— Missä suhteessa? — kysyi Andrée tuskallisesti huoahtaen.
— Lap… lapseesi nähden, sisareni.
Andrée säpsähti.
— Hetki lähestyy, — jatkoi Filip.
— Hyvä Jumala!
— Enkä ihmettelisi, vaikka jo huomenna…
— Huomenna?
— Tai tänäänkin, rakas sisar.
Andrée kävi niin kalpeaksi, että Filip säikähtyneenä tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. Mutta tyttö toipui pian.
— Veli, — virkkoi hän, — sinua kohtaan en tahdo käyttää sitä teeskentelyä, joka häpäisee tavallisia sieluja. Hyvän käsitys sekaantuu minussa käsitykseen pahasta. En enää kykene eroittamaan pahaa, senjälkeen kun olen menettänyt uskoni hyvään. Älä siis tuomitse minua ankarammin kuin tuomitaan hullua, ellet mieluummin tahdo ottaa vakavasti filosofiaa, jonka sinulle esitän ja joka, vakuutan sinulle, on ajatusteni täydellinen ja ainoa ilmaus samoin kuin myöskin tunteitteni summa.
— Mitä tahansa sanotkin, Andrée, mitä tahansa teetkin, pysyt minulle aina rakkaimpana, kunnioitetuimpana kaikista naisista.
— Kiitos, ainoa ystäväni. Uskallan sanoa, etten ole arvoton siihen, mitä minulle lupaat. Minä olen äiti, Filip; mutta Jumala on tahtonut, niin ainakin luulen, — lisäsi hän punastuen, — että äitiys ihmisellä olisi jotakin kasvin hedelmäntekoon verrattavaa. Hedelmä muodostuu vasta kukkasen jälkeen. Kukinnan aikana kasvi on valmistautunut, muuttunut; minun käsitykseni mukaan, näet, kukinta vastaa rakkautta.
— Olet oikeassa, Andrée.
— Mutta minä, — jatkoi nuori tyttö vilkkaasti, — en ole tuntenut valmistusta enkä muutosta. Minä olen poikkeus säännöstä; minä en ole rakastanut, en ole ikävöinyt; sydämeni ja sieluni ovat yhtä neitseelliset kuin ruumiini… Ja kuitenkin… surullinen ihme!… mitä en ole halunnut, en edes unelmoinut, sen on Jumala minulle lähettänyt… vaikka Hän ei koskaan ole antanut hedelmättömäksi luodun puun kypsyttää siementä… Mistä saan minä äidin taipumukset ja vaistot, mistä edes hänen apulähteensä?… Synnytystuskia kärsivä nainen tuntee kohtalonsa ja pitää sitä arvossa; minä sensijaan en tiedä mitään, minua värisyttää ajatella; minä käyn ratkaisun päivää kohti aivan kuin nousisin mestauslavalle… Filip, minä olen kirottu!…
— Andrée, rakas sisar!
— Filip, — puhui hän edelleen sanomattoman kiihkeästi, — enkö minä tunne vihaavani tätä lasta?… Ah niin, minä vihaan sitä! Jos elän, Filip, muistan kaiken ikäni sen päivän, jolloin ensi kertaa tunsin rintani alla heräävän sen verivihollisen, jota siellä kannan. Minua puistattaa vieläkin, kun muistelen, miten tuon viattoman olennon ensimäinen elonhytkähdys, tuo äideille niin suloinen tunne, suonissani sytytti vihan kuumeen ja nostatti herjauksen sitä ennen niin puhtaille huulilleni. Filip, minä olen häijy äiti! Filip, minä olen kirottu!
— Taivaan nimessä, hyvä Andrée, tyynny; älä salli sydämesi hairahtua järkesi mukana. Tämä lapsi on sinun lihaasi ja vertasi; minä rakastan tätä lasta, koska sinä sen synnytät.
— Sinä rakastat sitä! — huudahti sisar hurjana ja kasvoiltaan lyijynharmaana. — Sinä uskallat julistaa rakastavasi tätä rikoksen muistoa, tätä kurjan rikollisen kuvaa!… No niin, Filip, olen sen sinulle sanonut, en ole pelkuri enkä valehtelija; minä vihaan tätä lasta, koska en pidä sitä omanani ja koska en ole sitä maailmaan kutsunut! Minä inhoan sitä, koska se ehkä tulee isäänsä… Isäänsä!… Oh, jonakuna päivänä kuolen varmaan häpeästä lausuessani tuon kauhean sanan! Jumalani, — jatkoi hän langeten polvilleen lattialle, — minä en voi surmata tätä lasta sen syntyessä, koska Sinä olet lahjoittanut sille elämän… En ole voinut surmata itseäni niin kauan kuin kannoin sitä kohdussani, sillä Sinä olet kieltänyt itsemurhan samoin kuin murhankin Mutta minä pyydän Sinua, rukoilen Sinua, anon Sinulta hartaasti, oi Jumala, jos olet vanhurskas, jos välität tämän maailman kurjuudesta ja ellet ole päättänyt, että minun elettyäni häpeässä ja kyynelissä täytyy kuolla epätoivoon, niin, oi Jumala, ota takaisin tämä lapsi, oi Jumala, surmaa tämä lapsi, oi Jumala, vapauta minut, kosta minun puolestani!
Peloittavana vihansa haltioituneessa ilmauksessa hän löi otsansa uunin marmorisyrjää vasten Filipin ponnistuksista ja hänen tytön vartalon ympäri kietoutuneista käsivarsistansa huolimatta.
Äkkiä avautui ovi; palvelustyttö palasi tuoden mukanaan tohtorin, joka ensi silmäyksellä arvasi koko kohtauksen.
— Madame, — virkkoi tämä lääkärin tyyneydellä, joka aina vaikuttaa toisissa pakkoa, toisissa alistumista, — älkää liioitelko kohta tapahtuvan synnytyksen tuskia… Valmistakaa te, — sanoi hän palvelijattarelle, — kaikki, mitä teille matkalla määräsin. Ja, — lisäsi hän kääntyen Filipin puoleen, — olkaa te järkevämpi kuin sisarenne ja sensijaan, että jakaisitte hänen pelkonsa ja heikkoutensa, yhdistäkää kehoituksenne omiini!
Andrée nousi melkein häpeissään. Filip hoivasi hänet nojatuoliin istumaan.
Silloin nähtiin sairaan punastuvan ja vaipuvan taaksepäin tuskallisessa kouristuksessa; hänen puristuneet sormensa iskeytyivät nojatuolin ripsuihin, ja ensimäinen valitus kirposi hänen sinerviltä huuliltaan.
— Tämä tuska, tämä sysäys, tämä viha ovat kiirehtineet ratkaisua, — sanoi lääkäri; — siirtykää omaan huoneeseenne, herra de Taverney, ja… rohkeutta!
Sydän surusta pakahtumaisillaan Filip riensi Andréen luo, joka oli kaiken kuullut ja joka läähättäen ja vaivoistaan huolimatta nousi ylös ja kietoi käsivartensa veljensä kaulaan. Hän syleili häntä hellästi, painoi huulensa nuoren miehen kylmälle poskelle ja kuiskasi:
— Hyvästi… hyvästi… hyvästi!
— Tohtori, tohtori, — huudahti Filip epätoivossa, — kuuletteko…?
Louis eroitti onnettomat toisistaan lempeällä väkivallalla, asetti Andréen takaisin nojatuoliin ja vei Filipin toiseen huoneeseen. Sitten hän salpasi Andréen kammion ovet, laski ikkunaverhot alas ja sulki näin tähän ainoaan huoneeseen koko tulevan kohtauksen lääkärin ja naisen, Jumalan ja näiden molempain välillä. Kello kolme aamulla lääkäri avasi oven, jonka takana Filip itki ja rukoili.
— Sisarenne on synnyttänyt pojan, — sanoi hän. Filip pani kätensä ristiin.
— Älkää astuko sisään, — varoitti lääkäri, — hän nukkuu.
— Hän nukkuu… Oi, tohtori, onko aivan totta, että hän nukkuu?
— Jos olisi toisin, monsieur, niin sanoisin: Sisarenne on synnyttänyt pojan, mutta tämä poika on kadottanut äitinsä… Katsokaa itse.
Filip kuroitti päätänsä.
— Kuunnelkaa hänen hengitystään…
— Niin, ah niin! — mutisi Filip syleillen lääkäriä.
— Kuten tiedätte, olemme tilanneet imettäjän. Ajaessani Point-du-Jourin ohi, jossa tämä henkilö asuu, pistäysin kehoittamassa häntä olemaan valmiina… Mutta vain te voitte noutaa hänet tänne; kukaan ei saa nähdä muita kuin teidät… Käyttäkää siis hyväksenne tilaisuutta, sillaikaa kun sairas nukkuu, ja lähtekää samoilla vaunuilla, joilla minä tulin tänne.
— Entä te, tohtori?
Minun on käytävä Place Royalen varrella asuvan melkein toivottoman sairaan luona… hän potee keuhkopussin-tulehdusta… Minä vietän lopun yötä hänen vuoteensa ääressä valvoakseni lääkkeiden käyttöä ja nähdäkseni niiden vaikutuksen.
— Mutta pakkanen, tohtori…
— Minulla on viittani.
Kaupungin kaduilla ei ole tähän aikaan turvallista.
— Kahdenkymmenen vuoden kuluessa on minut parikymmentä kertaa yöllä pysähdytetty, ja olen aina vastannut: "Ystäväni, olen lääkäri ja matkalla sairaan luo… Jos haluatte viittaani, niin ottakaa se; mutta älkää surmatko minua, sillä minun avuttani potilaani kuolisi." Ja sanon teille, monsieur, tämä viitta on palvellut minua kaksikymmentä vuotta. Rosvot ovat aina antaneet minun sen pitää.
— Hyvä tohtori!… Huomennahan tulette taas?
— Huomenna kello kahdeksan olen täällä. Hyvästi. Lääkäri antoi palvelijattarelle muutamia määräyksiä ja kehoitti häntä hyvin huolehtimaan sairaasta. Hän tahtoi, että lapsi asetettaisiin äitinsä viereen. Mutta Filip, joka vielä muisti sisarensa viimeiset lauseet, pyysi häntä poistamaan sen.
Louis itse vei siis lapsen palvelijattaren huoneeseen, ja riensi pois Montorgueil-katua pitkin, sillävälin kun Filip ajoi vaunuissa Rouleen päin.
Palvelijatar nukahti nojatuoliin emäntänsä viereen.
57.
Lapsenryöstö.
Suuria vaivoja seuraavan vahvistavan unen väliajoilla sielu tuntuu saavan kaksinkertaisen voiman: se kykenee sekä nauttimaan hetken hyvinvoinnista että valvomaan ruumiin puolesta, jonka voipumus muistuttaa kuolemaa.
Toinnuttuaan tietoisuuteen Andrée avasi silmänsä ja näki vieressään nukkuvan palvelijattaren. Hän kuuli tulen iloisen räiskinän takassa ja ihaili vanunpehmeätä hiljaisuutta huoneessa, jossa kaikki lepäsi, kuten hänkin…
Tämä tila ei ollut täydellistä valveilla olemista eikä myöskään todellista unta. Andréeta miellytti pitkittää tätä epämääräisyyttä, tätä vienoa uneliaisuutta; hän antoi ajatusten syntyä väsyneissä aivoissaan toisen toisensa perään, ikäänkuin olisi peljännyt äkillistä heräämistä täyteen tajuntaan.
Yhtäkkiä hän eroitti etäisen, heikon, tuskin kuuluvan uikutuksen lautaisen väliseinän läpi.
Tämä ääni herätti Andréessa uudestaan ne puistatukset, joista hän oli niin paljon kärsinyt. Se herätti hänessä uudestaan vihantunteen, joka muutamien kuukausien aikana oli samentanut hänen viattomuutensa ja hyväluontoisuutensa, kuten ravistaminen samentaa juoman astiassa, jonka pohjalle on laskeutunut sakkaa. Tästä hetkestä alkaen Andrée ei enää saanut unta eikä lepoa; hän muisti, hän vihasi.
Mutta mielenliikutusten voima suhtautuu tavallisesti ruumiinvoimiin. Andréella ei enää ollut samaa tarmoa, mitä hän oli osoittanut eilisen illan kohtauksessa Filipin kanssa.
Lapsen parahdus koski hänen aivoihinsa ensin tuskallisesti, sitten häiritsevästi… Jopa kysyi hän itseltään, eikö Filip tavanmukaisella hienotunteisuudellaan poistaessaan lapsen ollut totellut jokseenkin julmaa tahtoa.
Ajatus jollekulle olennolle toivotusta pahasta ei herätä koskaan samaa inhoa kuin tuon pahan näkeminen. Andréeta, joka kammosi tätä lasta, kun hän ei sitä nähnyt, kun se oli vain kuviteltu, Andréeta, joka toivoi sen kuolemaa, vihlaisi tuon pikkuraukan huudon kuuleminen.
"Se kärsii", ajatteli hän.
Ja heti vastasi hän itselleen:
"Miksi en tuntisi osanottoa sen kärsimyksiin… minä… onnettomin elävitten joukossa?"
Lapsi parkaisi uudestaan, entistä äänekkäämmin ja valittavammin. Silloin Andrée huomasi, että tuo ääni herätti hänessä jonkinlaisen levottoman tunteen, ja hän havaitsi ikäänkuin näkymättömän siteen vetävän itseänsä hyljätyn, vaikeroivan olennon puoleen.
Se, mitä nuori tyttö oli aavistanut, toteutui nyt. Luonto oli tehnyt valmistelujaan. Ruumiillisen kärsimyksen voimakas side oli yhdistänyt äidinsydämen lapsen pienempiinkin vavahduksiin.
"Älköön tuo pieni vaikeroiva orpo", ajatteli Andrée, "huutako taivaan kostoa päälleni. Jumala on noille pienoisille, tuskin umpustaan puhjenneille olennoille antanut mitä kaunopuheisimman äänen… Heidät voi surmata ja siten pelastaa heidät kärsimästä, mutta ei ole oikeutta kiusata heitä… Jos se olisi oikein, Jumala ei olisi antanut niille kykyä noin valittaa."
Andrée kohotti päänsä ja tahtoi kutsua palvelijatarta; mutta hänen heikko äänensä ei kyennyt herättämään tukevaa talonpoikaisnaista. Lapsikin oli lakannut itkemästä.
"Epäilemättä", ajatteli Andrée, "on imettäjä saapunut, sillä kuulen uiko oven käyvän… Niin, joku kävelee viereisessä huoneessa… eikä pienokainen enää valita… Vieras tarjoo sille jo hoivaansa ja tyynnyttelee sen kehittymätöntä järkeä. Oi, tuo nainen on siis äiti, joka hoitaa lasta… Muutamasta écu'sta lapsi… minun kohtuni hedelmä saa äidin. Ja jos tuo lapsi myöhemmin kohtaa minut, joka olen niin paljon kärsinyt, minut, joka olen antanut sille elämän, se ei katsahdakaan minuun, vaan nimittää äidikseen palkattua henkilöä, jonka omanvoitonpyyntöinen rakkaus on ollut jalompaa kuin minun oikeutettu vihani… Niin ei saa käydä… Minä olen kärsinyt, olen ostanut oikeuden katsoa tuota olentoa kasvoihin… minulla on oikeus pakoittaa se rakastamaan itseäni huolenpitoni tähden, kunnioittamaan itseäni uhrausteni ja kärsimysteni vuoksi!"
Hän teki tarmokkaamman liikkeen, keräsi kaikki voimansa ja huusi:
— Marguerite, Marguerite!
Palvelijatar heräsi raskaasti, mutta ei hievahtanut nojatuolistaan, johon unitaudin kaltainen horros hänet kytki.
— Kuuletko? — sanoi Andrée.
— Kyllä, madame, kyllä, — vastasi Marguerite, joka nyt alkoi käsittää.
Ja hän lähestyi vuodetta.
— Tahtooko madame juoda?
— En…
— Ehkä madame tahtoo tietää, mitä kello on?
— Ei… ei.
Andrée tuijotti herkeämättä viereisen huoneen oveen.
— Ahaa, jo ymmärrän… Madame haluaa tietää, onko veljenne jo palannut?
Voitiin nähdä Andréen taistelevan itsensä kanssa ylpeän sielun koko heikkoudella ja lämpimän ja jalon sydämen kaikella voimalla.
— Minä tahdon, — änkytti hän vihdoin, — minä tahdon… Avaa toki tuo ovi, Marguerite.
— Kyllä, madame… Voi, kuinka sieltä tulee kylmää!… Tuuli, madame… millainen tuuli!…
Tuuli tohisi todellakin Andréen huoneeseen asti, niin että kynttiläin ja yölampun liekit lepattivat.
Imettäjä on varmaankin jättänyt oven tai ikkunan auki. Katso, Marguerite, katso… Se… lapsi vilustuu… Marguerite kääntyi viereiseen huoneeseen.
— Minä menen peittämään sitä, madame, — sanoi hän.
— Ei… ei! — mutisi Andrée lyhyesti ja katkonaisesti. — Tuo se minulle.
Marguerite pysähtyi keskelle lattiaa.
— Madame, — virkkoi hän lempeästi, — hra Filip käski, että lapsi ehdottomasti pidettäisiin toisessa huoneessa… kaiketi hän pelkäsi sen tuottavan teille vaivaa tai aiheuttavan mielenliikutusta.
— Tuo minulle lapseni! — huusi nuori äiti niin kiivaasti, että olisi luullut hänen rintansa halkeavan; sillä hänen kärsimyksissäkin kuivina pysyneistä silmistään herahti kaksi kyyneltä, joille varmaan hymyilivät lasten hyvät suojelusenkelit taivaassa.
Marguerite ryntäsi huoneeseen. Andrée, joka oli noussut istualleen, kätki kasvot käsiinsä. Palvelijatar tuli heti takaisin, kasvot kuvastaen kummastusta.
— No? — kysäisi Andrée.
— Kah… madame… joku on siis täällä käynyt?
— Mitä, joku?… Kuka?
— Niin, lapsi ei ole enää huoneessa.
— Kuulin todellakin äsken melua, askeleita… virkkoi Andrée. — Imettäjä on kai tullut nukkuessasi… hän ei ole tahtonut sinua herättää. Mutta missä on veljeni? Menehän etsimään hänen huoneestaan.
Marguerite juoksi Filipin kamariin Ei ketään!
— Sepä omituista! — sanoi Andrée kiihkeästi sykkivin sydämin. —Olisiko veljeni jo lähtenyt ulos minua näkemättä?
— Ah, madame, — huudahti palvelijatar äkkiä.
— Mikä on?
— Katuportti avautuu!
— Katso, katso!
— Hra Filip palaa… Astukaa sisään, hyvä herra, astukaa sisään!
Filip tuli todellakin. Hänen takanaan nähtiin karkeaan, raitavaan villaviittaan puettu maalaisvaimo, se ystävällinen hymy huulilla, jolla jokainen palkkalainen tervehtää uutta herrasväkeä.
— Sisar, sisar, tässä tulen, — virkkoi Filip astuen huoneeseen.
— Rakas veli… kovin paljon vaivaa ja huolta minä sinulle tuotan!Ah, siinähän on imettäjä… Pelkäsin jo, että hän oli lähtenyt…
— Lähtenytkö?… Hän vasta saapuu.
— Hän on tullut takaisin, aioit sanoa? Ei… kyllä minä hänet äsken kuulin, vaikka hän kävelikin hiljaa…
— En tiedä, mitä tarkoitat, sisar. Ei kukaan…
— Oh, minä kiitän sinua, Filip, — virkkoi Andrée vetäen hänet luokseen ja korostaen jokaista sanaansa, — minä kiitän sinua, että arvostelit minua niin hyvin; kiitän sinua, ettet tahtonut toimittaa lasta pois sitä ensin näkemättäni… syleilemättäni!… Sinä tunsit sydämeni, Filip… Niin, niin, ole levollinen, minä olen rakastava lastani.
Filip tarttui Andréen käteen ja peitti sen suudelmilla.
— Sano imettäjälle, että hän antaa sen minulle takaisin… — lisäsi nuori äiti.
— Mutta, monsieur, — virkkoi palvelijatar, — tiedättehän, että lapsi ei enää ole siellä.
— Mitä, mitä sanotte? — vastasi Filip.
Andrée katsahti säikähtyneenä veljeensä. Nuori mies riensi palvelijattaren vuoteelle; hän etsi, ja kun ei mitään löytänyt, parkaisi hirveästi.
Andrée seurasi hänen liikkeitään kuvastimesta; hän näki hänen palaavan kalpeana, käsivarret hervottomina; hän aavisti osan totuudesta ja vastaten kaiun tapaan huokauksella veljensä huudahdukseen lysähti tiedottomana pielukselle. Filip ei ollut odottanut tätä uutta onnettomuutta eikä tätä mittaamatonta tuskaa. Hän kokosi kaiken voimansa ja toinnutti Andréen hyväilyillä, lohdutuksilla ja kyynelillä.
— Lapseni, — mutisi Andrée, — lapseni!
"Pelastakaamme äiti", ajatteli Filip. — Sisar, rakas sisar, me näymme kaikki olevan päästämme pyörällä; unohdamme, että ystävällinen tohtori vei lapsen mukanaan.
— Tohtori! — huudahti Andrée epäilyksen tuskassa, toivon tuottamassa ilossa.
— Niin, niin… Ah, olemmepa me aika houkkioita…
— Filip, vannotko minulle, että asia on niin?…
— Rakas sisar, sinä et ole minua järkevämpi… Mitenkä sitten lapsi… olisi voinut täältä hävitä?
Ja hän teeskenteli naurua, johon imettäjätär ja palvelustyttö yhtyivät.
Andrée innostui yhä enemmän.
— Kuitenkin minä kuulin… — sanoi hän.
— Mitä?
— Askeleita…
Filipiä puistatti.
— Mahdotonta! Sinähän nukuit.
— Ei, ei, olin aivan hereilläni, minä kuulin… minä kuulin!…
— Kah, sinä kuulit ystävällisen tohtorin, joka minun lähdettyäni palasi noutamaan lasta, koska hän pelkäsi sen terveyden saavan haittaa… Muuten mainitsikin hän siitä minulle.
— Sinä rauhoitat minua.
— Kuinka en sinua rauhoittaisi?… Asia on aivan yksinkertainen.
— Mutta, — huomautti imettäjä, — mitä tehtävää sitten minulla täällä on?
— Se on totta… lääkäri odottaa teitä kotonanne.
— Vai niin!
— Tai kotonaan. Kah… tämä Marguerite nukkui niin sikeästi, että hän ei ole kuullut lääkärin sanoja… tai ehkä ei lääkäri tahtonut mitään sanoakaan.
Andrée rauhoittui nyt hiukan tämän kauhean järkytyksen jälkeen. Filip lähetti imettäjän pois ja antoi palvelijattarelle määräyksiään.
Sitten hän ottaen lampun tarkasti huolellisesti viereisen huoneen, näki oven puutarhaan avoinna, keksi jälkiä lumessa ja seurasi niitä puutarhan portille asti, missä ne hävisivät.
"Miehen jälkiä!" huudahti hän. "Lapsi on ryöstetty… Sellainen onnettomuus, sellainen onnettomuus!"
58
Haramontin kylä.
Lumeen painuneet jäljet olivat Gilbertin jälkiä. Siitä asti, kun hän viimeksi oli käynyt Balsamon luona, hän oli vakoillut ja valmistellut kostoansa.
Mitään vaivoja hän ei ollut säästänyt. Mairittelevilla sanoilla ja pienillä kohteliaisuuksilla hän oli taivuttanut Rousseaun vaimon hänet vastaanottamaan, jopa hänestä pitämäänkin. Keino oli yksinkertainen: niistä kolmestakymmenestä sousta, jotka Rousseau suoritti päivältä puhtaaksikirjoittajalleen, kohtuullinen Gilbert otti livren kolmesti viikossa, käyttäen sen jonkun pienen lahjan ostamiseen Teresialle.
Milloin hän toi nauhan hänen myssyihinsä, milloin jonkun herkkupalan, milloin pullon likööriä. Kunnon rouva, joka oli herkkä kaikelle, mikä kutkutti hänen suulakeaan tai pientä ylpeyttään, olisi tarpeen tullen tyytynyt niihin huudahduksiinkin, joilla Gilbert pöydässä ylisteli emännän mainiota keittotaitoa.
Sillä geneveläisen filosofin oli onnistunut hankkia turvatilleen pääsy yhteiseen pöytään; ja täten suosittuna Gilbert oli kahden viimekuluneen kuukauden aikana kyennyt itselleen säästämään kaksi louisdoria, jotka hän kätki Balsamolta saamansa kahdenkymmenentuhannen livren kera olkipatjansa alle.
Mutta millaista elämää hän vietti, millainen päättäväinen tarmo käytöksessä, mikä tahdonlujuus! Päivän valjetessa noustuaan Gilbert alkoi erehtymättömällä silmällään tarkata Andréen tilaa keksiäkseen pienimmänkin muutoksen, joka olisi saattanut tapahtua tämän yksinäisessä, synkässä ja säännöllisessä elämässä.
Mikään ei silloin jäänyt hänen katseeltaan huomaamatta, ei puutarhapolkujen hiekka, jolla hänen terävä silmänsä mittasi Andréen jalan jälkiä, eikä enemmän tai vähemmän tiiviisti suljettujen ikkunaverhojen poimut, sillä niiden raoittaminen oli Gilbertille varmana merkkinä rakastajattarensa mielentilasta. Pahimman lamauksensa hetkinä Andrée näet kielsi itseltään päivänvalonkin.
Tällä tavoin Gilbert tiesi, mitä tytön sielussa liikkui ja mitä hänen asunnossaan tapahtui.
Samaten hän oli keksinyt keinoja tulkitakseen kaikki Filipin puuhat, ja tarkkana laskelmien tekijänä hän ei erehtynyt hänen lähtöjensä tarkoituksista tai niiden tuloksista hänen kotiin palatessaan.
Hän meni huolellisessa tarkkaavaisuudessaan niinkin pitkälle, että hän eräänä iltana seurasi Filipiä, kun tämä lähti Versaillesiin tohtori Louista puhuttelemaan… Tämä Versaillesissa käynti oli kyllä hiukan häirinnyt vakoilijan ajatusjuoksua; mutta kun hän kahta päivää myöhemmin näki lääkärin salavihkaa hiipivän puutarhaan Coq Héron kadulta, hänelle selvisi, mikä toissapäivänä oli hänelle ollut salaisuus.
Gilbert tiesi päivämäärät ja tiesi siis, että lähestyi hetki, joka toteuttaisi kaikki hänen toivomuksensa. Hän oli ryhtynyt kaikkiin varokeinoihin, jotka olivat tarpeellisia monien vaikeuksien saartaman yrityksen onnistumiseksi. Hänen suunnitelmansa oli tällainen:
Nuo kaksi louisdoria hän käyttäisi vuokratakseen kahden hevosen vetämät ajopelit Saint Denis'n etukaupungista. Niiden piti olla valmiina hänen käytettävikseen sinä päivänä, jolloin hän niitä vaatisi.
Sitäpaitsi oli Gilbert ottamansa kolmen tai neljän päivän loman aikana tutkinut Pariisin ympäristöä. Näillä samoiluillaan hän oli tullut pieneen kaupunkiin Soissonnais'ssa, joka sijaitsi kahdeksantoista penikulman päässä Pariisista ja oli suuren metsän ympäröimä.
Tämä pikkukaupunki oli Villers-Cotterets. Siellä hän oli mennyt suoraa päätä paikan ainoan notaarion luo, jota nimitettiin mestari Niquet'ksi.
Gilbert oli esitellyt itsensä notaariolle ylhäisen herran pehtoorin poikana. Tämä ylhäinen herra tunsi suurta hyväntahtoisuutta erään alustalaisvaimon poikaa kohtaan ja oli senvuoksi antanut Gilbertin toimeksi tiedustella lapselle imettäjää.
Todennäköisesti aatelisherran anteliaisuus ei rajoittuisi imetyskuukausiin, vaan senlisäksi hän sijoittaisi mestari Niquet'n talteen määrätyn rahasumman lasta varten.
Silloin hra Niquet, jolla itsellään oli kolme reipasta poikaa, oli neuvonut häntä penikulman päässä Villers-Cotteretsista sijaitsevaan Haramontin kylään poikiensa entisen imettäjän tyttären luo, joka mentyään lailliseen avioliittoon nyt jatkoi äitimuorinsa ammattia.
Tämän kunnon naisen nimi oli Madeleine Pitou, ja hänellä oli jo neljänvuotias, kaikista merkeistä päättäen aivan terve poika. Sitäpaitsi oli hän juuri synnyttänyt uudestaan, ja oli siis Gilbertin käytettävänä, milloin tämä vain tahtoisi tuoda tai lähettää mainitun imetyslapsen.
Kaiken tämän järjestettyään aina täsmällinen Gilbert oli palanutPariisiin kahta tuntia ennen pyytämänsä loman päättymistä.
Nyt kysyttäneen, miksi Gilbert oli valinnut Villers-Cotteretsin pikkukaupungin mieluummin kuin jonkun toisen.
Tässä asiassa, kuten monessa muussa, Gilbert oli saanut vaikutusta Rousseaulta. Rousseau oli eräänä päivänä puhunut Villers-Cotteretsin metsästä, jossa oli mitä rehoittavin kasvullisuus, ja maininnut kolme tai neljä tuon metsän helmaan kätkettyä kylää, jotka muistuttivat tuuhean puun lehvien keskelle rakennettuja linnunpesiä.
Oli siis mahdotonta, että Gilbertin lapsi voitaisiin löytää näistä kylistä.
Varsinkin Haramont oli tehnyt valtavan vaikutuksen Rousseaun mieleen, jopa siihen määrin, että ihmisvihaaja, yksinäisyyden rakastaja, erakko, oli tuontuostakin huudahdellut:
— Haramont on maailman ääri, Haramont on erämaa; siellä voi elää ja kuolla kuin lintu, joka eläessään istuu oksallaan ja kuoltuaan lepää lehvän alla!
Gilbert oli vielä kuullut filosofin kuvailevan perhe-elämää eräässä sen olkikattoisista majoista ja esittävän niillä hehkuvilla piirteillä, joilla hän osasi elävöittää luonnon, kaikki yksityiskohdat, imettävän äidin hymystä vuohen määkinään, vaatimattoman kaalikeiton ruokahalua kiihoittavasta höyrystä karhunmaarain-pensasten ja punasinervän kanervan tuoksuun asti.
"Minä menen sinne", tuumi Gilbert; "lapseni kasvaa noiden puiden siimeksessä, joiden alla opettajani on hengähdellyt toiveitaan ja huokauksiansa". Päähänpisto oli Gilbertille peruuttamaton laki, varsinkin kun päähänpisto esiintyi siveellisen välttämättömyyden varjolla.
Hänen ilonsa oli siis suuri, kun hra Niquet tuli hänen toivomuksensa avuksi mainitsemalla Haramontin kylänä, joka täydellisesti sopi hänen tarkoituksiinsa.
Pariisiin palatessaan Gilbert oli huolehtinut vaunuista. Ne eivät tosin olleet komeat, mutta ne olivat vankat, ja muuta ei tarvittu. Hevoset olivat jäntterää percheläistä rotua; kyytimies raskasruuminen tallilöntys. Mutta tähdellisintä Gilbertille oli saavuttaa päämääränsä ja ennen kaikkea välttää uteliaisuuden herättämistä.
Hänen juttunsa ei muuten synnyttänyt mitään epäluuloa mestari Niquet'n mielessä. Uusissa pukimissaan Gilbert näytti kyllin komealta, jotta häntä voitiin pitää jonkun suuren kartanon pehtoorin poikana tai myöskin jonkun herttuan tai päärin valepukuisena kamaripalvelijana.
Kyytimiehessäkään hänen ehdotuksensa ei aiheuttanut mitään epäilystä; siihen aikaan alempi kansa suhtautui luottamuksella ylhäisempiin; silloin vastaanotettiin raha kiitollisesti ja mitään kysymyksiä tekemättä.
Sitäpaitsi oli kaksi louisdoria silloin samanarvoiset kuin neljä meidän päivinämme, ja kyllähän nykyisin neljä louisdoria kernaasti ansaitaan.
Ajuri lupasi siis asettaa ajopelinsä Gilbertin käytettäväksi, kunhan vain saisi kahta tuntia aikaisemmin siitä tiedon.
Tällä yrityksellä oli nuorelle miehelle kaikki ne viehäkkeet, mitkä runoilijain mielikuvitus ja ajattelijain mietiskely, nuo kaksi perin erilaisesti puettua hengetärtä, lainaavat kauneille asioille ja hyville päätöksille. Ryöstää lapsi julmalta äidiltä, toisin sanoen kylvää vihollisleiriin häpeätä ja surua, sitten muuttaen muotoaan astua mökkiin sellaisten kunnon maalaisten luo, joita Rousseau oli kuvaillut, ja laskea lapsen kehtoon melkoinen rahasumma, joutua näiden köyhien ihmisten silmissä suojelusenkeliksi ja esiintyä suurena henkilönä, tuossa kaikessa oli enemmänkin kuin tarvittiin ylpeyden, kiukun, lähimmäisenrakkauden ja kostonhimon tyydytykseksi.
Kohtalokas päivä saapui vihdoin. Se seurasi kymmentä muuta päivää, jotka Gilbert oli viettänyt äärimmäisessä levottomuudessa, ja kymmentä yötä, joina hän ei ollut saanut unta silmiinsä. Ankarasta pakkasesta huolimatta hän piti maatessaan ikkunaa avoinna, ja jokainen Andréen tai Filipin liike vaikutti hänen korvaansa kuin kellonnuorasta vetävä käsi kelloon.
Tuona päivänä hän näki Filipin ja Andréen haastelemassa takkavalkean ääressä. Hän oli nähnyt palvelijattaren kiireellisesti lähtevän Versaillesiin ja unohtavan sulkea kaihtimet Hän juoksi heti valmistamaan kyytimiestään ja viipyi tallin edessä koko sen ajan, mikä kului hevosten valjastamiseen, pureskellen sormiaan ja polkien jalallaan maata kärsimättömyyttään hillitäksensä. Vihdoin nousi ajuri toisen hevosen selkään ja Gilbert vaunuihin, jotka hän pysähdytti pienen aution kadun kulmaan kauppahallien lähettyville.
Sitten hän palasi Rousseaun luo, kirjoitti jäähyväiskirjeen ystävälliselle filosofille, liittäen kiitoksia Teresialle ja ilmoittaen, että pieni perintö kutsui häntä etelään; kuitenkin lupasi hän palata… Kaikki tämä ilman lähempiä selityksiä. Rahat taskussa ja pitkä puukko hihassaan aikoi hän sitten laskeutua alas vesikourua pitkin, mutta eräs ajatus pidätti hänet.
— Lumi!… Gilbert oli kolme päivää ollut niin syviin ajatuksiin vaipuneena, ettei ollut tullut tätä seikkaa huomanneeksi… Lumella nähtäisiin hänen jälkensä… Nämä jäljet päättyisivät Rousseaun asunnon seinämälle, Filip ja Andrée epäilemättä etsityttäisivät, ja kun Gilbertin häviäminen sattuisi yhteen lapsenryöstön kanssa, niin koko salaisuus tulisi ilmi.
Oli siis välttämättömästi kierrettävä Coq Héron-kadun kautta ja pujahdettava sisään puutarhaportista, jota varten Gilbert kuukausi sitten oli hankkinut itselleen kaksoisavaimen. Tältä portilta kulki pieni kovaksi tallattu polku, jolle hänen jalkansa siis eivät jättäisi jälkiä.
Hän ei viivytellyt hetkeäkään ja saapui juuri silloin, kun vaunut, jotka toivat tohtori Louis'n, seisahtuivat pienen talon pääportin eteen.
Gilbert avasi varovaisesti pienen portin, ei nähnyt ketään ja kätkeytyi paviljongin kulmaan lähelle kasvihuonetta.
Se oli kauhea yö. Hän kuuli kaiken, kärsimyksen aiheuttaman voihkinan, jopa hänelle syntyneen pojan ensimäiset uikutuksetkin. Siinä nojatessaan kylmää kiviseinää vasten hän, itse sitä tuntematta, peittyi lumella, joka paksuna ja tiheänä putoili tummalta taivaalta. Hänen sydämensä sykki rajusti veitsen vartta vasten, kun hän sitä epätoivoisesti puristi povelleen. Tuijottava silmä oli verenvärinen ja hehkuva.
Vihdoin lähti lääkäri talosta; vihdoin vaihtoi Filip muutamia jäähyväissanoja tämän kanssa.
Silloin läheni Gilbert sälekaihdinta, polkien jälkiä lumeen, johon hän vajosi nilkkaa myöten. Hän näki Andréen vuoteeseensa nukahtaneena ja Margueriten nukkuvan nojatuolissa; mutta tähystellessään lasta hän ei nähnyt sitä äidin vieressä. Hän käsitti silloin asianlaidan, kiirehti ulkoportaille, avasi oven aiheuttaen melua, joka häntä säikähdytti, ja tunkeutui vuoteelle, joka ennen oli kuulunut Nicolelle. Hapuillen lasta hän sattui jääkylmillä sormillaan koskettamaan sen kasvoja, jolloin poloinen päästi Andréen kuulemat tuskanhuudot.
Sitten hän kääri vastasyntyneen villapeitteeseen, ja jätti oven raolleen jälkeensä, jotta ei aiheuttaisi uutta vaarallista melua.
Minuuttia myöhemmin hän oli puutarhan kautta päässyt kadulle, juoksi vaunujaan vastaan, karkoitti nukkuneen kyytimiehen kuomusta ja sulki nahkaverhot, sillävälin kun mies nousi jälleen hevosen selkään.
— Saat puoli louisdoria itsellesi, — sanoi hän, — jos neljännestunnissa ehdimme tulliportin toiselle puolen.
Hevoset, jotka olivat jääkengässä, lähtivät laukkaamaan.
59.
Pitoun perhe.
Tiellä kaikki säikähdytti Gilbertiä: hänen omiansa seuraavien tai vastaan tulevien ajopelien ratina, tuulen, valitteleva suhina lehdettömissä puissa, kaikki tuntui hänestä järjestyneeltä takaa-ajolta tai niiden henkilöiden huudoilta, joilta lapsi oli riistetty.
Kuitenkaan ei häntä mikään uhannut, Kyytimies täytti rehellisesti tehtävänsä ja kaksivaljakko saapui höyryävänä Dammartiniin Gilbertin määräämällä hetkellä, siis ennen päivän ensi kajastusta.
Gilbert maksoi luvatun puoli louisdoria, vaihtoi hevosia ja kyytimiestä ja jatkoi matkaansa. Sen koko alkupuoliskolla peitteeseen huolellisesti kääritty ja Gilbertin oman ruumiin suojaama lapsi ei ollut kärsinyt pakkasesta eikä kertaakaan kirahtanut. Heti kun päivä valkeni ja maaseutu alkoi kaukaa häämöittää, Gilbert tunsi rohkeutensa kasvavan, ja jottei lapsen nyt tuon tuostakin päästelemiä parahduksia kuultaisi, hän alkoi loilottaa jotakin niistä ikuisista viisuista, joita hänen oli ollut tapana laulaa Taverneyssä eräretkiltä palatessaan.
Vaununakselin ja kannatushihnojen kitinä, ajopelien rautaosien räminä ja hevosten kulkuset säestivät kamalasti hänen lauluaan, ja tätä melua kyytimies vielä lisäsi sekoittamalla Gilbertin rallatukseen muutamia säkeitä varsin kapinallisesta bourbonnaisesta.
Niinpä tämä toinen kyytimies ei aavistanutkaan, että Gilbertillä oli vaunuissa lapsi mukanansa. Hän pysähdytti hevosensa kappaleen matkaa tällä puolen Villers-Cotteretsin, sai sovitun kyytimaksun sekä kuuden livren hopeakolikon juomarahoiksi, ja ottaen taakkansa huolellisesti peitteen poimuihin kätkettynä Gilbert kajahdutti laulunsa mahdollisimman äänekkääksi; riensi tiehensä, harppasi ojan yli ja hävisi lehtien peittämälle polulle, joka kääntyen vasemmalle maantiestä kiemurteli alaspäin Haramontin kylää kohti.
Ilma oli käynyt viileämmäksi. Lumituisku oli jokunen tunti sitten lakannut; maa oli jäässä ja täynnä pitkävarpuisia ja taajaokaisia orjantappuroita. Yläpuolella kohosivat lehdettöminä ja synkkinä metsän puut, joiden oksien valitse vielä usvaisen taivaan himmeä sini väikkyi.
Raikas ilma, tammimetsän tuoksuvat huurut, oksien päistä riippuvat jäähelmet, häiritsemätön vapaus, kaikki tämä runollisuus vaikutti voimakkaasti nuoren miehen mielikuvitukseen.
Hän kulki ripein ja ylpein askelin pientä rotkotietä, horjumatta ja eksymättä, oppaanaan kylän kellotapuli, joka näkyi puuryhmien lomitse, ja uuninpiipuista nouseva, harmahtavan oksaverkon välitse siintävä savu. Tuskin puoli tuntia kuljettuaan hän hyppäsi muratin ja kellastuneen krassin päärmäämän puron yli ja pyysi ensimäisen hökkelin luo päästyään muutamia työmiehenlapsia näyttämään hänelle tien Madeleine Pitoun asunnolle.
Mykkinä ja tarkkaavaisina, kuitenkaan muiden maalaisten tapaan hölmistymättä, nämä heti nousivat ja katsahtaen muukalaista silmiin veivät hänet, toisiaan kädestä pitäen, jokseenkin isolle ja siistinnäköiselle töllille. Se sijaitsi puron partaalla, joka luikerteli useimpien muidenkin kylän majojen ohitse.
Tämä puro vieritteli kirkasta ja sataneen lumen sulamisesta hiukan paisunutta vettään. Puusilta eli oikeammin vain paksu lankku yhdisti tien tupaan johtaviin maaportaisiin.
Yksi Gilbertiä opastavista lapsista ilmaisi päännyökkäyksellä, ettäMadeleine Pitou asui siellä.
— Tuollako? — toisti Gilbert.
Lapsi painoi leuan rintaansa vasten virkkamatta sanaakaan.
— Madeleine Pitouko? — kysyi Gilbert häneltä vielä kerran.
Ja kun tämä oli toistanut mykän myöntämisensä, Gilbert astui pienen sillan yli mökin ovelle, sillävälin kun lapset, jotka taasen olivat tarttuneet toisiaan kädestä, töllistelivät silmät suurina nähdäkseen, mitä asiaa tuolla komealla ruskeatakkisella, solkikenkiin puetulla herrasmiehellä oli Madeleinelle.
Muita eläviä olentoja kuin nämä lapset Gilbert ei vielä ollut kylässä tavannutkaan. Haramont oli todellakin hänen etsimänsä ja ikävöimänsä erämaa.
Heti kun ovi oli auennut, kohtasi Gilbertin katseita näky, joka olisi viehättänyt ketä tahansa, saati sitten filosofian oppilasta.
Roteva maalaisvaimo imetti muutaman kuukauden vanhaa kaunista lasta, ja hänen eteensä polvistuneena toinen lapsi, ripeä neli- tai viisivuotias poika, luki ääneensä rukousta.
Uunin loukossa lähellä ikkunaa tai pikemmin seinään hakattua lasiruudulla varustettua aukkoa istui toinen viiden tai kuudenneljättä vuoden ikäinen maalaisvaimo kehräämässä pellavaa, rukki oikealla puolellaan ja jalat puujakkaralla, jolla kaunis, lihava villakoira lepäsi.
Huomatessaan Gilbertin koira haukahti varsin ystävällisesti ja kohteliaasti, juuri parahiksi todistaakseen valppauttaan. Rukoileva lapsi kääntyi, keskeyttäen isämeitänsä lauseen, ja molemmat naiset huudahtivat puolittain kummastuksesta, puolittain ilosta.
Gilbert aloitti hymyilemällä imettäjälle.
— Hyvää huomenta, matami Madeleine, — tervehti hän.Talonpoikaisnainen hypähti ylös.
— Herra tietää minun nimeni? — virkkoi hän.
— Kuten näette; mutta älkää antako häiritä työtänne Kah, yhden imetettävän asemesta saatte kaksi!
Ja hän laski maalaislapsen kömpelösti veistettyyn kätkyeeseen mukanaan tuomansa hennon kaupunkilaistaimen.
— Oi, kuinka se on herttainen! — huudahti kehräävä vaimo.
— On tosiaan, sisar Angélique, hyvin herttainen, — sanoi Madeleine.
— Matami tuolla on teidän sisarenne? — kysyi Gilbert osoittaen kehrääjätärtä.
— Oikeastaan natoni, monsieur, — vastasi Madeleine, — hän on mieheni sisar.
— Niin, tätini, täti Gélique, — mutisi tenori-äänellään pieni poika, joka nousematta ylös yhtyi keskusteluun.
— Hiljaa, Arge, hiljaa, — torui äiti; — sinä keskeytät herraa.
— Sanottavani on hyvin yksinkertaista, hyvä matami. Tämä lapsi on erään vuokraajan poika isäntäni tiluksilta… hävinneen vuokraajan… Isäntäni, joka on lapsen kummi, tahtoo, että hänet kasvatettaisiin maaseudulla kunnon työmieheksi… terveeksi… ja hyvissä tavoissa… Tahdotteko ottaa tämän lapsen huostaanne?
— Mutta, monsieur…
— Se syntyi eilen, eikä sillä vielä ole ollut imettäjää, — keskeytti Gilbert. — Se on muuten sama lapsi, josta Villers-Cotteretsin notaario, hra Niquet, teille varmaankin on kertonut.
Madeleine otti heti lapsen ja tarjosi sille rintaa niin auliisti ja kerkeästi, että se syvästi liikutti Gilbertiä.
— Minua ei ole petetty, — sanoi hän; — te olette kelpo vaimo. Isäntäni nimessä jätän siis lapsen teidän huostaanne. Näen, että se täällä elää onnellisena, ja toivon sen tähän majaan tuovan runsaasti onnea vastalahjana siitä, mitä se täältä saa. Paljonko olette ottanut kuussa Villers-Cotteretsin notaarion, herra Niquet'n lapsista?
— Kaksitoista livreä, monsieur; mutta hra Niquet on rikas ja lisäsi silloin tällöin jonkun livren sokerista ja hoidosta.
— Äiti Madeleine, — virkkoi Gilbert ylpeästi, — tästä lapsesta maksetaan teille kaksikymmentä livreä kuussa, mikä tekee kaksisataaneljäkymmentä livreä vuodessa.
— Jessus! — huudahti Madeleine. — Paljon kiitoksia, monsieur.
— Tässä on ensimäisestä vuodesta, — jatkoi Gilbert, asettaen pöydälle riviin kymmenen kiiltävää louisdoria, jotka saivat molempain naisten silmät kummastuksesta suurenemaan ja joita kohti pieni Ange Pitou kuroitti riistävän kätensä.
— Mutta, monsieur, jos lapsi ei elä? — huomautti imettäjä arasti.
— Se olisi suuri onnettomuus, ja sitä onnettomuutta ei tapahdu, — virkkoi Gilbert; — imettäjän palkasta on siis sovittu, oletteko tyytyväinen?
— Oi kyllä, hyvä herra!
— Käykäämme siis järjestämään seuraavien vuosien hoitopalkkio.
— Jääkö lapsi meille?
— Luultavasti.
— Siinä tapauksessa, monsieur, me siis tulemme hänen vanhemmikseen?Gilbert kalpeni.
— Niin, — sanoi hän tukehtuneella äänellä.
— Onko pienokainen siis aivan hyljätty raukka, monsieur? Gilbert ei ollut odottanut tätä mielenliikutusta eikä näitä kysymyksiä. Hän reipastausi kuitenkin.
— En ole sanonut teille kaikkea, — lisäsi hän; — isäparka kuoli surusta.
Molemmat naiset panivat kätensä ristiin osaaottavin ilmein.
— Entä äiti? — kysyi Angélique.
— Oh, äiti… äiti, — vastasi Gilbert raskaasti hengähtäen… — hän ei voinut tulla kysymykseen lapsen syntymän jälkeen enempää kuin ennen syntymääkään.
Näin pitkälle oli ehditty keskustelussa, kun isä Pitou tyynen ja iloisen näköisenä palasi pelloilta. Hän oli noita yksinkertaisia ja rehellisiä, lempeitä ja terveyttä uhkuvia henkilöitä, jollaisia Greuze on esittänyt oivallisissa maalauksissaan.
Muutamilla sanoilla selitettiin hänelle asia. Sitäpaitsi vaati itserakkaus häntä ymmärtämään kaiken, varsinkin sen, mitä hän ei ymmärtänyt…
Gilbert ilmoitti, että lapsen elatuksesta maksettaisiin siihen asti, kun se oli varttunut mieheksi ja kykeni ansaitsemaan leipänsä aivoillaan tai kättensä työllä.
— Olkoon niin, — sanoi Pitou; — luulen, että rakastamme tätä lapsukaista, sillä se on herttainen.
— Hänkin, — sanoivat Angélique ja Madeleine, — on samaa mieltä kuin me!
— Tehkää siis hyvin ja tulkaa kanssani mestari Niquet'n luo; minä talletan hänelle tarvittavat rahat, jotta olette tyytyväiset ja lapsi tulee onnelliseksi.
— Heti, monsieur, — vastasi isä Pitou, nousten tuoliltaan.
Silloin Gilbert sanoi hyvästi kunnon naisille ja lähestyi kätkyttä, johon oli asettanut vastasyntyneen talon oman lapsen kustannuksella. Hän kumartui synkkänä kehdon yli ja katsellen ensi kertaa poikansa kasvoja huomasi, että lapsi oli Andréen näköinen.
Tämä huomio särki hänen sydämensä; hänen täytyi painaa kynnet ihoonsa pidättääkseen kyyneleen, jonka hänen haavoitetusta sydämestänsä tuska kuohahdutti silmäluomelle. Hän painoi ujon, melkeinpä pelokkaan suudelman vastasyntyneen tuoreelle poskelle ja peräytyi horjuen.
Isä Pitou seisoi jo kynnyksellä, raudoitettu sauva kädessään ja pyhänuttu riippuen hartioilla.
Gilbert antoi puoli louisdoria jaloissaan ryömivälle Ange Pitoulle, ja molemmat naiset pyysivät maalaisille ominaiseen liikuttavan tuttavalliseen tapaan, että saisivat kunnian syleillä vierasta.
Niin suuri mielenliikutus oli vallannut tämän kahdeksantoistavuotiaan isän, että hän oli vähällä siitä nääntyä. Kalpeana ja kiihtyneenä hän alkoi joutua päästään pyörälle.
— Lähtekäämme, — virkkoi hän Pitoulle.
— Niinkuin tahdotte, monsieur, — vastasi talonpoika kääntyen tielle.
Ja he lähtivät todellakin. Mutta äkkiä Madeleine huusi ovelta:
— Monsieur, monsieur!
— Mikä on? — kysyi Gilbert.
— Hänen nimensä, nimensä! Miksi tahdotte häntä puhuteltavan?
— Hänen nimensä on Gilbert! vastasi nuorukainen miehekkään ylpeästi.
60.
Lähtö.
Notaarion luona järjestettiin asia pian. Gilbert talletti omaan nimeensä muutamaa sataa vaille kaksikymmentätuhatta livreä lapsen elatuskustannuksia ja kasvatusta varten sekä hankkiakseen hänelle pienen maanviljelyksen hänen miehuuden ikään päästyään. Gilbert osoitti hoitoon, ravintoon ja vaatteisiin viiden sadan livren vuosierän viidentoista vuoden kuluessa ja päätti, että loput rahoista käytettäisiin työpajan tai maapalstan ostoon tai kasvatin toimeentulon turvaamiseksi jollakin muulla tavalla.
Täten ajateltuaan lasta Gilbert ajatteli myöskin sen kasvatusvanhempia. Hän tahtoi, että lapsi antaisi kahdeksantoistavuotiaaksi tultuaan kaksituhattaneljäsataa livreä Pitoun perheelle. Siihen asti oli hra Niquet'n suoritettava ainoastaan nuo viidensadan livren vuosimaksut. Rahojen korot saisi hra Niquet käyttää omien vaivojensa palkkioksi.
Gilbert antoi Niquet'n kirjoittaa itselleen laillisen kuitin rahoista ja otti Pitoulta kirjallisen tunnustuksen siitä, että tämä oli saanut lapsen huostaansa. Kun Pitou oli todistanut Niquet'n nimikirjoituksen rahasummaan nähden ja Niquet Pitoun nimikirjoituksen hänen antamassaan tunnustuksessa, Gilbert oli valmis lähtemään kello kahdeltatoista, jättäen Niquet'n ihmettelemään tätä viisasta harkitsevaisuutta ja Pitoun riemuitsemaan nopeasti saavutetusta onnestaan.
Haramontin kylän rajalla tuntui Gilbertistä kuin hän eroaisi kaikesta maailmasta. Millään seikalla ei enää ollut hänelle merkitystä, mikään ei herättänyt hänessä toivomuksia. Hän oli nyt luopunut nuorukaisen huolettomasta elämästä ja tehnyt jotakin, mikä kuului niihin vakaviin asioihin, joita ihmiset ehkä nimittäisivät rikokseksi ja jotka Jumala saattaisi ankarasti rangaista.
Luottaen omaan arvostelukykyynsä ja omiin voimiinsa Gilbert oli kuitenkin kyllin rohkea riuhtautuakseen irti häntä kappaleen matkaa seuranneesta mestari Niquet'stä, jossa oli herännyt häntä kohtaan harras ystävyys ja joka kiusasi häntä tuhansilla viettelevillä ehdotuksilla.
Mutta mieli on oikullinen, ihmisluonto on heikkouksien alainen. Mitä lujempi tahto, mitä enemmän luontaista kimmoisuutta ihmisellä on, sitä nopeammin hän, ryhdyttyään yrityksiään toimeenpanemaan, mittaa välimatkan, joka hänet jo eroittaa ensi askeleestaan. Silloin rohkeimmatkin käyvät levottomiksi, silloin he Caesarin tapaan huudahtavat: "Teinköhän oikein kulkiessani Rubiconin yli?"
Metsän syrjään päästyään Gilbert vielä kerran katsahti näreikön punerviin latvoihin, jotka kätkivät häneltä koko Haramontin kylän paitsi kellotapulia. Tämä hurmaava onnen ja rauhan kuva vaivutti hänet kaihoisiin ja suloisiin unelmiin.
"Mikä hullu olenkaan!" tuumi hän. "Mihin menen? Eikö Jumala taivaansa korkeudessa vihastuneena käännä kasvojaan minusta? Kah, olen saanut ajatuksen päähäni, sattuma on auttanut minua sen toteuttamisessa; mies, jonka Jumala oli lähettänyt tekemäni pahan aiheuttajaksi, on suostunut tuon pahan korjaamaan, ja omistan melkoisen rahasumman ja lapseni! Näinpä kymmenellätuhannella livrellä — varaten kymmenentuhatta lapselleni — voin täällä elää onnellisena maanviljelijänä näiden kunnon talonpoikain parissa, tämän ihanan ja hedelmällisen luonnon helmassa. Voin iäksi hautautua hempeään onneen, tehdä työtä ja mietiskellä, unohtaa maailman ja jäädä siltä unhoon. Voin itse — mikä ääretön onni! — kasvattaa lapseni ja täten nauttia työstäni. Miksei? Eivätkö nämä onnelliset sattumat ole entisten kärsimysteni korvaus? Ah niin, minä voin elää tällä tavoin; minä voin jakaa osani tämän lapsen kanssa, joka sitäpaitsi, kun sen itse kasvattaisin, tuottaisi minulle takaisin ne rahat, jotka nyt joutuvat vieraisiin käsiin. Minä voin tunnustaa hra Niquet'lle, että olen lapsen isä, minä voin tuon kaiken!"
Ja hänen sydämensä täyttyi vähitellen sanomattomasta ilosta ja sellaisesta toivosta, jota hän ei vielä koskaan, ei edes unelmiensa hymyilevimmissä harhakuvissa ollut tuntenut. Mutta äkkiä mato, joka oli kätkettynä tämän kauniin hedelmän sydämeen, heräsi ja nosti esille kauhean päänsä: se oli tunnontuska, häpeä, onnettomuus.
"Ei, minä en voi", ajatteli Gilbert kalveten. "Minä varastin lapsen tuolta naiselta, kuten varastin hänen kunniansa… Minä varastin rahat tuolta mieheltä käyttääkseni niitä hairahduksen korjaamiseen, niinkuin sanoin. Minulla ei siis enää ole oikeutta pitää lasta, koska toinenkaan ei saa sitä omistaa. Tämä lapsi kuuluu meille molemmille yhteisesti tai ei kellekään."
Ja näine mietteineen, jotka vihloivat kuin tikarin pisto, Gilbert nousi epätoivossa. Hänen kasvonsa ilmaisivat silloin mitä synkintä ja vimmaisinta intohimoa.
"Tapahtukoon niin!" sanoi hän. "Minä jään onnettomaksi, minä kärsin, minä luovun kaikista ja kaikesta. Mutta niinkuin minun olisi tullut jakaa hyvä kanssasi, tahdon nyt jakaa pahan. Perintönäni on tästälähin kosto ja onnettomuus. Älä pelkää, Andrée, minä ja'an kaiken uskollisesti kanssasi!"
Hän kääntyi oikealle, ja kun hetkisen mietittyään oli löytänyt suunnan, tunkeutui metsään, jossa vaelsi koko päivän, pyrkien Normandiaa kohti. Sinne saapuakseen hän oli laskenut tarvitsevansa neljä päivämatkaa. Hänellä oli jälellä yhdeksän livreä ja muutama sou. Hänen pukunsa oli siisti, kasvojen ilme tyyni ja vakava. Kirja kainalossa hän hyvin muistutti kotiin palavaa ylioppilasta jostakin paremmasta perheestä.
Hän otti tavakseen kulkea öisin kauneilla teillä ja nukkua päivisin niityillä päivänpaisteessa. Vain kaksi kertaa kylmä viima vaivasi häntä niin paljon, että hänen täytyi poiketa mökkiin, jossa hän tuolilla uunin edessä vaipui niin sikeään ja makeaan uneen, että ei huomannutkaan yön tuloa.
Hänellä oli aina joku veruke valmiina, joku määräpaikka mainittavana.
— Olen menossa setäni luo Roueniin ja tulen Villers-Cotteretsista — sanoi hän. — Nuori kun olen, tahdoin huvikseni tehdä matkani jalkaisin.
Talonpojat eivät häntä ollenkaan epäilleet; kirja herätti siihen aikaan vielä kunnioitusta. Jos Gilbert näki epäuskon varjon häilähtävänkin jonkun puristuneilla huulilla, hän ryhtyi puhumaan pappisseminaarista, johon toimensa häntä kutsui. Tämä hälvensi kokonaan kaikki epäsuotuisat ajatukset.
Näin kului kahdeksan päivää, jotka Gilbert eli talonpojan tavoin, kuluttaen kymmenen souta päivässä ja vaeltaen kymmenen tunnin matkan. Hän saapui vihdoin Roueniin, ja täällä hänen ei enää tarvinnut kysellä eikä etsiä tietä.
Kirja, joka hänellä oli kainalossaan, oli Uusi Héloise korukansissa. Rousseau oli hänelle tuon kappaleen lahjoittanut ja kirjoittanut hänen nimensä alkulehdelle.
Gilbert, jolla oli enää vain neljä livreä ja kymmenen souta jälellä, repäisi irti tämän lehden, pani sen huolellisesti talteen ja myi teoksen kirjakauppiaalle, joka siitä suoritti kolme livreä.
Tällä tavoin onnistui nuoren miehen kolmea päivää myöhemmin päästä Havren lähettyville, ja auringon laskiessa hänen silmänsä eroittivat meren.
Hänen kenkänsä olivat huonossa kunnossa herrasmiehen käytettäviksi, joka päivisin upeili silkkisukissa kaupungilla käydessään; mutta Gilbert keksi vieläkin keinon. Hän myi silkkisukkansa tai oikeammin vaihtoi ne kestävyydeltään moitteettomaan kenkäpariin. Siroudesta ei voinut paljoa puhua.
Viimeisen yönsä hän vietti Harfleurissa, maksaen yösijasta ja ravinnosta kuusitoista souta. Täällä hän ensi kertaa eläissään söi ostereita.
"Rikkaan miehen ateria köyhimmälle ihmisistä", ajatteli hän; "varsin totta on Rousseaun väite, että Jumala ei ole koskaan luonut muuta kuin hyvää, jotavastoin ihmiset luovat pahan".
Kello kymmenen joulukuun 13. päivän aamuna Gilbert saapui Havreen, keksien ensi silmäyksellään Adonis laivan, komean kolmensadan tonnin prikin, joka keinuili satamassa.
Satama oli tyhjä ihmisistä. Gilbert rohkaisi itsensä ja astui porrassiltaa ylös. Laivapoika tuli häntä vastaan, kysyen mitä hän haki.
— Missä on kapteeni? — sanoi Gilbert.
Laivapoika viittasi välikannelle, ja pian sen jälkeen kuultiin äänen alhaalta huutavan:
— Antaa hänen tulla tänne.
Gilbert astui alas. Hänet vietiin pieneen mahonkiseinäiseen hyttiin, joka oli mitä vaatimattomimmin kalustettu. Noin kolmikymmenvuotias kalpea, jäntevä mies, jolla oli eloisa ja levoton katse, istui lukemassa sanomalehteä. Pöytä, jolla se lepäsi hänen edessään, oli mahonkipuusta kuten seinälaudatkin.
— Mitä monsieur tahtoo? — virkkoi hän Gilbertille. Gilbert antoi kapteenille merkin, että tämä lähettäisi laivapojan pois, ja poika lähti todellakin.
— Oletteko te Adonis-laivan kapteeni, monsieur? — kysyi Gilbert sitten.
— Olen, monsieur.
— Siis on tämä paperi osoitettu teille.
Hän ojensi Balsamon kirjeen kapteenille. Tuskin oli tämä vilkaissut käsialaan, kun hän nousi ja kiirehti sanomaan Gilbertille mitä ystävällisimmin hymyillen:
— Vai niin, vai tekin?… Niin nuorena? Hyvä, hyvä! Gilbert ainoastaan kumarsi.
— Mihin aiotte? — kysyi kapteeni.
— Amerikaan.
— Ja lähdette…?
— Samalla kertaa kuin tekin.
— Hyvä. Siis kahdeksan päivän päästä.
— Mutta mitä puuhailen kaiken tämän ajan, kapteeni?
— Onko teillä passia?
— Ei.
— Sitten palaatte vielä illalla laivaan, kuljeskeltuanne päiväkauden kaupungin ulkopuolella, esimerkiksi Sainte-Adressessa. Älkää puhutelko ketään.
— Mutta minun täytyy syödä; minulla ei ole rahaa.
— Käytte siis täällä päivällisellä, ja syötte illallisen myöskin täällä.
— Entä sitten?
— Kerran oikein laivaan tultuanne, ette enää palaa maalle; te pysytte täällä kätkössä; te lähdette täältä näkemättä jälleen taivasta… Päästyänne merelle kahdenkymmenen penikulman päähän rannasta, saatte vapautta niin paljon kuin haluatte.
— Hyvä.
— Toimittakaa siis tänään kaikki, mitä teillä vielä on tehtävää.
— Minun on kirjoitettava kirje.
— Kirjoittakaa se…
— Missä?
— Tällä pöydällä… Tässä on kynä, mustetta ja paperia. Postikonttori on etukaupungissa, ja laivapoika saa saattaa teidät sinne.
— Kiitos, kapteeni!
Jäätyään yksikseen Gilbert kirjoitti lyhyen kirjeen näin kuuluvalla päällekirjoituksella: "Neiti Andrée de Taverney; Pariisi, Rue Coq-Héron n:o 9, ensimäinen pääportti Plâtrière-kadulta käsin."
Sitten pisti hän kirjeen taskuunsa, söi mitä kapteeni itse hänelle tarjosi, ja lähti laivapojan opastamana postikonttoriin, mihin kirje jätettiin.
Kaiken päivää Gilbert katseli merta rantakallioilta. Yön tullen hän palasi. Kapteeni piti hänen saapumistaan varalta ja toimitti hänet laivaan.
61.
Gilbertin viimeiset jäähyväiset.
Filip oli viettänyt kauhean yön. Nuo jäljet lumessa ilmaisivat päivänselvästi, että joku oli hiipinyt huoneeseen lasta anastamaan; mutta ketä hän syyttäisi? Mitään muuta merkkiä ei ollut, ei mitään sellaista, joka olisi antanut hänen aavistuksilleen määrätyn summan.
Hän tunsi isänsä liian hyvin ollakseen epäilemättä hänen osallisuuttaan tähän asiaan. Hra de Taverney luuli Ludvig XV:ttä lapsen isäksi; hänestä täytyi olla hyvin tärkeätä säilyttää tämä elävä todistus kuninkaan uskottomuudesta rouva Dubarrytä kohtaan. Samoin parooni epäilemättä otaksui, että Andrée ennemmin tai myöhemmin pääsisi jälleen suosioon ja että hän silloin varsin kalliista ostaisi vastaisen onnensa tärkeimmän valtin.
Nämä mietteet, jotka perustuivat aivan äskettäin ilmaantuneeseen piirteeseen isän luonteessa, lohduttivat hiukan Filipiä, sillä hän piti mahdollisena hankkia lapsi takaisin, kun ryöstäjät olivat tunnetut.
Hän piti siis varalla tohtori Louis'n tuloa kello kahdeksalta aamulla, ja kulkien hänen kanssaan edestakaisin kadulla kertoi hänelle yön kauhean tapauksen.
Lääkäri oli hyvä neuvonantaja, hän tarkasti jäljet puutarhassa, ja hetkisen mietittyään tuli samaan johtopäätökseen kuin Filip.
— Tunnen paroonin kyllin hyvin, — sanoi häh, — uskoakseni hänen kykenevän tähän häijyyn tekoon. Mutta eikö voisi ajatella, että joku vielä läheisempi harrastus olisi syynä lapsen ryöstöön?
— Mikä harrastus, tohtori?
— Oikean isän.
— Oh, — huudahti Filip, — olin hetkisen sitä ajatellut. Mutta onnettomalla ei ole leipää edes itselleen; hän on hullu, yltiöpäinen haaveilija, joka tällä hetkellä lymyilee ja epäilemättä pelkää minun varjoanikin… Älkäämme erehtykö, tohtori, tuo lurjus teki tämän rikoksensa sattuman avulla; mutta nykyisin, kun kiukkuni on asettunut, niin, vaikka minä tuota rikollista vihaan, uskon että mieluummin tahdon välttää häntä kuin hänet kohdata, jotta en häntä surmaisi. Minä luulen, että hän kärsii omantunnon vaivoja, jotka kylläkin häntä rankaisevat; uskon, että nälkä ja kuljeksiva elämä kostavat puolestani yhtä vaikuttavasti kuin miekkani.
— Älkäämme hänestä enää puhuko, — virkkoi tohtori.
— Olkaa hyvä, rakas ja oivallinen ystävä, ja suostukaa vielä viimeiseen valheeseen, tarvitsee näetten ennen kaikkea rauhoittaa Andréeta; te sanotte hänelle, että olitte eilen levoton lapsen terveydestä ja palasitte yöllä sitä noutamaan viedäksenne sen imettäjän luo. Tämä oli ensimäinen hätävalhe, joka kiireessä juolahti mieleeni ja jonka minä sepitin Andréelle esitettäväksi.
— Kyllä, minä sanon niin; mutta etsittehän te lasta?
— Minulla on eräs keino sen löytämiseksi. Olen päättänyt matkustaa Ranskasta. Andrée menee Saint-Denis'n luostariin. Sitten lähden tapaamaan de Taverneytä. Sanon hänelle, että tiedän kaiken. Minä pakoitan hänet ilmoittamaan minulle lapsen olinpaikan. Hänen vastustuksensa voitan uhkaamalla paljastaa asian ja vedota hänen korkeuteensa dauphineen.
— Ja mitä teette lapselle, kun sisarenne on luostarissa?
— Minä annan sen imetettäväksi jollekin naiselle, jota te minulle suosittelette… Sitten panen hänet kouluun ja hänen täysi kasvuiseksi tultuaan otan hänet mukaani, jos elän.
— Ja te uskotte, että äiti suostuu luopumaan sekä teistä että lapsestansa?
— Andrée suostuu tästälähin kaikkeen, mitä tahdon. Hän tietää, että olen käynyt madame la dauphinen puheilla ja saanut hänen lupauksensa; hän ei tahdo saattaa minua laiminlyömään kunnioitustani korkeata suojelijatartamme kohtaan.
— Mutta menkäämme nyt äiti-paran luo, — sanoi lääkäri. Ja hän astui todellakin Andréen luo, joka uinaili rauhallisesti.
Filipin huolenpidon lohduttamana. Hänen ensimäinen sanansa oli kysymys lääkärille, joka jo oli vastannut hymyilevällä muodollaan.
Andrée rauhoittui tästä niin täydellisesti, että hänen toipumisensa edistyi nopeasti, joten hän kymmenen päivän päästä jo nousi ja saattoi kävellä kasvihuoneessa siihen aikaan, kun auringon säteet lämmittivät sen ikkunaruutuja.
Samana päivänä kun hän teki tämän kävelynsä, Filip, joka oli ollut muutaman vuorokauden poissa, palasi taloon Rue Coq-Héronin varrelle niin synkkänä muodoltaan, että lääkäri tullessaan hänelle avaamaan aavisti suurta onnettomuutta.
— Mikä on? — kysyi hän. — Kieltäytyykö parooni antamasta lasta takaisin?
— Isällä, — vastasi Filip, — on ollut kuumekohtaus, joka kolme päivää hänen Pariisista lähdöstään oli saattanut hänet vuoteen omaksi, ja saapuessani hän oli kuoleman kielissä. Minä pidin tätä sairautta juonena, teeskentelynä, jopa todistuksenakin hänen osallisuudestaan lapsenryöstöön. Minä olin itsepäinen minä uhkasin; mutta isä vannoi minulle ristiinnaulitun kuvaa pidellen, että hän ei käsittänyt puheestani mitään.
— Joten siis palaatte ilman uutisia?
— Niin, tohtori.
— Ja vakuutettuna paroonin sanojen totuudesta?
— Melkein vakuutettuna.
— Teitä viekkaampana hän ei ole ilmaissut salaisuuttansa.
— Minä uhkasin vedota hänen korkeuteensa dauphineen, ja parooni kalpeni. "Syökse minut perikatoon, jos tahdot", sanoi hän; "häpäise isäsi ja itsesi; se olisi hurja mielettömyys, joka ei johtaisi mihinkään tulokseen. Minä en tiedä, mitä sinä tarkoitat."
— Siis…?
— Siis palaan epätoivossa.
Tällä hetkellä Filip kuuli sisarensa äänen huutavan:
— Eikö se ole Filip, joka on tullut kotiin?
— Hyvä Jumala, nyt hän tulee!… — Mitä hänelle sanon? — mutisiFilip.
— Hiljaa! — varoitti tohtori.
Andrée astui huoneeseen ja tuli syleilemään veljeänsä niin hellästi ja riemukkaasti, että se jääti nuoren miehen sydäntä.
— No, mistä tulet? — kysyi hän.
— Tulen ensiksikin isäni luota; ilmoitinhan sinulle matkastani sinne.
— Voiko parooni hyvin?
— Kyllä, Andrée; mutta minä olen käynyt muuallakin Puhuttelin myöskin useita henkilöitä Saint-Denis'n luostariin menosi johdosta. Jumalan kiitos on kaikki nyt valmista; sinä olet pelastettu ja voit järkevästi ja päättäväisesti ajatella tulevaisuuttasi.
Andrée lähestyi veljeään ja virkkoi hellästi hymyillen:
— Rakas ystävä, oma tulevaisuuteni ei enää kiinnitä ajatuksiani, eikä kenenkään muunkaan tarvitse siitä huolehtia. Lapseni tulevaisuus on minulle kaikki kaikessa, ja minä uhraudun kokonaan pojalle, jonka Jumala on minulle antanut. Sellainen on peruuttamaton päätökseni siitä asti, kun voimieni palattua en enää epäile järkeni selvyyttä. Elää pojalleni, elää kieltäymyksissä, tarpeen tullen tehdä työtäkin, mutta koskaan, päivällä tai yöllä, olla häntä jättämättä, siinä tulevaisuus, jonka olen itselleni suunnitellut. Ei enää luostaria, ei enää itsekkyyttä; minä kuulun jollekulle; Jumala ei minua enää kutsu nunnaksi!
Tohtori katseli Filipiä ikäänkuin sanoakseen: "No, enkö sitä ennustanut?"
— Sisareni, — huudahti nuori mies, — sisareni, mitä sinä sanot?
— Älä syytä minua, Filip, tämä ei ole heikon ja turhamaisen naisen oikku; minä en rasita sinua, minä en joudu sinun vaivoiksesi.