Ei ollut tila ranskalaisessa armeijassa hyvä. Rutto rupesi raivoamaan ja miehiä kuoli päivässä sadottain sairauteen tai janoon. Siitä huolimatta Bonaparte tuon tuostakin ryntäsi linnaa vastaan ja sai sitäpaitsi huhtikuun 10 p:nä Tabor'in vuoren luona loistavan voiton apujoukosta, joka Damaskosta oli rientänyt Kleber'iä vastaan, joka Lannes'in ja muiden kenraalien kera oli valloittanut pyhän maan. "Jos otamme tämän kaupungin, niin menen Konstantinopoliin ja olen Idän herra", oli Bonaparte piirityksen aikana sanonut. Hänen täytyi suureksi harmikseen tunnustaa itselleen, ettei hän tällä kertaa voinut pakoittaa todellisuutta mielikuvituksensa alaiseksi; hänen sotajoukkonsa voima ei riittänyt, ja toukokuun 20 p:nä — viimeisen hurjan hyökkäyksen jälkeen — hänen täytyi verta vuotavin sydämin luopua piirityksestä ja palata Egyptiin.
Sillä siellä häntä pian tarvittiin. Hän sai tietää, että turkkilainen armeija oli astuva maihin Egyptiin; tehtävänä oli nyt estää se miehittämästä maata ja semminkin Kairoa. Kestäen mitä suurimpia kärsimyksiä, joskus leivän puutteessa ja kerran viisi päivää ilman vettä, ranskalainen miehistö vetäytyi takaisin. Lämpömittari näytti 36 astetta, hiekka, jossa nuo onnettomat vaivaloisesti raahautuivat, kuumeni 50 asteeseen. Rutto-sairaiden, haavoitettujen ja kuolevien tuskanhuudot saivat ilman värisemään. Lienee suurin todistus Bonaparten etevyydestä, että hän näissä oloissa kykeni pitämään joukkonsa koossa ja taistelukuntoisena. Jaffassa hän antoi sen levätä neljä päivää; täällä hän suoritti kuuluisan käyntinsä ruttosairaalassa, jossa hänen sanotaan huonoimmille sairaille käskeneen antaa opiumia, pelastaaksensa heidät joutumasta turkkilaisten käsiin.
Näin epätoivoisista oloista huolimatta sotajoukko kesäkuun 14 p:nä saapui Kairoon. Vähemmässä kuin kolmessa viikossa erämaan läpi 77 penikulmaa! Mutta kyllä hän tulikin oikealla hetkellä. Heinäkuun 11 p:nä astui maihin 18.000 turkkilaista Abukir'in luona; Bonaparte oli valmis ottamaan heidät vastaan. 8,000 miehellä hän heinäkuun 24 p:nä teki hyökkäyksen. Illalla hän kirjoitti Kairoon: "Abukir'in taistelu on kauneimpia mitä olen nähnyt. Maalle astuneista turkkilaisista ei ole yksikään pelastunut."
Hetki, jota Bonaparte kiihkeässä jännityksessä oli odottanut, oli vihdoin tullut, kun Ranska taistellessaan puolta Euroopaa vastaan näki ainoan pelastuksensa hänen palaamisessaan. Sveitsin miehittäminen ja Rooman, jolloin itse paavi oli otettu vangiksi, sekä helvetialaisen ja roomalaisen tasavallan perustaminen, mikä kaikki oli tapahtunut ennen Bonaparten lähtöä, oli Direktorion puolelta koko monarkista Euroopaa vastaan niin pontevaa uhmailua kuin suinkin voi ajatella. Vapaaehtoisessa maanpakolaisuudessaan Bonaparte aluksi oli tahtonut odottaa tapausten kehitystä ja rajoittua Egyptiin, mutta laivaston häviö oli pakoittanut hänet yrittämään ajatuksen toteuttamista, joka varmaankin varhain oli hänessä herännyt, vaan joka kotimaassa kaiketi ei alusta alkaen ollut päässyt juurtumaan. Mutta Egyptissä olo oli suuresti kehittänyt hänen luonteensa itsevaltaista puolta ja kaikki nuo loistavat unelmat mahtavasta itämaisesta valtakunnasta, joiden alamaisia sai laskea sadoissa miljoonissa, tulivat merkitykseltään hänelle suunnattoman tärkeiksi. Toistaiseksi ne näyttivät tuhoutuneen Acre'n, tuon soraläjän luona, jossa hänen onnensa tähti, kuten hän itse arveli, oli yht'äkkiä sammunut. "En tiedä — enkö sanone ikuiset jäähyväiset Ranskalle", hän oli lausunut, "mutta sitä en epäile, että se kutsuu minut takaisin." Hänen jäähyväisensä ei, Acre'n onnettomuuden tähden, tullut ikuiseksi, ja nyt Ranska hänet kutsui kotia.
Omituista kyllä, että juuri hänen pahin vihollisensa Sydney Smith (joka risteili Aleksandrian edustalla) teki hänelle suurimman palveluksen, mitä yksikään voi tehdä. Hän näet lähetti Bonapartelle — joka oli kokonaan eristetty Ranskasta eikä olisi saamatta sieltä tietoja kyennyt summassa käyttämään hyväkseen oikeaa hetkeä — ne ranskalaiset sanomalehdet, joissa kerrottiin yhä uudistuneista tappioista. Oli muodostunut toinen koalitsioni Venäjän, Englannin, Itävallan, Neapelin ja Turkin kesken; niiden armeijat olivat lähteneet liikkeelle keväällä 1798, ranskalaiset karkoitettiin Italiasta ja Sveitsistä ja itse Ranskassa näkyi ainoastaan olevan valittavana joko vallankumous tai kuningasvalta; Direktorio ei kyennyt pitämään puolueita aisoissa.
Sydney luuli suututtavansa vihollisensa lähettämällä hänelle näitä uutisia sisältävät sanomalehdet. Kun niissä sen ohessa oli kovaäänisiä lausuntoja, joissa sanottiin toivottavaksi saada Bonaparte kotiin Egyptistä, lisäsi Sydney Smith ivallisesti, että hän juuri oli Aleksandrian edustalla estääksensä häntä sotajoukkoineen pääsemästä maasta. Mutta Bonaparte ratkaisi asian heti, niin pian kuin sai todisteita asiain tilasta. "Älkäämme odottako, kunnes häviö on täydellinen", sanoi hän Marmont'ille. "Ranskassa saadaan samaan aikaan kuin minä palaan tieto turkkilaisen armeijan häviöstä Abukir'in luona. Läsnäoloni on virittävä uutta rohkeutta, antava jälleen sotaväelle menetetyn itseluottamuksen ja hyville porvareille onnellisen tulevaisuuden toivon." Armeijan ylipäällikkyyden Bonaparte päätti uskoa Kleber'ille ja laittautui valmiiksi astumaan "Muiron"-fregattiin, jolle hän oli antanut tämän nimen sen nuoren upseerin muistoksi, joka oli hänet ruumiillaan suojellut vihollisen tulelta Arcole-sillalla. Ei kukaan muu kuin Marmont, ei edes hänen jälkeläisensä Kleber, aavistanut mitään hänen aikomuksestaan. Odotettiin sitä hetkeä, jolloin Sydney Smith oli mennyt Kyproon noutamaan uutta juomavettä — sillä tuo hidasajatuksinen englantilainen, joka ei voinut käsittää, että kenraali lähtee kotia ilman sotajoukkoaan, ei ollut selvillä siitä, että vartioiminen koskikin yksin Bonapartea — ja yöllä elokuun 21 ja 22 p:äin välillä "Muiron" lähti vesille seurassaan toinen fregatti ja mukanaan ylikenraali, Marmont ja Murat sekä 200 kaartilaista. Kolme viikkoa he risteilivät länteen päin alituisesti taistellen länsituulia vastaan. Bon-niemen vaiheilla he vihdoin saivat suotuisan tuulen, pääsivät yöllä huomaamattomina englantilaisen risteilijän ohi, joka lakkaamatta liikkui Afrikan ja Sicilian rannikkojen välillä, ja saapuivat lokakuun 1 p. Ajaccion satamaan. Bonaparte näki taas syvästi liikutettuna kotimaan vuoret ja tunsi ensimäisessä veneessä, joka laski fregatin kupeelle, muiden tuttavien joukossa vanhan imettäjänsä, joka huusi ilosta nyyhkien, käsivarret kurotettuina häneen: "Poikani, rakas poikani!" Bonaparten vastaus: "Äitini, äitini!" todisti hänelle, ettei hän ollut unohtunut. Vastatuuli pidätti taas Bonaparten siellä, ja siten pakosta saapuneena kotiin hän veresti monta vanhaa muistoa. Täällä hän sai tietoja ranskalaisten yhä jatkuvista vastoinkäymisistä — kaikki ranskalaiset kenraalit oli lyöty toinen toisensa jälkeen — ja Direktorion täydellisestä neuvottomuudesta. Alkuaan hän oli päättänyt lähteä sotanäyttämölle Italiaan, hankkiaksensa heti uusilla voitoilla lisää loistoa nimelleen, mutta hän huomasi nyt, ettei yksikään päivä saa mennä hukkaan. Hän otti laivaansa korsikalaisen purren ja pestasi siihen miehiä saaren parhaimmista soutajista, hätätilassa voidakseen jättää fregatin ja soudattaa itsensä maihin.
Hänen varovaisuutensa osoittautui tarpeelliseksi; lokakuun 8 p:n illalla aivan Hyér-saarten rannikolla sukelsi näkyviin englantilainen eskaaderi; laivan päällikkö ehdotti jo, että palattaisiin Korsikaan, mutta Bonaparte luotti tähteensä, käski kaikkien tapausten varalle asettaa korsikalaisen purren lähtökuntoon ja suuntasi Fréjus'iin eikä Toulon'iin. Takaa-ajajat eivät yön tultua kyenneet saamaan häntä käsiinsä, ja lokakuun 9 p:n aamulla Bonaparte nousi maihin Ranskan mantereelle.
Anarkia tai bourbonit. — Valtiokeikaus. — Mitä kansa sanoi. —Suuri rakennusmestari. — Sota ja rauha — Helvetinkoneita —Keisarikunta.
Bonaparte oli lähtenyt Ranskasta jättääksensä olosuhteet kehittymään. Sitä valtiosäännön muutosta, jota hän piti Ranskalle välttämättömänä, hän ei olisi silloin voinut saada toimeen. Mutta hänen poissa ollessaan pitäisi kansan itsensä omasta kokemuksestaan tulla siihen käsitykseen, että perinpohjainen muutos oli tarpeellinen; mitä hän tahtoi saavuttaa, se hänen tuli saavuttaa koko suuren kansan yhteisellä mielisuosiolla.
Laittomuus ja hämminki olivat keväällä ja suvella 1799 samalla kannalla kuin vallankumouksen hurjimmassa mellakassa. Huijauksia ja pörssikeinotteluja harjoittivat hallituksen ystävät kansalaisten kustannuksella ja omaksi rikastumisekseen; pakollisia valtiolainoja säädettiin; veronkantajat julkisesti tekivät itsensä syypääksi suurimpiin vääryyksiin; petokset ja lahjomiset turmelivat virkamiehet, joille ei maksettu palkkaansa, ja sotamiehet, jotka eivät saaneet muonarahojaan, karkasivat joukoittain. Teollisuus oli lamassa; satamat ja kanavat maatuivat, tiet rappeutuivat ja kävivät mahdottomiksi kulkea; ja lukemattomat rosvojoukot mellastivat aina suurien kaupunkien porteille saakka. Tällaisissa oloissa jakobiniklubit muodostuivat uudestaan, ja kuningasmieliset lietsoivat kaikella tarmollaan tyytymättömyyttä, jotta voisivat suuremmalla menestyksellä kalastaa sameassa vedessä. Se kova lakimääräys, että emigranttien sukulaisten piti antaa hallitukselle takeita, oli erittäin kiihoittanut heitä. Rojalistisia ja anarkistisia kapinoita puhkesi pohjoisessa ja etelässä, ja siltä näytti, että Ranska oli uudestaan joutuva hirmuhallituksen valtaan tai taipuva taas bourbon'ien lipun alle.
Mutta kansan keskuudessa ruvettiin kysymään: "Missä on kenraali Bonaparte? Missä on se ainoa tarmokas mies, jolla on voimaa ja kykyä suistaa levottomuudet ja saada aikaan järjestystä? Mitä hän tekee Egyptissä aikana, jolloin Ranska tarvitsee häntä enemmän kuin koskaan?" Pian rupesi leviämään huhu, että Direktorio oli lähettänyt Italian valloittajan Egyptin aavikoille päästäkseen hänestä, ja mitä Bonaparten voitot eivät olleet voineet tehdä, sen sai aikaan se käsitys, että tuo ylenkatsottu, kelvoton hallitus piti häntä vihollisenaan. Äkkiä hän tuli kansan lämpimimmän ikävöimisen esineeksi.
Epäjärjestyksen ja hämmingin lisääntyessä kautta valtakunnan, yhdistettyjen vihollisten valtain tuhotessa toisen ranskalaisen kenraalin toisensa perästä ja samotessa maan rajoja kohti, Direktorio ei ollut kiistassa ainoastaan omassa keskuudessaan, vaan riiteli myös lakiasäätävän kokouksen kanssa. Ainoastaan väkivallalla ja vääryydellä radikaalinen enemmistö oli voinut pysyä pystyssä, mutta jokainen vaali oli tuonut uusia vihollisia sekä vanhempien että nuorempien neuvostoon, ja kun toukokuussa 1799 apotti Sieyès tuli valituksi Direktorioon, sen täytyi avautua direktori-järjestelmän ilmeisimmälle viholliselle. Hän oli jo ennen kieltäytynyt ottamasta vastaan direktorinvirkaa, koska hän piti tätä valtiojärjestystä kelvottomana, ja kun hän nyt suostui, tapahtui se vain sitä varten, että hän voisi itse esiintyä isänmaan pelastajana ja päästä kunnianhimonsa korkeimpaan päämäärään: saada hyväksytyksi oman laatimansa hallitusmuodon, joka ennen oli hyljätty. Kesäkuun 18 p:nä 1799 (prairial'in 30) hänen onnistui saada enemmistö Direktoriossa. Hän huomasi yhtä selvästi kuin Bonapartekin, että valtiosäännön muutoksen, josta voitiin toivoa rauhallisempia aikoja, koko kansa ottaisi vastaan mielihyvällä, sillä jo aikoja sitten se oli kyllästynyt veljeyden ja vapauden fraaseihin. "Tätä nykyä", sanoi hän, "Ranska tarvitsee pään ja miekan." Viimemainitun hän oli toivonut saavansa nuoresta kenraalista Joubert'ista; pääksi hän aikoi itse. Mutta elokuun 15 p:nä Joubert'in löivät yhdistyneet venäläiset ja itävaltalaiset Novin luona; hän itse kaatui, ja tarmokkaan apotin tuumat keskeytyivät kehityksessään.
Silloin arvaamatta astui maahan se mies, jolla oli sekä pää että säilä.
Heti Bonaparten astuessa laivalaiturille varhain aamulla lokakuun 9 p:nä pienessä Fréjus'in rantakaupungissa joukkojen riemuhuudot ilmaisivat hänelle, että hän oli tullut oikeaan aikaan. Kaikki tahtoivat nähdä hänet, kuulla hänen äänensä, mieluimmin — huolimatta ruton tarttumisen mahdollisuudesta — koskea häneen varmistuaksensa sen uskomattoman tiedon todenperäisyydestä, että ikävöitty mies oli päässyt Egyptin aavikoista ja Englannin risteilijöistä ja nyt seisoi Ranskan maaperällä luodakseen rauhan ja järjestyksen ja pelastaakseen onnettoman isänmaan. Ainoastaan kaksi tuntia hän viipyi Fréjus'issä. Hänen syödessään suurusta monet kävivät häntä tervehtimässä ja lausumassa ilonsa, että olivat saaneet nähdä hänet. Kaupungin klubin jäsen piti hänelle puheen, joka päättyi sanoihin: "Rientäkää, kenraali, lyökää viholliset ja karkoittakaa ne, ja sitten teemme teistä kuninkaan, jos teitä itseänne haluttaa."
Vaikka Bonaparte nuorena ei ollutkaan mikään kova latinantaitaja, kyllä hän varmaankin sinä hetkenä muisti, mitä merkitsi vanha sananparsi:vox populi vox dei, kansan ääni on Jumalan ääni.
Kenraalin matka Fréjus'istä Parisiin oli todellinen riemukulku. Innostusta häntä kohtaan ei vähentänyt juuri nyt saapunut tieto, että Masséna jaBrunovoitollisissa otteluissa olivat lyöneet vihollisen takaisin sekä Sveitsissä että Hollannissa. Päinvastoin, "näytti siltä, että Bonaparten tarvitsi vain näyttäytyä, kun jo onni taas hymyili Ranskan lipuille". Kaikkialla häntä tervehdittiin suurimmalla riemulla. Hedelmä oli kypsä, siitä ei ollut epäilystä; nyt se vain oli poimittava; mutta oveluutta, laskelmataitoa ja varovaisuutta kysyttiin sen onnistumiseen.
Huhu Bonaparten palaamisesta oli kiitänyt hänen edellään ja joutunut Parisiin ennenkuin hän itse Aix'n kaupungista antoi siitä tiedon Direktoriolle. Tieto tuotti sille yhtä vähän iloa kuin rouva Josephine Bonapartelle. Josephine ei voinut olla epätietoinen siitä, että nyt oli edessä tilinteon päivä; sillä Egyptiin hänestä saadut tiedot olivat hänet kokonaan paljastaneet miehelleen; ne kertoivat, että hän taas oli ruvennut suhteisiin erään nuoren luutnantin kanssa, jonka hän aikaisemmin tunsi italialaisen armeijan ajoilta. Tässä oli sen verran perää, että hänen sydämensä pamppailu oli kylläkin ymmärrettävä, kun hän kuuli Bonaparten saapuneen kotiin. Hän päätti lähteä häntä vastaan puhuaksensa hänelle ennenkuin kälylleen vihamieliset langot saisivat häneen vaikuttaa. Mutta onnettomuudeksi oli Bonaparte matkustanut toista tietä kuin Josephine oli arvellut, ja lokakuun 16 p:n aamuna hän saapui kotiinsa ja löysi sen tyhjänä. Mitä rouva Josephinen paha omatunto oli pelännyt, tapahtui siis hänen ponnistuksistaan huolimatta. Bonaparte sai toiselta taholta vahvistuksen siihen, mitä hän ennen oli kuullut, ja kohteli vaimon palattua tätä varsin kylmästi. Onneksi kevytmieliselle naiselle, joka teki kaikkensa sovittaakseen suuttunutta puolisoansa, vastaiset tärkeät tapahtumat pitivät Bonapartea siksi vallassaan, ettei hänelle riittänyt aikaa tarkemmin miettiä alkuperäistä aikomustansa erota hänestä. Kun lisäksi rouva Josephine saattoi olla hänelle joksikin hyödyksi, piti hän anteeksiannon parempana. Mutta tästä lähin jäi hänen vaimonsa asiaksi koettaa lähestyä häntä.
"Jonkinmoisen valtiollisen vainun kautta Ranskassa aina saadaan vihiä milloin hallitus on kukistumaisillaan, ja silloin kaikki puolueet rientävät metsästyskoirina saamaan osansa kaatuneesta otuksesta." Näillä sanoilla puhuu muuan ranskalainen historioitsija asemasta Parisissa syksyllä 1799. Ilma oli täynnä valtiollisia laskelmia. Kaikki tiesivät, että jotakin tapahtuu, mutta ei kukaan tietänyt, mihin mentiin tai kuka vihdoin rohkeni ottaa teon vastuulleen. Että Bonaparte siinä näyttelisi jotain osaa, se kyllä oli useimmille selvä, ja oli niitäkin, esim. kenraali Bernadotte, hänen mieskohtainen vastustajansa, jotka selvästi näkivät, mihin hän suuntasi. Josef Bonaparten lankona Bernadotte kuitenkaan ei tahtonut asettua vaimonsa entistä ihailijaa vastaan.
Bonaparte itse myöhemmin kertoo tästä ajasta: "Minä olin se piste, jonka ympäri kaikki salaliitot pyörivät. Mutta näiden suunnitelmien johdossa ei ollut yhtäkään miestä, joka kykeni niitä toteuttamaan. Kaikki luottivat minun apuuni, sillä ne tarvitsivat soturia. Minä en luottanut kehenkään, ja sain siten tilaisuuden valita sen suunnitelman, joka minulle paraiten sopi. Direktorio vapisi minun palatessani; olin mitä suurimmassa määrässä varuillani — sinä elämäni kautena minä olin kaikkein ovelin. Tapailin Sieyés'iä ja lupasin hänelle saavani hänen runsassanaisen valtiosääntönsä hyväksytyksi; otin vastaan jakobinien johtajia ja bourbonien asiamiehiä. En kieltänyt keltään neuvojani, mutta annoin niitä vain omaa etuani silmällä pitäen. Salasin itseni kansalta, tiesin, että uteliaisuus ajan tullen saa heidät petkutetuksi juoksemaan perässäni, missä hyvänsä olinkin. Kaikki ne juoksivat verkkooni, ja kun tulin valtion päämieheksi, ei ollut ainoatakaan, joka ei rakentanut toivomuksiansa minun onneni pohjalle."
Bonaparten oveluus ja uskomaton teeskentelytaito ilmeni erityisesti siinä taidossa, millä hän osasi pimittää Direktorion vähemmistön, puheenjohtajanCohier'nja kenraaliMoulins'in. Näiden ollessa vakuutettuja, että Bonaparte sydämestään vihasi Sieyés'iä, heidän virkakumppaniansa, hän jo oli tehnyt liiton tämän kanssa; sitä miestä hän juuri kaikista enimmän tarvitsi, Direktorion johtavaa henkilöä ja vanhimpien neuvoston vaikuttavinta miestä. Että hän samaan aikaan ymmärsi alistua tuon hänelle välttämättömän miehen valtaan, se oli vain lisätodistus hänen etevästä kyvystään.
Kuinka uhatussa asemassa Bonaparte katsoi olevansa, käy ilmi hänen varovaisuudestaan, hän kun ei ottanut maistaaksensa tarjottuja ruokia semmoisellakaan suurella juhla-aterialla, jonka vanhempien ja nuorempien neuvostot hänen kunniakseen antoivat marraskuun 6 p:nä, vaan antoi ajutanttinsa hankkia leipää ja viiniä. Tätä varovaisuutta saattoi pitää paljastuksena, sillä siitä näkyi, kuinka vaarallinen hän omasta mielestään oli. Ja samana iltana hänellä todellakin oli kokous salaliittolaisten, Sieyés'in ja hänen sokean puoluelaisensa direktoriRoger Ducos'n, veljensä Lucien'in, joka äsken oli tullut nuorempien neuvoston puheenjohtajaksi, ja monien muiden kanssa: siellä nyt sovittiin lopullisista tehtävistä. Osat jaettiin kolmen päähenkilön kesken: Bonaparten tuli saada puolellensa kenraalit ja sotavoima; Sieyès'in piti valmistaa vanhempien neuvostoa ja hänelle uskollisten inspektorien avulla kutsua kokoon ainoastaan ne jäsenet, joihin voitiin luottaa; samanlaisen osan oli vihdoin saava Lucien, jonka nuorempien neuvoston puheenjohtajana piti johtaa keskusteluja käskyn mukaan. Direktoriaali-valtiosäännön 102 §:ää, joka myönsi vanhain neuvostolle oikeuden siirtää lakiasäätäväin kokousten kokouspaikan Parisin ulkopuolelle, piti käytettämän vipusimena valtiosäännön kumoamiseksi, ja toimeenpano määrättiin brumaire'in 18 (marraskuun 9) p:ksi 1799.
Sinä päivänä klo 7 aamulla kokoontui vanhempien neuvosto, s.o. ne jäsenet, joihin Sieyés saattoi luottaa; toiset saivat inspektoreilta kutsumuksen liian myöhään. Kiireessä hyväksyttiin salaliittolaisten kirjoittamat määräykset: lakiasäätävän kokouksen siirtäminen St. Cloud'iin, johon sen tuli saapua seuraavana päivänä päivällisaikaan, ja että Bonapartelle uskottaisiin Parisin varusväen, kansalliskaartin ja neuvostojen kaartin päällikkyys. Vajaan kahden tunnin kuluttua kenraali itse saapui ratsastaen ja suuri seurue mukanaan vannomaan uskollisuutta valtiosäännölle ennenkuin ryhtyi hänelle uskottua päällikkyyttä hoitamaan. "Teidän viisautenne", sanoi hän neuvostolle, "on ryhtynyt näihin toimenpiteisiin, meidän käsivartemme osaavat ne toteuttaa. Tahdomme tasavaltaa, joka perustuu todelliseen vapauteen, kansalaisten vapauteen ja kansalliseen eduskuntaan. Sen me saamme, sen vannon omassa ja asekumppanieni nimessä." Huomaamme, että hän järkevästi jätti mainitsematta sanaakaan siitä valtiosäännöstä, jonka hän varmasti oli päättänyt kumota. Yksi jäsen rohkenikin huomauttaa, ettei Bonaparte laisinkaan ollut vannonut uskollisuutta perustuslaille, mutta puhemies julisti, että näiden tapahtumien perästä ei voitu keskustella muualla kuin St. Cloud'issa.
Sen jälkeen päivän sankari puolestaan tarkasti lukuisan sotamiesosaston, jonka hän muka paraatia pitääksensä oli käskenyt kokoontumaan Tuillerioiden pihamaalle. Sotamiehet siellä häntä hurmaantuneina tervehtivät; hän taas lyhyellä puheella innostutti upseerit ja sotamiehet. Samaan aikaan Sieyès, Ducos ja Barras — jolle kaikki tämä oli vain afäärikysymys — ilmoittivat luopuvansa direktorinviroistaan, jolloin hallituskoneisto oli todellisuudessa pysähtynyt. Muut kaksi direktoria, Cohier ja Moulins, saatuansa tietää tapahtumista, riensivät Tuillerioihin pannakseen vastalauseensa, mutta Bonaparte vastasi heille, ettei Direktoriota enään ollut olemassa. Sitten hän piti heitä vartioituina asunnoissaan Luxemburgissa.
Näiden tapahtumain aikana Parisi oli täysin levollinen. Poliisiministeri Fouché, entinen vallankumousmies, joka itse kuului salaliittoon, oli vastoin Bonaparten toivomusta ryhtynyt muutamiin varokeinoihin. "Miksi kaikki tuo varovaisuus?" oli hän sanonut. "Puolellamme on kansakunta, ja me toimimme ainoastaan sen turvissa." Sieyés, joka oli ollut mukana koko vallankumouksen ajan, oli neuvonut yön kuluessa vangitsemaan neljäkymmentä nuorempien neuvoston vihamielisinä jäsentä. Sitäkin oli Bonaparte vastustanut. Hän tahtoi mahdollisimman huolellisesti välttää kaikkea, mikä näytti väkivallalta. "Hyvinhän meni tänään", sanoi hän illalla hymyillen Bourienne'ilIe. "Saas nähdä miksi huomispäivä muodostuu!" Mutta ennen vuoteelle laskemistaan hän vastoin tapaansa latasi pistoolinsa.
Vaikein oli kuitenkin vielä tulossa. Kummankin neuvoston jäsenten kokoontuessa St. Cloud'iin nuo monet sotilasvartiot ja sotaväen osastot luonnollisesti lisäsivät suuttumusta, jota Direktorion puoltajien täytyi tuntea edellisen päivän tapahtumien johdosta, joita he toistaiseksi tunsivat vain huhujen mukaan. Jopa itse vanhempien neuvostossa mieliala oli aivan toinen kuin eilen. Ne, joita ei oltu aikanaan kutsuttu ratkaisevaan kokoukseen, nostivat hälytyksen, ja kun sihteeri kuultuaan vaadittavan varmuutta Direktorion paikoillaanolosta, avonaisesti vastasi, että useat direktorit ovat luopuneet virastaan ja että kenraali Bonaparte piti toisia vartioituina, niin myrsky puhkesi. Nyt ymmärrettiin, että koko valta oli yksin hänen kädessään ja että kyseessä oli perustuslaki eikä henkilömuutos. Melun ja suuttumuksen riehuessa astui Bonaparte saliin; hän tiesi, että kiihtymys oli nuorempien neuvostossa vielä suurempi kuin täällä; ei ollut mitään muuta neuvoa kuin uhmata vastustajia. Hän puhui ja häntä kuunneltiin hiljaisuudessa. Hänen ovelasti harkitut sanansa, joita lausuttaessa totuuden jumalattaren usein oli peittäminen kasvonsa, tekivät vaikutuksen ja saivat mielet osaksi muuttumaan. Silloin nousi eräs tasavaltalainen jäsen ylös: "Kenraali! me hyväksymme kaikki mitä olette sanonut. Vannokaa vain meidän kanssamme tottelevanne III vuoden hallitusmuotoa, direktorihallintoa, joka yksistään voi pitää tasavallan pystyssä." Siinä oli se arka kohta, jossa kaikki verukkeet joutuivat karille. Mutta Bonaparte rohkeni lyödä kortit avonaisesti pöytään. "Hallitusmuoto!" hän huusi. "Sitä olette itse rikkoneet fructidor'in 18 p:nä, kuten sitä rikoitte floreal'in 22 ja prairial'in 30 p:nä. Hallitusmuoto! Kaikki puolueet vetoavat siihen, ja kaikki ovat sitä rikkoneet. Se ei voi meille enään pelastusta tuottaa, sillä sitä ei enään noudata kukaan. Kun valtiosääntö on rikottu, täytyy hankkia uusi sopimus ja uusia takeita." Myrsky oli lopussa. Kokous nousi ja tervehti Bonapartea puheilla ja kätten taputuksilla.
Nuorempien neuvostossa oli keskusteluun ruvettu hurjalla melulla ja ensiksi päätetty, että jäsenten yhden kerrallaan piti vannoa uskollisuus valtiosäännölle. Tätä parastaikaa tehtäessä saapui kokoukseen Bonaparte, lopetettuaan puheensa vanhempien neuvostossa, seurassaan muutamia krenatöörejä; nämä hän jätti seisomaan ovenpieleen, ja itse hän astui hattu kädessä peremmäksi saliin. Kun nähtiin sotamiehet kiväärein ja pistimin salissa, syntyi vallan suunnaton raivo. "Alas diktaattori! Julistakaa hänet henkipatoksi! Eläköön tasavalta! Lyökää hänet kuoliaaksi!" huudettiin joka haaralta. Uhkaavin elein jäsenet syöksyivät alas istuimiltaan häntä kohden. Ei ole vielä varmistettu, suunnattiinko häntä vastaan todellakin tikareita ja pistooleja; toiset väittävät, toiset kieltävät. Bonaparten, joka kävi kuoleman kalpeaksi ja puri äärimäisen kiihtymyksen vallassa hampaansa yhteen, vei hänen oma kaartinsa pikaisesti pois salista. Vielä ovella kuuli hän tuon tuhoa uhkaavan, vihaisen huudon: "henkipatto!"
Ei ole epäilemistäkään, että Bonaparte kallionlujasti luottaessaan itseensä ja tähteensä oli ollut varma siitä, että hänen pelkkä esiintymisensä vihamielisten neuvostonjäsenten keskuudessa riittäisi masentamaan kaiken vastustuksen. Sodasta hän jo tunsi, millä miltei hypnotisoivalla voimalla hän yhdellä sanalla tai katseella sai joukot liikkeelle. Eikä hän yksistään omaan väkeensä niillä vaikuttanut. Lonaton taistelussa (Italian sodan aikana), jossa kovin mäkinen seutu esti saamasta yleiskatsausta, hän äkkiä huomasi olevansa 3-4,000 itävaltalaisen saarroksessa. Eräs upseeri kehotti häntä antaumaan. "Tiedättekö, kelle puhutte?" vastasi Bonaparte ilmaisemalta vähintäkään hämmästystä. "Minä olen ranskalainen ylikenraali; armeijani on kinterelläni; ellette heti paikalla käske väkeänne laskemaan alas aseensa, annan minä joka miehen paikalla kuolla." Hänen sanansa, hänen tyyneytensä, hänen täydellinen näyttelijätaitonsa vaikutti viholliseen niin, että se unohti tosiasian, joka oli semmoinen, että hän oli saarrettuna, aivan yksinkertaisesti vankina. Hänen kykynsä puhua mielikuvitukselle oli taas tehnyt tehtävänsä. Lisäksi huomaa niissä sanoissa, joilla hän vanhempien neuvostossa lopetti puheensa, jotakin jälkikaikua hänen olostaan Egyptissä, jossa hän maan asukasten edessä oli esiintynyt melkein kuin jumalana. "Älkää unohtako, että esiinnyn sodan ja onnen jumalan seuraamana." Ne ilmenevät taas hetken jälkeen. Lucien oli salissa kieltänyt äänestämästä hänen henkipatoksi julistamisestaan, luopunut puhemiestoimestaan ja rientänyt ulos; hevosensa selästä hän piti puheen sotamiehille kehoittaen heitä puolustamaan kenraaliansa neuvoston jäseniä vastaan, joita englantilaiset olivat lahjoneet ja jotka olivat paljastaneet tikarinsa Bonapartea vastaan. Silloin nousi hänessä taas sama valtaava tunne, ja hän huusi: "Niin, seuratkaa minua! Seuratkaa minua! Sillä minä olen päivän jumala." — "Pidä toki suusi kiinni", oli tyynempi Lucien kuiskannut hänelle. "Luulet puhuvasi mamelukeillesi."
Mutta neuvoston jäsenet eivät olleet sotureita: heillä ei ollut halua eikä edellytyksiä tunnustamaan hänessä yliherraansa, he eivät olleet nähneet häntä taistelutantereella, heillä ei ollut käsitystä eivätkä he tahtoneetkaan käsittää, että vaaroissa tarvitaan välttämättä yksi käskijä, eikä heillä ollut mitään välitöntä tunnetta siitä, että hän oli synnynnäinen hallitsija. Tässä tarvittiin toisia keinoja kuin pelkkä persoonallisuuden mahti. Kun hän oli vähän selvinnyt hermostuneesta kiihtymyksestään, hän käski Murat'ta hajoittamaan kokouksen. Huutaen: "Eläköön Bonaparte!" sotamiehet syöksyivät painetit tanassa saliin. Jäsenet pakenivat pois akkunoista ja ovista. Säilyttääksensä jonkinmoista laillisuuden varjoa Lucien heti kokosi puoluelaisensa jäsenten joukosta, ja tämä lainsäätäjäkunnan sirpale päätti samana päivänä, että Direktorio oli lakannut olemasta; sen sijalle astui väliaikainen hallitus, johon kuuluivat Sieyés, Ducos ja Bonaparte. Näiden tuli uudestaan järjestää koko hallinto ja pyrkiä pysyväiseen ja kunniakkaaseen rauhaan ulkomaiden kanssa. Molempien eduskuntien, joiden istunnot lykättiin helmikuun 20 p:ään 1800, piti ensin valita kaksi komiteaa, kumpaankin 25 jäsentä, joiden tuli valmistaa uusi valtiomuoto ja hoitaa juoksevat asiat. Vielä samana iltana nämä päätökset hyväksyttiin vanhempien neuvostossa, ja vihdoin nuo kolme konsulia vannoivat suojelevansa kansanvaltaa, tasavaltaa, vapautta ja tasa-arvoa. Kun parisilaiset seuraavana päivänä heräsivät, lukivat he katujen kulmissa suuria julistuksia, joissa ilmoitettiin Direktorion kukistus ja vihdoin lausuttiin, että kenraali Bonaparte ja hänen soturinsa olivat ansiokkaasti isänmaata palvelleet.
Viimeisinä kymmenenä vuotena oli Ranskassa alituisten valtiollisten mullistuksien vallitessa niin vähän totuttu näkemään lakien ja laillisten muotojen kunnioittamista, ettei montakaan loukannut se väkivalta, jota ilmeisesti oli käytetty lakiasäätävää kokousta vastaan. Tieto Direktorion kukistumisesta tyydytti kaikkia, ja riemulla tervehdittiin Bonapartea Sieyès'in ja Dueos'n hallituskumppanina. Lyhyt oli kuitenkin aika, jolloin näitä kolmea miestä pidettiin tasa-arvoisina. Sieyès ja Ducos olivat olleet vihatun Direktorion jäseninä, ja koko se tyytyväisyys, jonka sen kukistuminen synnytti, lisäsi vain kansan suosiota voitokasta kenraalia kohtaan, jonka tunnettuun tarmoon ja hallintokykyyn kansa ehdottomasti luotti. "Tuskin lienee mikään laillinen hallitsija", kirjoitti näinä päivinä eräs diplomaatti Parisista, "koskaan tavannut kansaansa yhtä myöntyväisenä ja mukautuvana kuin Bonaparte, ja anteeksiantamatonta olisi, jollei tämä kunnon kenraali käyttäisi tätä rakentaaksensa paremman hallituksen paremmalle perustukselle." — "Kaikki edelliset vallankumoukset", kertoi Preussin lähettiläs kuninkaalleen, "ovat herättäneet epäluuloa ja pelkoa. Tämä sitävastoin on, itse olen tullut siitä vakuutetuksi, herättänyt mitä valoisimpia toiveita." Oli käynyt kuten Bonaparte itse oli sanonut; kansan suurin osa näki hänessä pelastajan, eikä valtiollisissa puolueissa ollut ainoatakaan, joka ei olisi tavalla tai toisella häneen luottanut.
Uusi valtiomuoto, jonka lakiasäätävät komiteat Bonaparten ollessa esimiehenä olivat rakentaneet Sieyès'in varsin teoreettisen luonnoksen pohjalle, julkaistiin joulukuun 24 p:nä 1799. Sen mukaan hallitus annettiin kymmeneksi vuodeksi valitulle ensimäiselle konsulille, jonka rinnalla oli kaksi neuvonantaja-konsulia. Tälle toimivalle vallalle, johon kuului myös valtioneuvosto, jonka jäsenet ensimäinen konsuli valitsi, oli asetettu vastapainoksi lakiasäätävä valta: 100 jäseninen tribunaatti ja 300 jäseninen lainsäätäjäkunta. Kumpaisenkin jäsenet valitsi senaatti, jonka 80 jäsentä valitsi osaksi ensimäinen konsuli, osaksi senaatti itse. Senaatilla, joka myöskin nimitti tuomarit eri tuomioistuimiin, oli yleensä tehtävänä valvoa valtiomuodon noudattamista. Yksin hallituksella oli oikeus ehdottaa lakeja: se tehtiin tribunaatissa, joka niistä keskusteltuansa päätti, tuliko sen valitsemain jäsenten puhua lainsäätäjäkunnassa lakiehdotusta vastaan vaiko sen puolesta. Siellä ei enään laista keskusteltu, vaan se hyväksyttiin tai hyljättiin yksinkertaisella äänestyksellä, sitten kun tribuunit olivat puhuneet.
Ensimäiseksi konsuliksi valittiin Bonaparte; muiksi kahdeksi konsuliksi tulivat.Cambacérès ja Lebrun, edellinen taitava juristi, jälkimäinen etevä finanssimies.
Koko valta oli todellisuudessa ensimäisen konsulin kädessä, mutta niin suuri oli lujan hallituksen kaipuu ja niin luja oli luottamus Bonaparteen, että uusi valtiomuoto Ranskan kansan siitä äänestäessä helmikuun 7 p:nä 1800 sai puolelleen yli 3,000,000 ääntä ja ainoastaan 1,500 äänesti sitä vastaan.
Saattaa tuntea enemmän tai vähemmän myötätuntoa niitä keinoja kohtaan, joita Bonaparte edistyäksensä käytti sekä kotimaassaan Korsikassa että Ranskan maaperällä. Itsekukin mielensä mukaan ihailkoon tai tuomitkoon sitä nuorteutta, jolla hän vallankumouksen aikana pysyi veden pinnalla ja sitä sissimäistä näppäryyttä, jolla hän sittemmin osasi käyttää jokaista tapahtumaa edukseen. Mutta yksikään ei saata kieltää, että hänen ihmeteltävä kykynsä, joka on ainoa laatuaan, hänen nerokkaisuutensa täysin oikeutti hänen itsetuntonsa, hänen järkähtämättömän uskonsa, että hän oli oikea mies, ja onhan semmoinen varmuus, mikäli historian todistus voi antaa selkoa, aina neroon kuuluva. Ei saa unohtaa, että jo lapsuudessa, jolloin ei voi olla puhetta mistään tietoisesta järkeilystä, hänen pyrkimisensä ensimäiselle sijalle esiintyy aivan vaistomaisesti; hänen kunnianhimonsa on veressä, se on kuin ilma, jota hän hengittää; ja jos häntä saa sanoa valtaan syntyneeksi ja kohtalon kutsumaksi, niin eihän käy ihmetteleminen, että valtaan pääsemisen keinot, joihin samoinkuin kaikkeen inhimilliseen olevat olot vaikuttavat, saivat leimansa siitä maaperästä, jossa ne kasvoivat ja niistä ajoista, joista ne olivat peräisin.
Mutta historian tuomioistuin muutoin ei arvostelekaan yksistään tapaa, millä valtaan on päästy, vaan ennen kaikkea tapaa, millä valtaa käytetään.
Bonaparten ollessa hallituksen päämiehen asemassa, ensin väliaikaisessa konsulaatissa, sitten ensimäisenä konsulina, alkaa nyt se suunnaton työ, jota ränstyneen Ranskan huoneen uudestaan rakentaminen kysyi. Sillä maan aineellinen kurjuus oli yksinomaan seuraus vallankumouksen aiheuttamasta hämmingistä ja kaikkien perittyjen laitosten ja totuttujen hallinnollisten olojen hajoamisesta. Mitä hän tässä kelvollisuuteen ja työvoimaan nähden sai aikaan, saavuttaa miltei yliluonnollisuuden rajan. Samoinkuin hän 1797 parissa kuukaudessa loi italialaisen armeijan, niin hän muutamissa vuosissa loi uuden Ranskan. "Olemme saaneet herran", sanoi Sieyés Talleyrand'ille valtiokaappauksen jälkeisenä päivänä, "hän pystyy kaikkeen, hän näkee kaikki, hän on kaikessa perillä."
Bonaparten ensimäinen suuri taito oli kelvollisten miesten löytäminen. Ministerinsä hän valitsi yksinomaan pitämällä silmällä heidän kelvollisuuttaan ja kuntoaan, huolimatta heidän poliittisesta entisyydestään. "Me käymme uutta aikaa kohti", sanoi hän, "ja meidän täytyy unohtaa se huono, mikä on ollut vanhassa ajassa, ja muistaa vain mitä siinä oli hyvää." Siten tuli rajusta vallankumouksellisesta Fouché'sta poliisiministeri; entisestä Autun'in piispasta, irstailevasta mutta kyvykkäästä Talleyrand'ista ulkoasiainministeri; Berthier'stä tuli sotaministeri, mutta hänen täytyi pian luovuttaa sijansa rehelliselle Carnot'lle, joka palasi kotiin tarjotakseen palveluksensa isänmaalle. "Ketkä vallankumoukselliset", sanoi Bonaparte, "katselisivatkaan epäluulolla asiain uutta järjestystä, kun Fouché on poliisiministeri; jokainen aatelinen kaiketi uskoo voivansa viihtyä Autun'in piispan turvissa. Minä avaan laajan tilan kaikille." Ja niin mieluisasti tunnustettiin Bonaparten etevämmyys, että erittäin taitava finanssimies Gaudin heti brumaire'in 19 p:nä, ennenkuin valtiokaappaus vielä oli suoritettukaan, lupasi ottaa haltuunsa valtiovarain salkun, kun Bonaparte tulee hallituksen johtoon. Ei ollut vielä kulunut puoltakaan vuotta siitä, kun hän oli siitä kieltäytynyt sanoen: "Missä ei ole mitään finansseja eikä toiveita saada uusia, siellä ei tarvita finanssiministeriä."
Valtioneuvostossa, jonka kokoonpanon ensimäinen konsuli itse määräsi, hän tahtoi saada kuvastumaan maan kaikki henkiset voimat. Hän valitsi siis sinne kaikki, joiden nimet olivat joutuneet hänen korviinsa kelvollisina miehinä, mitä kantaa ja mielipidettä ne olivatkin; konservatiiveja miehiä valtakunnan hallintovirastoista; uudempia aatteita edustavia oikeusoppineita ja kansatalouden tuntijoita sekä lämminverisiä edistysmielisiä, jotka olivat kehittyneet vallankumouksen äkkiä kypsyttävässä koulussa; mutta korkealla kaikkien heidän yläpuolella hän seisoi itse. "En pyydä neuvoja, vaan selityksiä ja tiedonantoja; niitä minä kaikkialta etsin… minä en salli nimien itseäni häikäisevän… pulmallisinta ei ole miesten valikoiminen; ei, vaikeinta on käyttää parhaimmalla tavalla valittujen miesten lahjakkaisuutta ja kykyä."
Nämä lausunnot suuressa määrässä kuvaavat Bonapartea. Hän ei pyydä neuvoja, vaan selitystä, mutta sitä hän kaikkialta etsii. "Hän tutkii jokaisen kysymyksen erikseen, hienoimmalla ja tarkimmalla lajittamisella eroittaen sen eri ainekset ja aina neuvotellen noiden kahden suuren auktoriteetin, ajan ja kokemuksen kanssa. Hän hankkii itselleen selkoa muinaisuuden, Ludvig XIV:nnen, Fredrik Suuren lainsäädännöstä. Kun ensimäiselle konsulille esitettiin lakiehdotus tai asetus, hän vain harvoin laiminlöi kysyä: Onko tämä lakiehdotus täydellinen? Onko otettu lukuun kaikki tapaukset? Miksi ette ole ajatelleet tätä kohtaa? Onko välttämätöntä sanoa tätä? Onko tuo oikeudellista? Onko se hyödyllistä? Kuinka oli muinoin Roomassa, Ranskassa? Kuinka on nyt? Miten on muissa maissa? Hänelle erikoinen ei ollut ainoastaan hänen läpitunkeva, kaikkeen ulottuva intelligenssinsä, vaan myös nuorteva, voimallinen ja kestävä huomaavaisuutensa. Hänellä on ollut 18 tunnin yhtämittaisen työn alaisena samat tai erilaatuiset tehtävät. En ole koskaan nähnyt häntä henkisesti uupuneena, en ole koskaan nähnyt häneltä puuttuvan henkistä joustavuutta, ei rajuimmassa ponnistuksessa eikä vihassakaan." — "Usein minut kutsuttiin ensimäisen konsulin luo, joka ei koskaan laiminlyönyt neuvottelua niiden valtioneuvosten kanssa, joille hän oli uskonut toisen tai toisen hallinnollisen kysymyksen tutkimisen. Hän syventyi siinä pienimpiinkin yksityiskohtiin, mutta silti lopputulos, kokonaisuus ja keinot eivät koskaan huomiosta kadonneet." — "Kaikkea, kuten esim. vähäpätöistä lakia koskeva mittoja ja painoa, aina tärkeään lakiin tuomioistuinten järjestyksestä, on Bonaparte käsitellyt ja varsin usein valaissutkin. Työssä uupumattomana hän oli suurella täsmällisyydellä ja halulla läsnä kaikissa valtioneuvoston istunnoissa, joiden hän salli kestää 5-6 tuntia yhtä mittaa, ja jokainen asia sai leimansa hänen taitonsa etevämmyydestä, ennenkuin hän leimasi sen asemansa auktoriteetilla. Hän sai valtioneuvostossa keskustelut käymään vireästi ja vapaasti, niin ettei niitä painostaneet ne vaikeudet, joita ilmaantuu puhujalavalta keskusteltaessa." — "10-12 tuntia päivässä Bonaparte teki työtä, milloin hallintoneuvostossa, milloin valtioneuvostossa, jossa kaikki ne uudet asetukset, joiden tuli täydentää niin kauvan puutteellisena ollut lainsäädäntö, käsiteltiin hänen läsnäollessaan. Hän pyysi ministereiltä tietoja pienimmistäkin yksityisseikoista ja kääntyi usein alhaisempien virkamiesten puoleen, jollei ministeri osannut antaa täysin tyydyttäviä selityksiä. Usein kyllä sattui, että ministerit palasivat valtioneuvostosta kuolemakseen väsyneinä noiden pitkien kyselyjen ja tutkimusten jälkeen, jotavastoin Bonaparte, joka sitä tuskin huomasi, puhui päivän työstään virkistyksenä, joka tuskin oli tuottanut hänelle riittävää sielunvoimisteluakaan. Kotiin tullessa sattui usein, että ministerit pöydältään löysivät kymmenkunta kirjettä; niihin hän pyysi heti vastausta, ja sen laatimiseen koko yö tuskin riitti."
Tammikuussa 1800, jolloin aineksia oli ylenmäärin kasaantunut, hän itse käytti yöt jatkoksi ja pyysi, että sota-, sisä- ja poliisiasiat lähetetään hänelle klo 10 illalla. Usein hän johti keskusteluja näissä osastoissa klo 10:stä illalla klo 5:een aamulla. Neuvostonjäsenet nääntyivät väsymyksestä ja nukkuivat tuoleilleen, mutta Bonaparte itse, reippaana ja joustavana kuten aina, pudisti heitä: "Ylös, kansalaisministerit! Ylös! kello on vasta kaksi; meidän täytyy jotakin tehdä Ranskan kansan meille maksamista rahoista."
Jos koskaan hallituksen esimies maan ensimäisenä uupumattomimpana työmiehenä on valaissut tiensä seurattavalla ihanteella, niin kyllä semmoinen oli Napoleon Bonaparte. Mitkään mieskohtaiset halut eivät häntä häirinneet, eivät mitkään himot varastaneet häneltä tarmoa. Hän eli ainoastaan työssä, rikastuttaakseen sitä maata ja sitä suuresti lahjakasta kansaa, joka, sen hän tiesi, saattoi tulla verrattomaksi työkaluksi hänen kädessään.
Toinen tärkeä lakiehdotus toisensa jälkeen esitettiin siten ensimäisen konsulin, valtioneuvoston ja monien, toisen tai toisen kysymyksen tutkimista varten asetettujen ylijohtokuntien yhteistyön tuloksena. Bonaparte oli heti lopettanut turmiolliset pakkolainaukset ja lakkauttanut emigranteilta vaaditut epämieluiset takeet. Joulukuun 25 p:nä emigranttilistat lopetettiin laillisella toimenpiteellä. Ranskan kansalaiset saivat taas vapaasti lähteä ulkomaille. Jotensakin vastenmielisesti hän suostui noin 100:n äärimäisen vallankumouksellisen lähettämiseen siirtoloihin; ne olivat enimmäkseen entisiä jakobineja, niiden joukossa kenraali Jourdan. Vähän sen jälkeen hän kuitenkin tämän määräyksen peruutti ja asetti heidät poliisin valvonnan alle. Maasta karkoitetut papit saivat palata, ja vuoden viimeisenä päivänä haudattiin ensimäisen konsulin käskystä paavi Pius VI, joka oli kuollut asuessaan Valence'issa, johon hänet oli viety Roomasta suurella juhlallisuudella, ja ensi kerran vallankumouksen alusta saakka voitiin turvallisesti käydä kirkollisissa toimituksissa. Epätoivoiset rahalliset seikat vähitellen saatiin korjatuiksi monilla järkevillä säännöksillä; vero- ja tullilaitos järjestettiin, ja niiden takavarikkoon otettujen maatilain arvo, jotka vielä olivat jääneet hallituksen haltuun, saatiin suuresti kohoamaan. Valtiovelkakonttorin perustaminen vahvisti julkisen luoton, ja tammikuun 18 p:nä perustettiin Ranskan pankki teollisuuden ja kaupan tukemiseksi. Seuraavina kahtena kuukautena julkaistiin laki tuomioistuinten järjestyksestä ja suuri hallintolaki; vallankumouksen aikana päätetty maan jakaminen departementteihin pysytettiin; nämä jaettiin arrondissementteihin ja kuntiin. Ne virkamiehet — prefektit, aliprefektit ja maire'it — jotka olivat näissä hallintopiireissä esimiehillä, oli siihen saakka valittu, mutta nyt nimittäminen jätettiin hallituksen päämiehelle, ja siten langat maan kaikista osista kokoontuivat ensimäisen konsulin käteen Parisissa. Näidenkin miesten nimittämisessä Bonaparte menetteli suurimmalla puolueettomuudella, katsomatta miesten valtiolliseen väriin tai entisyyteen.
Merkillisin ja perinpohjaisin Bonaparten uudistustöistä oli epäilemättä kuitenkin suuri lakikokoelma, Code Napoleon, jota sittemmin vähitellen julkaistujen rangaistus-, rikos-, oikeudenkäynti- ja kauppakaarien ohessa vielä käytetään Ranskassa. Kun vanha kuningaskunta oli hajoitettu säätyihin ja yhdyskuntiin eri etuoikeuksineen ja tullirajoilla erotettuihin maakuntiin, oli niissä myöskin kokonaan erilainen lainkäyttö. Toisissa maakunnissa noudatettiin "kirjoitettua oikeutta", s.o. roomalaista oikeutta, toisissa nautinto-oikeutta. Jo ennen vallankumousta alettiin tehdä tässä kohden muutoksen luonnoksia; sekä lakiasäätävä kokous että Konventti ja Direktorio olivat luvanneet laatia yhteisen lain, joka uuden departementtijaon, kaikkien etuoikeuksien lakkauttamisen sekä sen periaatteen ohella, että sama oikeus on oleva kaikilla, oli laskeva perustuksen uudelle Ranskalle. Tämä kivi oli kuitenkin ollut liian raskas niiden nostettavaksi; mutta tässäkin Bonaparte muutamissa kuukausissa rautaisella tahdollaan sai toteutetuksi sen, mihin muut eivät kyenneet vuosikausissa. Enemmän kuin puolet lainsäädäntökomitean istunnoista johti Bonaparte itse. Hänen terävä katseensa, hänen musertava kritiikkinsä ja ankara logiikkinsa osoittautuivat tässäkin päteviksi hänen käytännöllisen älynsä rinnalla, ja monissa lakipykälissä on vielä huomattavissa hänen suoranainen vaikutuksensa. Toteuttaessaan koko vallankumousaatteelle alkuperäistä tasa-arvon periaatetta Bonapartea ei epäillyttänyt säilyttää vanhasta sitä, mitä hän piti järkevänä ja hyödyllisenä. Tässä kuten kaikkialla hänen suuressa uutisrakennuksessaan pitää paikkansa hänen sanansa eräälle työapulaiselleen: "En pelkää esimerkkien ja esikuvani etsimistä menneiltä ajoilta; samalla kun säilytän vallankumouksen luoman uuden ja hyvän, en luovu niistä hyvistä laitoksista, jotka se on turhanpäiten hävittänyt."
Tämä rauhan kansalaistyö ei kuitenkaan yksistään vienyt Bonaparten aikaa. Sotilasalallakin oli monenmoista suoritettavaa; Vendée oli vielä kapinassa, ja sodan ulkonaisia vihollisia vastaan — joka vasta syyskuun viime päivinä oli saanut Ranskalle vähän suotuisamman käänteen — oli ainoastaan väliaikaisesti katkaissut Venäjän kateus Itävaltaa kohtaan ja näiden valtain eripuraisuus. Myöskin yhdistettyjen englantilais-venäläisten sotajoukkojen onnistumaton maallenousu Hollannin rannikolle oli saanut tsaarin tyytymättömäksi; hän peräytti joukkonsa pois ja erosi liittokunnasta. Sen sotavoiman, joka siten tuli vapaaksi Hollannissa, päätti Bonaparte käyttää Vendée'n kapinan täydelliseen kukistamiseen. Kun sikäläinen levoton väestö näki, että hänen kehoituksensa takana aseista luopumiseen — jolloin täydellinen amnestia luvattiin — oli 30,000 miestä sotaväkeä, kadotti suurin osa kaiken toivon; ainoastaan paria aseellista koplaa vastaan täytyi käyttää väkivoimaa, ja helmikuussa 1800 oli sisällinen rauha turvattu koko maassa, ensi kerran pitkistä ajoista.
Ulkonaista rauhaa Bonaparten ei onnistunut hankkia kansalleen, jolla kymmenen vuoden uuvuttavien taistelujen jälkeen ei ollut rakkaampaa toivoa kuin juuri rauha. Mutta rauha tiesi Ranskalle ja sen uudelle herralle kunniakasta rauhaa; ei yhtäkään niistä maista, jotka niin suunnattomilla voimanponnistuksilla oli valloitettu vallankumouksen riehuessa, joihin sen aatteet olivat levinneet ja joissa sen perusaatteet osaksi olivat päässeet käytäntöön, ei yhtäkään niistä maista voitu edes ajatella takaisin annettavaksi. Mutta cisalpinisen tasavallan ja Piemont'in olivat itävaltalaiset miehittäneet, ja Ranskan hallussa oli Italiassa ainoastaan Genuan ympäristö, jota Masséna vielä puolusti. — Oli varsin varmaa, ettei voinut odottaakaan näitä valloituksia rauhan tiellä luovutettavan takaisin; ne olivat siis takaisin valloitettavat, ja rauha oli siten toistaiseksi mahdoton. Englannille joulukuussa 1797 ilmoitettuun toivomukseen saada lopetetuksi tuo hävittävä sota Ranskan hallitus sai vastauksen, ettei rauhasta voinut tulla kysymystäkään ennenkuin Bourbon'ien huone oli uudestaan asetettu valtaistuimelle ja Ranska palannut ennen vallankumousta olleisiin rajoihinsa.
Bonaparte oli ennakolta varma saavansa sellaisen vastauksen ja hän oli jo tammikuussa 1800 käskenyt sotaministerinsä Berthier'n täydellisessä salaisuudessa varustaa 50-60,000 miehisen reserviarmeijan. Pöyhkeilevin sanoin antoi hän — pettääksensä viholliset — levittää semmoisen huhun, että hän kokosi melkoista voimaa Dijon'iin. Sillä hän tahtoi uskotella kaikille, että hän aikoi avustaa Genuaa, johonMelasoli sulkenut Massénan. Huhtikuun kuluessa koottiin Dijon'in 7-8,000 rekryyttiä, invaliidia ja aikansa palvellutta sotamiestä. Englannin ja Saksan pilalehdet julkaisivat pilakuvia Bonapartesta ja tästä naurettavasta reservijoukosta, jonka kaikista selvimmin sanottiin todistavan Ranskan uupumista. Sitä Bonaparte juuri halusikin, ja antaaksensa Dijon'in armeijalle lisätyn merkityksen Euroopan silmissä, hän itse omassa persoonassaan toimitti sen tarkastuksen toukokuun 6 p:nä.
Mutta sillä välin oli todellinen reserviarmeija, joka oli hiljaisuudessa eri tahoilta haalittu, kokoontunut Geneve-järven pohjoiselle rannalle ja Rhône-laakson itäpuolelle. Bonaparten suunnitelma oli, että hän itse, Moreau'n vetäessä väkikarttua Itävallan Rein-armeijan kanssa ja Massénan pitäessä hallussaan Genuaa, kulkee Alppien yli, syöksyy selkäpuolelta vihollisen kimppuun, joka tämmöistä ei aavistakaan, ja valloittaa Lombardian takaisin yhdellä iskulla.
Yöllä toukokuun 8 ja 9 p:äin välillä Bonaparte saapui armeijaan ja kuten ainakin omin silmin otti varman selon, että kaikki oli järjestyksessä edessä olevaa rohkeaa yritystä varten.
Kenraali Lannes seisoi etujoukon kanssa Martigny'n luona Rhônen polvessa Geneve-järvestä lounaaseen. 14 p:nä Bonaparte käski hänen edetä Val d'Entremont'in kautta pientä St. Pierre'in kaupunkia kohti, ja siten alkoi kuuluisa kulku St. Bernhardin yli. Tie St. Pierre'iin oli toki tykistölle kulkukuntoinen, mutta tästä ylös huipulle ja St. Remy'hin Val du grand St. Bernhardiin, Italian puolelle, oli vain kuormajuhtien polku. St. Pierre'issä oli tykit nostettava laveteistaan ja ontoissa puunrungoissa vedettävä ylös polkua myöten. Suuri joukko tienrakentajia ja insinöörejä kulki edellä ja raivasi tietä tarmonsa takaa. Läheisten laaksojen talonpojat ottivat alussa tuhannesta frangista tykin haalatakseen St. Remy'hin, mutta siitä heille tuli semmoinen vaiva, että he kuljetettuaan 6-8 kappaletta kerrassaan kieltäytyivät, vaikka rahan ansaitsemisen halu kyllä oli suuri. Bonaparten, joka kernaasti olisi säästänyt miestensä voimia, täytyi panna soturit työhön, 100 miestä kutakin tykkiä varten, vaikka heillä oli omakin kontti kannettavanaan. Pitkin matkaa oli sijoitettu käsityöläisiä, seppiä, kirvesmiehiä, satulaseppiä, jotta silmänräpäyksessä saataisiin tarpeellista apua. Eteenpäin! Yhä eteenpäin! kaikui sotamiesten työlauluissa, ja jos hetkellinen uupumus voitti, oli aina joku upseeri, joka osasi kertoa eräästämonsieur Hannibal'ista, joka oli monta vuotta sitten kulkenut samaa tietä, vieläpä norsuilla. Eikö sitten ranskalaisten soturien pitäisi läpäisemän vähäpätöisellä tykistöllä? Eteenpäin, eteenpäin! kuului vastaus. Ja taas haalittiin ja vedettiin tykkejä pitkin jyrkkiä kuiluja, jään ja lumen yli jyrkkää alppipolkua ylös.
Seitsemässä päivässä tuo loppumattoman pitkä, kaita kolonna — 40,000 miestä — kiemurteli ylös tuon 10 1/2 penikulmaa St. Bernhardein ja alas laakson kautta toista puolta St. Remy'hin. Siellä tavattiin taas ajotie; lavetit koottiin jälleen, tykit asetettiin niihin ja Aostan yli kuljettiin nyt alaspäin Dora Baltea-virran laaksoa pitkin. Tällä matkalla saapuivat pääarmeijaan ne pienet osastot, joiden Bonaparte oli antanut kulkea pienen St. Bernhardin ja Simplon'in ylitse. Jo 18 p:nä oli etujoukko törmännyt itävaltalaisiin joukkoihin; nämä kuitenkin pian lyötiin, mutta seuraavana päivänä saapui Lannes kalliolinnan Bardin luo, joka ahtaassa solassa kokonaan sulki tien. Raivaamatonta polkua joen toisella rannalla onnistui kuitenkin Lannesin viedä jalkaväestö valloittamattoman linnan ohi, mutta tykistö oli jätettävä. "Ellei muu auta", kirjoitti Bonaparte, joka 20 p:nä itse kulki huipun yli [ei kuitenkaan tulisella ratsulla, kuten David'in taulu allegorisesti kuvaa, vaan sävyisän muulin selässä], "täytyy suuttia raskaat tykit ja jättää ne paikoilleen. Ensi taistelussa täytyy meidän ottaa itävaltalaisilta uudet." Marmont kuitenkin hoksasi peittää linnan alapuolelta kulkevan kylätien lannalla ja käski kietoa pyörät olkiin, ja siten sotamiehet parina yönä vetivät suurimman osan tykkejänsä linnan ohi, ennenkuin sitä sieltä huomattiin. 24 p:nä Lannes rynnäköllä valloitti Ivrean Dora Baltean laakson suussa. Kesäkuun 2 p:nä Bonaparte astui Milanoon. Tänne saapui apujoukko, jonka Moreau oli lähettänyt St. Gotthard'in ylitse lyötyään Rein-armeijan ja ahdistettuaan sen takaisin Ulmiin. Bonaparten voima oli nyt noin 60,000. Itse hän kulki alituisesti taistellen itävaltalaisia joukkoja vastaan 30,000:lla miehellä alas Piacenzaan ja ylitse Po'n oikealle rannalle. Melas, joka oli Piemontissa ja sieltä aikoi syöksyä Ranskaan, huomasi nyt paluumatkansa katkaistuksi.
Bonapartelle oli ylen tärkeää saada sotaretki päätetyksi niin pian kuin mahdollista, sillä hänen läsnäolonsa Parisissa oli välttämättömän tarpeellinen, jotta hänen koko politiikkinsa, hänen jättiläistyönsä ei tulisi jo alussa kumotuksi. Jotta siis aikaa ei menisi hukkaan turhiin marsseihin peräytyvää vihollisia etsiessä, lähetti hän toisen osaston toisensa perästä sulkemaan siltä kaikki tiet, ja siten vetämällä verkon yhä tiukemmalle sen ympärille aikoi pakottaa sen joko taistelemaan tai antautumaan. Mutta siten Bonaparte poikkesi muutoin aina noudattamastaan strateegisesta periaatteesta: keskittää voimansa ja vaikuttaa yhtä haavaa mahdollisimman suurilla joukoilla. Vielä 13 p:nä hän luuli Melasin vetäytyvän takaisin Novin kautta Genuaan, jonka Masséna urhoollisen puolustuksen jälkeen oli jättänyt, ja ehkä pääsevän pakoon Englannin laivastoon. Tätä estääksensä hän illalla lähetti Desaix'n etelään Novin kautta ja heikonsi sillä vielä lisäksi viime hetkinä voimaansa.
Tarkoilla matemaatisilla laskelmillaan oli Bonaparte jo neljä kuukautta sitten merkinnyt St. Guilianon, penikulman päässä Marengosta, siksi paikaksi, jossa taistelu oli suoritettava hänen ja Melasin kesken. Mutta jos hän, aivan vastoin tapaansa, yrittäisi murtautua heikontuneen ranskalaisen voiman lävitse Marengon luona, saattoi asia päättyä varsin huonosti. Ja juuri niin kävi. Heti lähetettiin Desaix'lle määräykset palata pikaisesti, ja Bonaparte itse kaartineen ja vähine reservijoukkoineen riensi Lannes'ia auttamaan. Mutta klo 1 aikaan eivät ranskalaiset enään jaksaneet pitää paikkaansa, vaan tungettiin heidät kaikkialla takaisin. Bonaparte istui ojan partaalla Alessandriaan johtavan tien varrella pitäen hevostaan suitsista: hän huimi tietä ratsupiiskallaan niin että pöly ja sora suitsi, luoteja putosi alas ja vieri pitkin tietä, mutta niistä hän ei välittänyt, hyräili vain yleisesti tunnettua säveltä ooperasta: "Vanki eli Merkillinen yhdennäköisyys." Hän ei voinut itseltään salata, että vähän oli toivoa taistelun voittamisesta, sillä Desaix ei ollut odotettavissa ennen klo 4-5:ttä. Jos hän tänään saikin sormilleen varomattomuudestaan, kun oli hajoittanut siten voimansa, niin kyllä se runsaasti korvautuisi seuraavana tai seuraavina päivinä, kun hän oli väkensä koonnut. "Olin varsin omituisessa asemassa", sanoi Bonaparte itse, "ja uskalsin vähän voittaakseni paljon."
Kunnon Desaix oli kuitenkin heti aamulla, kuullessaan kovaa tykkien pauketta pohjoisesta, tehnyt kokokäännöksen ja käskyä odottamatta hän viime tingassa saapui alas Marengon kentälle. "Minä vannon, että nyt saat selkääsi", olivat hänen ensimäiset sanansa päällikölleen. "Antaa selkään ja saada selkään, semmoinen onkin sodan meno", vastasi Bonaparte tyynesti ja pyysi häntä lausumaan mielipiteensä. Desaix loi silmäyksen taistelutantereeseen, katsoi kelloaan ja sanoi: "No, taistelu on menetetty! Mutta kello on vasta 3 ja meillä on vielä aikaa voittaa uusi." Kaikkialla peräytyminen keskeytettiin ja rivit järjestettiin uudestaan: ensimäinen esiin syöksyvä itävaltalainen kolonna otettiin vastaan rajulla tulella; se kerkesi laukaista vain yhden kerran, mutta se teki riittävän vaikutuksen: Desaix, tuo uskollinen auttaja, putosi kuolettavasti haavoitettuna ratsunsa selästä.
Reservin saavuttua onni kokonaan kääntyi ranskalaisten eduksi. Nuoren kenraalin Kellermann'in loistava hyökkäys viskasi itävaltalaiset kerrassaan takaisin, ja seuraavana päivänä Melas allekirjoitti aselevon, jolla hän jätti koko maan Minciosta länteen Ranskalle. Heinäkuun alussa Bonaparte jo oli taas Parisissa, jossa hänen "ystävänsä" Talleyrand, Sieyés j.m. jo neuvottelivat kuka asetetaan hänen paikalleen ensimäiseksi konsuliksi, jos onni ei olisi hänelle Italiassa myötäinen. Sen mahdollisuuden, että yksi sotaretki, ehkäpä vain yksi onnistumaton taistelu saattaisi järkähyttää hänen asemansa, hän tahtoi mahdollisimman pian poistaa, mutta ensin oli kuitenkin rauha, kunniakas rauha saatava solmituksi. Rauhanvälittelyt hidastuivat kuitenkin; keisari tahtoi suostua vain erikoisrauhaan — jommoista Englanti äsken myöntäessään apurahoja oli velvoittanut hänen olemaan tekemättä — vaatien muutamia myönnytyksiä Italiassa. Bonaparte, joka halusi tehdä näistä lopun, epuutti marraskuun lopussa 1800 useampaan kertaan uudistetun aselevon. Kenraali Moreau seisoi väkineen München'in pohjoispuolella Isar'in varrella, ja siellä häntä vastaan hyökkäsivät itävaltalaiset, varomattomasti luopuen omasta suojellusta, vahvasta asemastaan. Seurauksena oli heille tappio joulukuun 3 p:nä 1800 Hohenlinden'in luona; tie Wien'iin oli vapaa, ja Moreau ajoi vihollista takaa itse Itävaltaan, Steyer'iin saakka, jossa suostuttiin aselepoon joulukuun 25 p:nä. Samaan aikaan kenraaliMacdonaldryhtyi sankarilliseen kulkuun Splügen'in yli myrskyjen ja vyöryvien lumikinosten läpi, jatkaen sitten matkaa pitkin Adige'a, ja itse Italiassa kenraali Brune samosi Mincion yli itään ja löi itävaltalaiset takaisin kauvas Adige'n toiselle puolelle. Nyt keisari ei enään kyennyt pitämään puoltaan ja allekirjoitti helmikuun 9 p:nä 1801 Luneville'issä rauhanehdot, joiden mukaan Ranska sai Toscanan, jota paitsi Campo Formion rauhanehdot muutoin vahvistettiin. Cisalpinen, Ligurian, Helvetian ja Batavian tasavallat tunnustettiin. Rein tuli Ranskan itäiseksi rajaksi, ja niille Saksan ruhtinaille, jotka siten menettivät maitansa Rein-joen vasemmalla rannalla, oli hankittava korvaus Saksasta. Tämä oli suoritettava Bonaparten valvonnan alla, joten hän siten ulotutti valtansa Rein'in toiselle puolelle ja samalla myös sai oikeuden sekaantua Saksan sisällisiin asioihin.
Nyt olivat jälellä Ranskan vihollisina ainoastaan Englanti ja Neapeli. Bonaparte osasi ovelasti käyttää suhdettaan vähäpätöiseen Neapeliin saattaakseen eristämispolitiikkinsa mahtavaa Englantia vastaan täydelliseksi. Florens'in rauhanteossa 1801 hän tyytyi siihen, että kuningas Ferdinand IV vei sotajoukkonsa pois Kirkkovaltiosta ja sitoutui sulkemaan satamansa Englannilta. Tämä myöntyväisyys Bonaparten puolelta oli osana hänen pyrkimyksessään voittaa Venäjän suosiota, joka toisessa liittokunnassa oli erityisesti pitänyt Neapelin Bourbonien puolta. Hän oli edellisenä vuonna suurella menestyksellä käyttänyt hyväkseen oikullisen tsaari Paavalin kateutta Itävaltaa kohtaan ja hänen suuttumustaan onnistumattoman englantilais-venäläisen maallenousun johdosta Hollantiin syksyllä 1799. 7000 venäläistä sotamiestä, jotka siinä joutuivat vangiksi, hän lähetti uusilla vaatteilla varustettuina takaisin Venäjälle. Tsaarin viha Direktoriota vastaan muuttui nyt ihastukseksi sitä miestä kohtaan, joka oli sen kukistanut. Ja kun Bonaparte suvella 1800 luovutti hänelle Maltan, oli hän koskenut tsaarin sydämen hellimpiin kieliin. Paavali I oli näet maltalais-ritarien suurmestari, ja Maltan miehittäminen oli aikanaan sytyttänyt hänessä katkeran vihan Ranskaa vastaan. Bonaparte jätti älykkäästi mainitsematta, ettei ranskalainen miehistö voinut kauvankaan puolustautua englantilaista laivastoa vastaan, mutta hän oli tarjouksellaan saavuttanut tarkoituksensa, eripuraisuuden kylvämisen entisten liittolaisten keskuuteen. Kun La Valettan miehistö syyskuussa 1800 antautui englantilaisille, ja kun nämä eivät näyttäneet halullisilta ottamaan kuuleviin korviin suurmestarin vastalauseita, tuli ystävyydestä loppu; tsaari otti takavarikkoon kaikki englantilaiset laivat satamissaan ja muodosti Tanskan ja Ruotsin kanssa aseellisen puolueettomuuden liiton, josta, mitä Tanskaan tulee, oli seurauksena rauhan rikkominen Englannin kanssa ja taistelu sataman suussa huhtikuun 2 p:nä 1801. Ja samaan aikaan Englannin ainoa liittolainen Portugali pakoitettiin ranskalaisen sotajoukon avustamien espanjalaisten hyökkäyksellä sulkemaan satamansa Englannin laivoilta.
Maaliskuussa 1801 Bonaparte hautoi suuria tuumia. Hänen Egyptin-aikaiset unelmansa ja haaveilunsa, jotka joutuivat niin ratkaisevaan haaksirikkoon St. Jean d'Acre'n edustalla, näkyivät hetkeksi taas virinneen eloon. Vielä piti Ranska Egyptin miehitettynä ja voi siis sieltä käsin avustaa suuremmoista suunnitelmaa, jonka tsaari oli sommitellut ja joka tarkoitti hyökkäystä Englannin alusmaihin Khiwan ja Herat'in kautta.
Mutta huhtikuun alussa 1801 saapui Parisiin tieto, että Paavali I oli murhattu. Siten luhistuivat kaikki nuo suuret toiveet. Aseellinen puolueettomuus lakkautettiin ja Aleksanteri I asettui ystävälliselle kannalle Englantia kohtaan. Siellä oli kuitenkin rauhalle suosiollisempi mieliala päässyt voimaan William Pitt'in vetäydyttyä syrjään maaliskuussa 1801. Pitkäaikaiset häiriöt kaupankäynnissä, sisäiset rauhattomuudet ja pelko maallenousun yrityksen mahdollisesta aikaansaamisesta Ranskan puolelta vaikuttivat, että Englannissakin haluttiin lopettaa tuo hävittävä sota. Bonaparte, joka Egyptistä sai tiedon että Kleber oli murhattu ja joka ymmärsi, ettei Ranskan hallitusta Egyptissä enään voitu tämän murhan jälkeen pitää pystyssä, niinikään halusi rauhaa ennenkuin ranskalaisen sotajoukon oli pakko luopua tästä maasta. Rauhan alkeisehdot allekirjoitettiin Lontoossa lokakuun l p:nä 1801; kaikista valloittamistaan maista sai Englanti pitää ainoastaan Trinidad'in ja Ceylon'in, joista Espanjan ja Hollannin täytyi luopua.
Vähän sen jälkeen kun rauhanehdot oli allekirjoitettu saapui Lontooseen tieto, että ranskalainen kenraali Menou oli luovuttanut Egyptin Englannille. Ranskan sotamiehet piti tuotaman kotiin englantilaisilla laivoilla. Kun Egypti oli luovutettu, saatiin entiset ystävälliset suhteet Turkin kanssa taas palautetuiksi, ja Ranskalla oli nyt rauha koko maailman kanssa.
Ja myöskin sisäinen rauha onnistui Bonaparten hankkia Ranskan kansalle; vähän aikaa Marengon taistelun jälkeen hän ryhtyi välittelyihin paavin kanssa roomalais-katolisen kirkon uudestaan asettamisesta Ranskaan. Hän tiesi, että siitä tosin syntyy tyytymättömyyttä semminkin korkeammissa säädyissä, mutta kansa sisimmässä sydämessään oli lujasti kiintynyt vanhaan jumalanpalvelukseen. "Minä en voi saada samaa vaikutusvaltaa kansan omaantuntoon kuin tsaari ja sultaani", hän sanoi, "mutta eihän minun silti pidä kääntää omiatuntoja vastaani"; ja hän lausui vakaumuksenaan, että jumalanpalveluksen uudestaan asettaminen hankkii hänelle "kansan sydämen". Jo aikoja sitten oli hän selvillä paavin kanssa rakennetun rauhan ja ystävyyden valtiollisesta merkityksestä. "Katolisuudella", sanoi hän perästäpäin, "sain minä paavin puolelleni, ja siihen valtaan ja vaikutukseen nähden, mikä minulla Italiassa oli, en luullut mahdottomaksi saada hänet aikaa voittaen johdatetuksi mieleni mukaan. Minkä vaikutuksen silloin saisinkaan, minkä lujan tukikohdan muuta Euroopaa vastaan!" Kesäkuun 15 p:nä 1801 allekirjoitettiin konkordaatti Parisissa. Kirkkovaltio annettiin takaisin paaville, ja valtio tunnusti hänet Ranskan kirkon päämieheksi. Kun kirkon maatiloja ei luovutettu, sitoutui valtio edelleenkin maksamaan hengellisen säädyn palkat. "Noita mainioita munkki-ilveilyjä!" sanoi Bonapartelle eräs vanha upseeri konkordaatin johdosta pidetystä juhlasta, "niistä puuttuu vain se miljoona ihmistä, joka on antanut itsensä teurastettavaksi, saadaksensa muserretuksi sen, mitä te taas autatte jaloilleen."
Samaan aikaan kuin Bonaparte esitti konkordaatin lakiasäätävälle kokoukselle, jätti hän sille ehdotuksen laiksi julkisesta opetuksesta ja uudesta arvojärjestyksestä, kunnialegioonasta. Siitä syntyi kaikenlaista kiistaa, koska pelättiin, että siinä oli alku uudelle aatelistolle, ja tasavaltalaiset esittivät monenmoisia vastaväitteitä. Hän vastasi niihin: "Olen varma, ettei minulle voida osoittaa mitään tasavaltaa, ei muinaisuudessa eikä myöhemminkään, jossa ei olisi ollut sellaisia ansiomerkkejä. Niitä sanotaan rojuksi tai pilaksi; olkoon, mutta semmoisilla turhuuksilla ihmisiä johdetaan." Kuten Bonaparte jokaisessa tilaisuudessa teki kaikkensa todistaakseen valtansa yhteiskunnallista ja porvarillista luonnetta, niin hän nytkin määräsi, että sama ansiomerkki oli annettava sekä siviili- että sotilasansioista, ja nimitti uuden tähden ensimäiseksi suurkansleriksi oppineen luonnontutkijanLacépéde'n. Antamalla saman merkin kaikille virka-asteille, kenraaleille niinkuin alhaisillekin, hän myös noudatti tasa-arvoisuuden periaatetta. Ilman muuta oli nyt kunniamerkki annettava todellisesti ansiokkaille katsomatta virka-arvoon tai säätyyn.
Toinen lakiehdotus, opetusta koskeva, meni sitävastoin helposti läpi. Ja kuitenkin Bonaparte juuri tällä opetusjärjestelmällään sai valtansa nouseviin sukupolviin paljon vaikuttavammaksi kuin mikä hänellä oli oman aikansa kasvatteihin. "Kun nyt perustan opetuskunnan", sanoi hän valtioneuvostossa, "on minulla päätarkoituksena luoda siitä keino johtaa valtiollisia ja siveellisiä mielipiteitä". Järjestäessään opetustointa hän piti vähemmän silmällä tieteen kuin valtion etuja. "Ranskassa ei tule koskaan olemaan mitään valtiollista lujuutta, ellei jo lapsuudesta opita tietämään ollaanko tasavaltalaisia, rojalisteja, katolisia tai ateisteja." Koko koululaitos saa ankarasti sotilaallisen leiman; vapaasta persoonallisesta kehityksestä ei ollut puhettakaan Ranskan kouluissa; kaikki tähtäsi vain jokaisen persoonallisen omituisuuden poistamista, mekaanisen tasa-arvoisuuden asettamista individuaalisen erityisyyden sijaan.
Siinä katkismuksessa, jonka Bonaparte joku vuosi myöhemmin toimitutti kouluissa käytettäväksi ja joka vuosi vuodelta päntättiin tuhansien ja taas tuhansien ranskalaisten lapsien päähän, oli sen osaston jälkeen, jossa puhutaan velvollisuuksista Jumalaa ja kirkkoa kohtaan, seuraava pykälä: "Velvollisuutemme vaatii meiltä rakkautta, kunnioitusta, kuuliaisuutta ja uskollisuutta keisariamme Napoleonia kohtaan, sotapalvelusta ja säädettyjen verojen maksamista keisarikunnan ja valtaistuimen varjelemiseksi ja puolustukseksi… Sillä hänet on Jumala… tehnyt hallitsijaksemme, kaikki-valtansa välikappaleeksi, kuvaksensa maan päällä; hänet on hän nostanut vaikeissa oloissa julkisen jumalanpalveluksen uudestaan asettajaksi ja esi-isiemme pyhän uskonnon suojelijaksi."
Se ehdoton kuuliaisuus ja alamaisuus, johon Bonaparte opetuskoneistollaan tahtoi kasvattaa ranskalaiset, näytti hänestä sitä välttämättömämmältä, kun oleva aika siinä kohden ei likimainkaan vastannut hänen vaatimuksiansa. Hänen pyrkimyksensä itse johtamaan kaikkia ja kokoamaan kaikki langat omaan käteensä nosti monta levotonta päätä ankaraan puolustukseen; se ilmeni senaatissa ja tribunaatissa, lainsäätäjäkunnassa sekä näiden ulkopuolellakin. Bonaparten luja, mahtipontinen hallitus oli sekä jakobinien, terroristien että rojalistien silmätikkuna, sillä väestö hengitti päivä päivältä vapaammin hänen varman johtonsa alaisena, ja tunto, että hän täydellisesti oli toteuttanut kaikki toiveet, jotka häneen oli isänmaan pelastajana pantu, laski yhä lujemman perustan hänen asemalleen. Hänen vihollisistaan olivat rojalistit vaarallisimmat; he olivat eläneet siinä uskossa, että Bonaparte vain raivaa tien Bourbon'eille, joihin he vielä olivat kiintyneinä melkein uskonnollisella kiihkolla. Kuinka vähän he olivat oppineet vallankumouksesta ja sen mullistuksista, nähdään kirjeestä, jonka kruununtavottelija, Provence'in kreivi Ludvig, Ludvig XVI:n veli, kesällä 1800 kirjoitti ensimmäiselle konsulille:
'Herra kenraali! Olette jo varmaankin aikoja sitten ollut vakuutettu saavuttaneenne minun kunnioitukseni.
Jos epäilisitte kiitollisuuttani, niin osoittakaa sitten itse mihin asemaan tahdotte asettua; määrätkää itse ystävienne kohtalo. Olen ranskalainen periaatteiltani; sitä lempeyttä, joka on minussa myötäsyntyinen, on järki käskevä minun osoittaa entistä suuremmassa määrässä.
Lodin, Castiglione'n ja Arcole'n voittaja, Italian valloittaja ei voi pitää haihtuvaa mainetta korkeampana kuin todellista kunnioitusta.
Te kuitenkin hukkaatte kallista aikaa: me voimme turvata Ranskan rauhan. Sanon me, sillä tämän tarkoitusperän saavuttamiseksi minä tarvitsen kenraali Bonapartea, eikä hän voi saada mitään aikaan ilman minua.
Herra kenraali! Euroopan silmät katsovat teihin, kunnia odottaa teitä, ja minä halajan antaa kansalleni rauhan.
Ludvig.'
Bonaparte oli ennen jättänyt vastaamatta tämmöiset kirjeet. Nyt hän kuitenkin tahtoi tehdä lopun kaikista toiveista tässä kohden. Hänen vastauksensa on päivätty Parisissa fructidor'in 20 p. v. VIII (syyskuun 17 p. 1800):
'Herrani! Olen saanut kirjeenne. Kiitän niistä miellyttävistä asioista, joita sanotte minulle. Älkää kuitenkaan halutko palata Ranskaan. Tie sinne kulkisi 500,000 ruumiin ylitse. Teidän täytyy uhrata yksityiset etunne Ranskan levolle ja onnelle. Historia on antava siitä teille tunnustuksensa. — Sukunne onnettomuus tosin koskee minuun ja olen ilolla koettava mikäli voin tehdä syrjäisen asemanne mahdollisimman helpoksi ja mieluisaksi.
Bonaparte.'
Kun rojalistit huomasivat, ettei kruununtavoittelijan eivätkä hänen asiamiestensä lupaukset ja tarjoukset vaikuttaneet mitään, ryhtyivät he rikokseen. 1800 vuoden syksystä alkaen tehtiin sarja salaliittoja hänen henkeänsä vastaan. Jakobineille kuitenkin lankesi kunnia käydä etupäässä. Lokakuussa päättivät muutamat taiteilijat ja pari vallankumouksen aikaista politikkoa, joista toinen oli korsikalainen Arena, yksi saaren "kunnianhimoisia nuoria", murhata Bonaparten ooperassa, mutta aikomus tuli ilmi ennenkuin se oli kypsynyt. Seuraavan salaliiton saivat rojalistit aikaan vanhan chouanipäällikön George Cadoudal'in johdolla; jouluaattona 1800, kun ensimäinen konsuli lähti ooperaan kuulemaan Haydn'in "Luomisen" esitystä, räjähti Saint-Nicaise-kadun kulmassa helvetinkone, suuri tynnyri täynnä ruutia, pommeja ja raketteja; 46 taloa ruhjoutui, 60 ihmistä haavoittui ja 8 sai surmansa, mutta Bonaparten vaunuissa ainoastaan akkunat vahingoittuivat, eikä hänelle eikä hänen seuralaisilleen tullut mitään vahinkoa. Kuitenkaan eivät nämä murhayritykset aina nostaneet niin suurta melua: milloin vaanivat häntä tikareilla varustetut salamurhaajat, milloin yritettiin myrkyllä, mutta menestyksettä. Eräs mies-raukka, joka oli ihmeellisesti Bonaparten näköinen, joutui sitä vastoin murhaajien uhriksi; hän tavattiin eräänä aamuna murhattuna Champs-Elysées'ssä.
Mutta Bonaparte osasi käyttää edukseen vihollistensa usein uudistuneita yrityksiä hänen henkeänsä vastaan. Kun kansassa siten kiihtyi pelko tuon miehen menettämisestä, jota se syystä piti levon, järjestyksen ja alkavan vaurastumisen luojana, tuli hän vain sitä suositummaksi. Ensin luultiin jakobineja helvetinkoneen rakentajiksi, ja vapautuessaan monista radikaalisista vihollisista lähettämällä ne rangaistussiirtoloihin hän samalla amnestiajulistuksellaan huhtikuulta 1802 sai monta uutta ystävää. Siten saivat kaikki emigrantit, jotka eivät olleet käyttäneet aseita isänmaata vastaan, luvan palata; yli 40,000 perhettä riensi kotiin, useimmat sydämissään kiitollisina hänelle, joka oli peruuttanut heidän maanpakolaisuutensa. Kun sentähden eräs tribunaatin jäsen Amiens'in rauhanteon jälkeen ehdotti, että kansa ilmaisisi kiitollisuutensa ensimäistä konsulia kohtaan, käytti hän tätä tunteenpurkausta saadaksensa peruutetuksi hänelle vastenmielisen perustuslainsäännöksen, että konsulit valittiin vain kymmeneksi vuodeksi. Kun senaatti kiitokseksi hänen ansioistaan tarjoutui pitentämään hänen virkakautensa lisäksi kymmenellä vuodella, hän vastasi, että sellaista hän tahtoi ottaa vastaan ainoastaan kansalta. Mutta kysymys, jonka hän asetti kansan äänestettäväksi, ei sisältänyt mitään kymmenestä vuodesta. Se kuului lyhyesti: "Onko Bonaparte oleva elinajakseen konsuli?" Enemmän kuin 8 1/2 miljoonaa vastasi kysymykseen ja niistä ainoastaan 8,000 kieltämällä. Bonaparte oli huomannut mitä hän merkitsi kansalle, ja perustuslain muutoksella elokuun 4 p:ltä 1802 hän annatti itselleen melkoisesti laajennetun vallan. Ranska oli jo monarkia, vaikka tasavaltaiset muodot joksikin aikaa säilytettiin. "Nyt minä seison samalla portaalla", hän sanoi itse, "jolla muutkin hallitsijat, sillä eihän niilläkään ole enempää valtaa kuin elinajaksi. Ei ole hyvä, että sen miehen auktoriteetti, joka johtaa koko Euroopan politiikkia, on epävarma tai näyttää siltä."
Lokakuussa 1801 alkanutta rauhankautta Bonaparte oli käyttänyt uupumattomalla innolla. Hän oli siten saanut puolelleen Venäjän keisarin Aleksanterin tarjoutumalla hänen kanssaan järjestämään Saksan kirkkoruhtinaiden ja valtakunnankaupunkien oloja. Kyseessä oli Luneville'in rauhan määräykset korvauksesta maallisille ruhtinaille, jotka olivat menettäneet maansa Ranskan uudessa rajankäynnissä. Bonaparte tällä tarkoitti ja saavuttikin keisarin aseman heikontamisen Saksassa. Italiassa hän menetteli vieläkin jyrkemmin. Cisalpinen tasavalta, joka täst'edes sai nimekseen "Italian tasavalta", valitsi Bonaparten presidentikseen, sittenkuin hän sille oli laatinut valtiomuodon oman päänsä mukaan. Piemont ja Elba-saari yhdistettiin Ranskaan maakuntina; Luccan tasavalta sai ranskalaisen valtiomuodon, ja Ranskan kenraalien kautta oli Etrurian kuningaskunnan hallitus kokonaan Bonaparten kädessä. Hollanti ja Sweitsi saatiin samalla tapaa kokonaan Ranskan vaikutuksen alaisiksi. "Mihin on raja saatava", valittaa eräs itävaltalainen politikko Ranskan vallanlaajennuksesta, "tälle kuohuvalle koskelle, joka on rauhan aikana rajumpi ja hävittävämpi kuin sodassa."
Ei sittenkään mikään valta semmoisella katkeruudella kuin Englanti katsellut Ranskan tarmokasta politiikkia, joka ei ainoastaan tarkoittanut suoranaista laajennusta, vaan sen ohessa arveluttavassa määrässä heikonsi Englannin vaikutusta mannermaahan. Ranskan teollisuuden kaikin puolin kehittyessä Bonaparte samaan aikaan sulki korkeilla tullimaksuilla Englannin tavaroilta Hollannin, Ranskan ja Italian satamat ja uhkasi siten häätää englantilaiset teollisuustuotteet kaikilta Euroopan markkinoilta. Ja lisäksi todistivat laivaretket Martinique'iin ja St. Domingoon, ettei hän aikonut rajoittua yksinomaan Euroopaan. Englanti kitui vielä viime sodan seurauksista, mutta Ranska oli jo kyllin voimakas ei ainoastaan turvaamaan asemaansa Euroopassa vaan vieläpä yrittämään siirtomaittensa laajennusta.
Semmoisissa oloissa Englanti ei pitänyt etujensa mukaisena luovuttaa Maltaa Venäjälle, kuten rauhanehdoissa oli suostuttu, eikä Aleksandriaa ja Egyptiä, jotka piti annettaman takaisin Turkille. "Minä näkisin kernaammin teidän hallussanne Montmartre'n kuin Maltan", sanoi Bonaparte helmikuussa 1803 Englannin lähettiläälle Parisissa. "Tahdotteko sotaa vai rauhaa? Puhukaa suunne puhtaaksi, tahdotteko sotaa. Käykäämme sitä sitten rajattomalla katkeruudella, kunnes toinen kansoista lopullisesti sortuu." Englannin vastaus ei ollut varsin rehellinen; Englannin kansan enemmistö halusi sotaa suistaaksensa Ranskan kasvavaa valtaa, ja ilman edelläkäypää sodanjulistusta Englanti huhtikuussa 1803 otti kaikilla maailman merillä takavarikkoon ne Ranskan kauppalaivat, jotka rauhaan luottaen olivat matkalla meren yli, ja aiheutti siten Ranskalle noin 200 miljoonan frangin vahingon. Vastaukseksi Bonaparte vangitutti kaikki Ranskassa olevat englantilaiset ja otti samalla takavarikkoon kaikki englantilaiset tavarat tasavallan alueella. Englanti kielsi yhä Maltan luovuttamisen ja toukokuun 22 p:nä julistettiin sota. Samassa kuussa Bonaparte käski kenraali Mortiet'n miehittää Hannoverin, joka silloin kuului Englannin kruunulle, ja kesäkuussa kenraali St. Cyr miehitti Italian satamakaupungit Taranton, Brindisin ja Otranton; Sweitsin ja Hollannin täytyi antaa sotajoukkonsa Ranskan käytettäviksi, Espanja liittyi Ranskaan, ja Portugali sai kalliisti maksaa puolueettomuutensa. Euroopan satamat Elben suusta Adrian mereen saakka olivat taas englantilaisilta suljetut. Mutta Boulogne'in luo kapean Calais-salmen rannalle Bonaparte kokosi melkoisen sotavoiman, 150,000 miestä, sekä suuren joukon kuormalaivoja. Tästä paikasta, johon Cesar v. 55 e.Kr. oli koonnut legionansa ja laivansa hyökätäksensä Britanniaan, Bonaparte tahtoi peloittaa saarivaltiota maallenousulla. Englantilainen kansallistunto joutui raivoisimpaan liikkeeseen; rauha kotoisen lieden ääressä oli äkkiä uhattu, sillä mitä saattoikaan odottaa siinä kohden Bonaparten tarumaisesta rohkeudesta? Keväällä 1803 hän uhmaten oli ilmoittanut, ettei Englanti ole tasavoimainen Ranskan kanssa; ja samaan aikaan hän kannusti Ranskan kansan yhä kytevää vihaa sen vanhaa vihollista vastaan käskemällä vuotuisesti viettää Orleansin neitsyen muistojuhlaa, pystyttämällä hänen muistopatsaansa siihen kaupunkiin, jonka hän pelasti joutumasta englantilaisten käsiin, sekä pystyttämällä Ivry'n taistelutantereelle muistopatsaan Henrik IV:lle, "valtion vihollisen voittajalle". Vertailu menneisyyden ja nykyisyyden välillä oli helppo tehdä: silloin ylivoimainen Espanja oli uhannut vanhaa Ranskan kuningaskuntaa ja kansallissankaria Henrik IV:tä, nyt häikäilemätön Englanti uhkasi uutta Ranskan valtakuntaa ja sen uutta sankaria ja lainsäätäjää, sen rakentajaa ja turvaajaa, ensimäistä konsulia Napoleon Bonapartea. Sillä Englannissa oli karkoitetulla kuningassuvulla kiihkeimmät kannattajansa; siellä oleskeli Ludvig XVI:n veli Artois'n Kaarle, ja siellä olivat saaneet tyyssijansa konventtikenraalit Dumouriez ja Pichegru, joiden oli täytynyt paeta petollisten välittelyjensä tähden Bourbonien kanssa, samoinkuin osa vimmatuimmista rojalisteista. Lukuisilla lentokirjasilla he kiihoittivat mielet tasavaltaista Ranskaa vastaan; herjauskirjoituksia Bonapartea vastaan ja kapinallisia julistuksia levitettiin sieltä Ranskan rannoille; salaliitot ensimäisen konsulin henkeä vastaan virittivät heissä uusia toiveita, ja peläten uhkaavaa vaaraa, maallenousua Englantiin, monet johtavat miehet osottautuivat myötätuntoisiksi uudelle suunnitelmalle kammoksutun vihollisen kaatamiseksi, joten raivattaisiin tie Bourbonien palaamiselle. Eikä Englannin hallituskaan ollut tietämätön siitä, mitä oli tekeillä, jopa se sitä suosikin. Piti vain löytää joku ranskalainen kenraali, joka samalla kuin olisi vihamielinen Bonapartelle kykenisi vaikuttamaan siksi suureen sotilasjoukkoon, että hän toistaiseksi voisi ryhtyä päälliköksi ja tukahuttaa ne levottomuudet, jotka epäilemättä syntyisivät sen tiedon levitessä, että ensimäistä konsulia vastaan on hyökätty, että hän on vangittu tai ehkä murhattu. Sillä salaliittolaisten tuuma oli avonaisella kadulla hyökätä hänen kimppuunsa niin suurena joukkona, että voisivat hajoittaa hänen kaartinsa.