— Sinä puhut aina vain meistä kahdesta! — virkkoi hän luoden läpitunkevat sinisilmänsä veljensä liikkuviin kasvoihin.
— Mistä sitten tahtoisit puhuvani, Andrée? — sanoi nuori mies, varmana kohdaten hänen katseensa.
— No… onhan meillä isä… Miten hän on kohteleva tytärtään?
— Sanoin sinulle eilen, — vastasi Filip kylmästi, — että unohtaisit kaiken huolen, kaiken pelon, että karkoittaisit kuin tuuli karkoittaa aamun usvat kaiken muiston, mikä ei kohdistu minuun, kaiken hellyyden, mikä ei ole hellyyttä minua kohtaan… Sanoakseni totuuden, paras Andrée, kukaan muu ei sinua tässä maailmassa rakasta kuin minä; kukaan muu ei rakasta minua kuin sinä. Hyljätyt orpo-rukat, miksi alistuisimme kiitollisuuden ja sukulaisuuden ikeeseen? Olemmeko saaneet osaksemme hyviä töitä? Olemmeko tunteneet isän suojaa?… Oh, — lisäsi hän katkerasti hymyillen, — sinä tiedät sisimmät ajatukseni, sinä tunnet sydämeni tilan… Jos se, josta puhut, ansaitsisi rakkautta, sanoisin: "rakasta häntä!" Minä vaikenen, Andrée; älä häntä siis rakasta.
— Siis, veljeni… minun täytyy siis uskoa…?
— Rakas sisko, suurissa onnettomuuksissa ihminen kuulee vastustamattomasti sielussaan kaikuvan lapsuudessaan niin vaillinaisesti käsittämänsä sanat: "Pelkää Jumalaa!" Ah niin, Jumala on meitä siitä julmalla tavalla muistuttanut!… "Kunnioita isääsi…" Oi sisar, suurin kunnianosoitus, minkä voit isällemme antaa, on karkoittaa hänet muististasi.
— Se on totta, — mutisi Andrée synkkänä ja vaipui takaisin nojatuoliin.
— Ystäväni, älkäämme hukatko aikaa turhiin sanoihin: kerää kaikki tavarat, mitä sinulla on; tohtori Louis käy madame la dauphinen luona ilmoittamassa lähdöstäsi. Tiedät, mitä syitä hän aikoo esittää… ilmaston vaihdon tarpeellisuutta, selittämätöntä kärsimystä… Järjestä, sanon, kaikki valmiiksi matkaa varten.
Andrée nousi.
— Huonekalutkin? — kysyi hän.
— Ei! Ainoastaan liinavaatteet, puvut, jalokivet.
Andrée totteli. Hän sulloi matkalaukkuihin ennen kaikkea kaappien sisällön, sitten pitovaatteet komerosta, missä Gilbert oli lymynnyt; senjälkeen otti hän esille muutamia lippaita aikoen asettaa ne isoimpaan matkakirstuun.
— Mikä tämä on? — kysyi Filip.
— Se lipas sisältää koristeen, jonka hänen majesteettinsa suvaitsi minulle lähettää senjälkeen, kun minut oli Trianonissa esitelty.
Filip kalpeni nähdessään, kuinka kallisarvoinen lahja oli.
— Jo näillä jalokivillä, — sanoi Andrée, — elämme kaikkialla kunniallisesti. Olen kuullut sanottavan, että helmet yksinään ovat sadantuhannen livren arvoiset.
Filip sulki lippaan.
— Ne ovat todellakin hyvin kalliita, — sanoi hän. Ottaen lippaan Andréen käsistä lisäsi hän sitten: — Sisareni, sinulla on vielä muitakin jalokivikoristeita luullakseni?
— Oh, ystäväni, ne eivät siedä vertailua näiden kanssa. Kuitenkin somistivat ne viisitoista vuotta sitten armaan äitimme pukua… Kello, rannerenkaat ja korvakellukat ovat briljanteilla koristetut. Muotokuva on minulla myös. Isäni tahtoi myydä ne kaikki, koska ne hänen sanojensa mukaan eivät enää olleet muodissa.
— Siinä onkin kaikki, mitä meillä on jälellä, — virkkoi Filip, — meidän ainoat apulähteemme. Sisareni, me annamme sulattaa kultaesineet ja myymme muotokuvaan sovitetut jalokivet. Täten saamme kokoon kaksikymmentätuhatta livreä, joka summa riittää onnettomille.
— Mutta… tämä helmikoriste on toki omani! - sanoi Andrée.
— Älä milloinkaan koske noihin helmiin, Andrée; ne polttaisivat sinua. Jokainen noista helmistä on omituista laatua, sisareni… ne tahraisivat käyttäjänsä otsan…
Andréeta puistatti.
— Minä pidän tämän lippaan, sisar, antaakseni sen omistajalleen takaisin. Sanon sinulle, että se ei kuulu meille. Ei, emmekä me halua siitä mitään ottaa, vai kuinka?
— Niinkuin tahdot, veli, — vastasi Andrée häpeästä värähtäen.
— Rakas sisar, pukeudu mennäksesi sanomaan hyvästi madame la dauphinelle. Ole hyvin tyyni, hyvin kunnioittava ja osoittaudu hyvin liikutetuksi siitä, että sinun on jätettävä niin jalo suojelijatar.
— Ah niin, hyvin liikutetuksi, — mutisi Andrée todellakin syvästi liikutettuna, — tämä on suuri suru onnettomuudessani!
— Minä matkustan Pariisiin, sisar, ja palaan sieltä iltahämärissä. Takaisin tultuani otan sinut heti mukaani; maksa täällä kaikki, mitä saattanet olla velkaa.
— Minä en ole kellekään velkaa; minulla oli vain Nicole, ja hän on karannut… Ah, unohdin pikku Gilbertin.
Filip säpsähti, hänen silmänsä leimahtivat.
— Oletko velkaa Gilbertille? — huudahti hän.
— Olen, — virkkoi Andrée luontevasti, — hän on kesän alusta asti toimittanut minulle kukkasia. Ja, kuten itse huomautit, olen joskus ollut häijy ja ankara häntä kohtaan, ja kuitenkin hän oli kohtelias nuorukainen… Tahdon nyt osoittaa hänelle kiitollisuuttani.
— Älä mene etsimään Gilbertiä, — mutisi Filip.
— Miksen menisi?… Hän on varmaan puutarhassa; ja voinhan kutsuttaa hänet tännekin.
— Ei, ei, siinä menettäisit vain kallista aikaa… Minä kyllä mennessäni tapaan hänet puiston käytävillä… puhun hänelle… ja maksan hänelle…
— No, sillä hyvä.
— Niin, hyvästi iltaan asti.
Filip suuteli tytön kättä, ja tämä heittäysi hänen syliinsä. Tässä pehmeässä puristuksessa nuori mies hillitsi sydämensä tykytyksetkin, ja lähti viipymättä Pariisiin, missä hän nousi vaunuista pienen talon edustalla Coq-Héronin varrella.
Filip tiesi hyvin täällä tapaavansa isänsä. Senjälkeen kun hänen välinsä olivat niin omituisesti rikkoutuneet Richelieun kanssa, elämä Versaillesissa oli käynyt vanhukselle sietämättömäksi, ja kaikkien ylenmäärin vilkkaiden luonteiden tavoin hän koetti ravistautua ikävästä horroksestaan muuton aiheuttamalla hälinällä.
Filipin soittaessa ajoportin luukulla parooni harppaili parhaillaan talon pienessä puutarhassa ja sen viereisessä pihassa saineesti sadatellen.
Hän säpsähti kellon ääntä ja tuli itse avaamaan.
Kun hän ei odottanut ketään, tämä aavistamaton vierailu tuli hänelle toivonsäteenä. Onneton tarttuu pudotessaan oljenkorteenkin. Senvuoksi hän otti Filipin vastaan kuvaamattomin närkästyksen ja uteliaisuuden tuntein.
Mutta tuskin hän oli vilkaissut tulijan kasvoihin, kun tämän kaamea kalpeus, jäykät piirteet ja puristuneet huulet ehdyttivät hänen kysymystensä pulpahtavan lähteen.
— Sinä! — sanoi hän vain. — Mikä tuuli sinut tänne tuo?
— Sen saan kunnian teille selittää, isä, — vastasi Filip.
— Jaha, onko asia vakavaa?
— On, varsin vakavaa, monsieur.
"Sillä pojalla nyt on aina niin virallisia eleitä, että ne tekemät ihan levottomaksi…" — Annahan kuulla, tuotko ikäviä vai hyviä uutisia?
— Ikäviä, — sanoi Filip vakavasti.
Parooni horjui.
— Olemmeko yksinämme? — kysyi Filip.
— Olemme.
— Ettekö halua, että menisimme sisälle, isä?
— Miksi emme juttelisi ulkoilmassa, näiden puiden alla.
— Siksi, että on asioita, joista ei haastella päivän valossa.
Parooni katseli poikaansa, totteli hänen mykkää viittaustaan ja seurasi välinpitämättömyyttä teeskennellen, jopa hymyillenkin, alikerran saliin, jonka oven Filip jo oli avannut.
Kun ovet olivat huolellisesti suljetut, Filip odotti viittausta säkään aloittaakseen keskustelun, ja sitte kun parooni oli asettunut huoneen mukavimpaan nojatuoliin virkkoi:
— Isä, sisareni ja minä sanomme teille jäähyväiset.
— Miten niin? — kysäisi parooni kovin ihmeissään. — Aiotko… aiotko matkustaa pois!… Entä virkasi?
— Minulla ei enää ole virkaa; tiedättehän, että kuninkaan antamat lupaukset ovat… onneksi jääneet täyttymättä.
— Tuota sanaaonneksien käsitä.
— Isä…
— Selitähän, kuinka voit onnitella itseäsi siitä, että et päässyt komean rykmentin everstiksi. Sinun filosofiasi menee tosiaan kovin pitkälle.
— Se menee niin pitkälle, että kunnian hinnalla en tahdo ostaa menestystäni, siinä kaikki. Mutta, jos suvaitsette, älkäämme puuttuko tämänlaatuisiin mietelmiin…
— Puuttukaamme toki, tuhat tulimaista!
— Minä pyydän sitä teiltä, — vastasi Filip niin päättäväisesti että se merkitsi: "Minä en tahdo!"
Parooni rypisti kulmiaan.
— Ja sisaresi?… Unohtaako hänkin velvollisuutensa… jättääkö hän toimensa dauphinen luona…?
— Ne ovat velvollisuuksia, monsieur, jotka hänen on alistettava muille velvollisuuksille.
— Minkälaatuisille, jos suvaitset?
— Perin vakaville, aivan välttämättömille. Parooni nousi.
— Ihmiset, jotka puhuvat arvoituksilla, — jupisi hän, — ovat hirveän ikäviä.
— Onko teille todellakin arvoitus, mitä teille nyt sanon?
— Ehdottomasti, — vastasi parooni niin varmasti, että se kummastutti Filipiä.
— Selitän siis: sisareni matkustaa pois, koska hänenkin täytyy paeta häpeää välttääkseen.
Parooni puhkesi nauramaan.
— Jumaliste, onpa minulla oikeita mallilapsia! Poika hylkää rykmentin toivon häpeän pelosta; tytär jättää saavutetun hovineidon-paikan, koska hän pelkää kunniaansa. Tosiaankin olen palannut Brutuksen ja Lucretian aikoihin! Kun minun aikanani, paha aika kylläkin, jota ei voi verrata filosofian kauniisiin päiviin, mies etäältä näki häpeän lähestyvän ja hänellä oli miekka vyöllänsä, kuten sinulla, ja kun hän sinun laillasi oli nauttinut opetusta kahdelta mestarilta ja kolmelta esimiekkailijalta, niin hän lävisti säilällään ensimäisen häpeän. Filip kohautti olkapäitään.
— Niin, — jatkoi parooni, — mitä tässä sanoin ei tosin kelpaa ihmisystävälle, joka ei halua nähdä veren vuotavan. Mutta eiväthän upseerit oikeastaan ole syntyneetkään filantroopeiksi.
— Monsieur, tiedän yhtä hyvin kuin te kunniantunnon vaatimukset; mutta vuodatetulla verellä ei voi ostaa takaisin…
— Tyhjiä lauseita… lauseita, jotka sopivat… filosofille! — huudahti vanhus niin suuttuneena, että hän näytti melkein majesteetilliselta. — Luulen, että olin sanoa pelkurille.
— Teitte hyvin, kun ette sitä sanonut, — vastasi Filip kalpeana ja vavisten.
Parooni kesti uljaasti poikansa leppymättömän ja uhkaavan katseen.
— Sanoin, — jatkoi hän, — eikä logiikkani ole niin kehnoa kuin minulle tahdottaisiin uskotella… sanoin, että mikään häpeä iässä maailmassa ei johdu teosta, vaan pahoista kielistä. Niin, juuri niin… Jos olet rikollinen kuurojen, sokeiden tai mykkien edessä, miten se sinua häpäisisi? Aiot vastata minulle tuolla tyhmällä säkeellä:
"Rikos tuottaa häpeän, ei kirves pyövelin."
Sillä tavoin voi vastata lapsille ja naisille; mutta mies, lempo vie, puhuu toista kieltä… Oh, kuvittelin siittäneeni miehen… No hyvä, jos sokea näkee, jos kuuro kuulee, jos mykkä puhuu, niin tartu miekkaasi, puhkaise silmät ensinmainitulta, lävistä korvan rumpukalvo toiselta ja leikkaa kieli poikki viimemainitulta. Sillä tavoin vastaa Taverney-Maison-Rougen nimeä kantava aatelismies häpäisijäin hyökkäykseen!
— Sen nimen omistaja, monsieur, tietää aina, että ensimäinen hänen velvollisuuksistansa on karttaa jokaista kunniatonta tekoa. Senvuoksi en vastaakaan teidän todisteluihinne. Mutta joskus sattuu, että häväistys aiheutuu välttämättömästä onnettomuudesta, ja siinä tilassa me nyt olemme, sisareni ja minä.
— Siirryn puhumaan sisarestasi. Jos minun järjestelmäni mukaan miehen ei koskaan sovi paeta sellaista, mitä vastaan hän kykenee voitollisesti taistelemaan, on naisenkin rohkeasti seisottava paikallaan. Mihin kelpaa hyve, herra filosofi, ellei sillä voi lyödä takaisin paheen hyökkäyksiä? Missä on sen samaisen hyveen voitto, ellei paheen tappiossa?
Ja Taverney alkoi jälleen nauraa.
— Neiti de Taverney on ollut kovin peloissaan… niinkö? Hän tuntee siis itsensä heikoksi… Siis…
Filip läheni äkkiä ja sanoi:
— Neiti de Taverney ei ole ollut heikko; hänet on voitettu, hänet on yllätetty, hän on joutunut ansaan.
— Ansaan?…
— Niin. Säilyttäkää, pyydän, hiukan sitä kiivauttanne, joka äsken innoitti teitä, merkitäksenne poltinraudalla ne viheliäiset, jotka niin halpamaisesti ovat liittoutuneet tämän nuhteettoman kunnian tahraamiseksi.
— En käsitä…
— Kohta olette käsittävä… Eräs heittiö, sanon, on päästänyt jonkun neiti de Taverneyn kamariin…
Parooni kalpeni.
— Eräs heittiö, — jatkoi Filip, — on tahtonut, että Taverneyn nimi… minun… teidän nimenne tahrautuisi ikuisella häpeällä… No, missä on nuoruuden miekkanne vuodattaaksenne hiukan verta? Eikö asia ole sen arvoinen?
— Filip…
— Ah, älkää peljätkö mitään; minä en syytä ketään, minä en ketään tunnekaan… Rikos on juoniteltu pimeässä, tehty pimeässä… sen seuraus häviää myöskin pimeään. Minä tahdon sitä, minä, joka käsitän nimemme kunnian omalla tavallani.
— Mutta mistä sen tiedät? — huudahti parooni, jonka alhainen kunnianhimo, epäjalo toivo oli tainnuttanut hämmästyksestään. — Mistä merkistä sen näet…?
— Sitä ei kukaan kysy, joka muutaman kuukauden kuluttua tapaa sisareni, teidän tyttärenne, parooni!
— Mutta silloinhan, Filip, — huudahti vanhus ilosta säteilevin silmin, — perheemme onni ja kunnia eivät ole kadonneet, silloin voimme riemuita voitosta!
— Siis… olette todellakin se, joksi teitä luulin, — sanoi Filip äärimmäisen halveksivasti. — Te olette itse kavaltanut itsenne ja olette unohtanut osoittautua älykkääksi tuomarin edessä, jouduttuanne ensin näyttäytymään sydämettömältä poikanne silmissä.
— Hävytön!
— Riittää! — vastasi Filip. — Kavahtakaa kovin äänekkäällä puheellanne herättämästä äitini valitettavasti liian heikkoa haamua. Jos hän eläisi, olisi hän valvonut tyttärensä puolesta.
Parooni laski silmäluomensa alas poikansa silmistä leimahtavan salaman häikäisemänä.
— Tyttäreni, — virkkoi hän hetkisen päästä, — ei jätä minua vastoin tahtoani.
— Sisareni, — vastasi Filip, — ei enää koskaan ole teitä näkevä, isä.
— Itsekö hän niin sanoo?
— Hän on lähettänyt minut sen teille sanomaan.
Parooni pyyhki vapisevalla kädellään kalpeita ja kosteita huuliaan.
— Tapahtukoon niin! — sanoi hän. Kohauttaen olkapäitään hän sitten huudahti: — Minulla ei ole ollut menestystä tapsissani… toinen on narri, toinen hupsu.
Filip ei vastannut mitään.
— Hyvä, hyvä, — jatkoi Taverney; — en tarvitse sinua enää; mene… jos ripityksesi on luettu.
— Minulla on teille vielä kaksi seikkaa sanottavana, monsieur
— Sano pois.
— Ensiksikin, että kuningas on antanut teille helmiryhmän sisältävän lippaan…
— Sisarellesi, herraseni…
— Teille, monsieur… Sitäpaitsi ei se muuta asiaa… Sisareni ei käytä sellaisia jalokiviä… Neiti de Taverney ei ole mikään portto; hän pyytää teitä jättämään jalokivilippaan takaisin antajalleen tai, jos pelkäätte pahoittavanne hänen majesteettiaan, joka on niin paljon tehnyt perheellemme, pitämään lippaan omassa hallussanne.
Filip ojensi lippaan isällensä. Tämä otti sen, avasi, katseli jalokiviä ja heitti sen sitten erään matalan kaapin päälle.
— Ja mitä vielä? — kysyi hän.
— Niin, monsieur, koska emme ole rikkaita ja koska te olette pantannut tai tuhlannut äidinosammekin, mistä en teitä nuhtele, sen Jumala tietää…
— Se olisi parempaa, — sanoi parooni hammasta purren.
— Mutta koska meillä nyt tuosta vähäpätöisestä perinnöstä on jälellä ainoastaan Taverneyn kartano, pyydämme teitä valitsemaan joko Taverneyn tai tämän pienen hotellin [sanaahôtelkäytettiin ylhäisempien henkilöitten yksityisasunnoistakin], jossa nyt olemme. Asukaa te toisessa, me muutamme toiseen.
Parooni rutisti pitsiröyhelöään vimmalla, jonka ilmaisi ainoastaan hänen sormiensa liike, otsan kosteus ja huulien värähtely. Tätä ei Filip edes huomannut; hän oli kääntänyt päänsä pois.
— Valitsen mieluummin Taverneyn, — vastasi parooni.
— Sitten me pidämme hotellin.
— Niinkuin tahdotte.
— Milloin matkustatte?
— Tänä iltana… ei, nyt heti. Filip kumarsi.
— Taverneyssä, — sanoi parooni, — voi elää kuninkaana kolmentuhannen livren vuosituloilla… Minusta tulee siis kahdesti kuningas.
Hän ojensi kätensä ja otti lippaan, pistäen sen taskuunsa. Sen jälkeen hän astui ovelle päin. Äkkiä hän kääntyi takaisin kamalasti hymyillen.
— Filip, — sanoi hän, — sallin sinun merkitä nimemme ensimäiseen filosofiseen julkaisuusi. Mitä taasen Andréehen tulee, neuvo häntä antamaan ensimäiselle teokselleen nimeksi Louis tai Louisea [Ludvig tai Lovisa (naisellinen muoto edellisestä). Suom.]; se on onnea tuottava nimi.
Ja hän lähti ivallisesti nauraen. Liekehtivin silmin ja kuumottavin otsin Filip puristi miekankahvaansa, jupisten:
"Hyvä Jumala, suo minulle kärsivällisyyttä, salli minun unhoittaa!"
50.
Omantunnon kysymys.
Kirjoitettuaan puhtaaksi hänelle ominaisella ylen huolellisella tarkkuudella muutamia sivuja teoksestaanYksinäisen vaeltajan mietteitäRousseau oli juuri lopettanut vaatimattoman aamiaisen.
Vaikka hra de Girardin oli hänelle tarjonnut rauhallisen asunnon Ermenonvillen ihanissa puutarhoissa, Rousseau, epäröiden alistua isoisten orjuuteen, kuten hän ihmisiä vihaavassa oikkupäisyydessään sanoi, asui yhä meille tunnetussa pienessä huoneustossaan Plâtrière-kadun varrella.
Teresia, joka puolestaan oli päättänyt pienet taloushommansa, oli vasu kainalossa menemässä ostoksille.
Kello oli yhdeksän aamulla. Tapansa mukaan emäntä tuli kysymäänRousseaulta, mitä hän erityisesti halusi päivälliseksi.
Rousseau havahtui mietteistään, kohotti verkalleen päänsä ja katsoiTeresiaan kuin puoliheränneenä.
— Mitä vain tahdot, — sanoi hän, — kunhan ainakin tuot kirsikoita ja kukkia.
— Koetetaan, — virkkoi Teresia, — ellei tule liian kalliiksi.
— Aivan niin, — sanoi Rousseau.
— Sillä, puhuakseni suoraan, — jatkoi Teresia, — en tiedä, ovatko teoksesi arvottomia, mutta minusta tuntuu, että niistä ei enää makseta yhtä hyvin kuin ennen.
— Sinä erehdyt, Teresia; minulle maksetaan sama palkkio, mutta nykyisin väsyn pikemmin, ja sitäpaitsi on kustantajani minulle vielä velkaa puolen niteen hinnan.
— Saat nähdä, että hänkin rikkoo kanssasi tekemänsä sopimuksen.
— Toivokaamme, ettei hän sitä tee; hän on rehellinen mies.
— Rehellinen mies, rehellinen mies! Tuon sanottuasi luulet sanoneesi kaiken.
— Olen ainakin sanonut paljon; — vastasi Rousseau hymyillen, — sillä sitä en sano kaikista ihmisistä.
— Se ei ole mitään ihmeellistä, sinä kun olet sellainen jörö!
— Nyt siirrymme pois pääasiasta, Teresia.
— Niin, sinä haluat kirsikoita, herkkusuu, ja kukkia, hekumoitsija!
— Voitko sitä ihmetellä, eukkoseni? — vastasi Rousseau enkelin kärsivällisyydellä. — Sydämeni ja pääni ovat niin kipeät, etten voi mennä ulos, mutta virkistyn toki nähdessäni hiukan siitä, mitä Jumala runsain käsin siroittelee kedoille.
Rousseau oli todellakin kalpea ja unteloinen, ja hänen kätensä selailivat veltosti kirjaa, jota hänen silmänsä eivät lukeneet.
Teresia pudisti päätänsä.
— Hyvä, hyvä, — virkkoi hän, — minä menen tunniksi ulos; muista, että panen avaimen olkimaton alle, ja että sitä tarvitessasi…
— Oh, en lähde, ulkosalle, — sanoi Rousseau.
— Tiedän hyvin, että sinä et lähde mihinkään, kosket voi pysyä jaloillasi; mutta ilmoitan sen sinulle, jotta pitäisit varalla, jos ken sattuisi tulemaan, ja soiton kuullessasi avaisit; sillä jos soitetaan, voit olla varma, etten se minä ole.
— Kiitos, hyvä Teresia, kiitos! Mene nyt.
Tapansa mukaan nuristen emäntä läksi ulos, mutta hänen raskaat ja laahustavat askeleensa kuuluivat vielä kauan portailta.
Mutta heti kun ovi oli suljettu, Rousseau käytti hyväkseen yksinäisyyttänsä ojentuakseen mukavasti tuolissaan, katseli lintuja, jotka ikkunalaudalta poimivat muutamia leivänmuruja ja ahmi sisäänsä naapuritalojen savupiippujen välitse siivilöityvää päiväpaistetta.
Tuskin oli hänen nuorekas ja vilkas mielikuvituksensa tuntenut itsensä vapaaksi, kun se avasi siipensä samoin kuin kyyhkyset iloisen ateriansa jälkeen.
Äkkiä narahti ulko-ovi saranoillaan ja herätti filosofin suloisesta uinailustansa.
"Mitä", tuumi hän, "joko hän palaa!… Olisinko kenties nukahtanut, vaikka luulin vain mietiskeleväni?"
Hänen työhuoneensakin ovi avautui nyt verkalleen. Rousseau käänsi selkänsä oveen päin; varmana, että Teresia sieltä tuli, hän ei vaivautunut nousemaan.
Oli hetkisen äänettömyys.
— Anteeksi, monsieur, — lausui sitten tämän hiljaisuuden keskeltä ääni, joka sai filosofin hätkähtämään.
Rousseau kääntyi äkkiä.
— Gilbert! — huudahti hän.
— Niin, Gilbert olen, vielä kerran anteeksi, hra Rousseau. Tulija oli todellakin Gilbert, mutta kalpeana ja riutuneena, tukka pörröllään ja vaatteet epäjärjestyksessä ja huonosti peittäen hänen laihtuneet ja vapisevat jäsenensä. Sanalla sanoen, siinä oli Gilbert sellaisessa tilassa, että hänen näkemisensä puistatti Rousseauta ja sai hänet parahtamaan levottomuutta muistuttavasta säälistä.
Gilbertin katse oli tuijottava ja kiilui kuin nälkäisen petolinnun; teeskennellyn kainouden hymy oli räikeänä vastakohtana tälle katseelle niinkuin vakavan kotkanpään yläosa olisi irvistelevän suden- tai ketunpään kuonopuolelle.
— Mitä asiaa sinulla täällä on? — huudahti Rousseau innokkaasti, hän kun ei pitänyt siistimättömästä puvusta ja katsoi sen lähimäisissään pahojen aikeitten merkiksi.
— Monsieur, — vastasi Gilbert, — minun on nälkä.
Rousseauta värisytti hänen kuullessaan tuon äänen, joka lausui ihmiskielen kauneimman sanan.
— Ja miten pääsit tänne sisälle? — kysyi hän. — Ovihan oli suljettu.
— Monsieur, tiedän Teresia-rouvan tavallisesti asettavan avaimen olkimaton alle. Odotin, kunnes hän oli lähtenyt ulos, sillä hän ei pidä minusta ja olisi ehkä kieltäytynyt ottamasta minua vastaan tai päästämästä minua puheillenne. Silloin, tietäen olevanne yksin, nousin portaat ylös, otin avaimen piilopaikastaan, ja nyt olen tässä.
Rousseau kohosi tukien itseään nojatuolinsa molempiin kaidepuihin.
— Kuunnelkaa minua silmänräpäys, vain silmänräpäys, — jatkoiGilbert; — vakuutan teille, hra Rousseau, että ansaitsen huomiotanne.
— Puhu, — vastasi Rousseau hämmästyneenä noista kasvoista, jotka eivät enää ilmaisseet mitään ihmisille ylimalkaan yhteisiä tunteita.
— Minun olisi pitänyt aloittaa sanomalla teille, että olen joutunut sellaiseen äärimmäiseen tilaan, etten tiedä, täytyykö minun varastaa, tappaa itseni tai tehdä jotakin vielä pahempaa… Oh, älkää peljätkö, mestarini ja suojelijani, — virkkoi Gilbert lempeällä äänellä; — sillä tarkemmin miettiessäni luulen, että minun ei ole tarvis surmata itseäni; kuolen kyllä ilmankin… Viikon ajan, siitä asti kun karkasin Trianonista, olen samoillut metsissä ja kedoilla syömättä muuta kuin vihanneksia ja jonkun villin metsähedelmän. Olen voimaton, uupumaisillani väsymyksestä ja nälästä. Jos olen pakoitettu varastamaan, en yritä sitä teidän luonanne; siksi on talonne minulle liian kallis, hra Rousseau. Mitä siihen kolmanteen asiaan tulee… hm, sen tekemiseen…
— No mitä? — kysäisi Rousseau.
— Tarvitsisin vakaumuksen, jota tulen täältä teiltä etsimään.
— Oletko hullu? — huudahti Rousseau.
— En, monsieur; mutta olen kovin onneton, kovin epätoivoinen, ja tänä aamuna olisin hukuttautunut Seineen, ellei mieleeni olisi muistunut jotakin.
— Mitä se oli?
— Teidän kirjoittamanne lause: "Itsemurha on varkaus ihmiskunnalta."
Rousseau katsahti nuorukaiseen ikäänkuin sanoakseen: "Oletko kyllin itserakas luullaksesi, että sitä kirjoittaessani ajattelin sinua?"
— Oh, minä käsitän, — mutisi Gilbert.
— Sitä en usko, — sanoi Rousseau.
— Te tarkoitatte: "Olisiko sinun kuolemasi, viheliäinen, joka et mitään ole, et mitään omista ja josta kukaan ei välitä, olisiko sinun kuolemasi mikään merkkitapaus?"
— Siitä ei nyt ole kysymys, — sanoi Rousseau häpeissään, kun hänen ajatuksensa oli arvattu; — mutta sinullahan luullakseni oli nälkä?
— Niin, sen sanoin.
— No, koska tiesit, missä avain oli, tiedät myöskin, missä leipä on; käy ottamassa leipää ruokakaapista ja mene tiehesi. Gilbert ei hievahtanut.
— Ellet tarvitsekaan leipää, vaan rahaa, niin en luule sinua kyllin häijyksi pahoinpidelläksesi vanhusta, joka on sinua suojellut, vieläpä saman katon alla, joka on sinulle tarjonnut turvapaikan. Tyydy tähän vähään… Kas tässä.
Hän kopeloi taskustaan ja tarjosi nuorukaiselle muutamia kolikoita.Gilbert pysähdytti hänen kätensä.
— Oi, — virkkoi hän tuntien kivistävää tuskaa, — ei ole kysymys rahasta eikä leivästä. Te käsititte tarkoitukseni väärin, kun puhuin teille itsemurhasta. Ellen tapa itseäni, johtuu se siitä, että elämäni nyt voisi tulla jollekulle hyödylliseksi, että kuolemani olisi joltakulta varastamista, monsieur. Te, joka tunnette kaikki yhteiskunnalliset lait, kaikki luonnolliset sitoumukset, sanokaa, onko tässä maailmassa mitään sidettä, joka voi kiinnittää elämään kuolemaa halajavan ihmisen?
— Niitä on paljon, — vastasi Rousseau.
— Onko isyys sellainen side? — mutisi Gilbert. — Katsokaa minuun vastatessanne, hra Rousseau, jotta voin lukea ajatuksenne silmistänne.
— On, — sopersi Rousseau, — on epäilemättä. Mutta miksi teet sellaisen kysymyksen?
— Monsieur, teidän sananne langettavat tuomioni, — sanoi Gilbert; — punnitkaa ne siis tarkoin, minä vannotan teitä, monsieur. Olen niin onneton, että tahtoisin tappaa itseni, mutta… mutta minulla on lapsi!
Rousseau hypähti kummastuksesta nojatuolissaan.
— Oh, älkää ivatko minua, monsieur, — virkkoi Gilbert nöyrästi. — Luulisitte raapaisevanne sydämeeni vain raamun, mutta raatelisittekin sen kuin tikarin pistolla. Toistan teille, minulla on lapsi.
Rousseau katseli häntä mitään vastaamatta.
— Muutoin olisin jo kuollut, — jatkoi Gilbert. — Kahden vaiheilla ollessani tuumin, että te antaisitte minulle hyvän neuvon, ja siksi olen tullut.
— Mutta, — kysyi Rousseau, — miksi pitäisi minun antaa sinulle neuvoja? Kysyitkö minulta neuvoa virheen tehdessäsi?
— Monsieur, tätä virhettä…
Ja Gilbert lähestyi Rousseauta omituisin ilmein.
— No? — kysyi filosofi.
— Tätä virhettä, — jatkoi Gilbert, — jotkut nimittävät rikokseksi.
— Rikokseksi! Sitä suurempi syy ollaksesi siitä minulle puhumatta. Minä olen ihminen niinkuin sinäkin, enkä rippi-isä. Muuten eivät sanasi minua kummastutakaan. Olen aina aavistanut, että sinä kehittyisit huonoon suuntaan; sinulla on pahoja taipumuksia.
— Ei, monsieur, — vastasi Gilbert pudistaen surullisesti päätään. — Ei, monsieur, käsitykseni vain on vinossa tai oikeammin harhaan johdettu. Olen lukenut paljon kirjoja, jotka saarnaavat kansanluokkien yhdenvertaisuutta, hengen ylevyyttä ja vaistojen aateluutta. Nämä kirjat, monsieur, olivat niin kuuluisain miesten tekemiä, että minunlaiseni poloinen maalaispoika niitä lukiessaan kylläkin on voinut tulla päästään pyörälle… Minä olen joutunut hukkaan.
— Ahaa, nyt näen, mihin hra Gilbert pyrkii!
— Minäkö?
— Niin, hän tahtoo syyttää opinkappaleitani. Eikö hänellä ole vapaa tahto?
— Minä en syytä ketään, monsieur; minä sanon vain, mitä olen lukenut, ja syytän omaa herkkäuskoisuuttani. Minä uskoin, minä tein virheen. On kaksi syytä rikokseeni: te olette ensimäinen, ja siksi tulen ensiksi teidän luoksenne. Käännyn sitten toisen puoleen vuorostaan, jahka aika on tullut.
— No, mutta sano sitten, mitä minulta pyydät.
— En hyviätöitä, en kattoa pääni päälle, en edes leipää, vaikka olen hyljätty ja nälistynyt. Ei, minä pyydän teiltä siveellistä tukea, pyydän oppinne vahvistusta, pyydän teitä yhdellä ainoalla sanalla antamaan minulle takaisin kaiken voimani, jota ei ole murtanut nälän aiheuttama heikkous käsivarsissani ja jaloissani, vaan aivojeni ja sydämeni epäilys. Hra Rousseau, minä rukoilen teitä siis minulle sanomaan, onko se, mitä olen jo viikkokauden kokenut, nälän aiheuttamaa polttoa vatsalihaksissa vai tunnonvaivojen kidutusta ajatuselimissäni. Rikoksen seurauksena, monsieur, olen tullut lapsen isäksi; no niin, sanokaa minulle nyt, pitääkö minun katkerassa epätoivossa repiä hiukset päästäni ja kieriskellä tomussa parkuen: "Anteeksi!" vai onko minun huudettava kuin nainen pyhässä raamatussa, sanoen: "Olen tehnyt kuin kaikki muut; jos joku ihminen on minua parempi, heittäköön hän minuun ensimäisen kiven?" Sanalla sanoen, hra Rousseau, te, jonka on täytynyt tuntea, mitä minä tunnen, vastatkaa kysymykseeni. Sanokaa, sanokaa, onko luonnollista, että isä hylkää lapsensa?
Gilbert oli tuskin lausunut tämän sanan, kun Rousseau tuli häntä itseään kalpeammaksi ja änkytti aivan ymmällä:
— Millä oikeudella puhut minulle tuolla tavoin?
— Siksi, että ollessani luonanne, hra Rousseau, ullakkokamarissa, jossa tarjositte minulle turvapaikan, lueskelin kirjoitelmianne tästä aineesta; siksi, että te olette selittänyt kurjuudessa syntyneiden lasten kuuluvan valtiolle, jonka on niistä huolehdittava; ja vihdoin siksi, että aina olette pitänyt itseänne kunnon miehenä, vaikkette ole kavahtanut hyljätä teille syntyneitä lapsia.
— Onneton, — sanoi Rousseau, — sinä olet lukenut kirjani ja tulet nyt puhumaan minulle tuollaista kieltä!
— Entä sitten? — virkkoi Gilbert.
— Ka, sinulla ei ole ainoastaan pahoja taipumuksia, vaan myöskin häijy sydän.
— Hra Rousseau!
— Olet huonosti käsittänyt kirjani, kuten käsität huonosti inhimillisen elämän! Olet silmäillyt sivuja vain pintapuolin niinkuin näet kasvoista vain pinnan! Ah, luulet tekeväsi minut vastuunalaiseksi rikoksestasi esittäessäsi kohtia teoksistani ja lausuessasi minulle: "Te tunnustatte tehneenne tämän, siis saan minäkin sen tehdä!" Mutta, onneton, et tiedä, et ole lukenut kirjoistani, et ole aavistanut, että esimerkiksesi ottamasi ihmisen elämän, tämän kurjuudelta ja kärsimyksellä täytetyn elämän minä voisin vaihtaa kultaista, hekumallista, loistokasta ja nautintorikasta elämää vastaan. Onko minulla vähemmän neroa kuin hra de Voltairella, ja enkö voisi olla yhtä tuottelias kuin hän? Enkö voisi vähemmälläkin työllä, kuin mitä niihin nyt käytän, myydä kirjojani yhtä kalliisti kuin hän myy omiansa ja pakoittaa rahoja vierimään kirstuuni pitämällä aina puoliksi täytetyn kirstun kustantajaini varalta? Kulta vetää puoleensa kultaa, etkö sitä tiedä? Minulla olisi ollut, komeat vaunut ajellakseni niissä nuoren ja kauniin rakastajattaren kanssa, ja usko minua, tuo ylellisyys ei suinkaan olisi ehdyttänyt alati pulppuilevaa runosuontani. Eikö minulla enää ole intohimoja? Sano! Katso silmiini, joissa vielä kuusikymmenvuotiaana hehkuu nuoruuden tuli ja halut. Sinä, joka olet lukenut tai kopioinut kirjojani, kah, etkö muista, että vuosien painosta huolimatta, varsin vaikeista ja tuntuvista vaivoista huolimatta alati nuori sydämeni näkyy, kyetäkseen paremmin kärsimään, perineen kaikki muun elimistöni voimat? Kivulloisuuden murtamana kykenemättä kävelemään tunnen omistavani enemmän tarmoa ja eloisuutta kestääkseni kärsimyksen! kuin minulla kukoistavan miehuuteni iällä koskaan oli vastaanottaakseni Jumalan minulle suomat harvat onnenhetket.
— Tiedän tuon kaiken, monsieur, — virkkoi Gilbert. — Olen nähnyt teidät läheltä ja käsittänyt teidät.
— No, kun olet nähnyt minut läheltä ja ymmärtänyt minut, eikö elämälläni ole sinulle merkitystä, jota sillä ei ole muille? Eikö tämä harvinainen kieltäytyminen, joka ei ole minulle luonteenomaista, sinulle ilmaise, että olen tahtonut sovittaa…
— Sovittaa! — mutisi Gilbert.
— Etkö — ole käsittänyt, — jatkoi filosofi, — että kun tämä kurjuus alussa oli pakoittanut minut tavattomaan päätökseen, en myöhemmin keksinyt muuta puolustusta tälle päätökselleni kuin epäitsekkyyden ja vaatimattomuudessani pysymisen? Etkö ole käsittänyt, että nöyryytyksellä olen rangaissut järkeäni? Sillä syyllisenä oli järkeni, joka puolustuksekseen oli turvautunut uhkaväitteisiin, samalla kun minä taas rankaisin sydäntäni alituisilla tunnonvaivoilla.
— Ah, — huudahti Gilbert, — noin te minulle vastaatte! Noin te filosofit viskelette kirjoitettuja oppejanne ihmiskunnalle ja syöksette meidät epätoivoon tuomitsemalla meidät, jos kiihoitumme. Haa, mitä minua koskee teidän nöyryytyksenne, kun se on salainen, teidän tunnonvaivanne, kun ne ovat kätketyt! Voi teitä, voi teitä! Ja langetkoon teidän nimessänne tehty rikos teidän päänne päälle!
— Manaat päälleni samalla kertaa sekä kirousta että rangaistusta. Sillä sinä unohdat rangaistuksen. Oh, se on liikaa! Sinä, joka olet rikkonut niinkuin minäkin, tuomitsetko itsesi myöskin yhtä ankarasti kuin minä olen itseni tuominnut?
— Vielä ankarammin, — virkkoi Gilbert; — sillä minun rangaistukseni tulee kauheaksi. Kun näetten en enää usko mihinkään, annan vastustajani tai oikeammin viholliseni surmata itseni. Se on eräänlainen itsemurha, johon onnettomuuteni minua neuvoo, ja jonka omatuntoni antaa anteeksi. Sillä nyt en kuolemallani enää varasta ihmiskunnalta, ja te olittekin kirjoittanut lauseen, johon ette itse uskonut.
— Pysähdy, onneton, — sanoi Rousseau, — pysähdy! Etkö ole aikaansaanut kyllin paljo pahaa typerällä herkkäuskoisuudellasi? Täytyykö sinun tehdä vielä enemmän tyhmällä epäuskollasi? Puhuit minulle lapsesta? Sanoit olevasi tai pian tulevasi isäksi?
— Niin sanoin, — toisti Gilbert.
— Tiedätkö, — mutisi Rousseau matalalla äänellä, — mitä merkitsee laahata mukanaan, ei kuolemaan, vaan häpeään olentoja, jotka ovat syntyneet vapaasti hengittääkseen hyveen puhdasta ja raitista ilmaa, minkä Jumala suo myötäjäisiksi jokaiselle ihmiselle hänen lähtiessään äitinsä kohdusta? Kuuntelehan sentään, kuinka asemani on kauhea. Kun hylkäsin lapseni, käsitin, että yhteiskunta, jota kaikki etevämmyys loukkaa, viskaisi tämän rikollisen teon häpäisevänä moitteena vasten silmiäni. Silloin puolustauduin eriskummaisuuksilla. Käytin kymmenen vuotta elämästäni antamalla äideille neuvoja lastensa hoidossa, vaikken itse ollut osannut olla isä! Ja opastelin isänmaata voimakkaiden ja kunnollisten kansalaisten muovaamisessa, vaikka itse olin ollut heikko ja turmeltunut! Sitten pyöveli, joka vaatii kostoa yhteiskunnan, isänmaan orpojen puolesta, otti eräänä päivänä kirjani, kun hän ei saanut käsiinsä minua itseäni, ja poltti sen elävänä häpeänä maalle, jonka ilmaa se oli myrkyttänyt. Valitse, arvaa, tuomitse; olenko rikkonut teossa vai olenko tehnyt pahaa opeillani? Sinä et vastaa; Jumala itse joutuisi ymmälle, Jumala, joka pitää käsissään oikeuden ja vääryyden lahjomatonta vaakaa. No niin, minulla on sydän, joka ratkaisee kysymyksen, ja se sydän haastaa povessani: "Voi sinua, luonnoton isä, joka olet hyljännyt lapsesi! Voi sinua kohdatessasi nuoren porton, joka iltasin röyhkeästi nauraa kadunkulmassa; sillä hän on ehkä hyljätty tyttäresi, jonka nälkä on ajanut paheen poluille! Voi sinua tavatessasi kadulla vereksestä teosta pidätetyn varkaan, sillä hän on ehkä hyljätty poikasi, jonka nälkä on pakoittanut rikoksen teille!"
Nämä sanat lausuessaan Rousseau, joka oli noussut, lysähti takaisin nojatuoliinsa.
— Ja kuitenkaan, — jatkoi hän niin sortuneella äänellä, että se sävyltään muistutti rukousta, — en ole suinkaan ollut niin rikollinen kuin voisi luulla. Minä näin sydämettömän äidin, joka otti osaa rikokseeni, unohtavan sikiönsä niinkuin eläimet unohtavat, ja ajattelin: "Koska Jumala on sallinut tämän äidin unohtaa, täytynee hänen unohtaa." No niin, sillä hetkellä minä petyin, ja nyt kun olet kuullut minun sanovan sinulle, mitä en ole koskaan kellekään sanonut, sinulla ei enää ole oikeutta pettää itseäsi.
— Siis, — kysyi nuori mies rypistäen kulmiaan, — ette olisi koskaan hyljännyt lapsianne, jos teillä olisi ollut varoja niiden elatukseen?
— En, kunhan minulla vain olisi ollut kaikkein välttämättömin, niin vannon, etten olisi sitä koskaan tehnyt!
Ja Rousseau ojensi vapisevan kätensä juhlallisesti taivasta kohti.
— Riittääkö kaksikymmentätuhatta livreä lapsen ylläpitoon? — kysyiGilbert.
— Riittää, riittäähän se, — sanoi Rousseau.
— Hyvä, — virkkoi Gilbert, — kiitos, monsieur; nyt tiedän, mitä minun on tehtävä.
— Ja joka tapauksessa, nuori kun olet, kykenet työlläsi elättämään lapsesi, — sanoi Rousseau. — Mutta puhuit rikoksesta. Sinua etsitään, ajetaan ehkä takaa…
— Niin, monsieur.
— Ka, lymyä tänne, lapseni; pieni ullakkokamari on yhä vapaa.
— Te olette mies, josta pidän, opettajani! — huudahti Gilbert; — ja tekemänne tarjous saa minut riemastumaan. Enkä teiltä pyydäkään muuta kuin turvapaikan; leipäni kyllä ansaitsen itse; tiedättehän, etten ole laiskuri.
— No, — sanoi Rousseau levottomasti, — kun asia näin on sovittu, nouse tuonne ylös, jotta rouva Rousseau ei sinua näe. Hän ei enää käy ylisillä, siellä kun emme täältä muuttosi jälkeen enää säilytä mitään. Olkivuoteesi on siellä jälellä.
— Kiitos, monsieur; näin ollen tunnen itseni onnellisemmaksi kuin ansaitsen.
— Ja siinäkö on kaikki, mitä haluat? — kysyi Rousseau, joka näkyi tahtovan katseellaan työntää Gilbertin ulos huoneesta.
— Ei, monsieur; vielä sana, jos sallitte.
— Puhu.
— Kerran Luciennesissa syytitte minua siitä, että muka olisin teidät pettänyt. Minä en pettänyt ketään, monsieur; minä noudatin rakkauteni mielijohdetta.
— Älkäämme siitä enää puhuko. Vieläkö jotakin muuta?
— Kyllä; sanokaa, hra Rousseau, onko mahdollista hankkia Pariisissa asuvan henkilön osoite, jota ei tiedä?
— Epäilemättä, jos tuo henkilö on tunnettu.
— Hän, josta puhun, on hyvin tunnettu.
— Kuka hän on?
— Kreivi Josef Balsamo.
Rousseau säpsähti; hän ei ollut unohtanut kokousta Plâtrière-kadun varrella.
— Mitä sinä tuosta miehestä tahdot? — kysyi hän.
— Asiani on perin yksinkertainen. Syytin teitä, mestarini, siveellisestä osallisuudesta rikokseeni, koska luulin totelleeni vain luonnon lakia.
— Ja minä olen saanut sinut pois siitä harhaluulosta? — huudahtiRousseau ajatellessaan tätä vastuunalaisuutta.
— Olette ainakin valaissut minua.
— No, mitä aioit sanoa? — Että rikoksellani ei ole ainoastaan henkistä, vaan myöskin aineellinen syy.
— Ja tuo kreivi de Balsamo on sen aineellinen syy, niinkö?
— Niin; olen matkinut esikuvia, olen menetellyt villin eläimen enkä ihmisen tavoin, sen nyt tunnustan. Esikuva olette te, tilaisuus on kreivi de Balsamo. Tiedättekö, missä hän asuu!
— Tiedän.
— Sanokaa siis minulle hänen osoitteensa.
— Saint-Clauden katu Marais'n kaupunginosassa.
— Kiitos, lähden heti häntä tapaamaan.
— Pidä varasi, lapseni, — huudahti Rousseau hilliten, — hän on mahtava ja teräväpäinen mies.
— Älkää peljätkö mitään, hra Rousseau, olen tehnyt päätökseni, ja te olette opettanut minut itseäni hallitsemaan.
— Pian, pian tuonne ylös! — kiirehti Rousseau. — Kuulen kuistin oven sulkeutuvan. Rouva Rousseau varmaan palaa Piiloudu sinne ullakolle, kunnes hän on ehtinyt tänne. Sitten voit mennä ulos.
— Avain, jos suvaitsette?
— Se riippuu keittiön naulassa, kuten tavallista.
— Hyvästi, monsieur, hyvästi.
— Hae itsellesi leipää, minä järjestän sinulle työtä täksi yötä.
— Kiitos!
Ja Gilbert hiipi niin ketterästi pois, että hän oli jo ullakkokammiossaan ennenkuin Teresia oli noussut ensimäiseen kertaan. Varustettuna Rousseaun antamalla arvokkaalla opastuksella Gilbert ei viivytellyt tuumansa toimeenpanossa.
Tuskin oli Teresia edes sulkenut huoneensa oven, kun nuori mies, joka ullakkokamarin ovelta oli seurannut kaikkia hänen liikkeitään, astui portaita pitkin alas niin ripeästi kuin ei olisikaan ollut pitkän paaston heikontama. Hänen päänsä oli täynnä sekä toivehikkaita että kiukkuisia ajatuksia, ja kaikkien niiden takana leijaili kostava varjo, joka kiusasi häntä valituksilla ja syytöksillä.
Hän saapui Saint-Clauden kadulle mielentilassa, jota on vaikea kuvailla.
Juuri kun hän astui talon pihaan, Balsamo saattoi portille Rohanin prinssiä, joka oli tehnyt kohteliaan vierailun jalomielisen alkemistinsa luo.
Kun prinssi nyt tuli ulos, pysähtyen viimeisen kerran toistamaan kiitoksensa Balsamolle, ryysyinen poika rukka livahti sisään kuin koira, uskaltamatta häikäistymisen pelosta katsahtaa ympärilleen.
Prinssin vaunut odottelivat häntä bulevardilla; prelaatti kulki kevein askelin ajopeleillensä, jotka kiitivät nopeasti pois, heti kun hän oli niihin noussut ja vaunun ovi hänen jälkeensä suljettu. Balsamo oli seurannut häntä surumielisellä katseella, ja kun ajopelit olivat kadonneet näkyvistä, hän palasi ulkoportaille.
Näillä portailla seisoi jonkinlainen kerjäläinen rukoilevassa asennossa. Balsamo astui häntä vastaan; vaikka hänen suunsa oli mykkä, hänen ilmeikkäässä katseessaan kuvastui kysymys.
— Olkaa hyvä ja sallikaa minun neljännestunti teitä puhutella, hyvä kreivi, — virkkoi rääsyinen nuorukainen.
— Kuka olette, ystäväni? — kysyi Balsamo mitä lempeimmin.
— Ettekö minua enää tunne? — sanoi Gilbert.
— En, mutta saman tekevä, tulkaa, — vastasi Balsamo anojan omituisesta ilmeestä enempää kuin hänen asustaan ja tungettelevaisuudestaankaan välittämättä.
Ja astuen edellä hän vei hänet uloimpaan suojaan, jossa hän istuuduttuaan, äänensävyään ja kasvonilmettään muuttamatta, virkkoi:
— Kysyitte, enkö teitä tuntenut? — Niin, kreivi.
— Luulen tosiaan teidät jossakin nähneeni.
— Taverneyssä, monsieur, saapuessanne sinne sen päivän edellisenä iltana, jolloin dauphine matkusti ohitse.
— Mitä te Taverneyssä teitte?
— Minä asuin siellä.
— Perheen palvelijanako?
— En, vaan vieraana.
— Te olette lähtenyt Taverneystä?
— Niin, monsieur, lähes kolme vuotta sitten.
— Ja menitte sitten?…
— Pariisiin, jossa alussa opiskelin hra Rousseaun luona, senjälkeen minä hra de Jussieun suosituksesta pääsin kukkatarhurin apulaiseksi Trianonin puutarhaan.
— Mainitsitte juuri kaksi kuuluisaa nimeä, ystäväni. Mitä asiaa teillä on minulle?
— Sen tahdon sanoa.
Ja hiukan pysähtyen puheessaan hän loi Balsamoon katseen, josta ei puuttunut lujuutta.
— Muistatteko, — jatkoi hän, — että saavuitte Trianoniin yöllä suuressa myrskyssä ensi perjantaista lukien kuusi viikkoa sitten?
Balsamon vakava muoto synkistyi.
— Kyllä sen muistan, — virkkoi hän. — Näittekö minut ehkä?
— Näin.
— Sitten tulette tarjotaksenne vaitiolonne ostettavakseni? — sanoiBalsamo uhkaavasti.
— En, monsieur; sillä minulle on tämä vaitiolo vielä tärkeämpää kuin teille.
— Sitten olette se, jota nimitetään Gilbertiksi.
— Niin olen, kreivi.
Balsamo kiinnitti syvän ja ankaran katseen nuoreen mieheen, jonka nimeen kohdistui niin kauhea syytös. Hän, joka oli ihmistuntija, hämmästyi nuorukaisen varmaa esiintymistä ja arvokasta puhetta.
Gilbert oli asettunut pöydän eteen siihen kuitenkaan nojaamatta; toinen hänen maalaistöistä huolimatta hienoista, jopa valkoisistakin käsistään oli pistettynä nutun poveen toisen riippuessa sirosti sivulla.
— Näen esiintymistavastanne, — sanoi Balsamo, — mitä varten tänne tulette. Tiedätte, että neiti de Taverney on tehnyt teitä vastaan kauhean ilmiannon ja että tieteeni avulla olen pakoittanut hänet sanomaan totuuden. Tulette kai nuhtelemaan minua tästä todistuksesta, tästä salaisuuden esille loitsimisesta, salaisuuden, joka ilman minua olisi jäänyt verhotuksi haudan kaltaiseen pimeyteen.
Gilbert tyytyi pudistamaan päätänsä.
— Te olette kuitenkin väärässä, — jatkoi Balsamo; — sillä vaikka otaksuisimme, että olisin tahtonut teidät ilmiantaa oman etuni minua syytettynä siihen pakoittamatta, vaikka otaksuisimme, että olisin kohdellut teitä vihollisena ja hyökännyt kimppuunne, sen sijaan että tyydyin itseäni puolustamaan, vaikka, toistan, otaksuisimme kaiken tuon, teillä ei ole oikeutta mitään sanoa, sillä olette todellakin tehnyt halpamaisen työn.
Gilbert puristi kyntensä hurjasti rintaansa, mutta hän ei vielä vastannut mitään.
— Veli vainoo teitä, ja sisar surmauttaa teidät, — puhui Balsamo edelleen, — jos näin varomattomasti kuljeskelette pitkin Pariisin katuja.
— Oh, se on minulle aivan samantekevää, — virkkoi Gilbert.
— Mitä, samantekevääkö?
— Niin; minä rakastin neiti Andréeta, rakastin häntä niin kuin ei kukaan häntä koskaan rakasta; mutta hän halveksi minua, jonka tunteet häntä kohtaan olivat niin kunnioittavat; hän halveksi minua, joka jo kahdesti olin pitänyt häntä käsivarsillani rohkenematta koskettaa huulillani edes hänen pukunsa lievettä.
— Niin on, ja sen kunnioituksen olette antanut hänen kalliisti maksaa; olette kostanut hänen ylenkatseensa, ja millä? Kavalalla väijynnällä.
— Oh, ei, ei; minun puoleltani ei ollut väijyntää. Minulle valmistettiin tilaisuus rikokseen.
— Kuka sen valmisti?
— Te.
Balsamo nousi äkkiä kuin käärmeen pistämänä.
— Minä? — huudahti hän.
— Niin, monsieur, juuri te, — toisti Gilbert. — Te nukutitte neiti Andréen ja sitten riensitte pois. Sitä mukaa kuin te etäännyitte hänen voimansa uupuivat, hän horjui ja kaatui vihdoin maahan. Silloin otin hänet syliini kantaakseni hänet kammioonsa; tunsin hänen rintansa koskettavan omaani. Marmoripatsaskin olisi siitä tullut eläväksi!… Minä, joka rakastin häntä, annoin perään rakkaudelleni. Olenko siis niin rikollinen kuin väitetään, monsieur? Kysyn sitä teiltä, teiltä, joka olette onnettomuuteni aiheuttaja.
Balsamo loi Gilbertiin surullisen ja säälivän katseen.
— Olet oikeassa, lapseni, — virkkoi hän, — minä olen syypää rikokseesi Ja tuon nuoren tytön onnettomuuteen.
— Ja sen sijaan, että koettaisitte asiaa lieventää, te, joka olette niin mahtava ja jonka pitäisi olla niin hyvä, olette pahentanut nuoren tytön onnettomuuden ja manannut kuoleman syyllisen pään päälle.
— Se on totta, — vastasi Balsamo, — ja viisaasti sinä puhut. Jo jonkun aikaa, näetkös, nuori mies, olen ollut kirottu olento, ja kaikki aivoistani lähtevät suunnitelmat saavat uhkaavan ja turmiotatuottavan muodon. Se johtuu onnettomuuksista, joita minäkin olen kärsinyt, ja joita sinä et käsitä. Kuitenkaan ei se ole mikään syy tuottaakseni muille kärsimyksiä. Mitä haluat? Puhu.
— Pyydän keinoa, paras kreivi, millä voin kaiken korjata, sekä rikoksen että onnettomuuden.
— Sinä siis rakastat tuota tyttöä?
— Oi, rakastan.
— On monenlaista rakkautta. Millä tavoin sinä häntä rakastat?
— Ennenkuin hänet omistin rakastin häntä hulluuteen asti; nykyään rakastan häntä raivokkaasti. Kuolisin tuskasta, jos hän ottaisi minut vihaisesti vastaan; kuolisin riemusta, jos hän sallisi minun suudella jalkojansa.
— Hän on jalosukuinen tyttö, mutta hän on köyhä, — sanoi Balsamo miettien.
— Niin on.
— Hänen veljensä on kuitenkin kunnon mies, johon luullakseni aateliston joutavat ennakkoluulot eivät ole paljoa tarttuneet. Mitä tapahtuisi, jos tuolta veljeltä pyytäisit hänen sisartansa vaimoksesi?
— Hän tappaisi minut, — vastasi Gilbert kylmäverisesti. — Mutta koska pikemmin toivon kuolemaa kuin sitä pelkään, niin jos minua siihen neuvotte, menen tuon pyynnön esittämään.
Balsamo mietti.
— Sinä olet älykäs mies, — virkkoi hän, — voisipa sinua nimittää kunnon mieheksikin, vaikka tekosi todella ovat rikolliset, olkoon minulla niissä osaa tai ei. No, älä mene tapaamaan hra de Taverneytä, poikaa, vaan parooni de Taverneytä, hänen isäänsä, ja sano hänelle, kuule, sano hänelle, että samana päivänä, kun hän antaa sinulle suostumuksensa tyttärensä naimiseen, sinä tuot neiti Andréelle kauniin morsiuslahjan.
— En voi sitä sanoa, kreivi; sillä minulla ei ole mitään.
— Mutta minä sanon sinulle, että sinä viet hänelle sadantuhannen écu'n morsiuslahjan, jonka minä annan sinulle onnettomuuden ja rikoksen korjaamiseksi, kuten äsken sanoit.
— Hän ei uskoisi minua, hän tietää olevani köyhä.
— No, ellei hän usko sinua, niin näytät hänelle nämä valtiorahaston maksuosoitukset, ja ne nähdessään hän ei enää epäile.
Nämä sanat lausuessaan Balsamo avasi pöytälaatikon ja laski kolmekymmentä kymmenentuhannen livren maksuosoitusta, jotka hän ojensi Gilbertille.
— Onko tämä rahaa? — kysyi nuori mies
— Lue.
Gilbert loi ahnaan katseen paperipinkkaan kädessänsä ja huomasiBalsamon puhuneen totta. Hänen silmänsä välähtivät ilosta.
— Onko se mahdollista! — huudahti hän. — Mutta ei, sellainen jalomielisyys olisi liian ylevää.
— Sinä olet epäluuloinen, — virkkoi Balsamo, — ja oikeassa oletkin; mutta totuttaudu valitsemaan epäluulosi esineet. Ota siis nämä satatuhatta écu'ta ja mene parooni de Taverneyn puheille.
— Monsieur, — sanoi Gilbert, — jos tuollainen summa annettaisiin minulle vain suusanallisesti, en voisi uskoa lahjan todellisuutta.
Balsamo otti kynän ja kirjoitti:
'Minä annan myötäjäisinä Gilbertille sinä päivänä, kun hän allekirjoittaa avioliittosopimuksensa neiti Andrée de Taverneyn kanssa, sadantuhannen écu'n summan, jonka olen onnellisen ratkaisun toivossa hänelle ennakolta jättänyt.
Josef Balsamo.'
— Ota tämä paperi, mene, äläkä enää epäile.
Gilbert tarttui paperiin vapisevin käsin.
— Monsieur, — virkkoi hän, — jos saan kiittää teitä sellaisesta onnesta, tulee teistä se jumala, jota maan päällä palvelen.
— On vain yksi Jumala, jota on palveltava, — vastasi Balsamo vakavasti, — ja se en ole minä. Mene nyt, ystäväni.
— Vielä yksi suosio, monsieur!
— Mikä?
— Lahjoitatteko minulle viisikymmentä livreä?
— Sinä pyydät minulta viittäkymmentä livreä, kun sinulla on kolmesataatuhatta livreä kädessäsi?
— Nämä kolmesataatuhatta livreä ovat minun vasta siitä päivästä alkain, jona neiti Andrée suostuu tulemaan vaimokseni.
— Ja mihin tarvitset nuo viisikymmentä livreä?
— Ostaakseni niillä siistin puvun, jolla voin mennä paroonin luo.
— Kas tässä, ystäväni, — virkkoi Balsamo.
Ja hän antoi hänelle pyydetyt viisikymmentä livreä. Sitten hän nyökkäsi Gilbertille hyvästiksi ja palasi yhtä verkalleen ja murheellisena huoneisiinsa.
51.
Gilbertin suunnitelmat.
Gilbertin ehdittyä kadulle jäähtyi se kuumeinen mielikuvitus, joka kreivin viimeisten sanojen johdosta oli kohottanut hänet ei ainoastaan todennäköisyyden, vaan mahdollisuudenkin rajojen yläpuolelle.
Rue Pastourellille päästyään hän istahti rajakivelle ja vilkaisten ympärilleen varmentuakseen siitä, että kukaan ei häntä vaaninut, veti taskustaan maksuosoitukset, jotka hän oli aivan rutistanut kädellään. Hirvittävä ajatus oli näet juolahtanut hänen mieleensä ja saanut hien kihoamaan hänen otsalleen.
"Saa nähdä", tuumi hän katsellen seteleitä, "eikö tuo mies vaan ole minua pettänyt, eikö hän ole virittänyt tielleni ansaa, eikö hän lähetä minua varmaan kuolemaan sillä verukkeella, että muka hankkii minulle varman onnen. Saa nähdä, eikö hän tee minulle niinkuin tehdään lampaalle, kun se pivollisella tuoretta ruohoa vietellään teurastushuoneeseen. Olen kuullut sanottavan, että on liikkeellä paljon vääriä maksuosoituksia, joilla hovin elostelijat pettivät oopperan tyttöjä. Saa nähdä, eikö kreivi aikonut minua petkuttaa."
Ja hän irroitti pinkasta yhden näitä kymmenentuhannen livren maksuosoituksia ja mennen sitten erään kauppiaan luo kysyi, näyttäen hänelle maksuosoitusta, jonkun pankkiirin osoitetta vaihtaakseen sen, kuten isäntänsä muka oli käskenyt hänen tehdä.
Kauppias katseli seteliä käännellen sitä hyppysissään ja ihaillen sitä suuresti, sillä summa oli melkoinen ja hänen myymälänsä varsin vaatimaton, sekä mainitsi sitte Rue-Sainte-Avoien varrella erään rahamiehen, jonka puoleen Gilbert voisi kääntyä.
Maksuosoitus oli siis oikea.
Riemusta paisuvin sydämin Gilbert päästi heti mielikuvituksensa valloilleen, sitoi rahanipun entistä huolellisemmin taskussaan olevaan nenäliinaansa, ja kun hän Sainte-Avoie kadulla keksi vaatekojun, jonka näytteille asetettu varasto häntä vietteli, hän osti viidelläkolmatta livrellä eli toisella Balsamon hänelle antamista louisdoreista täydellisen kastanjanruskean vaatekerran, jonka siisteys viehätti hänen silmäänsä, parin hiukan haalistuneita silkkisukkia ja kiiltäväsolkiset kengät. Jokseenkin hieno palttinapaita täydensi tämän varsin sievän, joskaan ei uhkean puvun, jossa Gilbert ihaili itseään vilkaisemalla itseään vaatekauppiaan kuvastimesta.
Jättäen sitten vanhat, kuluneet vaatteensa täytemaksuna rahassa suorittamansa summan lisäksi hän pisti kallisarvoisen nenäliinan taskuunsa ja läksi vaatekojusta tukantekijän liikkeeseen, missä tämä neljännestunnissa laittoi Balsamon suojatin mielenkiintoisen pään siistiksi, jopa kauniiksikin.
Kun nyt kaikki nämä hommat olivat suoritetut, Gilbert meni leipuriin lähellä Ludvig XV:n toria, ostaen kahden soun edestä leipää, jonka hän nopeasti söi tiellä Versaillesiin.
Conférencen lähteellä hän pysähtyi juomaan.
Sitten hän jatkoi matkaansa, kieltäytyen kaikista ajurien tarjouksista näiden suureksi ihmeeksi, he kun eivät voineet käsittää, että niin hyvin puettu nuori mies tahtoi säästää viisitoista souta vasta kiillotettujen jalkineittensa kustannuksella. Mitä olisivat he sanoneet, jos olisivat tietäneet, että tällä jalkaisin kulkevalla nuorukaisella oli taskussaan kolmesataatuhatta livreä?
Mutta Gilbertillä oli omat syynsä kulkeakseen jalkaisin. Ensiksikin oli hän tehnyt varman päätöksensä olla tuhlaamalta penniäkään muuta kuin aivan välttämättömään; toiseksi tarvitsi hän yksinäisyyttä vapaammin antautuakseen liikehtimisiinsä ja yksinpuheluihinsa.
Ainoastaan Jumala tietää, kuinka monta onnellista ratkaisua suoritettiin nuoren miehen aivoissa niiden puolenkolmatta tunnin kuluessa, jotka hänen vaelluksensa kesti.
Puolessakolmatta tunnissa hän oli kävellyt enemmän kuin neljän lieuen matkan, huomaamatta taipaleen pituutta ja tuntematta pienintäkään väsymystä, niin vahva ruumiinrakenne oli tällä nuorella miehellä.
Kaikki hänen suunnitelmansa olivat valmiit, ja hän oli päättänyt esittää pyyntönsä seuraavaan tapaan:
Hän puhuttelisi isä Taverneytä korskeilevin sanoin, ja saatuaan paroonin suostumuksen hän haastaisi Andréelle niin kaunopuheisesti, että tämä ei ainoastaan antaisi hänelle anteeksi, vaan myöskin alkaisi tuntea kunnioitusta ja kiintymystä hänen valmistamansa tunteellisen puheen pitäjään.
Kun hän näin oli asiaa kauan ajatellut, toivo vei voiton pelosta, jaGilbertistä tuntui mahdottomalta, että tyttö siinä asemassa, jossaAndrée oli, ei ottaisi vastaan rakkauden tarjoamaa korvausta, kuntämän rakkauden mukana seuraisi sadantuhannen écu'n summa.
Näitä pilvenlinnoja rakennellessaan Gilbert oli mielessään luonnonsuora ja vilpitön kuin yksinkertaisin lapsi patriarkkojen aikaan. Hän unohti kaiken tekemänsä pahan, ja se seikka todistaa ehkä rehellisempiä sydäntä kuin luulisi.
Kun kaikki nämä suunnitelmat olivat valmiiksi ajatellut, hän saapui, sydän kuin ruuvipihdissä, Trianonin alueelle. Sinne päästyään hän alistuisi kaikkeen: Filipin ensimäiseen raivonpurkaukseen, jonka hänen menettelynsä jalomielisyys, niin hän ajatteli, kuitenkin lepyttäisi, Andréen ensimäisen halveksumisen puuskaan, joka hänen rakkautensa täytyisi tyynnyttää, paroonin ensimäisiin herjauksiin, jotka hän kullallaan vaimentaisi.
Niin erillään seurapiireistä kuin Gilbert oli elänytkin, hän arvasi vaistomaisesti, että kolmesataatuhatta livreä taskussa on turvallinen panssari. Enimmin häntä peloitti Andréen kärsimysten näkeminen; vain tämän tuskan edessä hän pelkäsi heikkouttansa, joka heikkous voisi häneltä riistää osan hänen asiansa menestykseen tarvittavista keinoista.
Hän astui siis puutarhaan, katsellen eräänlaisella ylpeydelläkin, joka sopi hänen kasvonpiirteisiinsä, kaikkia noita työmiehiä, eilen vielä hänen tovereitaan, mutta tänään häntä alempia.
Hänen ensimäinen kysymyksensä koski parooni de Taverneytä. Hän teki tämän kysymyksen tietysti eräälle talouspuolella palvelevista rengeistä.
— Parooni ei ole Trianonissa, — vastasi tämä. Gilbert epäröitsi hetkisen.
— Entä hra Filip? — kysyi hän.
— Oh, hra Filip on matkustanut pois neiti Andréen kanssa.
— Matkustanut! — huudahti Gilbert peljästyneenä.
— Niin.
— Onko neiti Andrée siis matkustanut?
— Viisi päivää sitten.
— Pariisiinko?
Palvelija teki liikkeen ikäänkuin sanoakseen: "Siitä en tiedä mitään."
— Mitä, ettekö tiedä mitään? — huudahti Gilbert. — Onko neiti Andrée matkustanut, kenenkään tietämättä, mihin hän on mennyt? Hän ei toki ole matkustanut ilman syytä.