— Kah, sellaista hupsuttelua! — vastasi mies Gilbertin kastanjanruskeasta puvusta huolimatta. — Eipä hän tietenkään ole matkustanut ilman syytä.
— Ja mistä syystä hän matkusti?
— Saadakseen ilmanvaihdosta.
— Saadakseen ilmanvaihdosta? — toisti Gilbert.
— Niin, Trianonin ilma kuuluu olleen hänelle epäterveellistä, ja lääkärin määräyksestä hän on lähtenyt Trianonista.
Oli turhaa kysellä enempää. Renki oli ilmeisesti sanonut kaiken, mitä hän neiti de Taverneystä tiesi. Mutta hämmästynyt Gilbert ei kuitenkaan voinut uskoa kuulemaansa. Hän riensi Andréen asunnolle ja näki oven suljetuksi. Lasinsirut, oljen- ja heinänkorret, patjoista varisseet rikat, joita oli siroiteltuina kuistilla, olivat tapahtuneen muuton näkyväisenä todistuksena.
Gilbert kiirehti entiseen kammioonsa, jonka tapasi samassa kunnossa, mihin sen oli jättänyt. Andréen ikkuna oli avoinna huoneen tuulettamista varten. Hänen katseensa voi siis tunkeutua eteiseen asti. Asunto oli aivan autio.
Silloin antautui Gilbert mitä hurjimpaan epätoivoon; hän puski päänsä seiniin, väänteli käsiään, kieriskeli lattialla.
Sitten hän syöksyi mielipuolen tavoin ullakkokamaristaan, astui portaita alas kuin siivillä lentäen ja meni syvälle metsään, jossa hän tukkaansa repien, parkuen ja sadatellen heittäytyi kanervikkoon ja kirosi elämää sekä niitä, jotka olivat sen hänelle antaneet.
"Oh, kaikki on lopussa, aivan lopussa!" voihki hän. "Jumala ei salli minun häntä enää tavata; Jumala tahtoo, että kuolen tunnonvaivoihin, epätoivoon ja rakkauteen. Tällä tavoin sovitan rikokseni, tällä tavoin hän, jota olen loukannut, saa kostonsa… Missä hän oikeastaan on?… Taverneyssäkö? Oh, minä kiirehdin sinne, sinne! Minä menen vaikka maailman ääriin; nousen ylös pilviin, jos on tarvis. Oh, minä keksin kyllä hänen jälkensä ja seuraan häntä, vaikkapa minun puolitiessä täytyisi nääntyä nälkään ja väsymykseen."
Mutta vähitellen hänen tuskansa niiden omasta purkauksesta kevenivät.Gilbert nousi, hengitti vapaammin, katsahti ympärilleen vähemmänhurjalla ilmeellä ja läksi hitain askelin jälleen taivaltamaanPariisia kohti.
Tällä kertaa tarvitsi hän matkaan viisi tuntia.
"Parooni", tuumi hän jokseenkin johdonmukaisesti, "ei liene lähtenyt Pariisista. Minä menen hänen puheilleen. Neiti Andrée on paennut. Hän ei tosiaan voinut viipyä Trianonissa; mutta olkoon hän missä tahansa, isä tietää hänen olinpaikkansa. Sananen häneltä opastaa minut tytön jäljille, ja sitäpaitsi kutsuu hän tyttärensä takaisin, jos kiihoittamalla hänen ahneuttansa saan hänet taipumaan."
Tämän uuden ajatuksen vahvistamana Gilbert saapui Pariisiin kellon lähennellessä seitsemää ehtoolla, siis sillä hetkellä, jolloin viileys vietteli kävelijöitä ja huviajelijoita Elysée-kentille. Silloin häilyi Pariisi illan ensimäisten sumujen ja sen keinotekoisen valon ensimäisten säteiden välillä, joka siellä muuttaa päivän neljäkolmattatuntiseksi.
Tekemänsä päätöksen johdosta nuori mies suuntasi askeleensa suoraan pienen hotellin portille Coq-Héronin varrelle ja kolkutti hetkeäkään epäröimättä. Vain hiljaisuus hänelle vastasi. Hän kolkutti siis yhä kiivaammin, mutta kymmenes isku jäi yhtä tehottomaksi kuin ensimäinen.
Tämä viimeinenkin keino, johon hän oli luottanut, siis yhäti petti hänet. Mielettömänä raivosta, pureskellen sormiaan rangaistakseen ruumistaan siitä, että se kärsi vähemmän kuin hänen sielunsa, Gilbert kääntyi äkkiä kadunkulmassa, painoi ponninta Rousseaun ovella ja nousi portaita ylös.
Nenäliina, joka sisälsi nuo kolmekymmentä valtiorahaston maksuosoitusta, sisälsi myöskin ullakkokammion avaimen.
Gilbert ryntäsi sinne yhtä kiihkeästi kuin hän olisi rynnännyt Seineen, jos se olisi virrannut siitä ohi. Sitten, koska ilta oli kaunis ja hahtuvaisia pilviä leijaili sinisellä taivaalla, koska suloinen tuoksu nousi lehmuksista ja hevoskastanjista yön hämärään, koska yölepakko hipaisi äänettömin siivin pienen luukun ruutuja, Gilbert, jonka kaikki nämä tunnelmat toinnuttivat tietoiseksi, lähestyi luukkua ja nähdessään puiden välistä häämöittävän valkoiseksi maalatun paviljongin puutarhassa, jossa hän oli jälleen tavannut Andréen, senjälkeen kun oli luullut hänet iäksi kadottaneensa, hän tunsi sydämensä särkyvän ja vaipui melkein tainnuksissa kattokourun tukea vasten, silmät epämääräisesti ja ilmeettömästi tuijottaen avaruuteen.
52.
Gilbert huomaa, että rikoksen tekeminen on helpompaa kuin ennakkoluulon voittaminen.
Samassa suhteessa kuin Gilbertin vallannut tuskallinen tunne väheni, hänen ajatuksensa kävivät yhä selvemmiksi ja tarkemmiksi.
Nyt alkoi kuitenkin yhä enenevä pimeys estää häntä mitään eroittamasta. Silloin valtasi hänet voittamaton halu nähdä puut, rakennus ja käytävät, jotka yö oli sulattanut yhdeksi ainoaksi ryhmäksi, minkä päällä ilma leijaili kuin kuilun yläpuolella.
Hän muisti että hän eräänä iltana noina onnellisempina aikoina oli tahtonut hankkia tietoja Andréesta, nähdä hänet, kuulla hänen puhuvankin, ja että hän henkensä uhalla, sillä hän kärsi vielä toukokuun 31. päivän aiheuttamasta sairaudesta, oli luisuttautunut vesikourua pitkin ensimäisestä kerrasta alas, nimittäin juuri tämän puutarhan autuaalliselle maapohjalle.
Siihen aikaan oli hyvin vaarallista tunkeutua tähän paroonin asumaan taloon, missä Andréeta huolellisesti vartioittiin, mutta tästä vaarasta huolimatta Gilbert muisti, miten ihanalta hänestä oli tuntunut ja miten iloisesti hänen sydämensä oli sykkinyt, kun hän oli kuullut tytön äänen.
"Kah, entäpä jos yrittäisin uudestaan, jos vielä kerran menisin polvillani etsimään käytävien hiekasta lemmittyni siihen painamia rakkaita jälkiä."
Tämän sanan "lemmittyni", joka olisi ollut kauhea, jos joku olisi sen kuullut, Gilbert lausui melkein ääneensä ja omituisen nautinnon tunteella.
Hän keskeytti yksinpuhelunsa luodakseen tuijottavan katseen siihen kohtaan, missä arvasi rakennuksen sijaitsevan.
Sitten lisäsi hän hetkisen äänettä tähysteltyään:
"Mikään ei ilmaise minulle, että huoneustossa asuu muita vuokralaisia. Ei valoa, ei ääntä, ei avonaisia ovia. Eteenpäin siis!"
Gilbertillä oli yksi avu: kerran tehtyään päätöksensä hän pani sen perin nopeasti täytäntöön. Hän avasi ullakkokamarinsa oven ja kulki pimeässä hapuillen keveänä kuin ilmanhenki Rousseaun suojan ohitse, jonka jälkeen hän ensimäiseen kerrokseen saavuttuaan rohkeasti asettui harareisin vesitorvelle, luisuttaen itsensä maahan asti, aamulla vielä niin siistien housujensa pilaantumisen uhallakin.
Alas päästyään hän johdatti uudestaan mieleensä kaikki liikutuksensa ensimäiseltä paviljongissa käynniltään, narskutti hiekkaa kengänanturoillaan ja löysi pienen takaportin, jonka kautta Nicole oli päästänyt hra de Beausiren sisälle.
Vihdoin lähestyi hän ulkoportaita koskettaakseen huulillaan sälekaihtimien metallinappia, sanoen itsekseen, että Andréen käsi varmaankin oli tätä nappia pidellyt. Gilbertin rikos oli tehnyt hänen rakkaudestaan melkein uskonnollisen hartauden.
Äkkiä sisältä kuuluva melu säpsähdytti nuorta miestä, heikko ja kumea melu, ikäänkuin keveä astunta parkettilattialla.
Gilbert peräytyi. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja hänen päänsä oli viimeisten kahdeksan tai kymmenen vuorokauden kuluessa niin vaivautunut, että hän huomatessaan valonsäikähdyksen tuikahtavan ovenrakosesta luuli taikauskon, tuon tietämättömyyden ja tunnonvaivojen tyttären, sytyttäneen hänen silmiinsä kaamean soihtunsa, joka soihtu muka näkyi kaihtimen säleiden läpi. Hän luuli, että hänen sielunsa kauhun valtaamana manasi esille toisen sielun, ja että oli tullut sellaisen näköhäiriön hetki, joita on hulluilla ja ylenmäärin intohimoisilla ihmisillä.
Ja kuitenkin tuo astunta ja tuo valo tuli yhä lähemmäksi, Gilbert näki ja kuuli, kuitenkaan uskomatta; mutta verho avautui äkkiä juuri sillä hetkellä, kun nuori mies lähestyi katsahtaakseen säleiden välitse, ja sysäys työnsi hänet seinää vasten, niin että hän kiljahti ja putosi polvilleen.
Se mikä hänet näin paiskasi polvilleen ei kuitenkaan oikeastansa ollut sysäys, vaan näky. Tässä autioksi luulemassaan huoneustossa, jonka porttia hän oli kolkuttanut kenenkään tulematta avaamaan, hänen silmiensä eteen oli ilmestynyt Andrée.
Nuori tyttö, sillä hän se todellakin oli, eikä mikään aave, parkaisi kuten Gilbertkin, mutta sitten hän jo vähemmän peljästyneenä, sillä kaiketi hän odotti jotakuta, kysyi:
— Mikä on? Kuka olette? Mitä tahdotte?
— Oi, anteeksi, anteeksi, mademoiselle! — mutisi Gilbert, kasvot nöyrästi käännettyinä maata kohti.
— Gilbert, Gilbert täällä! — huudahti Andrée kummastuneena, mutta ilman pelkoa tai vihaa. — Gilbert tässä puutarhassa! Mitä täältä haette, ystäväni?
— Oi, — sanoi hän liikutetulla äänellä, — älkää musertako minua, mademoiselle, olkaa sääliväinen; olen kovin paljon kärsinyt.
Andrée katseli Gilbertiä kummastuneena, ja kun hän ei tästä nöyryydestä mitään käsittänyt, hän sanoi:
— Nouskaahan ensin ylös ja selittäkää sitten minulle, miten olette tänne tullut.
— Oi, mademoiselle, — huudahti Gilbert, — minä en nouse ennenkuin olette antanut minulle anteeksi!
— Mitä olette minua vastaan sitten tehnyt, jotta minun pitäisi antaa teille anteeksi? Sanokaa, selittäkää. Joka tapauksessa, — jatkoi hän, — koska rikkomus ei voi olla suuri, on anteeksiantaminen helppoa. Filipiltäkö saitte avaimen? — Avaimen?
— Niin juuri; olimme sopineet, etten avaisi kellekään hänen poissaollessaan, ja voidaksenne tulla sisälle on hänen täytynyt teitä siinä avustaa, ellette ole kiivennyt muurin yli.
— Veljenne, hra Filip? — änkytti Gilbert. — Ei, ei, hän ei ole minua siinä avustanut. Mutta nyt ei olekaan kysymys veljestänne, mademoiselle. Te ette siis ole matkustanut? Ette ole lähtenyt Ranskasta? Oi onni, odottamaton onni!
Gilbert oli noussut toiselle polvellensa ja kiitti kohotetuin käsivarsin taivasta harvinaisen vilpittömästi.
Andrée kumartui hänen puoleensa ja katseli häntä levottomasti.
— Te puhutte kuin mielipuoli, hra Gilbert, — sanoi hän, — ja johan te revitte hameeni; päästäkää toki hameeni irti, päästäkää se irti, pyydän, ja lopettakaa tämä ilveily.
Gilbert nousi.
— Kah, te olette vihainen, — virkkoi hän; — mutta minä en saa valittaa, sillä olen sen hyvin ansainnut. Tiedän hyvin, että minun ei olisi sopinut tällä tavoin tulla luoksenne, mutta mitäpä sille voin! Minä en tiennyt asuvanne tässä paviljongissa; luulin sen olevan tyhjä, autio. Tulin tänne vain teitä muistellakseni, siinä kaikki… Pelkkä sattuma… En tosiaan enää tiedä, mitä sanon, suokaa minulle anteeksi. Aioin ensin kääntyä isänne, paroonin, puoleen; mutta hänkin oli hävinnyt.
Andrée liikahti.
— Isäni puoleen, — sanoi hän, — ja miksi isäni puoleen? Gilbert erehtyi tästä vastauksesta.
— Oh, siksi että pelkään teitä liiaksi, — virkkoi hän; — ja kuitenkin tiedän hyvin, että asian voi paremmin järjestää teidän ja minun välilläni. Se on varmin keino saada kaikki korjatuksi.
— Korjatuksi! Mitä se merkitsee? — kysyi Andrée. — Ja mitä on korjattava, sanokaa.
Gilbert katseli häntä nöyrästi ja rakkautta uhkuvin silmin.
— Oi, älkää suuttuko, — sanoi hän. — Tosin menettelen tässä perin rohkeasti, minä, joka olen niin halpa-arvoinen; menettelen perin rohkeasti, sanon, kohottaessani silmäni niin korkealle; mutta onnettomuus on jo tapahtunut.
Andrée liikahti kärsimättömästi.
— Rikos, jos niin tahdotte, — jatkoi Gilbert; — niin, rikos, sillä totisesti se oli suuri rikos. Mutta syyttäkää siitä rikoksesta välttämätöntä sallimusta, mademoiselle, älkääkä suinkaan minun sydäntäni…
— Teidän sydäntänne, teidän sydäntänne, välttämätöntä sallimusta!…Te olette järjiltänne, hra Gilbert, ja peloitatte minua.
— Oh, on mahdotonta, että tällaisella kunnioituksella, näin katuvaisena, otsa maahan luotuna, kädet ristissä herätän teissä muita tunteita kuin sääliä. Mademoiselle, kuunnelkaa, mitä aion teille sanoa, ja minä teen pyhän lupauksen Jumalan ja ihmisten edessä. Tahdon pyhittää koko elämäni hetkisen hairahduksen sovittamiseksi, tahdon, että tuleva onnenne on kyllin suuri haihduttaakseen kaikki menneiden kärsimysten muistot. Mademoiselle…
Gilbert epäröitsi.
— Mademoiselle, suostukaa avioliittoon, joka pyhittää rikollisen yhtymisen.
Andrée peräytyi askeleen.
— Ei, ei, — sanoi Gilbert, — minä en ole mielipuoli. Älkää yrittäkö paeta, älkää riuhtaisko pois käsiänne, joita suutelen. Olkaa armollinen, säälikää… suostukaa tulemaan vaimokseni.
— Vaimoksenne? — huudahti Andrée, luullen, että hän itse menettäisi järkensä.
— Oi, — jatkoi Gilbert kiihkeästi nyyhkyttäen, — oi, sanokaa, että annatte anteeksi tuon kauhean yön; sanokaa, että karkea tekoni on teitä inhoittanut, mutta sanokaa myös, että annatte katuvaiselle anteeksi. Sanokaa, että niin kauan pidätetty rakkauteni oikeutti rikokseni.
— Lurjus! — huudahti Andrée hurjassa vimmassa. — Se olit siis sinä? Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!
Ja Andrée tarttui päähänsä, puristaen sitä molemmilla käsillään ikäänkuin estääkseen kapinallista järkeänsä pakenemasta.
Mykkänä ja hämmästyksestä kivettyneenä Gilbert peräytyi tämän kauniin ja kalpean Medusan edessä, jonka kasvot kuvastivat samalla kertaa sekä kauhua että kummastusta.
— Täytyikö vielä tämän onnettomuuden tulla osakseni, hyvä Jumala! — huudahti nuori tyttö yhä enemmän kiivastuen. — Täytyikö minun nähdä nimeni kaksin verroin häväistynä, sekä rikoksen että rikoksentekijän häpäisemänä? Vastaa, kurja pelkuri, vastaa, heittiö! Sinäkö sen teit?
"Hän ei sitä tiennyt!" mutisi Gilbert menehtyneenä.
— Apuun, apuun! — huusi Andrée, palaten huoneeseensa. — Filip,Filip, tänne, Filip!
Gilbert, joka synkkänä ja epätoivoisena oli häntä seurannut, etsi silmillään joka paikkaa, mihin voisi arvokkaasti kaatua odottamistaan iskuista, tai asetta puolustautuakseen.
Mutta kukaan ei saapunut Andréen huutoihin, tämä oli yksinään huoneustossa.
— Yksinäni, voi, yksinäni! — huudahti nuori tyttö kouristuksentapaisella raivolla. — Ulos täältä, kurja mies! Älä kiusaa Jumalan vihaa!
Gilbert kohotti hiljaa päänsä.
— Teidän vihanne, — mutisi hän, — on minulle kaikkein peloittavin viha. Älkää siis musertako minua, säälikää minua, mademoiselle! Hän pani kätensä rukoilevasti ristiin.
— Murhaaja, murhaaja, murhaaja! — kirkui nuori tyttö.
— Mutta ettekö tahdo kuunnella sanojani? — huudahti Gilbert. —Kuunnelkaa edes ensin ja surmauttakaa minut sitten, jos tahdotte.
— Kuunnella sinua, kuunnella sinua, vielä se rangaistus. Ja mitä sinulla on sanottavaa? Puhu.
— Samaa kuin jo äsken sanoin: olen tehnyt rikoksen, rikoksen, sen silmissä hyvin anteeksiannettavan rikoksen, ken kykenee lukemaan sydämeni; ja minä tuon korvauksen siitä rikoksesta.
— Oh, — huudahti Andrée, — tämä on siis sanan sisältö, joka minua kauhistutti ennenkuin sen ymmärsinkään. Avioliitto!… luullakseni lausuitte sen sanan?
— Arvoisa neiti! — änkytti Gilbert.
— Avioliitto, — jatkoi ylpeä nuori tyttö kiihtyen yhä enemmän. — Oh, minä en teihin suutu; minä halveksin teitä, vihaan teitä. Ja tämä halveksiminen on samalla kertaa niin alentava ja kauhea tunne, että minä en käsitä, miten voi elävänä kestää sen ilmaisua sellaisena kuin sen viskaan teille vasten silmiä.
Gilbert kalpeni, kaksi kiukun kyyneltä kimalteli hänen silmäripsissään; hänen huulensa vaalenivat ja puristuivat yhteen kuin kaksi helmiäisrihmaa.
— Mademoiselle, — sanoi hän väristen, — en ole niin vähäpätöinen, etten voisi korjata kunnianne menetystä.
Andrée suoristausi.
— Jos olisi kysymys kunnian menetyksestä, herraseni, — sanoi hän ylpeästi, — koskisi se teidän kunniaanne, eikä minun. Missä tilassa lienenkin, kunniani on silti tahraton ja vasta teidät naimalla häpäisisin itseni!
— Minä en uskonut, — vastasi Gilbert kylmällä ja vihlovalla äänellä, — että naisen äidiksi tultuaan olisi ajateltava muuta maailmassa kuin lapsensa tulevaisuutta.
— Enkä minä taas ollenkaan olisi luullut, että uskaltaisitte siihen asiaan puuttua, monsieur! — vastasi Andrée säihkyvin silmin.
— Puutun kuin puutunkin, mademoiselle, — tivasi Gilbert, joka alkoi nousta häntä polkevan vimmatun jalan puristuksesta. — Minä puutun siihen, sillä en tahdo, että tuo lapsi kuolee nälkään, kuten usein tapahtuu ylhäisissä perheissä, joiden tyttäret käsittävät kunniansa omalla tavallaan. Ihmiset ovat kaikki yhdenvertaisia; henkilöt, jotka itse ovat muita etevämpiä, ovat tämän perustotuuden julistaneet. Että te ette minua rakasta, sen kyllä käsitän, sillä te ette näe sydämeeni; käsitän senkin, että minua halveksitte, sillä ette tunne ajatuksiani. Mutta että kiellätte minulta oikeuden huolehtia lapsestani, sitä en koskaan voi käsittää. Ah, pyytäessäni teitä puolisokseni en tyydytä halua, intohimoa, en tavoittele kunniaa; tein sen velvollisuuden tunnosta, tuomitsin itseni orjaksenne, tein sen uhratakseni teille elämäni. Hyvä Jumala, eihän teidän suinkaan olisi tarvinnut kantaa nimeäni; olisitte voinut edelleenkin kohdella minua puutarhuri Gilbertinä, se olisi minulle oikein; mutta lastanne te ette saa uhrata. Tässä on kolmesataatuhatta livreä, jotka jalomielinen suojelija, arvostellen minua toisin kuin te, on antanut minulle myötäjäisiksi. Jos teidät nain, niin nämä rahat ovat minun; mutta itselleni, mademoiselle, tarvitsen vain vähän ilmaa hengittääkseni, jos elän, tai haudan kätkemään ruumiini, jos kuolen. Kaiken muun annan lapselleni; kah, tästä saatte ne kolmesataatuhatta livreä.
Ja hän laski paperitukon pöydälle melkein Andréen käden alle.
— Monsieur, — virkkoi tämä, — te erehdytte suuresti; teillä ei ole lasta.
— Minullako!
— Mistä lapsesta siis puhutte? — kysyi Andrée.
— No siitä, jonka äidiksi te tulette. Ettekö ole tunnustanut kahden henkilön, Filip-veljenne ja kreivi de Balsamon, läsnäollessa, että olette raskaana, ja että minä, minä onneton!…
— Ah, te kuulitte sen? — huudahti Andrée. — No, sitä parempi, sitä parempi: kuulkaa siis, herraseni, mitä teille vastaan; Te olette raukkamaisesti tehnyt minulle väkivaltaa; olette omistanut minut nukkuessani, olette omistanut minut rikoksella. Minä tulen äidiksi, se on totta; mutta lapsellani on ainoastaan äiti, kuuletteko? Olette kyllä minut raastanut; mutta lapseni isä te ette ole!
Ja tarttuen maksuosoituksiin hän heitti ne ylenkatseellisesti ulos huoneesta sillä tavoin, että ne lentäessään hipaisivat onnettoman Gilbertin kauheasti kalpenevia kasvoja.
Silloin puistatti nuorta miestä niin synkkä raivo, että Andréen suojelusenkelin vielä kerran täytyi hänen puolestaan vapista. Mutta tämä raivo talttui omaan hurjuuteensa, ja hän astui Andréen ohitse häneen enää katsahtamattakaan.
Tuskin hän oli astunut kynnyksen yli, kun Andrée syöksyi hänen jälkeensä, sulki ovet, verhot, ikkunat ja luukut, ikäänkuin tällä kiihkeällä toiminnalla asettaakseen maailmankaikkeuden nykyisyyden ja menneisyyden välille.
53.
Päätös.
Miten Gilbert tuli kotiin, miten hän kärsimyksistä ja raivosta menehtymättä saattoi kestää yön tuskat, miten oli mahdollista, että hänen aamulla noustessaan tukka ei edes ollut harmaa, sitä emme tässä yritä lukijalle selittää.
Päivän valjettua Gilbert tunsi voimakasta halua kirjoittaa Andréelle ilmoittaakseen hänelle kaikki pätevät ja rehelliset syyt ja todistelut, mitkä yöllä olivat syntyneet hänen aivoissaan; mutta hän oli jo liian usein saanut tuta tytön taipumatonta luonnetta, jotta mitään toivoa olisi ollut hänellä jälellä. Kirjoittaminen oli sitäpaitsi myönnytys, jota hänen ylpeytensä ei voinut sietää. Kun hän ajatteli, että kirje rutistettaisiin, heitettäisiin ehkä lukematta pois, ja että se ainoastaan opastaisi liudan kiihkeitä ja typeriä vihollisia hänen kintereilleen, katsoi hän parhaaksi jättää kirjoittamatta.
Gilbert ajatteli silloin, että hänen ehdotuksensa saisi paremman vastaanoton isältä, joka oli ahne ja kunnianhimoinen, tai veljeltä, joka oli kunnon mies ja jota oli peljättävä vain hänen vihansa ensimäisessä purkauksessa.
"Mutta", tuumi hän, "mitä hyödyttää, että hra de Taverney tai hra Filip minua tukisi, kun Andrée vainoo minua ikuisella epäyksellään: 'En tunne teitä…!' Hyvä", lisäsi hän itsekseen, "mikään ei enää kiinnitä minua tuohon naiseen; hän itse on ottanut katkaistakseen meitä yhdistäneet siteet".
Hän sanoi tämän tuskasta kieriskellen patjoillaan, raivostuneena muistellen Andréen äänen ja kasvonilmeiden pienimpiäkin vivahduksia; hän sanoi tämän kärsien sanomatonta kidutusta, sillä hän rakasti mielettömästi.
Kun aurinko, joka jo oli korkealla taivaalla, pilkisti ullakkokamariin, Gilbert nousi horjuen, vielä viimeinen toive rinnassaan, että näkisi vihollisensa puutarhassa tai itse rakennuksessa. Sekin olisi ollut jonkinlainen ilo onnettomuudessa.
Mutta äkkiä katkera kiukun, tunnonpistosten ja vihan aalto hukutti hänen ajatuksensa; hän muisti kaiken inhon ja ylenkatseen, mitä hän tytön puolelta oli saanut kärsiä, ja pysähtyen tahdonvoiman aineelle antamasta käskystä keskelle huonetta hän sanoi itsekseen:
"Ei, sinä et enää mene katsomaan tuosta ikkunasta; ei, sinä et enää hengitä sisääsi myrkkyä, josta kuoleminen sinulle tuottaa nautintoa. Hän on julma nainen, joka ei koskaan, kun taivutit itsesi hänen edessään, ole sinulle hymyillyt eikä virkkanut mitään lohdutuksen tai ystävyyden sanaa, vaan on huvikseen kynsillään raadellut sydäntäsi, kun se vielä kuohui viattomasta ja puhtaasta rakkaudesta. Hän on kunniaton ja uskonnoton olento, koska hän kieltää lapselta isän, sen luonnollisen tuen, ja tuomitsee onnettoman hennon olennon unhoon, kurjuuteen, ehkä kuolemaan, siksi että tämä lapsi häpäisee kantajansa kohdun. Niin, Gilbert, olitpa kuinka rikollinen tahansa, oletpa kuinka rakastunut ja raukkamainen hyvänsä, minä kiellän sinua astumasta tuolle luukulle ja suuntaamasta ainoatakaan katsetta paviljonkiin; kiellän sinua säälimästä tuon naisen kohtaloa ja heikontamasta sielusi joustavuutta menneitä asioita ajattelemalla. Kuluta elämäsi kuin luontokappale työssä ja luonnollisten tarpeittesi tyydyttämisessä; käytä aika, joka kuluu loukkauksen ja koston välillä, ja muista aina, että ainoa keino itsesi kunnioittamiseen nyttemmin on pysytellä noiden ylpeiden aatelisten yläpuolella ja ylevyydessä voittaa heidät."
Kalpeana ja vapisevana ja vaikka hänen sydämensä veti häntä ikkunaan, hän kuitenkin totteli järkensä käskyä. Olisi voinut nähdä hänen vähitellen, verkalleen, ikäänkuin hänen jalkansa olisivat tahtoneet kasvaa kiinni lattiaan, kulkevan askel askeleelta portaita kohti. Vihdoin hän astui ulos mennäkseen Balsamon luo.
Mutta äkkiä hän pysähtyi muuttaen mieltänsä.
"Hupsu, kurja mielipuoli, mikä olenkin!" sanoi hän. "Puhuin luullakseni kostosta; mutta mitenkä minä voisin kostaa?… Surmatako tuo nainen? Ei, ei, hän antaisi mielellään henkensä voidakseen syytää päälleni uuden soimauksen! Herjatako häntä julkisesti? Uh, se olisi halpamaista!… Onko tuon ihmisen sielussa ainoatakaan herkkätuntoista kohtaa, mihin neulanpistoni viiltäisi yhtä tuskallisesti kuin tikarin isku… Hänet on nöyryytettävä… niin, sillä hän on vielä ylpeämpi kuin minä. Nöyryytettävä… hm, kuinka minä hänet nöyryyttäisin?… Minulla ei ole mitään, en ole mitään, ja epäilemättä hän rientää kätköön. Tosin kyllä läsnäoloni, taajat näyttäytymiseni, halveksiva ja härnäilevä uhman katse tuottaisi hänelle kamalaa tuskaa. Tiedän hyvin, että tunteeton äiti olisi sydämetön sisar ja usuttaisi veljensä minut surmaamaan; mutta mikä estää minua oppimasta ihmisen tappamista niinkuin olen oppinut ajattelemisen ja kirjoittamisen? Kuka estää minua lyömästä Filipiä maahan, riisumasta häneltä aseet, nauramasta vasten silmiä sekä kostajalle että kostettavalle? Ei, tämä keino kelpaisi huvinäytelmässä; se luottaa taitoonsa ja kokemukseensa, joka ei ota lukuun Jumalan tai sattuman väliintuloa… Yksinäni, yksinäni, aseettomin käsivarsin, ilman järkeni kekseliäisyyttä, pelkällä luonnon minulle antamalla lihasvoimalla ja tahdonlujuudella teen tyhjiksi noiden raukkojen suunnitelmat… Mitä Andrée tahtoo? Mitä hänellä on? Mitä voi hän esittää puolustuksekseen ja minun turmiokseni?… Tuumikaamme."
Seisoen etukumarassa muurin ulospistävällä syrjällä, katse tuijottavana, hän vaipui sitten syviin mietteisiin.
"Sitä, mikä voi miellyttää Andréeta", sanoi hän, "minä inhoan. Täytynee siis hävittää kaikki, mitä minä inhoan?… Hävittääkö? Oh, ei suinkaan!… Älköön kostoni milloinkaan johdattako minua pahoihin tekoihin, älköön se koskaan pakoittako minua käyttämään tulta tai miekkaa! Mitä minulle silloin jää? Kah, minun on etsittävä syy Andréen etevämmyyteen, on saatava selville, millä hän sitoo sekä sydämeni että käsivarteni… Ah, mutta olla häntä enää näkemättä! tulematta enää hänen silmiensä eteen!… Väistää muutaman askeleen päästä tuota naista, kun hän hymyillen ylimielisessä kauneudessaan pitää lastansa kädestä… lastansa, jolle jään ijäti tuntemattomaksi… Maa ja taivaat!"
Ja Gilbert korosti tätä lausettaan raivokkaalla nyrkiniskulla kiviseinään ja vieläkin kauheammalla kirouksella, joka kohosi taivasta kohti.
"Hänen lapsensa, siinähän koko salaisuus! Hän ei saa koskaan omistaa tuota lasta, jonka hän totuttaisi kammoamaan Gilbertin nimeä. Hänen on päinvastoin tiedettävä, että tämä lapsi kasvaessaan oppii kammoamaan Andréen nimeä! Sanalla sanoen, tätä lasta, jota hän ei rakastaisi, jota hän ehkä kiusaisi, sillä hänellä on häijy sydän, tätä lasta, jonka olemassaolosta minua alati syytettäisiin, tätä lasta Andrée ei saa koskaan nähdä. Ja karjukoon hän sen menetettyään kuin naarasleijona, jolta penikat ovat riistetyt!"
Gilbert suoristausi kauniina vihassaan ja villissä ilossansa.
"Tapahtukoon niin!" virkkoi hän puiden nyrkkiään Andréen asuntoa kohti. "Sinä olet tuominnut minut häpeään, yksinäisyyteen, omantunnonvaivoihin, rakkauteen… Minä vuorostani tuomitsen sinut hedelmättömään kärsimykseen, yksinäisyyteen, häpeään, pelkoon, kostoon kykenemättömään vihaan. Sinä olet etsivä minua, kun olen paennut; sinä kutsut lastasi, vaikkapa vain löydettyäsi repiäksesi sen kappaleiksi; mutta ainakin olen sytyttänyt raivokkaan halun sieluusi, olen työntänyt kahvattoman säilän sydämeesi… Niin, niin, lapsi! Minun täytyy saada lapsi, Andrée, — ei sinun lastasi, kuten sanoit, vaan omani. Gilbert hankkii itselleen lapsensa, äidin puolelta jalosukuisen lapsen… Lapseni… lapseni!…"
Ja vähitellen hän aivan haltioitui ilosta.
"Kah", sanoi hän, "nyt ei ole kysymys tavallisten ihmisten kiukusta tai kiusasta, eikä paimenlaulujen valituksista. Tässä on kysymys oikein suurenmoisesta suunnitelmasta. Nyt minun ei enää tarvitse kieltää katsettani tähystelemästä paviljonkiin, vaan on kiihoitettava kaikki voimani, koko sieluni valvomaan yritykseni onnistumista.
"Minä valvon, Andrée!" sanoi hän juhlallisesti lähestyessään ikkunaa. "Minä valvon yöt ja päivät; sinä et enää astu askeltakaan sitä väijymättäni; sinä et enää kertaakaan kirahda tuskasta lupaamattani sinulle vielä tuimempaa tuskaa; sinä et yritä hymyilyä, vastaamattani siihen herjaavalla pilkkanaurulla. Sinä olet minun saaliini, Andrée; osa sinusta kuuluu minulle; minä valvon, minä valvon!"
Sitten hän lähestyi ikkunan luukkua ja näki sälekaihtimien paviljongissa avautuvan ja Andréen varjon leijailevan, luultavasti jonkun kuvastimen heijastamana, ikkunaverhoilla ja huoneen katossa.
Senjälkeen saapui Filip, joka oli noussut aikaisemmin, mutta oli työskennellyt omassa suojassaan Andréen huoneen takana.
Gilbert huomasi, kuinka vilkasta sisarusten keskustelu oli. Epäilemättä puhuttiin hänestä ja eilisestä kohtauksesta. Filip käveli edestakaisin lattialla ikäänkuin neuvottomana. Gilbertin tulo oli kenties muuttanut jotakin heidän asuntosuunnitelmissaan; kenties aikoivat he muualta etsiä rauhaa, pimeyttä ja unhoitusta.
Tämä ajatus sai Gilbertin silmät niin leimuaviksi, että ne säteillään olisivat voineet sytyttää paviljongin ja tunkeutua maan ääriin!
Mutta melkein samassa astui sisälle palvelustyttö puutarhaportin kautta… Hänellä oli kai joku suositus, sillä Andrée otti hänet vastaan, ja hän kantoi heti pienen vaatemyttynsä Nicolen entiseen kammioon. Sitten erinäisten huonekalujen, talouskapineiden ja ruokavarojen ostokset varmensivat valppaan Gilbertin otaksumisessaan, että veli ja sisar aikoivat turvallisesti jäädä sinne.
Filip tutki ja tutkitutti mitä huolellisimmin puutarhaportin lukot. Tässä erityisesti todisti, että Gilbertin epäiltiin päässeen sisälle väärällä avaimella, jonka hän ehkä oli saanut Nicolelta, se seikka, että lukkoseppä Filipin läsnäollessa vaihtoi lukot ja avaimet toisenlaisiin.
Tämä oli ensimäinen ilo, mitä Gilbert kaikkien näiden tapausten aikana oli tuntenut. Hän hymyili ivallisesti.
"Ihmis-parat", mutisi hän, "he eivät ole kovin vaarallisia; luottavat lukkoihin eivätkä edes aavista, että kykenen kiipeämään muurin ylitse… Eivät he sinusta, Gilbert, suuria ajattele. Sitä parempi! Niin, ylpeä Andrée", lisäsi hän, "oviesi lukoista huolimatta voisin tunkeutua luoksesi, jos tahtoisin… Mutta vihdoinkin olen minä vuorostani päässyt onnen suosioon; minä halveksin sinua… ja ellei päähänpisto…"
Hän pyörähti kantapäillään, matkien hovin elostelijoita.
"Mutta ei", jatkoi hän katkerasti, "on arvokkaampaa, etten sinusta enää välitä… Nuku rauhassa; kiduttaakseni sinua mielinmäärin on minulla vaikuttavampia keinoja kuin sinun omistamisesi; nuku!"
Hän poistui ullakkoikkunan äärestä, ja vilkaistuaan pukuunsa astui portaita alas mennäkseen Balsamon luo.
54.
Joulukuun 15. päivänä.
Gilbert ei kokenut Fritzin puolelta mitään vaikeutta päästäkseenBalsamon puheille.
Kreivi lepäili sohvalla, kuten on rikkaiden ja joutilaiden tapa nukkumatta kulutetun yön vaivojen jälkeen. Näin ainakin ajatteli Gilbert nähdessään hänet makuulla tähän aikaan vuorokaudesta.
On luultavaa, että kamaripalvelija oli saanut määräyksen osoittaa Gilbert sisälle, heti kun hän saapuisi, sillä hänen ei tarvinnut sanoa nimeään tai edes avata suutaan.
Nuoren miehen astuessa saliin Balsamo kohottausi kyynäspäänsä varaan ja sulki kirjan, joka hänellä oli avattuna, vaikkei hän sitä lukenut.
— Ahaa, — virkkoi hän, — siinä on poika, joka pian menee naimisiin!
Gilbert ei vastannut mitään.
— Se on hyvä, — sanoi kreivi, palaten velttoon asentoonsa, — sinä olet onnellinen ja sinä olet myöskin kiitollinen. Varsin kaunista! Tulet minua kiittämään, mutta se on tarpeetonta. Säästä se, Gilbert, vastaisen varalle. Kiitokset ovat vaihtorahaa, joka tyydyttää monia ihmisiä, jos niitä seuraa hymyily. Mene, ystäväni, mene.
Balsamon sanoissa ja äänessä, jolla hän ne lausui, oli jotakin syvästi surullista ja vienoa, ja se vaikutti Gilbertiin samalla kertaa sekä nuhteen että paljastuksen tapaan.
— Ei, — vastasi tämä, — te erehdytte, monsieur, minä en suinkaan mene naimisiin.
— No, — sanoi kreivi, — mitä sinä sitten teet? Mitä on sinulle tapahtunut?
— Minulle on tapahtunut, että minulle näytettiin ovi, — vastasiGilbert.
Kreivi kääntyi nyt täydellisesti puhujaan päin.
— Sinä olet toimittanut asiasi typerästi, ystäväni.
— En suinkaan, monsieur; en ainakaan luule.
— Kuka sinut ajoi pois?
— Tytär.
— Se oli luonnollista; mikset puhunut isälle?
— Siksi, että kohtalo ei sitä sallinut.
— Ahaa, oletko sinä sallimuksen uskoja?
— Minulla ei ole varaa uskomisiin. Balsamo rypisti kulmiaan ja katsoi Gilbertiin hiukan uteliaana.
— Älä puhu sillä tavoin asioista, joita et tunne, — sanoi hän. — Ikämiehissä se on tyhmyyttä, nuorissa häikäilemättömyyttä. Ylpeä saat kernaasti olla, mutta houkkiomaisuutta en siedä. Sano minulle, ettet voi menetellä typerästi; sen voin hyväksyä. Mutta asiaan, mitä olet tehnyt?
— Kah, runoilijan tavoin tahdoin haaveilla toimimisen asemesta; tahdoin mennä kävelemään käytäville, joilla olin nauttinut rakkauden unelmista, ja aivan äkkiä esiintyi minulle todellisuus, olemattani siihen valmistautunut. Todellisuus iski minut siihen paikkaan.
— Se olikin oikein, Gilbert; sillä mies sinun asemassasi on kuin sotajoukon tiedustelijat. He eivät saa kulkea muuten kuin musketti oikeassa kädessä ja salalyhty vasemmassa.
— Sanalla sanoen, monsieur, minä kärsin tappion; neiti Andrée nimitti minua roistoksi ja murhamieheksi ja lupasi minut surmauttaa.
— No, mutta hänen lapsensa?
— Hän sanoi minulle, että lapsi kuului hänelle eikä minulle.
— Ja sitten?
— Sitten minä poistuin.
— Ah!
Gilbert kohotti päätänsä.
— Mitä olisitte te tehnyt minun asemassani? — kysyi hän.
— Sitä en vielä tiedä. Mutta sano minulle, mitä nyt aiot tehdä.
— Rangaista häntä minulle tuottamistaan nöyryytyksistä.
— Tuo on kai vain tyhjä uhkaus?
— Ei, monsieur, se on päätökseni.
— Mutta… olet ehkä antanut riistää itseltäsi salaisuutesi… rahasi?
— Salaisuuteni on minun, enkä anna sitä kenenkään riistää; rahat olivat teidän, ja ne tuon takaisin.
Ja Gilbert avasi liivinsä vetäen sieltä nuo kolmekymmentä maksuosoitusta, jotka hän huolellisesti laski ja levitti pöydälle Balsamon eteen.
Kreivi otti ne ja kääri kokoon, yhä tarkaten Gilbertiä, jonka kasvot eivät ilmaisseet pienintäkään mielenliikutusta.
"Hän on rehellinen, hän ei ole ahne… hänellä on älyä ja päättäväisyyttä; hän on mies", ajatteli hän.
— Nyt, kreivi, — sanoi Gilbert, — on minun tehtävä tili teiltä saamistani kahdesta louisdorista.
— Älä liioittele mitään, — vastasi Balsamo; — on kaunista tuoda takaisin satatuhatta écu'ta; mutta olisi lapsellista antaa takaisin neljäkymmentäkahdeksan livreä.
— En aikonutkaan niitä antaa teille takaisin; tahdoin vain sanoa teille, mihin nuo kultarahat käytin, jotta täydellisesti käsittäisitte tarvitsevani vielä sellaisia.
— Se muuttaa asian. Sinä pyydät siis?
— Minä pyydän.
— Mitä varten?
— Toimeenpannakseni sen, mitä äsken nimititte tyhjäksi sanaksi.
— Olkoon. Sinä tahdot siis kostaa puolestasi?
— Ylevällä tavalla, mielestäni.
— Sitä en epäile; mutta julmasti, eikö niin?
— Niin.
— Paljonko tarvitset?
— Tarvitsen kaksikymmentätuhatta livreä
— Etkä sinä aio koskea tuohon nuoreen naiseen? — virkkoi Balsamo, uskoen tällä kysymyksellään hillitsevänsä Gilbertin.
— Minä en koske häneen.
— Etkä hänen veljeensäkään?
— En häneenkään, enkä myöskään isään.
— Sinä et aio parjata häntä?
— Minä en koskaan avaa suutani lausuakseni hänen nimeänsä.
— Hyvä, minä käsitän sinut. Mutta on aivan samaa lävistää nainen tikarilla tai surmata hänet alituisella uhmailulla Sinä tahdot uhmailla häntä näyttäytymällä, seuraamalla häntä, musertamalla hänet herjaavalla ja vihaisella hymyilyllä.
— Minulla on niin vähän aikeita kaikkeen tuohon, minkä mainitsitte, että tulen juuri teiltä kysymään, millä tavoin voisin maksuttomasti päästä meren yli, jos saisin halun jättää Ranskan.
Balsamo huudahti kummastuksesta.
— Nuoriherra Gilbert, — virkkoi hän äänellä, joka samalla kertaa oli sekä terävä että ystävällinen, ilmaisematta silti tuskaa enempää kuin iloakaan, — te ette minusta ole johdonmukainen kaikessa epäitsekkyydessänne. Te pyydätte minulta kahtakymmentätuhatta livreä, ettekä katso voivanne tuosta summasta ottaa tuhatta livreä laivamatkanne maksuksi.
— En, monsieur, ja siihen on kaksi syytä.
— Ja ne syyt ovat?
— Ensimäinen on, että minulla lähtöpäivänäni ei enää ole penniäkään; sillä ottakaa huomioon, paras kreivi, että minä en pyydä itselleni. Pyydän noita rahoja korjatakseni hairahduksen, jonka tekemisen te minulle helpoititte…
— Ah, sinä olet hyvämuistinen! — sanoi Balsamo puristaen huuliaan.
— Siksi että olen oikeassa… Minä pyydän rahoja korjatakseni hairahduksen, enkä elääkseni tai lohduttautuakseni. Ei ainoakaan sou näistä kahdestakymmenestätuhannesta livrestä joudu minun taskuuni. Niillä on oma päämääränsä.
— Lapsesi, minä käsitän…
— Niin, lapseni, monsieur, — vastasi Gilbert tavallaan ylpeänä.
— Entä sinä?
— Minä olen voimakas, vapaa ja älykäs. Kyllä minä aina elän, ja minä tahdon elää!
— Niin, sinä elät! Jumala ei ole koskaan antanut niin voimakasta tahtoa sieluille, jotka ovat määrätyt ennen aikaansa jättämään maailman. Jumala vaatettaa lämpimästi kasvit, joiden on uhmattava pitkiä talvia; Hän pukee teräshaarniskaan sydämet, joilla on pitkät koettelemukset kestettävinä. Mutta sinähän muistaakseni esitit kaksi syytä, miksi et varaisi itsellesi tuhatta livreä. Ensiksikin hienotuntoisuus.
— Sitten varovaisuus. Sinä päivänä, jona lähden Ranskasta, täytyy minun piileksiä… Menemällä kapteenin luo jossakin satamassa maksaakseni hänelle matkani — sillä niinhän se kai tapahtuu, — menemällä myymään itseni, sanon, ei minun onnistu lymytä.
— Sinä siis luulet, että voin auttaa sinut katoamaan?
— Minä tiedän, että sen voitte.
— Kuka sen sinulle on sanonut?
— Oh, teillä on niin suuri määrä yliluonnollisia keinoja käytettävissänne, että teillä täytyy olla myöskin hyvä varasto luonnollisia keinoja. Loihtija ei koskaan ole niin varma asiastaan, ettei hän pitäisi jotakin hyvää pelastusporttia varalla.
— Gilbert, — virkkoi Balsamo äkkiä, ojentaen kätensä nuorta miestä kohti, — sinulla on seikkaileva ja rohkea luonne; sinä olet kokoonpantu hyvästä ja pahasta kuin nainen; sinä olet kylmäverinen, järkkymätön ja rehellinen ilman teeskentelyä. Minä teen sinusta mahtavan miehen; jää tänne, sanon sinulle, tämä talo on varma turvapaikka. Sitäpaitsi matkustan muutaman kuukauden päästä Euroopasta ja otan sinut mukaani. Gilbert kuunteli.
— Muutaman kuukauden päästä, — sanoi hän, — en kieltäydy; mutta tänään minun täytyy teille sanoa: Kiitos, jalo kreivi, tarjouksenne on loistava minunlaiselleni onnettomalle; ja kuitenkin minä siitä kieltäydyn.
— Mutta hetken kosto ei liene ehkä viisikymmenvuotisen tulevaisuuden arvoinen.
— Monsieur, mielikuvani tai oikkuni merkitsee minulle aina enemmän kuin koko maailma sillä hetkellä, jolloin tuo mielijohde tai oikku herää aivoissani. Koston ohella on minulla sitäpaitsi velvollisuus täytettävänä.
— Tästä saat ne kaksikymmentätuhatta livreä, — vastasi Balsamo epäröimättä.
Gilbert otti kaksi valtiorahaston maksuosoitusta ja katsahtaen hyväntekijäänsä virkkoi:
— Te teette ihmiset kiitollisiksi kuin olisitte kuningas!
— Oh, enemmänkin toivoakseni, — vastasi Balsamo; — sillä minä en edes pyydä, että minua muistetaan.
— Hyvä; mutta minä olen kiitollinen, kuten äsken sanoitte, ja kun olen täyttänyt tehtäväni, maksan teille nämä kaksikymmentätuhatta livreä.
— Millä tavoin?
— Palvelemalla teitä niin monta vuotta kuin palvelija tarvitsee maksaakseen isännälleen kaksikymmentätuhatta livreä.
— Tälläkin kertaa olet epäjohdonmukainen, Gilbert. Vain hetkinen sitten sanoit: Pyydän teiltä kaksikymmentätuhatta livreä, jotka olette minulle velkaa.
— Se on totta; mutta te olette voittanut sydämeni.
— Se ilahduttaa minua, — sanoi Balsamo kasvojaan väräyttämättä. —Olet siis käytettävänäni, jos tahdon?
— Olen.
— Mitä osaat tehdä?
En mitään, mutta kykenen kaiken oppimaan
— Se on totta.
— Mutta minä haluan, että minulla on taskussani keino, minkä avulla voin jättää Ranskan kahdessa tunnissa, jos tarve vaatii.
— Kas niin, nyt palvelijani karkaa!
— Minä voin kyllä tulla takaisin luoksenne.
— Ja minä osaan kyllä sinut löytää. Kah, lopettakaamme jo, näin pitkä keskustelu väsyttää minua. Siirrä pöytä tänne!
— Tässä.
Balsamo otti paperit ja luki puoliääneen seuraavan lauseen, joka oli piirrettynä eräälle niistä ja kolmella allekirjoituksella tai oikeammin omituisella salamerkillä varustettu:
'Joulukuun 15. päivänä Havressa, Bostoniin, P. J.Adonis.'
— Mitä ajattelette Amerikasta, Gilbert?
— Että se ei ole Ranska, ja että määrätyllä hetkellä minulle olisi hyvin mieluista matkustaa meren yli mihin maahan tahansa, jonka nimenä ei ole Ranska.
— Hyvä!… Eikö mainitsemasi hetki satu joulukuun 15. päivän tienoilla?
Gilbert laski sormillaan ja mietti.
— Aivan oikein, — sanoi hän.
Balsamo otti kynän ja kirjoitti tyhjälle paperiarkille ainoastaan kaksi riviä:
'Ottakaa matkustaja Adonis laivaan.
Josef Balsamo.'
Mutta tämä paperi on vaarallinen, — huomautti Gilbert, — ja minä, joka etsin turvapaikkaa, voisin hyvinkin saada sellaisen Bastiljissa.
— Liiallinen äly voi tehdä hullujen kaltaiseksi, — sanoi kreivi. — Adonis, paras Gilbert, on kauppalaiva, jonka varustajista minä olen ensimäinen.
— Suokaa anteeksi, kreivi, — virkkoi Gilbert kumartaen; — minä olen todellakin poloinen raukka, jonka pää joskus joutuu pyörälle, mutta ei koskaan kahta kertaa perätysten; suokaa minulle siis anteeksi ja luottakaa kiitollisuuteeni.
— Mene, ystäväni.
— Hyvästi, paras kreivi!
— Hyvästi näkemiin, — vastasi Balsamo, kääntäen hänelle selkänsä.
55.
Jäähyväis-audienssi.
Marraskuussa, siis useita kuukausia kertomiemme tapausten jälkeen, Filip de Taverney lähti vuodenaikaan nähden hyvin varhain, nimittäin päivänkoitteessa, talosta, jossa hän asui sisarensa kanssa. Vielä sammuttamattomien katulyhtyjen valossa oli Pariisin koko pikku liikenne herännyt eloon: pienet höyryävät kakut, joita köyhä rihkamakauppias ahmii kuin juhla-ateriaa aamun raikkaassa tuulessa, vihanneksilla täytetyt selässä kannettavat vasut, kauppahalleihin vierivät kaloilla ja ostereilla kuormitetut kärryt, ja tässä puuhailevan joukon kuhinassa vallitseva eräänlainen pidättyväisyys, jota työläisten oli noudatettava kunnioituksesta rikkaiden unta kohtaan.
Filip kiirehti sen väkirikkaan ja touhuisan kaupunginosan läpi, missä hän, asui, saapuakseen aivan tyhjille Elysée-kentille.
Kellastuneet lehdet värisivät puiden latvoissa; suurin osa niistä peitti jo Cours de la Reinen puistokäytäviä, ja tällä hetkellä autiot pallokentät verhosi paksu kerros näitä tuulessa tanssivia lehtiä.
Nuori mies oli Pariisin hyvinvoipien porvarien tapaan puettuna leveäliepeiseen nuttuun, polvihousuihin ja silkkisukkiin. Hänellä oli miekka vyöllä, ja hänen erittäin huoliteltu tukkalaitteensa ilmaisi, että hänen oli täytynyt kauan ennen aamunkoittoa antautua tukantekijän, tuon senaikuisen kauneuden tärkeimmän vaalijan, käsiin.
Siksipä Filip huomatessaan aamutuulen alkavan pörröttää hänen tukkalaitettaan ja puhallella pois hiusjauhetta loi tyytymättömän katseen Elysée-kenttien puistokadulle nähdäkseen, oliko joku tuolla ajotiellä liikennettä välittävistä vuokravaunuista jo saapunut.
Kauan hänen ei tarvinnut odottaa, kun vanhat, haalistuneet ja ränstyneet, laihan liinakkotamman vetämät ajopelit alkoivat kolista tiellä; ja ajurin valpas ja surullinen silmä tähtäili loitolle puiden sekaan etsiäkseen kyydittävää, niinkuin Aineias tähysteli laivojaan Tyrhenan-meren aallokoissa.
Filipin huomattuaan tämä mestariajaja rapsautti tammaansa niin tarmokkaasti ruoskalla, että vaunut pian ehtivät vaeltajan luo.
— Toimittakaa niin, — sanoi Filip, — että täsmälleen kello yhdeksältä olen Versaillesissa, niin saatte puoli écu'ta.
Kello yhdeksältä Filipillä oli todellakin dauphinen luona aamu-vastaanotto, jollaisia tämä vast'ikään oli alkanut antaa. Valppaana ja vapautuen kaikista hovitapojen laeista prinsessan oli tapana aamuisin tarkastaa Trianonissa teettämiään töitä. Ja kun hän vaelluksillaan tapasi anojia, joille oli luvannut puheillepääsyn, hän suoritti rivakasti keskustelut heidän kanssaan, aina harkitsevan tyynesti ja ystävällisesti, mutta silti arvokkaasti, jopa toisinaan ylväästikin, kun huomasi jonkun käsittävän hänen alentuvaisuutensa väärin.
Filip oli ensin päättänyt kulkea jalkaisin, sillä hänen täytyi noudattaa mitä ankarinta säästäväisyyttä; mutta itserakkaus tai ehkä vain se kunnioituksen tunne, jota kukaan sotilashenkilö ei koskaan unohda itseään kohtaan häntä ylhäisemmän henkilön edessä, oli pakoittanut nuoren miehen pukuansa säästääkseen tuhlaamaan päiväkauden talousrahat, jotta saapuisi Versaillesiin sopivassa asussa.
Filip aikoi kuitenkin palata jalkaisin. Kuten huomaamme, olivat patriisi Filip ja plebeiji Gilbert, vaikka vastakkaisilta suunnilta lähteneinä, kohdanneet toisensa portaitten samalla askelmalla.
Filip näki ahdistusta tuntevin sydämin tämän hänelle vielä niin lumotun Versaillesin, missä monet kultaiset ja ruusunväriset unelmat olivat häntä lupauksillaan tenhonneet. Hän näki särkynein sydämin Trianonin, joka muistutti hänelle hänen onnettomuuttansa ja häpeätänsä. Kellon yhdeksää lyödessä hän astui audienssikortillaan varustettuna sen pengermän vierustaa, joka oli aivan paviljongin edustalla.
Noin sadan askeleen päässä hän huomasi prinsessan haastelemassa arkkitehtinsä kanssa. Vaikka ilma ei ollut kylmä, nuori dauphine oli puettuna näädännahka-turkkeihin; ja hänen pieni, niitä päähineitä muistuttava hattunsa, joilla Watteau somisteli maalaamiansa ja veistämiänsä naisten kuvia, hahmoittui pensasaidan vihreätä pohjaa vasten. Toisinaan hänen hopealta helskähtävä äänensä kantoi Filipin korvaan, herättäen hänessä tunteita, jotka tavallisesti karkoittavat kaiken surun haavoitetusta sydämestä.
Useitakin henkilöitä, joille oli myönnetty puheillepääsy samoin kuin Filipille, saapui toinen toisensa perästä paviljongin portille. Hovilakeija tuli odottajia vuoronsa jälkeen noutamaan. Sijoitettuina prinsessan tielle joka kerta, kun hän Miquen kanssa palasi eri tahoilta, nämä henkilöt saivat Marie-Antoinettelta jonkun ystävällisen lauseen, ja tulipa heidän osakseen väliin se erityinen suosio, että tämä vaihtoi heidän kanssaan jonkun sanan heidän yksityisasioistansakin.
Sen jälkeen odotti prinsessa jotakuta uutta puhuttelijaa.
Filip jäi viimeiseksi. Hän oli jo huomannut dauphinen silmien kääntyvän häneen, ikäänkuin tämä häntä tunnustelisi. Tällöin hän punastui ja koetti siinä seisoessaan näyttää mahdollisimman kainolta ja kärsivälliseltä.
Hovilakeija tuli vihdoin häneltä kysymään, eikö hänkin tahtonut astua esille, koska dauphine pian palaisi huoneisiinsa eikä sen jälkeen enää ottaisi ketään vastaan.
Filip astui siis prinsessan luo. Dauphine ei jättänyt häntä silmistään koko sillä ajalla, jonka hän tarvitsi kulkeakseen nuo satakunta askelta, ja nuori mies puolestaan valitsi otollisimman hetken kunnioittavalle kumarrukselleen.
Dauphine kääntyi silloin hovilakeijan puoleen ja virkkoi:
— Mikä on sen henkilön nimi, joka tuolla tervehtää? Lakeija luki pääsykortista.
— Hra Filip de Taverney, teidän korkeutenne, — vastasi hän.
— Se on totta, — virkkoi prinsessa.
Ja hän loi nuoreen mieheen vielä tutkivamman ja uteliaamman katseen.
Filip odotti kumartuneena.
— Hyvää huomenta, hra de Taverney, — virkkoi Marie-Antoinette. —Kuinka voi neiti Andrée?
— Varsin huonosti, madame, — vastasi nuori mies; — mutta sisareni tulee hyvin iloiseksi tästä osanotosta, jonka teidän kuninkaallinen korkeutenne armossa hänelle suo.
Dauphine ei vastannut mitään. Hän oli lukenut paljon kärsimyksiä Filipin laihtuneista ja kalpeista piirteistä. Vaatimattomassa porvarillisessa puvussa hän vaivoin tunsi komean upseerin, joka ensimäisenä oli häntä Ranskan maaperälle opastellut.
— Hra Mique, — virkkoi hän, kääntyen arkkitehdin puoleen, — olemme siis sopineet tanssisalin koristuksista; läheisen metsikön istutus on jo päätetty asia. Suokaa anteeksi, että olen näin kauan viivyttänyt teitä kylmässä.
Tämä oli hyvästijättö. Mique kumarsi ja läksi.
Dauphine viittasi heti hyvästiksi kaikille jonkun matkan päässä seisoville henkilöille, jolloin nämä oitis poistuivat. Filip luuli, että tämä jäähyväistervehdys koski häntäkin, ja siksi hänen sydäntänsä kirveli, mutta astuen hänen ohitseen prinsessa lisäsi:
— Sanoitte siis, monsieur, että sisarenne on sairas?
— Ellei sairas, madame, — kiirehti Filip vastaamaan, — niin ainakin riutuva.
— Riutuva! — huudahti dauphine osaaottavasti; — ja hänellä kun oli niin oivallinen terveys!
Filip kumarsi. Nuori prinsessa loi häneen taaskin tuollaisen tutkivan silmäyksen, jota hänen ylhäisessä asemassaan olevalla henkilöllä olisi voinut nimittää kotkankatseeksi. Hetkiseksi vaiettuaan hän virkkoi:
— Sallikaa, että kävelen hiukan; tuuli on viileä.
Hän kulki muutaman askeleen; Filip oli jäänyt paikallensa.
— Mitä, ettekö te seuraakaan minua? — sanoi Marie-Antoinette kääntyen.
Kahdella harppauksella oli Filip hänen vieressään.
— Miksi ette ole minulle aikaisemmin ilmoittanut neiti Andréen terveydentilasta, koska hän herättää minussa suurta mielenkiintoa?
— Ah, — virkkoi Filip, — teidän korkeutenne lausui juuri sanan… teidän korkeutenne tunsi mielenkiintoa sisartani kohtaan… mutta nyt…
— Nyt epäilemättä vielä enemmän, monsieur… Kuitenkin tuntuu minusta, että neiti de Taverneyllä on ollut liian kiire jättää palvelukseni.
— Välttämättömyys, madame! — sanoi Filip aivan hiljaa.
— Mitä! Välttämättömyys! Se on kauhea sana… Selittäkää se minulle, monsieur.
Filip ei vastannut.
— Tohtori Louis, — jatkoi dauphine, — kertoi minulle, että Versaillesin ilma oli turmiollista neiti de Taverneyn terveydelle, ja että oleskelu isänkodissa hänet toivuttaisi… Siinä kaikki, mitä minulle on kerrottu; ja teidän sisarenne kävi ennen lähtöään luonani vain yhden ainoan kerran. Hän oli kalpea ja näytti murheelliselta; minun täytyy sanoa, että hän tuossa viime kohtauksessamme osoitti suurta kiintymystä minuun, sillä hän vuodatti runsaasti kyyneleitä!
— Vilpittömiä kyyneleitä, madame, — virkkoi Filip rajusti sykkivin sydämen, — kyyneleitä, jotka eivät vielä ole ehtyneet.
— Luulen huomanneeni, — jatkoi prinsessa, — että isänne oli pakoittanut tyttärensä tulemaan hoviin, ja että tämä nuori tyttö varmaankin kaipasi kotiseutuaan. Ehkä joku hellä tunne…
— Madame, — ehätti Filip, — sisareni kaipaa ainoastaan teidän korkeuttanne.
— Ja hän kärsii… Kummallinen sairaus, jonka pitäisi kotilinnassa parantua, mutta jonka se ilma tekeekin pahemmaksi!
— En tahdo kauemmin käyttää väärin teidän korkeutenne kärsivällisyyttä, — sanoi Filip. — Sisareni sairaus johtuu syvästä surusta, joka on saattanut hänet epätoivon partaalle. Neiti de Taverney rakastaa kuitenkin maailmassa ainoastaan teidän korkeuttanne ja minua, mutta hän alkaa asettaa Jumalan kaiken muun edelle, ja sen puhuttelun tarkoituksena, jota minulla oli kunnia teiltä pyytää, oli anoa teidän korkeutenne suojelusta sisarelleni tämän toivomuksen toteuttamisessa. Dauphine kohotti päätänsä.
— Hän siis tahtoo mennä luostariin?
— Niin, madame.
— Ja te sallitte sen, te, joka niin suuresti rakastatte tuota tyttöä?
— Luulen arvostelevani terveesti hänen asemaansa, madame, ja tämän neuvon olen hänelle itse antanut. Kuitenkin rakastan sisartani liian paljon, että tätä neuvoa voitaisiin epäillä, tai että maailma otaksuisi sen johtuvan omanvoitonpyynnöstä. Minulla ei ole mitään voitettavana Andréen luostariin menosta, sillä kumpikaan meistä ei omista mitään.
Dauphine pysähtyi ja vilkaisi taaskin salavihkaa Filipiin.
— Sitäpä juuri äsken tarkoitin, kun ette tahtonut minua ymmärtää, monsieur. Te ette ole rikas?
— Teidän korkeutenne…
— Ei mitään väärää ujoutta, monsieur; on kysymys tyttö rukan onnesta… Vastatkaa minulle vilpittömästi niinkuin sopii kunnon miehelle… jota te varmasti olette.
Filipin kirkas ja rehellinen silmä kohtasi rohkeasti prinsessan katseen.
— Minä vastaan, madame, — sanoi hän.
— No, onko välttämätöntä, että sisarenne jättää maailman? Puhukoon hän! Hyvä Jumala, ruhtinaat ovat kovin onnettomia! Jumala on antanut heille sydämen tunteakseen sääliä, mutta Hän on kieltänyt heiltä sen yliluonnollisen tarkkanäköisyyden, joka aavistaisi onnettomuuden hienotuntoisuuden verhon alta. Vastatkaa siis suoraan: onko niin?
— Ei, madame, — virkkoi Filip varmalla äänellä; — niin ei ole laita. Mutta kuitenkin haluaa sisareni mennä Saint-Denis'n luostariin, ja meillä on ainoastaan kolmannes sisäänpääsymaksusta.
— Pääsymaksu on kuusikymmentätuhatta livreä! — huudahti prinsessa.— Teillä on siis ainoastaan kaksikymmentätuhatta livreä?
— Tuskin sitäkään, madame; mutta me tiedämme, että teidän korkeutenne voi yhdellä sanalla ja ilman rahoja hankkia pääsyn sinne.
— Niin, sen minä voin.
— Se on ainoa suosio, jota uskallan teidän korkeudeltanne pyytää, ellette jo ole luvannut jollekulle toiselle välitystänne Ranskan prinsessan Louisen luona.
— Eversti, te kummastutatte minua suuresti, — sanoi Marie-Antoinette. — Mitä, vallitseeko aivan lähelläni niin paljon jaloa kurjuutta! Ah, eversti, teitte väärin, kun olette minut tällä tavoin vienyt harhaan!
— Minä en ole eversti, madame, — vastasi Filip hiljaa. — Olen ainoastaan teidän korkeutenne uskollinen palvelija.
— Ette eversti? Mitä sanotte, ja mistä asti ette enää ole eversti?
— En ole sitä koskaan ollutkaan, madame.
— Kuningas lupasi minun läsnäollessani teille rykmentin…
— Johon en koskaan saanut valtakirjaa.
— Mutta olihan teillä upseerinarvo…
— Siitä luovuin, madame, sitte kun jouduin kuninkaan epäsuosioon.
— Minkä tähden siihen jouduitte?
— Sitä en tiedä.
— Voi, hovi, hovi! — huudahti dauphine syvästi murheellisena.
Filip hymyili surumielisesti.
— Te olette taivaan enkeli, madame, — virkkoi hän, — ja tunnen suurta kaipausta, kun en enää palvele Ranskan kuningasperhettä voidakseni kuolla edestänne.
Niin eloisa ja tulinen katse leimahti dauphinen silmistä, että Filip kätki kasvot käsiinsä. Prinsessa ei yrittänyt edes lohduttaa häntä tai häiritä ajatusta, jonka vallassa hän tällä hetkellä oli.
Mykkänä ja vaivaloisesti hengittäen dauphine nyppi terälehtiä muutamista bengalilaisista ruusuista, jotka hänen hermostuneen levoton kätensä oli reväissyt niiden varsista.
Filip astui hänen luokseen.
— Suokaa minulle anteeksi, madame, — sanoi hän Marie-Antoinette ei vastannut näihin sanoihin.
— Teidän sisarenne voi jo huomenna, jos tahtoo, mennä Saint-Denis'n luostariin, — sanoi hän kuumeentapaisella kiihkeydellä, — ja kuukauden kuluessa tulette te rykmentin johtajaksi; minä tahdon sen!
— Madame, — vastasi Filip, — suvaitsetteko vielä ystävällisesti kuulla viimeiset selitykseni? Sisareni ottaa teidän korkeutenne avun kiitollisesti vastaan; mutta minun täytyy puolestani kieltäytyä.
— Te kieltäydytte?
— Niin, madame; minua on hovissa loukattu; viholliset, jotka ovat sen aiheuttaneet, saisivat tilaisuutta iskeä minuun vielä kipeämmin, jos näkisivät minut korkeammassa asemassa.
— Mitä! Minunkin suojelukseni alla?
— Varsinkin teidän armollisen suojeluksenne alla, madame, — vastasiFilip päättäväisesti.
— Se on totta! — mutisi prinsessa kalveten.
— Ja sitten, madame; ei… minä unohdin, unohdin teille puhuessani, ettei minulle enää ole onnea maan päällä… unohdin, että unhoon väistyttyäni minun ei enää pidä sieltä tulla esille. Mies, jolla on sydän, rukoilee ja muistelee varjossa!
Filip lausui nämä sanat äänellä, joka sai prinsessan säpsähtämään.
— Tulee päivä, — sanoi hän, — jolloin minulla on oikeus sanoa, mitä nyt saan ainoastaan ajatella. Monsieur, sisarenne voi mennä Saint Denis'n luostariin niin pian kuin tahtoo.
— Kiitos, madame, kiitos.
— Mitä teihin tulee… tahdon, että pyydätte minulta jotakin.
— Mutta, madame…
— Minä tahdon sitä!
Filip näki prinsessan hansikoidun käden kuroittuvan häntä kohti; se jäi ojennetuksi kuin odottaen; ehkä se vain varmensi ilmaistun tahdon. Nuori mies polvistui, tarttui tuohon käteen ja nosti sen paisuvin, pamppailevin sydämin huulilleen.
— Kah, lausukaa pyyntönne! — virkkoi dauphine niin liikutettuna, että hän ei muistanut vetää kättään pois.
Filip kumartui. Katkerien ajatusten aallokko nieli hänet kuin myrskyn vaahtopäät haaksirikkoisen… Hän oli muutaman sekunnin mykkänä ja liikahtamatta. Sitten hän nousi kalpeana ja sammuvin katsein.
— Pyydän passia matkustaakseni Ranskasta sinä päivänä, kun sisareni menee Saint-Denis'n luostariin.
Kruununprinsessa peräytyi kuin säikähtyneenä. Mutta kun hän näki kaiken tämän murheen, jonka hän epäilemättä ymmärsi, ja johon hän ehkä otti osaa, hän ei keksinyt muuta vastausta kuin nämä tuskin kuuluvat sanat:
— Hyvä on.
Ja hän hävisi kypressikäytävälle. Ainoastaan kypressit olivat säilyttäneet koskemattomina ikivihreät lehtensä, tuon hautakumpujen koristuksen.
56.
Isätön lapsi.
Murheen päivä, häpeän päivä lähestyi. Ystävällisen tohtori Louis'n yhä taajemmista käynneistä, Filipin hellästä huolenpidosta ja lohdutuksista huolimatta Andréen mieli kävi päivä päivältä synkemmäksi, kuten tuomittujen heidän viimeisen hetkensä uhkaavasti lähestyessä.
Onneton veli tapasi toisinaan Andréen haaveilevana ja vapisevana… Hänen silmänsä olivat kuivat… päiväkausiin hän ei virkkanut sanaakaan. Sitten hän äkkiä nousten käveli kiihkeästi pari kierrosta huoneessaan, Didon tavoin yrittäen riuhtautua irti itsestään eli näännyttävästä murheestansa.
Kun Filip vihdoin eräänä iltana näki hänen olevan kalpeampi, levottomampi ja hermostuneempi kuin tavallista, hän lähetti noutamaan lääkäriä, jotta tämä saapuisi vielä samana yönä.
Oli marraskuun 29. päivä. Filip oli osannut valvottaa Andréeta hyvin myöhään; hän oli hänen kanssaan kosketellut mitä surullisimpia, mitä arkaluontoisimpia aiheita, vieläpä sellaisiakin, joita nuori tyttö pelkäsi, kuten haavoitettu kavahtaa haavaansa lähenevää varomatonta ja raskasta kättä.
Filip istui takkavalkean ääressä; lähtiessään Versaillesiin lääkäriä hakemaan palvelijatar oli unohtanut sulkea sälekaihtimet, joten lampunvalo, vieläpä takkatulenkin hehku loi heikon hohteen lumimatolle, jonka talven ensi pakkaset olivat levittäneet puutarhan hiekkakäytäville.
Filip odotti hetken, jolloin Andréen mieli alkoi tyyntyä. Sitten sanoi hän kursailematta:
— Rakas sisar, oletko vihdoin tehnyt päätöksesi?