Hänen lausuessaan tämän sanan leimahti sähkökipinä Balsamon hirveästi rypistyneiden kulmakarvojen alta. Sillä tämä sana herätti kreivissä muistoja, jotka olisivat puistattaneet Filipiä, jos hän olisi tiennyt, mitä haavoja hän miehen sydämen pohjalla veresti.
Mutta hetkisen kuluttua, jonka hän käytti palauttaakseen valtansa itsensä ylitse, Balsamo virkkoi:
— Kysykää.
— Monsieur, — vastasi Filip, — ette ole minulle koskaan oikein selittänyt, miten käytitte aikanne tuona surullisen kuuluisana toukokuun 31. päivän yönä siitä hetkestä asti, kun kannoitte sisareni Ludvig XV:n torilla viruvien haavoittuneiden ja ruumisröykkiöiden joukosta.
— Mitä sillä tarkoitatte? — kysyi Balsamo.
— Tarkoitan, herra kreivi, että teidän käytöksenne mainittuna yönä on minusta näyttänyt epäiltävältä, ja nyt entistä enemmän.
— Epäiltävältä?
— Niin, ja kaikesta päättäen se ei ole ollut kunnon miehen käytöstä.
— Monsieur, —? sanoi Balsamo, — en käsitä teitä; teidän tulee huomata, että pääni on väsynyt ja heikontunut, ja että tämä heikkous tietenkin saattaa minut kärsimättömäksi.
— Monsieur! — huudahti Filip vuorostaan ärtyneenä ylpeästä ja tyynestä äänensävystä, millä Balsamo hänelle yhä vastasi.
— Monsieur, — jatkoi Balsamo samaan sävyyn, — sen jälkeen kun minulla viimeksi oli kunnia teidät tavata, on minua kohdannut suuri onnettomuus; taloni on osittain palanut ja erinäisiä arvokkaita, huomatkaa, hyvin kallisarvoisia esineitä on minulta joutunut hukkaan. Suru siitä on sumentanut mieleni. Puhukaa siis selvästi, pyydän, tai muutoin sanon teille heti hyvästi.
— Ette suinkaan, monsieur, — ehätti Filip, — ette suinkaan; ette sano minulle hyvästi niin helposti kuin luulette. Minä pidän arvossa suruanne, jos te osoitatte sääliä omalleni; sillä minuakin, monsieur, on kohdannut hyvin suuri onnettomuus, paljoa suurempi kuin teitä, siitä olen varma.
Balsamo hymyili sitä epätoivoista hymyä, jonka Filip jo aikaisemmin oli nähnyt hänen huulillaan.
— Minä, monsieur, — jatkoi Filip, — olen menettänyt perheeni kunnian.
— No, hyvä herra, — vastasi Balsamo, — mitä voin minä siinä onnettomuudessa tehdä?
— Mitäkö voitte tehdä? — huudahti Filip säkenöivin silmin.
— Niin juuri.
— Te voitte antaa minulle takaisin sen, minkä olen kadottanut, monsieur!
— Haa, te olette järjiltänne! — huudahti Balsamo, ojentaen kättänsä kellonnuoraan.
Mutta hän teki tämän liikkeen niin veltosti ja niin tyynesti, ettäFilipin käsivarsi ehti sen ehkäisemään.
— Minäkö järjiltäni? — huudahti Filip käheällä äänellä — Mutta ettekö sitte käsitä, että on kysymys sisarestani, hänestä, jota pitelitte pyörtyneenä sylissänne toukokuun 31. päivänä; sisarestani, jonka veitte taloon, teidän sanomananne kunnialliseen mutta minun käsitykseni mukaan huonomaineiseen; sanalla sanoen sisarestani, jonka kunniaa minä teiltä miekka kädessä vaadin?
Balsamo kohautti olkapäitään.
— Voi, hyvä Jumala, — jupisi hän, — niin pitkiä kiertoteitä yksinkertaiseen asiaan pääsemiseksi!
— Onneton! — huudahti Filip.
— Miten kamalan kimeällä äänellä te puhutte, monsieur! — sanoi Balsamo samalla surullisella kärsimättömyydellä. — Melkein teette minut kuuroksi. — No, ettekö äsken sanonut, että olin loukannut sisartanne?
— Niin, lurjus!
— Taaskin kiljahdus ja tarpeeton herjaus, monsieur. Kuka hitto on teille siis sanonut, että loukkasin sisartanne?
Filip epäröitsi; äänensävy, millä Balsamo oli nämä sanat lausunut, löi hänet hämmästyksellä. Joko oli se hävyttömyyden huippu tai puhtaan omantunnon ilmaus.
— Kuka sen minulle on sanonut? — toisti nuori mies.
— Niin, sitä minä kysyn.
— Sisareni itse, herraseni.
— Vai niin, monsieur, sisarenne…
— Mitä aiotte sanoa? — huudahti Filip, tehden uhkaavan, liikkeen.
— Aion sanoa, monsieur, että todellakin annatte minulle kovin huonon käsityksen itsestänne ja sisarestanne. Halpamaisinta keinottelua maailmassa, tiedättekö, on se, mitä eräät naiset harjoittavat menetetyllä kunniallansa. Nyt olette tullut suu täynnä uhkaavia sanoja kuin parrakkaat veljet italialaisissa huvinäytelmissä, miekka kädessä pakoittamaan minut joko naimaan sisarenne, mikä todistaa, että hän on suuressa miehen puutteessa, tai antamaan teille rahaa, koska tiedätte minun tekevän kultaa. Kah, monsieur, olette pettynyt molemmissa suhteissa: rahaa ette saa, ja sisarenne jää tytöksi.
— Sitten, — huusi Filip, — minun täytyy saada suonissanne virtaava veri, jos suonissanne nimittäin verta on.
— Ette saa sitäkään, monsieur.
— Kuinka?
— Veren, joka minulla on, tahdon säilyttää, ja jos olisin halunnut sen vuodattaa, olisi minulla ollut siihen vakavampi syy kuin tämä teidän tarjoamanne. Siis, monsieur, tehkää niin hyvin ja kääntykää rauhallisesti takaisin, mutta jos aiheutatte melua, niin, koska se tuottaisi minulle päänkipua, kutsun Fritzin, joka tultuaan ja annettuani hänelle merkin taittaa teidät kuin ruo'on. Menkää!
Tällä kertaa Balsamo soitti, ja kun Filip yritti sitä estää, hän avasi pöydälle asetetun mustapuisen lippaan, otti sieltä kaksiputkisen pistoolin ja viritti hanan.
— Kas niin, siitä pidän enemmän, — huudahti Filip, — surmatkaa minut!
— Miksi teidät surmaisin?
— Siksi, että olette minut häväissyt.
Nuori mies lausui nämä sanat sellaisella totuuden sävyllä, ettäBalsamo loi häneen lempeän silmäyksen.
— Olisiko mahdollista, — sanoi hän, — että olette ihan tosissanne?
— Epäilettekö sitä? Epäilettekö aatelismiehen sanaa?
— Ja, — jatkoi Balsamo, — olisiko neiti de Taverney yksinään keksinyt tuon halpamielisen tuuman ja pakoittanut teidät sen toimeenpanijaksi?… Tahdon otaksua niin; tahdon siinä tapauksessa antaa teille tyydytyksen. Vannon teille kautta kunniani, että käytökseni sisartanne kohtaan mainittuna toukokuun viimeisenä yönä oli nuhteeton, vannon ettei kunniantunto, ei inhimillinen tuomioistuin eikä jumalallinen oikeus voisi löytää siinä mitään, joka ei olisi sopusoinnussa ankarimpain siveellisyyskäsitteiden kanssa. Uskotteko minua nyt?
— Monsieur! — virkahti nuori mies kummastuneena.
— Tiedätte, etten pelkää kaksintaistelua, sen näkee ihmisen silmistä, eikö totta? Mitä heikkouteeni tulee, älkää antako sen pettää itseänne, se on vain näennäistä. Kasvoni eivät tosin ole verevät, mutta lihasvoimastani en ole mitään kadottanut. Tahdotteko siitä todistuksen? Katsokaa… Ja Balsamo kohotti ponnistuksetta yhdellä kädellään tavattoman ison pronssimaljakon Boulen [André Charles Boule, tunnettu pariisilainen taidepuuseppä, Suom.] valmistaman huonekalun päältä.
— Olkoon menneeksi, monsieur, — sanoi Filip, — minä uskon teitä, mitä toukokuun 31. päivään tulee; mutta se on veruke, jota käytätte taataksenne sananne virheellisellä päivämäärällä. Sittemmin olette nähnyt sisareni uudestaan.
Balsamo epäröitsi vuorostaan.
— Se on totta, — myönsi hän, — olen hänet nähnyt.
Ja hänen hetkeksi seestynyt otsansa synkistyi jälleen peloittavasti.
— Ahaa, nyt näemme! — huudahti Filip.
— No, mitä todistaa se minua vastaan, että olen nähnyt sisarenne uudestaan?
— Se todistaa, että olette vaivuttanut hänet selittämättömään uneen, jonka hän teidän lähestyessänne jo kolmasti on tuntenut valtaavan itsensä, ja että olette käyttänyt tätä taintumusta rikoksenne salaamiseksi.
— Vielä kerran, kuka sellaista väittää? — huudahti Balsamo vuorostaan.
— Sisareni!
— Miten hän sen tietää, koska hän nukkui?
— Ah, tunnustatte siis, että hän nukkui?
— Vielä enemmänkin, monsieur. Tunnustan itse nukuttaneeni hänet.
— Nukuttaneenne?
— Niin.
— Ja missä tarkoituksessa, ellette tehnyt sitä häväistäksenne hänet?
— Missäkö tarkoituksessa? Ah! — sanoi Balsamo, ja hänen päänsä painui povea vasten.
— Sanokaa, sanokaa toki!
— Siinä tarkoituksessa, monsieur, että hän ilmaisisi minulle salaisuuden, joka oli minulle elämääni kalliimpi.
— Vain teeskentelyä ja verukkeita!
— Ja sinäkö yönä, — jatkoi Balsamo pikemmin seuraten omaa ajatusjuoksuaan kuin vastaten Filipin loukkaavaan väitteeseen, — sinäkö yönä sisarenne…?
— Häväistiin, niin, monsieur.
— Häväistiin?
— Sisareni tulee äidiksi!
Balsamo parahti.
— Oh, se on totta, se on totta, — sanoi hän, — nyt muistan; minä lähdin häntä herättämättä.
— Te tunnustatte, te tunnustatte! — huusi Filip.
— Niin, ja joku lurjus on tuona kauheana yönä… ah, kauhea yö meille kaikille, monsieur!… käyttänyt hyväkseen hänen nukkumistaan.
— Haa, te tahdotte ilvehtiä kanssani, monsieur?
— En suinkaan, minä tahdon saattaa teidät vakuutetuksi.
— Se käynee vaikeaksi.
— Missä sisarenne tätä nykyä on?
— Siellä, mistä niin hyvin osasitte hänet etsiä.
— Trianonissako?
— Niin.
Minä lähden kanssanne Trianoniin, monsieur.
Filip seisot mykkänä hämmästyksestä.
— Olen tehnyt virheen, monsieur, — sanoi Balsamo; — mutta rikoksessa minulla ei ole mitään osaa. Minä unohdin tytön magneettiseen uneen. No niin, sovittaakseni tuon virheeni, joka on minulle annettava anteeksi, minä ilmaisen teille syyllisen nimen.
— Sanokaa se sitte, sanokaa!
— Minä en sitä itse tiedä, — virkkoi Balsamo.
— Kuka sen sitte tietää?
— Sisarenne.
— Mutta hän on kieltäytynyt sitä minulle sanomasta.
— Ehkä kyllä; mutta minulle hän sen sanoo.
— Sisareniko?
— Jos sisarenne syyttää jotakuta, uskotteko häntä?
— Uskon, sillä sisareni on puhdas kuin enkeli.
Balsamo soitti.
— Vaunut, Fritz! — sanoi hän, kun saksalainen astui huoneeseen.
Filip harppaili salissa kuin hullu.
— Rikollisen, — virkkoi hän, — te lupaatte osoittaa minulle rikollisen?
— Monsieur, — sanoi Balsamo, — miekkanne taittui ottelussa; sallitteko minun tarjota teille toisen?
Ja hän otti eräältä nojatuolilta kallisarvoisen, kullatulla hopeakahvalla varustetun miekan, jonka hän pisti Filipin vyöhön.
— Entä te itse? — kysyi nuori mies.
— Minä, monsieur, en tarvitse aseita, — vastasi Balsamo; — minun puolustajakseni tulette te itse, kun sisarenne on ehtinyt puhua.
Neljännestuntia myöhemmin he astuivat vaunuihin, ja Fritz: kyyditsi heitä täyttä laukkaa oivallisella kaksivaljakolla Versaillesia kohti.
46.
Trianonin tiellä.
Kaikki nämä matkat edestakaisin ja tämä selitys olivat vieneet aikaa, niin että kello läheni kahta aamulla heidän lähtiessään Saint-Clauden kadun varrelta.
Kului viisi neljännestuntia taipaleella Versaillesiin ja kymmenen minuuttia ajettaessa Trianoniin, joten nämä molemmat miehet ennättivät määräpaikkaansa vasta puoli neljältä.
Matkan jälkimäisellä puoliskolla aamurusko jo kirjaili punervalla hohteellaan tuoreet metsät ja Sèvres'n kukkulat. Ikäänkuin huntu olisi verkalleen kohotettu matkustajain silmiltä he näkivät Ville d'Avrayn lammikkojen ja etäämpänä Bucin pikkujärvien kimaltelevan kirkkaina kuin kuvastimet.
Vihdoin olivat heidän katseilleen ilmestyneet Versaillesin katot ja pylväsrivit, joita vielä näkymättömän auringon säteet purppuroivat. Tuon tuostakin ikkunaruutu, johon heijastui hohtava valonsäde, lävisti loistavana viiruna aamuisen usvan sinipunervan värityksen.
Heidän päästyään Versaillesista Trianoniin johtavan puistokadun päähän Filip oli pysäyttänyt vaunut ja kääntyen kumppaninsa puoleen, joka koko matkan ajan oli synkkänä ollut vaiti, hän oli tälle virkkanut:
— Monsieur, pelkään, että meidän on tässä jokunen aika odotettava. Trianonin portit avataan vasta kello viideltä aamulla, ja poikkeamalla virallisesta järjestyksestä saattaisimme tehdä tulomme epäiltäväksi kaitsijain ja vartiosotilasten silmissä.
Balsamo ei vastannut mitään, mutta ilmaisi päännyökkäyksellä, että suostui ehdotukseen.
— Sitäpaitsi, monsieur, — jatkoi Filip, — antaa tämä viivytys minulle tilaisuuden ilmoittaa teille muutamia matkalla mietiskelemiäni seikkoja.
Balsamo loi Filipiin epämääräisen, ikävystymistä ja välinpitämättömyyttä ilmaisevan katseen.
— Niinkuin tahdotte, monsieur, — sanoi hän; — puhukaa, minä kuuntelen.
— Te sanoitte minulle, herra kreivi, — jatkoi Filip, — että toukokuun 31. päivää seuraavana yönä veitte sisareni markiisitar de Savernyn luo?
— Siitä olette itse tullut vakuutetuksi, monsieur, — sanoi Balsamo, — koska kävitte markiisitarta kiittämässä.
— Ja lisäsitte vielä, että koska eräs kuninkaallisista tallipalvelijoista saattoi teitä markiisittaren talosta meidän asuntoomme, nimittäin Rue Coq-Héronin varrelle, niin ette laisinkaan ollut yksinänne sisareni kanssa. Minä uskoin teidän kunniasanaanne.
— Ja siinä teitte oikein, monsieur.
— Mutta palatessani ajatuksissani myöhempiin tapahtumiin täytyi minun sanoa itselleni, että teidän noin kuukausi sitten puhutellaksenne häntä yöllä, jolloin olitte saanut tilaisuuden hiipiä puutarhaan, oli täytynyt tunkeutua sisareni huoneeseen.
— En ole koskaan ollut sisällä sisarenne huoneessa Trianonissa, monsieur.
— Kuulkaahan sentään!… Käsitättehän, että ennenkuin menemmeAndréen luo täytyy kaikki seikat olla selvillä.
— Selvittäkää ne, herra ritari, en parempaa pyydä, sitävartenhan olemme tulleet.
— No niin, tuona iltana — ajatelkaa tarkoin vastaustanne, sillä se, mitä aion teille sanoa, on varmaa, ja olen kuullut sen sisareni omasta suusta, — tuona iltana, sanon, sisareni oli mennyt aikaisin levolle. Te yllätitte hänet siis vuoteesta? Balsamo ravisti päätänsä.
— Te kiellätte; olkaa varuillanne! — virkkoi Filip.
— Minä en kiellä, monsieur; te kyselette ja minä vastaan.
— No hyvä, minä jatkan kysymyksiäni; vastatkaa siis edelleen.
Balsamo ei ärtynyt, vaan päinvastoin antoi Filipille merkin, että hän odotti.
— Kun astuitte sisareni kamariin, — jatkoi Filip kiihtyen yhä enemmän, — kun yllätitte hänet ja nukutitte pirullisella mahdillanne, Andrée lueskeli makuullaan. Hän tunsi vaipuvansa siihen horrokseen, jonka läsnäolonne hänessä aina aiheuttaa, ja menetti tajuntansa. Te sanoitte minulle äsken, että vain teitte hänelle muutamia kysymyksiä, lisäten sentään, että lähitiessänne unohditte hänet herättää. Mutta kuitenkaan, — puhui Filip edelleen, tarttuen Balsamon ranteeseen ja puristaen sitä kouristuneesti, — mutta kuitenkaan tyttö aamulla toinnuttuaan ei enää ollut vuoteessansa, vaan virui puolialastomana matolla sohvansa vieressä… Vastatkaa tähän syytökseen, monsieur, älkääkä pakoilko totuutta.
Välikysymyksen aikana Balsamo unestaan herätetyn ihmisen lailla karkoitti toisen toisensa perästä mielestään ne synkät ajatukset, jotka hänen sieluaan ahdistivat.
— Monsieur, — sanoi hän, — teidän ei todellakaan olisi pitänyt palata tähän asiaan ja täten lakkaamatta haastaa riitaa kanssani. Tulin tänne myöntyväisyydestä ja osanotosta teitä kohtaan; sen te näytätte unohtavan. Te olette nuori, olette upseeri, olette tottunut puhumaan käskevästi käsi miekan ponnessa; kaikki tuo johdattaa teidät vääriin päätelmiin vakavissa tiloissa. Tein siellä kotonani enemmän kuin minun olisi pitänyt tehdä vakuuttaakseni teitä ja saadakseni teiltä hiukan lepoa. Te aloitatte uudestaan; olkaa varuillanne, sillä jos te väsytätte minut, minä vaivun omien surujeni syvänteeseen, surujen, joiden rinnalla teidän, sen vannon, ovat vain lapsenleikkiä. Ja kun minä niihin siten uinun, voi sitä, joka minut herättää. — En ole käynyt sisarenne huoneessa, siinä kaikki, mitä voin teille sanoa. Sisarenne itse omasta alotteestaan, jossa, sen myönnän, minun tahtoni näytteli suurta osaa, tuli puutarhaan minua tapaamaan.
Filip teki liikkeen, mutta Balsamo hillitsi hänet.
— Lupasin teille todistuksen, — jatkoi hän, — sen teille annan. Nytkö heti? Olkoon niin! Menkäämme Trianoniin mieluummin kuin hukkaamme aikaa joutaviin. Vai tahdotteko odottaa? Odottakaamme sitten, mutta äänettöminä ja kiistelemättä, jos suvaitsette.
Sanottuaan tämän ilmeellä, jonka lukijamme hänessä tuntevat, Balsamo sammutti silmiensä hetkellisen tulen ja vaipui jälleen mietteisiinsä. Filip murahti kuin puremaan aikova peto, mutta sitten hän äkkiä muutti asentoa ja ajatuksiaan.
"Tuo mies", tuumi hän, "on saatava vakuutetuksi tai taltutettava jonkinlaisella etevämmyydellä. Mutta tällä hetkellä minulla ei ole mitään keinoa hänen hillitsemisekseen tai vakuuttamisekseen; olkaamme kärsivällisiä."
Kun hänelle kuitenkin kävi mahdottomaksi pysyä kärsivällisenä Balsamon vieressä, hän hyppäsi alas vaunuista ja alkoi harppailla viheriöitsevällä lehtokujalla, jolle vaunut olivat pysähtyneet.
Kymmenen minuutin päästä Filip tunsi, että hänelle oli mahdotonta kauemmin odottaa. Hän piti siis parempana avauttaa ristikkoportin ennen määräaikaa epäluulojen herättämisen uhallakin.
"Sitäpaitsi", mutisi Filip, viihtyen ajatuksesta, joka jo useamman kerran oli juolahtanut hänen mieleensä, "mitäpä epäluuloja voi portinvartijassa syntyä, jos sanon hänelle sisareni terveydentilan minua siinä määrin huolestuttaneen, että kävin Pariisissa lääkäriä noutamassa, tuodakseni hänet tänne heti päivän valjettua?"
Hyväksyttyään tämän ajatuksen, jonka hänen halunsa sen toteuttamiseen pian sai näyttämään aivan vaarattomalta, hän riensi vaunujen luo.
— Niin, monsieur, — sanoi hän, — olette oikeassa, on turhaa odottaa kauemmin. Tulkaa, tulkaa…
Mutta hänen täytyi toistaa tämä kehoitus; vasta toisella kerralla Balsamo riisui viittansa, johon hän oli kääriytynyt, sulki tumman, kiilloitetuilla teräsnapeilla varustetun viittansa ja astui alas vaunuista.
Filip valitsi polun, joka johti kohtisuoraan ristikkoportille.
— Käykäämme nopeasti, — sanoi hän Balsamolle.
Ja hän alkoi todellakin astua niin ripeästi, että Balsamo vaivoin kykeni häntä seuraamaan. Portti avattiin, Filip antoi selityksensä vartijalle, ja molemmat herrat pääsivät sisälle. Kun puomi oli laskettu heidän jälkeensä, Filip pysähtyi vielä kerran.
— Monsieur, — virkkoi hän, — vielä yksi sana… Nyt olemme perillä. En tiedä, mitä aiotte kysellä sisareltani; mutta säästäkää häntä edes niiltä yksityiskohdilta, mitä tuossa kauheassa tilaisuudessa hänen nukkuessaan on saattanut tapahtua. Säästäkää edes sielun puhtautta, koska ruumiin neitseellisyys on mennyttä.
— Hyvä herra, — vastasi Balsamo, — kuulkaa, mitä sanon. En ole koskaan käynyt puistossa noita karkearunkoisia puita kauempana, jotka näette tuolla sisarenne asumaa rakennusta vastapäätä. En siis ole koskaan tunkeutunut neiti de Taverneyn kammioon, kuten minulla jo oli kunnia teille mainita. Mitä taas kohtaukseen tulee, jonka sisarenne sieluun tekemää vaikutusta pelkäätte, niin sen vaikutuksen alaiseksi joudutte ainoastaan te ja nukkunut henkilö, sillä tästä hetkestä, tästä nyt astumastani askeleesta asti käsken arvoisan neidin vaipua magneettiseen uneen.
Balsamo pysähtyi, laski käsivartensa ristiin rinnalle, kääntyi paviljonkia kohti, jossa Andrée asui, ja pysyi hetkisen liikahtamatta rypistynein kulmin ja kaikkivaltiaan tahdon ilme kasvoille levinneenä.
— Kas niin, — sanoi hän, antaen käsivartensa vaipua alas, — neitiAndréen pitäisi nyt olla nukkunut.
Filipin muoto osoitti epäilyä.
— Ah, te ette usko minua? — jatkoi Balsamo. — No, odottakaa. Todistaakseni teille selvästi, että minun ei ollut tarvis mennä hänen luokseen, tahdon käskeä hänen, vaikka hän on aivan nukkuneena, tulla portaita alas meitä vastaan samalle paikalle, jossa viimeksi hänelle puhuin.
— Tehkää niin, — sanoi Filip; — kun sen näen, niin uskon.
— Menkäämme tuolle käytävälle asti ja odottakaamme valkopyökki-ryhmän takana.
Filip ja Balsamo menivät osoitetulle paikalle. Balsamo ojensi kätensä Andréen asuntoa kohti. Mutta tuskin hän oli ottanut tämän asennon, kun heikko rasahdus kuului viereisestä pensas aidasta.
— Mies! — virkkoi Balsamo. — Olkaamme varuillamme.
— Missä sitten? — kysyi Filip etsien silmillään kreivin huomautuksen esinettä.
— Tuolla, pensasryhmässä vasemmalla, — virkkoi tämä.
— Niin oikein, — sanoi Filip, — hän on Gilbert, entisiä palvelijoitamme.
— Onko teillä mitään syytä peljätä tuota nuorukaista?
— Ei, luullakseni ei. Mutta malttakaa kuitenkin, monsieur: sillä josGilbert jo on noussut, saattaa muitakin olla liikkeellä.
Sillävälin Gilbert poistui säikähtyneenä; sillä nähdessään Filipin jaBalsamon yhdessä hän vaistomaisesti käsitti olevansa hukassa.
— No, monsieur, — kysyi Balsamo, — mitä te päätätte?
— Herra kreivi, — virkkoi Filip, tuntien vastoin tahtoaan tämän miehen ympärilleen levittämää magneettista lumoa, — jos voimanne todella on riittävän suuri tuottaaksenne neiti de Taverneyn tänne luoksemme, niin ilmaiskaa se voimanne millä merkillä tahansa, mutta älkää tuoko häntä tällaiseen avonaiseen paikkaan, missä jokainen ohikulkija voi kuulla kysymyksenne ja hänen vastauksensa.
— Olikin jo aika, — vastasi Balsamo tarttuen nuoren miehen käteen ja osoittaen rakennuksen käytävässä olevaa ikkunaa, josta he näkivät, miten Andrée valkopukuisena ja vakavana Balsamon käskyä noudattaen valmistautui astumaan portaita alas.
— Pysähdyttäkää hänet, pysähdyttäkää hänet, — sanoi Filip hätääntyneenä ja kummastuneena samalla kertaa.
— Olkoon niin, — vastasi Balsamo.
Kreivi ojensi kätensä neiti de Taverneytä kohti, joka heti seisahtui. Sitten hän ikäänkuin kivijuhlaan kulkeva patsas silmänräpäykseksi pysähdyttyään kääntyi ja palasi huoneeseensa.
Filip ryntäsi hänen jälkeensä; Balsamo seurasi häntä. Filip astui huoneeseen melkein samaan aikaan kuin Andrée, ja siepaten nuoren tytön syliinsä vei hänet istumaan.
Hetkistä myöhemmin kuin Filip, Balsamo astui sisään ja sulki oven jälkeensä.
Mutta vaikka väliaika oli ollut perin lyhyt, eräs kolmas henkilö oli ehtinyt hiipiä näiden kahden miehen väliin ja pujahtaa Nicolen vaatekomeroon, jonne hän piiloutui tietäen, että elämänsä riippuisi tästä keskustelusta.
Tämä kolmas henkilö oli Gilbert.
47.
Paljastus.
Balsamo sulki oven jälkeensä ja ilmestyen kynnykselle, juuri kunFilip katseli sisartaan kauhunsekaisella uteliaisuudella, kysyi:
— Oletteko valmis, monsieur?
— Kyllä, kreivi, kyllä, — änkytti Filip vavisten.
— Voimme siis alkaa kysellä sisareltanne?
— Jos suvaitsette, — sanoi Filip, koettaen syvällä hengähdyksellä vierittää pois rintaansa puristavan painon.
— Mutta ennen kaikkea, — virkkoi Balsamo, — katsokaa sisartanne.
— Minä näen hänet, monsieur.
— Luulette hänen nukkuvan, eikö niin?
— Kyllä.
— Ja luulette, että hän siis ei ole tietoinen siitä, mitä täällä tapahtuu?
Filip ei vastannut, vaan teki ainoastaan epäilevän liikkeen SilloinBalsamo meni uunin luo ja sytytti kynttilän, jota hän kuljettiAndréen silmien edessä lieskan saamatta tätä sulkemaan luomiansa.
— Niin, hän nukkuu, sen näkee, — virkkoi Filip; — mutta mitä kummallista unta, hyvä Jumala!
— Ka niin, minä tahdon kysellä häneltä, — jatkoi Balsamo; — tai koska pelkäsitte minun tekevän sisarellenne joitakin sopimattomia kysymyksiä, niin kyselkäähän häneltä itse, herra ritari.
— Mutta äsken minä hänelle puhuin ja koskin häneen, eikä hän näkynyt kuulevan sanojani eikä tuntevan kosketustani.
— Se johtuu siitä, että te ette ollut magneettisessa yhteydessä hänen kanssaan; mutta minä tahdon teidät siihen asettaa.
Ja Balsamo tarttui Filipin käteen ja asetti sen Andréen kouraan.
Heti hymyili nuori tyttö ja kuiskasi:
— Ah, sinäkö se olet, rakas veli?
— Nyt näette, — sanoi Balsamo, — hän tuntee teidät jo.
— Niin, se on omituista.
— Kysykää, niin hän vastaa.
— Mutta ellei hän hereillään mitään muista, kuinka voi hän nukuksissa muistaa?
— Se on tieteen salaisuuksia.
Ja päästäen huokauksen Balsamo meni istumaan nojatuoliin huoneen nurkkaan.
Filip pysyi liikkumattomana, käsi Andréen kädessä. Miten aloittaisi hän kuulustelun, josta hänelle seuraisi häpeänsä varmuus ja joka ilmaisisi hänelle rikollisen? Ja tuo rikollinen ehkä ei olisi hänen kostavan kätensä ulottuvissa?
Andrée taasen oli vaipunut haltioitumista muistuttavaan rauhallisuuteen, ja hänen kasvonsa ilmaisivat pikemmin tyyneyttä kuin mitään muita tunteita. Aivan vapisevana Filip kuitenkin totteli Balsamon ilmeikästä katsetta, joka käski häntä ryhtymään toimeen. Mutta mikäli hän ajatteli onnettomuuttaan, mikäli hänen muotonsa synkistyi, sikäli Andréenkin kasvot peittyivät pilveen, ja hän aloittikin ensimäisenä virkkamalla veljellensä:
— Niin, olet oikeassa, Filip, se on suuri onnettomuus perheelle.Täten tulkitsi Andrée veljensä sielussa lukemansa ajatuksen.
Filip, joka ei odottanut tätä johdantoa, säpsähti.
— Mikä onnettomuus? — kysyi hän, oikein tajuamatta, mitä sanoi.
— Ah, kyllähän sen tiedät, rakas veli!
— Pakoittakaa hänet puhumaan, monsieur, niin hän puhuu, — sanoiBalsamo.
— Miten voin hänet siihen pakoittaa?
— Tahtokaa, että hän puhuu; muuta ei tarvita.
Filip katsoi sisareensa muodostaen mielessään määrätyn toivomuksen.
Andrée punastui.
— Voi, — virkahti nuori tyttö, — teet kovin pahoin, Filip, uskoessasi, että Andrée on sinua pettänyt.
— Etkö siis rakasta ketään? — kysyi Filip.
— En ketään.
— Minun rangaistavani ei siis ole rikostoveri, vaan pahantekijä?
— En käsitä sinua, veli.
Filip katsahti kreiviin ikäänkuin kysyäkseen häneltä neuvoa.
— Pakoittakaa häntä, — kehoitti Balsamo.
— Pakoittaisinko häntä?
— Niin, kyselkää kursailematta.
— Välittämättä tytön kainoudentunteista?
— Oh, olkaa huoletta; herätessään hän ei muista mitään.
— Mutta voiko hän vastata kysymyksiini?
— Näettekö selvään? — kysyi Balsamo Andréelta.
Tyttö säpsähti tätä ääntä; hän käänsi elottoman katseensa Balsamoon.
— En niin selvästi kuin näkisin teidän kysellessänne, virkkoi hän; — mutta näen sentään.
— No, koska näet, sisareni, kerro minulle seikkaperäisesti sen yön tapahtumat, jolloin olit tainnuksissa.
— Ettekö aloita toukokuun 31. päivän yöstä, monsieur? Epäilyksenne ulottuvat mielestäni siihen yöhön asti. Hetki on tullut valaista kaikki samalla kertaa.
— En, monsieur, — vastasi Filip, — se on tarpeetonta, sillä olen jo tovin uskonut sanaanne. Se, jolla on hallussaan sellainen mahti kuin teillä, ei käytä sitä halpamielisiin tarkoitusperiin. Sisareni, — toisti Filip, — kerro minulle kaikki, mitä tapahtui pyörtymisyönäsi.
— Minä en muista, — sanoi Andrée.
— Kuuletteko, herra kreivi?
— Hänen täytyy muistaa, hänen täytyy puhua; käskekää häntä.
— Mutta jos hän silloin nukkui?…
— Sielu valvoi.
Sitten Balsamo nousi, ojensi kätensä Andréeta kohti ja rypistäen kulmiaan, joka liike ilmaisi tahdon ja tarmon lisääntymistä, hän sanoi:
— Koettakaa muistaa, minä tahdon sitä.
— Minä muistan jo, — virkkoi Andrée.
— Oih! — huoahti Filip kuivaten otsaansa.
— Mitä tahdot tietää?
— Kaiken!
— Mistä hetkestä alkaen?
— Siitä hetkestä, jolloin menit levolle, — Näettekö itsenne? — kysyi Balsamo.
— Kyllä, minä näen itseni; pidän kädessäni Nicolen täyttämää lasia… Oi, hyvä Jumala!
— Kuinka? Mikä on?
— Voi sitä kurjaa!
— Puhu, sisareni, puhu.
— Se lasi sisältää unijuomaa; jos nautin sen, olen hukassa.
— Unijuomaa! — huudahti Filip — Missä tarkoituksessa?
— Odota, odota!
— Puhu ensiksi juomasta.
— Olin viemässä sen huulilleni; mutta… sillä hetkellä…
— No?
— Kreivi kutsui minua.
— Kuka kreivi?
— Hän, — virkkoi Andrée viitaten kädellään Balsamoon päin.
— Ja sitten?
— Sitten asetin lasin takaisin ja nukuin. — Sitten, sitten? — kysyi Filip.
— Minä nousin ja menin häntä tapaamaan.
— Missä kreivi oli?
— Lehmusten alla vastapäätä ikkunaani.
— Ja eikö kreivi ole koskaan käynyt sisällä huoneessasi, sisareni?
— Ei koskaan.
Balsamon Filipiin luoma katse näkyi sanovan selvästi: "Kah, petinkö teitä, monsieur?"
— Ja sinä sanot menneesi kreiviä tapaamaan?
— Niin, minä tottelen, kun hän minua kutsuu.
— Mitä kreivi sinusta tahtoi?
Andrée epäröitsi.
— Sanokaa, sanokaa, — huudahti Balsamo; — minä en kuuntele.
Ja hän vaipui takaisin nojatuoliinsa upottaen päänsä käsiinsä ikäänkuin estääkseen Andréen sanoja kuulumasta korviinsa.
— Sano, mitä kreivi sinusta tahtoi? — toisti Filip.
— Hän tahtoi tiedustella minulta…
Tyttö pysähtyi uudestaan, — olisi luullut, että hän pelkäsi musertavansa kreivin sydämen.
— Jatka, sisar, jatka, — sanoi Filip.
— Tahtoi tiedustella erästä hänen talostaan paennutta henkilöä, joka— Andrée hiljensi ääntään — joka sittemmin on kuollut.
Vaikka Andrée olikin nämä sanat lausunut perin hiljaa, Balsamo kuuli tai arvasi ne, sillä häneltä pääsi raskas huokaus. Filip pysähtyi; tuli hetkisen äänettömyys.
— Jatkakaa, jatkakaa, — sanoi Balsamo; — veljenne tahtoo tietää kaiken, mademoiselle; hänen on saatava kaikki tietää. Mitä teki tuo mies annettuanne hänelle halutut tiedot?
— Hän kiirehti pois, — sanoi Andrée.
— Jättäen sinut puutarhaan? — kysyi Filip.
— Niin.
— Mitä sinä sitten teit?
— Kun hän poistui luotani, minua ylläpitävä voima poistui hänen kanssaan, ja minä kaaduin.
— Pyörtyneenäkö?
— Ei, yhä nukkuneena, mutta lyijynraskaassa unessa.
— Voitko muistaa, mitä sinulle siinä unessa tapahtui?
— Minä yritän.
— No, mitä tapahtui, sano?
— Eräs mies tuli esille pensaasta, otti minut käsivarsilleen ja kantoi…
— Mihin?
— Tänne huoneeseeni.
— Ah… ja näetkö tuon miehen?
— Odota… kyllä… kyllä… Oh, — jatkoi Andrée inhon ja pahoinvoinnin tunteella, — se on taaskin se poika!
— Gilbert?
— Niin.
— Mitä hän teki?
— Hän laski minut sohvalle.
— Ja sitten?
— Odota…
— Kas niin, — sanoi Balsamo, — minä tahdon, että näette.
— Hän kuuntelee… menee eteiseen… perääntyy kuin säikähtyneenä… astuu Nicolen komeroon… Hyvä Jumala, hyvä Jumala!
— Mitä?
— Eräs mies tulee hänen jäljestään sisään; minä en voi nousta, puolustautua, huutaa, minä olen nukuksissa!
— Kuka se mies on?
— Voi veljeni, veljeni!
Andréen kasvot ilmaisivat mitä syvintä tuskaa.
— Sanokaa, kuka se mies on, — käski Balsamo, — minä tahdon!
— Kuningas, — kuiskasi Andrée, — se on kuningas. Filipiä pöyristytti.
— Ah, — jupisi Balsamo, — sitä aavistinkin!
— Hän lähestyy minua, — jatkoi Andrée, — puhuu minulle, sulkee minut syliinsä, suutelee minua. Oi, veljeni, veljeni!
Isoja kyyneleitä vierähti Filipin poskille, samalla kun hän kädellään puristi Balsamon antaman miekan kahvaa.
— Puhukaa, puhukaa! — jatkoi kreivi yhä käskevämmällä äänellä.
— Oi, mikä onni! Hän hätääntyy… pysähtyy… katselee minua… säikähtyy… rientää pois… Andrée on pelastettu!
Henkeään pidätellen Filip kuunteli jokaista sanaa sisarensa huulilta.
— Pelastettu! Andrée pelastettu! — toisti hän koneellisesti.
— Odota, veljeni, odota!
Ja ikäänkuin tukeakseen itseään nuori tyttö etsi Filipin käsivartta.
— Sitten, sitten? — kysyi Filip.
— Olin unohtanut.
— Mitä?
— Siellä, siellä, Nicolen vaatekomerossa, veitsi kädessä…
— Veitsi kädessä?
— Minä näen hänet; hän on kalpea kuin kuolema.
— Kuka?
— Gilbert.
Filip pidätti hengitystään.
— Hän seuraa kuningasta, — jatkoi Andrée, — sulkee oven hänen jälkeensä, sammuttaa jalallaan mattoa polttavan kynttilän, lähestyy minua. Voi!…
Nuori tyttö kohottausi veljensä sylissä. Jokainen lihas hänen ruumiissaan pingoittui kuin olisi ollut katkeamaisillaan.
— Voi sitä lurjusta! — sanoi hän vihdoin, vaipuen voimattomana takaisin.
— Hyvä Jumala! — äännähti Filip, tohtimatta keskeyttää.
— Se on hän, se on hän! — mutisi nuori tyttö.
Sitten hän kurottautuen veljensä korvaan kuiskasi säihkyvin silmin ja vihasta vapisevalla äänellä:
— Sinä tapat hänet, eikö totta, Filip?
— Kyllä, kyllä, — huudahti nuori mies ponnahtaen. Tässä sattui hän törmäämään pientä posliineilla täytettyä pöytää takanaan, työkäten sen kumoon, jolloin posliinit särkyivät. Tähän helinään sekaantui kumea rytinä, äkillinen väliseinän tärähdys ja ylinnä kaiken Andréen parkaisu.
— Mitä se on? — sanoi Balsamo. — Joku ovi avattiin.
— Kuunneltiinko meitä? — huusi Filip tarttuen miekkaansa.
— Se oli hän, — virkkoi Andrée, — taaskin hän.
— Mutta kuka hän?
— Gilbert, alati Gilbert. Ah, sinä tapat hänet, eikö totta, Filip, sinä tapat hänet?
— Kyllä, kyllä, kyllä! — vakuutti nuori mies.
Ja hän syöksähti miekka kädessä eteiseen Andréen vaipuessa sohvalle. Balsamo hyökkäsi nuoren miehen perästä ja pidätti hänet tarttumalla häntä käsivarresta.
— Olkaa varuillanne, monsieur! — sanoi hän. — Mikä vielä on salaisuus, tulisi yleisesti tiedoksi; on jo täysi päivä, ja kuninkaallisten palatsien kaiku on kovin äänekäs.
— Oi Gilbert, Gilbert, — mutisi Filip, — ja hän oli lymynnyt kuuntelemaan! Olisin voinut hänet surmata! Voi sitä roistoa!
— Niin, mutta hiljaa nyt; tuon nuoren miehen kyllä vielä tapaatte, tällä hetkellä on huolehdittava sisarestanne, monsieur. Näettehän, että nämä monet mielenliikutukset ovat hänet uuvuttaneet.
— Ah niin, omista kärsimyksistäni ymmärrän hänen tuskansa: tämä onnettomuus on niin kauhea, niin korvaamaton! Oi, monsieur, minä kuolen siitä!
— Päinvastoin te elätte hänen tähtensä, hyvä herra, sillä tyttö tarvitsee teitä, te kun olette hänen ainoa turvansa. Rakastakaa häntä, säälikää häntä, holhotkaa häntä. Ja nyt, — jatkoi hän muutamaksi sekunniksi vaiettuaan, — ette kai enää tarvitse minua?
— En, monsieur; suokaa anteeksi epäluuloni, suokaa anteeksi loukkaukset. Ja kuitenkin olitte kaiken tämän onnettomuuden alkusyynä, monsieur.
— En yritäkään puolustautua, herra ritari; mutta te unohdatte mitä sisarenne sanoi…
— Mitä hän sanoi? Päätäni huimaa.
— Ellen minä olisi saapunut, hän olisi nauttinut Nicolen valmistaman unijuoman, ja silloin olisi kuningas sen tehnyt. Olisitteko siinä tapauksessa pitänyt onnettomuutta pienempänä?
— En, monsieur, se olisi ollut aina yhtä suuri. Ja näen hyvin, että me olimme tuomitut. Herättäkää sisareni, monsieur.
— Mutta hän näkisi minut Ja ehkä käsittäisi, mitä on tapahtunut.Parempi on, että herätän hänet kuten nukutinkin matkan päästä.
— Kiitos, kiitos!
— Hyvästi siis, monsieur, hyvästi.
— Vielä sana, kreivi. Olettehan te kunnian mies?
— Oh, tarkoitatte salaisuutta?
— Kreivi…
— Se on tarpeeton kehoitus, ensiksikin, koska olen kunnon mies, ja toiseksi, koska olen päättänyt, etten enää ole missään tekemisissä ihmisten kanssa, ja siis unohdan heidät ja heidän salaisuutensa. Silti saatte luottaa minuun, monsieur, jos joskus voisin olla teille hyödyllinen. Mutta ei, minä en enää kelpaa mihinkään, minä en enää merkitse mitään täällä maan päällä. Hyvästi, monsieur!
Ja kumartaen Filipille Balsamo katsahti vielä kerran Andréehen, jonka pää riippui taaksepäin osoittaen mitä suurinta tuskaa ja väsymystä.
"Oi tiede", mutisi hän, "niin paljon uhreja armottoman tuloksen tähden!"
Ja niin hän läksi.
Samassa suhteessa kuin hän etääntyi Andrée toipui. Hän kohotti lyijynraskaan päänsä ja katsellen veljeään kummastuneilla silmillään virkkoi:
— Oi Filip, mitä täällä on tapahtunut?
Filip hillitsi nyyhkytyksen, joka oli hänet tukehduttaa, ja sanoi sankarillisesti hymyillen:
— Ei mitään, sisareni.
— Eikö mitään?
— Ei.
— Ja kuitenkin tuntuu minusta kuin olisin ollut hupsuna; kuin olisin nähnyt unta!
— Nähnyt unta? Ja mistä sinä uneksuit, rakkahin Andrée?
— Oi, tohtori Louis, tohtori Louis, veljeni!
— Andrée, — huudahti Filip puristaen hänen kättään, sinä olet puhdas kuin päivän valo! Mutta kaikki syyttää sinua, kaikki uhkaa sinulle turmaa. Meillä on yhteinen kauhea salaisuus säilytettävänämme. Minä menen tapaamaan tohtori Louista pyytääkseni häntä sanomaan madame la dauphinelle, että sinä riudut voittamattomasta koti-ikävästä ja että ainoastaan oleskelu Taverneyssä voi sinut parantaa. Sitten matkustamme yhdessä joko Taverneyhin tai johonkin muuhun maailman kolkkaan elääksemme kahden erillämme kaikesta muusta maailmasta, rakastaen toisiamme, lohduttaen toisiamme…
— Mutta, veli, — virkkoi Andrée, — jos minä olen niin puhdas kuin sanot…?
— Rakas Andrée, selitän sinulle sitten tuon kaiken. Valmistaudu sillävälin matkalle.
— Entä isämme?
— Isämme, — sanoi Filip synkkänä, — isämme, se asia kuuluu minulle, minä ilmoitan hänelle.
— Hän siis tulee mukaamme?
— Isäkö? Oh, se on mahdotonta, mahdotonta! Vain me kaksi, Andrée, teemme toisillemme seuraa, sen sinulle sanon.
— Voi, kuinka säikähdytät minua, ystäväni! Kuinka peloitat minua, veljeni! Kuinka minä kärsin, Filip!
— Jumala ohjaa kaiken, Andrée, — sanoi nuori mies. Rohkeutta siis! Minä riennän tohtorin puheille; se, mikä sinut tekee sairaaksi, on ikävöimisesi takaisin Taverneyhin, jonka ikävöimisen olit salannut hänen korkeudeltaan dauphinelta. Kas niin, olehan vahva, sisareni; on kysymys meidän molempien kunniasta.
Ja Filip, joka oli tukehtumaisillaan, riensi syleilemään sisartansa.
Sitten hän otti miekkansa, jonka oli pudottanut lattialle, pistisen vapisevin käsin takaisin huotraan ja kiirehti portaita alas.Neljännestuntia myöhemmin hän kolkutti tohtori Louis'n portille.Hovin oleskellessa Versaillesissa tämä asui koko ajan Trianonissa.
48.
Tohtorin pieni puutarha.
Tohtori Louis, jonka portille jätimme Filipin, käveli pienessä, jokaiselta neljältä sivultaan korkean kiviaidan ympäröimässä puutarhassaan, joka ennen oli kuulunut vanhalle Ursula-nunnien luostarille. Tämä luostari oli nyttemmin muutettu rehuaitaksi kuninkaan henkivartioston rakuunain hevosia varten.
Kävellessään tohtori Louis luki korjausarkkia uuteen, parhaillaan painattamaansa teokseen ja kumartui tuon tuostakin nykäisemään käytävältä jalkojensa edestä tai sitä reunustavilta kukkasaroilta oikealta ja vasemmalta rikkaruohoja, jotka loukkasivat hänen sopusuhtaisuus- ja järjestysvaistoaan.
Yksi ainoa palvelijatar, hiukan yrmeä, kuten kaikki työteliästen ja häiritsemistä karttavien ihmisten palvelijat, hoiti lääkärin koko taloutta. Filipin käden liikuttaman pronssikolkuttimen melusta tämä tuli raoittamaan porttia. Mutta sensijaan, että olisi ruvennut väittelemään palvelijattaren kanssa, nuori mies työnsi portin auki ja astui sisäpuolelle. Kuistin vallattuaan hän huomasi puutarhan ja puutarhassa tohtorin.
Silloin hän valppaan vartijattaren kyselystä ja huudoista huolimatta kiirehti puutarhaan. Hänen askeltensa töminä sai lääkärin kohottamaan päätänsä.
— Ahaa, tekö se olette? — sanoi tämä.
— Anteeksi, tohtori, että näin tunkeudun sisään ja häiritsen yksinäisyyttänne; mutta ennustamanne aika on tullut. Minä tarvitsen teitä ja olen tullut anomaan apuanne.
— Sen olen teille luvannut, monsieur, — virkkoi lääkäri, — ja uudistan lupaukseni.
Filip kumarsi liian liikutettuna itse aloittaakseen keskustelua.Tohtori Louis käsitti hänen epäröimisensä.
— Miten voi sairas? — kysyi hän levottomana Filipin kalpeudesta ja peläten jotakin onnetonta loppua tähän murhenäytelmään.
— Varsin hyvin, Jumalan kiitos, tohtori; ja sisareni on niin siveellinen ja kunniallinen tyttö, että jumala todellakin tekisi kovin väärin saattamalla hänet kärsimyksiin ja vaaraan.
Tohtori katseli Filipiä kuin pyytääkseen selitystä; hänen sanansa tuntuivat hänestä eilisten vastaväitteiden jatkolta.
— Sitten, — sanoi hän, — tyttö on joutunut jonkun yllätyksen tai juonen uhriksi?
— Niin, tohtori, ennen kuulumattoman yllätyksen, mitä halpamaisimman väijymyksen uhriksi.
Lääkäri pani kätensä ristiin ja nosti silmänsä taivasta kohti.
— Valitettavasti, — virkkoi hän, — elämme tässä suhteessa hirveällä aikakaudella, ja mielestäni olisi välttämätöntä, että jo saisimme kansojenkin lääkäreitä, kuten meillä jo kauan on ollut ihmisten lääkäreitä.
— Niin, — sanoi Filip, — tulkoot he! Kukaan ei tervehtisi heitä suuremmalla riemulla kuin minä; mutta sillävälin…
Ja Filip teki hyvin uhkaavan liikkeen.
— Ah, — lausui tohtori, — te, monsieur, näytte olevan niitä, joiden mielestä rikos korvataan väkivallalla ja murhalla.
— Niin, tohtori, — vastasi Filip tyynesti, — minä olen niitä.
— Kaksintaistelu, — huokasi lääkäri; — kaksintaistelu ei tuo takaisin sisarenne kunniaa, vaikka syyllisen surmaisittekin; ja jos te saatte surmanne, syöksee se tytön epätoivoon. Ah, monsieur, luulin teitä selväjärkiseksi ja valistuneeksi mieheksi; muistelen kuulleeni lausuvanne toivomuksen, että koko tämä asia pidettäisiin salassa.
Filip laski kätensä lääkärin olalle.
— Monsieur, — sanoi hän, — te erehdytte kovin minun suhteeni. Minulla on varsin varma arvostelukyky, joka aiheutuu syvästä vakaumuksesta ja tahrattomasta omastatunnosta. Minä en halua hankkia itselleni oikeutta, mutta haluan itse käyttää oikeutta. Minä en tahdo itseäni surmauttamalla saattaa sisartani turvattomaksi ja kuolemalle alttiiksi, vaan tahdon tuon roiston surmaamisella kostaa hänen puolestaan.
— Tekö, aatelismies, tappaisitte hänet? Tekisitte murhan?
— Monsieur, jos olisin kymmenen minuuttia ennen rikosta nähnyt hänen varkaan tavoin hiipivän huoneeseen, johon hänen halpa asemansa ei oikeuttanut häntä astumaan, ja olisin hänet silloin tappanut, jokainen olisi sanonut, että olisin tehnyt oikein. Miksi häntä siis nyt säästäisin? Onko rikos tehnyt hänet loukkaamattomaksi?
— Tämän verisen suunnitelman olette siis mielessänne päättänyt, sydämessänne ratkaissut?
— Päättänyt, ratkaissut! Varmaan hänet jonakuna päivänä saan käsiini, vaikka hän lymyy; ja sinä päivänä, sen vakuutan, monsieur, tapan hänet armotta ja puhtaalla omallatunnolla kuin koiran!
— Siinä tapauksessa, — sanoi tohtori Louis, — teette hänen rikokseensa verrattavan rikoksen, kenties vielä inhoittavamman. Sillä voimmeko koskaan tietää, mihin varomaton sana tai tilapäinen keimaileva liike naisen puolelta voi ärsyttää miehen taipumuksen tai halun? Murhata! Ja kuitenkin on muita mahdollisia sovituskeinoja, kuitenkin voisi avioliitto…
Filip kohotti päätänsä.
— Ettekö tiedä, monsieur, että Taverney-Maison-Rougen suku juurtaa alkunsa ristiretkistä ja että sisareni on yhtä puhdasverinen kuin joku infantinna tai arkkiherttuatar?
— Niin, käsitän, ja rikoksentekijä ei sitä ole; hän on aateliton, halpasäätyinen, kuten teillä täysiverisillä on tapana sanoa. Niin, niin, — jatkoi hän katkerasti hymyillen, — se on totta, Jumala on luonut toiset ihmiset huonommasta savesta, jotta hienommasta savesta muovaillut heitä tappaisivat. Ah, niin, olette oikeassa, tappakaa, monsieur, tappakaa.
Ja lääkäri käänsi Filipille selkänsä, alkaen jälleen nyppiä rikkaruohoja sieltä täältä puutarhastaan.
Filip laski käsivartensa ristiin.
— Tohtori, kuunnelkaa minua, — sanoi hän, — tässä ei ole kysymys viettelijästä, jolle keimailijatar on antanut enemmän tai vähemmän rohkaisua; ei ole laisinkaan kysymys, kuten äsken arvelitte, miehestä, jota olisi ärsytetty tai vietelty; on kysymys talossamme kasvatetusta heittiöstä, joka armoleipää syötyään, käyttäen hyväkseen keinotekoista unta, tajuttomuutta, kuoleman kaltaista horrosta, yöllä hiipii kavalasti, halpamaisesti tahraamaan pyhimmän, puhtaimman naisen. Ja tuota naista hän päivänvalossa ei edes rohjennut katsoa silmiin! Tuomioistuin langettaisi moisen rikollisen kuolemanrangaistukseen. No hyvä, minä menettelen yhtä puolueettomasti kuin tuomioistuin, ja tapan hänet. Tahdotteko nyt, tohtori, tahdotteko te, jota pidin niin jalomielisenä ja ylevänä, ostattaa palveluksenne tai tehdä sen minulle ehdoilla? Menettelettekö kuin ne, jotka omanvoitonpyynnöstä tekevät muille mieliksi? Jos niin on, tohtori, ette olekaan se viisas mies, jota ihailin, vaan ainoastaan tavallinen ihminen, ja äsken minulle osoittamastanne halveksumisesta huolimatta olen teidän yläpuolellanne, minä kun sivutarkoituksitta ja empimättä uskoin teille koko salaisuuteni.
— Sanotte, — vastasi lääkäri miettivänä, — että rikollinen on paennut?
— Niin, tohtori, epäilemättä hän on arvannut, että asia tulisi ilmi.Hän kuuli itseään syytettävän ja silloin hän heti lähti pakoon.
— No, mitä nyt sitte haluatte, monsieur? — kysyi lääkäri.
— Teidän apuanne saadakseni sisareni pois Versaillesista ja haudatakseni vielä läpikuultamattomampaan ja mykempään varjoon kauhean salaisuuden, joka häpäisisi meidät, jos se tulisi tiedoksi.
— Teen teille yhden ainoan kysymyksen. Filip näytti vastahakoiselta.
— Kuulkaa minua, — jatkoi tohtori liikkeellä, joka vaati tyyneyttä, — kuulkaa minua. Kristitty filosofi, jonka otitte rippi-isäksenne, on pakoitettu asettamaan teille ehdon, ei tehdyn palveluksen vuoksi, vaan omantunnon käskystä. Ihmisyys on velvollisuus, eikä hyve. Te puhutte minulle ihmisen tappamisesta, ja minun täytyy teidät siitä estää samoin kuin kaikilla käytettävinäni olevilla keinoilla, jopa väkivallallakin, olisin ehkäissyt sisartanne vastaan tehdyn rikoksen. Siis, monsieur, pyydän teitä vannomaan valan.
— Ei, ei koskaan!
— Te teette sen, — huudahti tohtori Louis kiivaasti, — te teette sen, verenhimoinen ihminen. Tunnustakaa kaikessa Jumalan käsivarsi, älkääkä koskaan yrittäkö väärentää sen iskuja tai tarkoituksia. Sanoitte rikollisen olleen käsissänne?
— Niin, tohtori, kunpa olisin sen vain tiennyt! Jos olisin avannut oven, jonka takana hän vaani, olisin joutunut katsomaan häntä kasvoista kasvoihin.
— Hyvä, hän on paennut, hän vapisee, hänen rangaistuksensa alkaa. Ah, te hymyilette, te pidätte Jumalan tuomioita liian lievinä! Tunnonvaivat ovat teistä riittämättömiä! Odottakaa, odottakaa toki! Te jäätte sisarenne luo ja lupaatte minulle, että koskaan ette aja syyllistä takaa. Jos hänet tapaatte, toisin sanoen, jos Jumala jättää hänet käsiinne, hm, minäkin olen ihminen… Tehkää silloin niinkuin hyväksi näette!
— Ilveilyä, monsieur; eikö hän aina vältä minua?
— Kuka tietää? Ah, murhaaja pakenee, murhaaja etsii turvapaikkaa, murhaaja pelkää mestauslavaa, ja kuitenkin oikeuden miekka vetää magneetin tavoin syyllisen luokseen, ja hänen kohtalonsa pakoittaa hänet taivuttamaan niskansa pyövelin kirveen alle. Ja olisiko sitäpaitsi nyt revittävä se, minkä niin vaivaloisesti olette rakentanut? Seurapiirien vuoksi, joissa elätte ja joille ette voi selittää sisarenne viattomuutta, kaikkien noiden uteliaiden tyhjäntoimittajain vuoksi surmaisitte ihmisen ja siten kaksin verroin ravitsisitte heidän uteliaisuuttaan, ensiksi rikoksen tunnustamisella ja sitten rangaistuksen aiheuttamalla häväistysjutulla. Ei, ei, uskokaa minua, kätkekää salaisuus, haudatkaa onnettomuus.
— Oh, kuka tietäisi, että olisin surmannut tuon heittiön sisareni puolesta kostaakseni?
— Täytyyhän toki keksiä joku syy tappoon?
— Olkoon sitten, tohtori, minä tottelen enkä vainoa rikollista; mutta Jumala on vanhurskas. Oi, niin, Jumala käyttää rankaisemattomuutta syöttinä ja lähettää rikollisen tielleni.
— Silloin onkin Jumala hänet tuominnut. Antakaa minulle kätenne, monsieur.
— Tässä.
— Mitä minun on tehtävä neiti de Taverneyn puolesta, sanokaa?
— Paras tohtori, teidän on keksittävä joku veruke, millä voimme poistaa hänet joksikin aikaa madame la dauphinen luota: koti-ikävä, ilma, elämäntavat…
— Se on helppoa.
— Niin, se on teidän asianne, luotan siis teihin. Sitten vien sisareni johonkin etäiseen maankolkkaan, esimerkiksi Taverneyhin, kauaksi kaikkien silmistä, kauaksi kaikista epäluuloista.
— Ei, ei, monsieur, se ei käy päinsä; tyttö-rukka kaipaa alituista huolenpitoa, herkeämätöntä lohdutusta; hän on tarvitseva kaiken avun, minkä tiede voi antaa. Sallikaa minun siis etsiä hänelle täältä läheltä, seudussa, jonka tunnen, sata kertaa salatumpi turvapaikka, sata kertaa varmempi asuinsija kuin se autio maaseutu, jonne tahtoisitte hänet saattaa.
— Oi, tohtori, uskotteko niin?
— Uskon, ja syystä. Epäluulo pyrkii aina laajenemaan keskipisteestä niinkuin laajenevat veteen pudonneen kiven synnyttämät renkaat. Mutta kivi itse pysyy paikallaan, ja kun mainingit ovat hävinneet, mikään katse ei voi keksiä niiden aiheuttajaa, joka lepää syvällä veden pohjalla.
— Ryhtykää siis työhön, tohtori.
— Heti tästä päivästä, monsieur.
— Puhukaa hänen korkeudelleen dauphinelle.
— Vielä tänä aamuna.
— Ja mitä muuhun tulee…?
— Neljässäkolmatta tunnissa saatte vastaukseni.
— Oi, kiitos, tohtori, te olette minulle suojelusenkelinä!
— No niin, nuori mies, kun nyt kaikki on välillämme sovittu, täyttäkää te omat tehtävänne, palatkaa sisarenne luo, lohduttakaa häntä, suojelkaa häntä.
— Hyvästi, tohtori, hyvästi! Ja seurattuaan silmillään Filipiä, kunnes tämä oli kadonnut näkyvistä, lääkäri jatkoi kävelyään, korjauslukuaan ja pienen puutarhansa perkaamista.
49.
Isä ja poika.
Kun Filip palasi sisarensa luo, hän tapasi tämän hyvin kiihtyneenä ja levottomana.
— Ystäväni, — virkkoi tyttö, — olen poissaollessasi ajatellut kaikkea, mitä minulle viimeiseltä on tapahtunut. Se oi kuilu, johon uppoaa se järki, mitä minulla vielä on jälellä No, tapasitko sinä tohtori Louis'n?
— Tulen hänen luotaan, Andrée.
— Se mies on tehnyt minua vastaan hirveän syytöksen Onko siinä syytöksessä perää?
— Hän ei ole erehtynyt, rakas sisar.
Andrée kalpeni, ja hermokohtaus kouristi hänen hentoja, valkoisia sormiaan.
— Nimi, — sanoi hän sitten, — sen heittiön nimi, joka on minut saattanut turmioon?
— Sisareni, siitä pitää sinun jäädä iäksi tietämättömyyteen.
— Oi Filip, sinä et sano totuutta! Sinä valehtelet vastoin parempaa tietoasi… Tuo nimi täytyy minun tietää, jotta kaikessa heikkoudessanikin, ilman muita aseita kuin rukous, voisin rukoilemalla manata Jumalan kaikkivaltiaan vihan rikollista vastaan… Tuon miehen nimi, Filip!…
— Rakas sisko, älkäämme koskaan puhuko siitä.
Andrée tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä silmiin.
— Oh, — virkkoi hän, — noinko vastaat minulle sinä, jolla on miekka vyölläsi?
Filip kalpeni tästä vihanpuuskasta, mutta hilliten oman raivonsa kiirehti lausumaan:
— Andrée, en voi sinulle ilmoittaa, mitä en itsekään tiedä. Meitä vainoava kohtalo vaatii minua vaikenemaan. Tämän salaisuuden, jonka ilmituleminen saattaisi perheemme kunnian vaaraan, on Jumala erityisenä armona onnettomuudessamme tehnyt kaikille tutkimattomaksi.
— Paitsi yhdelle, Filip… Miehelle, joka nauraa meille ja uhmaa meitä…! Hyvä Jumala, pimeässä kätkössään tuo mies ehkä meille häijysti ilkkuu.
Filip puristi kätensä nyrkkiin, kohotti katseensa taivasta kohti eikä vastannut mitään.
— Sen miehen, — huudahti Andrée yhä vimmaisempana, — minä ehkä tunnen… Sanalla sanoen, Filip, salli minun mainita hänet sinulle; olen jo kertonut sinulle hänen omituisesta vaikutuksestansa itseeni. Luulen jo lähettäneeni sinut hänen luokseen…
— Tuo mies on viaton, olen tavannut hänet ja saanut todistuksen hänen syyttömyydestään… Älä siis enää tiedustele, Andrée, älä enää tiedustele…
— Filip, etsikäämme yhdessä tuon miehen yläpuolelta, tahdotko?… Nouskaamme valtakunnan ensimäisiin ja mahtavimpiin miehiin… kuninkaaseen asti!
Filip sulki syliinsä tyttö-rukan, joka oli ylevä tietämättömyydessään ja vihassaan.
— Ei, — sanoi hän, — kaikki ne, jotka valveilla mainitset, olet nukuksissa jo maininnut; kaikkia niitä, joita hyveen vimmalla syytät, sinä puolustit silloin, kun niin sanoakseni näit rikoksen tapahtuvan.
— Nimitin siis myöskin syyllisen? — sanoi tyttö leimuavin silmin.
— Ei, — vastasi Filip, — ei. Älä kysele enää; alistu minun laillani kohtaloosi, onnettomuus on korjaamaton, ja se tulee sinulle vielä suuremmaksi senkautta, että rikollinen säästyy kaikelta rangaistukselta. Mutta elä toivossa… Jumala on kai ken ylin ohjaaja, Jumala varaa poljetuille onnettomille kaamean ilon, jonka nimenä on kosto.
— Kosto! — kuiskasi Andrée, itsekin säikähtyen Filipin tälle sanalle antamaa kauheata korostusta.
— Lepää sillävälin, sisareni, — sanoi Filip, — kaikista huolista ja kaikesta häpeästä, mitä hupsu uteliaisuuteni on sinulle tuottanut. Kunpa olisin tiennyt, oi, kunpa olisin tiennyt!…
Ja hän kätki kasvot käsiinsä hirveässä epätoivossa. Sitten nosti hän äkkiä päänsä ja sanoi hymyillen:
— Mitäpä minä valittaisin? Sisareni on puhdas, hän rakastaa minua! Hän ei ole koskaan pettänyt luottamustani eikä ystävyyttäni. Sisareni on nuori kuin minä, hyvä kuin minä; me elämme yhdessä, vanhenemme yhdessä… Yhdistyneinä olemme voimakkaammat kuin koko maailma!
Sitä mukaa kuin nuori mies puhui lohdutuksesta Andréen muoto synkkeni; hän loi otsansa yhä kalpeampana maata kohti, ilmaisten asennossaan ja tuijottavassa katseessaan sitä synkkää epätoivoa, jonka Filip niin urheasti oli ravistanut päältänsä.