— Julistakaa nyt tuomio, — sanoi Balsamo.
Peljästyneet tuomarit parahtivat hirveästi ja pakenivat huimaavan kauhun vallassa ja sanomattomassa hämmingissä. Pian kuultiin hevosten hirnuvan ja tömistelevän pihalla; portti narahti saranoillaan, ja sitten seurasi äänettömyys, juhlallinen äänettömyys, joka jälleen palasi kuoleman ja epätoivon seuralaiseksi.
33.
Ihminen ja Jumala.
Sillävälin kun juuri kertomamme kauhistava kohtaus oli Balsamon ja viiden mestarin välillä, mitään ei näennäisesti ollut muuttunut muualla talossa. Vanhus vain oli nähnyt Balsamon palaavan luokseen ja vievän oitis pois Lorenzan ruumiin, ja tämä uusi toimenpide oli johdattanut hänen tietoisuuteensa kaiken, mitä hänen ympärillään tapahtui.
Nähdessään Balsamon nostavan ruumiin hartioilleen ja menevän takaisin alikertaan hän luuli, että tämä oli viimeinen, ikuinen hyvästijättö miehelle, jonka sydämen hän oli särkenyt, ja hänet valtasi hylkäämisen pelko, tehden kuoleman kauhut moninkertaisiksi, eritoten hänelle, joka oli kaikkensa ponnistanut kuolemaa välttääksensä.
Tietämättä, missä tarkoituksessa Balsamo poistui, tietämättä mihin hän meni, hän alkoi huutaa:
— Akharat, Akharat!
Se oli Balsamon lapsuudennimi, ja hän toivoi, että sillä yhä oli suurin vaikutusvoima omistajaansa.
Mutta Balsamo laskeutui yhä. Alas päästyään hän ei edes muistanut kohotuttaa laskuovea, vaan katosi kauaksi käytävään.
— Haa, — huudahti Althotas, — sellainen on ihminen, sokea ja kiittämätön eläin! Palaa, Akharat, palaa! Ah, sinulle on kalliimpi tuo naurettava esine, jota nimitetään naiseksi, kuin minun edustamani inhimillinen täydellisyys! Sinä annat enemmän arvoa elämän palaselle kuin kuolemattomuudelle!
— Mutta ei! — huudahti hän hetkisen kuluttua. — Se lurjus on pettänyt mestarinsa, kuin halveksittava rosvo on hän leikkinyt luottamuksellani. Hän pelkäsi minun jäävän henkiin, minun, joka tieteessä olen häntä niin paljoa etevämpi. Hän on tahtonut periä melkein jo päättämäni vaivaloisen työn hedelmät; hän on virittänyt minulle ansan, minulle, mestarilleen, hyväntekijälleen. Voi sinua, Akharat!…
Ja vähitellen kiihtyi vanhuksen kiukku, hänen poskensa saivat kuumeisen hohteen; melkein sulkeutuneet silmät elostuivat jälleen synkästä fosforihehkusta, muistuttaen niitä valoja, joita lapset kuoleman pyhyyttä pilkaten asettelevat pääkallojen silmäkuoppiin.
Sitten hän huusi:
— Palaa, Akharat, palaa! Varo itseäsi! Sinä tiedät, että tunnen tultasynnyttäviä loihtuja, jotka herättävät yliluonnolliset henget. Gadin vuorilla olen loihtinut esiin saatanan, hänet, jota itämaalaiset tietäjät nimittivät Phegoriksi, ja pakoitettuna nousemaan kammottavista kuiluistaan saatana näyttäytyi minulle. Samalla vuorella, millä Mooses vastaanotti lain taulut, olen haastellut niiden seitsemän enkelin kanssa, jotka ovat Jumalan vihan lähettiläitä. Pelkällä tahtoni voimalla olen sytyttänyt seitsenhaaraisen kynttilän, jonka Trajanus ryösti juutalaisilta. Varo itseäsi, Akharat, varo itseäsi!
Mutta hän ei saanut mitään vastausta.
Silloin hämmentyivät hänen ajatuksensa yhä enemmän ja enemmän.
— Etkö siis näe, onneton, — sanoi hän käheällä, korisevalla äänellä, — että kuolema uhkaa temmata minut kuin jonkun tavallisen luontokappaleen? Kuule, sinä voit tulla takaisin, Akharat; en tee sinulle pahaa; tule takaisin! Minä luovun tulen esilleloihtimisesta, sinun ei tarvitse peljätä pahoja henkiä, sinun ei tarvitse peljätä niitä seitsemää kostonenkeliä. Minä luovun kostosta, ja kuitenkin voisin lyödä sinut sellaisella peljästyksellä, että menettäisit järkesi ja tulisit kylmäksi kuin marmori, sillä minä osaan pysähdyttää verenkierron, Akharat. Palaa siis, en tee sinulle mitään pahaa; mutta päinvastoin, näetkös, voin tehdä sinulle paljon hyvää… Älä hylkää minua, Akharat, vaan huolehdi sensijaan elämästäni, niin kaikki aarteeni, kaikki salaisuuteni ovat sinun. Toimita niin, että saan elää, Akharat, hoivaa minut elämään opastaakseni ne sinulle. Katso!… katso!…
Ja hän osoitti katseellaan ja vapisevalla sormellaan tuhansia esineitä, papereja ja pergamenttikääröjä, joita oli hajallaan tässä huoneessa.
Sitten hän odotteli, herkistyen kuuntelemaan, kuinka voimansa yhä enemmän uupuivat.
— Ah, sinä et palaa, — jatkoi hän; ah, luuletko, että minä tällä tavoin kuolen? Luulet kai, että kaikki jää sinulle tämän murhan tehtyäsi, sillä sinä juuri minut tapat! Hullu, sittenkin vaikka voisit lukea käsikirjoitukset, jotka ainoastaan minun silmäni osaavat tulkita, vaikka henki antaisikin sinulle parin kolmen vuosisadan pituisen elämän sekä minun tietoni, sanalla sanoen kyvyn käyttää näitä keräämiäni aineksia, niin et, sata kertaa et, kuitenkaan tule perillisekseni! Pysähdy, Akharat; tule takaisin, Akharat, tule edes hetkiseksi, vaikkapa vain ollaksesi saapuvilla tämän talon perikadossa, ollaksesi katselemassa komeata näytelmää, jonka sinulle valmistan. Akharat, Akharat, Akharat!
Hän ei saanut mitään vastausta, sillä tällävälin Balsamo vastasi mestarien syytökseen näyttämällä heille murhatun Lorenzan ruumiin; ja hyljätyn vanhuksen huudot kävivät yhä vihlovammiksi, epätoivo kahdisti hänen voimansa, ja hänen käheä ulvontansa tunki käytäviin, levittäen kauhua kauaksi kuten kahleensa katkaisseen tai häkkinsä rautaristikon särkeneen tiikerin karjunta.
— Haa, sinä et tule takaisin! — mylvi Althotas. — Haa, sinä halveksit minua, luotat heikkouteeni! Mutta kyllä minä sinulle näytän. Tulta, tulta, tulta!
Hän ulvoi nämä huutonsa niin raivokkaasti, että peljästyneistä vieraistansa vapautunut Balsamo havahtui syvästä surustaan. Hän otti Lorenzan ruumiin jälleen käsivarsilleen, nousi portaita ylös, laski taakkansa sohvalle, missä se kaksi tuntia aikaisemmin oli levännyt unessa, ja asettuen laskuluukulle kohosi äkkiä Althotaan silmien eteen.
— Ah, vihdoinkin, — huudahti vanhus riemuissaan, — sinä pelkäät! Sinä olet nähnyt, että kykenen kostamaan puolestani; sinä olet tullut, ja oikein siinä teitkin; sillä hetkistä myöhemmin olisin sytyttänyt tämän huoneen tuleen.
Balsamo katsahti häneen olkapäitään kohauttaen, mutta alentumatta virkkamaan sanaakaan vastaukseksi.
— Minulla on jano, — huusi Althotas, — minulla on jano! Anna minulle juotavaa, Akharat.
Balsamo ei vastannut mitään, ei hievahtanutkaan; hän katseli kuolevaa ikäänkuin nauttiakseen hänen kuolinkamppailunsa jokaisesta sekunnista.
— Kuuletko, — ulvoi Althotas, — kuuletko sinä?
Sama äänettömyys, synkkä katselija pysyi yhä yhtä liikkumattomana.
— Kuuletko, mitä sanon, Akharat? — kirkui vanhus niin kovalla äänellä, että olisi luullut hänen raatelevan rikki kurkkunsa raivatakseen tietä tälle vihansa viimeiselle purskahdukselle. — Veteni, anna minulle veteni!
Althotaan piirteet muuttuivat nyt nopeasti Ei enää ollut tulta katseessa, vaan ainoastaan kamala hornan kiilto; veri oli paennut poskilta, liikuntakyky oli lamautunut, hengitys melkein tauonnut. Hänen pitkät jäntevät käsivartensa, joilla hän oli kantanut pois Lorenzan kuin lapsen, nuo pitkät käsivarret kohosivat ylös, mutta hervottomina ja kelmumaisina kuin polyypin raajat. Kiukku oli kuluttanut ne vähät voimat, mitkä epätoivo hetkiseksi oli elvyttänyt.
— Haa, — virkkoi hän, — haa, en kuole mielestäsi tarpeeksi nopeasti! Sinä tahdot tappaa minut janoon! Haa, sinä ahmit silmilläsi käsikirjoituksiani, aarteitani! Luulet niiden olevan käsissäsi! Mutta malta, malta!
Ja tehden äärimmäisen ponnistuksen Althotas otti nojatuolinsa pielusten alta pullon ja avasi korkin. Kun sen sisältö joutui ilman kanssa kosketukseen, syöksähti pullon suusta liehuva liekki, jota Althotas levitti ympärilleen kuin taikaolento.
Heti syttyivät vanhuksen nojatuolin ympärille pinotut käsikirjoitukset, huoneeseen kasatut kirjat ja suurella vaivalla Kheopsin pyramiidien kätköistä ja Herkulanumin ensimäisistä kaivauksista haalitut pergamenttikääröt tuleen, leimahtaen nopeasti kuin ruuti. Tulimatto levisi marmorilattialle ja esitti Balsamon silmille jotakin niitä hornan liekehtiviä pyörteitä muistuttavaa, joista Dante puhuu.
Althotas kaiketi oletti, että Balsamo ryntäisi liekkien keskelle pelastaakseen tämän ensimäisen perinnön, jonka vanhus hävitti itsensä mukana. Mutta hän erehtyi; Balsamo pysyi tyynenä ja eristäysi liikkuvalle laskuovelle, jotta liekki ei voinut häntä saavuttaa.
Valkean loimu verhosi Althotaan, mutta sensijaan että olisi peljästynyt vanhus näytti olevan oikeassa elementissään, ikäänkuin liekki ei olisi häntä polttanut, vaan pikemmin hyväillyt, samaten kuin se hyväilee vanhojen linnojemme päätykoristeihin veistettyjä salamantereja.
Balsamo katseli häntä yhä; liekki tarttui laudoitukseen ja ympäröitsi vanhuksen kokonaan; se kiipesi valtavan tammisen nojatuolin jalkaa pitkin ja, ihmeellistä kyllä, vaikka se jo kärvensi siinä istujan alaruumista, tämä ei näkynyt sitä tuntevan.
Päinvastoin tämän ikäänkuin puhdistavan tulen kosketuksesta kuolevan lihakset kadottivat vähitellen pingoituksensa, ja tavaton, levollinen kirkkaus laskeutui kuin naamio hänen kasvonpiirteilleen. Ruumiistaan irtautunut iäkäs profeetta näkyi tällä viimeisellä hetkellään olevan valmis nousemaan tulivaunuillaan taivaaseen. Tällä viimeisellä hetkellä kaikkivaltias henki unohtaen aineen ja varmana, ettei sillä enää ollut mitään odotettavaa, kohosi voimakkaasti niihin ylempiin ilmapiireihin, joihin tuli näkyi sitä nostavan.
Tästä hetkestä alkaen Althotaan silmät, jotka lieskan ensi hohteesta näkyivät saaneen eloisuutensa takaisin, suuntautuivat johonkin epämääräiseen, etäiseen, mikä ei ollut taivasta eikä maata, vaikka ne ikäänkuin tahtoivat puhkaista näköpiirin. Tyynenä ja kohtaloonsa alistuvana, eritellen jokaista aistimusta, kuunnellen jokaista tuskaa ikäänkuin viimeistä maallista ääntä, vanha tietäjä kumahdutti jäähyväisensä elämälle ja toivolle.
— Kas niin, — sanoi hän, — minä kuolen ilman kaipausta. Maan päällä olen omistanut kaiken, tuntenut kaiken, kyennyt kaikkeen, mikä ihmisvoimille on sallittua. Olin vähällä saavuttaa kuolemattomuuden.
Balsamo purskahti kaameaan nauruun, jonka kolkko kaiku havahdutti vanhuksen.
Silloin singahdutti Althotas hänelle liekkien lävitse, jotka hunnun tapaan häntä verhosivat, hurjaa majesteetillisuutta ilmaisevan katseen.
— Niin, olet oikeassa, — sanoi hän; — on jotakin, mitä en ollut ottanut huomioon. En ollut ottanut huomioon Jumalaa.
Ja ikäänkuin tämä mahtava sana olisi juurineen riuhtaissut sielun hänen ruumiistaan Althotas vaipui taaksepäin nojatuolissansa. Hän oli antanut takaisin Jumalalle sen viimeisen huokauksen, jonka hän oli toivonut voivansa Jumalalta pidättää.
Balsamo huoahti; ja koettamatta pelastaa mitään kallisarvoisesta roviosta, jolle tämä toinen Zoroaster oli laskeutunut kuormaan, hän palasi alas Lorenzan luo ja irroittaen pontimen antoi laskuoven kohota takaisin kattoon, missä se asettui paikoilleen ja peitti hänen silmiltään tuon äärettömän, tulivuorenaukon tavoin kiehuvan uunin.
Koko yön roihuivat liekit hirmumyrskyn lailla Balsamon pään päällä, hänen tekemättänsä mitään niitä sammuttaakseen tai niitä paetakseen, niin tunnoton oli hän kaikelle vaaralle Lorenzan jäykistyneen ruumiin ääressä. Mutta vastoin hänen odotustaan tuli sammui kulutettuaan kaiken, nuoleskeltuaan paljaaksi tiiliholvin, jonka arvokkaat koristukset se oli hävittänyt, ja Balsamo kuuli viimeisen tohinan Althotaan viimeisten ulvahdusten lailla vaimenevan valitteluksi ja haihtuvan huokauksiin.
34.
Jälleen maan päälle.
Richelieun herttua oli makuuhuoneessaan asunnossansa Versaillesissa juoden vaniljasuklaata hra Raftén seurassa, joka esitti hänelle joitakin tilejä. Herttuan ajatukset kohdistuivat hänen kasvoihinsa, joita hän tutki etäämmällä olevasta kuvastimesta, kiinnittämättä suurta huomiota sihteeriinsä enemmän tai vähemmän tarkkoihin laskuihin. Äkkiä ilmaisi rasahdus vastaanottohuoneesta, että joku oli tekemässä vierailun, ja herttua kiirehti nauttimaan lopun suklaata, samalla kun hän levottomasti katsahti ovelle. Oli aikoja, jolloin hra de Richelieu vanhojen, keimailevien naisten tavoin oli haluton vastaanottamaan vieraita.
Kamaripalvelija ilmoitti hra de Taverneyn. Herttua olisi epäilemättä jollakin verukkeella siirtänyt ystävänsä käynnin toiseen päivään tai ainakin toiseen tuntiin; mutta tuskin oli ovi avattu, kun tungetteleva vanhus ryntäsi huoneeseen, ojensi ohimennen sormenpään marskille ja riensi heittäytymään tavattoman isoon, mukavaan nojatuoliin, joka tömähti pikemmin sysäyksestä kuin hänen painostaan.
Richelieu näki ystävänsä kiitävän ohi niiden satumaisten olentojen lailla, joihin Hoffmann sittemmin on saanut meidät uskomaan. Hän kuuli nojatuolin narskahduksen, kuuli valtavan huokauksen ja kääntyi vieraansa puoleen sanoen:
— No, parooni, mitä uutta? Sinä näytät synkältä kuin kuolema!
— Synkältä, — vastasi Taverney, — synkältäkö?
— Niin, peijakas, ei se mielestäni ollut mikään ilon huoahdus, jonka äsken päästit kuuluville.
Parooni katsahti marskiin ilmeellä, joka merkitsi, että niin kauan kuin Rafté oli saapuvilla tuota huokausta ei käynyt selittäminen. Rafté ymmärsi, vaikkei ollut kääntänyt päätänsäkään, sillä herransa tapaan hän vilkaisi aina välillä kuvastimeen, ja käsitettyään asian hän siis hienotuntoisesti poistui.
Parooni seurasi häntä silmillään, ja kun ovi jälleen sulkeutui hän virkkoi:
— Älä sano synkkä, hyvä herttua; sano levoton, kuolettavan levoton.
— Pyh!
— Totisesti, — huudahti Taverney pannen kätensä ristiin, — älähän tekeydy noin kummastuneeksi. Nyt olet jo melkein kuukauden ajan tyynnytellyt minua välttelevillä vastauksilla, sellaisilla kuin: "En ole tavannut kuningasta" tai: "Kuningas ei ole minua nähnyt" tai myöskin: "Kuningas on minulle närkästynyt". Tuhat tulimaista, herttua, ei sillä tavalla vanhalle ystävälle vastata! Kuukausi, käsitähän toki, tuntuu jo iäisyydeltä!
Richelieu kohautti olkapäitään.
— Mitä hiidessä pitäisi minun sitten sinulle sanoa, parooni? — vastasi hän.
— Totuus tietenkin.
— Totuudenhan jumaliste olen sinulle sanonut; sitähän, jumaliste, olen toitottanut korviisi! Sinä vain et tahdo sitä uskoa, siinä kaikki.
— Kuinka, sinäkö, joka olet herttua ja pääri, Ranskan marski ja ylikamariherra, tahdot uskotella minulle, ettet ole tavannut kuningasta, vaikka käyt joka aamu pukeutumis-vastaanotossa? Joutavaa lörpötystä!
— Olen sen sinulle sanonut ja toistan sen vielä; uskomatonta, mutta totta, kolmen viikon aikana käyn minä, herttua ja pääri, Ranskan marski ja ylikamariherra joka päivä aamu-vastaanotossa…
— Eikä kuningas puhuttele sinua, — keskeytti Taverney, — etkä sinä puhuttele kuningasta? Luuletko saavasi minut nielemään sellaisen valheen?
— Voi, paras parooni, sinä käyt nenäkkääksi; rakas ystävä, sinä syytät minua valheesta aivan kuin olisimme neljääkymmentä vuotta nuoremmat ja tahtoisimme haastaa riitaa.
— Mutta tästä raivostuu, herttua.
— Ah, se on toista! Raivostu vain, ystäväiseni, raivoissani olen minäkin.
— Sinäkö raivoissasi?
— Niin, ja syystä kyllä. Sillä sanonnan sinulle, että sen päivän jälkeen kuningas ei ole ollut minua huomaavinaankaan, sanon sinulle, että hänen majesteettinsa on alati kääntänyt minulle selkänsä! Ja joka kerta kun katsoin velvollisuudekseni hänelle viehkeästi hymyillä, kuningas on vastannut hirveällä irvistyksellä! Sanalla sanoen olen väsynyt olemaan Versaillesissa pilkattavana! Kuule, mitä olisi minun mielestäsi tehtävä?
Taverney pureskeli epätoivoisesti kynsiään marskin näin haastaessa.
— En käsitä tästä mitään, — virkkoi hän vihdoin.
— En minäkään, parooni.
— Luulisi tosiaan, että kuningas huvittelee sinun levottomuudellasi; sillä miten onkaan…
— Niin, sitä minäkin ajattelen, parooni. Miten onkaan…
— Kah, herttua, meidän on koetettava päästä tästä pulasta, on yritettävä jotakin taitavaa keinoa, jonka avulla kaikki selviää.
— Parooni, parooni, — vastasi Richelieu, — on vaarallista kiristellä selityksiä kuninkailta.
— Niinkö luulet?
— Niin. Tahdotko, että sanon sinulle erään asian?
— Puhu.
— No niin, minä aavistelen jotakin.
— Mitä sitten? — kysyi parooni ylpeästi.
— Kas nyt, sinä heti suutut.
— Enkä mielestäni syyttä suutukaan.
— Älkäämme siitä sitten sen enempää puhuko.
— Päinvastoin, puhukaamme; mutta selitähän.
— Sinut on paholainen riivannut selityksinesi! Se on jonkinlaista monomaniaa; ole varuillasi.
— Olet sinä hauska veitikka, herttua; näet kaikkien suunnitelmaimme keskeytyvän, näet selittämättömän pysähdyksen asiaini kulussa, ja neuvot minua odottamaan!
— Minkä pysähdyksen? Anna kuulla.
— Ensiksikin, kas tässä.
— Kirje?
— Niin, pojaltani.
— Ahaa, everstiltä.
— Kauniilta everstiltä!
— No, onko sielläkin jotain tapahtunut?
— On tapahtunut, että Filip myöskin on lähemmäs kuukauden Reimsissä odottanut kuninkaan hänelle lupaamaa nimitystä, mutta sitä nimitystä ei ole kuulunut, ja kahden päivän päästä rykmentti lähtee matkalle.
— Oh peijakas, lähteekö rykmentti?
— Lähtee Strassburgiin. Jos siis Filipin valtakirja vielä viipyy kaksi päivää…
— Niin?
— Kahdessa päivässä Filip on täällä.
— Ymmärrän, poika-parka on unohdettu; sellainen on tavallista tämän uuden ministeristön järjestämissä virkatoimistoissa. Olisinpa minä ollut ministeri, niin valtakirja olisi jo lähetetty!
— Hm, — jupisi Taverney.
— Mitä sanot?
— Sanon, etten usko siitä sanaakaan. — Miten niin?
— Jos sinä olisit ollut ministerinä, olisit lähettänyt Filipin hiiden kattilaan.
— Oh!
— Ja hänen isänsä myös.
— Ohoh!
— Ja hänen sisarensa vielä kauemmaksi.
— Sinun kanssasi on hauska jutella, Taverney; sinä olet säteilevän nerokas; mutta lopettakaamme tähän.
— Omasta puolestani en pyydä parempaa; mutta poikani ei voi olla samaa mieltä! Hänen asemansa on sietämätön. Herttua, sinun on välttämättä tavattava kuningas.
— Mutta senhän joka päivä teenkin, kuten sinulle sanoin.
— Ja puhuteltava häntä.
— Heh, ystäväiseni, kuningasta ei puhutella, ellei hän itse ryhdy puhuttelemaan.
— Hänet on siihen pakoitettava.
— Mutta enhän minä ole paavi.
— Sitten, — sanoi Taverney, — minun täytyy tehdä päätökseni ja puhua tyttärelleni; sillä tämän asian laita ei ole oikein, herttua.
Nämä sanat vaikuttivat taikavoimalla. Richelieu oli tunnustellut Taverneytä; ja hän tiesi hänen olevan yhtä periaatteeton ja turmeltunut kuin nuoruudenystävänsä herrat Lafare ja Nocé, joiden oiva maine oli säilynyt täydellisenä. Hän pelkäsi liittoa isän ja tyttären välillä; hän pelkäsi jotakin, mitä hän ei oikein kyennyt itselleen selvittämään, sanalla sanoen jotakin, mikä saattaisi hänet epäsuosioon. — No, älä pahastu, — tyynnytti hän; — minä yritän vielä kerran. Mutta minä tarvitsen verukkeen.
— Sellainen sinulla on.
— Minullako?
— Epäilemättä.
— Mikä se olisi?
— Kuningas on antanut lupauksen.
— Kelle?
— Pojalleni. Ja tätä lupausta…
— No?
— Sopii hänelle muistuttaa.
— Se kelpaa tosiaan tekosyyksi. Sinulla on se kirje?
— Niin.
— Anna se minulle.
Taverney veti kirjeen nuttunsa taskusta ja ojensi sen herttualle, suositellen hänelle rohkeutta ja varovaisuutta samalla kertaa.
Tuli ja vesi! — huudahti Richelieu. — Kyllä me nähtävästi menettelemme järjettömästi. Mutta saman tekevä, kun viini on laskettu, täytyy se myöskin juoda.
Hän soitti kelloa.
— Tahdon pukeutua, ja valjastuttakaa vaununi, — käski herttua. Sitten kääntyen Taverneyhin: — Aiotko viipyä niin kauan kuin pukeudun, parooni? — kysyi hän levottomin ilmein.
Taverney ymmärsi, että hän kovin pahoittaisi ystäväänsä, jos myöntäisi.
— En, paras toveri, se on mahdotonta, — sanoi hän; — minulla on jotakin toimitettavaa kaupungilla. Mainitse minulle kohtauspaikka missä vain.
— No linnassa sitten.
— Olkoon menneeksi, linnassa.
— On muuten välttämätöntä, että sinäkin näkisit hänen majesteettinsa.
— Luuletko niin? — virkkoi Taverney ihastuneena.
— Minä vaadin sitä; tahdon, että omin silmin vakuuttaudut lupaukseni täyttämisestä.
— Enhän minä sitä epäile; mutta kun kerran tahdot…
— Sopiihan se sinulle yhtä hyvin, häh?
— Kyllä, totta puhuen.
— No, odota minua sitten lasiparvekkeella kello yhdeltätoista sillävälin kun käyn hänen majesteettinsa luona.
— Olkoon niin, hyvästi!
— Ei mitään kaunaa, paras parooni, — sanoi Richelieu, viimeiseen asti tahtoen välttää hankkimasta itselleen vihollista miehestä, jonka mahti vielä oli tuntematon.
Taverney astui jälleen vaunuihinsa ja läksi yksinään ja mietiskelevänä pitkälle ajelulle puutarhaan, sillävälin kun Richelieu kamaripalvelijoittensa huostaan jääneenä kaikessa rauhassa nuorenteli itseään, mikä tärkeä toimitus vei Mahonin mainehikkaalta ja voitokkaalta sankarilta kokonaista kaksi tuntia.
Se oli kuitenkin paljoa lyhempi aika kuin mitä Taverney mielessään oli edellyttänyt siihen kuluvan, ja täsmälleen kello yksitoista näki tähystelevä parooni marskin vaunujen pysähtyvän Palatsin ulkoportaitten eteen, missä vartioupseerit kumarsivat Richelieulle lakeijain saattaessa hänet sisään.
Taverneyn sydän pamppaili rajusti; hän keskeytti ajelunsa ja asteli hitaasti, paljoa hitaammin kuin hänen kiihtynyt mielentilansa olisi sallinut, lasiparvekkeelle, missä hyvä joukko vähemmän suosittuja hovimiehiä, upseereja anomuskirjeineen ja kunnianhimoisia pikku aatelismiehiä seisoskeli kuin kuvapatsaat liukkaalla parketilla, varsin sopivalla alustalla tämänlaatuisille onnettaren kosiskelijoille.
Taverney sekoittausi huokaillen väkijoukkoon, mutta kuitenkin pitäen huolta, että sai valituksi itselleen ikkunakomeron, mistä olisi marskin tavattavissa tämän palatessa hänen majesteettinsa luota.
"Oh", mutisi hän hampaittensa välistä, "että täytyy olla karkotettuna näiden maajunkkarien ja likaisten töyhtöniekkojen joukkoon, minun, joka kuukausi sitten tuttavallisesti aterioitsin hänen majesteettinsa pöydässä!"
Ja hänen rypistyneiden kulmakarvojensa alla heräsi useampi kuin yksi häpeällinen epäluulo, joka olisi saanut Andrée-paran punastumaan.
35.
Kuninkaitten muisti.
Lupauksensa mukaan Richelieu oli rohkeasti mennyt asettumaan hänen majesteettinsa näkyville juuri sillä hetkellä, kun Condén prinssi ojensi hänelle paidan. Kun kuningas näki marskin, kääntyi hän niin äkillisellä liikkeellä poispäin, että paita oli pudota lattialle ja prinssi aivan kummastuneena hiukan peräytyi.
— Anteeksi, serkkuni, — sanoi Ludvig XV osoittaakseen prinssille, että tämä tuima liike ei tarkoittanut häntä.
Richelieu puolestaan käsittikin varsin hyvin, että kiukku kohdistui häneen. Mutta kun hän oli saapunut varmassa aikomuksessa tarpeen tullen esille loihtiakseen kaiken tämän suuttumuksen, jotta saisi vakavan selityksen, hän muutti rintamaa, kuten oli tehnyt Fontenoyn luona, ja asettui paikalle, minkä kautta kuninkaan oli kuljettava työhuoneeseensa.
Kun kuningas ei enää nähnyt marskia, hän alkoi vapaasti ja ystävällisesti keskustella. Hän pukeutui, ehdotti metsästysretkeä Marlyyn ja neuvotteli kauan serkkunsa kanssa; sillä Condén prinsseillä on aina ollut suuri maine taitavina metsästäjinä.
Mutta sillä hetkellä, kun hän kaikkien muiden poistuttua oli menossa työhuoneeseensa, hän huomasi Richelieun miellyttävässä asennossa valmistelevan tenhoavinta kumarrusta, mikä oli nähty Lauzunin ajoista asti, ja hän, kuten muistamme, tervehti ylen mestarillisesti. Ludvig XV pysähtyi melkein hämillään.
— Vielä täällä, hra de Richelieu? — sanoi hän.
— Niin, sire, valmiina teidän majesteettinne palvelukseen.
— Mutta ettekö sitten lähde Versaillesista?
— Neljänkymmenen vuoden aikana, sire, olen harvoin poistunut täältä muuten kuin teidän majesteettinne asioissa.
Kuningas pysähtyi aivan marskin eteen.
— Antakaahan kuulla, — virkkoi hän, — teillä on minulle jotakin asiaa, eikö niin?
— Minullako, sire? — sanoi Richelieu hymyillen. — Mitä se olisi?
— Mutta, lempo soikoon, tehän ahdistelette minua, herttua! Enkö sitä olisi huomannut?
— Niin, sire, rakkaudellani ja kunnioituksellani; kiitos, sire.
— Oh, te ette ole minua ymmärtävinänne; mutta te ymmärrätte minut oivallisesti. No niin, minulla, muistakaa se, herra marski, ei ole teille mitään sanottavaa.
— Eikö mitään, sire?
— Ei yhtään mitään.
Richelieu turvautui mitä täydellisimpään välinpitämättömyyteen.
— Sire, — virkkoi hän, — minulla on aina ollut onni sanoa itselleni sielussani ja omassatunnossani, että hartauteni kuningasta kohtaan on ollut epäitsekästä; tärkeä seikka, sire, niiden neljänkymmenen vuoden kuluessa, joista teidän majesteetillenne mainitsin. Eivät edes kadehtijani voi väittää, että kuningas koskaan olisi minulle mitään antanut. Siinä suhteessa maineeni onneksi on horjumaton.
— No, herttua, pyytäkää, jos jotakin tarvitsette, mutta pyytäkää pian.
— Sire, minä en tosiaan tarvitse mitään, ja tällä hetkellä rajoitun rukoilemaan teidän majesteetiltanne…
— Mitä?
— Että suvaitsisitte vastaanottaa kiitokset…
— Keltä?
— Sire, eräältä, joka on kuninkaalle suuressa kiitollisuudenvelassa.
— Mutta sanokaa sitten suoraan!
— Eräältä, sire, jolle teidän majesteettinne on osoittanut erinomaisen armon… Ah, kun on saanut kunnian istua teidän majesteettinne pöydässä, kun on nautinnokseen kuunnellut hienoaistista ja henkevää keskustelua, hurmaavaa iloisuutta, jotka tekevät teidän majesteetistanne jumalaisen pöytätoverin, silloin, sire, ei sitä koskaan unohda, vaan tottuu sitä mielihyvällä alati muistelemaan!
— Te olette liukaskielinen imartelija, hra de Richelieu.
— Oh, sire…
— Lyhyesti, kenestä te puhutte?
— Ystävästäni Taverneystä.
— Ystävästänne? — huudahti kuningas.
— Anteeksi, sire.
— Taverneystä! — toisti kuningas eräänlaisella kauhulla, joka kovin kummastutti herttuaa.
— Mitäpä sille voi, sire! Vanha toveri… Hän pysähtyi silmänräpäykseksi.
— Mies, joka on yhdessä minun kanssani palvellut Villarsin johdolla.
Hän pysähtyi vielä.
— Tiedätte, sire, että tässä maailmassa on tapana nimittää ystäviksi kaikkia niitä, jotka tuntee, kaikkia niitä, jotka eivät ole vihollisiamme; se on kohtelias sana, johon useinkaan ei paljoa sisälly.
— Vaarallinen sana, herttua, — jatkoi kuningas katkerasti: — sitä sanaa on säästellen käyteltävä.
— Teidän majesteettinne neuvot ovat viisauden käskyjä. Hra deTaverney siis…
— Hra de Taverney on siveetön ihminen.
— Kah, sire, — myöntyi Richelieu, — kautta ritarikunniani, enkö sitä aavistellut!
— Mies, jolta puuttuu hienotuntoisuutta, hra marski.
— Mitä hänen hienotunteisuuteensa tulee, sire, en puhu siitä teidän majesteetillenne; vastaan vain asioista, mitkä tiedän.
— Mitä, ettekö mene takuuseen ystävänne, vanhan toverinne hienotuntoisuudesta, miehen, joka on kanssanne palvellut Villarsin johdolla, vieläpä miehen, jonka olette minulle esitellyt? Totta kai te hänet tunnette!
— Hänet itsensä kylläkin, sire; mutta en hänen hienotuntoisuuttaan. Sully sanoi kantaisällenne Henrik IV:lle, että oli nähnyt hänen kuumeensa poistuvan viheriäiseen viittaan puettuna. Minun täytyy nöyrästi tunnustaa, sire, että en ole koskaan tiennyt, millaisessa puvussa Taverneyn hienotunteisuus esiintyy.
— Sitten, marski, minä sanon sen teille; hän on ilkeä ihminen, joka on näytellyt häijyä osaa.
— Oh, kun teidän majesteettinne sen sanoo…
— Niin, monsieur, minä sen sanon!
— Hyvä, — vastasi Richelieu, — tuolla puheella teidän majesteettinne karkoittaa kokonaan hämmennyksen!. Ei, sen myönnän, Taverney ei ole mikään hienotuntoisuuden esikuva, olen sen kyllä huomannutkin. Mutta käsitättehän, sire, että niin kauan kuin teidän majesteettinne ei ole suvainnut minulle ilmaista mielipidettänne…
— Kuulkaa sitten, herraseni: minä inhoan häntä.
— Ah, tuomio on julistettu, sire. Onneksi miespoloiselle, — jatkoi Richelieu, — on hänellä vaikutusvaltainen puoltaja teidän majesteettinne luona.
— Mitä tarkoitatte?
— Jos isä on onnettomuudekseen suututtanut kuningasta
— Kovin.
— Sitä en kiellä, sire.
— Mitä sitte sanotte?
— Sanon, että eräs sinisilmäinen ja vaaleakutrinen enkeli…
— En käsitä teitä, herttua.
— Ette tietenkään, sire.
— Mutta kuitenkin tahtoisin teitä käsittää, sen tunnustan.
— Minunlaistani tolvanaa, sire, vapisuttaa ajatus kohottaa sen hunnun reunaa, jonka alle kätkeytyy niin paljon suloisia lemmensalaisuuksia; mutta minä toistan, että sangen suuressa kiitollisuudenvelassa Taverney on sille, joka hänen edukseen lepyttää kuninkaallisen vihan. Ah niin, neiti Andrée on epäilemättä enkeli!
— Neiti Ardrée on pieni hirviö ruumiiltaan niinkuin hänen isänsä on sielultaan! — huudahti kuningas.
— Siunatkoon! — virkkoi Richelieu kovin kummastuneena. — Me siis petyimme, ja tuo kaunis ulkomuoto…?
— Älkää enää koskaan puhuko minulle siitä tytöstä, herttua; minua puistattaa, kun häntä vain ajattelenkin.
Richelieu pani tekopyhästi kätensä ristiin.
— Oi, hyvä Jumala, — huudahti hän, — ulkomuoto pettää… Jos ei teidän majesteettinne, valtakunnan ensimäinen tuntija, jos ei teidän majesteettinne, joka olette itse erehtymättömyys, sitä minulle vakuuttaisi, miten voisin sen uskoa?… Mitä, sire, niinkö epämuodostunut olento?
— Vielä pahempaakin, monsieur; häntä vaivaa tauti… kauhea tauti… siinä oli ansa, hyvä herttua. Mutta Jumalan tähden, ei sanaakaan enää hänestä, te tappaisitte minut.
— Oi taivas, — huudahti Richelieu, — en avaa enää suutanikaan, sire. Minäkö aiheuttaisin teidän majesteettinne kuoleman! Oi, mikä suru! Voi, millainen perhe! Kylläpä se poikaparka on onneton!
— Mutta kenestä te minulle nyt vielä puhutte?
— Oh, tällä kertaa eräästä teidän majesteettinne uskollisesta, vilpittömästä, hartaasta palvelijasta. Niin, hän on todella esimerkiksi kelpaava, ja oikeinpa olette häntä arvostellutkin. Tällä kertaa takaan, että suosionosoituksenne eivät ole langenneet harhaan.
— Mutta kenestä sitten on kysymys, herttua? Puhukaa suunne puhtaaksi, minulla on kiire.
— Minä tarkoitan, — vastasi Richelieu sulavasti, — edellisen poikaa ja jälkimäisen veljeä, sire. Tarkoitan Filip de Taverneytä, sitä urheata nuorta miestä, jolle teidän majesteettinne on antanut rykmentin.
— Olenko minä antanut rykmentin jollekulle?
— Kyllä, sire, rykmentin, jota Filip de Taverney tosin vielä odottaa, mutta jonka sittenkin olette antanut.
— Minäkö?
— Niin totisesti uskon, sire!
— Te olette hullu.
— Kah!
— En ole antanut kerrassaan mitään, marski
— Todellako?
— Miksi hitossa tahdotte siihen sekaantua?
— Mutta, sire…
— Koskeeko se asia teitä?
— Minuako? Ei vähääkään.
— Te olette siis vannonut kiduttavanne minut kuoliaaksi tuohon rätisevään orjantappurakimppuun sytyttämällänne hiljaisella tulella?
— Mitäpä sille voin, sire! Minusta näytti (nyt kyllä huomaan erehtyneeni), minusta näytti, että teidän majesteettinne oli luvannut…
— Mutta enhän minä sellaiseen puutu, herttua. Onhan minulla sotaministerini. En minä jakele rykmenttejä… Rykmentti! Mokoman valheen ovat teille uskottaneet! Ah, te olette tuon pesäkunnan asianajaja? Sanoinhan teille, että teitte väärin, kun puhuitte minulle; nyt olette saattanut vereni aivan kiehuntaan!
— Oh, sire!
— Niin, kiehuntaan. Hiisi periköön asianajajan; nyt on ruuansulatukseni koko päiväksi häiritty.
Tämän lausuttuaan kuningas käänsi herttualle selkänsä ja riensi raivoissaan työhuoneeseensa, jättäen Richelieun onnettomammaksi kuin sanoin voi kuvailla.
"No, tällä kertaa", mutisi vanha marski, "tietää, mistä päin tuuli käy".
Ja tomuttaen itseään nenäliinallaan, sillä taistelun kuumuudessa hän oli aivan pölyttynyt tekotukastaan varisseesta hiusjauheesta, Richelieu suuntasi askeleensa parvekkeelle, jonka kulmauksessa hänen ystävänsä palavalla levottomuudella häntä odotti.
Tuskin oli marski näyttäytynyt, kun parooni saaliinsa kimppuun hyökkäävän hämähäkin tavoin kiirehti kuulemaan vereksiä uutisia. Vilkkain katsein, sydämellisyyttä teeskennellen ja käsivarret sirosti puuskassa astui hän esiin.
— No, mitä uutta? — kysyi hän.
— Niin, sellaisia uutisia, monsieur, — vastasi Richelieu suoristautuen, ivallinen hymy suupielessä ja sipaisten halveksivalla eleellä poimukaulustaan, — sellaisia uutisia, että pyydän teitä olemaan minua enää puhuttelematta.
Taverney katseli herttuaa kummastuksesta laajentunein silmin.
— Niin, te olette kovin pahoittanut kuningasta, — jatkoi Richelieu, — ja ken pahoittaa kuningasta, loukkaa minua.
Taverney seisoi hämmästyksissään paikaltaan liikkumatta kuin olisivat hänen jalkansa kasvaneet kiinni marmorilattiaan.
Richelieu taasen astui eteenpäin. Ehdittyään lasiparvekkeen ovelle, missä hänen lakeijansa häntä odotti, hän huusi:
— Luciennesiin!
Ja niin hän katosi.
36.
Andréen pyörrytyskohtaukset.
Kun Taverney oli toipunut ja perusteellisesti ehtinyt syventyä siihen, mitä hän nimitti onnettomuudekseen, hän käsitti hetken tulleen hankkia vakava selitys näiden monien ikävyyksiensä varsinaiselta aiheuttajalta.
Kiehuen kiukusta ja närkästyksestä hän siis suuntasi kulkunsa Andréen asunnolle.
Nuori tyttö viimeisteli juuri pukuaan, kohottaen pyöreitä käsivarsiaan, sitoakseen korvansa taakse kaksi kapinallista hiussuortuvaa.
Andrée kuuli isänsä askeleet eteisestä, juuri kun hän kirja kainalossa oli astumassa kynnyksensä yli.
— Ah, hyvää päivää, Andrée! — virkkoi de Taverney. — Aiot mennä ulos?
— Niin, isä.
— Yksinäsikö?
— Kuten näette
— Olet siis vielä yksinäsi?
— Nicolen karkaamisen jälkeen en ole ottanut uutta kamarineitoa.
— Mutta ethän voi yksinäsi pukeutua, Andrée, se vahingoittaa sinua; nainen, joka sillä tavoin pukeutuu, ei menesty hovissa. Olin suositellut sinulle jotakuta toista, Andrée.
— Anteeksi, isä, mutta madame la dauphine odottaa minua.
— Vakuutan sinulle, Andrée, — vastasi Taverney kuumentuen puhuessaan, — vakuutan sinulle, neitiseni, että tuolla yksinkertaisuudellasi vielä teet itsesi täällä naurettavaksi.
— Rakas isä…
— Naurunalaiseksi joutuminen vahingoittaa kaikkialla, mutta varsinkin hovissa.
— Isä, tahdon miettiä asiaa. Mutta tällä hetkellä hänen kuninkaallinen korkeutensa dauphine suo minulle anteeksi vaatimattomamman pukuni, siksi että tahdon mahdollisimman pian ehtiä hänen luokseen.
— Mene sitten, mutta koetahan tulla takaisin niin pian kuin pääset vapaaksi; sillä minun on haasteltava kanssasi vakavasta asiasta.
— Kyllä, isä, — vastasi Andrée, aikoen jatkaa matkaansa.
Parooni katseli häntä terävästi.
— Odota, odota, — huusi hän, — ethän voi tuon näköisenä mennä.Olet unohtanut kasvomaalisi, mademoiselle; olet peloittavan kalpea.
— Niinkö, isä? — sanoi Andrée pysähtyen.
— Mutta mitä sinä itseäsi kuvastimesta katsellessasi oikeastaan ajattelet? Poskesi ovat vahan vaaleat, ja silmiäsi saartaa suuret siniset renkaat. Tuollaisena ei kukaan mene ulos, neitiseni, ellei tahdo peljästyttää ihmisiä.
— Minulla ei ole enää aikaa muuttaa mitään ulkoasussani, isä.
— Se on kauheaa, ihan inhoittavaa! — huudahti Taverney kohauttaen olkapäitään. — Mokomia naishenkilöitä on vain yksi maailmassa, ja se ainoa on minun tyttäreni! Mikä julma kohtalo! Andrée, Andrée!
Mutta Andrée oli jo ehtinyt portaitten alipäähän. Hän kääntyi.
— Sano edes olevasi sairas, — huudahti Taverney; — tee hiidessä itsesi toki mielenkiintoiseksi, ellet tahdo laittautua kauniiksi!
— Oh, mitä siihen tulee, isä, on se minulle helppoa. Voin valehtelematta sanoa olevani sairas, sillä todellakin tunnen itseni tällä hetkellä pahoinvoivaksi.
"Tjaa", mutisi parooni; "se nyt vielä puuttui… sairas!" Sitten hän lisäsi hampaittensa välistä: "Lempo vieköön nuo siveät nuket!"
Hän astui tyttärensä kamariin ja ryhtyi siellä tarkkaan tutkimaan kaikkea, mikä helpoittaisi hänen arveluitaan ja auttaisi hänet saamaan asiasta jonkun määrätyn käsityksen.
Sillä välin Andrée kulki puistikon poikki pitkin kukkapengerten reunustaa. Välillä kohotti hän päätänsä hengittääkseen raittiimpaa ilmaa; sillä äsken puhjenneiden kukkien tuoksu nousi liian voimakkaana hänen aivoihinsa aiheuttaen hänelle huimausta.
Rasittuneena ja horjuen päivänpaahteessa sekä etsien tukea ympäriltään nuori tyttö saapui, taistellen outoa pahoinvointia vastaan, Trianonin etusaliin asti, missä kruununprinsessan huoneen kynnyksellä seisova rouva de Noailles ensi sanakseen antoi Andréen ymmärtää, että olikin jo aika saapua ja että häntä odotettiin.
Prinsessan virallinen ääneenlukija, apotti ——— söi parhaillaan aamiaista hänen kuninkaallisen korkeutensa kanssa, joka toisinaan osoitti tällaista suosiota tuttavallisesti kohtelemilleen henkilöille.
Apotti kehui oivallisia voikakkuja, joita saksalaiset emännät niin taitavasti pinoovat kerman kera tarjotun kahvikupin ympärille. Lukemisen asemesta hän kertoili Marie-Antoinettelle kaikenlaisia sanomalehtien toimistoista ja valtiomiehiltä keräämiänsä Wienin uutisia; sillä siihen aikaan politikoitiin tosiaan yhtä paljon taivasalla kuin virastojen salaisimmissa sokkeloissa, eikä ollut suinkaan harvinaista, että ministeriössä saatiin kuulla uutisia, joita Palais-Royalin herrat tai Versaillesin lehtokujien ritarit olivat arvanneet, elleivät sepittäneet.
Apotti jutteli varsinkin viimeisistä viljan kalleudesta johtunutta salakapinaa koskevista huhuista, jonka kapinan hra de Sartines hänen sanojensa mukaan kuitenkin oli väleen tukahuttanut lähettämällä viisi pahinta jyväkeinottelijaa Bastiljiin.
Andrée astui sisään. Dauphinellakin oli toisinaan päänsärkyä ja oikkuja. Papin rupattelu oli häntä huvittanut; Andréen kirja, joka saapui vasta keskustelun jälkeen, tuntui ikävystyttävältä. Senvuoksi sanoi hän ylimääräiselle lukijattarelleen, että tämän olisi paremmin otettava ajasta vaari, ja lisäsi, että itsessään hyvä asia oli oikealla ajallaan vielä parempi.
Hämillään moitteesta, jonka aiheettomuus koski häneen kipeästi, Andrée ei vastannut mitään, vaikka hän olisi voinut sanoa isänsä häntä viivyttäneen sekä olleensa pakoitettu kävelemään hitaasti, koska tunsi pahoinvointia.
Ei, hämillään ja tuskaantuneena hän painoi päänsä alas, sulki silmänsä kuin kuolevainen ja menetti tasapainonsa. Ainoastaan rouva de Noailles'n väliintulo ehkäisi hänet kaatumasta.
— Miten teillä on vähän ryhtiä, mademoiselle! — mutisi hovitapojen vartijatar.
Andrée ei vastannut.
— Mutta, herttuatar, hänhän on sairas! — huudahti dauphine ja nousi rientääkseen Andréen luo.
— Ei, ei, — vastasi Andrée vilkkaasti, silmät täynnä kyyneliä; — ei, teidän korkeutenne, minä voin hyvin tai ainakin voin jo paremmin.
— Mutta katsokaa toki, herttuatar, hän on yhtä valkoinen kuin nenäliinansa. Muuten on kaikki minun syyni, joka häntä toruin. Lapsi-parka, istukaa, minä tahdon sitä.
— Madame…
— Kas niin, minä käsken!… Luovuttakaa hänelle saranatuolinne, herra apotti.
Andrée istuutui, ja tämän lempeän ystävällisyyden vaikutuksesta hänen mielensä vähitellen kirkastui ja väri palasi hänen poskilleen.
— Kas niin, mademoiselle, voitteko nyt lukea? — kysyi kruununprinsessa.
— Oh, kyllä, aivan varmaan; toivon ainakin.
Ja Andrée avasi kirjansa siitä kohdasta, mihin eilen oli lopettanut lukemisensa, ja alotti äänellä, jonka hän koetti tehdä mahdollisimman selväksi ja miellyttäväksi.
Mutta tuskin oli hänen katseensa liidellyt pari kolme sivua, kun hänen silmiensä edessä leijailevat pienet mustat atoomit rupesivat pyörimään, vapisemaan ja kävivät epäselviksi.
Andrée kalpeni uudestaan, kylmä hiki nousi rinnalta hänen otsalleen ja mustat renkaat, joista Taverney niin katkerasti oli tytärtään moittinut, laajenivat hänen silmiensä ympärillä, niin että dauphine, joka Andréen epäröidessä oli kohottanut päätänsä, huudahti:
— Vielä!… Katsokaa, herttuatar, tyttö on todella sairas, hän menee tainnuksiin.
Ja tällä kertaa kruununprinsessa itse riensi noutamaan pullon hajusuolaa, jota hän antoi lukijattarensa hengittää. Täten toipuneena Andrée yritti jälleen ottaa kirjansa, mutta turhaan; hänen käsiinsä oli jäänyt hermostunut vavistus, jota muutamaan minuuttiin mikään ei voinut tyynnyttää.
— Aivan varmasti, herttuatar, — virkkoi Marie-Antoinette, — Andrée on kovin sairas, enkä tahdo, että hän tänne jäämällä pahentaa tilaansa.
— Sitten neidin on viipymättä palattava kotiinsa.
— Miksi niin, madame? — kysyi kruununprinsessa.
— Siksi, — vastasi hovinainen syvään kumartaen, — että isorokko alkaa tällä tavalla.
— Isorokko?…
— Niin, pyörrytyksellä, tainnuksiin menolla, vilunväreillä. Apotti luuli rouva de Noailles'n mainitseman vaaran kovin uhkaavan itseään, sillä hän nousi heti ylös ja käyttäen hyväkseen naishenkilön pahoinvoinnin suomaa tilaisuutta hän muka hienotuntoisuudesta hiipi pois varpaillaan niin taitavasti, että kukaan ei hänen katoamistaan huomannut.
Kun Andrée näki itsensä niin sanoaksemme dauphinen käsivarsilla, häpeä siitä, että sillä tavoin oli vaivannut niin ylhäistä prinsessaa, antoi hänelle jälleen voimia tai pikemmin rohkeutta. Sen vuoksi hän lähestyi ikkunaa helpommin hengittääkseen.
— Sillä tavoin ei oteta raitista ilmaa, rakas neitiseni, — sanoi dauphine. — Palatkaa kotiinne, minä lähetän jonkun teitä saattamaan.
— Oh, vakuutan teille, madame, — vastasi Andrée, — että olen jo aivan toipunut. — Voin kyllä yksinäni mennä kotiin, koska teidän korkeutenne suvaitsee antaa minulle luvan lähteä.
— Niin, niin, ja olkaa levollinen, — rauhoitti kruununprinsessa, — teitä ei enää toruta, koska olette niin herkkätunteinen, pieni veitikka.
Liikutettuna tästä ystävällisyydestä, joka todisti melkein sisarellista osanottoa, Andrée suuteli suojelijattarensa kättä ja lähti huoneesta dauphinen seuratessa häntä levottomana silmillään. Kun hän oli ehtinyt alas portaista, prinsessa huusi hänelle ikkunasta:
— Älkää palatko heti asuntoonne, mademoiselle; kävelkää ensin hiukkasen puutarhassa, tämä päiväpaiste tekee teille hyvää.
— Ah, hyvä Jumala, teidän ylhäisyytenne on minulle niin armollinen! — vastasi Andrée hiljaa.
— Ja olkaa hyvä ja lähettäkää minulle takaisin apotti, joka on tuolla tekemässä kasvitieteellisiä tutkimuksia hollantilaisten tulpaanien neliössä.
Tavatakseen apotin täytyi Andréen tehdä mutka; hän astui kukkasarkojen välitse.
Hän käveli pää kumarassa, vielä hiukan näännyksissä omituisista pyörrytyskohtauksista, joita hän oli aamusta asti kokenut, eikä kiinnittänyt mitään huomiota kukkivien pensasaitojen ja valkopyökki-lehtojen yli lentäviin säikähtyneihin lintuihin enempää kuin ajuruohossa ja tuoksuvissa sireenipensaissa suriseviin mehiläisiinkään.
Hän ei edes huomannut parinkymmenen askeleen päässä itsestään kahta keskenään haastelevaa miestä, joista toinen seurasi häntä hämmentynein ja levottomin katsein.
He olivat Gilbert ja hra de Jussieu.
Edellinen kuunteli lapioonsa nojaten oppinutta professoria, joka hänelle selitteli, miten herkkiä kasveja oli kasteltava, joten vesi vain keveästi kostuttaisi maata, siihen pysähtymättä.
Gilbert näkyi perin innokkaasti kuuntelevan opetusta, ja hra de Jussieun mielestä tämä tulinen rakkaus tieteeseen olikin aivan luonnollista, sillä hänen opetuksensa oli sellaista, joka yleisillä luennoilla nostatti suosionhuutoja opiskelevien penkeiltä. Ja eikö köyhälle puutarhurille ollut arvaamaton onni saada nauttia niin suuren mestarin opastusta itse luonnon helmassa?
— Näette, hyvä nuorukainen, teillä on tässä neljää maanlaatua, — sanoi hra de Jussieu, — ja jos tahtoisin, voisin vielä löytää kymmenen muuta sekoitettuna näihin neljään päälajiin. Mutta puutarhurin oppilaalle olisi eroitus ehkä liian hieno. Kuitenkin on niin, että kukkasten viljelijän pitää maistaa maata aivan kuin puutarhurin on maisteltava hedelmiä. Käsittänettehän minut, Gilbert?
— Kyllä, monsieur, — vastasi Gilbert tuijottavin silmin ja suu raollaan, sillä hän oli nähnyt Andréen, ja paikaltaan, missä hän nyt seisoi, hän saattoi yhä katsella tyttöä, antamatta professorin aavistaa, että hänen opetustaan ei täysin tarkkaavaisesti ja ymmärryksellä kuunneltu.
— Maistaakseen maata, — jatkoi hra de Jussieu, jota Gilbertin näennäisesti odottava äänettömyys yhä vietteli puhumaan, — asetetaan kourallinen multaa harvaan vasuun, johon ylhäältäpäin varovaisesti pirskoitetaan muutama vesipisara, ja sitten maistetaan tätä vettä, kun se on suotautunut mullan läpi ja tihkuu vasun pohjasta ulos. Eräiden luonnonainesten suolaperäinen, kitkerä, äitelä tai tuoksuva maku soveltuu erinomaisesti niiden kasvien nesteisiin, joita siinä tahdotaan viljellä; sillä luonnossa, sanoo entinen suojelijanne hra de Rousseau, kaikki on yhdenmukaisuutta, samallaistumiseen pyrkimistä.
— Hyväinen aika! — huudahti Gilbert ojentaen käsivartensa
— Mikä nyt on?
— Häh pyörtyy, monsieur, hän pyörtyy!
— Kuka hän? Oletteko hullu?
— Hän, hän!
— Hän?
— Niin, — vastasi Gilbert kiihkeästi, — eräs naishenkilö.
Sekä hänen säikähdyksensä että kalpeutensa olisivat ilmiantaneet hänet samoin kuin sana hän, ellei hra de Jussieu olisi kääntänyt silmiään toisaalle seuratakseen hänen kätensä suuntaa.
Tähän suuntaan katsoessaan hra de Jussieu näki todellakin Andréen, joka oli laahustanut erään valkopyökin taakse ja sinne päästyään lysähtänyt penkille, jääden siihen liikkumattomaksi ja ollen menettämäisillään viimeisenkin tajuntansa.
Oli juuri se hetki, jolloin kuninkaan oli tapana käydä madame la dauphinen luona, ja nyt hän juuri saapui hedelmäpuutarhan kautta, joka eroitti ison Trianonin pienestä. Hänen majesteettinsa ilmaantui siis aivan äkkiä.
Hänellä oli kädessään punainen, ihmeellisen aikaisin kypsynyt persikka, ja oikeana itsekkäänä kuninkaana hän mietti, eikö Ranskalle olisi paljoa onnellisempaa, että hän itse söisi tuon persikan kuin että se annettaisiin dauphinelle.
Hra de Jussieun kiire rientää Andréen luo, jota likinäköinen kuningas tuskin eroitti, vielä vähemmin tunsi, sekä Gilbertin tukahutetut, suurinta kauhua ilmaisevat huudot saivat hänen majesteettinsa astumaan ripeämmin.
— Mikä on, mikä on? — kysyi Ludvig XV, lähestyen valkopyökki-ryhmää, josta hänet enää eroitti vain käytävän leveys.
— Kuningas! — huudahti hra de Jussieu, kannatellen nuorta tyttöä käsivarsillaan.
— Kuningas! — mutisi Andrée mennen kokonaan tainnuksiin.
— Mutta kuka siellä sitten on? — toisti Ludvig XV. — Nainen? Mikä häntä vaivaa, sitä naishenkilöä?
— Pyörtymys, sire.
— Ah, antakaahan nähdä, — virkkoi Ludvig XV.
— Hän on aivan tajutonna, sire, — lisäsi hra de Jussieu, osoittaen penkille ojentunutta jäykkää ja liikkumatonta tyttöä, jonka hän oli siihen laskenut.
Kuningas lähestyi, tunsi Andréen ja huudahti kauhistuen:
— Taas!… Oih, tämähän on hirveätä! Sellaista tautia potevien olisi pysyttävä kotonaan; on sopimatonta tuolla tavoin kaiken päivää kuolla ihmisten nähden.
Ja Ludvig XV kääntyi äkkiä takaisin mennäkseen pikku Trianonin paviljonkiin ja mutisi satoja epämieluisia asioita Andrée-poloisesta.
Hra de Jussieu, joka ei tuntenut aikaisempia tapahtumia, seisoi hetkisen aivan hämillään; sitten hän kääntyi ja nähden kymmenen askeleen päässä Gilbertin pelkoa ja levottomuutta ilmaisevassa asennossa huusi:
— Tule tänne, Gilbert; sinä olet voimakas, saat kantaa neiti deTaverneyn hänen asuntoonsa.
— Minäkö! — sanoi Gilbert hätkähtäen. — Minäkö kantaisin häntä, minäkö veisin hänet vuoteeseensa? En, en; sitä hän ei minulle koskaan antaisi anteeksi, ei koskaan!
Ja hän kiiti pois kuin hullu, huutaen apua.
37.
Tohtori Louis.
Muutaman askeleen päässä paikalta, missä Andrée oli mennyt tainnuksiin, työskenteli kaksi puutarharenkiä, ja Gilbertin huudoista riensivät nämä saapuville ja kantoivat hra de Jussieun käskyä totellen Andréen hänen kammioonsa, sillä välin kun Gilbert kaukaa ja pää kumarassa seurasi tätä tunnotonta ruumista synkkänä kuin uhrinsa paarien jälestä kulkeva murhamies.
Heidän saavuttuaan ulkoportaille hra de Jussieu vapautti puutarharengit taakastaan. Andrée oli nyt avannut silmänsä.
Äänten melu ja merkitsevä hoppu, jota sattuu kaikissa onnettomuustapauksissa, vietteli hra de Taverneyn ulos huoneesta. Tämä näki tyttärensä yhä horjuvana yrittävän nousta astuakseen hra de Jussieun tukemana portaita ylös. Hän riensi esille ja kysyi kuten kuningas oli kysynyt:
— Mikä on, mikä on?
— Ei mikään, isäni, — vastasi Andrée heikosti, — pahoinvointia, hiukan päänkivistystä.
— Neiti on siis teidän tyttärenne, monsieur? — sanoi hra deJussieu, tervehtien.
— Niin on, monsieur.
— En siis voisi jättää häntä parempiin käsiin; mutta kysykää taivaan nimessä lääkärin neuvoa.
— Oh, ei se mitään ole, — sanoi Andrée.
Ja Taverney toisti:
— Varmaan se ei ole mitään.
— Toivoakseni ei, — virkkoi hra de Jussieu; — mutta neiti oli todellakin hyvin kalpea.
Sitten hän saatettuaan Andréen portaitten ylimmälle askelmalle sanoi hyvästi.
Isä ja tytär jäivät kahden kesken. Taverney, joka Andréen poissaollessa ei ollut laiminlyönyt kaikin puolin harkita asiaa, tarttui seisaalleen jäänyttä Andréeta kädestä, vei hänet sohvalle istumaan ja istahti itse hänen viereensä.
— Anteeksi, monsieur, — sanoi Andrée; — mutta olkaahan hyvä ja avatkaa ikkuna; minä tarvitsen ilmaa.
— Minulla oli aikomus vakavasti puhella kanssasi, Andrée, ja tässä häkissä, joka sinulle on annettu asunnoksi, henkäyskin kuuluu joka puolelle; mutta saman tekevä, minä puhun hiljaa.
Ja hän avasi ikkunan, palaten sitten istumaan tyttärensä viereen, ja virkkoi päätään pudistaen:
— Täytyy myöntää, että kuningas, joka alussa oli osoittautunut meitä kohtaan niin huomaavaiseksi, ei anna todistusta kohteliaisuudestaan jättämällä sinut asumaan tällaiseen hökkeliin.
— Rakas isä, — vastasi Andrée, — tiedättehän, että se on tämän linnan suuri puutteellisuus.
— Olkoonpa ahdasta muille, — sanoi Taverney vihjaavalla hymyllä, — sen voin, jos tiukka tulee, käsittää, tyttäreni; mutta kun on kysymys sinusta, en sitä tosiaan käsitä.
— Teillä on liian suuria ajatuksia minusta, isä, — vastasi Andrée hymyillen, — mutta valitettavasti eivät kaikki ole samaa mieltä.
— Päinvastoin, tyttäreni, kaikki, jotka sinut tuntevat, ajattelevat kuten minä.
Andrée kumarsi niinkuin hän olisi kumartanut kiittääkseen vierasta henkilöä, sillä nämä isän kohteliaisuudet alkoivat tehdä hänet vähän levottomaksi.
— Ja, — jatkoi Taverney samaan mairittelevaan sävyyn, — ja… kuningas tuntee sinut luullakseni?
Puhuessaan hän heitti tyttäreensä katseen, jonka tutkiva ilme oli sietämätön.
— Kuningashan tuntee minua perin vähän, — vastasi Andrée mitä luonnollisimmalla tavalla, — ja arvatakseni olen varsin vähäpätöinen hänen silmissään.
Nämä sanat kuullessaan parooni hätkähti.
— Vähäpätöinen! — huudahti hän. — En tosiaan ollenkaan käsitä sanojasi, neitiseni. Vähäpätöinen! Kylläpä sinä arvostelet itsesi kovin halvaksi!
Andrée katseli isäänsä kummastuneena.
— Niin, niin, — jatkoi parooni, — minä sanon ja toistan sen, että liiallisessa kainoudessasi aivan unohdat oman arvosi.
— Oi, monsieur, te liioittelette kaikkea. Kuningas on tosin heltynyt perheemme onnettomuuksista; hän on suvainnut tehdä jotakin hyväksemme; mutta hänen majesteettinsa valtaistuinta ympäröi niin monet onnettomat, hänen kuninkaallinen kätensä jakelee niin paljon lahjoja, että hyväntyön jälkeen meidän ehdottomasti täytyi joutua unhoon.
Taverney katseli tytärtään terävästi, vieläpä eräänlaisella ihailulla hänen varovaisuutensa ja läpitunkemattoman vaiteliaisuutensa vuoksi.
— Kas niin, — virkkoi hän siirrähtäen lähemmäksi, — kas niin, rakas Andrée, isäsi on ensimäinen anoja, joka kääntyy puoleesi, ja toivon, ettet häntä sellaisena työnnä pois.
Andrée katseli nyt vuorostaan isäänsä selitystä pyytävän naisen tapaan.
— Kas niin, — jatkoi parooni, — me kaikki rukoilemme sinua, puhu puolestamme, tee jotakin omaistesi hyväksi…
— Mutta miksi te tätä minulle sanotte? Mitä tahdotte minua tekemään? — huudahti Andrée kummastuneena lauseen sävystä ja sisällöstä.
— Oletko halukas vai etkö anomaan jotakin minulle ja veljellesi?Puhu.
— Isä, — vastasi Andrée, — teen kaiken, mitä käskette minun tehdä; mutta ettekö sentään pelkää, että osoittaudumme liian ahneiksi? Kuningas on jo lahjoittanut minulle koristeen, jonka sanotte olevan enemmän kuin sadantuhannen livren arvoinen. Hänen majesteettinsa on sitäpaitsi luvannut veljelleni rykmentin. Me anastamme siis melkoisen määrän hovin suosionosoituksista.
Taverney ei voinut hillitä vihlovaa ja halveksivaa naurua.
— Neidin mielestä, — sanoi hän, — on siis kaikki riittävästi maksettu?
— Tiedän, isä, että teidän ansionne ovat suuret, — vastasi Andrée.
— Kuka lemmossa, — huudahti Taverney kärsimättömästi, — puhuu sinulle minun ansioistani?
— Mutta mistä te sitten puhutte?
— Kyllä sinä totta totisesti aivan naurettavasti minulle teeskentelet!
— Mitäpä teeskenneltävää minulla olisi, hyvä Jumala? — kysyi Andrée.
— Mutta minä tiedän kaiken, tyttäreni!
— Tiedätte…?
— Kaiken, sanon sinulle.
— Minkä kaiken, monsieur?
Ja tämä kömpelö hyökkäys mitä puhtainta omaatuntoa vastaan nostatti vaistomaisen punan Andréen kasvoille.
Isän kunnioitus lastaan kohtaan hillitsi Taverneyn yhä arkaluontoisemmiksi käyvistä kysymyksistään.
— No, olkoon sitten, kuten tahdot, — sanoi hän; — sinä, huomaan, haluat näytellä varovaista ja salaperäistä; olkoon niin! Sinä tahdot jättää isäsi ja veljesi unohduksessa menehtymään. Hyvä on, mutta muista sanani: ken ei heti alussa anasta itselleen valtaa, joutuu vaaraan, ettei sitä koskaan saavuta.
Ja Taverney pyörähti kantapäillään.
— En ymmärrä teitä, isä, — virkkoi Andrée.
— Hyvä, hyvä, mutta minä kyllä ymmärrän itseni, — vastasi Taverney.
— Kahden puhuessa se ei riitä.
— No, minä esitän ajatukseni selvemmin: Käytä kaikkea sitä ovelaa valtioviisautta, jolla luonto on sinut varustanut ja joka on suku-avumme, tilaisuuden tarjoutuessa rakentaaksesi perheemme ja oman onnesi. Kun ensi kerran näet kuninkaan, sano hänelle, että veljesi yhä odottaa nimitystään ja että sinä hiudut ilmattomassa huoneessa, josta puuttuu näköala. Sanalla sanoen, älä tee itseäsi naurettavaksi liiallisella rakkaudella ja liian suurella epäitsekkyydellä.
— Mutta, monsieur…
— Sano se kuninkaalle vielä tänä iltana.
— Mutta missä sitten luulette minun tapaavan kuninkaan?
— Ja lisää, että hänen majesteetilleen ei edes sovi tulla… Juuri kun Taverney epäilemättä selvemmillä sanoilla oli nostamaisillaan Andréen rinnassa jo kumeana kerääntyvän myrskyn ja pakoittamaisillaan hänet selitykseen, joka olisi valaissut salaisuuden, kuultiin askeleita portailta.
Parooni keskeytti heti puheensa ja riensi porraskaiteelle katsomaan, kuka tuli hänen tyttärensä luo. Kummastuksekseen Andrée näki isänsä vetäytyvän seinämälle.
Melkein samassa astui kruununprinsessa huoneeseen musta pukuisen, pitkään keppiin nojaavan herrasmiehen seurassa.