— Ah, monsieur, Andrée rakastaa minua enemmän kuin ketään muuta maailmassa.
— No, palatkaa sitten hänen luokseen, kyselkää häneltä, monsieur; tehkää hänelle sensuuntaisia kysymyksiä, joihin minun täytyy kieltäytyä vastaamasta; ja jos hän rakastaa teitä niinkuin te häntä rakastatte, hän kyllä vastaa kysymyksiinne. On paljon seikkoja, jotka kerrotaan ystävälle, vaikka ne lääkäriltä vaietaan. Silloin hän ehkä suostuu teille sanomaan, mitä minä en millään ehdolla tahtoisi opastaa teitä aavistamaan. Hyvästi, monsieur.
Ja tohtori astui taas askeleen paviljonkia kohti.
— Ei, ei, se on mahdotonta! — huudahti Filip mielettömänä tuskasta ja keskeyttäen jokaisen sanansa nyyhkytyksellä. — Ei, tohtori, olen kuullut väärin; te ette ole voinut minulle tuota sanoa!
Lääkäri irroittausi hiljaa; sitten lausui hän säälivällä lempeydellä:
— Tehkää niinkuin teitä neuvoin, hra de Taverney, ja, uskokaa minua, se on parasta, mitä voitte tehdä.
— Mutta ajatelkaa toki, uskoa teitä olisi luopua vakaumuksesta, joka on ollut elämäni uskonto; se olisi enkelin syyttämistä, Jumalan kiusaamista, tohtori! Jos vaaditte, että teitä uskon, niin todistakaa edes, todistakaa.
— Hyvästi, monsieur.
— Tohtori! — huusi Filip epätoivoissaan.
— Olkaa varuillanne; jos puhutte noin kiivaasti, niin ilmaisette sen, minkä minä olin päättänyt kaikilta vaieta ja minkä olisin tahtonut salata teiltä itseltännekin.
— Niin, niin, olette oikeassa, tohtori, — virkkoi Filip niin matalalla äänellä, että sanat kuolivat hänen huulilleen; — mutta voihan tiedekin erehtyä, ja tunnustanette, että itsekin olette joskus erehtynyt.
— Harvoin, monsieur, — vastasi lääkäri; — minä olen syvällisiä opintoja harjoittanut mies, eikä suuni koskaan myönnä ennenkuin silmäni ja järkeni ovat sanoneet: "olen nähnyt… tiedän… olen varma". Tosin olette oikeassa siinä, monsieur, että toisinaan olen saattanut erehtyä, niinkuin jokainen ihminen on erehtyväinen; mutta tällä kertaa sitä kaikesta päättäen en ole tehnyt. Kas niin, tyyntykää, ja erotkaamme.
Mutta Filip ei voinut näin alistua. Hän laski kätensä lääkärin käsivarrelle niin hartaasti rukoilevin ilmein, että tämä pysähtyi.
— Vielä yksi, viimeinen suosionosoitus, herra tohtori! — sanoi Filip. — Näette, miten kiihdyksissä mieleni on; tunnen jotakin, mikä lähenee mielipuolisuutta; tietääkseni, onko minun elettävä vai kuoltava, tarvitsen varmennuksen tähän minua uhkaavaan todellisuuteen. Minä palaan sisareni luo, mutta en puhu hänelle ennenkuin te olette vielä käynyt häntä katsomassa. Miettikää.
— Teidän asianne on miettiä, monsieur; sillä minulla puolestani ei ole sanaakaan lisättävänä siihen, mitä olen lausunut.
— Monsieur, luvatkaa minulle… ah, tämä on armo, jota pyövelikään ei uhriltaan kieltäisi!… luvatkaa minulle palata sisareni luo, käytyänne hänen korkeutensa dauphinen luona. Taivaan nimessä, tohtori, luvatkaa se minulle!
— Se on hyödytöntä, monsieur; mutta koska sitä välttämättömästi tahdotte, on velvollisuuteni täyttää toivomuksenne. Lähdettyäni madame la dauphinen asunnosta tulen sisarenne luo.
— Oi, kiitos, kiitos! Niin, tulkaa, ja sitten te itse tunnustatte erehtyneenne.
— Toivon sitä kaikesta sydämestäni, monsieur, ja jos olen erehtynyt, myönnän sen ilomielin.
Ja Filipistä vapautunut lääkäri lähti, jättäen nuoren miehen puistokäytävälle. Filip vapisi kuumeesta, kylpi kylmässä hiessä, eikä huumauksessaan enää tuntenut paikkaa, missä oli, ei miestä, jonka kanssa oli haastellut, eikä salaisuutta, jonka oli saanut tietää.
Muutamien minuuttien ajan hän katseli itsetiedottomasti taivasta, joka vähitellen kirkastui tähdistä, ja rakennusta, josta valot alkoivat välkkyä.
42.
Kuulustelu.
Niin pian kuin Filip oli toipunut ja järki jälleen päässyt valtaansa, hän suuntasi askeleensa Andréen asuntoon.
Mutta mikäli hän lähestyi paviljonkia, sikäli hänen onnettomuutensa peikko vähitellen kaikkosi; hänestä tuntui, että oli nähnyt unta ja hetkisen taistellut jotakin epätodellista vastaan. Mitä enemmin hän loittoni lääkäristä, sitä vähemmin hän uskoi tämän peloittavia sanoja. Aivan varmaan oli tiede erehtynyt, eikä hyve langennut.
Eikö tohtori ollut myöntänyt hänen olevan täysin oikeassa lupaamalla palata hänen sisarensa luo?
Mutta kun Filip jälleen seisoi Andréen kasvojen edessä, hän oli niin muuttunut, niin kalpea, niin menehtynyt, että nyt oli tytön vuoro käydä levottomaksi veljensä tähden ja kysyä häneltä, miten sellainen hirveä muutos niin vähässä ajassa oli voinut hänessä tapahtua.
Vain yksi seikka oli voinut tehdä Filipiin sellaisen vaikutuksen.
— Ah, veli, — sanoi Andrée, — olenko siis kovin sairas?
— Miksi sitä kysyt? — virkkoi Filip.
— Siksi, että neuvottelu tohtori Louis'n kanssa on sinut noin peljästyttänyt.
— Ei, sisareni, — virkkoi Filip; — tohtori ei ole levoton, sinä puhuit minulle totta. Ainoastaan suurella vaivalla olen saanut hänet edes suostumaan käymään täällä uudestaan.
— Ah, tuleeko hän uudestaan? — äännähti Andrée.
— Kyllä hän tulee; eihän sinulla, Andrée, liene mitään sitä vastaan?
Ja Filip loi näitä sanoja lausuessaan läpitunkevan katseen nuoreen tyttöön.
— Ei, — vastasi tämä luontevasti, — ja jos hänen käyntinsä sinua hiukan rauhoittaa, en muuta pyydä. Mutta sanohan sillävälin, mistä aiheutuu tuo kauhea kalpeutesi, joka minua niin järkyttää?
— Oletko siitä levoton, Andrée?
— Vielä kysyt!
— Sinä rakastat minua siis hyvin hellästi, Andrée?
— Kuinka niin? — sanoi nuori tyttö.
— Kysyn sinulta, Andrée, rakastatko minua yhä yhtä paljon kuin ennen lapsina ollessamme?
— Oi, Filip, Filip!
— Olen siis sinulle kalleimpia olentoja maan päällä?
— Kaikkein kallein, ainoa! — huudahti Andrée. — Sitten lisäsi hän punastuen ja hämillään: — Anteeksi, Filip, minä unohdin…
— Isämme, niinkö, Andrée?
— Niin.
Filip tarttui sisarensa käteen ja katseli häntä hellästi.
— Andrée, — sanoi hän, — älä suinkaan usko, että koskaan moittisin sinua, jos sydämeesi sisältyisi hellyyttä, mikä ei olisi rakkautta isäämme eikä rakkautta minuun…
Sitten hän istahti sisarensa viereen ja jatkoi:
— Olet siinä iässä, Andrée, jolloin nuorten tyttöjen sydän puhuu heille voimakkaammin kuin he itse tahtovat, ja sinä tiedät jumalallisen käskyn säätävän, että naisten on jätettävä vanhempansa ja sukulaisensa seuratakseen puolisoaan.
Andrée katseli hetkisen Filipiä ikäänkuin hänelle olisi puhuttu vierasta, käsittämätöntä kieltä.
Sitten alkoi hän nauraa kuvailemattoman viattomasti ja lausui:
— Puolisoani! Etkö puhunut minulle puolisosta, Filip? Kah, hän on vielä syntymättä, tai ainakaan en häntä tunne!
Liikutettuna tästä Andréen teeskentelemättömästä huudahduksesta Filip siirtyi lähemmäksi ja sulkien hänen kätensä omiinsa vastasi:
— Ennen puolisoa, hyvä Andrée, on neidolla kihlattu, rakastaja.
Andrée katseli Filipiä aivan kummastuneena, sallien nuoren miehen tutkivan silmän pohjata hänen kirkasta neitseenkatsettaan, missä hänen koko sielunsa päilyi.
— Sisareni, — sanoi Filip, — syntymästäsi asti olet pitänyt minua parhaana ystävänäsi; minä puolestani olen katsellut sinua ainoana ystävättärenäni. Kuten tiedät, en koskaan jättänyt sinua ottaakseni osaa toverieni leikkeihin. Yhdessä olemme kasvaneet, eikä mikään ole järkyttänyt sokeata luottamustamme toisiimme. Mistä siis johtuu, että sinä, Andrée, viime aikoina olet niin aiheettomasti ja ensimäisenä muuttunut minun suhteeni?
— Minäkö muuttunut! Muuttunut sinun suhteesi, Filip? Selitähän. En tosiaan ymmärrä rahtuakaan kaikesta siitä, mitä tänne palattuasi olet puhunut.
— Niin, Andrée, — sanoi nuori mies puristaen häntä rintaansa vasten; — niin, hellä sisareni, nuoruuden intohimot ovat seuranneet lapsuuden kiintymystä, ja sinä et enää ole pitänyt minua kyllin hyvänä tai kyllin luotettavana paljastaaksesi minulle rakkauden täyttämää sydäntäsi.
— Veljeni, ystäväni, — virkkoi Andrée yhä enemmin kummastuneena, — mitä sinä tällä oikeastaan tarkoitat? Miksi puhut minulle rakkaudesta?
— Andrée, minä puutun rohkeasti kysymykseen, joka sinulle on täynnä vaaroja ja minulle itselleni tuottaa levottomuutta ja tuskaa. Tiedän hyvin, että kun tällä hetkellä pyydän tai pikemmin vaadin luottamustasi, menetän arvoani silmissäsi. Mutta mieluummin tahdon, ja voit uskoa, että sen sanominen tuottaa minulle kärsimystä, mieluummin tahdon tuntea rakkautesi minuun pienemmäksi kuin jättää sinut itseäsi uhkaavien onnettomuuksien, hirvittävien onnettomuuksien uhriksi, Andrée, jos itsepäisesti yhä vaikenet, jota vaikenemistasi valitan ja johon en olisi luullut sinun kykenevän veljeä, ystävää kohtaan.
— Veljeni, ystäväni, — vastasi Andrée, — vakuutan sinulle etten näistä moitteistasi ymmärrä mitään.
— Andrée, tahdotko, että puhun sinulle selvemmin?
— Kyllä… kyllä tietysti.
— Mutta jos rohkaisemanasi puhunkin liian suoraan, jos nostatan punan otsallesi ja saan häpeän painamaan sydäntäsi, syytä sitten ainoastaan itseäsi, joka aiheettomalla epäluottamuksellasi olet pakoittanut minut tunkeutumaan sielusi pohjaan riuhtaistakseni sieltä salaisuutesi.
— Tee niin, Filip, ja minä vannon sinulle, että en siitä voisi suuttua.
Filip katseli sisartaan, nousi aivan kiihtyneenä ja käveli pitkin askelin edestakaisin huoneessa. Hänen itsekseen tekemänsä syytöksen ja tämän nuoren tytön osoittaman tyyneyden välillä oli niin merkillinen ristiriita, että hän ei tiennyt, mitä ajatella.
Andrée puolestaan katseli veljeänsä hämmästyksessä ja kylmeni vähitellen tästä juhlallisuudesta, joka niin suuresti poikkesi lempeän käskevästä veljellisestä sävystä. Ja ennenkuin Filip oli jälleen alkanut puhua Andrée nousikin vuorostaan ja meni asettamaan kätensä veljensä kainaloon.
— Kuule, Filip, — virkkoi hän sitten, katsellen nuorta miestä sanomattoman hellästi, — katso minua niin kuin minä sinua katson!
— Oi, en parempaa pyydä, — vastasi Filip luoden häneen palavan silmäyksen; — mitä tahdot minulle sanoa?
— Tahdon sinulle sanoa, Filip, että aina olet ollut hiukan mustasukkainen ystävyydestäni, mikä onkin luonnollista, koska minä puolestani mustasukkaisella kiintymyksellä halusin sinun huolenpitoasi ja hellyyttäsi. No niin, katso minuun, kuten pyysin.
Nuori tyttö hymyili.
— Näetkö jonkun salaisuuden silmistäni? — jatkoi hän.
— Näen, minä näen niistä yhden, — virkkoi Filip. — Andrée, sinä rakastat jotakuta.
— Minäkö? — huudahti tyttö niin luonnollisella kummastuksella, että taitavinkaan näyttelijätär ei koskaan olisi voinut matkia äänensävyä, millä hän tämän ainoan sanan lausui. — Sitten hän naurahti: — Minäkö rakastaisin jotakuta? — sanoi hän.
— No sitten joku rakastaa sinua?
— Sitä pahempi hänelle tosiaankin; sillä kun tuo tuntematon henkilö ei koskaan ole minulle näyttäytynyt eikä siis koskaan ole tunnustanut tunteitaan, on se aivan hukkaan heitettyä rakkautta.
Kun Filip näki sisarensa näin avomielisesti nauravan ja laskevan leikkiä tästä asiasta, kun hän näki hänen silmiensä kirkkaan taivaansinen ja hänen olemuksensa puhtaan vilpittömyyden, kun hän tunsi Andréen sydämen tasaisesti sykkivän omaansa vasten, hän sanoi itsekseen, että kuukauden poissaolo ei voinut aiheuttaa sellaista muutosta nuhteettoman tytön luonteessa. Hän päätti, että Andrée-parkaa arvottomasti epäiltiin ja että tiede valehteli. Hän myönsi tohtori Louis'n puolustukseksi, että tämä ei tuntenut Andréen siveellisyyttä ja yleviä vaistoja, vaan saattoi otaksua hänet kaikkien noiden ylhäisön tyttöjen kaltaiseksi, jotka huonojen esimerkkien viehättäminä tai turmeltuneen veren ennenaikaisessa kiihkeydessä uhrasivat neitsyytensä kaipauksetta, jopa kunnianhimottakin.
Vielä yksi katse Andréelta, ja Filip varmistui lääkärin erehdyksestä. Ja tässä vakaumuksessaan hän tunsi itsensä niin onnelliseksi, että syleili sisartaan niiden marttyyrien tapaan, jotka julkisesti tunnustivat neitsyt Marian koskemattoman puhtauden, samalla kun he tunnustivat uskovansa hänen jumalalliseen poikaansa.
Hänen mielipiteittensä täten horjuessa Filip kuuli portailta tohtori Louis'n askeleet, sillä tämä oli ollut uskollinen tekemälleen lupaukselle.
Andrée säpsähti; kaikki tuntui hänelle yllättävältä hänen ase massaan tällä hetkellä.
— Kuka sieltä tulee? — kysyi hän.
— Tietenkin tohtori Louis, — vastasi Filip. Samassa aukeni ovi ja Filipin niin levottomasti odottama lääkäri astui todellakin huoneeseen.
Hän oli, kuten jo sanoimme, niitä vakavia ja rehellisiä miehiä, joille tiede on papinvirka ja jotka hartaasti tutkivat sen salaisuuksia.
Tällä aivan aineellisella aikakaudella tohtori Louis harvinaisena poikkeuksena koetti ruumiin sairauden pohjalta etsiä sielunkin vammoja. Avomielisesti ja rohkeasti kulki hän tätä tietään, vähän välittäen nurisemisista ja vastuksista ja säästäen aikaansa, tuota työteliäiden ihmisten perintöä, sellaisella kitsaudella, että se teki hänet tylyksi joutilaita ja lörpöttelijöitä kohtaan.
Tämän vuoksi hän oli keskustelun alussa hyvin ynseästi kohdellut Filipiä. Hän oli luullut hänen olevan joku hovin keikareista, jotka tulevat mairittelemaan lääkäriä, jotta tämä ylistelisi heidän sankarillisia lemmenseikkailujaan, ja jotka tuntevat itsensä ylpeiksi, kun heidän tarvitsee ostaa lääkärin vaitiolo. Mutta nähtyään mitalin toisen puolen, huomatessaan enemmän tai vähemmän narrimaisen rakastelijan asemesta edessään veljen synkät ja uhkaavat kasvot, nähdessään ikävän häiritsemisen sijasta uhkaavan onnettomuuden, käytännöllinen filosofi, hyväsydäminen mies heti heltyi ja Filipin viime sanojen jälkeen tohtori oli tuuminut:
"En ole ainoastaan voinut erehtyä, vaan vieläpä tahtoisinkin, että olisin erehtynyt."
Senpä vuoksi hän ilman Filipin harrasta pyyntöäkin olisi saapunut Andréen luo ratkaisevammalla tutkimuksella ottaakseen selvän kaikesta, mikä hänen ensimäisellä käynnillään oli hänestä näyttänyt niin luultavalta.
Hän astui siis sisään, ja hänen ensimäinen silmäyksensä, lääkärin ja huomioidentekijän läpitunkeva katse, kiinnittyi heti eteisestä Andréehen eikä hänestä enää irroittunut.
Juuri silloin, joko tohtorin vierailun aiheuttamasta mielenliikutuksesta tai aivan luonnollisista syistä, Andrée sai yhden noita kohtauksia, jotka olivat Filipiä peljästyttäneet, ja horjuvana nosti hän nenäliinansa tuskallisesti huulilleen.
Lääkäriä vastaanottamaan rientävä Filip ei ollut mitään huomannut.
— Tervetuloa, tohtori, — sanoi hän, — ja suokaa minulle anteeksi hiukan jyrkkä käytökseni. Teitä tunti sitten puhutellessani olin yhtä kiihtynyt kuin nyt olen levollinen.
Lääkäri lakkasi hetkiseksi katselemasta Andréeta ja käänsi huomionsa nuoreen mieheen, jonka hymyilevää ja hilpeätä ilmettä hän koetti itselleen selittää.
— Olette siis jutellut sisarenne kanssa, kuten teitä neuvoin? — kysyi hän.
— Olen, tohtori, olen.
— Ja olette rauhoittunut?
— Minulla on nyt taivas helvetin asemesta sydämessäni. Tohtori tarttui Andréen käteen ja tunnusteli kauan nuoren tytön valtimoa. Filip katseli häntä ja näkyi miettivän:
"Niin, tutkikaa, tohtori; nyt en enää pelkää lääkärin lausuntoja." —No, monsieur? — virkkoi hän voitonriemuisena.
— Herra ritari, — vastasi tohtori Louis, — olkaa hyvä ja jättäkää minut kahden kesken sisarenne kanssa.
Nämä koruttomasti lausutut sanat masensivat nuoren miehen rohkeuden.
— Mitä! Vielä? — sanoi hän.
Tohtori viittasi.
— Hyvä, minä jätän teidät, monsieur, — vastasi Filip synkkänä. Sitten jatkoi hän kääntyen sisareensa: — Andrée, ole rehellinen ja avomielinen tohtorille.
Nuori tyttö kohautti olkapäitään ikäänkuin ei edes olisi voinut käsittää, mitä tällä tarkoitettiin.
— Mutta, — jatkoi Filip, — sillävälin kun hän kyselee sinulta terveytesi tilaa, minä menen puistoon kävelemään. Tunti, joksi käskin tuomaan hevoseni, ei ole vielä tullut, joten voin ennen lähtöäni vielä tavata sinut ja hetkisen jutella kanssasi.
Hän puristi Andréen kättä, yrittäen hymyillä. Mutta nuori tyttö tunsi tässä puristuksessa ja tässä hymyssä jotakin väkinäistä ja kouristuksellista.
Lääkäri saattoi Filipin juhlallisesti eteisen ovelle, jonka hän sulki. Sitten hän palasi asettumaan samalle sohvalle, millä Andrée istui.
43.
Lääkärin tutkimus.
Ulkona vallitsi mitä syvin hiljaisuus. Ei tuulen henkäystäkään suhissut ilmassa, mitään ihmisääntä ei kuulunut; luonto oli tyyni. Sitäpaitsi olivat kaikki palvelustoimet Trianonissa päättyneet; tallimiehet olivat poistuneet hevostensa luota ja vaunuvajoista omiin suojiinsa, ja pieni piha oli tyhjä.
Andrée tunsi kyllä sydämensä syvyydessä jotakin levottomuutta siitä omituisesta huomiosta, minkä Filip ja lääkäri tälle sairaudelle omistivat. Hän kyllä hiukan kummasteli, että tohtori Louis näin oli tullut takaisin, vaikka hän samana aamuna oli selittänyt taudin vähäpätöiseksi ja lääkkeet tarpeettomiksi; mutta hänen täydellisesti puhtaan vilpittömyytensä ansiosta nämä epäluulot eivät olleet hänen sielunsa kirkasta kuvastinta edes henkäyksellään sumentaneet.
Suunnattuaan häneen lampun valon tohtori tarttui äkkiä hänen käteensä kuin ystävä tai rippi-isä eikä enää lääkärin tavoin tunnustellut valtimoa.
Tämä odottamaton liike kummastutti suuresti herkkätuntoista Andréeta, ja tyttö oli jo vetää kätensä pois.
— Mademoiselle, — kysyi tohtori, — tekö minua halusitte tavata, vai olenko takaisin tullessani noudattanut ainoastaan veljenne toivomusta?
— Monsieur, — vastasi Andrée, — veljeni palasi ilmoittaen, että tulisitte minua toistamiseen katsomaan; mutta senjälkeen kun minulla tänä aamuna oli kunnia teiltä itseltänne kuulla, että tautini ei ollut mitään vakavaa, en olisi rohjennut teitä uudestaan vaivata.
Lääkäri kumarsi.
— Veljenne, — sanoi hän, — näkyy olevan kovin kiihdyksissä, arka kunniastaan ja taipumaton eräissä kysymyksissä. Senvuoksi kieltäydyitte hänelle avaamasta sydäntänne?
Andrée katseli lääkäriä, kuten oli katsellut Filipiä.
— Tekin, monsieur? — virkkoi hän hyvin ylväästi.
— Anteeksi, mademoiselle, sallikaa minun jatkaa. Andrée teki liikkeen, joka ilmaisi kärsivällisyyttä tai pikemmin alistumista.
— On siis luonnollista, — jatkoi lääkäri, — että nähdessänne tuon nuoren miehen surun ja aavistaessanne hänen suuttumuksensa itsepäisesti säilytitte salaisuutenne. Mutta minulla, mademoiselle, joka — uskokaa minua — olen yhtä paljon sielun kuin ruumiin lääkäri, minulla, joka näen ja tiedän ja siis tulen puolitiehen teitä vastaan tuskallisissa paljastuksissanne, minulla on oikeus odottaa teiltä suurempaa avomielisyyttä.
— Herra tohtori, — vastasi Andrée, — ellen olisi nähnyt veljeni kasvojen synkistyvän ja saavan todellisen murheen leiman, ellen ottaisi huomioon teidän arvokasta ulkomuotoanne ja tunnettua vakavuuttanne, luulisin, että te molemmat yhdessä juonessa näyttelette minulle komediaa saadaksenne minut neuvottelun johdosta ja minulle aiheuttamallanne pelolla nauttimaan jotakin perin inhoittavaa ja katkeraa lääkettä.
Lääkäri rypisti kulmiaan.
— Mademoiselle, — sanoi hän, — pyydän, pysähtykää jo tuossa teeskentelyssänne.
— Teeskentelyssä! — huudahti Andrée.
— Tahtoisitteko mieluummin, että nimittäisin sitä tekopyhyydeksi?
— Mutta, monsieur, — huudahti nuori tyttö, — te loukkaatte minua.'
— Sanokaa, että olen tutkinut teidät ja arvaan ajatuksenne.
— Monsieur!
Andrée nousi; mutta lääkäri pakoitti hänet lempeästi jälleen istumaan.
— Ei, — jatkoi hän, — ei, lapseni, minä en loukkaa teitä; ja jos saan teidät vakuutetuksi, pelastan teidät!… Siis ei vihastunut katseenne eikä teeskennelty suuttumuksenne, joka näkyy teitä kiihoittavan, voi muuttaa päätöstäni.
— Mutta mitä Jumalan nimessä tahdotte, mitä minulta vaaditte?
— Tunnustakaa, muutoin totisesti annatte minulle kovin huonon käsityksen itsestänne.
— Vielä kerran, monsieur, veljeni ei ole täällä minua puolustamassa, ja minä sanon teille, että loukkaatte minua, että en teitä käsitä ja että vaadin teitä suoraan ja selvästi lausumaan ajatuksenne tästä oletetusta sairaudesta.
— Viimeisen kerran, mademoiselle, — jatkoi lääkäri kummastuneena, — tahdotteko säästää minulta tuskan punehduttaa teidät?
— Minä en käsitä teitä, en käsitä teitä, en käsitä teitä! — toisti Andrée kolmeen kertaan, katsellen lääkäriä kysyvästi ja säihkyvin silmin, jotka kuvastivat uhmaa, melkeinpä näyttivät uhkaavan.
— No niin, minä puolestani käsitän teidät, neitiseni; te epäilette tiedettä, toivotte voivanne salata tilanne maailmalta. Mutta luopukaa siitä harhaluulosta, yhdellä ainoalla sanalla masennan kaiken ylpeytenne: te olette raskaana…
Andrée päästi kauhean kiljahduksen ja kaatui selälleen sohvalle.
Tämän huudon kajahdettua ovi työnnettiin rajusti auki, ja Filip syöksyi keskelle huonetta paljastetuin miekoin, veristävin silmin ja vapisevin huulin.
— Te valehtelette, lurjus! — sanoi hän lääkärille. Tohtori kääntyi verkalleen nuoreen mieheen päin, yhä painellen puolikuolleena huohottavan Andréen valtimoa.
— Se mitä sanoin, on sanottu, monsieur, — vastasi oppinut ylenkatseellisesti, — eikä miekkanne, olkoon se paljastettuna tai huotrassa, saa minua sanojani peruuttamaan.
— Tohtori! — mutisi Filip pudottaen aseensa.
— Te tahdoitte, että tulisin uudestaan tarkistaakseni edellisen tutkimukseni. Sen olen tehnyt, nyt olen saavuttanut täyden varmuuden, josta mikään ei voi minua järkyttää. Olen siitä kovin pahoillani, nuori mies; te olette herättänyt minussa yhtä paljon myötätuntoa kuin tämä nuori tyttö herättää minussa inhoa itsepäisellä valheellisuudellaan.
Andrée pysyi hievahtamatta; mutta Filip teki kiivaan liikkeen.
— Olen perheenisä, monsieur, — jatkoi lääkäri, — ja käsitän kaiken, mitä saatatte, mitä teidän täytyy kärsiä. Minä tarjoan teille siis palvelukseni, samoin kuin lupaan hienotuntoisesti vaieta. Sanani on pyhä, monsieur, ja kaikki voivat teille vakuuttaa, että lupaukseni on minulle kalliimpi kuin henkeni.
— Mutta, monsieur, tämä on mahdotonta!
— En tiedä, onko se mahdotonta, mutta totta se on. Hyvästi, hra deTaverney.
Ja lääkäri poistui yhtä tyynesti ja verkalleen, ensin luotuaan osaaottavan katseen nuoreen mieheen, joka väänteli käsiään tuskasta ja joka oven sulkeutuessa vaipui murheesta masentuneena nojatuoliin kahden askeleen päähän Andréesta.
Lääkärin mentyä Filip nousi, kävi sulkemassa käytävään avautuvan oven, sulki kamarin oven ja ikkunat ja lähestyen Andréeta, joka kummastellen katseli näitä kamalia valmistuksia, laski käsivartensa ristiin ja sanoi:
— Olet halpamielisesti ja typerästi pettänyt minua; halpamielisesti, koska olen veljesi, koska olen ollut kyllin heikko sinua rakastamaan, pitämään sinua kaikkia parempana, kunnioittamaan sinua yli kaiken, ja koska tämän luottamukseni olisi pitänyt herättää sinunkin puoleltasi edes luottamusta, ellei se voinutkaan herättää hellyyttä; typerästi, koska meitä häpäisevä, kamala salaisuus nyt on joutunut kolmannen tietoon, koska se varovaisuudestasi huolimatta ehkä jo on paljastunut muidenkin silmille, ja vihdoin koska heti tunnustamalla minulle nykyisen tilasi olisit saattanut minut pelastamaan itsesi häpeästä; minä olisin tehnyt sen itsekkyydestä, ellen rakkaudestakaan, sinut pelastaessani kun olisin itseänikin säästänyt. Tästä näet, miten ja missä suhteessa olet erityisesti rikkonut. Niin kauan kuin olet naimaton kuuluu kunniasi yhteisesti kaikille niille, joiden nimeä kannat — joiden nimen tahraat. Mutta nyt en enää ole veljesi, koska itse olet minulta sen nimityksen kieltänyt; nyt olen mies, jonka etu vaatii kaikilla mahdollisilla keinoilla kiristämään sinulta koko salaisuuden voidakseni tämän tunnustuksen johdosta hankkia itselleni jonkinlaista hyvitystä. Tulen siis luoksesi hyvin kiihtyneenä ja päättäväisenä ja sanon: Koska olet ollut kyllin halpamainen turvautuaksesi valheeseen, niin saat pelkurin palkan. Tunnusta siis rikoksesi minulle, taikka…
— Uhkauksia, — huudahti ylpeä Andrée, — uhkauksia naiselle!
Ja hän nousi kalpeana ja näytti itse uhkaavalta.
— Niin, uhkauksia, mutta ei naiselle, vaan vilpilliselle, kunniattomalle olennolle.
— Uhkauksia, — toisti Andrée, joka vähitellen kiihtyi, — uhkauksia minua vastaan, joka en mitään käsitä ja jota te kaikki katselette kuin verenhimoiset hullut liittoutuneina tappamaan minut suruun, ellette häpeään!
— No, — huudahti Filip, — kuole siis, kuole siis, ellet tunnusta; kuole silmänräpäyksessä. Jumala tuomitsee sinut, ja tuomion toimeenpanijana minä isken.
Nuori mies otti suonenvedontapaisella liikkeellä miekkansa lattialta ja suuntasi sen terän salaman nopeudella sisarensa rintaa kohti.
— Hyvä, hyvä, surmaa minut! — huudahti tämä säikähtymättä säilän välähdystä ja yrittämättä välttää piston tuottamaa kipua.
Tyttö syöksyi tuskasta mielipuolena pari askelta eteenpäin, ja hänen liikkeensä oli niin nopea, että miekka olisi lävistänyt hänen rintansa, ellei Filip olisi äkkiä peljästynyt nähdessään muutamien veripisarain tahraavan musliinia sisarensa kaulan ympärillä.
Nuoren miehen voimat olivat uupuneet ja viha lauhtunut; hän peräytyi, pudotti miekan käsistään ja vaipuen nyyhkyttävänä polvilleen sulki tytön syliinsä.
— Andrée, Andrée, — huudahti hän, — ei, ei! Minun onkin kuoltava. Sinä et minua enää rakasta, et minua enää tunne, minulla ei enää ole mitään tehtävää tässä maailmassa. Oi, Andrée, sinä rakastat jotakuta toista niin suuresti, että mieluummin kuolet kuin tunnustat asian minulle? Oi, Andrée, sinun ei ole kuoltava, vaan minun!
Ja hän aikoi rientää pois; mutta Andrée oli jo hätääntyneenä kietonut molemmat käsivartensa hänen kaulaansa, peitti hänet suudelmillaan ja valeli häntä kyynelillä.
— Ei, ei, — sanoi hän, — alussa olit oikeassa. Surmaa minut, Filip; sillä minun sanotaan olevan syyllinen. Mutta sinä, niin jalo, niin puhdas, niin hyvä, sinä, jota kukaan ei syytä, elä sinä ja surkuttele vain minua sensijaan että kiroaisit.
— Kuule, sisar, — jatkoi nuori mies, — puhu taivaan nimessä, entisen ystävyytemme nimessä, äläkä pelkää mitään itsesi enempää kuin hänenkään tähtensä, jota rakastat, olkoon hän ken tahansa. Hän on oleva minulle pyhä, vaikka hän olisi pahin vihamieheni, vaikka hän olisi viheliäisin ihminen. Mutta minulla ei ole vihollisia, Andrée, ja sinä olet sydämeltäsi ja ajatuksiltasi niin jalo, että sinä varmaan olet valinnut arvoisesi rakastajan. No niin, minä menen tapaamaan tuota valittuasi ja nimittämään häntä veljekseni. Sinä et sano mitään; onko avioliitto sinun ja hänen välillään siis mahdoton? Sitäkö siis tarkoitat? No, olkoon niin! Minä alistun, minä säilytän kaiken murheeni itselleni, tukahutan kunnian käskevän äänen, joka vaatii verta. Minä en enää pyydä sinulta mitään, en edes tuon miehen nimeä. Olkoon niin, hän on sinua miellyttänyt, hän on minulle rakas… Mutta me lähdemme yhdessä Ranskasta, pakenemme yhdessä. Kuningas on kuulemani mukaan lahjoittanut sinulle kallisarvoisen koristeen; sen myymme, puolet siitä saaduista rahoista lähetämme isällemme, toisella puoliskolla sitten elämme tuntemattomina. Minä tulen kaikeksi sinulle, Andrée; sinä olet oleva kaikki minulle. Minä, minä en rakasta ketään; näethän, että olen sinuun hartaasti kiintynyt. Andrée, sinä näet, mitä edestäsi teen; sinä näet, että voit luottaa ystävyyteeni. Kuule, vieläkö nytkin, kaiken sen jälkeen, mitä olen sinulle sanonut, kiellät minulta luottamuksesi? Sano, sano, etkö enää nimitä minua veljeksesi?
Andrée oli ääneti kuullut kaiken, mitä kiihtynyt nuori mies oli puhunut.
Ainoastaan hänen sydämensä sykintä ilmaisi elämää; ainoastaan hänen katseensa todisti järkeä.
— Filip, — virkkoi hän pitkän vaitiolon jälkeen, — sinä ajattelit, etten enää sinua rakasta, veli rukka! Sinä otaksuit rakastaneeni jotakuta toista miestä; luulit unohtaneeni kunnian käskyt, minun, joka olen jalosukuinen tyttö ja ymmärrän kaikki ne velvollisuudet, mitkä se sana minulle asettaa!… Ystäväni, minä annan sen sinulle anteeksi; niin, niin, syyttä olet minua luullut halpamaiseksi, syyttä olet minua nimittänyt pelkuriksi. Niin, niin, minä annan sinulle anteeksi; mutta en antaisi anteeksi, jos pidät minua niin jumalattomana, niin kurjana, että tahtoisin tehdä väärän valan. Minä vannon sinulle, Filip, kautta Jumalan, joka minut kuulee, kautta äitini sielun, joka valitettavasti ei näy minua kylliksi suojelleen, vannon sinulle niin totta kuin sinua palavasti rakastan, että lemmenajatus ei koskaan ole hairahduttanut järkeäni, että kukaan mies ei ole minulle sanonut: "minä rakastan sinua", että kenenkään huulet eivät ole edes kättäni suudelleet, ja että olen sydämeltäni ja haluiltani neitseellinen ja puhdas, yhtä puhdas kuin syntymiseni päivänä. — Nyt, Filip, ottakoon Jumala sieluni; ruumiini on sinun käsissäsi.
— Hyvä on, — sanoi Filip pitkän vaitiolon jälkeen, — hyvä on, Andrée, minä kiitän sinua. Nyt näen selvästi sydämesi pohjaan. Niin, sinä olet puhdas, viaton, rakas uhri. Mutta on olemassa taikatippoja, myrkytettyjä lemmenjuomia; joku on virittänyt sinulle halpamaisen ansan. Se, mitä kukaan tietesi ei olisi sinulta voinut elämäsi uhallakaan riistää, on sinulta ryöstetty nukkuessasi. Sinä olet joutunut johonkin ansaan, Andrée; mutta nyt olemme yhtyneet ja nyt siis olemme vahvat. Sinä uskot minulle kunniasi huolehtimisen, eikö totta, ja sallit minun kostaa puolestasi?
— Oi kyllä, kyllä, — vastasi Andrée synkällä kiivaudella, — sillä kostaessasi puolestani rankaiset rikoksen.
— No, — jatkoi Filip, — autahan minua, helpoita etsiskelyäni. Koettakaamme yhdessä, tarkastakaamme tunti tunnilta taaksepäin kulkien kaikki kuluneet päivät; seuratkaamme muistin avustavaa johtolankaa, ja tämän hämärän vyyhdin ensimäisessä sykkyrässä…
— Niin, sitä tahdon, sitä tahdon! — virkkoi Andrée. — Etsikäämme!
— Oletko huomannut kenenkään sinua seuraavan, sinua vaaniskelevan?
— En.
— Eikö kukaan ole sinulle kirjoittanut?
— Ei kukaan.
— Eikö kukaan ole sinulle tunnustanut rakkauttaan?
— Ei yksikään.
— Naisilla on tässä suhteessa ihmeteltävä vaisto; kun ei mitään kirjeitä, ei mitään tunnustuksia ole ollut, niin oletko koskaan huomannut, että joku olisi sinua… halunnut?
— En ole koskaan huomannut mitään sellaista.
— Rakas sisar, etsi elämäsi kaikista tiloista, pienimmistäkin yksityiskohdista.
— Opasta minua.
— Oletko ollut yksinäsi kävelyillä?
— En muistaakseni koskaan, paitsi ehkä madame la dauphinen luo mennessäni.
— Mutta kävellessäsi etäämmällä puistossa, metsässä?
— Nicole oli aina seurassani.
— Hm, tosiaan, Nicole, hän on jättänyt sinut?
— Niin on.
— Minä päivänä se tapahtui?
— Samana päivänä kuin lähdit, luullakseni.
— Hän oli tavoiltaan epäilyttävä tyttö. Oletko saanut tietää; hänen karkaamisensa lähempiä syitä? Koeta muistella.
— En, tiedän ainoastaan, että hän lähti miehen kanssa, jota hän rakasti.
— Missä tilaisuudessa tytön viimeksi näit?
— Ah, hyvä Jumala, kello yhdeksän tienoissa hän tuli tavallisuuden mukaan huoneeseeni, riisui minut ja valmisti sokeriveteni.
— Etkö huomannut hänen sekoittavan siihen mitään nestettä?
— En, eikä sillä seikalla olisi mitään merkitystä ollutkaan, sillä juuri kun nostin lasin huulilleni muistan omituisen tunteen minut vallanneen.
— Minkälaisen?
— Samallaisen kuin kerran Taverneyssä.
— Taverneyssäkö?
— Niin, silloin kun se muukalainen oli luonamme.
— Mikä muukalainen?
— Kreivi de Balsamo.
— Kreivi de Balsamo? Ja millainen tuo aistimuksesi oli?
— Jotakin pyörrytyksen tapaista; silmiäni alkoi hämärtää ja sitten menetin kaiken tajuntani.
— Ja sanot tunteneesi tuon aistimuksen Taverneyssä?
— Niin.
— Missä tilaisuudessa?
— Istuin pianoni ääressä, tunsin huimausta ja katsahtaessani eteeni huomasin kreivin kuvastimesta. Tästä hetkestä lähtein en enää muista mitään, paitsi että heräsin pianoni ääressä voimatta mitata aikaa, jonka olin nukkunut.
— Se oli siis ainoa kerta, jolloin tunsit saman omituisen aistimuksen?
— Vieläkin kerran; sinä päivänä tai oikeammin yönä, jolloin poltettiin ilotulitukset. Minut oli väkijoukko temmannut mukaansa, olin joutumassa murskatuksi, tuhotuksi; kokosin kaikki voimani taistellakseni vastaan, mutta äkkiä herpaantuivat ojennetut käsivarteni ja pilvi peitti silmäni. Sen pilven läpi ehdin kuitenkin nähdä saman miehen.
— Kreivi Balsamon?
— Niin.
— Ja sinä vaivuit uneen?
— Nukuin tai pyörryin, en osaa sanoa. Sinä tiedät, miten hän kantoi minut pois ja vei kotiin isän luo.
— Niin, niin; ja tuona yönä, Nicolen pakoyönä, sinä näit hänet jälleen?
— En, mutta tunsin kaikki oireet, jotka ilmaisivat hänen läsnäoloansa, saman omituisen aistimuksen, saman hermostuneen pyörrytyksen, saman turtumuksen, saman unen.
— Saman unenko?
— Niin, pyörtymyksen sekaisen unen, jonka salaperäisen vaikutuksen minä sitä vastaan taistellessani tunsin ja johon minä uuvuin.
— Suuri Jumala, — huudahti Filip, — jatka, jatka!
— Minä vaivuin uneen.
— Missä?
— Vuoteessani, siitä olen aivan varma, ja herätessäni huomasin olevani lattialla matolla, yksinäni, kärsivänä ja jäykistyneenä kuin kuolleista herännyt. Kutsuin Nicolea, mutta turhaan; tyttö oli hävinnyt.
— Ja oliko tuo uni samanlaatuista kuin edelliset?
— Oli.
— Samanlaista kuin Taverneyssä, samanlaista kuin juhlapäivänä?
— Oli, oli.
— Mutta molemmilla edellisillä kerroilla sinä ennen nukkumistasi olit nähnyt tuon Josef Balsamon, tuon Fenixin kreivin?
— Aivan selvästi.
— Ja kolmannella kerralla et häntä enää nähnyt?
— En, — virkkoi Andrée kauhistuen, sillä hän alkoi käsittää, — en, mutta minä aavistin hänen läsnäolonsa.
— Hyvä! — huudahti Filip. — Rauhoitu nyt, ole levollinen, ole ylpeä, Andrée; minä tiedän salaisuuden. Kiitos, rakas sisar, kiitos! Ah, nyt olemme pelastetut!
Filip sulki Andréen syliinsä, puristi häntä hellästi rintaansa, vasten ja syöksyi sitten innostuksensa haltioittamana ja päättäväisenä ulos huoneesta, tahtomatta enää odottaa tai kuulla.
Hän riensi talliin, satuloitsi itse hevosensa, hyppäsi sen selkään ja ratsasti kaikella kiireellä Pariisia kohti.
44.
Gilbertin omatunto.
Kaikki yllä kuvailemamme tapaukset olivat tehneet kauhean vastavaikutuksen Gilbertiin.
Nuoren miehen kovin epävakainen herkkyys oli joutunut liian kovalle koetukselle, kun hän piilopaikoista, joita hän osasi itselleen valita milloin missäkin puutarhan sopukassa, päivittäin näki edistyvän sairauden merkit Andréen kasvoilla ja ryhdissä ja kun kalpeus, joka hänet edellisenä päivänä oli tehnyt levottomaksi, huomenis osoittautui hänelle vielä selvempänä, syyttävämpänä neiti de Taverneyn asettuessa ikkunaansa, aamuauringon luodessa siihen ensi säteensä. Jos ken silloin olisi tarkannut Gilbertin ilmettä, hän ei olisi voinut olla hänen kasvoillaan huomaamatta tunnonvaivojen ominaista leimaa, jonka vanhanajan maalarit ovat klassillisesti esittäneet.
Gilbert rakasti Andréen kauneutta, samalla kun hän sitä inhosi. Tuo loistava kauneus niin moniin muihin etuihin yhtyneenä muodosti sekin osaltaan rajaviivan hänen ja nuoren tytön välille; mutta tämä kauneus näytti aarteelta, joka hänen mielestään kohotti valloituksen arvoa. Tällaiset olivat hänen rakkautensa ja vihansa, hänen halunsa ja halveksumisensa syyt.
Mutta siitä päivästä, jona tämä kauneus alkoi himmetä, jona Andréen piirteet alkoivat ilmaista kärsimystä tai häpeää, sanalla sanoen siitä päivästä, jolloin Andrée oli vaarassa ja Gilbert itse oli vaarassa, tilanne muuttui kokonaan, ja erittäin oikeudentuntoinen Gilbert muutti myös näkökantaansa.
Sanokaamme, että hänen ensimäinen tunteensa oli syvää murhetta. Tuskatta hän ei nähnyt rakastettunsa kauneuden kuihtuvan ja terveyden riutuvan, ja kuitenkin tunsi hän suloista ylpeyttä voidessaan surkutella tätä kopeata nuorta naista, joka oli ollut häntä kohtaan niin ylimielinen, ja säälillään kostaa hänelle kaikki osakseen tulleet loukkaukset.
Tämä ei kuitenkaan silmissämme lievennä Gilbertin syyllisyyttä. Ylpeys ei kelpaa puolustukseksi. Mutta ylpeys valtasikin hänet vain silloin, kun hän ryhtyi asemaansa miettimään Joka kerta, kun neiti de Taverney kalpeana, kärsivänä ja kumartuneena aaveen tapaan näyttäytyi Gilbertille, tämän sydän löi rajusti, veri nousi hänen silmiinsä niinkuin kyyneleet nousevat, ja hän painoi suonenvedontapaisesti kouristuneen vapisevan kätensä rintaansa vasten yrittäen hillitä omantuntonsa kapinaa.
"Minä olen hänen tuhonsa aiheuttanut", mutisi hän.
Ja ahmittuaan häntä hurjilla, intohimoisilla katseillaan Gilbert pakeni, luullen yhä näkevänsä hänet ja kuulevansa hänen valituksensa.
Silloin koski hänen sydäntään, ja hän tunsi kivistävimpiä tuskia, mitä ihminen koskaan on saanut kokea. Hänen hurjan rakkautensa poltto kaipasi lievitystä, ja toisinaan hän olisi uhrannut henkensä oikeudesta langeta polvilleen Andréen eteen, tarttua häntä kädestä, lohduttaa häntä, virvoitella hänet eloon, kun hän pyörtyi. Hänen voimattomuutensa näissä tilaisuuksissa oli rangaistus, jonka tuottamaa kidutusta ei mitenkään voisi kuvailla.
Kolmen päivän ajan kärsi Gilbert näitä tuskia.
Hän oli ensimäinen, joka huomasi Andréessa tapahtuvan muutoksen, verkallisen riutumisen. Kun kukaan muu ei vielä mitään nähnyt, hän, syyllinen, arvasi ja selitti kaiken. Vielä enemmänkin, tutkittuaan taudin edistymistä hän laski täsmälleen ajan, milloin ratkaiseva hetki saapuisi.
Pyörrytyskohtausten päivän hän vietti suuressa kauhussa, hiestä märkänä ja hoiperrellen sinne tänne — kaikki ahdistelun omantunnon varmoja ilmauksia. Tämä alituinen edestakaisin juokseminen, nämä välinpitämättömät tai levottomat kasvonilmeet, nämä myötätunnon ja ivallisuuden ponnahdukset, joita Gilbert itse piti teeskentelyn ja taidon mestarinäytteinä, olisi Saint Lazaren halvin vanginvartija selittänyt ja tulkinnut yhtä täydellisesti kuin hra de Sartines'n kanslia-apulainen Fouine luki ja tulkitsi salakirjoitukset.
Kun näkee miehen juoksevan henki kurkussa, sitten äkkiä pysähtyvän, päästävän sanattomia huudahduksia ja samassa vaipuvan syvimpään äänettömyyteen; kun näkee hänen kuuntelevan vähäpätöisimpiäkin suhahduksia ilmassa, raapivan maata; tai jonkinlaisella raivolla oksivan puita, niin pysähtyy ja ajattelee: "Tuo on hullu, ellei hän ole pahantekijä."
Ensimäisten tunnonpistosten jälkeen Gilbertin sääli oli vaihtunut itsekkyydeksi. Hän käsitti, että Andréeta tuon tuostakin kohtaavat pyörtymiset eivät kaikista näyttäisi luonnolliselta sairaudelta, vaan että alettaisiin etsiä niiden syytä.
Gilbert muisti silloin väijyvän oikeuden häikäilemättömät ja nopeat keinot, kuulustelut, tutkimiset ja muulle maailmalle tuntemattomat johteet, mitkä kaikissa ihmistä häpäisevissä varkauksissa saattavat poliiseiksi nimitetyt verikoirat rikollisen jäljille.
Ja se varkaus, jonka Gilbert oli tehnyt, näytti hänestä siveellisesti kaikkein inhoittavimmalta ja rangaistavimmalta. Hän alkoi siis täydellä todella vavista; sillä hän pelkäsi, että Andréen kärsimykset johtaisivat tiedusteluun.
Tästä hetkestä alkain Gilbert kuuluisassa taulussa esitetyn rikollisen tapaan, jota tunnonvaivojen enkeli ahdistaa tulisoihtunsa kalpean liekin valossa, ei herennyt säikähtyneenä silmäilemästä kaikkea, mikä häntä ympäröitsi. Jokaista melua, jokaista kuiskausta hän epäili. Hän kuunteli jokaista korvaansa sattuvaa sanaa, ja olipa se miten merkityksetön tahansa, hänestä tuntui se kohdistuvan joko neiti de Taverneyhin tai häneen itseensä.
Hän oli nähnyt hra de Richelieun menevän kuninkaan luo, hra de Taverneyn käyvän tyttärensä luona. Talo tuntui sinä päivänä saaneen hänen mielestään salakähmäisen ja epäluuloisen leiman, jota sillä tavallisesti ei ollut.
Vielä paljoa pahemmaksi kävi asia, kun hän näki dauphinen lääkärin menevän Andréen asuntoon.
Gilbert oli niitä skeptikkoja, jotka eivät mitään usko; vähän hän välitti ihmisistä ja Jumalasta, mutta tieteen hän tunnusti jumalakseen ja julisti sen kaikkivaltaa. Oli hetkiä, jolloin Gilbert olisi kieltänyt korkeimman olennon kaikkinäkeväisyyden, mutta hän ei koskaan olisi epäillyt lääkärin pätevyyttä. Tohtori Louis'n saapuminen Andréen luo oli isku, josta Gilbertillä ei ollut miehuutta nousta.
Hän riensi kammioonsa, keskeyttäen kaiken työn ja kuurona kuin kuvapatsas esimiestensä käskyille. Siellä hän verho-pahasen takana, jonka hän tilapäisesti oli ripustanut ikkunaansa peittääkseen vakoiluaan, teroitti kaikki aistinsa kuullakseen jonkun sanan, nähdäkseen jonkun liikkeen, joka ilmaisisi hänelle lääkärintutkinnon tuloksen.
Mutta hän ei saanut mitään selville. Hän huomasi vain kerran dauphinen kasvot tämän lähestyessä ikkunaa katsahtaakseen ruutujen lävitse pihaan, jota hän ehkä ei ollut koskaan ennen nähnyt. Myöskin saattoi hän eroittaa tohtori Louis'n, joka tuli avaamaan tämän ikkunan laskeakseen hiukan ilmaa huoneeseen. Mutta keskustelusta Gilbert ei kuullut mitään, kasvojen väreitä hän ei nähnyt; paksu sälekaihdin oli laskettu alas, ja se peitti ikkunan ja esti hänet näkemästä, mitä sisällä tapahtui.
Voimme kuvitella nuoren miehen tuskan. Lääkäri oli terävillä ilveksensilmillään keksinyt salaisuuden. Myrskyn täytyi puhjeta, ei kylläkään heti, sillä Gilbert otaksui syystä, että dauphinen läsnäolo olisi esteenä, mutta se puhkeaisi heti isän ja tyttären välillä, sitte kun molemmat vieraat henkilöt olivat poistuneet.
Huumaantuneena tuskasta ja levottomuudesta Gilbert survaisi usean kerran päänsä ullakkokamarinsa seiniin.
Hän näki hra de Taverneyn tulevan ulos kruununprinsessan seurassa; lääkäri oli jo aikaisemmin lähtenyt.
"Selittely tapahtuu hra de Taverneyn ja dauphinen välillä", ajatteli hän.
Parooni ei palannut tyttärensä luo. Andrée jäi yksikseen huoneeseensa ja vietti aikansa sohvalla, milloin lukemalla, mutta kouristukset ja päänkipu pakoittivat hänet keskeyttämään, milloin niin syvissä mietteissä ja niin omituisen turtuneena, että Gilbert otaksui sitä haltioitumiseksi, kun hän vilahdukselta sai kurkistetuksi kaihtimen taakse, jota tuuli toisinaan kohautteli.
Väsyneenä kärsimyksistä ja mielenliikutuksesta Andrée nukahti. Gilbert käytti hyväkseen tätä väliaikaa mennäkseen ulos kuuntelemaan huhuja ja tekemään havaintoja.
Tämä aika oli hänelle kallisarvoinen niiden mietiskelyjen vuoksi, joita hän nyt ehti tehdä. Vaara oli niin uhkaava, että sitä oli vastustettava nopealla, sankarillisella päätöksellä. Tämä oli ensimäinen tukikohta, josta hänen juuri terävyytensä vuoksi epävakaa henkensä jälleen sai joustavuutta ja lepoa.
Mutta mikä päätös oli tehtävä? Sellaisissa olosuhteissa muutos saattaa asian ilmi. Paetako? Ah, niin, paeta nuoruuden tarmolla, epätoivon ja pelon pontevuudella, joka tekee miehen voimat moninkertaisiksi, yhtä suuriksi kuin kokonaisen armeijan. Piileskellä päivät, kulkea yöt ja vihdoin saapua…
Mihin?
Mihin saattaisi hän lymytä niin, että kuninkaallisen oikeuden kostava käsivarsi ei häntä tavoittaisi?
Gilbert tunsi maaseudun tavat. Mitä ajatellaan melkein villiintyneillä, melkein autioilla tienoilla (sillä kaupunkeja hänen oli kaikin mokomin vältettävä), mitä ajatellaan pikkukauppalassa, etäisessä metsäkylässä muukalaisesta, joka saapuu sinne jonakin päivänä kerjäämään leipäänsä tai jota epäillään sen varastamisesta? Sitäpaitsi tunsi Gilbert varsin hyvin ulkomuotonsa: mielenkiintoiset kasvot ja lisäksi kasvot, joilla nyttemmin oli hirveän salaisuuden poistamaton leima, herättäisivät ensimäisen tarkastelijan huomiota. Pakeneminen oli vaarallista; mutta ilmituleminen oli suuri häpeä.
Pako saisi epäluulot kohdistumaan Gilbertiin. Hän hylkäsi tämän suunnitelman, ja ikäänkuin hänen sielullaan olisi ollut kykyä enää vain yhden ajatuksen keksimiseen juolahti pakotuumasta luopuneen onnettoman päähän ajatus kuolemasta.
Tämä ei ollut ennemmin hänen mieleensä johtunut. Hänen esiinloihtimansa kaamea peikko ei herättänyt hänessä mitään pelkoa.
"Kyllähän kuolemaa aina ehtii ajatella", sanoi hän itsekseen, "sitte kun kaikki muut neuvot ovat loppuneet. Sitäpaitsi on hra Rousseau sanonut, että itsensä tappaminen on raukkamaista; kärsiminen on jalompaa."
Tämän paradoksin jälkeen Gilbert kohotti päätänsä Ja alkoi jälleen harhailla puutarhassa.
Hän oli juuri nähnyt turvallisuuden välähdyksen, kun Filip, kuten tiedämme, yht'äkkiä saapui, järkytti kaikki hänen suunnitelmansa ja syöksi hänet uuteen huolten sarjaan.
Veli — veli kutsuttu kotiin! Asia oli siis tullut ilmi! Perhe oli päättänyt pitää sen salassa; niin, mutta samalla ryhtyen kaikkiin etsiskelyihin, kaikkiin ovelasti keksittyihin toimenpiteisiin, jotka Gilbertistä näyttivät yhtä kamalilta kuin Conciergerien, Châtelet'n ja Tournellen kidutusvehkeet. Näin hänet laahattaisiin Andréen eteen, pakoitettaisiin polvillaan raukkamaisesti tunnustamaan rikoksensa ja tapettaisiin kuin koira kepillä tai veitsellä. Laillinen kosto, jonka edeltäpäin oikeutti joukko esimerkkejä senlaatuisista seikkailuista.
Kuningas Ludvig XV oli näissä tapauksissa varsin myötämielinen aatelistolle.
Ja sitäpaitsi oli Filip peloittavin kostaja, minkä neiti de Taverney voisi kutsua avukseen. Filip, ainoa perheen jäsen, joka oli kohdellut Gilbertiä ihmisenä ja melkein vertaisenaan, surmaisikin rikollisen melkein yhtä varmasti sanalla kuin miekalla, jos tämä sana olisi: "Gilbert, sinä olet syönyt meidän leipäämme ja sinä häpäiset meidät!"
Näimme myöskin, miten Gilbert tahtoi alussa kätkeytyä Filipin katseilta ja palatessaankin totteli vain vaistoansa olla syyttämättä itseään. Ja tästä hetkestä asti hän keskitti kaikki voimansa yhteen ainoaan päämäärään: itsepuolustukseen.
Hän seurasi Filipiä, näki hänen menevän Andréen luo ja juttelevan tohtori Louis'n kanssa. Hän vakoili kaikkea, teki johtopäätöksensä kaikesta, käsitti Filipin epätoivon. Hän näki tämän tuskan syntyvän ja karttuvan; hirvittävän kohtauksen Andréen kanssa hän arvasi kaihtimella häilyvistä varjoista.
"Olen hukassa", ajatteli hän.
Ja heti tarttui hän sekamielisenä veitseen surmatakseen Filipin, jonka hän odotti ilmestyvän ovellensa… tai tappaakseen itsensä, jos niin tarvittiin.
Mutta vastoin hänen otaksumaansa Filip sopi sisarensa kanssa; Gilbert näki hänet polvillaan maassa suudellen Andréen käsiä. Tämä oli uusi toivon tuike, uusi ovi pelastukseen, Se että Filip ei vielä ollut kiivennyt hänen luokseen kostoa huutaen, todisti rikoksentekijän nimen olevan Andréelle aivan tuntemattomana. Jos tyttö, ainoa todistaja, ainoa syyttäjä, ei mitään tiennyt, niin ei kukaan tiennyt mitään. Jos Andrée… mieletön toivo!… tiesi eikä ollut mitään sanonut, olisi siinä enemmän kuin pelastus: se olisi onnea, voitonriemua.
Tästä hetkestä alkaen Gilbert kohosi päättäväisesti aseman tasalle. Mikään ei enää ehkäissyt häntä kulussaan niin pian kuin hänen katseensa oli jälleen terittynyt.
"Mistä löydetään jäljet", tuumi hän, "jos neiti de Taverney ei minua syytä? Ja, hupsu, mikä olenkin, syyttäisikö hän minua seurauksesta eikä itse rikoksesta? Hän ei ole minua nuhdellut rikoksesta; ei mikään viimekuluneina kolmena viikkona ole minulle osoittanut, että hän inhoaa tai välttää minua enemmän kuin ennen.
"Jos hän siis ei tunne syytä, niin seurauksessa ei nähdä mitään, joka olisi raskauttavampaa minulle kuin jollekulle muulle. Minä olen nähnyt itsensä kuninkaan neiti Andréen huoneessa. Tarvittaessa voin siitä todistaa veljelle, ja kaikista hänen majesteettinsa vastaväitteistä huolimatta minua uskottaisiin… Niin, mutta se olisi hyvin vaarallista peliä… Minä olen vaiti; kuninkaalla on liian paljon keinoja osoittaakseen viattomuutensa ja tehdäkseen tyhjäksi minun todistukseni. Mutta eikö minulla, paitsi kuningasta, jonka nimeä en elinkautisen vankeuden tai kuoleman uhalla saa kaikkeen tähän sekoittaa, ole vielä tuo tuntematon, joka samana yönä sai neiti de Taverneyn tulemaan alas puutarhaan?… Miten voi hän puolustautua? Miten voitaisiin häntä epäillä? Miten hänet tavoitettaisiin, jos häntä epäiltäisiin? Hän on vain tavallinen ihminen, olen yhtä hyvä kuin hänkin, ja häntä vastaan kyllä aina puolustaudun. Sitäpaitsi ei minun rikollisuuttani edes aavisteta.
"Ainoastaan Jumala minut näki", lisäsi hän katkerasti nauraen… "Mutta miksi Jumala, joka mitään hiiskumatta on niin usein nähnyt kyyneleeni ja tuskani, tekisi sen vääryyden, että ilmiantaisi tuon tilaisuuden, ensimäisen onnen hetken, jonka Hän on minulle suonut?… Sitäpaitsi, jos rikos on olemassa, on se Hänen asiansa, eikä minun, ja hra de Voltaire todistaa aivan riittävästi, että ihmeitä ei enää tapahdu. Olen pelastettu, olen rauhallinen, salaisuuteni kuuluu minulle. Tulevaisuus on minun!"
Näin mietittyään tai oikeammin tingittyään omantuntonsa kanssa Gilbert kokosi puutarha-työkalunsa ja seurasi työtovereitaan illalliselle. Hän oli iloinen, huoleton, jopa uhmailevakin. Hänellä oli ollut tunnonpistoksia, hän oli peljännyt; sellainen kaksinkertainen heikkous oli miehen, filosofin, kiirehdittävä karkoittamaan.
Mutta hän teki laskelmansa ilman omaatuntoaan. Sinä yönä Gilbert ei voinut nukkua. —
45.
Kaksi kärsivää.
Gilbert oli aivan oikein arvostellut aseman, kun hän ajatellessaan mainittuna iltana puutarhassa yllättämäänsä tuntematonta miestä, joka oli tullut niin turmiolliseksi neiti de Taverneylle, sanoi itsekseen: "Mistä hänet tapaa?"
Myöskään Filip ei ollenkaan tiennyt Josef Balsamon, Fenixin kreivin asuntoa. Mutta hän muisti sen ylhäisen naisen, markiisitar de Saverneyn, jonka luo Andrée toukokuun 31. päivänä oli viety hoivattavaksi.
Vielä ei ollut niin myöhä illalla, ettei olisi voinut käydä tämän rouvashenkilön luona, joka asui Rue Saint-Honorén varrella. Filip hillitsi siis kaiken mielenliikutuksensa ja meni markiisittaren luo, jonka kamarineito heti epäröimättä antoi hänelle Balsamon osoitteen Saint-Clauden kadulle Marais'n kaupunginosassa.
Filip suuntasi heti matkansa mainitulle kadulle.
Mutta syvää kuohumusta tuntematta hän ei voinut koskettaa tämän epäiltävän talon portinkolkuttimeen, hän kun otaksui Andrée-rukan levon ja kunnian sinne ikipäiviksi haudatuksi. Mutta tahdonvoimallaan hän pian hillitsi suuttumuksensa ja herkkätuntoisuutensa, säilyttääkseen järkkymättömänä kaiken tarmon, mitä hän luuli tarvitsevansa.
Hän kolkutti siis porttia jokseenkin varmalla kädellä, ja talon tapojen mukaan portti avautui.
Filip astui pihaan taluttaen hevostaan suitsista. Mutta hän ei ollut astunut neljää askelta, kun Fritz saapui eteisestä, näyttäytyi ylinnä portailla ja pysähdytti hänet kysymällä:
— Mitä herra tahtoo?
Filip säpsähti kuin odottamattomasta esteestä. Hän katseli saksalaista rypistäen kulmiaan, ikäänkuin Fritz ei olisi täyttänyt vain palvelijan velvollisuutta.
— Tahdon puhutella talon isäntää, Fenixin kreiviä, — vastasi Filip, sitoen hevosensa kiviseinässä olevaan renkaaseen ja astuen rakennusta kohti, johon hän kävi sisälle.
— Monsieur ei ole kotona, — sanoi Fritz, sallien kuitenkin hyvin opetetun palvelijan kohteliaisuudella Filipin astua sisään.
Kummallista! Filip näkyi ottaneen kaiken edeltäpäin huomioon paitsi tämän yksinkertaisen vastauksen. Hän seisoi hetkisen neuvotonna.
— Mistä hänet tapaan? — kysyi hän sitten.
— Sitä en tiedä, monsieur.
— Täytyneehän teidän sentään tietää?
— Pyydän anteeksi, mutta isäntäni ei tee minulle tiliä liikkumisistaan.
— Ystäväni, — sanoi Filip, — minun täytyy kuitenkin puhutella isäntäänne tänä iltana.
— Pelkään, että se on mahdotonta.
— Se on välttämätöntä; asia on mitä tärkeintä laatua. Fritz kumarsi vastaamatta.
— Onko hän siis lähtenyt kotoa? — kysyi Filip.
— On, monsieur.
— Kaipa hän tulee takaisin?
— En sitä luule, monsieur.
— Ah, te ette luule?
— En.
— Hyvä on, — sanoi Filip alkaen kuumentua; — menkää nyt kuitenkin sanomaan isännällenne…
— Mutta minulla oli jo kunnia ilmoittaa teille, — vastasi Fritz hätääntymättä, — että monsieur ei ole kotona.
— Tiedän kyllä, ystäväiseni, mitä toimintaohjeet merkitsevät, — virkkoi Filip, — ja teidän ohjeenne on kunnioitettava; mutta sitä ei voi todellakaan sovittaa minuun, jonka käyntiä isäntänne ei ole voinut aavistaa ja joka tulen tänne aivan poikkeuksellisesti.
— Määräys koskee kaikkia, monsieur, — vastasi Fritz kömpelösti.
— Siis, koska on olemassa määräys, — sanoi Filip, — niin Fenixin kreivi on kotona?
— No, entä sitten? — tokaisi vuorostaan Fritz, jota sellainen itsepäisyys alkoi tuskastuttaa.
— No, sitten minä odotan häntä.
— Isäntäni ei ole täällä, sanon teille, — vastasi palvelija; — joku aika sitten pääsi tuli irti talossa, ja tuon tulipalon jälkeen se ei kelpaa asuttavaksi.
— Mutta asuthan siinä sinä, — sanoi Filip vuorostaan kömpelösti.
— Minä asun täällä vartijana.
Filip kohautti olkapäitään kuin mies, joka ei usko sanaakaan siitä, mitä hänelle puhutaan. Fritziä alkoi suututtaa.
— Sitäpaitsi, — sanoi hän, — olkoon herra kreivi kotona tai ei, niin yhtä vähän hänen kotona kuin poissa ollessaan on tapana väkisin tunkeutua hänen asuntoonsa; ja ellette mukaudu talon tapoihin, niin minun on pakko…
Fritz pysähtyi.
— Mitä? — kysyi Filip unohtaen itsensä.
— Heittää teidät ulos, — vastasi Fritz rauhallisesti.
— Sinäkö? — huudahti Filip säihkyvin silmin.
— Minä juuri, — vastasi Fritz, jälleen muuttuen kansalleen ominaisella tavalla sitä kylmäverisemmän näköiseksi, mitä enemmän hänen kiukkunsa yltyi.
Ja hän katsahti nuorta miestä kohti, joka vihan vimmassa tempasi miekkansa huotrasta.
Hätkähtämättä säilän välkkeestä, huutamatta apua (ehkä hän olikin yksinään) Fritz sieppasi huoneen seinälle järjestellystä asevarustelusta eräänlaisen lyhyellä, mutta terävällä rautakärjellä varustetun keihään, ja hyökäten Filipiä vastaan pikemmin taitavana kepinheiluttajana kuin miekkailijana hän pirstasi ensi iskulla terän tämän pienestä miekasta.
Nuori mies kiljahti vihaisesti ja ryntäsi vuorostaan etsimään kokoelmasta uutta asetta. Tällä hetkellä käytävän salaovi aukeni ja sen hämäriin puitteisiin ilmestyi kreivi.
— Mikä on, Fritz? — kysyi hän.
— Ei mitään, herra kreivi, — vastasi palvelija, laskien keihäänsä alas, mutta asettuen kuin suojaksi isäntänsä eteen, joka salaportaitten askelmalla ylitti hänet puolella ruumiillaan.
— Herra kreivi de Fenix, — virkkoi Filip, — onko teidän maassanne tapana, että palvelijat vastaanottavat aatelismiehiä ase kädessä, vai onko se erityinen toimintaohje, joka on käytännössä vain teidän arvoisassa talossanne?
Fritz laski keihään kädestänsä asettaen sen isäntänsä antamasta merkistä eteisen nurkkaan.
— Kuka te olette, monsieur? — kysyi kreivi, joka eroitti Filipin huonosti eteisessä palavan lampun valossa.
— Mies, joka ehdottomasti tahtoo teitä puhutella.
— Joka tahtoo?
— Niin.
— Siinä on sana, joka hyvin riittää Fritzin puolustukseksi; sillä minä en tahdo päästää ketään puheilleni ja kotona ollessani en tunnusta kellekään oikeutta tulla minua puhuttelemaan. Te olette siis tehnyt itsenne syylliseksi loukkaukseen minua kohtaan; mutta, — lisäsi Balsamo huoahtaen, — minä annan sen teille anteeksi, pannen kuitenkin ehdoksi, että poistutte täältä kauemmin häiritsemättä lepoani.
— Teille sopii tosiaan hyvin, — huudahti Filip, — pyytää lepoa, — teille, joka olette ryöstänyt minun leponi!
— Minäkö ryöstänyt leponne? — kysyi kreivi.
— Olen Filip de Taverney! — huudahti nuori mies, luullen, että kreivin omalletunnolle tämä ainoa sana olisi riittävä vastaus.
— Filip de Taverney?… Monsieur, — sanoi kreivi, — minut otettiin hyvin vastaan isänne kartanossa; olkaa tervetullut luokseni.
— Oh, sepä onnellista! — jupisi Filip.
— Olkaa hyvä ja seuratkaa minua, monsieur.
Balsamo sulki salakäytävän oven ja astuen Filipin edellä vei hänet saliin, mikä jo on ollut muutamien kertomuksessamme esitettyjen tapahtumien näyttämönä, niiden joukossa viimeksi mainitsemamme viiden mestarin vierailun.
Sali oli valaistu ikäänkuin olisi jotakuta odotettu; mutta se nähtävästi kuului talon upeihin tapoihin.
— Hyvää iltaa, hra de Taverney, — tervehti Balsamo lempeällä ja sortuneella äänellä, joka sai Filipin kohottamaan silmänsä häneen.
Mutta Balsamon nähdessään hän astahti taaksepäin.
Kreivi oli todellakin enää vain varjo entisestään; hänen kuopikkaissa silmissään ei ollut loistoa, posket olivat laihtuessaan muodostaneet kaksi uurretta suun ympärille, ja terävät, luisevat kasvot tekivät koko pään kulmikkaaksi ja kuolleenkallon kaltaiseksi.
Filip seisoi aivan säikähtyneenä. Balsamo katseli hänen kummastustaan, ja tavattoman surullinen hymy värähti hänen kalpeilla huulillaan.
— Monsieur, — sanoi hän, — pyydän anteeksi palvelijani käytöstä; mutta hän toimii todellakin ohjeittensa mukaan, ja sallikaa minun sanoa, että te itse teitte väärin yrittäessänne niistä huolimatta tänne tunkeutua.
— Monsieur, — virkkoi Filip, — kuten tiedätte, on elämässä äärimäisiä tilanteita, ja minä olen nyt sellaisessa.
Balsamo ei vastannut mitään.
— Minä tahdoin tavata teidät, — jatkoi Filip, — minä tahdoin puhua kanssanne; luoksenne päästäkseni olisin uhmannut kuolemaakin.
Balsamo pysyi yhä vaiti ja näkyi odottavan selitystä nuoren miehen sanoihin, vaikka häneltä puuttui voimaa tai uteliaisuutta sitä pyytääkseen.
— Olen tavoittanut teidät, — jatkoi Filip, — olen vihdoin tavoittanut teidät, ja nyt me käymme asiaa selvittämään, jos suvaitsette; mutta olkaa hyvä ja lähettäkää ensin pois tuo mies, Filip osoitti sormellaan Fritziä, joka juuri oli kohottanut oviverhoa ikäänkuin pyytääkseen isäntänsä viimeisiä määräyksiä tungettelevan vieraan suhteen.
Balsamo loi Filipiin katseen, jonka tarkoituksena oli tutkia hänen aikomuksiaan; mutta ollessaan nyt miehen edessä, joka arvoltaan ja yhteiskunnalliselta asemaltaan oli hänen vertaisensa, Filip oli ottanut takaisin tyyneytensä ja mielenmalttinsa; hän oli läpitunkematon.
Silloin Balsamo pienellä päänliikkeellä tai oikeammin vain kulmakarvojaan väräyttämällä antoi Fritzille merkin poistua, ja molemmat miehet istuutuivat vastapäätä toisiaan, Filip selin uuniin ja Balsamo nojaten kyynäspäällään pientä pöytää vasten.
— Puhukaa nopeasti ja selvään, olkaa hyvä, monsieur, — kehoitti Balsamo; — sillä minä kuuntelen teitä ainoastaan hyväntahtoisuudesta ja huomautan, että saatan pian väsyä.
— Minä puhun niinkuin minun on puhuttava, monsieur, ja niin kauan kuin katson tarpeelliseksi, — sanoi Filip; — ja välittämättä, miellyttääkö se teitä vai ei, aloitan kuulustelulla.