piiritettynä.
Kuukautta myöhemmin Wurmser keisarinsa käskystä toisen kerran samosi eteenpäin, tällä kertaa alas Brenta-laakson kautta, hänen alikenraalinsa Davidovich'in kulkiessa pitkin Adige'a. Tarkoitus oli taas saada Bonaparte kahden tulen väliin. Vaikka vihollinen nyt oli nähnyt niin monta todistusta hänen ihmeteltävästä nopeudestaan, tuli se taas yllätetyksi. Bonaparte kiiti Tyroliin Davidovich'ia vastaan, löi hänet ahtaissa rotkoissa Roveredon ja Callianon luona ja ajoi hänet niin kauvas takaisin pohjoiseen, että hän itse saattoi kulkea Brenta-laakson kautta. Wurmser marssi mitään aavistamatta ainoastaan kaksi päivän-matkaa edellä, päästäksensä pitkin Brenta-jokea Legnanoon, josta hänen yhteistyönsä Davidovich'in kanssa ja Bonaparten sulkeminen oli alkava. Silloin ranskalaiset tekivät hyökkäyksen hänen jälkijoukkoonsa; hänen täytyi kiirehtiä marssiansa päästäksensä johonkin paikkaan, jossa voisi kääntää rintaman Bonapartea vastaan. Yritys tehtiin seuraavana päivänä, syyskuun 8:ntena, Bassanon luona, mutta siitä sukeutui täydellinen tappio. Ja kaikki tiet Saksaan olivat suljetut! Hänen täytyi sentähden armeijansa jäännöksen kanssa, jota oli 14,000 miestä, kulkea eteenpäin maassa, joka oli kaikkialta vihollisen miehittämä. Hän kulkee etelään Vicenzan kautta Bonaparten takaa-ajamana, joka toivoo saada hänet pidätetyksi Adige'n luona. Mutta paria hänen käskyistään ei oltu ajoissa toteltu; Legnanon luona oli Wurmser'in onnistunut pujahtaa joen yli ja asettua Mantuan edustalle. Kaksi päivää sen jälkeen saapui Bonaparte, löi hänet ja pakoitti hänet sulkeutumaan linnaan, jonka miehistö siten kohosi 25,000 soturiin. Itävaltalaiset olivat tällä kaksitoista-päiväisellä retkellä menettäneet 22,000 miestä ja 75 tykkiä; loput olivat kytketyt Mantuaan.
"Kuten hyvin ymmärrätte, rakas kenraali", kirjoitti Carnot Bonapartelle syyskuun 19 p:nä, "me levottomina odotimme sen toimen tuloksia, josta annoitte meille tiedon kuriirin kautta. Olemme nyt saaneet viime raporttinne, ja vaikka olimmekin tottuneet teidän erinomaisiin urotöihinne, sittenkin tiedonantonne Bassanon voitosta kävi yli toiveittemme. Minkä kunnian olettekaan niittänyt, kuolematon Bonaparte! Mikä tappio uhkamieliselle Itävallalle!" Juuri samaan aikaan Reinin joukot olivat kokeneet vastoinkäymisiä; Bonaparten ihailu tuli vaan sitä suuremmaksi, se kohosi innostukseksi; mutta "voiton lemmikki" oli hankkiva ranskalaisille vielä useampia yllätyksiä.
Marraskuun alussa oli Itävalta asettanut vielä kolmannen armeijan avustamaan yhä piiritettyä Mantuaa. Tällä kertaa vanha, kokenutAlvinczyylikenraalina samosi idästä, Bassanosta, Davidovich'in tullessa pohjoisesta pitkin Adige'a. Taas piti Bonaparte muserrettaman ylivoimalla Mantuan muurien edustalla. Hänen alikenraalinsa syöstään takaisin, itse hän Veronan luona marraskuun 12 p:nä kärsii tuntuvan tappion. Yksitoista hänen kenraaleistaan on haavoittunut, sotamiehet uupuneet ja asema vakava. Mutta sairaaloista nähtiin potilaiden ja haavoitettujen raahautuvan tarttuakseen aseisiin ja iskeäkseen vielä kerran kolmivärisen lipun alla. "Moni näistä uljaista miehistä vuoti vielä verta haavoistaan", kirjoittaa Bonaparte; "tämä surullinen näky kuohutti sieluani kovin." Hän rohkenee vielä kerran yrittää ylivoiman murtamista, yritys, jota asiantuntijat pitävät loistavimpana neron tekona uudessa sotahistoriassa.
Marraskuun 14 p:nä hän yön tullessa kaikessa hiljaisuudessa lähti Veronasta, kulki Adige'n poikki ja lisäsi voimaansa suurimmalla osalla Mantuaa piirittävää armeijaa. Itään, pitkin joen oikeata rantaa kävi kulku yön pimeydessä pieneen Roncon kaupunkiin, johon hän etukäteen oli rakennuttanut sillan. 15 p:n aamulla hän taas seisoi Adige-joen vasemmalla rannalla; edessään hänellä oli laaja, rämeinen seutu Adige'n ja sen haarajoen Alpone'n välissä; soiden poikki johtivat salpatiet pohjoiseen. Niiden yli hän antoi armeijansa marssia eteenpäin. Augereau kulki keskistä salpa-tietä pitkin, joka Arcole'n luona johti Alpone'n yli rakennetulle sillalle. Bonaparten tarkoitus oli tätä tietä myöten selkäpuolelta iskeä viholliseen, joka vielä luuli hänen olevan Veronassa.
Taistelupaikaksi tuli Arcole. Täällä majaili osasto kroateja siltaa vartioimassa; peitetyistä asemista heidän tykistönsä sai aikaan kauhean verilöylyn ryntäävien ranskalaisten riveissä; Augereau, joka huomasi väkensä horjuvan, sieppasi lipun ja syöksyi etupäähän; neljä kenraalia, jotka seurasivat häntä, heti haavoittui, ja ryntäyskolonna peräytyi toisen kerran. Silloin saapuu lentäen Bonaparte ratsunsa selässä, heittäytyy maahan, tarttuu lippuun, ja niin edetään taas. Lannes, joka jo on saanut kaksi haavaa, ja Marmont seuraavat häntä; eräs nuori upseeri, Muiron, tahtoo juosta päällikköänsä suojaamaan, mutta kaatuu kuolleena hänen eteensä. Mutta mikään ei kestä vihollisen murhaavaa kylkitulta. Taas ranskalaiset tungetaan takaisin, kaikki pakenevat. Bonaparte itse suistuu salpatieltä suohon, ja hänen veljensä kenraali Marmont'in avulla vasta viime hetkessä hänet pelastaa joutumasta vangiksi. Seuraavana päivänä taistellaan yhtä itsepintaisesti ylipääsystä; milloin pääsevät ranskalaiset voitolle, milloin tunkevat itävaltalaiset ne takaisin. 17 p:nä Bonaparte uudestaan ryntää Arcole-sillalle, mutta yöllä hän oli rakennuttanut alapuolelle toisen sillan joen yli, ja sen kautta Augereau nyt kulkee samalle rannalle, jossa vihollinen seisoo.
"Jokaisessa taistelussa on hetki", sanoo Bonaparte itse, "jolloin vähinkin liike on ratkaiseva… se on se tippa, joka täyttää maljan yli reunojen." Se liike, joka ratkaisi tämän kolmipäiväisen verisen taistelun, sai alkunsa hänen vanhasta periaatteestaan vaikuttaa mielikuvitukseen silloin kun hän tahtoi saada jotakin aikaan. Vaikka itävaltalaiset olivat kolmena päivänä pitäneet puoliansa vihollistansa vastaan, ne äkkiä lähtivät pakoon, kun noin 50 ranskalaista ratsumiestä räikeästi kajahuttaen torvia tuimassa rynnäkössä syöksyi suon kaislan kahistessa heidän selkäänsä. Tuo suuri ihmistuntija oli laskenut oikein. Nuo vähälukuiset ratsumiehet kasvoivat uupuneiden sotamiesten silmissä mahtavan armeijan hirmukuvaksi, ja sitä vastaan ne eivät kestäneet. Seuraavana päivänä ranskalainen armeija, joka pari päivää ennen oli salaa hiipinyt ulos Milanoon johtavan portin kautta, riemuiten marssi Veronaan Venetsian portista. Itävaltalaiset peräytyivät Tyroliin, ja Mantua piiritettiin uudestaan.
Vielä viimeisen voimanponnistuksen tahtoi keisari Frans yrittää valtansa säilyttämiseksi Italiassa. 1797 vuoden alussa Alvinczy samosi esiin uudella sotajoukolla Tyrolista pitkin Adige'a. Ranskalaisen kenraalinJoubert'intäytyi peräytyä suuren ylivoiman edestä, ja hän asettui Rivolin luo; tästäkin paikasta hän aikoi luopua, mutta viime tingassa hän sai Bonapartelta käskyn pysyä asemassaan. Varsin ylivoimaisen vihollisen aikomus oli koota eri joukkonsa, ratsuväkensä ja tykistönsä lakeudelle Rivolin luo. Bonaparte tahtoi käydä häneen käsiksi ennenkuin tämä yhtyminen oli tapahtunut ja siten pakoittaa hänet taistelemaan ilman tykistöä. Aamulla tammikuun 14 p:nä klo 2 Bonaparte joukkoineen yhtyi Joubert'iin. Aamun koitteessa taistelu alkoi, ja klo 2 iltapuolella vihollinen oli lyöty.
Bonapartelle oli omituista, ettei hän tuntenut ensinkään sitä herpoutumisen tunnetta, joka tarkoituksen saavutettua valtaa muut kuolevaiset, semminkin kun kaikki voimat ovat olleet pinnistettyinä. Vielä samana iltana voiton jälkeen, marssittuaan koko yön ja oltuaan tantereella kello kahdesta aamulla, hän vetäytyi Mantuaan, jossa taas taisteli ja voitti 10 p:nä. Muuan itävaltalainen apujoukko oli näet pikamarssissa kulkenut alas Mantuaan ja hyökännyt piiritysväkeä vastaan, Wurmser'in hyökätessä ulos kaupungista. Nyt ei ollut enään mikään pelastusmahdollinen. Helmikuun 2 p:nä Mantuan täytyi antautua.
Itävaltalaiset olivat nyt karkoitetut Italiasta. Niiden kokoontuessa Tyrolin vuoristoon ja kootessa sinne apujoukkoja Bonaparte mitättömällä voimalla lähti Roomaa vastaan. Kirkkovaltio ei ollut täyttänyt velvollisuuksiansa tasavaltaa kohtaan, ja Bonaparte tahtoi ennenkuin lähti uudestaan itävaltalaisia vastaan olla varma Italian ehdottomasta kuuliaisuudesta. Munkit kyllä koettivat yllyttää väestöä ja saarnata kestävyyttä, ja madonnan kuvat irvistelivät vihasta ranskalaisten menestyksen vuoksi, mutta paavin sotamiehet pakenivat joka paikasta. Retki alkoi helmikuun 1 p:nä, rauha tehtiin aivan Bonaparten määräysten mukaisesti helmikuun 19 p:nä Tolentinossa. Ennen luovutettujen maakuntien lisäksi jätettiin nyt Romagna Ranskalle ja lisäksi melkoisesti korotettu rahasumma. Rooman miehittäminen olisi ollut mitä helpointa, mutta Bonaparte, joka osasi arvostella paavin vaikutusta ja tiesi mitä merkitsivät hyvät suhteet pyhään isään, luopui varsin järkevästi kiihoittamasta häntä vastaansa ikuisen kaupungin miehittämisellä.
Neljätoista päivää paavin kanssa tehdyn rauhan jälkeen Bonaparte lähti itävaltalaisia vastaan. Suurin osa niiden Reinin armeijaa oli kutsuttu vahvistamaan niitä osastoja, joiden asiana oli puolustaa teitä Italiasta Wien'iin. Bonaparte lähti liikkeelle ennenkuin nämä osastot olivat saapuneet. Entisten Itävallan ylikenraalien sijalle, ne kun kaikki olivat vanhoja miehiä, oli tällä kertaa asetettu kuusikolmatta-vuotias arkkiherttuaKaarle, joka menestyksellä oli taistellut ranskalaisia vastaan Reinin luona. Hän oli asettunut Tagliamenton taa, mutta lyötiin siellä maaliskuun 10 p:nä, ja hänen täytyi, menetettyään paljon väkeä, vetäytyä takaisin Isonzon taa. Sieltäkin hän karkoitettiin, ja monien kohtalokkaiden tappelujen jälkeen Alppien korkeilla harjanteilla Bonaparte huhtikuun 7 p:nä oli Leoben'issa, josta on vain parin päivän matka keisarikaupunkiin. Siellä kaikki joutui hämminkiin; hovi pakeni ja odotettiin hyökkäystä kaupunkiin.
Sitä ei kuitenkaan Bonaparte tarkoittanut. Että hän oli rohjennut edetä niin kauvas, se riippui ainoastaan siitä, että hän tahtoi päästä esille ennen muita ja yksin solmia rauhan. Hän tiesi, ettei Ranskan kansalla sillä hetkellä ollut hartaampaa toivomusta kuin rauha. Jos hänen onnistuisi lopettaa sota, saavuttaisi hän sillä vielä suuremman kansansuosion kuin loistavimmillakaan voitoilla. Sentähden hän tahtoi olla yksin rauhanteossa, ja sentähden oli kiire käsissä ennenkuin Rein-armeijan kenraalit joutuisivat suorittamaan osaansa Carnot'n hyökkäyssuunnitelmasta ja yhtymään häneen Wien'in edustalla, jolloin nekin saisivat osansa kunniasta. Se oli kaikin mokomin vältettävä. Bonaparten täytyi olla yksin vallassa, sillä hänen tuumansa kävivät kokonaan toisaalle kuin Direktorion, ja epäilemätöntä oli, että Hoche ja Moreau, Rein-kenraalit, täydellisesti mukautuisivat Direktorion käskyihin rauhanteossa ja vastustaisivat hänen mielipiteitään. Häntä ei huolestuttanut, ettei hänellä ollut mitään valtuutta tekemään rauhaa; kyseessä oli vain saada Itävalta kylliksi rauhaa harrastavaksi.
Direktorion ensimäinen rauhanehto oli Belgian luovuttaminen Ranskalle. Siten valtakunta saisi ne rajat, jotka sillä oli silloin kun hyväksyttiin valtiosääntö vuodelta III. Korvaukseksi se tahtoi antaa Itävallalle Bonaparten valloittaman Lombardian. Sentähden oli kerrassaan sen mieltä vastaan, että Bonaparte oli tukenut tasavaltaisia taipumuksia siellä. Kaukonäköisen kenraalin mieleen kuitenkaan ei juolahtanut luopua valloituksistaan Italiassa; mutta kun hän tiesi, että Itävalta — joka varmaankaan ei suostuisi peräytymään Italiasta koettamatta vieläkin kerran sotaonneaan — oli jo ennen luonut silmänsä Venetsiaan, ja kun lisäksi oli tiettyä, että Itävallan ja Venäjän kesken oli tehty sopimus anastaa tuo vanha tasavalta ja kappaleita Turkista, kuten olivat ennen keskenään jakaneet Puolan, niin hänessä syntyi ajatus tarjota keisarille Venetsian mannermaa korvaukseksi Belgiasta ja Lombardiasta. Bonaparte houkutteli täten Itävaltaa niin vanhan ja tulisen toivomuksen täyttymisellä, ettei se voinut vastustaa. Siten jäi sille kuitenkin luja jalansija Italiassa ja sieltä käsin voitiin odottaa parempia aikoja. Alustava rauha allekirjoitettiin Leoben'issa huhtikuun 18 p:nä 1797.
Siinä kertomuksessa rauhanteosta, jonka Bonaparte lähetti Direktoriolle, hän jätti mainitsematta, että hän Itävallalle oli sitoutunut pakoittamaan Venetsian alistumaan, toisin sanoen valloittamaan sen keisarille. Hän päinvastoin esitti asian siinä valossa, että se oli Itävallan oma tehtävä, sillä hän tiesi varsin hyvin, ettei Direktorio voinut hyväksyä eikä sallia sellaista menettelyä puolueetonta valtiota kohtaan. Mutta valmistuksiin hän aikoja sitten oli ryhtynyt; tasavallan, jolla ei ollut riittävästi voimaa saadakseen puolueettomuutensa tunnustetuksi, oli ollut pakko nähdä noiden kahden sotaa käyvän vallan suorittavan taistelunsa sen alueella; kansan kiihtymys vallankumouksellisia ranskalaisia vastaan, jotka olivat mellastaneet sen maassa, oli suuri, eikä ollut vaikea saada aikaan yleistä kansannousua. Se puhkesikin Veronassa parahiksi sillä hetkellä, jolloin Bonaparte sitä tarvitsi; ranskalaisia sotamiehiä surmattiin; yrityksiä tehtiin Bonaparten henkeä vastaan; itse Venetsiassa surmattiin muuan ranskalainen merikapteeni. "Minun käskettävänäni on 80,000 miestä ja 20 tykkivenettä", vastasi Bonaparte tasavallan lähettiläille, jotka tulivat suostumaan kaikkiin hänen asettamiinsa vaatimuksiin. "En tahdo enään tietää mistään inkvisitsionista; tahdon olla Venetsialle uusi Attila." Toukokuun 16 p:nä hän miehitti kaupungin; dogien ylväs kaupunki oli nyt kerrassaan Bonaparten vallassa.
Hänen aikomuksensa oli jättää itse Venetsian kaupunki vielä toistaiseksi itsenäiseksi; sen mannermaalla olevat maakunnat, jotka ulottuivat lännessä aina Como-järveen saakka, hän tahtoi jättää Itävallalle; mutta sen itäiset maakunnat oli tarkoitus pidättää Ranskalle. Kun hän oli valloittanut Neapelin ja Kirkkovaltion ja koko Italia totteli hänen viittaustaan, hän rupesi katselemaan mistä löytäisi näyttämön uusille urotöille, ja valloitettuaan tärkeän Anconan kaupungin hän kirjoitti Parisiin: "Kahdessakymmenessäneljässä tunnissa voidaan täältä päästä Makedoniaan; tällä maalla on verraton arvo vaikutuksellemme osmannien valtakunnan kohtaloon." Nyt hän Venetsian valloituksen jälkeen siirtyi tuumasta toimeen. Kenraali Gentilin, maanmiehensä, hän lähetti ranskalaisilla sotalaivoilla miehittämään Jonian saaria. "Jos väestö osoittaa taipumusta riippumattomuuteen, täytyy teidän sitä liehakoida makunsa mukaan, eikä pidä jättää puhumatta Kreikasta, Atenasta ja Spartasta." — "Euroopa on vain myyränpesä", sanoi hän samaan aikaan Bourienne'ille, "ei ole koskaan ollut suuria valtakuntia ja suuria vallankumouksia muualla kuin Idässä, jossa elää 600 miljoonaa ihmistä." Oli ilmeistä, että hän, joka Italiassa oli näytellyt Cesarin osaa, jo ajatteli tulla Aleksanteriksi Kreikassa ja Aasiassa.
Keskustelut lopullisesta rauhasta menivät sillä välin menoaan Montebellon linnassa Milanon luona, johon Bonaparte asettui. Siellä nähtiin yli-kenraalin käyskelevän mahdollisimman vaatimattomassa puvussa kultaneulomuksilla ylenpalttisesti koristettujen kenraaliensa keskellä. Hänen voittonsa ja suuri valtansa eivät olleet muuttaneet ollenkaan hänen kohtuullisia elämäntapojaan. Samalla kun hänen kenraalinsa arvelematta kokosivat rikkauksia valloitetuista maakunnista ja elivät niillä suurellisesti, esiintyi Italian jumaloitu ja ylistetty valloittaja yhtä yksinkertaisena kuin köyhä kapteeni Bonaparte. Hän ei piitannut vallan ulkomuodoista; itse valtaa hän himoitsi. Hän saikin pian tilaisuuden näyttää, kuinka kauvas hänen käsivartensa ulottui. Tyytymättömät Ranskassa olivat vendémiaire'in 13 p:n jälkeen taas ruvenneet hengittämään; keväällä 1797 vaalit olivat käyneet Direktoriolle epäedullisesti; sekä vanhempien että nuorempien neuvostossa kuningasmieliset olivat saaneet tuntuvan ylivoiman, ja ajatus saada bourbon'it takaisin — Ludvig XVI:n veljen, Provence'in kreivin persoonassa — tuli päivä päivältä vilkkaammaksi. Silloin päätti Direktorion radikaalinen, tasavaltainen vähemmistö, Barras,Rewbellja La Réveillère-Lepaux joutua vastustajien edelle. He rupesivat yhteyteen Bonaparten kanssa, joka lähetti Parisiin Direktorion avuksi uljaan, mutta turhamielisen eikä suinkaan teräväpäisen kenraali Augereau'n. "Minä sanon teille", kirjoitti Bonaparte oppositsioni-puolueen johtajille, "että puhun 80,000 miehen puolesta; se aika on mennyt, jolloin raukkamaiset asianajajat ja kurjat lavertelijat mestauttivat sotamiehiä." Augereau, joka heti nimitettiin muutaman Parisin armeijaosaston päälliköksi, toimi täsmälleen päällikkönsä antamain käskyjen mukaan; fructidor'in 18 p. (syyskuun 4) suuri osa kuningasmielisiä neuvoston jäseniä vangittiin; molemmat konservatiiviset direktorit, Carnot jaBarthélémy, pakenivat; niiden sijaan astui radikaalisia demokraatteja Direktorioon. Mutta fruktidor'in 18 p:n hedelmät kuten vendémiaire'in 13:nkin korjasi Bonaparte, sillä konservatiivinen puolue oli kuohuksissaan, semminkin hänen menettelystään Venetsian asiassa, asettunut mitä kiivaimmin hänen ehdotukseensa perustuvaa lopullista rauhantekoa vastaan. Siinähän oli Puolan jako uudestaan, sanottiin, eikä ollut Ranskan arvon raukaista olla semmoisessa osallisena. Bonaparten omavaltaista menettelyä Italiassa oli yleensä hyvin kiihkeästi käytetty aseena Bonapartea vastaan. Nyt fructidor'in 18 p:n tapaukset kerrassaan masensivat koko tämän vastustuksen. Horjuvaa ja epäröivää Direktorioa kohtaan hän käytti samaa menettelyä kuin Itävallan välittäjiä kohtaan, jotka mielellään tahtoivat venyttää keskusteluja saadaksensa jos mahdollista suotuisampia ehtoja: hän peloitti niitä. Nämä lausuivat rauhanteon edellisenä päivänä muutamia uhkaavia sanoja mahdollisesta liitosta Venäjän kanssa. Bonaparte, joka hermostuneessa jännityksessä kiirehti saadakseen rauhankeskustelut päättymään, ponnahti ylös kuullessaan nämä sanat, jotka kerrassaan näyttivät siirtävän hänen toiveittensa tarkoitukset epämääräiseen tulevaisuuteen. "Te siis haluatte sotaa, herrani", huudahti hän. "Hyvä! Sen saatte; se on julistettu tästä hetkestä; mutta huomatkaa minun sanani: kolmessa kuukaudessa minä muserran teidän yksivaltanne niinkuin nyt muserran tämän hauraan porslinin." Samassa hän tarjoilupöydältä sieppasi kallisarvoisen porslini-kaluston ja paiskasi sen lattiaan, jossa se kalisten meni sirpaleiksi; sitten hän rajusti huudahdellen ja ankarasti kiihoittuneena syöksyi ulos ovesta. Direktoriota vastaan, joka vitkasteli antaa suostumustaan Bonaparten sanelemiin rauhanehtoihin, hän käytti toista peloituskeinoa: hän uhkasi luopua päällikkyydestä. Direktorion vastauskirjelmä lokakuun 16 p:ltä 1797 tämmöiseen uudistettuun uhkaukseen antaa parhaimman käsityksen nuoren kenraalin asemasta hallitukseen nähden. "Teidän sydämeenne on istutettu epäluulon siemen", kirjoittaa Direktorio hänelle, "ja se saattaa riistää isänmaalta teidän neronne. Ei ole isänmaa koskaan sitä tarvinnut niinkuin nyt. Te puhutte levosta, terveydestänne, halustanne vetäytyä syrjään? Tasavallan rauha ei salli teidän ajatella omaa lepoanne. Jollei Ranska suoriudu voitolla, jos se pakoitetaan nöyryyttävään rauhaan, jos voitollisten urotöittenne hedelmät joutuvat hukkaan, silloin, kansalais-kenraali, emme ole ainoastaan sairaita, me olemme kuolleet. — Ei, Direktorio ei suostu teidän virkaeroonne, ei, teidän ei tarvitse meihin nähden vedota omaantuntoonne eikä jälkeentulevaisten todistukseen. Direktorio uskoo kenraali Bonaparten kuntoon ja luottaa siihen lujasti."
Kaiketikin ylenkatseellinen hymy värisi Bonaparten ohuilla huulilla hänen lukiessaan tämän loppufraasin. Millä oikeudella tuo kurja, kelvoton direktorihallitus, joka oli väkivoimalla päässyt valtaan ja ainoastaan väkivoimalla pysynyt pystyssä, millä oikeudella sen kovin vähän rehelliset ja kovin omanvoitonpyyntöiset jäsenet luottivat muiden rehellisyyteen ja epäitsekkäisyyteen? Mitä muuta harrastusta heillä oli kuin valta, vaikka maan onnenkin kustannuksella? Olisiko epärehellistä sysätä heidät syrjään mahdottomina ja asettaa tarmo, kelvollisuus ja äly heidän sijalleen? Onko kaikki se veri, jonka vallankumous on vuodattanut, juossut mitään hyötyä tuottamatta, onko Ranska vietävä takaisin samaan tilaan kuin ennen vuotta 1789? Se mies, joka Italian sodan kautta oli hajoittanut 1:n koalitsionin ja joka, oltuaan tuntematon kenraali, puolentoista vuoden kuluessa pelkästään loistavien lahjojensa avulla oli saavuttanut poliittisena henkilönä euroopalaisen merkityksen, se mies oli jo aikoja sitten ratkaissut nämä kysymykset. "Uskotteko", sanoi Bonaparte eräälle ranskalaiselle diplomaatille rauhanvälittelyjen kestäessä, "että minä Direktorion asianajajain ylistämiseksi juhlin voittoja Italiassa? Vai perustaakseni tasavallan? Meidänkö tavoillamme, meidänkö paheillamme tasavalta!… Se on houre, johon ranskalaiset ovat hurmautuneet ja joka katoaa kuten moni muu. Ne kaipaavat sodan kunniaa, turhamaisuutensa tyydytystä, mutta vapautta, sitä ne eivät ymmärrä. Katsokaa armeijaa! Ne suotuisat tulokset, joita olemme saavuttaneet, ne voitot, joita olemme voittaneet, ovat jo antaneet jälleen ranskalaiselle sotamiehelle hänen entisen luonteensa… Minä olen hänelle kaikki. Koettakoon Direktorio riistää minulta päällikkyyttä, niin saadaan nähdä, sekö on valtias. Kansa kaipaa johtajaa, johtajaa, joka on saavuttanut mainetta töillään eikä hallitusteorioillaan tai fraaseillaan." Tästä näkyy, että Bonaparte oli täysin selvillä tulevaisuudesta; mutta muutkin huomasivat selvästi, mihin mennään. "Tämä mies", sanoi hänestä eräs tuttava elokuussa 1797, "ei pysähdy ennenkuin hän on joko valtaistuimella tahi mestauslavalla." — "Hän tahtoo hallita Ranskaa ja Ranskalla Euroopan", sanoo hänestä muuan ranskalainen siirtolainen kuukautta myöhemmin. "Jos olisi Ranskassa kuningas ja se ei olisi hän itse, niin hän olisi luonut hänet; hänellä olisi tämän kuninkaan oikeudet miekkansa kärjessä eikä hän koskaan laskisi tätä miekkaa kädestään, voidakseen syöstä sen kuninkaan rintaan, jos tämä lakkaisi olemasta hänelle alamainen." Lokakuun 17 p:nä 1797 rauha vihdoin allekirjoitettiin Campo Formiossa. Ranska sai Belgian ja Jonian saaret, Itävalta Venetsian alueet Adige'en saakka. Valloitettujen maa-alueiden jäännöksistä muodostettiin cisalpininen tasavalta. Genuasta oli jo sitä ennen tehty Ligurian tasavalta.
Italian sotaretki on pidettävä Napoleonin historian valoisimpina lehtinä. Se oli hänen hämmästyttävän lahjakkaisuutensa ensimäinen, tuore ilmaus, hänen ihmeellisen persoonallisuutensa ensimäinen, häikäisevä esiintyminen. Yksin hänen vastustajansakin ranskalaisten kenraalien joukossa antoivat hänelle täyden tunnustuksensa; tosin väitettiin, ettei hän säästänyt ihmishenkeä, että hän saattoi olla kova ja käskevä, mutta lisättiin, että jokainen näki hänen katseestaan ja kuuli hänen äänestään, että hän oli syntynyt hallitsemaan ja että häntä täytyi ehdottomasti totella. Suurin arvo tässä on kuitenkin annettava kansan, alhaisen sotamiehen arvosteluille nuoresta kenraalistaan; niitähän semminkin surmattiin, haavoitettiin ja tehtiin raajarikoiksi hänen ajatuksiansa toimeenpantaessa. Tuomio hänestä on lausuttu sillä nimellä, jonka ne antoivat hänelle Lodin taistelun jälkeen: pieni korpraali. "Korpraali on se käskijä, joka on sotamiestä lähinnä, jonka virka-arvo ei vapauta häntä mistään alhaisen sotamiehen tehtävästä ja joka sittenkin on vastuunalainen ja käskijä." "Pieni korpraali" on ranskalaisen sotamiehen suussa kunnianimi, jota ei yksikään sotajoukon johtaja ole saanut. Se tietää suuren sodanjohtajan tuttavallisuutta, toveruutta ja huolenpitoa jokaista soturia kohtaan hänen armeijassaan.
Bonaparten keväällä 1796 taistellessa piemontilaisia ja itävaltalaisia vastaan hänen vaimonsa huvittelihe Parisissa. Avioliitto oli hänelle ollut enemmän järjen kuin sydämen asia, ja Bonaparten kaipaavat, hehkuvat kirjeet, joissa hän alituisesti kehoittaa häntä tulemaan luoksensa, eivät tehneet sanottavaa vaikutusta keimailevaan naiseen. "Eikö hän ole naurettava ihminen, tuo Bonaparte", saattoi hän tokaista saatuansa hänen hellät, intohimoiset kirjeensä. Mutta tuon naurettavan ihmisen voitot heijastivat valoa häneenkin, ja se teki hänelle vieläkin vaikeammaksi tempautua irti pääkaupungista, jossa hän äkkiä oli päässyt huomatuksi henkilöksi, kun häntä mainion kenraalin vaimona täytyi juhlia ja kursailla. Kun eivät mitkään Bonaparten kirjeet ja sanat auttaneet, kirjoitti hän suuttuneena Carnot'lle: "Olen epätoivossa; vaimoni ei tule, hänellä on rakastaja, joka häntä pidättää Parisissa. Minä kiroon kaikkia naisia." Vihdoin, kesäkuun lopussa, Josephine ei osannut enää keksiä mitään verukkeita poissaolonsa puolustukseksi, ja hän lähti Junot'n kanssa Italiaan. Hän oli epätoivossa, että hänen täytyi jättää Parisi, hän itki "ikäänkuin vietäisiin mestauslavalle." Bonaparte, joka odotti häntä Milanossa, oli ylen onnellinen hänen vihdoin saapuessaan, mutta pian hänen taas täytyi lähteä vihollista vastaan; Josephine huomasi, että kyllä Milanossakin käy huvitteleminen, siellä kun joukko nuoria upseereja seisoi varpaillaan hänen edessään; ja kun hänen miehensä vaati häntä tulemaan luoksensa pääkortteeriin, hänellä oli taas sadottain mutkia esitettävänä. Vähitellen Bonaparte rupesi ymmärtämään, ettei hänen vaimonsa hänestä välittänyt. Useat nuoret luutnantit, joiden huomaavaisuus Josephine'ä kohtaan oli ollut liian harras, lähetettiin pois armeijasta, ja hänen kirjeistään katosi intohimoinen sävy. Hän antautuu hölliin, ohimeneviin suhteisiin ja puhuu apein mielin ja alakuloisena hänestä, joka olisi voinut yksin hallita hänen sydämessään.
Joulukuun 5 p:nä Bonaparte odottamatta ja ilmoittamatta saapui Parisiin. Hän koetti täällä mikäli mahdollista välttää huomiota, mutta seuraus oli tietysti, että syntyi sitä suurempi riemu, kun hänet saatiin nähdä. Kuitenkin hän varsin vähän välitti tästä onnesta. "Väkeä tunkeilisi yhtä paljon nähdäksensä minut vietävän mestauslavalle", sanoi hän. "Parisissa unohdetaan helposti. Jos viivyn täällä kauvan mitään toimittamatta, niin olen mennyttä kalua. Tässä Babylonissa toinen kuuluisuus syrjäyttää toisen. Jos minut on kolme kertaa nähty teaterissa, ei kukaan enää vilkaise puoleeni; sentähden sinne niin harvoin menen." Direktorio käski, että sen kadun nimi, jonka varrella hän asui, rue de la Chantereine, oli vast'edes hänen kunniakseen oleva rue de la Victoire, Voitonkatu. Vietettiin sarja juhlia ja teaterinäytäntöjä häntä varten; niiden kaikkien huippuna oli se suuri juhla, joka vietettiin silloin kun voittoisa italialaisen armeijan kenraali antoi Direktoriolle Itävallan keisarin allekirjoittaman rauhansopimuksen. Ranskan Instituti antoi hänelle kunniajäsenen arvon, ja täst'edes hänet usein nähtiin Institutin jäsenen vaatimattomassa ja porvarillisessa puvussa.
Mutta pakko, jonka alaisena hänen täytyi elää, esiintyessään näin syrjään vetäytyneenä ja vaatimattomana, rauhallisena kansalaisena, kävi hänelle ajan pitkään sietämättömäksi. Hän oli, omien sanojensa mukaan, päässyt komentamisen makuun eikä hän voinut siitä luopua. Hänen oli mahdotonta voittojensa jälkeen olla Parisissa "ja käydä kunniatervehdyksillä muutamien asianajajain luona." Mutta, kuten hän itse oli lausunut, hedelmä ei ollut vielä kypsä, se aika ei ollut vielä käsissä, jolloin hän Parisissa saattoi esiintyä samalla vallalla ja itsenäisyydellä kuin Italiassa. Hän ymmärsi selvästi, ettei mikään olisi hänelle edullisempaa kuin olla jonkun aikaa poissa pääkaupungista, jossa jo ruvettiin huhuilemaan, että hän huolimatta valtiosäännön määräyksistä hautoi mielessään päästä Direktorioon. Ja pian kysyivät parisilaiset, jotka Italian voittojen aikana eivät olleet kokonaan unhottaneet vendémiaire'in 13 päivää: "Mitä tekee kenraali Bonaparte niin kauvan Parisissa? Eikö hän kohta lähde laivastolla Englantiin."
Merisota Englantia vastaan näet jatkui yhä; Ranskan ja Hollannin siirtomaat olivat melkein kaikki valloitetut ja Ranskan kauppa kärsi suuresti, kun englantilaiset olivat sulkeneet Ranskan, Hollannin ja vihdoin Espanjankin länsirannikon satamat. Itävallan nöyryyttämisen jälkeen Bonaparte tahtoi Englannin kukistamista. "Jos teemme kaikkemme laivastomme vahvistamiseksi ja kukistaaksemme Englannin", kirjoitti hän Direktoriolle, "niin on Euroopa jalkojemme juuressa." Jo marraskuussa 1797 hän oli määrätty "englantilaisen armeijan" päälliköksi, jonka piti astua maihin Englannin rannikolla ja suunnata isku suoraan Lontoota vastaan. Vaikka hän suuresti epäili moisen maihinnousun yrityksen mahdollisuutta Ranskan vähäväkisellä merivoimalla, antoi hän kuitenkin sotajoukon kokoontua pohjoisrannikolle. On kuitenkin enemmän kuin todennäköistä että hän, ruvetessaan tähän tehtävään, aikoi käyttää uutta armeijaansa, johon suureksi osaksi kuului italialaisen armeijan sotilaita, kukistaakseen Direktorion; mutta, kuten sanottu, hän ei pitänyt hedelmää kypsyneenä vielä, ja kun hän itse selvästi huomasi, että hän sitä mukaan kuin aika kului menetti jalansijaansa Parisissa, hän päätti lähteä sieltä pois. Ensin hän helmikuussa 1798 matkusti pitkin Ranskan pohjoisrannikkoa tutkiakseen sikäläisiä oloja, mutta kirjoitti jo 23 p:nä Direktoriolle, että maihinnousu-yritys Englantiin oli nyt mahdoton suorittaa ja että se kaikessa tapauksessa oli lykättävä pimeihin syysöihin saakka. Vähän sen jälkeen hän ehdotti armeijan käyttämistä Egypti-retkeen.
Tässä kohden Bonaparte otti omakseen vanhan ranskalaisen tuuman. Jo neljännellätoista vuosisadalla Ranskan kuningas Filip Kaunis uneksi herruutensa laajentamista Saksan, Italian ja bysantilaisen valtakunnan valloittamisella. Hänen mielikuvituksessaan oli Egyptin omistaminen maailmanherruuden pää-kulmakivi. Sittemmin, kun Ludvig XIV liittyneenä kristikunnan vihollisiin, turkkilaisiin, uhkasi Hollantia ja Itävaltaa, oli filosoofi Leibnitz kehottanut häntä kääntämään aseensa mieluummin turkkilaisia vastaan ja riistämään niiltä Egyptin, jolla hän tuntuvasti voisi vahingoittaa Hollannin kauppaa Intiassa. Omituista kyllä hän huomauttaa "suurelle kuninkaalle" Egyptin valta-asemaa muinaisuudessa ja sitä että kaikki maailmanvalloittajat olivat pitäneet Egyptiä välttämättömänä alusmaittensa osana. Kokonaan riippumatta Leibnitz'in ehdotuksesta syntyi 1732 suunnitelma Suez'in kannaksen katkaisemiseksi ja myöhemmin Puolan jaon aikana Versailles'n hallitus aprikoi, eikö Ranskan pitäisi hankkia itselleen turvallisuus valloittamalla faraonien maan. Vihdoin oli Egyptissä oleva Ranskan konsuli vähän ennen Bonaparten ehdotusta lähettänyt Direktoriolle raportin, jossa hän lämpimästi puolsi Egyptin miehittämistä. Sekin olisi jo Englannin eduille Intiassa varsin uhkaavaa; mutta jos mentäisiin pitemmälle kaivamalla kanava Suez'in kannaksen poikki, olisi ehkä mahdollista tuhota Englannin koko kauppa Intiassa. Sillä Korsikan, Italian, Jonian saaret ja Maltan valloitettuaan — Bonaparte oli jo ne kaikki päättänyt anastaa — oli Ranska yksinvaltiaana Välimerellä ja voi ohjata koko Intian kaupan Suez'in kanavan kautta suuriin satamakaupunkeihinsa Toulon'iin ja Marseille'hin.
Direktorio suostui mielihyvällä Bonaparten ehdotukseen Egyptin retkestä, josta lupasi koitua tuhoava isku Englannille ja joka sitäpaitsi saisi tuon peljätyn kenraalin poistumaan Ranskan rajoilta. Egyptin yliherra, Konstantinopolin sultaani, joka oli enemmän nimeksi kuin asiallisesti herrana, toivottiin saada suostuvaiseksi esittämällä retken tarkoittavan yksinomaan mamelukkeja, jotka olivat anastaneet kaiken vallan. Viekas diplomaatti Talleyrand sai tehtäväkseen Turkin taivuttamisen Ranskan puolelle ja vihollisuuksien virittämisen Venäjän ja sultaanin kesken. Huhtikuun 12 p:nä Bonaparte nimitettiin egyptiläisen armeijan ylipäälliköksi.
Vanha unelma se olikin, mikäli se häntä koski, joka hänen nyt siellä oli toteutettava. Jo kadetti- ja luutnanttivuosina hänen vireä mielikuvituksensa oli liikkunut Idän asioissa, ja monta kertaa ennenkuin vallankumous puhkesi antaen toivoa paremmista ajoista hän oli ajatellut lähteä Intiaan. Italian sodan aikana nämä unelmat olivat äkkiä saaneet uutta voimaa; nyt oli todellisuus käsissä. "En tahdo pitempään viipyä täällä, täällä ei ole enää mitään tekemistä", hän sanoi Bourienne'ille ja Junot'lle; "ne (Direktorio) eivät tahdo suostua mihinkään. Näen, että jos jään tänne, olen mennyttä kalua. Kaikki täällä kuluu piloille. Maine, jonka olin hankkinut, on pian haihtunut; tämä pieni Euroopa ei voi tuottaa minulle riittävästi kunniaa. Tahdon Itään, ainoastaan siellä on saatavissa nimi, maine, joka kestää kautta aikakausien." Saattaa pitää varmana, että Bonapartelle tuolloin oli varsin vastenmielistä jättää kauvas taaksensa pääkaupunki Seinen varrella. Tosin hänellä ei ollut kilpailijaa, joka voisi tulla hänelle vaaralliseksi Ranskassa — kenraali Hoche oli äsken kuollut ja kuollut vuoteessaan kuten Bonaparte itse oli hänelle ennustanut — mutta mitä saattoikaan tapahtua hänen poissa ollessaan? Kuitenkin… eikö maailmaa voinut hallita yhtä hyvin Aleksanteri Suuren kaupungista kuin Parisista? Eikö Aleksandria perustettu suuren Makedonian valtakunnan keskipisteeksi? Se ajatus häntä lohdutti, kun hän aavisti mahdolliseksi, että ajat saattoivat muuttua Ranskalle levollisemmiksi kuin miltä nyt näytti. Bonaparte, jonka tarvitsi vain laskea löysälle Korsikassa orastuneen ja vallankumouksessa kehittyneen diplomatisen neronsa ohjakset, ei laiminlyönyt ennen lähtöään mitään, joka saattoi häiritä rauhaa ulospäin. Direktorio kyllä itse pitäisi huolta siitä, että syntyisi levottomuutta ja tyytymättömyyttä kotimaassa. Sillä "hedelmä oli kypsä" vasta mielivallan ja hämmingin joutuessa siihen mittaan, että Ranskan kansa yksistään nimessä Bonaparte näki pelastuksen toivon. Sentähden hän saattoi vastata kysymykseen, kauvanko hän aikoi olla poissa: "Pari kuukautta tai kuusi vuotta; se riippuu asianhaaroista."
Bonaparten nero sai kaikki tiet viemään perille; mihin suuntaan hän ohjasikin, hän näki onnensa tähden säteilevän edessään.
* * * * *
Niin suurella innolla valmistuksia kiiruhdettiin, että kaikki oli suoritettu kuukausi sen jälkeen kun suunnitelma, jota ainoastaan ani harva tunsi, oli hyväksytty. Kaikkialla Euroopassa arveltiin, että tarkoituksena oli maihinnousu Englantiin. Ei voitu pitää salassa kuljetuslaivaston varusteluja Toulon'issa, Genuassa ja muissa Välimeren kaupungeissa; laivastoon kuului 400 kuormalaivaa ja niiden suojaksi 15 linjalaivaa, 15 fregattia, 7 korvettia ja 30-40 kuunariparkkia; mutta yleisesti otaksuttiin, että tämän suuren sotavoiman piti ensin vapauttaa liittoutuneen espanjalaisen laivaston, jota englantilaiset pitivät suljettuna Cadiz'issa, ja sitten ottaa sotajoukot pohjoisrannikolta ja viedä ne Englantiin. Yksityisiä huhuja, joita oli liikkeellä lähetyskunnan todellisesta tarkoituksesta, ei tahdottu uskoa missään. Silloin saapui Englannin amiraalille, loordi Vincentille, joka silloin laivastollaan oli Lissabon'in ulkosatamassa, 1 p. toukokuuta tieto, että Bonaparte Toulon'issa marssitti laivoihinsa 60.000 miestä ja että aavistettiin, ettei tämä tarkoittanut Englantia. Niin kauvan kun peljätyn kenraalin oli luultu olevan pohjoisarmeijassa, uskottiin varmasti maallenousua Englantiin; mutta jos hän itse oli Toulon'issa, niin kyllä se tiesi jotakin muuta. Heti lähetettiin Nelson 8:lla laivalla vakoilemaan; 17 p:nä hän piileksi Hyér-saarien edustalla ja anasti ranskalaisen korvetin, joka oli ennen kuormalaivastoa lähtenyt vesille, Bonaparten luullessa Välimeren länsi-osaa englantilaisista vapaaksi. Vankeja kuulustaessaan Nelson sai varman tiedon, että Bonaparte itse johti 12,000 miehen laivoihin astumista; mutta retken tarkoituksesta eivät vangit mitään tienneet, niin oli Bonaparte osannut pitää tuumansa salassa. Nelson lähti vesille kohdatakseen vihollisen, mutta Ranskan laivaston lähtiessä Toulon'ista 19 p:nä ja kulkiessa pitkin rannikkoa yhtyäkseen Genuasta, Ajacciosta ja Civita Vecchiasta tuleviin osastoihin, mikä menestyksellä suoritettiinkin, Nelsonin yllätti 22 ja 23 p:n välillä ankara myrsky, jossa hän sai sellaisia vaurioita, että hänen täytyi mennä St. Pierre'n saareen Sardinian eteläpuolelle niitä korjaamaan. Aavistamatta läheistä vaaraa Bonaparte suuntasi matkan itään; hän oli saanut tiedemiehiä kaikilta aloilta liittymään matkueeseen, ja amiraalilaivassa "l'Orient" vietettiin päivät oppineissa keskusteluissa ja tutkimuksissa. Kesäkuun 9 p:nä laivasto ankkuroi Maltan edustalla. Koko voima oli nyt 32,000 miehen suuruinen, sijoitettuna 400 laivaan.
Maltan saaria puolusti 400 vanhan temppeliherra- eli johanniittikunnan ritaria, joilla vuodesta 1530 oli ollut pääpaikkansa täällä. Niiden lisänä oli 500-miehinen rykmentti. Jo Italian sodan aikana Napoleon oli ruvennut sekaantumaan niiden asioihin ja hankkinut tilaisuuden vaikuttaa muutamiin niistä lupauksilla ja lahjomisilla. Hän korjasi nyt ponnistustensa hedelmät, kun tuo vahva, valloittamattomana pidetty La Valettan linna kesäkuun 12 p:nä antautui lyhyen, mitättömän vastustuksen jälkeen. Suuret varastot ja runsaat aarteet joutuivat tällöin ranskalaisten käsiin.
Jo heti Maltaan tultuansa Bonaparte oli saanut tietää, että Nelson, joka vieläkään ei tiennyt mitään hänen lopullisesta tarkoituksestaan, oli etsinyt häntä Neapelista ja siellä saanut lisäksi 10 linjalaivaa. Hän oli siis pian odotettavissa Maltaan ajaessaan takaa ranskalaista laivastoa, ja Bonaparte lähti sentähden mahdollisimman kiireesti saaresta ja purjehti itään päin. Jos tapahtuisi se onnettomuus, että Nelson pääsisi hänen jäljillensä, tahtoi hän olla maan läheisyydessä, jotta voisi pelastaa joukkonsa maihin; sentähden hän purjehti Jonian saarten rannikkoa myöten. Tuskin oli Nelson saapunut Maltaan ja nähnyt trikolorin (kolmivärisen lipun) liehuvan La Valettan valleilla, kun hän jo huomasi, että ranskalainen matkue tarkoitti Egyptiä, ja nyt lähdettiin minkä varustukset kestivät Aleksandriaan. Mutta juuri purjehtimalla suoraa tietä hän sivuutti vihollisensa. Sillä Bonaparte, joka kuljetti laivastoa yhtä mestarillisesti kuin sotajoukkoakin, pysyi pohjoisempana Kreetan rannikolla, josta Nelsonin mieleen tuskin juolahtaisi häntä etsiä. Täällä olivat kumminkin molemmat laivastot eräänä yönä toisiansa niin likellä, että englantilaisten laivain tykkisignaalit kuultiin ranskalaisiin. Kun Nelson saapui Aleksandriaan, tapasi hän ulkosataman tyhjänä. Oitis kulki hän edelleen Syriaan, ja kun hän sielläkään ei tavannut vihollistaan, hän kiiruhti Sisiliaan, koko sydämestään kiroillen ranskalaisia, "noita pirun sikiöitä, joilla oli semmoinen pirunmoinen menestys."
Vasta kesäkuun 28 p:nä, jolloin Bonaparte antoi käskyn suunnata kaakkoon Afrikan rannikkoa kohden, hän julisti joukoilleen, että niiden "englantilaisen armeijan itäisenä siipenä" — sillä retkeä pidettiin yhä osana suuresta yrityksestä Englantia vastaan — ensin oli valloitettava Egypti. Kesäkuun 1 p:nä, kaksi päivää sen jälkeen kun Nelson täältä oli etsinyt ranskalaisen laivaston, hän ankkuroi Abukirin poukamaan Aleksandrian itäpuolelle. Lännessä Bonaparte näki Ptolemaios-pylvään ikäänkuin himmeän varjon kuvastuvan kirkasta taivasta kohti, Aleksandrian, Aleksanteri Suuren kaupungin minaretien kimmeltäessä laskevan auringon valossa. Mihin hänen tähtensä vie hänet? Mutta mitä siitä… "miehuullinen halveksii tulevaisuutta." Eikö Cesar ollut huutanut pelkureille miehillensä veneessä: "Se kantaa Cesaria ja hänen onneansa!" Eteenpäin siis pitkin erämaan hiekkaa!
Korkeasta aallokosta huolimatta Bonaparte vielä samana iltana panetti alkuun laivojen tyhjentämisen ja marssi ensimäisten 5,000 miehen kanssa kirkkaassa kuutamossa Aleksandriaa kohti, joka lyhyen vastustuksen perästä antautui; muutkin Niilinsuun rantakaupungit joutuivat helposti hänen valtaansa, kun mamelukit, todellinen sotavoima, olivat vetäytyneet sisämaahan. Se oli ratsuväkenä, noin 8-10,000 miestä, erinomaista joukkoaIbrahim'in ja Murad-Bey'njohtamana, mutta tykkejä heillä oli varsin vähän. Vihollisten paljoutta Bonaparten siis ei tarvinnut pelätä, vaan luonnon- ja elämänsuhteita ja semminkin pettymyksiä, joiden alaisiksi ranskalaiset soturit joutuivat. Sillä ne olivat, kuultuansa faraonien vanhasta maasta, kuvitelleet sitä hedelmällisiksi, viljaviksi maisemiksi, jotensakin paratiisin kaltaisiksi, mutta todellisuudessa siellä ei ollut tarjona muuta kuin erämaita, kurjia hökkeleitä, huonoa juomavettä ja sietämätön kuumuus. Jo marssiessaan Aleksandriasta mamelukkien pääkaupunkiin Kairoon, johon Bonaparte kulki erämaan kautta, vaikka tie oli parempi, joskin pitempi Rosette'stä pitkin Niiliä, sotamiehet saivat tuta kaikkia nälän ja janon kauheuksia. Moni kuoli matkalla; toisten nähtiin käyvän omaan henkeensä käsiksi pelastuaksensa nykyisistä ja vastaisista kärsimyksistä; jopa itse ylikenraalin edessä sotamiehet ampuivat luodin otsaansa, lausuen: "Tämä on sinun työtäsi!" Kenraalien mennessä ohitse huusi miehistö: "Tuolla kävelevät ranskalaisten teloittajat! Tuhat kertaa parempi olisi kuolema kuin se kurjuus, johon nyt olemme joutuneet." Tuommoisia kohtia on upseerien kirjeissä kotimaahan. Mutta ylikenraali, joka tavallisuuden mukaan esiintyi sotamiesten parissa, joka oli samojen kärsimysten alaisena ja kesti samoja ponnistuksia, hän näytti olevan ainoa, johon kurjuus ei koskenut. "Kas niin,Berthier, nyt olemme vihdoin täällä", sanoi hän taputtaen esikuntapäällikköänsä olalle.
Vasta jälleen lähestyessään Niiliä matkallaan Kairoon ranskalainen sotajoukko joutui mamelukkien hyökkäyksen alaiseksi. Chebrissan (eli Ramanhieh'in) luo vihollinen oli asettanut muutamia tykkiveneitä, joiden tuli ryhtyä taisteluun pientä ranskalaista Niilin-laivastoa vastaan, jonka Bonaparte kiireessä oli saanut kuntoon. Heinäkuun 12 p:nä ranskalaiset saapuivat sinne, ja heti syntyi joella kahakka, jonka aikana 5,000 ratsumiestä mannermaalla koetti murtaa tiiviisti sulkeutuneita ranskalaisia kolonnia. Kummassakin paikassa vihollinen ajettiin takaisin ja vasta 21 p:nä sen päävoima yritti pidättää Bonapartea Embabeh'in luona lähellä pyramiideja. "Soturit", huusi Bonaparte joukollensa, "muistakaa, että neljäkymmentä vuosisataa katsoo teihin tuolta ylhäältä." Illan tullessa vihollinen oli hajoitettu, Murad Bey'n rikas leiri oli ranskalaisten saaliina ja hän itse pakosalla Ylä-Egyptiin, kenraali Desaix'n seuratessa häntä tarmokkaasti aina Syene'n koskiin saakka. Ibrahim Bey joukkoineen pakeni Syriaan. Pari päivää sen jälkeen Bonaparte astui Kairoon ja asetti pääkortteerinsa Murat'in avaraan palatsiin.
Ne kuukaudet, jotka hän täällä levossa vietti sotilastensa kanssa, hän käytti valmistaviin töihin maanviljelyksen parantamiseksi. Hänen varma uskonsa oli, että Egyptin vanhat rikkauden lähteet saataisiin uudestaan vuotamaan, kun poistettaisiin vuosisatojen rappiotilan seuraukset. Koko tiedemiesten joukko, jonka hän oli tuonut mukanaan ja järjestänyt Ranskan "Institut National'in" mukaan, toimi senvuoksi ensin tutustuaksensa perin pohjin maahan ja keksiäksensä sopivimmat keinot Bonaparten suunnitelmien toteuttamiseksi. Instituti, joka piti ensimäisen istuntonsa, Monges puheenjohtajana, Hassan Kachef'in palatsissa, jaettiin neljään osastoon, matematiikkia. luonnontiedettä, valtiotiedettä ja taidetta varten. Ylikenraali itse, seurassaan joukko insinöörejä, ryhtyi heti tutkimuksiin löytääksensä ikivanhan Suez'in kanavan jäljet, mikä onnistuikin; pintamittauksia toimitettiin, karttoja piirustettiin, mutta aika ei sallinut suureen työhön ryhtymistä.
Kaikilla niillä suurilla mieskohtaisilla keinoilla, jotka olivat Bonaparten käytettävissä, hän koetti saada väestöä puolelleen; hän kääntyi sentähden erityisesti pappissäädyn puoleen, jolla oli suurin vaikutus, eikä hän laiminlyönyt mitään tilaisuutta osoittaakseen kunnioitustaan korania ja profeettaa kohtaan, jonka juhlaan hän suurimmalla komeudella otti osaa. Siten hän tarkoin noudatti Aleksanteri Suuren enemmän kuin 2,000 vuotta vanhan esimerkkiä, ja samoin kuin tämä suuri makedonialainen julistutti itsensä Ammon-jumalan pojaksi, Bonapartekin esiintyi korkeampien valtojen lähettiläänä. "Onko ainoatakaan ihmistä", kirjoittaa hän eräässä julistuksessa Kairon asukkaille, "niin sokeata, ettei hän huomaa kaikkia toimiani itse kohtalon johtavan? Julistakaa kansalle, että maailman luomisesta saakka on ollut kirjoitettuna, että minä, muserrettuani Islamin viholliset ja kumottuani ristin olin tuleva kaukaisesta Lännestä suorittamaan mitä minulle säädetty oli. Kertokaa kansalle, että kaikki, mikä on tapahtunut, on ennustettu enemmän kuin kaksikymmentä kertaa koranin pyhässä kirjassa ja että se, mikä on tuleva, jo on selitetty. Mutta se päivä on tuleva, jolloin kaikki ihmiset ymmärtävät, että korkeampi valta johtaa minua ja etteivät mitkään inhimilliset ponnistukset voi mitään minua vastaan."
Viisi vuotta myöhemmin hänen ajatuksensa kääntyivät takaisin tähän aikaan: "Egyptissä minä tunsin itseni vapaaksi kaikista sivistyksen ehkäisevistä ohjaksista. Unelmoin mielessäni kaikkia mahdollisuuksia ja näin keinot unelmieni toteuttamiseksi. Näin itseni, perustettuani uuden uskonnon, matkalla Aasiaan norsun selässä, turbaani päässäni ja kädessäni uusi korani, jonka olin kirjoittanut oman mieleni mukaan. Tahdoin yritykselläni sulattaa yhteen kahden maanosan kokemukset, tehdä historian alamaisekseni, hyökätä Englannin valtaa vastaan Intiassa ja valloitettuani sen uudestaan ryhtyä yhteyteen Euroopan kanssa."
Semmoiset unelmat, mielikuvitukset ja houkuttelevat tuulentuvat elähyttivät häntä niin ankaran ja lohduttoman todellisuuden keskellä, että se olisi masentanut jokaisen muun kuin tämän ihmeellisesti varustetun miehen rohkeuden. Bonaparte, El-Kebir, s.o. suuri, joksi maan asujamet häntä sanoivat, oleskeli 30,000-miehisen voiman kanssa vihollisessa pääkaupungissa, jonka asukasluku oli 300,000. Vaikka hän kaikin mokomin koetti taivuttaa väestöä lempeydellä ja ystävyydellä, ei hän siinä mitenkään onnistunut, ja ennen pitkää hänen täytyi päivittäin Kairon kaduilla teloittaa viisi, kuusi ihmistä, synnyttääksensä turkkilaisissa kauhua, joka yksin oli mahdollinen pitämään heitä kurissa. Mutta niin kauan kuin hän oli tekemisissä yksistään mamelukkien ja tyytymättömän väestön kanssa, niin kauan kuin maan oikea yliherra, Turkin sultaani, salli itseänsä petkuttaa, tyytyen siihen selitykseen, että retki kohdistui yksinomaan kapinallisia mamelukkeja vastaan, sikäli tuo kaikki kävi päinsä. Elokuun alussa Bonaparte sai tietää, että Nelson oli hyökännyt Ranskan laivastoa vastaan Abukirin luona ja että se urhean puolustuksen jälkeen melkein kokonaan oli tuhottu. Itse amiraali Bruyes oli "l'Orient" laivan mukana räjähytetty ilmaan. Yhteys Ranskan kanssa oli katkaistu ja palaaminen sotajoukon kanssa oli toistaiseksi mahdoton. Hänen sieluntarmonsa osoittautui tässä koko suuruudessaan. Mitä tunteita hänessä lieneekin virittänyt tuo masentava tiedonanto, hän kuitenkin esiintyi hillittynä ja tyynenä kuin aina. "Onneton Bruyes, mitä oletkaan tehnyt", oli ainoa huudahdus, joka pääsi hänen huuliltaan. "Nykyinen sotaretkemme kysyy enemmän kuin yhtä lajia miehuutta", hän sanoi upseereilleen. "Täytyy menetellä niin, että pää aina pysyy aaltojen yläpuolella; kyllä ne sitten pian asettuvat ja tyyntyvät." Sotamiehet ja upseerit olivat epätoivossa tietäen olevansa eristettyinä kodista, mutta Bonaparten tyyneys ja kylmäverisyys teki vaikutuksensa; tästä lähin he enemmän kuin koskaan ennen panivat luottamuksensa kaksikymmentäyhdeksän-vuotiaaseen päällikköönsä, joka ei koskaan unohtanut niitä, jotka olivat häntä tänä vaikeana aikana auttaneet.
Otteet hänen upseeriensa kirjeistä kotimaahan ovat riittävänä todisteena heidän suhteistaan ylikenraaliin. "Luottamuksemme Bonaparteen on rajaton… koko armeija menettäisi rohkeutensa, ellei se tuntisi hänen neroansa. Hän yksin saa pitää kokonaan huolen siitä, että suoriudumme meitä ympäröivästä kurjuudesta." Ja se mies, joka epätoivoisissa oloissa piti yllä tuhansien muiden rohkeutta, oli itse surujen ja tuskien vallassa. "Jätän sinun haltuusi asiani", kirjoittaa hän Josef-veljelleen, "minulla on suuret kotoiset huoleni, sillä huntu on nyt kokonaan nostettu." Rouva Josephine — hänhän huvitteli Parisissa.
Mutta häviö Abukirin luona irroitti sultaanin täydellisesti Ranskasta; nyt hän teki liiton Venäjän kanssa, joka pelkäsi Ranskan vaikutusta Välimerellä yhtä paljon kuin Englantikin. Ja levottomuutta se herätti maan asukkaissakin, niin suuresti kuin he Bonapartea ihailivat ja pelkäsivätkin. Kun hän voidaksensa paremmin puolustaa Kairon linnoitusta hajoitutti erään moskean, puhkesi kapina. Vasta kauhean verilöylyn jälkeen, jolloin kokonaisia kaupunginosia ampumalla täydellisesti ruhjottiin, kapina saatiin asettumaan.
Kun laivaston hävittäminen oli kumonnut hänen alkuperäiset suunnitelmansa ja kun huhu tiesi kertoa, että sultaani oli julistanut sodan Ranskaa vastaan ja lähettänyt julmuudestaan tunnetunAchmed pashan, Djessariksi (teurastajaksi) sanotun, alas Syrian kautta, päätti Bonaparte kohta lähteä häntä vastaan. Tyhjentymättömällä keksintäkyvyllään hän oli oitis tehnyt uudet suunnitelmat. "Nelson kenties pakoittaa minut suorittamaan suurtöitä, joita alussa en laisinkaan ajatellut", hän lausui Kleber'ille. Välittelyihin ryhdyttiin Maissore'n sultaanin Tippo Sahib'n kanssa, joka oli Englannin kiihkein vihamies Intiassa, ja niinikään Persian shahin kanssa. Nyt oli hänen unelmistaan ja mielikuvitteluistaan tehtävä tosi. Kaupungit Syrian rannikolla oli valloitettava; St. Jean d'Acre'sta — Ranskan historiassa mainio jo ristiretkien ajoilta —, joka hänestä oli Intian avain ja tarpeellinen yhteyttä varten Tippo Sahib'in kanssa, hän lähtisi Damaskon ja Aleppon kautta Konstantinopoliin. Kun sitten hajoamistilassa oleva Turkin valtakunta on kukistettu, hän perustaa uuden suuren keisarikunnan Itään ja palaa Adrianopolin ja Wien'in kautta takaisin.
Helmikuussa 1799 hän lähti Syriaa kohti. El-Arieh, Gaza ja Askalon valloitettiin suuremmitta vaikeuksitta. Jaffan linna kesti kolme päivää. Rynnäkössä sitä vastaan kaatui 2,000 miestä Achmed'in parhaista joukoista ja 2,000 otettiin vangiksi. Kaksi päivää mietittyään ja pidettyään neuvottelua ei Bonaparte keksinyt muuta keinoa kuin ammuttaa ne kaikki. "Koulumestarimaista historian kirjoitusta", sanoo eräs saksalainen historioitsija, "tämä on pöyristyttänyt ja kauhistuttanut; mutta sotilaallinen historiankirjoitus ei voi katsoa asiata samalta kannalta. Napoleon ei ollut julma, mutta hänellä oli se ominaisuus, joka on sotapäällikölle välttämätön, että hän oikealla hetkellä voi olla julma ja että hänen laskuissaan ihmiset ovat vain numeroita."
Maaliskuun 19 p:nä Ranskan sotajoukko leiriytyi sen kenraalille niin tärkeän St. Jean d'Acre'n (Akkan) edustalle. Linnaa puolusti Achmed pasha itse, ja hänen raju kiihkonsa teki puolustuksen riittävän lujaksi ja tarmokkaaksi. Kuukauden piirityksen jälkeen hän kuitenkin katsoi olevansa pakoitettu ajattelemaan antautumista. Bonaparte, joka ei ollut voinut kuljettaa piiritysaseita erämaan läpi mukanaan, odotti vain niiden tuloa meritse, suunnataksensa ratkaisevan ryntäyksen linnaa vastaan. Silloin eräänä aamuna nähtiin jonon englantilaisia saaristolaivoja lähestyvän satamaa. Tulossa oli uhkarohkea päällikkö Sydney Smith, joka toi Achmed'ille apua ja joka oli siepannut haltuunsa Bonaparten piiritystykistöä kuljettavat kuormalaivat. Heti käyttivät englantilaiset tykistömiehet hyväkseen Achmed'in tykkejä, ja Sydney Smith'in ystävästä, kiihkeästä rojalistista kreivi Philippeaux'sta, joka oli istunut koulupenkillä Bonaparten kanssa Brienne'issä, Achmed sai kenraalin, jonka mieskohtainen viha Bonapartea kohtaan merkitsi paljon piirityksen lopputulokseen nähden.