— Teidän korkeutenne! — huudahti Andrée, kooten kaikki voimansa mennäkseen dauphinea vastaan.
— Niin, pikku potilas, — vastasi prinsessa, — tuon teille lohdutusta ja lääkärin. Tulkaa, tohtori. Ah, hra de Taverney, — jatkoi prinsessa tuntiessaan paroonin, — tyttärenne sairastaa, ettekä te siitä lapsesta paljoa huolehdi.
— Madame… — änkytti Taverney.
— Tulkaa lähemmäksi, tohtori, — kehoitti dauphine hänelle ominaisella herttaisella ystävällisyydellä; — tulkaa, koettakaa tätä valtimoa, katselkaa noita raukeita silmiä ja sanokaa minulle, mikä kipu suojattiani vaivaa.
— Oi, madame, madame, miten ystävällistä! — mutisi nuori tyttö. —Miten uskallan vastaanottaa teidän kuninkaallisen korkeutenne?…
— Tässä asumuksessa, tarkoitatte, rakas lapsi; sitä pahempi minulle, joka olen teidät niin huonosti sijoittanut; tahdon ajatella asiaa. Kas niin, lapseni, antakaa kätenne lääkärilleni, hra Louis'lle, ja olkaa varuillanne: hän on samalla sekä ajattelija, joka arvaa, että oppinut, joka näkee.
Andrée ojensi hymyillen kätensä tohtorille.
Tämä, vielä nuori mies, jonka älykkäät piirteet todistivat, mitä dauphine oli hänen puolestaan luvannut, ei ollut huoneeseen tultuaan lakannut katselemasta ensin potilasta, sitten asuntoa ja vihdoin isän omituista, ainoastaan nolostumista, vaan ei ollenkaan levottomuutta ilmaisevia kasvoja.
Oppinut oli nyt näkevä, filosofi oli ehkä jo arvannut.
Tohtori Louis tutki kauan nuoren tytön valtimoa ja kyseli häneltä taudin oireita.
— Tunnen tavatonta inhoa kaikkeen ravintoon, — vastasi Andrée, — äkillisiä tempomisia, kovaa kuumuutta, joka äkkiä nousee päähän, värähdyksiä, sydämentykytystä ja pyörrytystä.
Andréen puhuessa synkistyi lääkärin muoto yhä enemmän. Lopuksi hän päästi tytön käden ja käänsi silmänsä poispäin.
— No, tohtori, — virkkoi prinsessa lääkärille, —quid? Niinhän neuvoa kysyvät sanovat. Onko lapsi vaarallisesti sairas, ja tuomitsetteko hänet kuolemaan?
Lääkäri loi silmänsä jälleen Andréehen ja tarkkasi häntä vielä kerran äänetönnä.
— Madame, — sanoi hän, — neidin sairaus on kaikkein luonnollisimpia.
— Onko se vaarallista?
— Ei, ei, ylimalkaan, — vastasi lääkäri hymyillen.
— No, hyvä sitten, — sanoi prinsessa hengittäen keveämmin; — älkää häntä liiaksi rohdoilla kiusatko.
— Oh, minä en kiusaa häntä laisinkaan, madame.
— Mitä, ettekö määrää hänelle mitään lääkkeitä?
— Neidin vaivassa eivät mitkään lääkkeet mitään tehoa.
— Niinkö?
— Niin, madame.
— Eivätkö mitkään?
— Eivät.
Ja ikäänkuin välttääkseen pitempää selitystä lääkäri sanoi hyvästi prinsessalle sillä verukkeella, että hänen potilaansa odottivat hänen käyntejään.
— Tohtori, tohtori, — ehätti dauphine, — jos ette sanonut tuota vain rauhoittaaksenne minua, niin olen itse paljoa sairaampi kuin neiti de Taverney. Älkää siis unohtako iltakäynnillänne tuoda niitä pastilleja, jotka minulle lupasitte unta saadakseni.
— Madame, valmistan ne itse heti kotiin päästyäni. Ja hän läksi.
Dauphine jäi lukijattarensa luo.
— Rauhoittukaa siis, rakas Andrée, — virkkoi hän ystävällisesti hymyillen; — tautinne ei ole mitään peloittavampaa, koska tohtori Louis lähti kirjoittamatta lääkkeitä.
— Sitä parempi, madame, — vastasi Andrée; — sillä silloin minun ei tarvitse keskeyttää palvelustani teidän kuninkaallisen korkeutenne luona, jota keskeytystä minä ennen kaikkea pelkään. Mutta, suokoon oppinut lääkäri minulle anteeksi, minä kärsin kuitenkin paljon, madame, sen vakuutan.
— Mitään vaikeampaa sairautta ei se sentään voi olla, koska lääkäri sille hymyilee. Nukkukaa siis, lapseni; minä lähetän jonkun teitä hoivaamaan, sillä näen olevanne yksin. Olkaa hyvä ja seuratkaa minua, hra de Taverney.
Hän ojensi kätensä Andréelle ja lähti lohdutettuaan häntä, kuten oli luvannut.
38.
Hra de Richelieun sanaleikit.
Kuten olemme nähneet, oli Richelieun herttua rientänyt Luciennesiin niin päättävän ripeästi ja sillä varmalla arvostelukyvyllä, mikä oli Wienin lähettiläälle ja Mahonin valloittajalle ominaista.
Hilpeänä ja huolettomana ilmeeltään hän sinne saavuttuaan nousi kuin nuori mies ulkoportaitten askelmat, nipisti Zamorea korvasta kuin ennen heidän tuttavallisuutensa kauneimpana päivinä ja melkeinpä mursi oven kuuluisaan siniseen satiinibudoaariin, missä Lorenza-parka oli nähnyt rouva Dubarryn valmistautuvan matkalleen Rue Saint-Clauden varrelle.
Sohvallaan leväten kreivitär antoi aamumääräyksiänsä hra d'Aiguillonille. Molemmat kääntyivät melusta ja hämmästyivät marskin huomatessaan.
— Ah, herra herttua! — huudahti kreivitär.
— Kah, enoni! — huudahti hra d'Aiguillon.
— Niin, madame; niin, sisarenpoikani!
— Mitä, tekö se todellakin olette?
— Minä se olen, juuri minä.
— Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, — vastasi kreivitär.
— Madame, — sanoi marski, — vanhemmiten ihminen käy oikulliseksi.
— Ja se merkitsee, että teidät on jälleen ajanut Luciennesiin…
— Kiihkeä rakkaus, joka vain oikusta oli minut jättänyt. Asia on aivan niin, ja te täydensitte ihmeellisesti ajatukseni.
— Joten te nyt palaatte…
— Joten minä nyt palaan; aivan niin, — sanoi Richelieu heittäytyen mukavimpaan nojatuoliin, jonka hän jo ensi katseellaan oli valinnut.
— Ohoh, — virkkoi kreivitär, — ehkäpä on vielä joku muukin syy, minkä jätätte mainitsematta. Oikullisuus… sopii tuskin teidänlaisellenne miehelle.
— Kreivitär, tekisitte väärin syyttäessänne minua; olen mainettani parempi, ja, nähkääs, kun tulen takaisin, niin…
— Niin…? — kysyi kreivitär.
— Teen sen hyvästä sydämestä.
Hra d'Aiguillon ja kreivitär puhkesivat äänekkääseen nauruun.
— Olemmepa onnelliset, kun meille on suotu rahtunen järkeä, — sanoi kreivitär, — käsittääksemme, kuinka tavattoman paljon teillä sitä on!
— Mitä tarkoitatte?
— Niin, vakuutan, että typerämmät henkilöt eivät sitä käsittäisi, vaan seisoisivat hämmästyneinä ja etsisivät palaamisellenne syytä jostakin muusta. Niin totta kuin nimeni on Dubarry, ei ole ketään muita kuin te, herttua, jotka osaavat yhtä hyvin saapua näyttämölle ja jälleen poistua. Molé, itse Molékin on kehno näyttelijä teidän rinnallanne.
— Ette siis usko, että sydämeni halu on minut tänne tuonut? — huudahti Richelieu. — Kreivitär, kreivitär, olkaa varuillanne, muuten annatte itsestänne minulle huonon käsityksen! Oh, älkää naurako, sisarenpoikani, taikka nimitän teitä Pietariksi enkä rakenna mitään sille kalliolle.
— Ettekö edes pientä ministeriötä? — kysyi kreivitär ja purskahti toistamiseen nauruun, jonka vilpittömyyttä hän ei yrittänytkään salata.
— Hyvä, iskekää, iskekää, — sanoi Richelieu köyristäen selkäänsä, — minä en iske takaisin; — valitettavasti olen jo liian vanha enkä voi enää puolustautua. Käyttäkää väärin tätä heikkouttani, kreivitär, se on nyttemmin vaaratonta leikkiä.
— Olkaa päinvastoin varuillanne, kreivitär, — sanoi d'Aiguillon. — Jos enoni vielä kerran valittelee teille heikkouttaan, niin olemme hukassa. Ei, herra herttua, me emme taistele teidän kanssanne, sillä kaikesta todellisesta tai teeskennellystä heikkoudestanne huolimatta te antaisitte meille iskut korkojen kanssa takaisin. — Ei, kah, asian oikea laita on se, että ilolla näemme teidät jälleen täällä.
— Niin, — virkkoi huimapää kreivitär, — ja teidän palaamisenne kunniaksi ammutaan riemulaukauksia ja lasketaan raketteja; ja te tiedätte, herttua…
— Minä en tiedä mitään, madame, — sanoi marski lapsen yksinkertaisuudella.
— No, ilotulituksissa aina moni tekotukka kärventyy kipenistä ja rakettipuikot lävistävät jonkun hatun.
Herttua kosketti kädellään tekotukkaansa ja vilkaisi hattuunsa.
— Niin, niin se on, — sanoi kreivitär; — mutta kaikkein parasta on, että olette saapunut takaisin luoksemme. Minä puolestani olen, kuten hra d'Aiguillon teille sanoi, ilosta ihan suunniltani; tiedättekö miksi?
— Kreivitär, kreivitär, te aiotte jälleen lausua minulle jonkun häijyyden.
— Niin, mutta se onkin viimeinen.
— No, sanokaa sitten.
— Olen iloinen, marski, siksi että teidän tulonne ennustaa kaunista ilmaa.
Richelieu kumarsi.
— Niin, — jatkoi kreivitär, — te muistutatte niitä runollisia lintuja, joiden ilmestyminen tietää tyventä; miten niitä lintuja taas nimitetäänkään, hra d'Aiguillon? Senhän tiedätte te, joka kirjoittelette runoja.
— Jäälinnuiksi, madame.
— Aivan niin! Ettehän suutu, marski, että vertaan teitä lintuun, jolla on niin kaunis nimi.
— Suutun sitä vähemmin, madame, — vastasi Richelieu pienellä, tyytyväisyyttä ilmaisevalla virnistyksellä, ja Richelieun tyytyväisyys ennusti aina jotakin suurta ilkeyttä, — suutun sitä vähemmin, kun vertaus on oikea.
— Kas vain!
— Niin, minä tuon hyviä, oivallisia uutisia.
— Ah! — huudahti kreivitär.
— Minkälaisia ne ovat? — kysyi d'Aiguillon.
— Onpa teillä kauhea kiire, rakas herttuani! — sanoi kreivitär. —Antakaa marskille toki aikaa ne keksiä.
— Ei, lempo vieköön; voin ne kyllä heti kertoa; ne ovat aivan valmiit, ovatpa jo vanhojakin.
— Marski, jos te meille kerrotte joitakin vanhoja juoruja…
— Peijakas, — virkkoi marski, — teillä on vapaa valta, kreivitär, niitä kuunnella tai olla kuuntelematta!
— No, olkoon sitten, kuunnelkaamme!
— Kreivitär, kuningas näkyy joutuneen ansaan!
— Ansaan?
— Täydellisesti.
— Mihin ansaan?
— Siihen, jonka hänelle olitte virittänyt.
— Minäkö? — huudahti kreivitär. — Olisinko minä virittänyt kuninkaalle ansan.
—Parbleu, kyllähän sen tiedätte!
— En, kautta kunniani, en tiedä.
— Ah, kreivitär, ei ole ystävällistä minulle moista uskotella.
— Todellakin, marski, en käsitä; selittäkää siis minulle, pyydän.
— Niin, eno, selittäkää, — kehoitti d'Aiguillon, joka marskin kaksimielisessä hymyssä vainusi jotakin häijyä tuumaa; — madame odottaa aivan levottomana.
Vanha herttua kääntyi sisarenpoikaansa.
— Peijakas, — sanoi hän, — olisipa kummallista, jos ei rouva kreivitär olisi teille uskonut asiaa, rakas d'Aiguillon. Ah, siinä tapauksessa se olisi vielä vakavampaa kuin luulinkaan!
— Minulleko, enoni?
— Hänellekö?
— Tietysti sinulle; tietysti hänelle; kah, kreivitär, olkaa vilpitön: oletteko ottanut hänet puolittain mukaanne pikku juoniinne hänen majesteettiaan vastaan… tämän herttua-paran, joka niissä on näytellyt niin suurta osaa?
Madame Dubarry punastui. Oli niin aikaista, ettei hänellä vielä ollut ihomaalia eikä tilkkutäpliä; punastuminen oli siis mahdollista.
Mutta punastuminen oli ennen kaikkea vaarallista.
— Te molemmat katselette minua niin kummastuneina isoilla kauneilla silmillänne, — sanoi Richelieu; — minun täytynee siis opastaa teitä omissa asioissanne?
— Opastakaa, opastakaa, — kehoittivat herttua ja kreivitär yhteen ääneen.
— Ka niin, kuningas on ihmeellisellä tarkkanäköisyydellään saanut kaiken selville, ja peljästynyt.
— Mitä on hän saanut selville? Antakaahan kuulla, — pyysi kreivitär; — sillä te ihan tapatte minut uteliaisuuteen, marski.
— No, teidän näennäisen tuttavallisuutenne tämän komean sisarenpoikani kanssa…
D'Aiguillon kalpeni, ja hänen katseensa näkyivät sanovan kreivittärelle: "Siinä näette, olinhan varma jostakin häijyydestä."
Naiset ovat sellaisissa tapauksissa rohkeita, paljoa rohkeampia kuin miehet. Kreivitär antautui heti otteluun.
— Herttua, — sanoi hän, — minä pelkään arvoituksia teidän esittäessänne sfinksin osaa; sillä silloin minusta näyttää, että minut ehdottomasti ennemmin tai myöhemmin niellään. Päästäkää minut levottomuudesta, ja jos tämä on leikkiä, hm, sallikaa minun nimittää sitä huonoksi.
— Huonoksi, kreivitär! Mutta sehän on päinvastoin oivallista, — huudahti Richelieu; — ei minun, vaan teidän leikkinne, tietenkin.
— En käsitä tästä rahtuakaan, marski, — virkkoi rouva Dubarry puristaen huuliaan kärsimättömyydestä, jonka hänen pieni kapinallinen jalkansa vielä selvemmin ilmaisi.
— Kas niin, kas niin, ei mitään itserakkautta, kreivitär, — jatkoi Richelieu. — Lyhyesti, te olette peljännyt, että kuningas kiintyisi neiti de Taverneyhin. Oh, älkää kieltäkö, minulla on siitä pätevät todistukset.
— Niin, se on totta, en minä sitä salaa.
— No niin, kun te sitä pelkäsitte, tahdoitte puolestanne mahdollisimman paljon pistellä hänen majesteettiaan.
— En sitäkään kiellä.
— Nyt tulemme asiaan, kreivitär, tulemme asiaan. Mutta pistääkseen hänen majesteettiaan, jolla on sitkeä nahka, tarvitaan hyvin hieno tutkain… [Ranskaksiaiguillon. Suom.] Hahaha, siinäpä minulta tosiaan livahti häijy sanaleikki! Käsitättekö?
Ja marski alkoi nauraa hohottaa tai ainakin olla nauravinaan voidakseen tämän hilpeyden puuskassa paremmin tarkata molempien uhriensa levottomia kasvoja.
— Minkä sanaleikin siinä näette, eno? — kysyi d'Aiguillon, joka toipui ensimäiseksi ja tekeytyi yksinkertaiseksi.
— Etkö sinä sitä ymmärtänyt? — virkkoi marski. — No, sitä parempi! Se olisikin hirveä. Niin, minä tarkoitin, että rouva kreivitär oli tahtonut tehdä kuninkaan mustasukkaiseksi ja valinnut sitä varten aatelismiehen, joka on kaunis ulkomuodoltaan ja älykäs, sanalla sanoen oikea luonnon ihmelapsi.
— Kuka sitä väittää? — huudahti kreivitär raivostuneena, kuten mahtavien on tapana, kun he ovat väärässä.
— Kukako sitä väittää?… No koko maailma, madame.
— Koko maailma ei ole kukaan, sen hyvin tiedätte, herttua.
— Päinvastoin, kreivitär; koko maailmaan kuuluu satatuhatta sielua jo yksistään Versaillesissa, sitten kuusisataatuhatta Pariisissa; viisikolmatta miljoonaa Ranskassa, ja ottakaa huomioon, että en laske Haagia, Hampuria, Rotterdamia, Lontoota ja Berliniä, missä ilmestyy yhtä paljon sanomalehtiä kuin Pariisissa lausutaan sukkeluuksia.
— Ja siis Versaillesissa, Pariisissa, Ranskassa, Haagissa,Hampurissa, Rotterdamissa, Lontoossa ja Berlinissä sanotaan…?
— Sanotaan, että olette Euroopan älykkäin ja hurmaavin nainen; sanotaan, että sotajuonellanne, kun teeskentelitte ottaneenne rakastajan…
— Rakastajan! Ja mihin, jos saan kysyä, tuo typerä syytös perustuu?
— Syytös! Mitä, sanottekaan, kreivitär! Ihailuahan se on! Tiedetään, että asiassa todellisuudessa ei ole mitään perää, mutta sotajuontanne ihaillaan. Mihinkö tämä ihailu, tämä haltioittava innostus perustuu? Se perustuu teidän säteilevän nerokkaaseen menettelyynne, teidän viisaaseen tahdikkuuteenne; se perustuu siihen, että te ihmeellisen taitavasti uskottelitte jäävänne yksin sinä yönä, tiedättehän, jolloin minä olin luonanne, kuningas oli luonanne ja hra d'Aiguillon oli luonanne; sinä yönä, jolloin minä lähdin asunnostanne ensimäisenä, kuningas toisena ja hra d'Aiguillon kolmantena…
— Hm, jatkakaa.
— Se perustuu siihen, että olitte jäävinänne yksiksenne d'Aiguillonin kanssa aivan kuin hän olisi rakastajanne, antaen hänen aamusella hiljaa ja salavihkaa lähteä Luciennesista, yhä muka rakastajananne, ja sillä tavalla, että pari houkkiota, herkkäuskoista narria, kuten esimerkiksi minä, huomasi hänet mennäkseen sitten toitottamaan sitä kautta kaupungin. Näin sai kuningas sen vihdoin tietää, säikähtyi, ja jotta ei menettäisi teitä, kiirehti hylkäämään Taverneyn tyttösen.
Rouva Dubarry ja d'Aiguillon eivät enää tienneet, miten he suunsa vääntäisivät.
Richelieu ei kuitenkaan häirinnyt heitä katseillaan eikä liikkeillään, päinvastoin näkyi hänen nuuskarasiansa ja kaularöyhelönsä kiinnittävän kaiken hänen huomionsa.
— Sillä tosiaankin, — jatkoi marski näpäyttäen nuuskan hiukkaset röyhelöstään, — kuningas on kaikesta päättäen jättänyt sen pikkuneidin.
— Herttua, — vastasi rouva Dubarry, — vakuutan teille, etten käsitä sanaakaan kaikista noista jutuistanne; ja olen varma, että kuningas, jos niistä hänelle kerrottaisiin, ei käsittäisi sen enempää.
— Todellako! — huudahti herttua.
— Niin juuri; ja sekä te että maailma tunnustatte minulle suurempaa kekseliäisyyttä kuin minulla on. Koskaan en ole tahtonut ärsyttää hänen majesteettinsa mustasukkaisuutta mainitsemillanne keinoilla.
— Kreivitär!
— Minä vakuutan.
— Kreivitär, täydellinen valtioviisaus — eikä ole taitavampia diplomaatteja kuin naiset, — täydellinen valtioviisaus ei koskaan tunnusta yrittäneensä viekkautta; sillä eräs politiikan perussääntö (kyllähän minä, joka olen ollut lähettiläänä, sen tunnen) sanoo: "Älä koskaan ilmaise muille keinoa, joka on sinulle kerran onnistunut, sillä se voi sinulle onnistua toisenkin kerran."
— Mutta, herttua…
— Keino on onnistunut, siinä kaikki. Ja kuningas on kovin suuttunut koko Taverneyn perheeseen.
— Kyllä te, herttua, — huudahti rouva Dubarry, — tosiaan otaksutte asioita tavalla, joka on teille aivan ominainen.
— Ah, te ette siis usko, että kuningas on katkaissut välinsä noiden taverneyläisten kanssa? — virkkoi Richelieu välttäen riitaa.
— En minä sitä tahtonut sanoa. Richelieu yritti tarttua kreivittären käteen.
— Te olette lintu, — sanoi hän.
— Ja te käärme.
— Vai niin; toisella kertaa täytyy varoa tuomasta teille hyviä uutisia, kun siitä saa tällaisen palkan.
— Rakas eno, — ehätti d'Aiguillon innokkaasti, hyvin käsittäen, mitä Richelieu ovelalla juonellaan tarkoitti, — luopukaa tuosta harhauskostanne; kukaan ei pidä teitä niin suuressa arvossa kuin rouva kreivitär, joka vakuutti sitä minulle juuri samalla hetkellä, kun teidät ilmoitettiin.
— Tosiasia on, — virkkoi marski, — että rakastan suuresti ystäviäni, ja niinpä olenkin ensimäisenä kiirehtinyt vakuuttamaan teitä voitostanne, kreivitär. Tiedättekö, että isä Taverney tahtoi myydä tyttärensä kuninkaalle?
— Sehän on luullakseni jo tapahtunut, — sanoi madame Dubarry.
— Voi, kreivitär, kuinka se mies on luihu! Hän juuri on käärme; ajatelkaahan, että olin antanut hänen tuuditella itseäni jutuillaan ystävyydestä ja vanhasta aseveljeydestä. Minun sydämeni on aina herkkä vaikutuksille; ja miten saatoin uskoa, että tuo maalais-Aristides saapuisi varta vasten Pariisiin yrittääkseen niittää heinän Jeanne Dubarryn, mitä älykkäimmän ihmisen jalkojen juuresta? Tarvitsin todellakin kaiken kiintymykseni teidän etuihinne, kreivitär, voidakseni saada takaisin rahtusen järkeäni ja kaukonäköisyyttäni. Kautta kunniani, minä olin sokea…
— Ja nyt se on lopussa, ainakin niin väitätte? — kysyi Dubarry.
— Aivan lopussa, siitä menen takuuseen. Olen niin tuimasti läksyttänyt sen arvoisan hankkijan, että hänen nyt täytyy tietää, miten asia on; ja me olemme aseman herroina.
— Mutta kuningas?
— Kuningasko?
— Niin.
— Kolmessa suhteessa olen tunnustellut hänen majesteettiaan.
— Ensiksi?
— Isään nähden.
— Toiseksi?
— Tyttäreen nähden.
— Ja kolmanneksi?
— Poikaan nähden… Ja hänen majesteettinsa on suvainnut nimittää isää… parittajaksi, hänen tytärtään nirppanenäksi, ja pojalle taas hänen majesteettinsa ei ole antanut mitään nimeä, sillä hän ei häntä edes muistanut.
— Hyvä on; siis olemme päässeet koko suvusta.
— Niin uskon.
— Maksaneeko vaivaa lähetyttää heidät takaisin loukkoonsa?
— En sitä luulisi; he koettavat nyt viimeiset keinonsa.
— Ja sanotte, että poika, jolle kuningas oli luvannut rykmentin…?
— Ah, teillä, kreivitär, on parempi muisti kuin kuninkaalla. On kyllä totta, että nuoriherra Filip on varsin pulska poika, joka lähetteli teille salaisia silmäyksiä, vieläpä mitä hurmaavimpia. Tuhat tulimaista, hän ei enää ole eversti, eikä kapteeni, eikä kuninkaan lemmityn veli; mutta sittekin jää hänelle se ansio, että te olette osoittanut hänelle huomiotanne.
Näillä sanoilla koetti vanha herttua pistää mustasukkaisuuden okaan sisarenpoikansa sydämeen.
Mutta hra d'Aiguillon ei tällä hetkellä ajatellut mustasukkaisuutta. Hän koetti itselleen selvitellä vanhan marskin menettelyä ja keksiä hänen tulonsa varsinaista syytä.
Kotvasen mietittyään hän toivoi, että vain hovisuosion tuuli oli puhaltanut Richelieun Luciennesiin.
Hän antoi rouva Dubarrylle merkin, jonka vanha herttua huomasi seinäkuvastimesta tekotukkaansa järjestäessään, ja heti kreivitär pyysi Richelieutä juomaan suklaata kanssansa.
D'Aguillon sanoi hyvästi, lausuen lukemattomia imarteluja enolleen, joihin Richelieu vastasi. Viimemainittu jäi yksin kreivittären kanssa pienen pöydän ääreen, jonka Zamore juuri oli kattanut.
Vanha marski katseli suosikin hommia, samalla mutisten itsekseen:
"Kaksikymmentä vuotta sitten olisin katsahtanut kelloon ja sanonut: 'tunnin päästä täytyy minun olla ministeri', ja minä olisin sitä ollut. Miten joutavaa on elämä", jatkoi hän, yhä puhuen itsekseen; "sen ensimäisen jakson kuluessa saa ruumis palvella sielua; toisen jakson kuluessa sielu, joka yksinään on jäänyt jälelle, muuttuu ruumiin palvelijaksi! Se on aivan kohtuutonta."
— Paras marski, — virkkoi kreivitär katkaisten vieraansa yksinpuhelun, — nyt kun olemme hyvät ystävät ja varsinkin koska olemme kahden kesken, sanokaahan minulle, miksi olette nähnyt niin paljon vaivaa toimittaaksenne tuon pienen kainostelijattaren kuninkaan vuodekomeroon.
— Totisesti, kreivitär, — vastasi Richelieu, nostaen suklaakuppinsa huulilleen, — sitä kysyin itseltäni. Minä en tiedä.
39.
Palaaminen.
Richelieun herttua tiesi, mitä hänen oli Filipin suhteen huomioon otettava, ja hän olisi varmasti voinut ilmoittaa hänen palaamisensa; sillä aamulla ajaessaan Versaillesista Luciennesiin hän oli kohdannut hänet maantiellä matkalla Trianoniin päin ja oli ajanut hänen ohitseen niin läheltä, että oli hänen kasvoillaan havainnut kaikki surun ja levottomuuden merkit.
Filipiä, joka tosiaan oli unohdettu Reimsiin, Filipiä, joka siellä oli läpikäynyt kaikki suosion ja sitten välinpitämättömyyden ja unohduksen asteet, oli alussa väsyttänyt kaikkien hänen korotustaan kadehtivien upseeritoveriensa ja sitten ylempiensäkin ystävyydenosoitukset. Tämän ystävyyden hän sitten inhokseen oli nähnyt muuttuvan kylmyydeksi, huomaavaisuuden vaihtuvan tylyydeksi samassa suhteessa kuin epäsuosio oli henkäyksellään tummentanut hänen loistavan onnensa. Ja tässä herkässä sielussa tuska oli synnyttänyt kaihoilevan kaipauksen.
Filip kaipasi siis paljoa enemmän entistä luutnantin asemaa Strassburgissa, jossa hän oli siihen aikaan kun dauphine saapui Ranskaan; hän kaipasi hyviä ystäviään, vertaisiaan, tovereitaan; hän kaipasi varsinkin tyyntä ja rauhallista elämää vanhempain kodissa, jonka keskessä la Brie oli ylipappina. Kaikki tuska löysi lohtunsa äänettömyydestä ja unohduksesta, tästä toimintahaluisten sielujen levosta. Sitäpaitsi oli Taverneyn linnan yksinäisyydessä, mikä todisti aineen ja henkilöiden riutumista, jotakin filosoofista, ja se puhui voimakasta kieltä nuoren miehen sydämelle.
Mutta kaikkein enimmin Filip kaipasi sisarensa käsivartta ja hänen melkein aina oikeaan osuvia neuvojaan, jotka olivat pikemmin ylpeyden kuin kokemuksen tuote; sillä jaloilla sieluilla on silmäänpistävänä ja ylevänä piirteenään, että he vaistomaisesti ja oman luonteensa pakoituksesta kohoavat jokapäiväisen ja karkean yläpuolelle ja usein myöskin tällä ylemmyydellään säästyvät niistä loukkauksista, iskuista ja ansoista, joita alhaisempien ihmishyönteisten oveluus, vaikka he ovatkin tottuneet luovailemaan, vehkeilemään ja liikkumaan loassa, ei aina onnistu välttämään.
Niin pian kuin Filip oli tuntenut ikävyyttä, valtasi hänet alakuloisuus, ja nuori mies kävi niin onnettomaksi eristetyssä ja unohdetussa asemassaan, että hän ei tahtonut uskoa Andréenkaan, tuon puoliskon omasta itsestään, voivan elää onnellisena Versaillesissa, koska hän, Andréen toinen puolisko, niin julmasti kärsi Reimsissä.
Hän kirjoitti siis paroonille kirjeen, jonka tunnemme ja missä hän ilmoitti tälle pian tapahtuvasta paluustaan. Tämä kirje ei kummastuttanut ketään, kaikkein vähimmin paroonia, joka päinvastoin kummasteli, että Filipillä oli ollut kärsivällisyyttä odottaa niin kauan, sillävälin kun hän itse oli kuin kuumilla hiilillä ja jo kahden viikon ajan aina tavatessaan rukoillut Richelieutä kiirehtimään asiaa.
Kun Filip ei saanut valtakirjaa ajan kuluessa, jonka hän itse oli määrännyt, jätti hän siis hyvästi upseereilleen, olematta huomaavinaan näiden ylenkatsetta ja ivaa, varsinkaan kun niitä sentään verhosi kohteliaisuus, joka silloin vielä oli ranskalainen hyve, ja se luonnollinen kunnioitus, jota kelpo mies aina herättää.
Lähtöajakseen määräämänään tuntina, hetkenä, johon asti hän oli odotellut valtakirjansa saapumista pikemmin pelolla kuin toivoen sen saavansa, hän siis nousi hevosensa selkään matkustaakseen takaisin Pariisiin.
Ne kolme päivää, jotka hänen oli viivyttävä matkalla, tuntuivat hänestä murhaavan pitkiltä, ja mitä lähemmäksi päämääräänsä hän ehti, sitä enemmän alkoi häntä huolestuttaa isän äänettömyys hänen suhteensa ja varsinkin sisaren vaitiolo, vaikka tämä oli vakuuttaen luvannut hänelle kirjoittaa vähintään kaksi kertaa viikossa.
Filip saapui siis, kuten sanoimme, puolenpäivän aikaan Versaillesiin, juuri kun hra Richelieu sieltä matkusti. Filip oli ratsastanut osan yöstä, nukkuen vain muutaman tunnin Melunissa. Hän oli niin mietteissään, ettei huomannut hra de Richelieuta vaunuissa eikä edes tuntenut hänen lakeijansa pukua.
Hän suuntasi matkansa suoraan puiston ristikkoportille, minkä luona oli lähtöpäivänään sanonut hyvästi Andréelle, jolloin nuori tyttö ilman mitään huolestumisen syytä, koska perheen onni oli korkeimmillaan, kuitenkin tunsi mielessään syntyvän käsittämättömän murheellisuuden ennustavat aavistukset.
Myöskin oli Filipin tuona päivänä vallannut Andréen tuskan; johdosta taikauskoinen herkkäluuloisuus; vähitellen oli kuitenkin järki päässyt oikeuksiinsa ja ravistanut pois ikeen, mutta omituisen sattuman kautta hän, Filip, tällä kertaa ilman näennäistä syytä saapui samaan paikkaan saman levottomuuden vallassa, löytämättä edes ajatuksistaan mitään mahdollista lohtua tässä voittamattomassa surumielisyydessä, joka aiheettomana tuntui enteeltä.
Juuri kun hänen sivukäytävälle kiitävä hevosensa kaikuvilla kavioillaan iski kipeniä kivistä, joku astui tämän melun viettelemänä esille tasatuista pensasaidoista.
Se oli Gilbert vesuri kädessä. Nuori puutarhuri tunsi entisen isäntänsä, ja Filip puolestaan tunsi Gilbertin.
Jo kuukauden ajan Gilbert oli näin harhaillut ympärinsä ja levottoman sielun lailla hän ei tiennyt, minne pysähtyisi.
Tänä päivänä hän taitavana toimeenpanemaan päähänpistojaan etsiskeli käytäviltä itselleen sopivia tähystyspaikkoja katsellakseen Andréen asuntoa ja ikkunaa, jotta tuo rakennus olisi alituisesti hänen näkyvissään ainoankaan silmän huomaamatta hänen hajamielisyyttään, väristyksiään ja huokauksiaan.
Vesuri kädessä, jotta hän näkyisi jotakin puuhaavan, hän samoili pensasaitojen ja kukkalavakkeiden välissä, leikellen täällä kukkivia oksia muka puhdistaakseen puita, kiskaisten tuolla muutamien nuorten lehmusten aivan tervettä kuorta muka poistaakseen pihkaa, samalla yhä kuunnellen, yhä tähystellen, kaivaten ja ikävöiden.
Nuori mies oli viimekuluneen kuukauden aikana suuresti kalvennut; nuoruutta todisti hänen kasvoissaan enää vain silmien omituinen tuli ja hipiän himmeä ja tasainen vaaleus; mutta hänen teeskentelystä puristunut suunsa, hänen viisto katseensa ja kasvolihasten värähtelevä liikkuvaisuus kuuluivat jo kypsyneemmän ikäkauden vakavammille vuosille.
Kuten sanoimme, Gilbert oli tuntenut Filipin, ja tuntiessaan hänet hän oli tehnyt liikkeen hiipiäkseen takaisin pensasryhmään.
Mutta Filip ohjasi hevosensa häntä kohti, huutaen:
— Gilbert, Gilbert hoi!
Gilbertin ensimäinen liike oli tarkoittanut pakoa; vielä silmänräpäys, ja pelon huimaus, selittämätön pyörrytyksen tunne, jonka kaikkeen syytä etsiskelevät ihmiset vanhalla ajalla olettivat Pan-jumalan aiheuttamaksi, olisi vallannut hänet ja ajanut häntä kuin mielipuolta pitkin käytäviä, metsikköjen ja pensasaitojen lävitse, jopa vesilammikkojenkin poikki.
Onneksi säikähtynyt lapsi kuitenkin kuuli ja ymmärsi Filipin lausumat lempeät sanat.
— Etkö sinä minua enää tunne, Gilbert? — huusi tämä. Gilbert käsitti hupsuutensa ja pysähtyi äkkiä, jonka jälkeen hän kääntyi takaisin, mutta verkalleen ja epäluuloisena.
— En, herra ritari, — sanoi nuori mies vavisten, — minä en tuntenut teitä; luulin teitä joksikin kaitsijaksi, ja kun en ole työssäni, pelkäsin, että minut huomattaisiin ja ilmiannettaisiin rangaistavaksi.
Filip tyytyi selitykseen, astui ratsultaan maahan, kietaisi ohjat käsivarteensa ja laskien toisen kätensä ilmeisesti värähtävän Gilbertin olalle hän kysyi:
— Mikä sinua vaivaa, ystäväni?
— Ei mikään, monsieur, — vastasi tämä.
Filip hymyili surumielisesti.
— Sinä et pidä meistä, Gilbert, — sanoi hän.
Nuori mies vavahti toistamiseen.
— Niin, minä käsitän, — jatkoi Filip, — isäni on tehnyt sinulle vääryyttä ja kohdellut sinua yrmien; mutta minä, Gilbert?
— Oi niin, te… — mutisi nuori mies.
— Minä olen sinusta aina pitänyt, sinua tukenut.
— Se on totta.
— Unohda siis paha hyvän vuoksi; sisarenikin on aina ollut sinulle ystävällinen.
— Ah ei, sitä ei! — vastasi nuorukainen vilkkaasti ja sellaisella sävyllä, jota kukaan ei olisi voinut ymmärtää; sillä siihen sisältyi syytös Andréeta kohtaan ja puolustelu hänelle itselleen, siinä sähähti ylpeyttä katuvaisen huokauksen ohella.
— Niin, niin, — virkkoi vuorostaan Filip, — minä käsitän; sisareni on hiukan kopea, mutta pohjaltaan hän on hyvä.
Sitten pienen pysähdyksen jälkeen, sillä koko tämä keskustelu oli tapahtunut vain tarkoituksessa viivyttää kohtausta, jota Filip aavistustensa johdosta pelkäsi, hän lisäsi:
— Tiedätkö, missä hän tällä hetkellä on, se rakas Andréeni? Sano,Gilbert.
Tämä nimi koski tuskallisesti Gilbertin sydämeen; hän vastasi tukehtuneella äänellä:
— Kotonaan, monsieur, luullakseni… Mistä voisin minä tietää…?
— Yksinään, kuten aina, ja ikävissään, sisar-parka! — keskeyttiFilip.
— Niin, kaikesta päättäen yksinään tällä hetkellä, monsieur; silläNicole neidon karkaamisen jälkeen…
— Mitä! Onko Nicole karannut?
— On, monsieur, rakastajansa kanssa. — Rakastajansa kanssa?
— Ainakin niin otaksun, — sanoi Gilbert, joka huomasi menneensä liian pitkälle. — Niin talousrakennusten puolella väitetään.
— Mutta, tosiaan, Gilbert, — virkkoi Filip käyden yhä levottomammaksi, — en käsitä tästä mitään. Sinulta täytyy lypsää sanoja. Olehan toki vähän ystävällisempi. Sinulla on älyä, eikä sinulta puutu luontaista hienostusta; kah, älä turmele niitä hyviä ominaisuuksiasi teeskennellyllä vauhkoudella, jöröydellä, joka ei sovi sinun asemassasi, eikä muuten kellekään.
— Mutta enhän minä tiedä kaikkea, mitä te minulta kysytte, monsieur, ja tarkemmin mietittyänne käsitätte, etten voikaan tietää. Minä työskentelen kaiken päivää puutarhassa enkä tosiaan tunne linnan asioita.
— Gilbert, Gilbert, olisin sentään luullut, että sinulla on silmät.
— Minullako?
— Niin, ja mielenkiintoa niitä kohtaan, jotka kantavat minun nimeäni; sillä olipa vieraanvaraisuus Taverneyssä miten kehnoa tahansa, olet sitä kuitenkin nauttinut.
— Niinpä tunnenkin suurta mielenkiintoa teihin, hra Filip, — sanoi Gilbert kiivaalla ja käheällä äänellä, sillä Filipin säyseys ja eräs toinen tunne, jota tämä ei voinut arvata, oli pehmittänyt tämän rajun sydämen; — niin, teitä minä rakastan, ja siksi ilmoitankin teille, että sisarenne on kovin sairaana.
— Sisareni kovin sairaana! — huudahti Filip kiihkeästi. — Sisareni kovin sairaana, etkä sitä minulle heti sano!
Ja vaihtaen verkalliset askeleensa rientäviksi kysyi hän
— Mikä häntä vaivaa, taivaan nimessä?
— Ka, sitä ei tiedetä, — vastasi Gilbert.
— Mutta toki?
— Tiedän ainoastaan, että hän tänään kolme kertaa pyörtyi ulkona puutarhassa, ja äskettäin kävi häntä tapaamassa madame la dauphinen lääkärikin sekä herra parooni.
Filip ei kuullut enempää; hänen aavistuksensa olivat toteutuneet, ja todellisen vaaran uhatessa hän oli saanut takaisin kaiken rohkeutensa. Hän jätti hevosensa Gilbertille ja juoksi minkä jaksoi talousrakennuksia kohti.
Gilbert taasen jäätyään yksikseen vei hevosen kiireisesti talliin ja pakeni kuin villit ja saaliinhimoiset linnut, jotka eivät koskaan tahdo viipyä ihmisen lähettyvillä.
40.
Veljen huolestus.
Filip tapasi sisarensa makaamassa pienellä sohvalla, josta meillä jo on ollut tilaisuus mainita.
Astuessaan eteiseen nuori mies huomasi, että Andrée oli huolellisesti poistanut kaikki kukkaset, joista hän kuitenkin hyvin paljon piti. Siitä siitä asti, kun hänen pahoinvointinsa alkoi, oli kukkien tuoksu tuottanut hänelle sietämättömiä tuskia, ja tämän aivokudosten ärtymisen syyksi hän luki kaikki ne vaivat, jotka kahden viikon ajan olivat seuranneet toisiaan.
Filipin sisään astuessa Andrée uinaili; hänen kaunis, pilviin peittynyt otsansa oli raskaasti taaksepäin vaipunut, ja silmät näkyivät surullisesti vavahtelevan kuopissaan. Hänen kätensä olivat riipuksissa, ja vaikka veren tässä asennossa olisi pitänyt niihin laskeutua, ne olivat valkoiset kuin vahakuvan.
Hän oli niin liikkumaton, että hän ei näyttänyt ollenkaan elävältä, ja varmentuakseen siitä, että hän ei ollut kuollut, täytyi kuunnella hänen hengitystään.
Siitä hetkestä asti, kun Filip Gilbertiltä kuuli sisarensa olevan sairaana, hän oli kulkenut yhä ripeämmin ja saapuikin portaille aivan hengästyneenä; mutta tässä hän tarkemmin ajateltuaan oli pysähtynyt ja noussut askelmia pitkin tyynempänä, joten hän huoneen kynnykselle tultuaan liikkui niin äänettömästi ja keveästi kuin olisi ollut keijukainen.
Rakastaville sieluille ominaisella huolehtivalla hellyydellä tahtoi hän omin silmin taudin oireista ottaa selville sen laadun. Hän tiesi, että Andrée, joka oli niin lempeä ja hyväsydäminen, heti hänet nähtyään tai hänen askeleensa kuultuaan hillitsisi liikkeensä ja kasvonilmeensä, jotta ei häntä säikähdyttäisi.
Hän hiipi siis huoneeseen työntäen lasiruudulla varustettua ovea niin hiljaa, että Andrée ei sitä kuullut, ja näin ehti hän keskelle lattiaa ennenkuin tyttö mitään aavisti.
Filipillä oli siis aikaa katsella; hän näki tämän kalpeuden, tämän liikkumattomuuden, tämän levottomuuden. Hän yllätti syvälle vaipuneiden silmien omituisen ilmeen, tunsi itsensä levottomammaksi kuin miksi olisi luullut voivansa tulla, ja hänen päähänsä juolahti heti ajatus, että sisaren kärsimykset melkoiselta osaltaan johtuivat sielullisista syistä.
Tämä näky kouristi Filipin sydäntä, eikä hän voinut pidättää peljästynyttä liikettä.
Andrée avasi silmänsä ja päästäen kimeän huudon kavahti pystyyn kuin kuolleista herännyt sekä riensi vuorostaan aivan hengästyneenä lankeamaan veljensä kaulaan.
— Sinä, sinäkö, Filip! — virkkoi hän.
Mutta hänen voimansa uupuivat ennenkuin hän ehti lausua enempää. Ja mitäpä muuta olisi hän voinut sanoakaan, koska hän ajatteli vain tätä?
— Niin, niin, minä, — vastasi Filip syleillen ja tukien häntä, sillä hän tunsi tytön horjuvan hänen käsivarsillaan, — minä, joka tulen takaisin ja tapaan sinut sairaana! Voi, sisko-rukka, mikä sinua oikeastaan vaivaa?
Andrée alkoi nauraa hermostunutta naurua, joka vastoin potilaan tarkoitusta pikemmin teki Filipin yhä levottomammaksi kuin häntä rauhoitti.
— Mikäkö minua vaivaa, kysyt; näytänkö sitten sairaalta, Filip?
— Oi kyllä, Andrée, olet aivan kalpea ja vapiset.
— Mutta miten voit sellaista väittää, veli? En edes voi pahoin. Kuka Herran nimessä on sinulle antanut niin vääriä tietoja? Kuka on ollut kyllin hupsu peloittaakseen sinua? En tosiaan käsitä, mitä tarkoitat, ja minä voin mainiosti, lukuun ottamatta pieniä huimauksia, jotka kyllä itsestään menevät ohitse.
— Mutta sinähän olet niin kalpea, Andrée…
— Olenko sitten tavallisesti kovin verevä?
— Et, mutta sinulla on toki elonväriä, jotavastoin tänään…
— Ei se mitään vaarallista ole.
— Kah, kätesi, jotka äsken olivat polttavat, ovat nyt jääkylmät.
— Se on aivan luonnollista, Filip; nähdessäni sinun tulevan…
— No?
— Tunsin niin rajua riemua, että veri hyökkäsi sydämeen, siinä kaikki.
— Mutta sinä horjut, Andrée, sinä pidät minusta kiinni.
— Enhän, minä vain syleilen sinua; etkö tahdo, että sinua syleilen,Filip?
— Oi, rakas Andrée! — Ja hän puristi nuorta tyttöä rintaansa vasten.
Samalla hetkellä tunsi Andrée voimiensa uudestaan pettävän; turhaan yritti hän riippua veljensä kaulassa, hänen kätensä lipui alas jäykkänä ja melkein tunnotonna, ja hän vaipui takaisin sohvalle valkoisempana kuin musliiniverhot, joille hänen ihastuttavat kasvonsa varjostuivat.
— Katso, katso, sinä petit minua! — huudahti Filip. — Ah, rakas sisko, sinä kärsit, sinä olet sairas!
— Pullo, pullo! — kuiskasi Andrée pakoittaen kasvoilleen hymyilevän ilmeen, joka seuraisi häntä kuolemaansa asti.
Ja raukealla silmällään, vaivaloisesti kohotetulla kädellään hän osoitti Filipille pulloa pienellä ompelupöydällä ikkunan edessä.
Filip riensi sitä ottamaan silmät yhä kiinnitettyinä sisareensa, jonka vierestä hän vastahakoisesti poistui. Sitten avasi hän ikkunan ja palasi asettaakseen pullon tytön vavahtelevien sieramien alle.
— Kas niin, — virkkoi tämä, hengittäen pitkin siemauksin ilmaa ja elämää, — nyt näet, että olen jälleen herännyt kuolleista. No, luuletko, että olen kovin sairas? Puhu.
Mutta Filip ei edes ajatellut vastaamista; hän katseli sisartaan.
Andrée toipui vähitellen, kohosi istualleen sohvalla, sulki Filipin vapisevan käden kosteihin kämmeniinsä, ja kun hänen katseensa seestyi ja veri uudestaan väritti posket, näytti hän kauniimmalta kuin koskaan ennen.
— Ah niin, — sanoi hän, — nythän näet, Filip, että se on jo ohitse, ja panisinpa vetoa, että ilman hyvässä aikomuksessa minulle tuottamaasi mieluisaa yllätystä kouristukset eivät olisi enää esiintyneet ja että olisin ollut aivan ennallani. Mutta käsitäthän, Filip, että tuollainen äkillinen ilmestyminen minun eteeni, joka sinua niin suuresti rakastan… sinua, elämäni ponninta ja keskipistettä, on samaa kuin tahtoa minut surmata, vaikka olisin aivan tervekin.
— Niin, tuo kaikki on sievää ja herttaista, Andrée; mutta sanohan minulle nyt aluksi, pyydän, mistä luulet tämän pahoinvoinnin aiheutuvan.
— Mitäpä minä tiedän, ystäväni? Ehkä keväästä ja sen kukkasten huumasta. Tiedät, kuinka herkkähermoinen olen. Viimeksi eilen oli persialaisten sireenien tuoksu ulkona kukkatarhassa minut tukehduttaa; tiedäthän, miten nuo uhkeat ensimäisissä kevättuulissa huojuvat kukkatertut levittävät päihdyttäviä huuruja. No niin, eilen… ah, ah, Filip, en tahdo sitä enää ajatella, sillä luulen, että se aiheuttaisi minulle uutta huimausta.
— Niin, olet oikeassa, ja ehkä se siitä johtuukin; kukkien tuoksu on varsin vaarallista. Muistatko, miten minä kerran lapsena Taverneyssä sain päähäni reunustaa vuoteeni pensasaidoista karsituilla kukkivilla sireeninoksilla? Se oli ihana lepopaikka, aivan kuin juhla-alttari, sanoimme molemmat; mutta huomenis en herännytkään, kuten muistat, ja kaikki pitivät minua kuolleena paitsi sinä, joka et mitenkään tahtonut uskoa, että olisin sinut noin hyvästiä sanomatta jättänyt. Ja ainoastaan sinä, Andrée-kulta — olit silloin tuskin kuusivuotias — virvoitit minut elämään suudelmilla ja kyynelillä.
— Ja ilmalla, Filip, sillä sellaisissa tapauksissa tarvitsee ennen kaikkea ilmaa. Minusta tuntuu aina, että minulta täällä puuttuu ilmaa.
— Oi, sisar, sisar, varmaankin olit unohtanut tuon tapauksen ja antanut tuoda kukkia huoneeseesi.
— En, Filip, enpä niinkään; siitä on jo kaksi viikkoa, kun tänne on tuotu edes pienoista satakaunoa. Omituista kyllä, minä, joka niin paljon pidin kukkasista, nyt olen alkanut niitä inhota. Mutta jättäkäämme kukkaset. Minulla on siis ollut päänkipua, neiti de Taverneyllä on ollut päänkipua, rakas Filip; ja onpa se neiti Taverney onnellinen henkilö!… Sillä tämän päänkivun aiheuttama pyörtymys on saanut sekä hovin että kaupungin huolehtimaan hänen kohtalostaan.
— Kuinka niin?
— Kah, hänen korkeutensa dauphine on ollut kyllin ystävällinen tullakseen minua katsomaan… Oi, Filip, madame la dauphine on kovin herttainen suojelijatar, perin hienotuntoinen ystävätär! Hän hoivasi minua, lellitteli minua, toi luokseni ensimäisen henkilääkärinsä, ja kun tuo vakava ammattimies, jonka lausunnot ovat erehtymättömiä, tunnusteli valtimoani ja katsoi silmiäni ja kieltäni, tiedätkö, mikä onni minulle viimeksi tapahtui?
— En.
— Niin, havaittiin aivan yksinkertaisesti, etten ollut rahtuakaan sairas, eikä tohtori Louis keksinyt ainoatakaan sekoitusta, ainoatakaan pilleriä, mitä olisi minulle määrännyt, vaikka hänen sanotaan joka päivä katkovan käsivarsia ja sääriä niin että pöyristää. Näet siis, Filip, että voin mainiosti. Sano nyt minulle, kuka sinut peloitti?
— Se pieni Gilbert-houkkio sen teki.
— Gilbert? — huudahti Andrée ilmeisen kärsimättömästi.
— Niin, hän sanoi minulle, että olit kovin sairas.
— Ja sinä uskoit sitä tyhmyriä, sitä tyhjäntoimittajaa, joka ei kelpaa muuhun kuin pahantekoon ja valheiden levittäjäksi?
— Andrée, Andrée!
— No?
— Sinä kalpenet taas.
— Mitä vielä; se Gilbert minua vain ärsyttää. Ei riitä, että alituisesti tapaan hänet tielläni, vaan minun täytyy kuulla hänestä puhuttavan, kun hän ei ole saapuvillakaan.
— Kas, nyt sinä menet jälleen tainnuksiin.
— Ah niin, hyvä Jumala!… Mutta se onkin…
Andréen huulet kalpenivat ja hänen äänensä sammui.
— Tuo on omituista! — jupisi Filip.
Andrée ponnistausi.
— Ei, ei se mitään ole, — virkkoi hän; — älä välitä kaikista näistä pienistä hysteerisistä nytkähdyksistä. Kas nyt olen taas jaloillani, Filip. Kuulehan, emmekö menisi hiukan ulos kävelemään yhdessä? Kymmenen minuutin päästä olen sitten parantunut.
— Pelkään, että rasitat liiaksi voimiasi, Andrée.
— Ei, sinun palaamisesi, Filip, toisi minulle terveyden, vaikka olisin kuoleman kielissä. Tahdotko, että menemme ulos, Filip?
— Tuota pikaa, rakas Andrée, — sanoi tämä hellästi hilliten sisartansa; — et ole minua vielä täysin rauhoittanut, levähdä vielä hetkinen.
— Olkoon niin.
Andrée vaipui jälleen sohvalle, vetäen mukanaan Filipin, jota hän piti kädestä.
Ja miksi, jatkoi hän, — tulet näin äkkiä mitään edeltäpäin ilmoittamatta?
— Mutta vastaa minulle, rakas Andrée, miksi itse olet lakannut minulle kirjoittamasta?
— Niin, se on totta; mutta siitähän on kulunut vain muutama päivä.
— Melkein kaksi viikkoa, Andrée.
Tyttö loi silmänsä alas.
— Sinua huolimatonta! — sanoi Filip lempeän moittivasti.
— Ei, minä olen sairastellut, Filip. Kuule, olet oikeassa, pahoinvointini alkoi sinä päivänä, josta lähtein et enää ole saanut minulta tietoja. Siitä alkaen asiat, jotka minulle olivat rakkaimpia, väsyttävät minua ja herättävät minussa vastenmielisyyttä.
— No, kaikesta tuosta huolimatta olen kuitenkin iloinen siitä, mitä minulle äsken sanoit.
— Mitä se oli?
— Sanoit tuntevasi itsesi hyvin onnelliseksi, sitä parempi, sillä joskin sinua täällä rakastetaan ja sinusta huolehditaan, en voi sanoa samaa itsestäni.
— Itsestäsi?
— Niin, sillä minä olen siellä elänyt aivan unohdettuna; sisarenikaan ei ole minua muistanut.
— Oi Filip!
— Saatatko uskoa, rakas Andrée, että lähtöni jälkeen, jota niin kiirehdettiin, en ole kuullut mitään oletetusta rykmentistä, jonka päälliköksi minut muka lähetettiin ja jonka kuningas hra de Richelieun, vieläpä isänkin ilmoituksen mukaan oli minulle luvannut?
— Oh, se ei minua kummastuta, — sanoi Andrée.
— Mitä, eikö se kummastuta sinua?
— Ei. Et tiedä, Filip, miten järkkyneinä hra de Richelieu ja isäni ovat; he muistuttavat kahta sielutonta ruumista. Minä en ollenkaan ymmärrä kaikkien noiden ihmisten hommia. Aamusella isäni juoksee vanhan ystävänsä perästä, niinkuin hän häntä nimittää; hän pakoittaa hänet menemään Versaillesin Palatsiin kuninkaan puheille; sitten hän palaa tänne häntä odottamaan, kuluttaen aikansa tekemällä minulle käsittämättömiä kysymyksiä. Kun päivä kuluu ilman mitään uutisia, joutuu hra de Taverney vimmoihinsa. Herttua vetää häntä nenästä, sanoo hän, herttua pettää. Ketä herttua pettää? Kysyn sitä sinulta; sillä minä en sitä tiedä enkä totta puhuen paljoa välitä sitä tietääkään. Hra de Taverney elää täten kuin tuomittu sielu kiirastulessa, yhä odottaen jotakin, mitä hän ei saa, tai jotakuta henkilöä, joka ei koskaan tule.
— Mutta kuningas, Andrée, kuningas?
— Mitä, kuningasko?
— Niin, kuningas, joka oli meille niin suosiollinen.
Andrée katsahti arasti ympärilleen.
— Mitä tarkoitat? — kysyi veli.
— Kuule, kuningas… puhukaamme hiljaa… on luullakseni hyvin oikullinen, Filip. Hänen majesteettinsa, tiedäthän, oli alussa ollut minua kohtaan hyvin osaaottavainen, kuten sinuakin, isäämme ja koko perhettämme kohtaan; mutta aivan äkkiä hänen harrastuksensa on kylmennyt voimattani arvata, miten ja minkätähden. Varmaa kuitenkin on, että hänen majesteettinsa ei minuun enää katso, jopa kääntää minulle selkänsä, ja viimeksi hiljan, kun pyörryin puutarhassa…
— Ah, näetkös, Gilbert oli oikeassa; sinä siis pyörryit, Andrée?
— Täytyikö sen pienen Gilbert lurjuksen tosiaan kertoa se sinulle, kertoa se ehkä kaikille ihmisille! Mitä se häneen kuuluu, pyörrynkö minä vai enkö? Tiedän hyvin, rakas Filip, lisäsi Andrée hymyillen, — ettei ole sopivaa mennä tainnuksiin kuninkaallisessa palatsissa; mutta eihän kukaan huvikseen pyörry enkä minäkään sitä tahallani tehnyt.
— Mutta kuka sinua siitä moittii, rakas sisar?
— No kuningas.
— Kuningasko?
— Niin, hänen majesteettinsa oli tulossa isosta Trianonista hedelmäpuiston kautta juuri tuolla onnettomalla hetkellä. Minä makasin aivan typeränä ja turtuneena pitkälläni penkillä ystävällisen hra de Jussieun käsivarsien tukemana hänen parhaansa mukaan minua hoivaillessansa, kun kuningas minut huomasi. Tiedät, Filip, että pyörtynyt ei menetä kokonaan tajuntaansa, kaikkea tietoisuutta siitä mitä ympärillään tapahtuu. No niin, kun kuningas minut huomasi, luulin näennäisessä tajuttomuudessanikin havaitsevani hänen rypistyneet kulmansa ja vihastuneen katseensa sekä kuulevani muutamia perin epäystävällisiä sanoja, joita kuningas mutisi hampaittensa välistä. Sitten hänen majesteettinsa riensi pois, luullakseni kovin närkästyneenä siitä, että olin rohjennut saada pahoinvointi-kohtauksen hänen puutarhassaan. Mutta, Filip, se ei tosiaan ollut minun syyni.
— Lapsi-parka, — sanoi Filip puristaen hellästi nuoren tytön kättä, — eipä suinkaan se ollut sinun syysi. Sitten, sitten?
— Olen kertonut kaiken, ystäväni; ja hra Gilbertin olisi pitänyt säästää minut selostuksiltaan.
— Kah, nyt sinä taas soimaat poika-raukkaa.
— Niin, puolusta sinä häntä; kyllä hän on soma otus!
— Taivaan tähden, Andrée, älä ole niin kova sitä nuorukaista kohtaan; sinä herjaat ja tiuskit häntä, olen nähnyt sinut teossa!… Voi, hyvä Jumala, mikä sinulle, Andrée, taas tulee?
Tällä kertaa Andrée oli kaatunut takaisin sohvan pieluksille virkkamatta sanaakaan; tällä kertaa pullo ei voinut häntä toinnuttaa; täytyi odottaa, kunnes pyörtymys oli ohi ja veri jälleen alkoi kiertää.
— Aivan varmaan, — mutisi Filip, — on sinun sairautesi, sisareni, niin vakavaa laatua, että se peloittaisi rohkeampiakin kuin mitä minä olen, kun on kysymys sinun kärsimyksistäsi. Sano, mitä sanot, mutta minusta tätä tautia ei saa käsitellä tuolla teeskentelemälläsi välinpitämättömyydellä.
— Mutta, Filip, kun lääkäri sanoi…
— Lääkäri ei saa minua uskomaan, ei koskaan, ellen itse puhuttele häntä! Missä voi tuon tohtorin tavata?
— Hän käy joka päivä Trianonissa.
— Mutta mihin aikaan päivästä, aamuisinko?
— Aamuin ja illoin hänellä on palvelusvuoronsa.
— Onko hän nyt täällä?
— Kyllä, ystäväni; lyönnilleen kello seitsemältä illalla, sillä hän on täsmällinen, hän nousee dauphinen asuntoon vieviä ulkoportaita.
— Hyvä, — sanoi Filip tyynempänä, — minä odotan luonasi.
41.
Erehdys.
Filip pitkitti huolettomasti keskustelua, samalla kun hän salavihkaa tarkkasi sisartaan, joka taasen puolestaan ponnisteli, jotta ei tekisi häntä levottomaksi uusilla pyörtymyskohtauksilla. Filip puhui paljon pettyneistä toiveistaan, kuninkaan unohduksesta, hra de Richelieun epävakaisuudesta, ja kun hän kuuli kellon lyövän seitsemän, hän lähti äkkiä, välittämättä, arvasiko Andrée hänen aikeensa.
Hän suuntasi askeleensa suoraan kuningattaren paviljonkiin päin ja seisahtui riittävän matkan päähän, jotta palvelushenkilöt eivät häntä pysähdyttäisi, mutta kyllin lähelle, jotta kukaan ei voisi mennä ohitse hänen, Filipin, tuntematta ohikulkijaa.
Hän ei ollut seisonut siinä viittä minuuttia ennenkuin hän näki Andréen kuvaileman jäykän ja melkein majesteetillisen lääkärin tulevan häntä vastaan.
Alkoi hämärtää, ja vaikka lukemisen näin ollen täytyi olla vaikeata, arvoisa tohtori kuitenkin selaili äskettäin Kölnissä julkaistua tutkielmaa vatsahalvausten syistä ja vaikutuksista. Vähitellen tuli melkein pimeä hänen ympärillään ja tohtori jo pikemmin arvasi kuin luki, kun samassa liikkuva ja läpikuultamaton esine poisti oppineelta ammattimieheltä viimeisenkin valonkajastuksen.
Hän kohotti päänsä, näki edessään miehen, ja kysyi:
— Mitä haluatte?
— Anteeksi, monsieur, — sanoi Filip; — onko minulla kunnia puhutella tohtori Louista?
— Kyllä, monsieur, — vastasi lääkäri sulkien kirjansa.
— Suokaa minulle sitten muutama sana, — virkkoi Filip.
— Anteeksi, monsieur; mutta virkatoimeni kutsuu minua madame la dauphinen luo. On jo aika, enkä voi antaa itseäni odottaa.
— Monsieur… — ja tässä teki Filip rukoilevan liikkeen sulkeakseen lääkäriltä tien, — monsieur, henkilö, jolle anon teidän huolenpitoanne, on madame la dauphinen palveluksessa. Hän kärsii paljon, jotavastoin prinsessa ei ole laisinkaan sairas.
— Kenestä te siis puhutte? — kysyi lääkäri.
— Henkilöstä, jonka luo madame la dauphine itse teidät vei.
— Ahaa, olisiko ehkä kysymys neiti Andrée de Taverneystä?
— Oikein, monsieur.
— Vai niin, — virkahti tohtori, äkkiä vilkaisten ylös nuoreen mieheen.
— Te tiedätte siis, että hän kärsii paljon.
— Hänellä on kouristuksia, eikö niin?
— Alituisia pyörrytyskohtauksia, niin, monsieur. Tänään hän muutaman tunnin kuluessa pyörtyi kolme, neljä kertaa käsivarsilleni.
— Voiko nuori neiti siis huonommin?
— Ah, enhän minä tiedä; mutta käsitätte, tohtori, että kun rakastaa jotakuta…
— Te rakastatte neiti Andrée de Taverneytä?
— Oi, enemmin kuin elämääni, hra tohtori!
Filip lausui nämä sanat niin hehkuvalla veljenrakkaudella, että tohtori Louis käsitti niiden tarkoituksen väärin.
— Ahaa, — virkkoi hän, — se olette siis te…? Lääkäri pysähtyi epäröiden.
— Mitä aioitte sanoa, monsieur? — kysyi Filip.
— Te siis olette…?
— Kuka minä olen… mitä, monsieur?
— No, tuhat tulimaista, hänen rakastajansa, — sanoi lääkäri kärsimättömästi.
Filip astahti taaksepäin, laskien kätensä otsalleen ja käyden kalmankalpeaksi.
— Monsieur, — virkkoi hän, — olkaa varuillanne, te herjaatte sisartani!
— Sisartanne! Onko neiti Andrée de Taverney teidän sisarenne?
— On, monsieur, enkä luule sanoneeni mitään, joka olisi voinut aiheuttaa niin omituisen erehdyksen teidän puoleltanne.
— Anteeksi, monsieur, hetki, jonka olitte valinnut minua tavataksenne, salaperäinen ilmeenne minua puhutellessanne… sai minut luulemaan, otaksumaan, että vieläkin hellemmät tunteet kuin veljenrakkaus…
— Ah, paras tohtori, ei rakastaja eikä puoliso voisi rakasta sisartani hartaammin kuin minä.
— Hyvä; sitten kyllä käsitän, että otaksumani teitä loukkasi, ja esitän teille siitä anteeksipyyntöni. Sallitteko minun nyt, monsieur…? — Ja lääkäri aikoi kulkea edelleen.
— Tohtori, — tivasi Filip, — pyydän, älkää jättäkö minua ensin rauhoittamatta minua sisareni tilan suhteen.
— Mutta mikä hänen tilassaan sitten on saattanut teidät levottomaksi?
— Hyvä Jumala, se mitä itse olen nähnyt.
— Olette nähnyt oireita, jotka ilmaisevat pahoinvointia…
— Vakavaako, tohtori?
— Miltä kannalta sitä katsoo.
— Kuulkaa, tohtori, kaikessa tässä on jotakin omituista; voisi luulla, että te ette tahdo tai ette uskalla minulle vastata.
— Otaksukaa ennemmin, monsieur, että kärsimättömyydessäni ehtiä hänen korkeutensa dauphinen luo, joka minua odottaa…
— Tohtori, tohtori, — sanoi Filip, laskien kätensä kylmä hikeä valuvalle otsalleen, — te luulitte minua neiti de Taverneyn rakastajaksi?
— Niin, mutta te oikaisitte erehdykseni.
— Ajatteletteko siis, että neiti de Taverneyllä on rakastaja?
— Anteeksi, monsieur, mutta en ole velvollinen tekemään tiliä ajatuksistani.
— Tohtori, säälikää minua; te päästitte suustanne sanan, joka tarttui sydämeeni kuin taittunut tikarinterä. Tohtori, älkää koettako sekoittaa asiaa; teidän hienotunteisuutenne ja taitavat puheenne eivät nyt hyödytä. Tohtori, mikä on se sairaus, jota olisitte rakastajalle selostanut, mutta jonka te veljeltä tahdotte salata? Tohtori, minä rukoilen, vastatkaa minulle.
— Päinvastoin pyydän, että vapautatte minut teille vastaamasta, monsieur; sillä tavasta, jolla minulta kyselette, näen, ettette enää hallitse itseänne.
— Ah, ettekö siis käsitä, monsieur, että jokainen lausumanne sana ajaa minut lähemmäksi kuilua, jonka näkeminen minua peloittaa.
— Monsieur!
— Tohtori, — huudahti Filip entistä kiihkeämmin, — tämä merkitsee siis, että teillä on minulle ilmoitettavana joku kauhea salaisuus, jota kuullakseni tarvitsen kaiken kylmäverisyyteni, kaiken rohkeuteni?
— Mutta enhän tiedä, missä otaksumissa te harhailette, hra deTaverney; en ole mitään sellaista sanonut.
— Oh, se on sata kertaa pahempaa kuin jos minulle jotakin sanoisitte! Te annatte minun aavistaa niin paljon… Se ei ole ihmisystävällistä, tohtori! Te näette, että sydämeni on särkyä sanoistanne, te näette minun pyytävän, rukoilevan. Puhukaa, puhukaa toki! Kuulkaa, minä vakuutan teille, että minulla on kylmäverisyyttä, rohkeutta… Tämä sairaus, tämä häpeä kenties… Hyvä Jumala, te ette keskeytä minua, tohtori, tohtori!
— Hra de Taverney, minä en ole mitään sanonut, en madame la dauphinelle, en isällenne, enkä teille; älkää vaatiko minulta muuta.
— Ette, ette ole mitään sanonut… Mutta näettehän, että tulkitsen äänettömyytenne; näette, että seuraan ajatustanne siinä synkässä ja kohtalokkaassa uomassa, missä se liikkuu. Pysähdyttäkää minut toki, jos olen joutunut harhaan.
— Hyvästi, monsieur, — vastasi tohtori liikutettuna.
— Oi, ette saa jättää minua näin, vastaamatta myöntävästi tai kieltävästi. Sananen vain, yksi ainoa sana, siinä kaikki, mitä teiltä pyydän.
Lääkäri pysähtyi.
— Monsieur, — virkkoi hän, — vast'ikään, ja siitä johtui onneton erehdys, josta te loukkaannuitte…
— Älkäämme siitä enää puhuko, monsieur.
— Päinvastoin, puhukaamme; vast'ikään, ehkä rahtusen liian myöhään, sanoitte minulle, että neiti de Taverney on sisarenne. Mutta aikaisemmin johditte minut harhaan lausuessanne niin perin innokkaasti ja liikutettuna, että rakastitte neiti Andréeta enemmän kuin elämäänne.
— Se on totta.
— Jos rakkautenne häntä kohtaan on niin suuri, hän epäilemättä vastaa siihen samallaisella hellyydellä?