Semmoinen mies pian löydettiinkin: kenraali Moreau, joka kauan oli komentanut Rein-armeijaa. Sekä hänessä että hänen upseereissaan ja sotamiehissään oli aina kytenyt melkoinen kateus Italian valloittajaa ja Italian armeijaa kohtaan ja siitä johtuva ensimäisen konsulin vastustaminen. Tähän luottaen Pichegru saapui Parisiin ja ryhtyi keskusteluihin Moreau'n kanssa. George Cadoudalkin astui lukuisten emigranttien kanssa salaisesti Ranskan pohjoisrannikolle ja uudisti entiset välit Vendée'n chouanien kanssa. Mutta Bonapartea oli varoitettu; jo ennenkuin salaliittolaiset olivat astuneet jalkansa Ranskan mantereelle, oli hän kaikkien heidän vehkeittensä perillä, ja helmikuussa 1804 hän vangitutti ne kaikki. Kuulusteluissa kävi ilmi, että useat bourbonilaiset prinssit tiesivät salaliitosta ja että odotettiin vain jonkun heistä saapuvan alkuunpanijaksi: kun Bonaparte samaan aikaan sai tietää, että englantilaiset agentit ympäri Saksaa ja Sweitsiä kiihoittivat ranskalaisia emigrantteja ja neuvottelivat niiden kanssa häntä vastaan, hän päätti pystyttää esimerkin. Euroopan piti nähdä, että Bourbon'ien aika oli mennyt ja ettei hän kammoksunut mitään keinoa, kun asia koski hänen rakentamansa talon puolustusta, koska se kukistuisi hänen kukistuessaan. Hän ei päässyt käsiksi Provence'in kreiviin Ludvig'iin eikä Artois'n Kaarleen, mutta Ranskan välittömässä läheisyydessä, Ettenheim'issä Baden'in herttuakunnassa oleskeli nuori bourbonilainen prinssiEnghien'nherttua, Condé-suvun viimeinen aaluva. Hänen nimensä oli mainittu salaliiton yhteydessä, ja ensimäinen konsuli saattoi siitä, mitä oli tullut ilmi, saada aihetta uskoa, että hän, jolla ollessaan ihan Ranskan rajalla oli tilaisuus äkkiä tulla Parisiin, oli se bourbonilainen prinssi, jonka tuloa salaliittolaiset odottivat. Maaliskuun 14 ja 15 p:äin välisenä yönä 1804 antoi hän Talleyrand'in ja Fouché'n kehoituksesta osaston rakuunoita syöksyä Baden'in rajain yli ja riistää nuoren prinssin muassaan. Hän tuotiin Parisiin ja asetettiin heti sotaoikeuden eteen Vincennes'issä. Hän kielsi olleensa minkäänlaisessa yhteydessä salaliiton kanssa, mutta myönsi emigranttina kantaneensa aseita isänmaata vastaan, myönnytys, jonka seurauksena — sen hän tiesi — oli oleva kuolema. Jo samana yönä, jolloin tuomio lankesi, hän aamunkoitteessa vietiin ulos linnasta muurin juurelle; lyhty sidottiin hänen rintaansa, jotta miehillä hämärässä oli jotakin, johon sopi tähdätä, ja silmänräpäyksessä viimeinen Condé vaipui maahan sotamiesten ampumana.
Kuinka suuri osa Talleyrand'illa ja Fouché'lla lieneekin ollut Enghien'in herttuan kuolemaan, Bonaparte kuitenkin yksin on siitä vastuunalainen. Eikä hän yritäkään vierittää vastuuta päältään. Illalla ennen teloitusta hän oli Malmaison'issa ollut meluavan rattoisalla päällä ja sitten äkkiä muuttuneena vaieten istahtanut shakkia pelaamaan rouva Rémusat'n kanssa. Syvää hiljaisuutta häiritsivät ainoastaan nappulain liikkeet, kunnes hänen äkkiä kuultiin hiljakseen lausuvan muutamia lempeyttä ja sääliä esittäviä säkeitä Corneille'n "Chinasta" ja Voltaire'in "Alzirestä"; samana yönä hän lähetti erään valtioneuvoksen Vincennes'iin puhuttelemaan vankia, mutta se oli jo liian myöhäistä. Saatuansa tästä tiedon sulkeutui hän useiksi tunneiksi kirjastoonsa. Seuraavana päivänä hän pysyi vaiti syviin ajatuksiin vaipuneena: noustaessa pöydästä sanoi hän käheällä äänellä: "Kaikessa tapauksessa nähdään, mihin kykenemme, niin että vast'edes jättävät meidät rauhaan". Koko illan hänen ajatuksensa, puhuessaan maailman historiasta ja sen johtavista miehistä, kiertelivät saman asian ympärillä. "Suurta miestä täytyy tuomita hänen tekojensa kokonaisuuden eikä jonkun yksityisen teon mukaan." Mutta vaikkapa hän olisi osannut esittää kuinka monta järkisyytä hyvänsä tekonsa puolustukseksi, avonaiseksi jää kuitenkin kysymys, tunsiko hän omantuntonsa levolliseksi; sitä kenraalia, joka oli ollut esimiehenä sotaoikeudessa, hän sittemmin karttoi niin paljon kuin mahdollista. "Hänen läsnäolonsa on minulle epämieluinen; en pidä niistä muistoista, joita hän minussa herättää."
Kuinka suuri olikaan tämän kovan menettelyn herättämä kauhu, joka äkkiä palautti muistoon jakobinin, kuinka suuri olikaan myötätuntoisuus nuorta herttuata kohtaan, joka syytettynä toisen rikoksesta meni kuolemaan toisen puolesta, se ei kuitenkaan riistänyt Bonapartelta kansan suosiota. "Ehkä on hänelle esimerkkinä ollut", kirjoittaa eräs ulkomaan valtiomies, "kardinaali Richelieu, joka mestautti erään Montmorency'n, ja ehkä hän on siitä oppinut, että rohkeimmat iskut Ranskassa pikemmin vahvistavat kuin heikontavat korkeinta valtaa." Senaatti, joka pahemmin kuin kukaan muu olisi ollut pulassa, jos Bonaparte olisi kukistettu, käytti kansan yleistä riemua hänen taas tällä kertaa pelastuttuaan esittääksensä valtiosäännön muutosta. Ei täyttä viikkoakaan Enghien'in herttuan kuoleman jälkeen senaattorien lähetystö pyysi päästä ensimäisen konsulin puheille. "Te olette perustanut uuden aikakauden", sanoi puheenjohtaja, "teidän täytyy tehdä se pysyväiseksi. Emme voi epäilläkään, että tämä suuri ajatus ei olisi teidänkin mielessänne liikkunut, sillä teidän luova neronne käsittää kaiken eikä unohda mitään. Mutta ette saa kauemmin vitkastella. Olot ja tapaukset, salaliittolaiset ja kunnianhimoiset, ne levottomuudet, jotka saavat kaikki ranskalaiset liikkeelle, pakottavat teitä siihen. Te voitte asettua ajan ja olojen herraksi, riistää kunnianhimoisilta aseet ja rauhoittaa koko Ranskan, jos tahdotte luoda laitoksia, jotka lujittavat rakennuksenne ja säilyttävät pojille sen, mitä te isille olette hankkinut. Valtiolaiva ei saa olla perämiehensä menettämisen vaarassa olematta ankkurilla varmennettuna haaksirikon varalle. Olkaa varma, että senaatti tässä puhuu kaikkien kansalaisten nimessä."
Huhtikuun 25 p:nä Bonaparte vastasi tähän esitykseen ja kehoitti senaattia lähemmin lausumaan ajatuksensa. Ei ole mitään epäilystäkään siitä, että tuo kaikki oli hänen itsensä järjestämää ja johtamaa, jotta siirtyminen perinnölliseen monarkiaan kävisi niin helposti kuin suinkin. Senaatin lausunto ei viivähtänyt. Toukokuun 3 p:nä se selitti olevansa sitä mieltä, että "Ranskan kansan tärkein etu oli tasavallan johdon uskominen Napoleon Bonapartelle perinnöllisenä keisarina". Kun tämä ehdotus esitettiin tribunaatissa, oli siellä ainoastaan yksi mies, vapauden uupumaton edustaja Carnot, joka puhui sitä vastaan. Uusi valtiomuoto valmistettiin ja floreal'in 28 p:nä XII (toukokuun 18 p. 1804) keisarikunta perustettiin senaatin päätöksellä St. Cloud'issa. Ja jotta ei tälläkään kerralla suuren kansan suostumusta puuttuisi, asetettiin marraskuun 6 p:nä kansan ratkaistavaksi kysymys, oliko keisarinarvo oleva perinnöllinen Napoleonin perheessä. Ja kansa vastasi myöntyväisesti 8 1/2 miljoonalla äänellä 2,500 ääntä vastaan.
Mutta pienessä Ranskan maaseutukaupungissa, jonne varusväen upseerit olivat kokoontuneet äänestämään, äänesti eräs nuori luutnantti vastaan. Minkä tähden? kysyttiin häneltä. "Koska luulin hänet määrätyksi johonkin suurempaan." — "No, mihin siis oikeastaan?" kysyi toinen. "Mies semmoinen kuin hän, Bonaparte, soturi, armeijan päällikkö, etevin sotapäällikkö maailmassa — ja hän tahtoo tulla puhutelluksi: teidän majesteettinne! kutsuttavaksi 'Sire' 'Bonaparten' asemasta! Hän alkaa luisua alaspäin, mutta hän luulee ylenevänsä asettumalla kuninkaiden vertaiseksi. Ei, Cesar ymmärsi paremmin; mutta hän olikin toinen mies. Hän ei ottanut itselleen vanhaa, kulunutta arvonimeä, mutta omasta nimestään hän loi hallitsija-arvon, joka kohosi korkealle kuninkaiden arvojen yli."
Kruunattu jakobini. — Keisarihovi. — Kaarle Suuren seuraaja. Yksi kaikkia vastaan.
Kerrotaan, että vanha Aksel Oxenstjerna 1648 rohkaisi poikaansa Juhanaa, joka tuntien nuoruutensa ja kokemattomuutensa, pelkäsi ruveta Ruotsin asiamieheksi Westfalin rauhanteossa, näillä kuuluisilla sanoilla: "Ah, poikani, et tiedä kuinka vähällä älyllä maailmaa hallitaan!"
Se mikä 17:nnen vuosisadan keskivaiheilla oli suuren valtiomiehen poliittisten kokemusten surullinen ja katkera tulos, oli 130-140 vuotta myöhemmin, jolloin kritiikki oli herännyt ja auktoriteettiperiaate oli monin tavoin järkkynyt, yleisenä sananpartena, eikä sitä siihen aikaan ollut kukaan miettinyt niin paljon kuin 19-vuotias luutnantti Bonaparte, joka tutkimuksessaan kuningasvallasta oli kirjoittanut, että Euroopan kuninkaissa ei ollut montakaan, joka ei ansainnut tulla viralta pannuksi. Tämä lausunto on häntä kerrassaan kuvaava; samalla kun tuhannet hänen aikalaisensa antoivat tunteiden johtaa itsensä ja morkkasivat vanhan järjestelmän vääryyksiä, huomaa hän niinkuin tuo vanha ruotsalainen valtiomies eri hallitusten tuhmuudet ja viat; mutta sen ohessa hänen silmänsä ovat auki näkemään vapaudenintoisten vallankumouksellisten puolinaisuutta sekä epäselvyyttä ja hapuilemista heidän ihanteellisen valtiomuodon etsinnässään. Hänen tarmokas, kaikkia sumuisia ihanteita halveksiva luonteensa sai hänet likeisesti liittymään jakobineihin, ja Konventin rohkea, tarmokas ja suuremmoinen politiikki, jonka hän hyvin tunsi oltuaan tekemisissä Yhteishyvän valiokunnan kanssa, oli hänellä ollut kouluna. Hänessä, joka jo oli hämmästyttänyt opettajiansa mielikuvituksensa mahtavilla haaveilla, lankesivat Konventin suunnitelmat hedelmällisimpään maahan. Konventti jo suuntasi kulkunsa maailmanvaltaa kohti, voidakseen kaikkialle levittää vallankumouksen periaatteita ja toteuttaakseen ihmiskunnan oikeuksia. Sillä Euroopan tuli ensin joutua Ranskan valloitettavaksi voidakseen päästä tyranneista. Ja luodaksensa tämän vallan oli Konventti jo valmistanut suunnitelman sille politiikille, jota Bonaparte sittemmin noudatti, ja joka pääasiassa oli vanha ranskalainen politiikki, kamppailu Englantia vastaan ensi sijasta maailmassa. Mutta suunnitelman yksityiskohtia tapaamme tässäkin, maallenousun Englantiin, mannermaan sulkemisen englantilaisilta tavaroilta ja hyökkäyksen Englantia vastaan Intiassa. Bonapartessa puhui vanha jakobini silloin kun hän Campo Formion rauhan johdosta pidetyssä juhlassa lausui nuo merkilliset sanat, joiden sisällyksen silloin ainoastaan ani harvat käsittivät: "Kun Ranskan kansan onni lepää parhailla organisilla laeilla, silloin on koko Euroopa oleva vapaa."
Direktorio ei ollut se, joka perinnökseen sai Konventin tarmon ja sen suunnitelmat, vaan italialainen Bonaparte, tuo rohkea ja taitava uimari vallankumouksen hurjassa pyörrevirrassa, josta sanottiin nuo jo mainitut kuvaavat sanat, että hänen luonnettaan "ei voi ilmaista niillä sanoilla, joita meidän on tapana käyttää". Se tietää toisin sanoen, että hän oli meille ja meidän ajallemme outo. Hän näytti kuuluvan aikakauteen, jolloin kaikki oli suuremmoisempaa kuin nykyisin, jolloin valtakuntien alamaisia luettiin sadoissa miljoonissa, jättimäisten rakennusten, pyramiidien päivinä. Ja niinkuin hän noudatti Konventin politiikkia, niin hän myös käytti konventtiarmeijan miltei uskonnollis-vimmattua, hurmaavaa sankariutta taistelussaan Euroopan ruhtinaita vastaan, ja taistelu vapausaatteiden levittämiseksi muuttui "voiton lemmikin" johtamana, sillä ihmeellisellä vaikutuksella, joka hänellä aina oli ollut ranskalaiseen soturiin, kilpailuksi maineesta pienen korpraalin silmissä. Ja kun hän suurella työllään levon ja järjestyksen hyväksi, oivallisilla laeillaan oli voittanut Ranskan kansan suosion, saattoi hän monipuolisesti kehittyneen ja suuresti lahjakkaan Ranskan kansan etunenässä astua sitä suurta päämäärää kohti, jonka hän suunnattomassa kunnianhimossaan luuli kohtalon hänelle uskoneen: maailman herättämistä kaaoksesta, joka taas hänestä merkitsi samaa kuin maailman hallitseminen. Eikä yhdelläkään kuolevaisella kahtena viime vuosituhantena ole ollut niin monta edellytystä voidakseen perustaa uutta aikakautta, jossa lujuus ja järjestys asuu hämmennyksen ja hajaannuksen sijasta, toimi ja järki vanhan jonotuksen ja ennakkoluulojen sijasta. Että hänellä itsellään oli kykyä ja tarmoa päästä tarkoitustensa perille, siihen hän luotti mystillisellä kohtalon-uskollaan. Kun hänen enonsa Fesch, josta konkordaatin jälkeen oli tullut kardinaali, kerran kinasi hänen kanssaan hänen noudattamastansa politiikista vastustaen häntä, vei Napoleon kardinaalin balkongille ja sanoi hänelle:
"Katso ylös ilmaan! näetkö siellä ylhäällä mitään?" — "En", vastasi tämä, "en näe mitään." — "Hyvä", tokaisi Napoleon, "silloin sinun pitäisi olla vaiti. Minä näen siellä tähteni; se johtaa minua. Lakkaa täst'edes vertaamasta heikkoja ja vaillinaisia voimiasi minun korkeampaan luontooni."
Ranskan vallankumous oli tullut lihaksi ja vereksi Napoleonissa, ja samana yönä, jolloin Enghien'in herttua ammuttiin, hän itse lausui: "Minä olen Ranskan vallankumous ja minä pidän sen yllä." Tämän surkuteltavan tapauksen jälkeen hänen vihamiehensä Ranskassa pitivät häntä jakobinien asestettuna edustajana ja sanoivat häntä ivaten Robespierre'iksi ratsun selässä. Eräässä ohjesäännössä, jonka hän Lontoossa olevan lähettinsä välityksellä vähän ennen oli toimituttanut Englannin hallituksen tietoon, sanottiin lyhyesti: "Ensimäinen konsuli on vasta 33 vuoden ikäinen; tähän asti hän on kukistanut ainoastaan toisen asteen valtakuntia. Kuka tietää, kuinka pian hän, jos häntä siihen pakotetaan, voi muuttaa Euroopan muodon ja ehkä perustaa uudestaan länsimaisen keisarikunnan?" Ensin hänen ajatuksensa olivat liidelleet vieläkin korkeammalle, ja Egyptin aavikoilla hän oli rakentanut mitä rohkeimpia tuulentupia. Mutta vastustus Acressa, "soraläjässä", joksi hän katkerin mielin oli sanonut tuota vähäpätöistä linnaa, oli sulkenut häneltä tien Aasiaan ja toistaiseksi pakottanut hänet rajoittumaan Euroopaan. Mutta säilöön pantu ei jäänyt Napoleonilta unohduksiin, ja Aleksanteri jätti vain hetkeksi tilansa Kaarle Suurelle. "Ranskan valtakunnan", sanoi hän 1804, "on tultava muiden valtakuntain emämaaksi. Minä tahdon, että jokainen kuningas Euroopassa on oleva pakoitettu rakentamaan itselleen mahtavan palatsin Parisiin; kun ranskalaisten keisari kruunataan, pitäisi kuninkaiden saapua sinne läsnäolollaan kirkastamaan tätä ylevätä juhlamenoa ja tervehtimään sitä uskollisuuslupauksellaan." Ja hän perustelee tätä ajatusta. "Euroopassa ei tule rauhaa ennenkuin se on yhden pääjohtajan, yhden keisarin alainen, jolla on kuninkaita virkailijoina ja joka antaa kenraaleilleen kuningaskuntia, tekee toisen Italian, toisen Baierin kuninkaaksi; toisen Sveitsin maaherraksi, toisen Hollannin perinnölliseksi vallansijaiseksi, ja joka sen ohessa määrää heitä keisarillisiksi hovivirkailijoiksi, ylijuomanlaskijoiksi, ylihovimarskeiksi, ylihovijahtimestareiksi, ylihovikyökkimestareiksi j.n.e. Sanotaan ehkä, ettei tämä tuuma suinkaan ole uusi, vaan ainoastaan vanhan saksalaisen valtiosäännön jäljittelyä. Mutta ei ole mitään ehdottomasti uutta. Valtiolliset laitokset liikkuvat kiertokulussa, ja usein täytyy palata siihen mikä on ollut ennen."
Tämän ajatuksen ja sen vakaumuksen mukaisesti, että hänen suuremmoiset suunnitelmansa parhaiten toteutuisivat, jos ne johdettaisiin vanhoja perittyjä uria, Napoleon, vallankumouksen poika, syyskuussa 1804 otti uskollisuuden valan alamaisiltaan Aachen'issa, Kaarle Suuren vanhassa kaupungissa, ja sai itse pyhän isän tulemaan Parisiin ja antamaan kirkollisen siunauksen hänen keisarilliselle arvollensa. Kaarle Suuri oli kuitenkin itse lähtenyt Roomaan kruunattavaksi, mutta Ranskan keisarikunnan valta, kirkonkin päämieheen nähden, oli vain vieläkin silmäänpistävämpi, kun kruunaus toimitettiin Parisissa. Siten tulisi pääkaupunki Seinen varrella tavallaan saamaan vihkimisensä uudeksi Roomaksi. Kaikin tavoin Napoleon saattoi tiedoksi, ettei hän tahtonut tällä myöntää mitään riippuvaisuussuhdetta pyhään isään nähden. Kruunauspäivänä, joulukuun 2 p:nä 1804, hän antoi paavin odottaa, ja kun tämä ohjesäännön mukaan tahtoi ottaa kultaisen laakeriseppeleen sillä kruunataksensa hänet, tarttui Napoleon äkkiä siihen asettaen sen itse päähänsä, samoin hän myös omalla kädellään kruunasi puolisonsa Josephine'in. Myöntyväisyydellään paavi saavutti ainoastaan sen, että Napoleon antoi kirkollisesti vihkiä itsensä Josephineen kanssa ja että gregorilainen kalenteri kaikkine paasto- ja juhlapäivineen tammikuun 1 p:stä 1806 astui tasavaltaisen kalenterin sijaan.
Napoleon, yksinvaltias, kansan valitsema hallitsija, tahtoi tällä juhlamenolla, joka esitettiin erinomaisen komeasti, asettaa jyrkän rajan entisyyden ja nykyisyyden välille. Oli ensin kyseessä, että kruunaus toimitettaisiin Marskentällä, missä suuri bastilji-juhlakin oli vietetty, mutta Napoleon ei suostunut siihen. "Siihen aikaan kansa oli suvereeni", sanoi hän, "kaikki oli tehtävä sen nähden. Varokaamme antamasta sille aihetta siihen luuloon, että asian laita vielä on sama". Hän pelkäsi myös naurunhaluisten parisilaisten taipumusta etsiä kaikkialta jotakin koomillista ja narrimaista. "Ne ovat tottuneet näkemään taiteilijamme näyttämöllä näyttelevän keisareita paljon paremmin kuin minä voin." Toisellakin tavalla hän sai ilmi vanhan ja uuden erilaisuuden. Hän ei ottanut kuningas-nimeä eikä kruunua arvonsa merkiksi; siksi hän valitsi antiikin laakeriseppeleen ja arvonimessä empereur hän löysi sanan, jolla ranskalaisten korvissa oli vanha roomalaisen sotapäällikkö-arvon, imperator'in, kajahdus ja joka muistutti sotaherraa samoinkuin meillä käytetty saksalainen sana keisari johtaa mieleen hallitsijan.
Kruunauksen jälkeisenä päivänä vannoivat sotajoukot Marskentällä uskollisuuden valan keisarille, ja samassa tilaisuudessa Napoleon toimitutti osastoille uudet kenttämerkit, tangot kullattu kotka kärjessä. Kotka astui heti tasavallan asemerkin, gallialaisen kukon sijaan.
Kohta valtiomuodon muutoksen jälkeen oli uusi hallitsija koonnut ympärilleen loistavan joukon hallitusvirkailijoita. Kuusi suurvaltamiestä, joista hänen veljensä Josef oligrand-électeurja Louisconnetable, olivat valtaistuinta lähinnä; sitten seurasivat korkeat upseerit, 16 suurmarsalkkia, joukko sivilivirkamiehiä ja vihdoin 16 kenraalia Ranskan marsalkkeina. Loistava hovikunta muodostettiin nyt kuten ennen vallankumousta. Hovivirkailijat — ylihovimarsalkin, ylihovijahtimestarin, ylikamariherran, palatsinaiset, hovinaiset y.m. — Napoleon etsi erityisesti vanhan aatelin riveistä, jonka keskuudessa oli heliseviä nimiä, ja eräs Ludvig XVI:n entinen diplomaatti, vanhassa virassa sekä hovielämässä kehittynytle Ségur, suostui rupeamaan yliseremoniamestariksi. Ludvig XVI:n hovin koko käytöstapa ja jäykät juhlamuodot otettiin taas käytäntöön — Napoleon ei tahtonut missään suhteessa jäädä jälkeen edeltäjistänsä Ranskan valtaistuimella.
Mutta menneen ajan sivistys ja seuraelämän hienous eivät olleet palautettavissa, eikä ensimmäisen konsulin eikä keisarinkaan salongeissa kajahdellut entinen iloinen sirojen sukkeluuksien ja mielevien sutkausten höystämä puhelu. Monet hänen etevimmistä miehistään olivat alhaista syntyä, vallankumouksen aikana ja taistelutantereella kehittyneitä; ainoastaan harvat olivat huolellisella kasvatuksella hankkineet itselleen hienon seurapiirin kielen ja tavat. Ne toivat sentähden mukanaan salonkeihin kasarmien kielen ja esiintymistavan; kömpelöitä kun olivat ja ilman arvokkaisuutta, niiden oli vaikea liikkua kiilloitetuilla parkettipermannoilla. Ja sama oli naistenkin laita; ne kykenivät vasta vähitellen omistamaan jonkinmoisia hovitapoja matkimalla vanhan ranskalaisen aatelin jäseniä, joita Napoleon erittäinkin keisarinnan, entisen de Beauharnais'n markisinnan välityksellä liitti hoviinsa.
Sävel siellä olisi ehkä noussut kylläkin meluavaksi, ellei pelko, jota kaikki poikkeuksetta tunsivat Napoleonin läheisyydessä, olisi laskenut jarrua jokaisen vapaan ilonpurkauksen tielle; keisarin hovi tuli siten loistavan komeaksi, mutta ikäväksi, kylmäksi ja jäykäksi. Omasta puolestaan hän vihasi kaikkea pakkoa, ja sitä vaikuttavaa ja puoleensa vetävää menettelytapaa, jota hän niin suuressa määrässä osasi käyttää, tahtoessaan miellyttää jotakin, hänelle ei tullut mieleenkään ottaa käytäntöön arkielämässä. "En ole ihminen semmoinen kuin muut, ja yleiset moraalin ja esiintymisen lait eivät ole pätevät minuun nähden", sanoi hän itse, eikä harkinta ja omat taipumuksensa sallineet hänen koskaan luopua hallitsija-tavoistaan. Tottuneena vähiin tarpeisiin, nautinnoissaan vaatimattomana ja yksinkertaisena, ei hän näyttänyt löytävän mitään todellista iloa ja rattoa, ja itse hän sanoi, ettei hän ole huveja varten luotu. Hänen nuoruusaikansa taipumus hiljaisiin unelmoitiin saattoi vielä konsulaattiaikana ilmetä kummallisella tavalla. Tullessaan illalla työhuoneestaan puolisonsa salonkiin antoi hän usein peittää kynttilät valkoisilla hunnuilla, vaati vaitioloa ja kertoi silloin tai kuuli mielellään kerrottavan kummitustarinoita, tai hän käski italialaisten laulajiensa esittää hitaanvienosti soivan laulun, jota silloin tällöin jotkut soittimet säestivät. Silloin hänen nähtiin vaipuvan syviin unelmiin toisten istuessa hiiskumatta paikoillaan tuskin rohjeten hengittää. Tämä tila näytti hänelle tuottavan jonkinmoista huojennusta, ja herätessään unelmistaan oli hän tavallisesti iloinen ja puhelias. Tapahtui myös, että hän lausutti itselleen lempirunoilijansa Ossianin synkkiä säkeitä tai kuunteli hurmaantuneena puistossa tuulen huminaa puiden latvoissa tai puhui innostuneena meren pauhinasta. Mutta kruunauksen jälkeen ja sitten kun jäykät hovitavat oli oiettu käytäntöön — niiden noudattamisesta Napoleon huolehti suurella innolla — eivät tällaiset romanttisen tunteen purkaukset enään tulleet kysymykseenkään.
* * * * *
Luulisi keisari Napoleonin nyt olleen tyytyväisen ja onnellisen, seistessään loistavissa salongeissaan uuden ja vanhan Ranskan parhaimpien ja etevimpien nimien ympäröimänä ja luodessaan katseen köyhiin kadettipäiviinsä Brienne'issä. Mutta kaukana siitä. Hänen kunnianhimonsa ei suonut hänelle hetkenkään lepoa, eikä edes maailmanvalta aina riittänyt hänen mittaamattomalle mielikuvitukselleen. "Olen tullut mailmaan liian myöhään", hän sanoi kruunauksen jälkeisenä päivänä eräälle ministerillensä. "Ei ole enään mitään suurta toimitettavaa. Olen päässyt pitkälle ja myönnän, että urani on kaunis. Mutta mikä eroitus muinaisuuteen verraten! Katsokaa Aleksanteria. Kun hän valloitettuaan Aasian oli julistanut kansalle olevansa Jupiterin poika, koko Itämaa uskoi sen paitsi hänen äitinsä, jolla oli paremmat tiedot asiasta, sekä Aristoteles ja muutamat Atenan kirjatoukat. No niin, jos minä nyt selittäisin olevani isän Jumalan poika ja aikovani palvella häntä isänäni, ei olisi ainoatakaan kalastaja-eukkoa, joka ei nauraisi minulle mennessäni hänen ohitsensa. Kansa on liian valistunutta tähän aikaan; ei ole enään mitään tehtävää."
Kuinka ihmeellisesti luonto oli varustanutkaan Napoleonin, ainoastaan ihminen ja yleisinhimillisen rajoituksen alainen hän sittenkin oli. Hänen mielikuvituksensa jaksoi vapaasti ja rajattomasti liidellä ja ottaa maailman haltuunsa, mutta kyseessä oli, riittivätkö hänen henkiset ja ruumiilliset voimansa työssä mielikuvituksen vaatimusten toteuttamiseksi. Kävi ilmi, että se mitä hän piti pian suoritettuna askeleena, Euroopan mannermaan yliherruuden saavuttaminen, oli jo kyllin suuri vaatiakseen kaikki hänen voimansa. Aluksi hänen vanha vihollisensa Englanti kokosi kaiken voimansa riistääkseen häneltä valtaistuimen ja valtakunnan.
Siinä maassa Napoleonin kruunaus oli sytyttänyt suunnattoman katkeruuden. Siellä käsitettiin olot yhtä selvästi kuin Bonaparte 1797 käsitti kirjoittaessaan Direktoriolle: "Jos saamme Englannin kukistetuksi, silloin Euroopa makaa jalkojemme juuressa." "Ranska on rohjennut, sanottiin Englannissa. Napoleonin persoonassa nostaa jakobinilaisuuden valtaistuimelle. Se on solvaus Euroopan kuningaskunnille, ja Englanti on itsellensä velkapää säälimättä käymään sotaa anastajaa vastaan." Ja peläten uhkaavaa maallenousua ja luvaten runsasta avustusta kilisevässä kullassa Englanti ahkerammin kuin koskaan tähysteli liittolaisia mannermaan hallitsijoista. Jo 1802 oli Talleyrand kirjoittanut Ranskan lähettiläälle Englantiin: "Jos Englanti sytyttää sodanliekin mannermaalla, pakoittaa se ensimmäisen konsulin valloittamaan Euroopan." Nämä sanat olivat yhtä pätevät 1804 kuin 1802, ja kun Englanti tunsi velvollisuudekseen käydä säälimätöntä sotaa Napoleonia vastaan ja kaikella tarmolla koetti siirtää sotanäyttämön mannermaalle, oli sillä Euroopan historia jo lähimmässä tulevaisuudessa ratkaistu: Ranskan sota puukkoon asti Englantia ja sen mannermaaliittolaisia vastaan.
Oli odotettavissa, että Saksan valtakunta oli pukeutuva haarniskaan Napoleonia vastaan hänen miehitettyään saksalaisen vaaliruhtinaskunnan Hannoverin, mutta keisari Frans ei rohjennut onnettomien ja näännyttävien sotiensa jälkeen astua voittamatonta Napoleonia vastaan ja koetti kaikin tavoin esiintyä mukautuvasti Ranskaa kohtaan. Preussi ei halunnut luopua puolueettomuudestaan. Mutta Venäjä sitä vastoin oli helposti taivutettavissa. Sillä tsaari oli katkeroitunut siitä, että Napoleon oli rikkonut hänelle antamansa varman lupauksen ja sotajoukollaan miehittänyt Neapelin; sitäpaitsi hän taas rupesi pelkäämään Ranskan politiikkia Itämailla. Ja samoin kuin tämä oli aiheena Venäjän liittymiseen Englantiin, sai Napoleonin italialainen politiikki vihdoin Itävallan liittymään Venäjään. Sillä kun monarkia oli uudistettu Ranskassa, ei näyttänyt enään olevan kuin ajankysymys, koska Italian tasavalta muuttuu perinnölliseksi Italian kuningaskunnaksi. Ja bonapartelainen hallitsijasuku Italiassa tekisi pian kaikki Itävallan toiveet menetettyjen maittensa takaisin saamisesta tyhjäksi. Kun siis Napoleon maaliskuussa 1805 Milanon tuomiokirkossa kruunasi itsensä Lombardian rautakruunulla Italian kuninkaaksi, kun hän pian sen jälkeen antoi sisarilleen italialaisia maakuntia, lopetti Ligurian tasavallan ja liitti Genuan Ranskan valtakuntaan, onnistui vihdoin Englannin ja Venäjän, siten että edellinen lupasi suuria apurahoja ja jälkimäinen sotajoukkoja, saada Itävalta liittymään liittokuntaan, joka Ruotsista sai neljännen miehen. Sisällinen yhteys liittoutuneiden kesken ei ollut varsin luja. Erittäinkin Venäjällä ja Itävallalla oli kovin ristiriitaiset harrastukset, ja yksinomaan yhteinen halu supistaa Ranska sen ennen vuotta 1792 olleihin rajoihin sai ne yhtymään. Heinäkuussa 1805 keisari Frans alkoi sotavarustuksensa.
Napoleon, joku vähän ennen keisariksi-tuloansa raivoisan innostuksen vallitessa oli jaellut kunnialegionan ristejä vanhoille sotureilleen Boulogne'in luona, oli useampaan kertaan päättänyt hyökätä suorastaan Englantiin, mutta aina luopunut tästä aikeesta. [Napoleon oli tätä suunnitelmaa valmistaessaan joutunut tekemisiin höyrylaivan keksijän Robert Fulton'in kanssa. Tämä oli useana vuonna oleskellut Parisissa suunnitellen monenmoisia keksintöjä; muun muassa hän ahkerasti kokeili jonkinmoisen torpedon valmistamisessa ja teki luonnoksia laivoja varten, jotka koetteeksi oli aiottu liikkumaan Seine-joella höyryn voimalla. Se kuitenkaan ei onnistunut toiveiden mukaan eikä Napoleonilla ollut aikaa odottaa keksinnön valmistumista.] Hän kyllä selvästi huomasi suuret vaikeudet, ja viimeisten tutkimusten mukaan on epäilyksen alaista, tahtoiko hän toden tullessa uskaltaa kaikki niin vaarallisen arvanheiton varaan ja suorittaa tuon kaikkialla puhutun ja suuresti pelätyn maallenousun. Veljelleen Josefille hän lausui, ettei hän ajatellut itse johtaa yritystä, vaan aikoi jättää senNey'lle, jonka ei edes pitänyt suunnata iskua suorastaan Lontoota vastaan, vaan kulkea Irlantiin. Todennäköisintä on, että jos Napoleon olisi havainnut suotuisan tilaisuuden, hän ehkä olisi koettanut onneansa, mutta että hän ennen kaikkea tahtoi käyttää maallenousu-yritystä sekä tekosyynä niin suuren sotajoukon koossa pitämiseen täysin asestettuna että todellisten aikomustensa verhona. Tämän keisari itse lausui valtioneuvostossa tammikuulla 1805. "Kun rauhan aikana pidetään niin suuria voimia koossa — m.m. 20,000 tykistöhevosta ja täydellinen kuormasto — täytyy keksiä veruke, joka selittää minkä tähden tätä kaikkea hankitaan ja kootaan, niin etteivät muut mannermaa-vallat saa aihetta epäilyksiin. Ja semmoisen verukkeen suo meille maallenousu-yritys Englantiin. Kaksi vuotta sitten en voinut tätä suoraan ilmaista, mutta aina se on ollut mielessäni." Myöskin ranskalaisten vuoksi oli veruke tarpeellinen. Sillä niin suuriin rahallisiin uhrauksiin, joita nämä koossa pidetyt sotajoukot kysyivät, hän saattoi toivoa kansan suostuvan ainoastaan jos oli kyseessä ranskalaisten väkevän kansallisvihan tyydyttäminen Englantia vastaan. Sota jotakin mannermaan valtaa vastaan ei ikinä tulisi niin kansanmieliseksi kuin sota Englantia vastaan. Mutta kun saapui tieto Itävallan liittymisestä liittokuntaan ja sen uhkaavista varustuksista, saattoi hän jonkinlaisella oikeudella kansalleen selittää, että hänet pakoitettiin mannermaasotaan. Kuinka kauvan edeltäpäin hän oli sen päättänyt ja kuinka kiihkeästi hän sitä halusi, siitä tiesi ainoastaan ani harva. Mutta hän oli saavuttanut mitä hän tahtoi; hänen joukkonsa olivat täydessä kunnossa, ja siten hän oli, kuten itse sanoi, kaksikymmentä päivää muista edellä.
Ei yksikään maailmassa osannut käyttää sellaista etua paremmin kuin Napoleon. Eikä kukaan osannut paremmin kuin hän pimittää vihollista. Kun hän jo elokuun 13 p:nä kirjoitti Talleyrand'lle päättäneensä käydä Itävallan kimppuun ja olevansa marraskuussa Wienissä, jossa keisari Frans ei saisi joulua viettää, hän vielä elokuun 20-22 päivinä oli antavinaan käskyn sotajoukkojen viemisestä laivoihin Boulogne'ssa, jolla käskyllä hän tahtoi yhä uskotella että hän todellakin ajatteli hyökkäystä Englantiin; mutta 24 p:nä Marmont sai salaisen käskyn lähteä pikamarsseissa Mainz'iin ja kuukauden lopussa koko armeija kaikessa hiljaisuudessa oli liikkeellä itään päin öisissä pikamarsseissa. Neljä viikkoa myöhemmin tuo taistelukuntoinen ja taisteluhaluinen suuri armeija, noin 150,000 miestä nuorten, mutta sodassa harjaantuneiden kenraalien johtamana astui Reinin yli.
Hyökkäyssuunnitelmaan nähden oli noudatettu täydellistä salaperäisyyttä; ei yksikään Ranskan sanomalehti rohjennut hiiskuakaan sotajoukkojen liikkeistä, ja itävaltalaiset, liikkeelle lähtiessään, luulivat Napoleonin päävoiman vielä olevan Boulogne'issa. Oli näet levinnyt huhu, että Englanti samaan aikaan kun itävaltalaiset samosivat Ranskan rajaa kohden aikoi yrittää maallenousua Ranskan rannikolle, joten Napoleonin oli pakko hajoittaa voimansa. Ja kun lisäksi tulivat nuo Saksassa alituisesti liikkuvat huhut, että tyytymättömyys keisarilliseen hallitukseen oli noussut sellaiseen huippuun, että vallankumous oli kysymyksessä, niin Itävallan hallitus luuli voivansa turvallisesti ryhtyä hyökkäystoimeen ja lähetti etevimmän sotapäällikkönsä, arkkiherttua Kaarlen, miehittämään italialaiset kallisarvoiset maakunnat, jotka se nyt toivoi voivansa liittää kruunuunsa. Mutta Napoleon oli määrännyt Tonavanlaakson, tuon leveän Saksan kautta käyvän yhdystien läntisen ja itäisen Euroopan välillä, tämän lyhyen, mutta seurauksiltaan ratkaisevan sodan näyttämöksi, ja jo elokuun 13 p:nä hän oli sanellutDaru'llesotaretken täydellisen suunnitelman. "Liikekäskyt, marssien aikamäärät, paikat missä sotajoukkojen tuli tavata toisensa tai yhtyä, hyökkäykset, vihollisen eri liikkeet ja erehdykset — kaikki tuo oli tässä kiireessä sanellussa suunnitelmassa kaksi kuukautta ennakolta ja 200 penikulman etäisyydessä arvattu… Taistelutantereet, voitot, vieläpä päivätkin, jolloin meidän tulisi astua Müncheniin ja Wieniin, kaikki oli ennakolta määrätty ja pantu paperille niinkuin sitten tapahtui." Ja tätä neroa vastassa seisoi itävaltalainen kenraaliMack, Napoleonin mielestä "kaikista ihmisistä kelvottomin". Luottaen yllämainittuihin huhuihin hän laski, etteivät ranskalaiset voineet saapua Saksaan ennen venäläisten tuloa, ja porhalsi siis huoletonna esiin luullen joutuvansa siksi hyvään aikaan, että saisi taivutetuksi Baijerin horjuvan vaaliruhtinaan puolellensa. Mutta tämä piti edullisimpana liittyä Ranskaan, ja Mack'in toiveet tässä kohden pettivät. Hän eteni kumminkin yhä ja kokosi joukkonsa Ill-joen rannalle. Mutta päivä päivältä verkko yhä enemmän kiertyi onnettoman kenraalin ympärille, joka ei aavistanutkaan tuhoavaa varaa ja liikkui siinä harhaluulossa, että ne ranskalaiset osastot, joita huomattiin hänen läheisyydessään, olivat paluumatkalla tukahduttaakseen vallankumouksen Ranskassa. Lokakuun 16 p:nä hän hämmästyksekseen huomasi olevansa kokonaan suljettu Ulmiin, ja 20 p:nä hän antautui koko armeijoineen, jossa oli 33,000 miestä ja 60 tykkiä. "Olen saavuttanut tarkoitukseni", kirjoitti Napoleon edellisenä päivänä puolisolleen, "olen tuhonnut itävaltalaisen armeijan pelkillä marsseilla." Tieto Mack'in sulkemisesta ja antautumisesta sai venäläiset, jotka olivat joutuneet Inn-joen luo, kiireesti vetäytymään takaisin Napoleonin hätyyttäminä; hän nimittäin lähetti Murat'n edeltäpäin ajamaan heitä takaa. Mutta Krems'in luona heidän onnistui päästä Tonavan yli toiselle rannalle; Murat'ta houkutteli nyt halu rientää itään päin ja miehittää Wien sekä jättää venäläiset takaa-ajamatta. Siten vihollinen pääsi pakoon koillista kohden Böhmiin, jossa sen sopi odottaa lisävoimia. Napoleon kirjoitti Murat'lle ankarasti moittien: "Te olette minulta hukannut kaksi päivää ja olette vain ajatellut kunniaa, jonka Wien'in valloittaminen tuottaa. Mutta ei ole mitään kunniaa ilman vaaraa." Wienissä Murat kuitenkin oli suureksi hyödyksi ottaessaan haltuunsa Tonavan sillat. Täältä Napoleon lähetti hänet pohjoiseen toivoen tällä liikkeellä saavansa venäläiset, joita hän nyt itse suorastaan ahdisti, kahden tulen väliin ja lyövänsä ne ennenkuin ne pääsivät yhteen apujoukkojensa kanssa.
Mutta sotatempulla venäläiset täällä taas pääsivät pälkähästä, ja kun niihin Brünn'issä yhtyivät erinäiset apuosastot, niin Napoleon joutui varsin tukalaan asemaan. Hän oli tahtonut saada tehdyksi rauhan Wien'issä, mutta hän oli ahdistaessaan vihollista musertamatta sitä, se kun alituisesti pujahti hänen käsistään, joutunut paljon laajemmalle toimialalle kuin mihin hänen voimansa riittivät. Ja juuri nyt hän sai kaksi masentavaa tietoa; toinen oli se, että Nelson oli maksamalla voiton hengellänsä lokakuun 21 p:nä 1805 Trafalgar'in luona kokonaan hävittänyt Ranskan laivaston. Kahdeksantoista ranskalaista laivaa oli valloitettu ja 7,000 miestä kaatunut. Merisota Englantia vastaan oli nyt mahdoton. Toinen Napoleonille saapunut epämieluinen tieto oli se, että Preussi, jonka kuningas tunsi itsensä syvästi loukatuksi siitä, että Ranskan joukot huolimatta hänen puolueettomuudestaan olivat kulkeneet hänen maansa läpi, nyt oli päättänyt yhtyä liittokuntaan, joten liittolaisten armeija oli lisäytyvä 180,000 miehellä. Suurella diplomaattisella oveluudella Napoleon ryhtyi keskusteluihin erikseen Venäjän ja Itävallan kanssa, tinkien tuntuvasti vaatimuksistaan saadaksensa rauhan. Mutta kumpikaan valtakunta ei pitänyt eduilleen sopivana tehdä rauhaa, ja asema olisi ehkä käynyt vieläkin vakavammaksi Napoleonille, ellei tsaarin turhamielisyys — inhimillinen ominaisuus, joka aina oli Napoleonin uskollisin liittolainen — olisi häntä siitä auttanut.
Sillä nuoressa hallitsijassa paloi halu päästä vetämään väkikalikkaa Napoleonin kanssa. Eihän mikään tuottaisi sellaista kunniaa kuin "kenraali Bonaparten" voittaminen. Hänen kenraalinsa kyllä neuvoivat häntä odottamaan, kunnes Preussi pääsee esille ja kunnes itävaltalaiset arkkiherttuat saapuvat apujoukkoineen, mutta taisteluinnossaan hän luopui vahvasta asemasta, jota vastaan Napoleon ei rohjennut hyökätä, ja samosi esiin. Tieto tästä tuli niin odottamatta Ranskan kenraaleille ja itse keisarille, ettei heti rohjettu sitä uskoa. Mutta kun se huomattiin todeksi, oli Napoleonilla oitis sotasuunnitelma valmis. "En aio nyt ryhtyä tavalliseen, vaan ratkaisevaan taisteluun", sanoi hän kenraaleillensa, ja joulukuun 1 p:nä hän asettui Austerlitz-kylän luona asemaan, jonka tarkoitus oli houkutella venäläiset heikontamaan keskustaansa ja sitten kiertävällä liikkeellä koettamaan katkaista hänen peräytymistään. Ilokseen hän näki heidän suorittavan tämän liikkeen. "Ne menevät ansaan", hän huudahti. "Ennen huomispäivän iltaa minä kaappaan tämän armeijan". Pimeän tullen keisari itse ratsasti kautta leirinsä rohkaisten joukkojensa mieltä. "Vihollisen marssiessa kiertääksensä oikeata siipeäni, tarjoo hän minulle kylkensä", sanoi hän, ja siitä joka sotamies ymmärsi pääasian tulevassa taistelussa. Seuraavana aamuna taistelu alkoi kolmen keisarin silmien edessä, ja ennenkuin "Austerlitz'in aurinko" oli laskenut, olivat yhdistyneet Venäjän ja Itävallan sotajoukot kerrassaan rikkirevityt. Noin 80,000 kuollutta ja haavoitettua virui kentällä; ranskalaiset olivat saaneet 20,000 vankia ja anastaneet 200 tykkiä. Napoleon julkaisi armeijalleen riemuitsevan julistuksen: "Soturit! Olen teihin tyytyväinen; olette Austerlitz'in päivänä täyttäneet kaikki odotukseni, mitä minulla oli miehuudestanne… ja jokainen, joka kuulee sotamiehestä, että tämäkin oli mukana Austerlitz'issa, tietää siitä, että se on uljas mies!"
Kaksi päivää tämän jälkeen tapahtui Habsburgin suvun perillisen ja Ranskan keisarin kuuluisa yhtyminen. Kaikki kulkupuheet Napoleonin raakuudesta ja uhkamielisyydestä lyötyä vastustajaansa kohtaan ovat pidettävät kerrassaan keksittyinä. Päinvastoin hän tässä ensimäisessä kohtauksessaan Euroopan yhden laillisen hallitsijan kanssa esiintyi kerrassaan kohteliaana ja ystävällisenä. Keisari Frans saavutti aselevon ja toimitti liittolaiselleen tiedon, että Napoleon oli suostuvainen rauhaan molempien valtojen kanssa, vaatimatta Itävallalta alueluovutusta, jos tsaari suostuisi sulkemaan satamansa englantilaisilta. Mutta venäläiset olivat liiaksi riippuvaiset Englannin apurahoista eivätkä siis siihen suostuneet. Tsaari jätti keisari Fransin oman onnensa nojaan ja vetäytyi jo joulukuun 6 p:nä pois armeijansa surullisten tähteiden kanssa. Uudenvuoden päivänä 1806 keisari Frans allekirjoitti Presburg'issa joulukuun 26 p:nä laaditut raskaat rauhanehdot. Ne italialaiset alueet, jotka olivat jääneet Itävallalle Campo-Formion rauhassa, luovutettiin Italian kuningaskunnalle paitsi Triest'iä; kaikki Napoleonin toimenpiteet Italiassa hyväksyttiin, ja Ranskan liittolaiset Baijeri ja Würtemberg korotettiin kuningaskunniksi ja saivat muutamia kaupunkeja ja alueita.
Liittolaisten aikomus supistaa Ranska niihin rajoihinsa, jotka sillä oli ennen vallankumousta, ei toteutunut. Päinvastoin Presburg'in rauha tuotti Napoleonin valtakunnalle suuremmoisia aluelisiä. Sillä voitollisen "kolmen keisarin taistelun" jälkeen hän saattoi ryhtyä toteuttamaan entisiä unelmiansa yhden päämiehen johtamasta Euroopasta, yhdestä keisarista, jolla on kuninkaita virkamiehinä ja joka jakelee kuningaskuntia kenraaleilleen j.n.e. Rauhanteon jälkeisenä päivänä hän armeijakäskyssä antoi tiedoksi, että bourbon'it, jotka huolimatta puolueettomuudestaan sodan aikana olivat salaa olleet tekemisissä englantilaisten kanssa, olivat lakanneet hallitsemasta Neapelissa. Hän teki veljestään Josefista Neapelin kuninkaan; poikapuolensa Eugéne de Beauharnais oli jo nimitetty Italian varakuninkaaksi. Hänen veljestään Louis'sta tuli Hollannin kuningas; hänen sisarensa olivat jo saaneet italialaisia maakuntia, ja kenraali Murat, joka oli nainut hänen kauniin sisarensaCaroline'in, tuli Berg'in suurherttuaksi; tämä herttuakunta oli muodostettu niistä maakunnista, jotka Preussin Hannoveria vastaan oli täytynyt luovuttaa Schönbrunn'in sopimuksessa joulukuun 15 p:nä 1805. Äsken saaduista Venetsian ja Neapelin maakunnista muodostettiin 16 herttuakuntaa, jotka sitten annettiin hänen eteville miehillensä. Sitäpaitsi Napoleon toteutti aikeen, joka enemmän kuin sata vuotta oli kytenyt Ranskan politiikissa, muodostamalla Baijerista, Würtemberg'istä, Badenista ja useista läntisen Saksan pienistä valtioista Reinin liiton vastapainoksi Preussille ja Itävallalle. Se oli asetettava hänen suojeluksensa alaiseksi ja oli sentähden likeisessä liitossa Ranskan kanssa. Saksalaiselta taholta lausuttiin lämpimästi toivottavan muinaisen länsimaisen valtakunnan uudestaan perustamista keisari Napoleonin johtamana, semmoiseksi kuin se oli ollut Kaarle Suuren aikana, jolloin siihen kuului Italia, Ranska ja Saksa. Ja Reinin liiton perustaminen tiesikin todellisuudessa vanhan saksalais-roomalaisen keisarikunnan hajoamista. Samana päivänä, elokuun 1 p:nä 1806, jolloin liiton perustaminen saatettiin Saksan valtiopäivien tiedoksi, ilmoitti Ranskan lähettiläs herransa puolesta, ettei hän enään tunnusta mitään saksalaista keisarikuntaa; elokuun 6 p:nä keisari Frans luopui arvostaan Saksan keisarina, mutta tunnustettiin Itävallan keisariksi.
Saadakseen kaiken tämän toteutetuksi Napoleon oli antanut voitokkaiden joukkojensa viipyä etelä-Saksassa, itse Itävallassakin hän piti miehitettynä erään linnan, ja joukkojen asema oli tahallaan tehty siksi uhkaavaksi Preussille, ettei tämä maa rohjennut kieltäytyä, kun Napoleon helmikuussa 1806 vaati sitä sulkemaan kaikki Hannoverin satamat ja omat Pohjanmeren-satamansa Englannilta; vaatimus, joka aiheutti Preussin kaupalle sekä maalla että merellä varsin tuntuvan tappion ja joka sen ohessa uhkasi Preussia sodalla Englannin puolelta.
Mitä suurin hälinä nousi sentähden Berlin'issä, kun Lontoosta kuultiin, että Napoleon oli tarjoutunut luovuttamaan Hannoverin takaisin Englannin kuninkaalle, joka koko sydämellään oli kiintynyt saksalaisiin maihinsa. Liittokunnan isä, Napoleonin leppymätön vastustajaWilliam Pittoli jo kuollut, kuten vakuutettiin, mielipahasta rauenneitten suunnitelmiensa tähden, ja ranskalais-ystävällinenJames Foxoli saanut ulkoasiain politiikin johdon käsiinsä. Se rauhallinen mieliala, joka oli hänen lyhyen hallintoaikansa tunnusmerkkinä, oli vaikuttanut tuon tarjouksen Hannoverin takaisin-antamisesta, ja heti oli Preussin sotapuolue käynyt siihen kiinni; tämä puolue eli kuningattaren johtamana kopeasti Fredrik Suuren päivien muistoissa. Heikko kuningas ei jaksanut vastustaa ranskalais-vihollisen liikettä, joka yhä laajeni, vaan rupesi varustautumaan; kun Venäjä samaan aikaan asettui torjuvalle kannalle, ja Englanti Fox'in kuoleman jälkeen taas palasi entiseen potitiikkiinsa, teki Napoleon sen johtopäätöksen, että uusi liittokunta oli tekeillä, jäsenenä Preussi Itävallan asemesta. Tämä luulo sai varsinaisen vahvistuksen, kun hän Preussin kuninkaalta Fredrik Wilhelm III:lta sai kehoituksen peräytyä pois Saksasta. Sillä, joka rohkeni puhua sellaisessa äänilajissa Napoleonille, täytyi tietysti olla väkeviä ystäviä selän takana. Napoleonin asiana oli nyt kuten ainakin joutua paikalle ennenkuin ystävät pääsivät yhtymään ja tuhota niistä yksi kerrallaan. Preussi oli määrännyt lokakuun 8 päivän vaatimustensa täyttämisen viimeiseksi hetkeksi, mutta se sai vastauksen pikemmin ja toiseen suuntaan kuin oli odottanut.
"Aikomukseni on seisoa Saalfeld'issä (Thüringen'issä) ennenkuin vihollinen voi saapua sinne melkoisella voimalla", Napoleon kirjoitti Berthier'lle syyskuun 30 p:nä, ja jo lokakuun 7 p:nä hän oli Bamberg'issa. Sinne hänelle tuli Preussin kehoitus siirtyä Saksasta ennen lokakuun 8 p:ää. "Teidän majesteettinne ministeri", kirjoitti Napolen Fredrik Wilhelmille, "on haastanut minut yhtymiseen lokakuun 8 p:nä, ja ritarina minä takaan sanani: minä seison keskellä Saksen'ia."
"Yksi huono kenraali", oli Napoleon kirjoittanut ensimäisen italialaisen sodan aikana Direktoriolle, "on parempi kuin kaksi hyvää." Ei voi mikään paremmin kuvata hänen käsitystänsä, että sodassa on välttämätöntä uskoa koko johto yhden miehen käteen. Ja jos tämä käsitys kaipaisi todistusta, niin kyllä sitä on yltäkylläisesti hänen vastustajiensa tappioissa. Tässä Preussin sodassa hän taas seisoo edustamassa hallitsijaa ja sotapäällikköä samassa henkilössä, hänen tahtonsa on korkein laki, ei tarvitse ketään kuulustella, ei ole mitään "verukeosastoa", ei mitään ristiriitaisia ministerietuja j.n.e.; hänen sanansa ja käskynsä viedään silmänräpäyksessä ja suoraan hänen alaisillensa ja suoritetaan sokeasti. Toisella puolella seisoo vanha kivulloinen sotaherra, Braunschweig'in herttua Ferdinand, luonteeltaan epäröivä, ja hänen rinnallaan yliherransa kuningas. Ollen itsenäisyyttä vailla samoinkuin herttuakin kuningas kolmen eri puolueen vaikutuksen alaisena esiintyi usein samaa ylikenraalia vastaan, jonka hän itse oli siksi määrännyt. Pääkortteerissa vallitsi yhä erimielisyys sodan johtamisesta, jopa silloinkin kun vihollinen lähestyi katkaistakseen preussilaisilta tien Berlin'iin. Napoleon törmäsi 14 p:nä ruhtinas Hohenlohe'n johtamiin preussilaisiin Jenan luona, ryntäsi niitä vastaan luullen niitä vihollisen pääarmeijaksi ja löi ne. Mutta Auerstädt'in luona, muutama penikulma Jenasta pohjoiseen,Davoutsamana päivänä loistavalla urhoollisuudella taisteli päävoimaa vastaan. Ennen iltaa taistelu oli voitettu ja preussilaiset hurjassa paossa, ranskalaisten kenraalien ahdistamina. Vähitellen ne pakotettiin antautumaan,Blüchervasta Lybeck'issä. Braunschweig'in herttua oli kuolettavasti haavoittunut, 30,000 miestä kaatunut ja 40,000 otettu vangiksi.
Kaksi viikkoa sen jälkeen Napoleon juhlakulkueessa astui Berlin'iin, käytyänsä Fredrik Suuren haudalla Potsdam'issa, josta hän lähetti Fredrikin miekan Parisin invaliidihotelliin. Uteliaat berliniläiset näkivät hämmästyneinä, että tuo peljätty valloittaja olikin pieni mies, yksinkertaisemmassa puvussa kuin yksikään hänen kenraaleistaan. Marraskuun 12 p:nä hän saattoi sanoa koko Preussin kuningaskunnan olevan hänen vallassaan. Ainoastaan jotkut linnat sisämaassa ja Itämeren rannikolla, niiden joukossa Königsberg, jonne kuningas oli paennut, olivat pitäneet puoliansa. Preussin 200,000 miehen armeijasta oli enää koossa vain 15,000 miestä.
Napoleon oli ainoastaan vastenmielisesti ruvennut tähän sotaan, hän piti tyhmänrohkeana ja niin uhmaavana Preussin esiintymistä häntä vastaan, että hän itse oli yllämainitussa kirjeessä kirjoittanut kuningas Fredrik Wilhelmille: "Teidän majesteettinne tulee voitetuksi. Minulla ei ole mitään hyötyä taistelusta teitä vastaan; en pyydä mitään enkä ole mitään pyytänyt teidän majesteetiltanne. Nykyinen sota on epäviisas sota." Mutta Venäjä oli asettunut Preussin puolelle, ja Englannin voitiin odottaa mielellään tekevän samoin; nuo äkkiä saavutetut edut synnyttivät hänessä luonnollisesti ajatuksen käyttää asemaansa mahdollisimman voimakkaasti näitä molempia vihollisiansa vastaan. Hän esitti siis preussilaisille semmoiset rauhanehdot, ettei kuningas voinut niihin mitenkään suostua. Ja jottei hän tulisi seisomaan taistelussa yksin, viritti hän uudestaan nuo vanhat välittelyt Turkin kanssa, joita ei oltu koskaan kokonaan katkaistu, ja sai sultaanin häikäisemällä hänet houkuttelevilla alueiden anastuksilla antautumaan sodan uhkapeliin Venäjää vastaan. Sitten hän kiihoitti puolalaiset tsaaria vastaan esiintymällä Puolan vapauttajana ja Puolan valtakunnan uudestarakentajana. Suunnaton ihastus häneen syttyi sorretussa maassa, ja puolalaisia vapaaehtoisia kokoontui hänen lippujensa ympärille. Vihdoin hän virallisesti julisti marraskuun 21 p:nä 1800 Englannin sulkemistilan, s.o. Englannin täydellisen eristämisen mannermaasta äärimäisellä ankaruudella.
Pakoitettuaan siten Venäjän heikontamaan voimansa, se kun lähetti suuren armeijan Turkkia vastaan, saatuaan Itävallan pysymään alallaan naapurivaltioiden sotiessa ja herätettyään Englannissa uuden kauhun, Napoleon lähti Berliinistä ja kävi venäläisiä vastaan, jotkaBennigsen'injohtamina seisoivat Varsovan luona. Esiintulvivan suuren armeijan edestä Bennigsen vetäytyi pois, ja Napoleonin kaikki yritykset saada aikaan ratkaiseva taistelu raukesivat tyhjiin. Pienempiä otteluita suoritettiin alituisesti, viimeinen Pultusk'in luona joulukuun 26 p:nä; mutta sitten Napoleon ei rohjennut jatkaa takaa-ajoa etemmäksi. Vihollinen vältti iskun ja asettui pienen Aller-joen taa suojellaksensa Königsberg'iä ranskalaisten asettuessa talvimajoihin Weichsel'in länsipuolelle.
Sepä oli sota, jonka vertaista ranskalaiset sotamiehet eivät vielä olleet kokeneet. Talvipakkasessa niiden täytyi taistelemalla tunkea aution, hedelmättömän maan läpi. Äkkiä alkanut suojailma muutti laajat alankomaat suoksi; tykit tarttuivat liejuun, miehet vajosivat siihen polvia myöten, ja nälkä teki heidät kykenemättömiksi kestämään näitä ponnistuksia. Keisarin oli pakko jättää vaununsa, joka ei voinut päästä eteenpäin, ja hänen täytyi nyt kuulla kaikkea tätä voivotusta ja epätoivoa ja samoinkuin Egyptissä nähdä monen ampuvan itsensä paikalla päästäkseen kaikesta tästä kurjuudesta, ja usein hän sai kuulla nurinaa ja epätoivon purkauksia, vieläpä uskolliselta kaartiltaankin.
Tammikuun lopussa hän sai tietää, että Bennigsen oli liikkeellä länteen päin: tämä tahtoi tunkea hänen vasemman siipensä takaisin ja päästä Danzig'iin, voidaksensa sieltä siirtää sodan Brandenburg'iin Napoleonin selän taa. Napoleon oli heti ryhtynyt toimiin ja lähetti suunnitelmansa ja käskynsäBernadotte'ille, joka seisoi pohjoisempana Elbing'in luona. Onnettomuudeksi nämä kirjelmät joutuivat venäläisen ylikenraalin käsiin, joka heti peräytyi. Napoleon kulki hänen kintereillään ja helmikuun 7 p:nä 1807 syntyi taistelu Preussisch Eylau'n luona, jonka ranskalaiset ennen yön tuloa miehittivät. Aamulla 8 päivänä alkoi Napoleonin tähän saakka verisin taistelu. Tuimassa lumipyryssä, joka sokaisi sekä upseerit että sotamiehet, ei keisarin käskyjä suoritettu yhtä täsmällisesti kuin ennen, eri joukko-osastot erkanivat toisistaan liian kauvaksi, ja Augereau huomasi äkkiä — ilman seljetessä — seisovansa sadan askeleen päässä venäläisistä tykeistä, jotka muutamissa sekunneissa ampuivat mäsäksi koko hänen osastonsa. Paeten koettivat henkiin jääneet pelastua kirkkomaalle, josta Napoleon johti taistelun kulkua. Mutta venäläinen ratsuväki ahdisti heitä sinnekin; ranskalaiset yliupseerit rupesivat valmistamaan peräytymistä pääkortteeriin, jopa kuultiin huutoja keisarin saattamisesta turvallisempaan paikkaan. Mutta Napoleon ei näkynyt ajattelevan mitään vaaraa. Hän antoi levollisesti kaartille käskyn käydä tuleen ja seurasi muutoin elävällä harrastuksella ja ihailulla vihollisen hyökkäyksiä. "Mikä verraton rohkeus!" "Mikä uljuus!" kuultiin hänen huudahtavan. Kaartin hyökkäyksestä täytyi ratsuväen vetäytyä takaisin.
Murat'n tuima ratsuväenhyökkäys 80 osastolla ja Davout'in saapuminen taistelutantereelle saivat vihdoin venäläiset peräytymään, mutta klo 4 iltapäivällä tuo preussilainen kenraaliLestoqapuväkeä; aurinko laski, mutta vielä kauvan pimeän tultua riehuu raju kamppailu. Puoliyön aikaan venäläiset tekivät lähdön ja vetäytyivät takaisin Königsberg'iin. Verinen taistelu jäi ratkaisemattomaksi, mutta Napoleon pysyi tantereella ja saattoi siis täydellä syyllä julistaa voittonsa Parisissa.
Mutta hänen joukkonsa oli kärsinyt äärettömästi, ja hän huomasi tarpeelliseksi majoittua Weichsel'in ja pienen Passarge-joen väliin. Itse hän asetti pääkortteerinsa muutamaan latoon Osterode'n kylässä, ja sai tyytyä samaan ravintoon kuin sotamiehensäkin. Veljellensä Josefille hän kirjoitti: "Me elämme täällä lumessa ja rännässä ilman viiniä, ilman konjakkia, ilman leipää." Mutta Napoleon ei ollut koskaan paremmassa voinnissa kuin ponnistuksissa ja puutteessa, ja hänen karaistu ruumiinsa kesti kaikki vaivat. "En ole koskaan", niin sanoi hän perästäpäin, "tuntenut itseäni niin hyvinvoivaksi kuin Osterode'ssa." Ja kyllä hänen toimintahaluansa suuressa määrässä kysyttiinkin; hän antautui ensin kaikella tarmollaan armeijan ravitsemisen suureen ja vaikeaan työhön tyhjäksi syödyssä seudussa, ja sitä paitsi hän itse suoritti ei ainoastaan kaikki sotilaalliset ja valtiolliset asiat, vaan hänelle tuotiin lakkaamatta tietoja kaikista oloista kotona Ranskassa, ja kaikkeen hän tarttui johtavalla kädellä.
Eikä Napoleon koskaan ollut suurempi kuin vaaran ollessa kynnyksellä. Turkki ei jaksanut, kuten hän oli toivonut, saada aikaan mitään vauriota Venäjälle; Preussi ei suostunut hänen rauhanehdotukseensa ja teki Venäjän kanssa uuden liiton, jonka mukaan Englanti, Ruotsi, Tanska ja Itävalta piti saataman suostumaan yhteiseen esiintymiseen häntä vastaan; viimemainittu valta rupesi jo varustautumaan. Mutta kaikilta tahoilta uhattuna ja vihollisen ollessa välittömässä läheisyydessä hän loi uusia suunnitelmia, välitteli uudestaan Turkin kanssa, jopa sopi Persian lähettilään kanssa, joka etsi hänet täältä, että shaahikin katkaisisi kaiken yhteytensä Englannin kanssa, ottaisi sen tavarat takavarikkoon, yllyttäisi afganilaiset sitä vastaan ja lähettäisi sotajoukon Intiaan.
Maaliskuun 12 p:nä ranskalaiset rupesivat piirittämään Danzig'ia ja Napoleon odotti vain tämän kaupungin kukistumista ja apujoukkojen saapumista Italiasta ja Ranskasta "iskeäksensä mahtavan nuijanlyönnin", kuten hän sanoi. Toukokuun 26 p:nä täytyi Danzig'in antautua, ja kaksi viikkoa sen jälkeen koko Ranskan armeija lähti liikkeelle. Marssittuaan neljä päivää kahakoiden Napoleon oli saanut Bennigsen'in kierrokseen ja 14 p:nä suoritettiin ratkaiseva taistelu Friedland'in luona. Venäläiset menettivät 30,000 miestä, niistä 25 kenraalia, ja 80 tykkiä. Samana päivänä Murat,Soultja Davout löivät preussiläiset Königsberg'in luona. Sota oli lopussa.
Kahdeksan päivää taistelun jälkeen suostuttiin aselepoon Ranskan ja Venäjän kesken. Tsaari oli katkeroittunut Englantia kohtaan sen velttouden ja varovaisuuden tähden, ja hänen suuttumuksensa oli joutunut kiehumapisteeseen, kun tuo "kaupustelijakansa" oli kieltänyt Venäjältä kovin tarpeellisen 6 miljoonan punnan lainan. Sangen suuri puolue, semminkin upseereissa, vastusti kaikkea sekaantumista länsi-Euroopan asioihin, ja tsaarin lähimmät neuvoivat häntä säästämään voimiansa tulevaisuuden varalle ja suostumaan Napoleonin tarjoamaan rauhaan. Kesäkuun 25 p:nä molemmat hallitsijat kohtasivat toisensa upeassa teltassa keskellä Njemen'iä. Toista tuntia he keskustelivat ilman vieraita miehiä. Tsaarin ensimäiset sanat heidän yhtyessään sanotaan olleen: "Minä vihaan englantilaisia niinkuin te itse ja olen mukana kaikissa yrityksissänne heitä vastaan." — "Siinä tapauksessa rauha on tehty!" kuului Napoleonin vastaus.
Eikä syntynyt ainoastaan rauha, vaan vieläpä ystävyys ja liitto. Napoleon pani kaiken rakastettavaisuutensa liikkeelle, ja lopuksi tsaari kerrassaan hurmaantui siihen mieheen, joka oli hänet voittanut. Hän tunnusti Josefin Neapelin, Louis'n Hollannin ja Jerôme'in Westfalin kuninkaaksi. Tämä uusi valtakunta muodostettiin erityisesti niistä maista Elben länsipuolella, jotka Preussin täytyi luovuttaa. Saksi, jonka kanssa Napoleon jo joulukuussa oli tehnyt rauhan, korotettiin kuningaskunnaksi ja sai preussiläisen Puolan Varsovan suurherttuakunnan nimellä. Englantiin nähden tehtiin vaatimus, että sen piti antaa takaisin kaikki 1805 jälkeen tehdyt valloituksensa ja myöntyä meren vapauteen saaduksensa siitä Hannoverin takaisin. Jos Englanti ei tähän suostuisi, velvoittautui Venäjä salaisessa sopimuksessa avustamaan mannermaan sulkemista ja Ranskan kanssa pakottamaan Itävallan, Portugalin, Tanskan ja Ruotsin tekemään samoin.
Koko kekkerit oli pitänyt Preussin maksaa. Turhaan oli kaunis Louise-kuningatar, huolimatta kaikista nöyryytyksistä, joita Napoleon julistuskirjoituksillaan oli hänelle tuottanut, persoonallisesti vedoten häneen koettanut hankkia maallensa lievempiä rauhanehtoja. Mahtava imperaattori oli saavuttanut sen, mitä hän jo vuodesta 1801 oli pyrkinyt löytämään, mahtavan liittolaisen Englantia vastaan. Nyt oli ainoastaan kaksi mannermaan valtiasta: kun Englanti oli murjottu, saattoi kamppaus näiden kahden kesken alkaa.
Kohtalon mies. — Perhe Bonaparte. — Espanja. — Rooman kuningas.
Semmoinen mies, joka on asettanut maailman valloittamisen tarkoitusperäkseen tai uskoo järkähtämättömän kohtalon säätäneen hänelle tämän tehtävän, ei voi suurestikaan piitata ihmisonnesta ja ihmishengestä. Hänen suunnitelmiensa suuruuden rinnalla kaikki muu supistuu pieneksi; mitä nopeammin hän rientää tarkoitustensa perille, sitä vähemmin hän huomaa, mitä hän matkallaan tallaa ja turmelee. Ja se, joka himoten haluaa ainoastaan yhtä, joka keskittää kaikki voimansa ja luulee itseänsä kohtalon määräämäksi saavuttamaan tätä yhtä, hän pitää varsin luonnollisesti ihmiset ja inhimilliset olot pelkkinä keinoina päämaaliin pääsemiseksi tai esteinä, jotka on voitettava tai säälimättä ruhjottava. "Onko valtiomies luotu olemaan tunteellinen? Eikö hän ole kokonaan vieras henkilö, joka aina seisoo yksin toisella puolella, maailman ollessa toisella puolella?" Tämmöinen oli Napoleonin käsitys valtiomiehestä, ja se käy täydellisesti yhteen sen kanssa, mitä hänestä lausui eräs suurimmista ihmistuntijoista, ruhtinas Metternich: "Hän pitää itseänsä olentona, joka seisoo eristettynä maailmassa ja on luotu hallitsemaan sitä ja johtamaan kaikkia muita mielensä mukaan. Hän tahtoo herättää maailman kaaokselta, hän tahtoo sitä johtaa rauhaa rakastavana, lempeänä hallitsijana, 'kruunattuna Washington'ina', mutta maailman täytyy tulla onnelliseksi hänen päänsä mukaan, ja tämä tarkoitus, sanoo hän itse, ei ole todennäköisesti saavutettavissa muutoin kuin yleisellä yksinvallalla, ja siihen päästäksensä täytyy kamppailla elämästä ja kuolemasta."
Mutta Napoleon unohti, että sota synnyttää sotaa ja että se, joka kylvää tuulta, niittää myrskyä. Inhimillisen tunne-elämän muutamat puolet olivat hänelle, puolivillissä Korsikassa syntyneelle nerolle, jolla oli kostonhimo veressään, täydellisesti vieraat ja pysyivät yhä hänelle suljettuna kirjana. Hän tunsi sen itse; se käy ilmi, kun hän St. Helenassa lausuu ihastuksensa Kristukseen, joka oli saanut kuolemansa jälkeen opetuslapsensa tekemään hänen tahtonsa ja pitämään hänen käskynsä; hän katsoi tsaarin ja sultaanin olevan siinä kohden edullisemmassa asemassa kuin hän, että ne hallitsivat omiatuntoja maissansa: hän käsittää, että ulkopuolisella vallalla, joka on mielten herrana, on suurempi valta ja auktoriteetti kuin sillä, joka on ruumisten herra; "hän tuntee itsensä onnelliseksi Egyptissä, jossa hän, ollen sivistyksen suistavista ohjaksista vapaana, itse esiintyy jumalallisena lähettiläänä, mutta hän ymmärtää, että sivistyneessä Euroopassa, jossa ihmiset ovat liian valistuneita, ei ole miksikään hyödyksi esiintyä Jumalan poikana." — Ainoastaan yksityisinä, hermostuneen kiihtyneinä hetkinä, esim. brumaire'in 19 p:nä, tuo mystillinen usko, että hän oli kohtalon lähettämä, saattoi hänessä yltyä niin valtavaksi, että se sai peräsimen riistetyksi hänen muutoin niin terveeltä järjeltään, niin että hän puhui sekavasti ja hajallisesti, tietämättä mitä hän sanoi, ja vihdoin sai ilmaa keuhkoihinsa huutamalla: "Seuratkaa minua, sillä minä olen päivän jumala!" Saadaksensa kiinnepisteen omissatunnoissa, sen sielujen valtiuden, joka tuo mukanaan sokean kuuliaisuuden ja uhraavaisuuden, hän oli etsinyt uskonnon tukea, ja oppikirjoissa häntä sanottiin Jumalan kuvaksi maan päällä. Sitäpaitsi hän oli — vaikka turhaan — yrittänyt saada pyhän isän alamaisekseen ja esiintyä kirkon suojelusherrana. "Sanokaa hänelle", kirjoitti hän 1800, "että olen keisarinne, Kaarle Suuri, ja tahdon tulla semmoisena kohdelluksi."
Mutta oli monta tuhatta hänen alamaisissaan, joille Napoleon oli joku korkeampi olento: Ranskan sotamiehet; ei ainoastaan tavalliset sotilaat, jotka tosin eivät olleet liian valistuneita, vaikka suupaltteja ja ivallisia, vaan myös upseerit, korkeammat ja alhaisemmat, luutnantista kenraaliin. "Tiesi mikä meitä vaivasi, mutta me tappelimme kuin hullut", sanoi heistä jälestäpäin yksi. Asia oli se, että hän kävi edellä sillä tavoin, semmoisella kuoleman uhmalla, semmoisella fanaattisella voitonuskolla, että häntä täytyi seurata raivoisalla hurmauksella. Olemme ennen kertoneet, kuinka ihmeellisellä, melkein yliluonnollisella tavalla Napoleon ensimäisenä konsulina osasi vaikuttaa sekä yksityisiin henkilöihin että suuriin joukkoihin, ja tätä omituisuutta hän keisarina oli yhä kehittänyt. Hänen kykynsä järjestää näyttämö ja asettaa itsensä oikeaan valaistukseen ei ilmene missään niin selvästi kuin taistelutantereella.
Keisarin pääkortteeri oli aina hänen välittömässä läheisyydessään. Hänen matkavaununsa oli laitettu niin, että hän niissä voi maata: Berthier tai Murat ajoi aina hänen kanssaan, suurmarsalkkaDeuroc'inja ylitallimestariCaulaincour'inratsastaessa aivan rinnalla ajutanttien, ordonanssiupseerien, pashien ja kahden ratsujääkärin seuraamana; nämä kuljettivat nahkalaukkuja, joissa säilytettiin karttoja ja papereita. Vartijoina oli osasto kaartin ratsujääkäreitä. Kun vaunut pysähtyivät ja keisari astui ulos, muodosti heti neljä jääkäriä pistimet kivääreissä neliön hänen ympärillensä, ja se liikkui eteenpäin minne keisari menikin. Näihin liittyivät tallimestari ratsupalvelijoiden ja 7-8 keisarin varahevosen kanssa, jos hän halusi kulkea ratsain. Kaikkialla, mihin pääkortteeri sijoitettiin, hankittiin heti työhuone. Keskellä lattiaa olevalle pöydälle levitti topograafisen toimiston tirehtori sotanäyttämön kartat ja merkitsi neulojen nenissä olevilla erivärisillä lipuilla eri asemat. Nurkkaan asetettiin pöytiä keisarin neljää salakirjuria varten; hänen käydessään edestakaisin lattialla karttoja tutkien ja sanellen käskyjänsä oli näillä täysi työ niiden kirjoittamisessa, sillä Napoleon puhui niin hurjan nopeasti, että heidän täytyi keksiä jonkinmoinen pikakirjoitus voidaksensa saada kaikki paperille.
Napoleonilla oli se sotapäällikölle kallisarvoinen ominaisuus, että hän osasi mukautua oleviin oloihin. Hänen ateriansa olivat aina sangen nopeasti suoritetut semminkin sotaretkillä; päivällinen kesti vain neljännestunnin. Heti klo 6-7 illalla hän meni levolle ja nukkui klo 1:en; makuuhuoneen oven edessä makasi öisin aina hänen henkimamelukkinsaRustan. Sitten hän nousi ja ryhtyi työhön tulevaa päivää varten pikaisesti sanellen käskyjä, lähettäen ja vastaanottaen ordonansseja. Jos joukot yöllä ennen taistelua makasivat taivasalla, lähti keisari usein ulos paikkaa katselemaan. Hän pysähtyi milloin sinne milloin tänne, puhelemaan vartiomiehen kanssa, lämmittelemään käsiänsä nuotiotulen edessä, kyselemään miehiltä, mitä ne keittivät padassa, juttelemaan heidän urotöistään jossakin taistelussa; hän tunsi tuhansien nimet, kertoi heille tuumiansa, kuinka hän aikoo lyödä viholliset tulevassa taistelussa, nauroi heidän vastauksilleen ja pilailuilleen ja oli niistä huvitettu. Näillä kävelyillä tuli oikein näkyviin se ihmeteltävä, tuttavallinen suhde, joka oli olemassa mielevän, arvostelevan ranskalaisen sotamiehen ja "pienen korpraalin" välillä, jonka ruumiillisen ja henkisen etevämmyyden edessä täytyi taipua. "Teissä on kaiketi joku kaira höltynyt", sanoi hänelle eräs krenatööri Eylau'n taistelun edellä, "kun olette vienyt meidät näille kirotuille teille." — "Maltapas, ystäväni, neljässä päivässä olette kortteerissa". — "Olkoon menneeksi! Mutta jos kestää kauvemmin, on paras, että pidämme itsestämme huolen."
Napoleon alkoi hyökkäyksen säännöllisesti klo 5 aamulla ja etsi reservin läheisyydestä paikan, mistä hänellä oli vapaa näköala yli taistelutantereen. Kävellen edestakaisin hän seurasi tappelun kulkua, jutteli lähimmäisten kanssa, otti vastaan raportteja ja lähetti käskyjänsä, joskus lisäten niihin pontevia kehoituksia "hakkaamaan päälle". Yleensä hän ei myöntynyt apujoukkojen lähettämiseen. Taistelu kesti klo 4:än j.pp.; silloin astui keisari ratsun selkään, ja kaikki tiesivät mitä se merkitsi. "Nyt on piru merrassa", mutistiin riveissä. Levähtyneistä reservijoukoista kajahti äkkiä huuto: "Eläköön keisari!" Se vyöryi hänen edellään aina sotamiesriveihin, voitti itse taistelumelun ja kauhistutti vihollisen, joka korvat kuumina 11 tunnin taistelun jälkeen tiesi, että nyt oli tulossa päähyökkäys, aavistamatta mihin se iskee. "Eläköön keisari!" Tämän hurmaavan innostuksen huudon kaikuessa korvissaan taistelevat joukot näkivät voittoisan pienen korpraalin hyvin tunnetun muodon ratsastavan esille; milloin hän pysähtyi kiittääksensä osastoa uljuudesta, milloin kutsuaksensa esille miehen mainitsemalla hänet nimeltä ja kiinnittääksensä kunnialegionan ristin hänen rintaansa; hänen tultuaan taistelulinjalle oli voitto aina saavutettu, ja pieni korpraali oli entistä enemmän omiensa jumaloima ja vihollisten pelkäämä.
On säilynyt eräitä piirteitä Napoleonin käytöksestä upseereitaan kohtaan ja hänen kyvystään kannustaa heitä taistelussa. Kun hän esim. Friedland'in taistelussa antoi Ney'lle käskyn hyökätä venäläisten vasempaan siipeen, tarttui hän tämän käsivarteen, vei hänet syrjään ja kuiskasi hänen korvaansa muutamia sanoja. Samalla hetkellä kun Ney lähti, huusi hän niin että tämä ja kaikki muut kuulivat: "Katsokaa Ney'tä! Nyt hän on leijona!"
Mutta mitä lähemmäksi Napoleonia tultiin, sitä vähemmän varmaankin oli aihetta jumaloimiseen. Hän oli konsulaatin päivinä, suurimpana ja onnellisimpana aikanaan, jolloin hänen ja Ranskan harrastukset olivat yhteiset, koonnut ympärilleen kaikkien suuntien etevimmät miehet, hän oli uupumaton tietojen hankkimisessa, kysymysten pohtimisessa ja vastustuksen herättämisessä, saadakseen jokaisen puolen asiasta mahdollisimman tarkoin valaistuksi. Mutta mikäli hänen valtansa kasvoi, mikäli hän suunnitelmiensa täsmällisyyden ja alituisten voittojensa kautta tuli yhä enemmän varmennetuksi siinä uskossa, että hän kaikilla aloilla oli jotakin aivan ainoanlaatuista, sikäli nämä olot muuttuivat. Hän poisti vähitellen kaikki kelvolliset ja itsenäiset miehet ja kokosi armeijan ulkopuolella ympärilleen pelkkiä nollia, jotka orjallisesti noudattivat hänen käskyjänsä. "Tämä hyvä kone", hän sanoi viitaten otsaansa, "on hyödyllisempi kuin kaikki taitavimpien ja kokeneimpien miesten neuvot". Siten hänen onnistui vähitellen kokonaan eristyttää itsensä. "Kaikki hänen ympärillänsä pysyivät peljästyneinä ja passiivisina. Koetettiin arvata orakelin tahtoa, ja se suoritettiin arvelematta."
Despootisesti hallitussa valtiossa varmaankaan eivät parhaat luonteet kokoonnu kaikkivaltiaan hallitsijan ympärille. Jokainen tarkkanäköinen vallanpitäjä, jolla on ehdottomasti hallussaan useimpien elämänetujen jakaminen, varmaankin saa katkeroita kokemuksia kanssaihmistensä vaikuttimista, semminkin Ranskan vallankumouksen synnyttämissä oloissa, jolloin kaikki intohimot pääsivät valloilleen ja jolloin elämänhalu ilmeni ilman minkäänlaisia uskonnollisten käsitteiden tai sosialisten traditsionien ja muotojen esteitä. "Olla kunnon mies", sanoo Shakespeare, "on olla yksi tuhannesta." Napoleonilla ei ollut eikä hänelle tullut parempia ajatuksia ihmisistä. Hänen käsityksensä on, "että ystäviä tulee kohdella muistaen, että niistä jonakuna päivänä saattaa tulla vihollisia". Hän oli viimeiseen saakka tunteittensa puolesta korsikalainen, kiitollinen jokaisesta hyväntahtoisesta ajatuksesta tai teosta, pitäen niitä erinomaisen tarkassa muistossa, mutta luonnostaan kostonhimoinen ja äreä jokaiselle vihamielisyyden ja nurjuuden ilmaisulle. Hänen älynsä sai hänet kuitenkin usein salaamaan tämän, mutta sitävastoin anteliaasti ilmaisemaan kiitollisuutensa. Augustuksen anteeksiantavia sanoja Cinnalle, joka useampaan kertaan oli nostanut kapinanlipun, sanoja "Olkaamme ystäviä, Cinna" Napoleon piti, kuten hän itse sanoi, "tyrannin viekkautena. Ja minä hyväksyn oveluutena sen, mitä pidän lapsellisuutena, silloin kun se on olevinaan tunnetta", lisäsi hän.
Joskin hänen jalomielisyyttänsä, joka kyllä saattoi anteeksikin antaa, kuitenkaan mitään unhottamatta, täytyy pitää laskelmataidon seurauksena, emme kuitenkaan saa jättää huomaamatta, että cesarismin luonteeseen kuuluu jonkinmoinen laupeus. Todellinen Caesar on siksi suuri, että hän voi välinpitämättömästi katsella vihollisiinsa. "Todellakin se todistaa inhimillistä heikkoutta, kun tahdotaan asettua minua vastaan." Siinä keisarin omat sanat. Hän oli kerrassaan vakuutettu, ettei mikään voinut häntä kukistaa.
Napoleonille ei ollut ystävyyden tunne vieras, ja hän sanoo itse, että elämässä on hetkiä, jolloin on halu keventää sydäntään myötätuntoiselle ystävälle. "Olen nähnyt hänet hyvänä, todella hyvänä", sanoo kenraali Marmont, "ja vaikka sitä yleisesti ei uskota, kykenevänä liittymään lämpimillä ja kestävillä tunteilla niihin, jotka sen ansaitsivat." Hänen todelliset ystävänsä tavataan tietystikin hänen omassa säädyssään, sotilassäädyssä. Lannes oli ehdottomasti se, joka oli hänen sydäntänsä lähinnä, ja hän, Junot ja kenraali Rapp puhuivat aina hänelle suunsa puhtaaksi. Kunnian Eylau'n voitosta Napoleon julkisesti myönsi Murat'lle ja sai vähän myöhemmin sen johdosta Lannes'ilta seuraavan kirjeen: "Augereau ja minä olemme otelleet enemmän kuin hän! Luuletko, että minä annan riistää itseltäni ainoatakaan voitonpalmua? En, en, ei edes tuon kirjavan kukon, lankosi hyväksi, joka tulee voiton jälkeen pöyhistellen ja kukkokiikaa laulaen." Lannes, tuo "suuri lapsi", joksi häntä keisari sanoi, oli ainoa hänen kenraaleistaan, joka yhä sinutteli häntä ja jonka mielipide sotilasasioissa hänestä oli jonkin arvoinen. On usein kerrottu, vaikka väärin, ettei keisari koskaan lausunut mitään kiittävää sanaa kenraaleillensa tahi myöntänyt heille ansaittua kunniaa. Päinvastoin saivat he jokaisen taistelun jälkeen keisarilta erityisen kirjeen, jossa annettiin tunnustus heidän hyvästä toimestansa. Davout'lle, joka Auerstädt'in luona oli taistellut vihollisen päävoimaa vastaan, hän kirjoitti: "Ihailen kaikesta sydämestäni teidän kaunista esiintymistänne. Lausukaa kiitokseni kenraaleillenne. Ne ovat ainaiseksi saavuttaneet kunnioitukseni ja kiitollisuuteni." Masséna, joka ahneudessaan harjoitti enemmän vilppiä ja petosta kuin yksikään muu kenraali, rohkeni keisarin ankariin sanoihin: "Sinä olet maan suurin rosvo", vastata nöyrimmästi kumartaen: "Teitä, Sire, lukuunottamatta". Mutta hänestä antoikin Napoleon arvostelun: "Massénalla on sotilaallinen kyky, jonka eteen täytyy polvistua: täytyy unohtaa hänen vikansa, sillä itsekullakin on omansa."
Kuitenkin ainoastaan ani harva oli tämmöisessä suhteessa mahtavaan hallitsijaan. Useimmille niistä, jotka arkielämässä seisoivat häntä lähellä, hän oli peljätty, korkein yliherra. Ja mikä yliherra! Ei missään vapautta tai lepoa, ei missään tilaisuutta mihinkään mukavuuteen tai pääsemään hänen kotkansilmäyksestään. "Jokaisessa ministeriössä hän tietää asioista enemmän kuin itse ministeri, jokaisessa departementissa enemmän kuin departementin päällikkö." Kun hänelle annetaan yleiskatsaus asevarastosta pohjoisrannikolla, jossa on tuhansittain tykkejä, hän sitä vähän silmäilee ja lausuu: "Muutoin on kaikki oikein, mutta kaksi tykkiä on unohdettu. Ne tapaatte Ostende'ssä maantiellä kaupungin takana." Hänellä oli koko armeijansa päässään, upseerien nimet, miehistön kokoonpano, joukko-osastojen voima. Hän saattoi suunnattoman muistinsa avulla viitata raporttien virheisiin, joiden perille pääsemiseen asianomaiset virastot tarvitsivat päiväkausia.
Tyytymättömyyttä tähän ankaraan herraan, joka säälimättä käytti kaikkien voimat ja itse uupumattomalla työllä ruhjoi kaikki muut, oli kyllä olemassa, mutta sitä pidätti alussa ihailu, sittemmin pelko. "Tämä kauhea ihminen", kirjoittaa meriministeri, "on meidät kaikki kahlehtinut; hän pitää kaikkien mielikuvituksen kädessään, joka on milloin samettinen, milloin teräksinen." Jo varsin nuorena, hänen tutkivassa katseessaan oli jotakin kauhistuttavaa, ja ensimäinen välitön tunne, joka hänestä yleensä saatiin, oli pelko. "Tuo saatanan ihminen", sanoi hänestä kova ja raaka kenraali Vandamme vielä 1815, siis silloin kun onni jo oli kääntynyt häntä vastaan, "vaikuttaa minuun kuin noituus, jota en voi selittää. Se menee niin pitkälle, että kun minä — joka en pelkää Jumalaa enkä paholaista — lähenen häntä, olen vähällä vavista kuin lapsi. Hän voisi saada minut menemään neulansilmän läpi tai syöksymään tuleen." Ja kaikki nuo kenraalit, kaikki nuo virkamiehet olivat nähneet tämän vieraan miehen, jonka kielikin aina vivahti italialaiseen, raatavan eteenpäin, kulkevan syrjäytettynä upseerina Parisissa, kukistavan toisen puolueen toisen jälkeen ja vihdoin asettuvan Ranskan vanhalle valtaistuimelle. Jokainen luuli itsellään olevan saman oikeuden kuin hänellä. "Moreau, Bernadotte ja moni muu", sanoi Napoleon, "eivät antaneet minulle anteeksi hyvää onneani. Ei ollut ainoatakaan kenraalia, joka ei pitänyt itseänsä yhtä oikeutettuna kruunuun kuin minua. Olen sentähden pakosta kovin ankara heille. Jos rupeisin heille tuttavalliseksi, kyllä heillä pian olisi osansa vallasta ja valtion rahoista. Ne eivät minusta pidä, mutta ne pelkäävät minua, ja se riittää. Minä käytän heitä armeijassa ja annan heille päällikkyyttä, mutta pidän heitä myös silmällä. Ne ovat tahtoneet vapautua ikeestäni, ne tahtoivat silpoa Ranskan liittovaltioihin. Yksi sana minun puoleltani riitti tuuman kukistamiseksi. Niin kauvan kuin voitan, niistä ei ole vaaraa, mutta jos joudun tappiolle, ne ovat ensimäiset, jotka minusta luopuvat. Ulos- ja sisäänpäin hallitsen ainoastaan sillä, että minua pelätään; jos luovun tästä järjestelmästä, olen pian hukassa."
Euroopassa oli kaukonäköisiä miehiä, jotka jo Direktorion päivinä tiesivät ennustaa, että vallankumous kehittyy tyranniudeksi ja jatkuu semmoisena. Ja vanhojen tyrannien periaate: "vihatkoot, kunhan vain pelkäävät", oli ehkä ainoa, jonka mukaan Napoleonin kaltainen mies saattoi hallita vallankumouksen jälkeisessä hajaannuksessa ja villiytymisessä. Ja vähitellen kehittyi väkevässä Napoleonissa, jonka ainoana suurena intohimona oli: valta yli koko maapallon, syvä ylenkatse kaikkia heikkoja ihmissieluja kohtaan monine pienine himoineen, rahanhimoineen, aistillisine nautintoineen ja tyhjine turhuuksineen. Sitä paitsi hän tiesi ja näki, että hänen sihteerinsä, kenraalinsa ja ministerinsä — esim. Fouché ja Talleyrand — kaikki olivat lahjakontteja ja joka tilaisuudessa valmiita salahankkeisiin häntä vastaan. "Pelko ja saaliin toivo", sanoi hän itse, "olivat ainoat siteet heidän ja minun välillä. Olen tuhlannut molempia. Olen luonut itselleni palvelijoita; en ole haaveillutkaan hankkineeni ystäviä." Ja Napoleon oli niistä liian korkealla: hän antoi niiden juosta niin pitkälle kuin kytkyet sallivat, mutta sitten hän äkkiä katkaisi vauhdin näyttääksensä, että he olivat hänen vallassaan. Tuntien voimansa hän saattoi yhä heitä kohtaan ilmaista sitä suopeutta ja kärsivällisyyttä, jotka olivat hänelle ominaiset. Kaikista näistä varsin vähän miellyttävistä luonteista sopii sanoa, mitä eräs aikalainen sanoo yhdestä: "Hän käyttää elinaikansa kinastelemisiin ensimäisen konsulin kanssa ja rukoilee sitten, että taas sovittaisiin pois." Sillä palkinnoista, armonosoituksista, joita Napoleon niin runsaasti jakeli myös vihamielisilleen, ne eivät voineet luopua. Varmaankin on oikeaan osattu, kun rouva de Rémusat sanoo, että hän käytti kaikkien näiden ihmisten paheita edukseen ja että hän samaan tarkoitukseen hyväili heidän heikkouksiansa, jos heissä ei ollut paheita, mutta väärin on, kun sama rouva lisää, että hän teki niin itse tullaksensa väkevimmäksi. Ei hänen tarvinnut tehdä sitä varten mitään, sillä väkevin hän oli jo syntymisestään saakka luonteensa ylevämmyyden puolesta, hän kun osasi mukautua kaikkiin oloihin, kesti kaikkea ja oli varustettu luontaisella järjestysaistilla, mutta erityisesti sen uskonsa voimalla, että hänellä oli järkähtämättömän kohtalon hänelle määräämä tehtävä, jonka toteuttamiseen jokaisen hänen läheisyyteensä osuneen täytyi myötävaikuttaa.