Hän tahtoi paeta.
— Hra Rousseau, — sanoi prinssi, sulkien häneltä tien, — tahdon, että te opettaisitte minulle Colinin osan.
— En suinkaan uskaltaisi pyytää monsieuria opastamaan minua Coletten osassa, — lausui kreivitär muka arkaillen, ja täten hän kokonaan hämmennytti filosofin.
Tämän silmiin tuli kuitenkin kysyvä ilme.
— Monsieur vihaa minua, — virkkoi kreivitär prinssille tenhoavalla äänellään.
— Mitä vielä, — huudahti Artois'n kreivi. — Vihaa teitä! Kuka voisi teitä vihata, madame?
— Näettehän sen, — vastasi tämä.
— Hra Rousseau on liiaksi kunnon mies ja on sepittänyt liian paljon kaunista, pakoillakseen niin hurmaavaa naista, — sanoi Artois'n kreivi.
Rousseau päästi raskaan huokauksen ikäänkuin olisi ollut heittää henkensä ja pujahti kapeasta aukosta, jonka nuori prinssi varomattomasti jätti itsensä ja seinän väliin.
Mutta Rousseaulla ei ollut onnea tänä iltana; tuskin hän oli astunut neljää askelta, kun hän kohtasi uuden ryhmän.
Tällä kertaa muodosti ryhmän kaksi miestä, toinen vanha, toinen nuori; jälkimäisellä oli sininen nauha, vanhempi oli noin viidenkuudetta ikäinen, punaiseen puettu ja kasvoiltaan vakavan kalpea.
Nämä kaksi miestä kuulivat hilpeän Artois'n kreivin huudahtelevan ja nauravan kaikin voimin:
— Ah, hra Rousseau, hra Rousseau, minä joudun sanomaan, että rouva kreivitär on säikyttänyt teidät pakoon, ja sitä ei tosiaan kukaan tahdo uskoa.
— Rousseau? — kuiskailivat molemmat miehet.
— Pysäytähän hänet, veliseni, — kehoitti prinssi, yhä nauraen; — pysäyttäkää hänet, hra de Vauguyon.
Rousseau käsitti nyt, millaiselle karille hänen onneton tähtensä oli hänen purtensa toimittanut.
Provencen kreivi ja Ranskan prinssien opettaja! Provencen kreivi sulki siis hänkin Rousseaulta tien.
— Hyvää päivää, monsieur, — virkkoi hän tälle lyhyeen ja kuivakiskoiseen tapaansa.
Hätääntynyt Rousseau kumarsi sopertaen:
— En tästä pääse!
— Ah, olen hyvin mielissäni teidät tavatessani, monsieur, — sanoi prinssi koulumestarin äänellä, joka etsii ja löytää vikaa oppilaasta.
"Yhä noita järjettömiä kohteliaisuuksia", ajatteli Rousseau. "Kyllä ne suuret herrat ovat äiteliä!"
— Minä olen lukenut Tacitus-käännöksenne, monsieur.
"Ah, se on totta", sanoi Rousseau itsekseen; "hän on oppinut mies, oikein pedantti".
— Tiedättekö, että Tacituksen kääntäminen on sangen vaikeata?
— Olenhan, monseigneur, siitä maininnut pienessä esipuheessani.
— Niin, sen kyllä tiedän, sen kyllä tiedän; te sanotte siinä, että osaatte vaan keskinkertaisesti latinaa.
— Monseigneur, se on aivan totta.
— Miksi sitte käännätte Tacitusta, hra Rousseau?
— Se oli tyyliharjoitusta, monseigneur.
— Oh, hra Rousseau, olitte väärässä kääntäessänneimperatoria brevitatesanoilla "vakava ja täsmällinen puhe".
Rousseau etsi levottomana muististaan.
— Niin, — sanoi nuori prinssi varmasti ja arkailematta kuin iäkäs tiedemies, joka on keksinyt virheen Salmasiuksen teoksissa, — sillä tavalla te olette kääntänyt. Lause esiintyy kohdassa, missä Tacitus kertoo Pison sotamiehilleen pitämästä puheesta…
— No, monseigneur?
— Niin, hra Rousseau,imperatoria brevitatemerkitsee: päällikön tai käskemään tottuneen miehen täsmällisyydellä.Käskijän täsmällisyydellä… siinä oikea tulkinta, eikö niin, hra de Vauguyon?
— Niin, monseigneur, — myönsi opettaja. Rousseau ei vastannut mitään. Sitten lisäsi prinssi:
— Tämä oli sattuva esimerkki väärinkäsityksestä, hra Rousseau… Ja löydänpä vielä toisenkin.
Rousseau kalpeni.
— Niin, hra Rousseau, se on Cecinaa koskevassa kappaleessa, joka alkaa näin:At in superiore Germania. Tiedätte, että siinä kuvaillaan Cecinaa, ja Tacitus kirjoittaa:cito sermone.
— Muistan täydellisesti, monseigneur.
— Olette kääntänyt sen sanalla "kaunopuheinen"…
— Niin juuri, monseigneur, ja luulin…
—Cito sermonemerkitsee nopeasti puhuvaa, siis sellaista henkilöä, joka puhuu sujuvasti.
— Minä sanoinkaunopuheinen?
— Siinä olisi silloin pitänyt olladecorotaiornatotaieleganti sermone. Cituson kuvallinen laatusana, hra Rousseau. Niinikään Tacitus kuvaillessaan Othon käytöksessä tapahtunutta muutosta sanoo:Delata voluptatate, dissimulata luxuria, cunctaque ad imperii decorem composita.
— Minä käänsin sen: Siirtäen toisiin aikoihin ylellisyyden ja nautinnon hän petti koko maailmaa, ryhtyen uudestaan luomaan valtakunnan loistoa.
— Väärin, hra Rousseau, väärin; ensiksikin olette tehnyt yhden ainoan lauseen kolmesta pienestä lauselmasta; ja se on pakoittanut teidät kääntämään huonosti sanatdissimulata luxuria… Sitten olette hairahtanut tämän lauseen viimeisessä jäsenessä. Tacitus ei ole tahtonut sanoa, että keisari Otho ryhtyi uudestaan luomaan valtakunnan loistoa; hän tarkoittaa sanoillaan, että Otho, joka ei enää tyydytellyt intohimojansa, vaan peitteli ylellisiä tapojaan, sovitti kaiken, käytti kaiken, käänsi kaiken… kaiken, käsitättekö, hra Rousseau, jopa intohimonsa ja paheensakin valtakuntansa loiston kohottamiseksi. Se on ajatus, lauseen monijakoinen ajatus, jotavastoin te esitätte sen rajoitettuna; eikö niin, hra de la Vauguyon?
— Niin, monseigneur.
Rousseau hikoili ja puhkui tässä säälimättömässä puserruksessa.
Prinssi salli hänen hetkisen hengähtää.
— Te olette perin etevä filosofiassa, — sanoi hän sitten. Rousseau kumarsi.
— MuttaÉmilenneon vaarallinen kirja.
— Vaarallinenko, monseigneur?
— Niin, niiden monien harha-ajatusten tähden, joita se antaa pikkuporvareille.
— Monseigneur, kun mies on tullut isäksi, joutuu hän noihin oloihin, olkoon hän sitten kuningaskunnan suurin tai viimeisin… Isän asema… on…
— Sanokaahan, hra Rousseau, — kysyi häijy prinssi äkkiä, — eikö teidänTunnustuksenneole varsin hupaisa kirja?… Niin, kuulkaahan, montako lasta teillä on ollut?
Rousseau kalpeni, horjui ja jätti nuoren pyövelinsä suuttumuksen ja ällistyksen ilme silmissään, ja se teki Provencen kreivin ilkeämielisen huvin kaksinkertaiseksi.
Hän olikin nauttinut kyllikseen, sillä vastausta odottamatta prinssi poistui opettajansa käsivarressa ja jatkaen huomautuksiaan sen miehen teoksista, jonka hän niin hirmuisesti oli masentanut.
Yksikseen jääneenä Rousseau hiukan toipui hämmennyksestään, kun hän samassa kuuli orkesterin kajahduttavan hänen alkusoittonsa ensimäiset säveleet. Hän asteli horjuen sinne päin ja istuimelleen saavuttuaan hän sanoi:
"Hupsu, tyhmä, pelkuri, mikä olenkin! Juuri nyt keksin vastauksen, joka minun olisi pitänyt antaa tuolle pienelle julmalle viisastelijalle. 'Monseigneur', olisin hänelle sanonut, 'on säädytöntä, että nuori mies kiusaa vanhus-poloista'."
Hän oli ajatuksissaan ehtinyt tähän ja oli hyvin tyytyväinen lauseeseensa, kun kruununprinsessa ja hra de Coigny alottivat duettonsa. Filosofin äskeiset mietteet hälvenivät musiikkimiehen kärsimykseen; sydämen jälkeen sai korva rangaistuksensa.
10.
Harjoitus.
Heti kun harjoitus oli alkanut ja itse näytteleminen vaati tarkkaavaisuutta osakseen, Rousseau lakkasi olemasta huomion esineenä.
Nyt hän vuorostaan katseli ympärilleen. Hän kuuli maalaispukuisten suurten herrojen laulavan väärin ja näki naisten veikistelevän paimentyttöinä hovipuvuissa.
Marie-Antoinette lauloi puhtaasti, mutta hän oli huono näyttelijätär; sitäpaitsi oli hänellä niin heikko ääni, että se tuskin kuului. Ollakseen ketään peloittamatta kuningas oli mennyt hämärään aitioon, jossa hän jutteli naisten kanssa.
Kruununprinssi kuiskasi oopperan sanoja, ja esitys meni majesteetillisen huonosti.
Rousseau päätti lakata kuuntelemasta, mutta hänen oli vaikea olla kuulematta. Hänellä oli kuitenkin yksi lohdutus: hän oli huomannut ylhäisten sivuhenkilöiden joukossa suloisen olennon, ja se tyttö, jolle taivas oli suonut nuo ihanat kasvot, lauloi kauneimmalla äänellä koko joukosta.
Rousseau siis keskitti huomionsa häneen ja vaipui tämän hurmaavan olennon katselemiseen nuottitelineensä yli, ja hän avasi molemmat korvansa kootakseen hänen äänensä kaiken sulosoinnun.
Nähdessään tekijän tarkkaavaisena kuuntelevan kruununprinsessa tämän hymystä ja raukeista silmistä helposti vakuuttautui, että toki parhaiden palasten esittäminen kävi Rousseaun mielestä tyydyttävästi, ja nainen kun oli, hän kiitosta saadakseen kumartui nuottitelinettä kohti, lausuen:
— Meneekö huonosti, hra Rousseau?
Unelmoiva, suu avoinna istuva Rousseau ei vastannut mitään.
— Kas, me olemme erehtyneet, — virkkoi Marie-Antoinette, — eikäRousseau uskalla sitä sanoa. Pyydän sitä teiltä, hra Rousseau.
Rousseaun silmät eivät irtautuneet kauniista tytöstä, joka itse puolestaan ei huomannut, millaisen tarkkaavaisuuden esineenä hän oli.
— Ah, — virkkoi Marie-Antoinette, seuraten filosofimme katseen suuntaa, — neiti de Taverney siellä on tehnyt virheen!…
Andrée punehtui, hän näki kaikkien silmäin tähtäytyvän itseensä.
— Ei, ei! — huudahti Rousseau. — Ei, neiti laulaa kuin enkeli.
Rouva Dubarry singahdutti filosofiin silmäyksen, joka oli terävämpi kuin heittokeihäs.
Parooni de Taverney sensijaan tunsi sydämensä sulavan ilosta ja palkitsi Rousseauta herttaisimmalla hymyllään.
— Laulaako tuo tyttö teistä hyvin? — kysyi rouva Dubarry kuninkaalta, johon Rousseaun sanat olivat tehneet silminnähtävän vaikutuksen.
— En osaa sanoa… — virkkoi Ludvig XV; — näyttämöllä esitettyä laulua arvostellakseen tarvitsisi olla musiikintuntija.
Sillävälin Rousseau liikahteli soittamollaan antaakseen kajahduttaa kuoron:
"Luo armaan paimenettarenColin jo palaa. Riemuitkaa!"
Kääntyessään ensi kokeen jälkeen hän huomasi de Jussieun, joka häntä herttaisesti tervehti.
Geneveläiselle ei ollut mikään vähäpätöinen huvi esiintyä hovia opettamassa miehen nähden, joka ylemmyydellään oli häntä hiukan loukannut. Hän vastasi tervehdykseen virallisen kohteliaasti ja alkoi uudestaan tähystellä Andréeta, joka ylistyksestä oli tullut vielä kauniimmaksi.
Harjoitus jatkui, ja rouva Dubarry joutui kamalan pahalle tuulelle; hän oli kahdesti yllättänyt Ludvig XV:n siihen määrin näytäntöön kiintyneenä, että hän ei tarkannut hänen siroja sanojaan.
Mustasukkaisen silmissä näytäntö oli välttämättömästi samaa kuin Andrée. Silti sai kruununprinsessa osakseen paljon ylistystä ja esiintyi hurmaavan iloisena.
Richelieun herttua liehui hänen ympärillään nuoren miehen kepeydellä, ja hänen oli onnistunut muodostaa teatterin perällä ilakoitseva piiri, jonka keskuksena oli kruunun prinsessa ja joka hirveästi tuskastutti Dubarryn puoluetta.
— Neiti de Taverneyllä tuntuu olevan kaunis ääni, — sanoi hän aivan kuuluvasti.
— Ihastuttava, — myönsi dauphine; — ja ellen olisi ollut liian itsekäs, olisin antanut hänen esittää Colettea. Mutta kun olen valinnut tämän osan oikein huvikseni, en luovuta sitä kellekään.
— Oh, neiti de Taverney ei laulaisi sitä paremmin kuin teidän kuninkaallinen korkeutenne, — virkkoi Richelieu, — ja…
— Neiti on harvinaisen musikaalinen, — huomautti Rousseau varmalla äänellä.
— Erinomaisen, — vahvisti dauphine, — ja tunnustaakseni totuuden, hän minulle opettaakin osani. Sitäpaitsi hän tanssii ihastuttavasti, ja minä tanssin hyvin kehnosti.
Voi arvata, minkä vaikutuksen tämä keskustelu teki kuninkaaseen, rouva Dubarryyn ja kaikkiin noihin uteliaihin ihmisiin, juoruilijoihin, juonittelijoihin ja kadehtijoihin. Jokainen riemuitsi saadessaan haavoittaa tai vastaanotti iskun häpeissään ja tuskaa tuntien. Kukaan ei ollut välinpitämätön, ellei kenties Andrée itse.
Richelieun kannustama kruununprinsessa antoi lopuksi Andréen laulaa romanssin:
"Ma palvelijan kadotin.Colin jo hylkää mun."
Nähtiin kuninkaan keinuttavan päätänsä laulun tahdissa niin vilkasta mielihyvää osoittavin liikkein, että rouva Dubarryn punainen poskimaali putoili pieninä hileinä niinkuin väri lohkeilee kostuneesta taulusta.
Richelieu, joka oli naistakin häijympi, nautti kostoaan. Hän oli lähestynyt de Taverneytä, isää, ja nämä kaksi vanhusta muodostivat kuvaryhmän, jota olisi voinut nimittää Tekopyhyydeksi ja Turmelukseksi toisilleen merkitsevästi silmää iskemässä.
Heidän ilonsa tuli sitä elävämmäksi, kun rouva Dubarryn otsa vähitellen synkistyi. Tämä kohahdutti sen kukkuralleen, noustessaan eräänlaisen vihan vimmassa; ja se oli vastoin kaikkia sääntöjä, koska kuningas vielä istui.
Hovilaiset tunsivat muurahaisten tavoin myrskyn enteet ja kiirehtivät etsimään suojaa vahvimmilta. Niinpä nähtiin kruununprinsessan ystävien yhä enemmän kerääntyvän hänen ympärilleen ja rouva Dubarryn puolueeseen kuuluvien entistä enemmän tätä mielistelevän.
Vähitellen oli harjoitukseen kohdistunut mielenkiinto poikennut luonnolliselta uomaltaan toiseen ajatuspiiriin. Ei enää ollut kysymys Colettesta tai Colinista, ja monet katselijoista tuumivat, että pian ehkä rouva Dubarryn olisi laulettava:
Ma palvelijan kadotin,Colin jo hylkää mun.
— Näetkö, — kuiskasi Richelieu Taverneylle, — näetkö tyttäresi hämmästyttävää menestystä?
Ja hän veti hänet käytävään, työntäen auki erään lasioven ja pudottaen uteliaan, joka riippui ruudussa katsellakseen saliin.
— Hiton lurjus! — mutisi hra de Richelieu ravistaen hihaansa, jonka oven takaisinponnahdus oli rypistänyt, ja nähdessään vielä, että utelias oli puettu linnan työmiesten tapaan.
Niistä oli tosiaan eräs täten kukkavasu käsivarrellaan onnistunut kiipeämään lasiruudun taakse ja kurkistamaan saliin, nähden sieltä koko esityksen. Hänet työnnettiin käytävään, mihin hän oli vähällä kaatua selälleen; mutta joskaan hän ei kaatunut, hänen vasunsa meni kumoon.
— Kah, tunnen sen vintiön, — sanoi Taverney vihaisin katsein.
— Kuka hän on? — kysyi herttua.
— Mitä täällä teet, kutale? — kysyi Taverney.
Gilbert, sillä hän se oli, kuten lukija jo on arvannut, vastasi ylpeästi:
— Kuten näette, minä katselen.
— Sensijaan että olisit työssäsi, — virkkoi Richelieu.
— Työni on jo tehty, — vastasi Gilbert nöyrästi herttualle, viitsimättä edes vilkaista Taverneyhin.
— Tuon tyhjäntoimittajan siis tapaan kaikkialta! — tiuskaisiTaverney.
— No, no, monsieur, — keskeytti säveä ääni, — Pikku Gilbertini on hyvä työmies ja perin uuttera botanisti.
Taverney kääntyi ja näki hra de Jussieun silittelemässä Gilbertin poskia. Hän punastui suuttumuksesta ja poistui.
— Palvelijoita täällä! — jupisi hän mennessään.
— Hiljaa! — varoitti Richelieu. — Nicole on samoin täällä… Katso… oven nurkassa tuolla ylhäällä… Se tytön veitikka, hän on pelkkänä silmänä!
Tosiaankin kuroitti Nicole siroa päätänsä parinkymmenen muun Trianonin palvelijan takaa, ja hänen ihmettelystä ja ihailusta laajenneet silmänsä varmaankin näkivät kaiken kaksin kerroin.
Gilbert huomasi hänet ja kääntyi toisaanne.
— Tule, tule, — sanoi herttua Taverneylle, — luulen kuninkaan haluavan sinua puhutella… Hän etsii.
Ystävykset lähtivät kuninkaan aitioon päin.
Rouva Dubarry haasteli seisaallaan hra d'Aiguillonin kanssa, joka myöskin seisoi. Tämä seurasi tarkkaan setänsä jokaista liikettä.
Yksikseen jääneenä Rousseau ihaili Andréeta; hän oli, jos meidän sallitaan niin sanoa, tyttöön rakastumassa. Ylhäiset näyttelijät menivät pukeutumaan aitioihinsa, joihin Gilbert oli asettanut uusia, tuoreita kukkia.
Kun Taverney hra de Richeliun mentyä kuningasta tapaamaan oli jäänyt yksikseen eteiseen, hän tunsi sydämensä odotellessa vuoroin jähmettyvän, vuoroin palavan.
Vihdoin herttua tuli takaisin, asettaen sormen huulilleen.
Taverney kalpeni ilosta ja astui ystäväänsä vastaan, joka vei hänet kuninkaalliseen aitioon. Täällä kuulivat he, mitä vain harvoilla oli tilaisuus kuulla.
He kuulivat rouva Dubarryn sanovan kuninkaalle:
— Odotanko teidän majesteettianne tänään illalliselle? Ja kuningas vastasi siihen:
— Tunnen itseni väsyneeksi, kreivitär; suokaa minulle anteeksi.
Samassa saapui kruununprinssi ja astuen melkein kreivittären jalalle, näkymättä tätä huomaavan, virkkoi:
— Sire, kunnioittaako teidän majesteettinne meitä syömällä illallista Trianonissa?
— En syö täällä, poikani; sanoin juuri äsken madamelle, että tunnen väsymystä; teidän pursuava nuoruutenne huimaisi minua… Aterioitsen yksinäni.
Dauphin kumarsi ja lähti Rouva Dubarry lyykisti vyötäisiään myöten ja poistui suuttumuksesta väristen.
Silloin antoi kuningas merkin Richelieulle.
— Herttua, — sanoi hän — minun on puhuttava teille eräästä teitä koskevasta asiasta.
— Sire…
— En ole ollut tyytyväinen… Tahdon, että annatte minulle selityksiä… Kuulkaahan… Minä aterioitsen yksinäni, te olette minulle seurana.
Ja kuningas katsahti Taverneyhin.
— Kaiketi tunnette tuon herrasmiehen, herttua?
— Hra de Taverneyn? Kyllä, sire.
— Ah, sen ihastuttavan laulajattaren isä?
— Niin, sire.
— Kuunnelkaa mitä sanon, herttua.
Kuningas kumartui kuiskailemaan Richelieun korvaan. Taverney iski kyntensä ihoonsa, jotta ei ilmaisisi liikutustansa. Hetkistä myöhemmin Richelieu kulki Taverneyn ohi ja sanoi hänelle:
— Seuraa minua huomaamattomasti.
— Mihin sitten? — kysyi Taverney samaan tapaan.
— Tulehan vain.
Herttua läksi. Taverney seurasi häntä kahdenkymmenen askeleen välimatkalla kuninkaan huoneisiin asti. Herttua astui sisälle; Taverney jäi etuhuoneeseen.
11.
Lipas.
Hra de Taverneyn ei tarvinnut kauan odottaa. Pyydettyään hänen majesteettinsa kamaripalvelijalta, mitä kuningas oli jättänyt toilettipöydälleen, Richelieu palasi pian ulos kantaen esinettä, jota parooni ei heti voinut sitä peittävän silkkisuojuksen alta eroittaa. Mutta marski karkoitti pian ystävänsä levottomuuden, Hän vei hänet parvekkeelle päin.
— Parooni, — sanoi hän, heti kun näki olevansa hänen kanssaan kahden kesken. — Mielestäni olet toisinaan epäillyt ystävyyttäni?
— En sovintomme jälkeen, — vastasi Taverney.
— Sitten olet epäillyt onneasi ja lastesi menestystä?
— Oh, sitä kyllä.
— Kah, sinä olit väärässä. Omasi ja lastesi onni on luotu niin nopeasti, että sen pitäisi sinua huimata.
— Pyh, — virkkoi Taverney, joka aavisti osan totuutta, mutta joka ei olisi jättäytynyt jumalan haltuun ja siis myöskin varoi paholaista; — miten lasteni onni on niin nopeasti tullut luoduksi?
— Mutta onhan hra Filip kapteenina kuninkaan palkkaamassa komppaniassa.
— Oh, se on totta… ja siitä saan kiittää sinua.
— Eikö mitä! Ja sitten neiti de Taverneystä ehkä tulee markiisitar.
— Mitä kummaa! — huudahti Taverney. — Mitä, tyttärestänikö…?
— Kuuntele, Taverney, kuninkaalla on perin hyvä maku; kauneus, sulo ja hyve miellyttävät hänen majesteettiaan, kun niihin liittyy lahjakkuutta… ja neiti de Taverneyssä yhtyvät nämä avut hyvin huomattavassa määrässä… Kuningas on siis ihastunut neiti de Taverneyhin.
— Herttua, — vastasi tytön isä, ottaen arvokkaan muodon, joka marskista tuntui enemmän kuin naurettavalta, — herttua, miten selität tuon sanasi "ihastunut"?
Richelieu ei pitänyt pöyhkeilystä; hän vastasi kuivasti ystävälleen:
— Parooni, kielenkäyttö ei ole vahvoja puoliani, enkä oikeinkirjoitustakaan paljoa osaa "Ihastunut" on minulle aina merkinnyt ylenmääräistä tyytyväisyyttä, siinä se… Jos sinä olet ylenmäärin huolestunut nähdessäsi lastesi kauneuden, lahjakkuuden ja ansiollisuuden tyydyttävän kuningasta, tarvitsee sinun vain sanoa sananen… minä palaan heti hänen majesteettinsa luo.
Ja Richelieu pyörähti kantapäillään aivan nuorekkaan kepeästi.
— Herttua, sinä et käsittänyt minua oikein, — huudahti parooni, pidättäen häntä. —Vertubleu, oletpa sinä elävä.
— Miksi sanot minulle, että et ole tyytyväinen?
— Heh, enhän minä sitä sanonut.
— Sinä vaadit minulta selityksiä kuninkaan armollisesta suosiosta…Sellainen saakelin hupsu!
— Vielä kerran, herttua, enhän siitä ole hiiskahtanutkaan. Ihan varmaan minä olen tyytyväinen.
— Ah, sinä… No, kuka sitten on tyytymätön?… Tyttäresikö?
— Kuka tietää!
— Rakas ystävä, sinä olet kasvattanut tyttäresi yhtä älyttömäksi näissä asioissa kuin itsekin olet.
— Paras ystäväni, tyttäreni on kasvattanut itsensä aivan yksinään; käsität hyvin, että minä en ole itseäni siinä riuduttanut. Minulle oli kylliksi rakasta homehtua Taverneyn loukossa… Hyve on hänessä puhjennut aivan itsestään.
— Ja kerrotaan, että maalaiset ovat taitavia rikkaruohojen kitkennässä! Sanalla sanoen, tyttäresi on turhankaino.
— Sinä erehdyt, hän on kyyhkynen.
Richelieu irvisti.
— No niin, lapsi-paran on etsittävä kelpo aviomies, sillä se vika tekee onnen sattumat hänelle harvinaisiksi.
Taverney katseli levottomasti herttuaa.
— Onneksi hänelle, — jatkoi tämä, — on kuningas niin silmittömästi rakastunut Dubarryn kreivittäreen, että hän ei koskaan kiinnittäisi vakavaa huomiota muihin.
Taverneyn levottomuus muuttui ahdistukseksi.
— Siis, — jatkoi Richelieu, — tyttäresi ja sinä voitte rauhoittua. Minä menen esittämään hänen majesteetilleen tarpeelliset vastaväitteet, niin ei kuningas sitä laisinkaan tyrkytä.
— Mitä sitten, hyvä Jumala? — huudahti Taverney aivan kalpeana, ravistaen ystäväänsä käsivarresta.
— Pientä lahjaa neiti Andréelle, rakas parooni.
— Pientä lahjaa!… Mikä se on? — kysyi Taverney täynnä ahneutta ja toivoa.
— Oh, eipä juuri mitään, — virkkoi Richelieu huolettomasti; — tämä… katso.
Ja hän paljasti lippaan silkkikääröstä.
— Jalokivilipas?
— Vähäpätöinen kapine… muutaman tuhannen livren kaulakoriste, jonka hänen majesteettinsa ihastuneena kuulemastaan mielilaulustansa tahtoi tarjota sen laulajalle; sellainen on sopivaa. Mutta koska tyttäresi on niin arka, älkäämme siitä enää puhuko.
— Herttua, mitä ajattelet? Kuningashan loukkaantuisi siitä.
— Epäilemättä se loukkaisi kuningasta; mutta eikö hyveelle aina ole ominaista loukata jotakuta tai jotakin?
— Mutta, herttua, maltahan toki, — sanoi Taverney, — tyttö ei ole niin järjetön.
— Toisin sanoen nyt sinä olet puhumassa, eikä tyttö?
— Oh, mutta tiedänhän minä hyvin, mitä hän sanoo ja tekee!
— Kiinalaiset ovat perin onnellisia, — virkkoi Richelieu.
— Minkätähden? — kysyi Taverney hämmästyneenä.
— Sentähden että heillä maassaan on paljon kanavia ja virtoja.
— Herttua, sinä vaihdat puheenaihetta; älä saata minua epätoivoon.Puhu minulle entiselläsi.
— Minä puhun, parooni, enkä laisinkaan muuta keskustelumme aihetta.
— Miksi sitten haastaa kiinalaisista? Mitä yhteyttä heidän virroillaan on tyttäreni kanssa?
— Hyvin paljon… Sanon sinulle, että kiinalaisilla on onni kenenkään siitä muistuttamatta hukuttaa liian siveelliset tytöt.
— No, no, herttua, — virkkoi Taverney, — täytyy olla myöskin oikeudenmukainen. Otaksukaamme, että sinulla olisi tytär.
— Hitossa, onhan minulla… ja jos tultaisiin kertomaan, että hän on liian hyveellinen… olisi se kovin häijyä!
— Soisit kai sentään mieluummin hänen olevan toisin?
— Oh, minä en enää sekaannu lasteni asioihin, kun he ovat täyttäneet kahdeksan vuotta.
— Kuuntelehan minua sentään. Jos kuningas antaisi tehtäväkseni tarjota kaulanauhan tyttärellesi ja tyttäresi valittaisi sinulle?
— Oh, ystäväiseni, ei mitään vertailuja… Minä olen aina elänyt hovissa, jotavastoin sinä olet elänyt huronin tavoin: se on peräti erilaista. Mikä sinulle on hyvettä, on minulle hupsuutta; mikään ei, näetkös, opi se ohjeeksesi, ole epämiellyttävämpää kuin tulla sanomaan ihmisille: "Mitä tekisitte siinä tai siinä tilaisuudessa?" Ja päälle päätteeksi sinä vertailussasi erehdyt, hyvä ystävä. Ei ole laisinkaan tarkoitus, että menisin tarjoamaan kaulakoristetta tyttärellesi.
— Niinhän minulle sanoit…
— En ole sellaisesta hiiskunutkaan. Ilmoitin, että kuningas oli käskenyt minun ottaa pöydältään lippaan neiti de Taverneytä varten, jonka ääni oli häntä miellyttänyt; mutta en ole, kertaakaan sanonut, että hänen majesteettinsa olisi antanut tehtäväkseni viedä se tuolle nuorelle neidille.
— Silloin en tosiaan enää tiedä, — virkkoi parooni epätoivoissaan, — mitä tästä kaikesta ajatella. En ymmärrä sanaakaan, sinä puhut arvoituksilla. Miksi antaa tämä kaulanauha, ellei se ole annettava? Miksi antaa homma sinulle, ellei asiasi ole sitä hänelle viedä?
Richelieu päästi äänekkään huudahduksen ikäänkuin olisi nähnyt hämähäkin.
— Ah, — virkkoi hän, — puh, puh, huroni, ruma mörkö!
— Kuka se on?
— No sinä, hyvä ystäväni; sinä veikkoseni… Sinä olet kuin kuusta pudonnut, parooni-poloiseni.
— En enää tiedä…
— Et ymmärrä mitään. Ystäväiseni, kun kuningas antaa lahjan naiselle ja jättää sen asian toimittamisen hra de Richelieun huoleksi, niin lahja on kunniakas ja tehtävä hoidetaan hyvin, muista se… Minä en jätä lippaita, ystäväiseni; se kuuluu hra Lebelille. Tunnetko hra Lebeliä?
— Kenen tehtäväksi sen sitten annat?
— Ystäväni, — virkkoi Richelieu, lyöden Taverneytä olalle ja lisäten tähän liikkeeseen saatanallisen hymyn, — kun olen tekemisissä niin ihailtavan hyveen kanssa kuin neiti Andréen, olen yhtä siveellinen kuin kukaan. Kun lähestyn kyyhkystä, käyttääkseni sinun sanojasi, ei minussa mikään haiskahda korpilta; kun minut on lähetetty neidon luo, puhun hänen isälleen… Minä puhun sinulle, Taverney, ja jätän sinulle lippaan tyttärellesi annettavaksi… No, tahdotko?… Hän ojensi lipasta.
— Vai etkö tahdokaan? Hän veti kätensä takaisin.
— Oh, mutta, mutta, — huudahti parooni, — sanoisit sen sitte heti; sano, että hänen majesteettinsa on antanut tämän lahjan minun jätettäväkseni: silloin se on aivan luvallinen, tulee aivan isälliseksi, puhdistuu…
— Sitten sinun täytyisi epäillä hänen majesteetillaan olevan pahoja aikomuksia, — sanoi Richelieu vakavasti — Mutta sitähän et toki rohkenisi?
— Jumala minua siitä varjelkoon! Mutta maailma… tuota noin, tyttäreni…
Richelieu kohautti olkapäitänsä.
— Otatko sinä vai etkö? — kysyi hän. Taverney kuroitti nopeasti kätensä.
— Sinä siis olet siveellinen? — virkkoi hän vastaten samallaisella hymyllä, jolla Richelieu juuri oli häntä puhutellut.
— Eikö sinun mielestäsi, parooni, — sanoi marski, — ole puhtainta siveellisyyttä asettaa isä… isä, joka sanojesi mukaan kaiken puhdistaa, hallitsijan ihailun ja tyttäresi sulojen välittäjäksi?… Tuomitkoon meistä geneveläinen hra Rousseau, joka vastikään täällä kierteli; hän sanoisi sinulle, että siveä Josef oli rietas minun rinnallani.
Richelieu lausui nämä muutamat sanat perin hitaasti, ylvään katkonaisesti ja sievistellen; ja se mykisti Taverneyn huomautukset ja auttoi häntä uskomaan, että hänen täytyi olla vakuutettu.
Parooni tarttui siis kuulun ystävänsä käteen ja puristaen sitä lausui:
— Hienotunteisuutesi ansiosta voi tyttäreni ottaa tämän lahjan vastaan.
— Sen menestyksen lähteenä ja alkuna, josta sinulle puhuin ikävään hyveellisyyskeskusteluumme joutuessamme.
— Kiitän, rakas herttua, kiitän sinua kaikesta sydämestäni.
— Vielä sananen; salaa huolellisesti Dubarryn ystäviltä uutinen tästä suosiosta. Rouva Dubarry saattaisi jättää kuninkaan ja poistua.
— Olisiko kuningas siitä meille pahoillaan?
— Enpä tiedä, mutta ei ainakaan kreivitär meille siitä hyvillään olisi. Mitä minuun tulee, joutuisin hukkaan… ole varovainen.
— Älä pelkää; mutta viehän nöyrimmät kiitokseni kuninkaalle.
— Kyllä, ja tyttäresi kiitokset, sitä en laiminlyö… Mutta sinä et vielä tunne suosion laajuutta… Sinä itse saat tilaisuuden kiittää kuningasta, ystäväiseni; hänen majesteettinsa kutsuu sinut tänään illalliselle.
— Minutko?
— Sinut, Taverney; pieni perheateria. Hänen majesteettinsa, sinä ja minä; juttelemme siellä tyttäresi hyveestä. Hyvästi, Taverney, näen rouva Dubarryn hra d'Aiguillonin kanssa; he eivät saa tavata meitä yhdessä.
Tämän sanottuaan hän kepeänä kuin hovipoika hävisi parvekkeen päähän, jättäen Taverneyn lippaineen riemuitsemaan kuin saksalainen lapsi, jonka kätösiin joulupukki sen nukkuessa on pistänyt antimensa.
12.
Kuningas Ludvig XV:n pikku illallinen.
Marski tapasi hänen majesteettinsa pienessä salissa, johon muutamat hovimiehet olivat häntä seuranneet mieluummin uhraten illallisen kuin sallien hallitsijansa hajamielisen katseen langeta muihin kuin heihin itseensä.
Mutta Ludvig XV:llä näkyi olevan muuta tehtävää kuin katsella näitä herrasmiehiä. Hän sanoi hyvästi kaikille ilmoittaen, että hän ei söisi illallista, tai jos sen tekisikin, aterioitsisi yksinään. Silloin kaikki hänen lähtöluvan saaneet vieraansa, peljäten pahoittavansa kruununprinssiä, elleivät saapuisi hänen harjoitusten jälkeen toimeenpanemaansa juhlaan, lensivät pois kuin parvi loiskyyhkysiä suunnaten matkansa sen luo, jonka seura heille oli sallittu, valmiina vakuuttamaan, että he hänen tähtensä jättivät hänen majesteettinsa salongin.
Ludvig XV, jonka luota he niin kiireisesti läksivät, ei heitä edes ajatellut. Tämän liehakoitsijajoukon pikkumaisuus olisi häntä toisessa tilaisuudessa hymyillyttänyt; mutta tällä kertaa he eivät herättäneet mitään tunteita valtiaassa, joka muutoin oli niin leikkisä, että hän ei säästänyt mitään heikkoutta parhaimman ystävänsäkään sielussa tai ruumiissa, mikäli voimme otaksua Ludvig XV:llä koskaan ystävää olleen.
Ei, tällä hetkellä Ludvig XV kiinnitti kaiken huomionsa Trianonin talousrakennusten portilla seisoviin vaunuihin, joiden ajaja näkyi ruoska ojolla odottavan niiden omistajaa ottamaan paikkansa kullatussa kuomissa.
Nämä tuohuksilla valaistut vaunut olivat rouva Dubarryn. Ajajan vieressä istuva Zamore keikutteli koipiaan edestakaisin aivan kuin olisi nuorakiikussa keinunut.
Vihdoin rouva Dubarry, joka epäilemättä oli viivytellyt käytävissä toivoen siellä saavansa jonkun ilmoituksen kuninkaalta, näyttäytyi hra d'Aiguillonin käsivarressa. Hänen nopeasta käynnistään huomasi hyvin hänen suuttumuksensa tai ainakin pettymyksensä. Hän tekeytyi liian päättäväiseksi, siten ilmaisten joutuneensa suunniltaan.
Kovin synkkänä ja hattu käsivarren hajamielisestä puristuksesta litistyneenä Jean tuli sisarensa perässä. Hän ei ollut nähnyt kappaleen esitystä, sillä dauphin oli unohtanut kutsua häntä; mutta hän oli saapunut hiukan lakeijamaisesti odotushuoneeseen, ja syvissä mietteissä kuin Hippolytos hän antoi röyhelönsä hulmuta hopealla kirjailluilla punakukkaisilla liiveillään, edes katsahtamatta risaisiin kalvosimiinsa, jotka näkyivät olevan sopusoinnussa hänen surullisten ajatustensa kanssa.
Jean oli nähnyt kälynsä kalpeana ja säikähtyneenä ja siitä päättänyt, että vaara oli suuri. Hän ei ollut yhtä rohkea valtioviisaudessa kuin käsikähmässä, aaveita hän ei uskaltanut uhitella.
Verhon taakse kätkeytyneenä kuningas näki ikkunastaan tämän synkän kulkueen katoavan peräkkäin kuin pahvisotamiehet kreivittären vaunuihin; sitten niiden ovi sulkeutui, lakeija nousi vaunujen perään, ajaja ravisti ohjaksia, ja hevoset karahtivat täyteen laukkaan.
"Ohoo", tuumasi kuningas, "yrittämättä minua tavata, minua puhutella?Kreivitär on raivoissaan!"
Ja sitten hän toisti aivan ääneensä:
— Niin, kreivitär on raivoissaan!
Richelieu, joka juuri oli hiipinyt huoneeseen kuten odotettiin, eroitti nämä viimeiset sanat.
— Raivoissaan, sire, — virkkoi hän, — ja mistä? Siitäkö että teidän majesteettinne hetkisen huvittelee? Oh, se on häijyä kreivittäressä!
— Herttua, — vastasi Ludvig XV, — minä en huvittele: olen päinvastoin väsynyt ja etsin lepoa. Soitto hermostuttaa minua; jos olisin noudattanut kreivittären tahtoa, olisi täytynyt mennä illallisille Luciennesiin, syödä ja varsinkin juoda. Kreivittären viinit ovat kavalia; en tiedä mistä rypäleistä ne ovat valmistettuja, mutta ne masentavat miehen. Totisesti, mieluummin lillittelen itseäni täällä!
— Ja teidän majesteettinne on sata kertaa oikeassa, — virkkoi herttua.
— Kyllä kreivitär sitäpaitsi huvinsa löytää! Olenko minä niin herttainen seuranpitäjä? Sanokoon hän, mitä sanoo, en minä sitä usko.
— Ah, tällä kertaa teidän majesteettinne on väärässä, — imarteli marski.
— Ei, herttua, eipä niin; minä lasken päiviäni ja harkitsen.
— Sire, rouva Dubarry käsittää, että hän ei mistään saisi parempaa seuraa, ja se juuri raivostuttaa häntä.
— Totisesti, herttua, en tunne menettelyänne; te suostuttelette aina naiset ikäänkuin olisitte kaksikymmenvuotias. Sillä iällä valitsee mies: mutta minun iälläni, herttua…
— Niin sire?
— Tekee nainen meistä laskelmansa.
Marski alkoi nauraa.
— Kah, sire, — virkkoi hän, — sitä suurempi syy, ja jos teidän majesteettinne luulee, että kreivitär huvittelee, niin lohduttautukaamme.
— En sano, että hän huvittelee, herttua; sanon, että hän lopuksi alkaa etsiä huvituksia.
— Ah, en uskaltaisi teidän majesteetillenne väittää, että sellaista ei olisi koskaan nähty.
Kuningas nousi hyvin kiihtyneenä.
— Kuka tuolla vielä on? — kysyi hän.
— Koko palvelijakuntanne, sire. Kuningas mietti hetkisen.
— Mutta, — sanoi hän, — onko teillä joku?
— On Rafté.
— Hyvä.
— Mitä hänen pitää tehdä, sire?
— Ka, herttua, hänen pitäisi tiedustella, palaako rouva Dubarry todellakin Luciennesiin.
— Kreivitär näkyy lähteneen.
— Niin, julkisuudessa.
— Mutta mihin teidän majesteettinne arvelisi hänen menevän?
— Kuka tietää? Mustasukkaisuus tekee hänet hulluksi, herttua.
— Sire, eiköhän se pikemmin ole teidän majesteettinne…?
— Miten, mitä?
— Jota mustasukkaisuus…
— Herttua!
— Todellakin, se olisi nöyryyttävää meille kaikille, sire.
— Minäkö mustasukkainen! — huudahti Ludvig XV väkinäisesti nauraen.— Puhutteko ihan tosissanne, herttua?
Richelieu ei sitä todellakaan uskonut. Vieläpä täytyy tunnustaa hänen olleen hyvin lähellä totuutta päinvastoin ajatellessaan kuninkaan haluavan tietää, oliko rouva Dubarry todellakin Luciennesissa, vain ollakseen varma, että tämä ei palaisi Trianoniin.
— Asia on siis sovittu, sire, — virkkoi hän ääneensä, — minä lähetän Raftén ottamaan selvää?
— Tehkää niin, herttua.
— Mitä hommailee teidän majesteettinne nyt ennen illallista?
— En mitään; käymme tuota pikaa aterialle. Oletteko ilmoittanut asianomaiselle henkilölle?
— Olen, hän on teidän majesteettinne odotushuoneessa.
— Mitä hän sanoi?
— Hän kiitteli hartaasti.
— Entä tyttö?
— Hänelle ei ole vielä puhuttu.
— Herttua, rouva Dubarry on mustasukkainen ja saattaisi palatakin.
— Ah, sire, se osoittaisi liian huonoa makua, enkä usko kreivittären tekevän itseään syypääksi sellaiseen tyhmyyteen.
— Herttua, tällaisilla hetkillä kykenee hän kaikkeen, varsinkin kun viha liittyy mustasukkaisuuteen. Hän inhoo teitä; en tiedä, onko sitä teille kerrottu.
Richelieu kumarsi.
— Tiedän, että hän tekee minulle sen kunnian, sire.
— Hän inhoo myöskin hra de Taverneytä.
— Jos teidän majesteettinne suvaitsee laskea, olen varma, että hän erästä kolmatta henkilöä inhoo vielä enemmän kuin minua, enemmän kuin paroonia.
— Ketä sitten?
— Neiti Andréeta.
— Kah, — huudahti kuningas, — se onkin minusta kyllin luonnollista!
— Siis…
— Niin, herttua, mutta silti ei ole vähemmin pidettävä huolta, että rouva Dubarry ei aiheuta mitään häpeäjuttua tänä yönä.
— Päinvastoin, ja se juuri todistaakin tämän toimenpiteen välttämättömyyden.
— Kas, tuolla on hovimestari; hiljaa! Antakaa määräyksenne Raftélle ja saapukaa luokseni ruokasaliin henkilön kanssa, jonka tiedätte.
Ludvig XV nousi ja meni ruokasaliin, samalla kun Richelieu astui ulos vastakkaisesta ovesta.
Viittä minuuttia myöhemmin hän saapui jälleen kuninkaan luo paroonin seuraamana. Kuningas sanoi herttaisesti hyvää iltaa Taverneylle. Parooni oli älykäs mies; hän vastasi siihen eräille henkilöille ominaiseen tapaan, joka vaikuttaa, että kuninkaat ja prinssit, tuntien kuuluvansa heidän maailmaansa, heti käyvät hilpeän huolettomiksi seurassa.
Istuttiin pöytään ja aterioitiin. Ludvig XV oli huono kuningas, mutta herttainen ihminen; milloin hän niin tahtoi, viehätti hänen seuransa viinin ja ruokien suosijoita, rupattelijoita ja hekumoitsijoita. Kuningas oli muuten paljon tutkinut elämää sen hauskoilta puolilta, hän söi hyvällä ruokahalulla, käski juottamaan vieraitaan ja siirsi keskustelun musiikkiin.
Richelieu otti tilaisuudesta vaarin.
— Sire, — virkkoi hän, — jos musiikki saa miehet soputuulelle, kuten balettimestarimme väittää ja kuten teidän majesteettinne näkyy ajattelevan, sanotteko samaa naisista?
— Oh, herttua, — vastasi kuningas, — älkäämme puhuko naisista! Hamasta Troijan sodasta meidän päiviimme asti naiset ovat aina vaikuttaneet päinvastoin kuin musiikki. Varsinkin teillä on heidän kanssaan liian suuria laskuja järjestettävinä, halutaksenne aloittaa tämänlaatuista keskustelua. Muiden muassa on yksi, eikä suinkaan vaarattomin joukosta, jonka kanssa olette paljastetuin tikarein.
— Kreivitär, sire! Olenko minä siihen syypää?
— Epäilemättä.
— Ah, enhän nyt toki! Teidän majesteettinne suvainnee minulle selittää…
— Kahdella sanalla ja hyvin mielelläni, — virkkoi kuningas veitikkamaisesti.
— Kuuntelen, sire.
— Kah, hän tarjoo teille jonkun ministerinsalkun, en tiedä minkä, ja te kieltäydytte, koska hän sanojenne mukaan ei ole kansan suosiossa?
— Minäkö? — virkahti Richelieu varsin nolostuneena keskustelun saamasta suunnasta.
—Dame, niinhän huhutaan, — sanoi kuningas sillä teeskennellyllä hyväluontoisuudella, joka oli hänelle aivan ominaista. — En enää muista, keltä sen sain tietää… Sanomalehdestä kai.
— Niin, sire, sanoi Richelieu käyttäen hyväkseen vapautta, jonka heidän korkean isäntänsä tavallisuudesta poikkeava hilpeys vieraille soi, — minun täytyy myöntää, että huhu ja sanomalehdetkin tällä kertaa ovat kertoneet tavallista pienemmän järjettömyyden.
— Mitä, — huudahti Ludvig XV, — oletteko tosiaan kieltäytynyt ministerinpaikasta, rakas herttuani?
Kuten helposti voi käsittää, joutui Richelieu arkaluontoiseen asemaan. Kuningas tiesi paremmin kuin kukaan, että hän ei suinkaan ollut mistään kieltäytynyt. Mutta Taverneylle oli yhä uskoteltava, mitä Richelieu oli hänelle sanonut. Herttuan oli siis vastattava kyllin taitavasti välttääkseen kuninkaan pilanteon, silti joutumatta kiinni valheesta, josta hän jo luki moitetta paroonin huulilla ja hymyssä.
— Sire, — virkkoi Richelieu, — pyydän, älkäämme puuttuko vaikutuksiin, vaan pysykäämme syyssä. Olenko vai enkö ole hyljännyt salkkua, on valtiosalaisuus, jota teidän majesteettinne ei halunne julaistavaksi lasien ääressä; mutta syy, miksi olen salkun hyljännyt, jos se minulle on tarjottu, on tässä tärkeintä.
— Hoho, herttua, ja se syy ei näy olevan valtiosalaisuus! — nauroi kuningas.
— Ei, sire, eikä varsinkaan teidän majesteetillenne, joka (sallittakoon minun sanoa) tällä hetkellä olette minulle ja ystävälleni, parooni de Taverneylle, rakastettavin kestitsijä, mitä maailmassa voi tavata… niin, minulla ei ole mitään salattavaa kuninkaaltani. Minä avaan hänelle siis koko sydämeni, sillä en tahtoisi sanottavan, että Ranskan kuninkaalla ei olisi palvelijaa, joka hänelle sanoo suoran totuuden.
— Antakaahan kuulla, — virkkoi kuningas, samalla kun Taverney melko levottomana, koska hän pelkäsi Richelieun puhuvan liikaa, puri huuliaan ja sovitti huolellisesti kasvonsa kuninkaan ilmeeseen, — antakaahan kuulla totuus, herttua.
— Sire, teidän valtakunnassanne on kaksi mahtia, joita ministerin olisi toteltava: ensimäinen on teidän tahtonne, toinen on niiden tahto, jotka teidän majesteettinne suvaitsee valita lähimmiksi ystäviksenne. Edellinen mahti on vastustamaton, kukaan ei saa uneksiakaan sen sivuuttamista; jälkimäinen mahti on vieläkin pyhempi, sillä se tuottaa sydämen velvollisuuksia jokaiselle teitä palvelevalle. Sitä nimitetään luottamukseksenne; totellakseen sitä ministerin on rakastettava kuninkaansa suosikkia tai lemmikkiä.
Ludvig XV purskahti nauruun.
— Herttua, — sanoi hän, — siinäpä on kaunis perusohje, ja mielelläni kuulen sen teidän suustanne; mutta ettepä tohtisi mennä Pont-Neufille toitottamaan sitä kaksoispasuunalla.
— Oh, tiedän hyvin, sire, — vastasi Richelieu, — että filosofit siitä saisivat aseita; mutta en usko, että heidän huutonsa merkitsisivät mitään teidän Majesteetillenne ja minulle. Pääasia on, että nämä valtakunnan kaksi mahtavinta tahtoa tyydytetään. No niin, erään henkilön tahtoa, sire, sanon sen rohkeasti teidän Majesteetillenne, vaikka epäsuosioni, siis kuolemani, siitä seuraisi… niin, rouva Dubarryn tahtoon en voisi alistua.
Ludvig XV ei virkkanut mitään.
— On pistänyt päähäni ajatus, — jatkoi Richelieu; — kun tässä tuonnoin katselin ympärilleni teidän Majesteettinne hovissa, näin tosiaan niin paljon kauniita jalosukuisia tyttöjä, niin paljon säteileviä naisia, että jos olisin ollut Ranskan kuningas, niin valinta olisi näyttänyt minusta melkein mahdottomalta.
Ludvig XV kääntyi Taverneyhin päin, joka tuntien vähitellen ja varovaisesti päästävän asiaan, värähteli pelosta ja toivosta, samalla kun hän silmillään ja henkäyksillään autteli marskin kaunopuheisuutta, ikäänkuin olisi sauvonut onnensa laivaa satamaan.
— Kuulkaa, onko se teidänkin mielipiteenne, parooni? — kysyi kuningas.
— Sire, — vastasi Taverney paisuvin sydämin, — minusta näyttää, että herttua näiden viime minuuttien kuluessa on puhunut teidän Majesteetillenne mainioita asioita.
— Olette siis samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että täällä on kauniita tyttöjä?
— Niin, minusta näyttää Ranskan hovissa olevan todellakin oikein kauniita tyttöjä.
— Yhdytte siis hänen mielipiteeseensä, parooni?
— Kyllä, sire.
— Ja kuten hänkin kehoittaisitte minua tekemään valintani hovin kaunotarten joukosta?
— Rohkenisin tunnustaa, että ajattelen marskin tavoin, jos tohtisin uskoa, että se myöskin on teidän Majesteettinne mielipide.
Seurasi hetkisen äänettömyys, jonka aikana kuningas silmäili suopeasti Taverneytä.
— Hyvät herrat, — virkkoi hän, — epäilemättä seuraisin neuvoanne, jos olisin kolmikymmenvuotias. Minulla olisi silloin helposti ymmärrettävä taipumus; mutta nyt tunnen itseni vähän vanhaksi ollakseni herkkäuskoinen.
— Herkkäuskoinen! Pyydän, selittäkäähän minulle se sana, sire.
— Herkkäuskoisuus, rakas herttuani, merkitsee uskomista; mutta mikään ei saisi minua uskomaan eräitä asioita.
— Mitä asioita?
— Sitä, että minun iälläni voisi herättää rakkautta.
— Ah, sire, — huudahti Richelieu, — olin tähän hetkeen asti luullut, että teidän Majesteettinne oli valtakuntansa kohteliain herrasmies; mutta syväksi surukseni huomaan erehtyneeni.
— No missä suhteessa? — kysyi kuningas nauraen.
— Siinä, että minä olen vanha kuin Metusalem, minä, joka olen syntynyt vuonna 1694. Ajatelkaahan sire, olen kuuttatoista vuotta vanhempi teidän Majesteettianne.
Tämä oli herttuan puolelta taitavaa imartelua. Ludvig XV ihaili aina tämän miehen vanhuutta, miehen, joka oli kuluttanut niin paljon nuorisoa loppuun palveluksessaan; sillä kun kuninkaalla oli tämä esimerkki silmiensä edessä, voi hän itsekin toivoa elävänsä yhtä vanhaksi.
— Olkoon niin, — virkkoi Ludvig XV; — mutta ette kai enää väitä, että teitä itsenne vuoksi rakastetaan, herttua?
— Muussa tapauksessa, sire, hylkäisin heti kahden naisen suosion, jotka vielä tänä aamuna vakuuttivat minulle päinvastaista.
— No niin, herttua, — virkkoi Ludvig XV, — saamme nähdä; saamme nähdä, hra de Taverney; nuoriso elvyttää, onhan se totta…
— Niin, sire, ja jalon veren vuodattaminen suoniin on terveellistä, lukuunottamatta, että sellainen rikas sielu kuin teidän Majesteettinne vaihdoksesta aina hyötyy eikä koskaan häviä.
— Kuitenkin, — huomautti Ludvig, — muistelen, että isoisäni isä vanhaksi tultuaan ei enää mielistellyt naisia yhtä rohkeasti kuin ennen.
— No, no, sire, — sanoi Richelieu, — teidän Majesteettinne tuntee suuren kunnioitukseni kuningas-vainajaa kohtaan, joka kahdesti sulki minut Bastiljiin; mutta se ei estä minua väittämästä, että Ludvig XIV:n ja Ludvig XV:n kypsyneiden ikäin välillä ei voi tehdä mitään vertailuja. Mitä hittoa! Eihän teidän kaikkein kristillisin majesteettinne edustaessanne Kirkon vanhimman pojan arvonimeä menne askeettisuudessa niin pitkälle, että unohtaisi inhimillisyytensä?
— En suinkaan, — vastasi Ludvig XV; — tunnustan tämän, koska ei lääkärini eikä rippi-isäni ole saapuvilla.
— Kah, sire, edesmennyt kuningas kummastutti usein liiallisella uskonnollisella hartaudellaan ja lukemattomilla lihansa kurittamisilla rouva de Maintenonia, joka kuitenkin oli häntä vanhempi. Toistan, sire, voiko verratakaan ihmistä ihmiseen, kun on puhe teistä kahdesta kuninkaasta?
Sinä iltana kuningas oli hyvällä tuulella; Richelieun sanat olivat kuin nuoruuden lähteestä tipahtelevia vesipisaroita.
Richelieu ajatteli, että oikea hetki oli tullut; hän tyrkkäsi polvellansa de Taverneyn polvea.
— Sire, — virkkoi tämä, — salliiko teidän Majesteettinne minun lausua kiitokseni suurenmoisesta lahjasta, jonka olette tyttärelleni antanut?
— Siitä ei minua tarvitse kiittää, parooni, — vastasi kuningas; — neiti de Taverney miellyttää minua vilpittömällä ja siveällä sulollaan. Toivoisin, että tyttärilläni vielä olisi taloutensa järjestettävänä; varmaan neiti Andrée… sehän kai on tytön nimi?
— Niin, sire, — sanoi Taverney ihastuksissaan siitä, että kuningas tiesi hänen tyttärensä ristimänimen.
— Kaunis nimi! Varmaan neiti Andrée olisi ollut ensimäinen luettelossa; mutta kaikki hovineidon-paikat perheessäni ovat jo anastetut. Odottaessamme, parooni, saatte olla varma, että tämä tyttö nauttii kaikkea suojelustani. Hänellä ei luullakseni ole rikkaita myötäjäisiä?
— Ah ei, sire!
— No, minä huolehdin hänen avioliitostaan. Taverney kumarsi hyvin syvään.
— Silloin teidän Majesteettinne suvainnee etsiä hänelle puolison; sillä tunnustan, että köyhyydessämme, joka melkein lähenee kurjuutta…
— Kyllä, kyllä, olkaa huoletta siitä asiasta, — vakuutti Ludvig XV; — mutta hän näyttää minusta hyvin nuorelta, joten ei ole kiirettä.
— Sitäkin vähemmän, sire, kun teidän suojattinne kammoo avioliittoa.
— Kas vain! — huudahti Ludvig XV hykertäen käsiään ja vilkaisten herttuaan. — No, joka tapauksessa voitte luottaa minuun, hra de Taverney, jos joudutte pulaan.
Tämän sanottuaan Ludvig XV nousi ja kääntyen Richeliun puoleen:
— Marski! — kutsui hän. Herttua lähestyi kuningasta.
— Oliko tyttönen mielissään?
— Mistä, sire?
— Jalokivilippaasta.
— Suokoon teidän Majesteettinne anteeksi, että puhun teille hiljaa, mutta isä kuuntelee eikä hänen sovi tietää, mitä teille aion sanoa.
— Pyh!
— Ei.
— Sanokaa siis.
— Sire, neitonen kammoo avioliittoa, se on totta; mutta yhdestä asiasta olen varsin varma: teidän Majesteettianne hän ei kammo.
Sanottuaan tämän tuttavallisuudella, joka miellytti kuningasta juuri tavattoman avomielisyytensä vuoksi, marski astua tepsutti nopeasti Taverneyn luo, joka kunnioituksesta oli vetäytynyt parvekkeen kynnykselle.
He läksivät molemmin puutarhan kautta.
Ilta oli hyvin ihana. Kaksi lakeijaa astui heidän edellään tulisoihdut toisessa kädessä ja toisella nostellen kukkivien oksain huippuja. Nähtiin yhä valot Trianonin ikkunoista kruununprinsessan viidenkymmenen huumautuneen vieraan hengityksestä hiestyneiden ruutujen lävitse. Hänen Majesteettinsa soittokunta elävöitti menuettia; sillä illallisten jälkeen oli alotettu tanssit, jotka vielä jatkuivat. Tiheässä sireeni- ja heisipuu-ryhmässä polvillaan maassa katseli Gilbert varjojen leikkiä läpikuultavien verhojen takaa.
Vaikka taivas olisi pudonnut maahan, se ei olisi häirinnyt tätä tähystelijää, joka kauneuden päihdyttämänä silmillään seurasi sitä kaikissa tanssin kierroissa.
Mutta kun Richelieu ja Taverney kulkivat ohi hipaisten pensasta, johon tämä yölintu oli kätkeytynyt, niin heidän äänensä ja varsinkin eräs sana saivat Gilbertin nostamaan päätänsä. Sillä tämä sana oli varsinkin hänelle tärkeä ja merkityksellinen. Nojaten ystävänsä käsivarteen ja kallistaen suunsa tämän korvaan virkkoi marski:
— Kaikki harkiten, kaikki punniten, parooni, on raskas velvollisuuteni sinulle ilmoittaa, että tyttäresi täytyy nopeasti lähettää luostariin.
— Ja minkätähden? — kysyi parooni.
— Sentähden, että kuningas, siitä löisin vetoa, on rakastunut neiti de Taverneyhin.
Nämä sanat kuullessaan Gilbert kävi vaaleammaksi kuin heisipuun hahtuvaiset lumenväriset kukat, jotka riippuivat hänen olkapäilleen ja otsalleen.
13.
Aavistelua.
Seuraavana päivänä Trianonin tornikellon lyötyä kaksitoista Nicole tuli huutamaan Andréelle, joka ei vielä ollut lähtenyt huoneestaan:
— Mademoiselle, mademoiselle, täällä on hra Filip!
Tämä huuto kaikui portaitten alipäästä.
Aivan kummastuneena, mutta samalla riemuitsevana Andrée napitti musliinisen aamunuttunsa ja riensi nuorta miestä vastaan, joka tosiaankin oli astunut ratsultaan Trianonin pihalla ja tiedusteli muutamilta palvelijoilta, milloin voisi tavata sisartaan.
Andrée avasi siis itse oven ja näki heti edessään Filipin, jota nopsaNicole, hänet pihalta noudettuaan, johdatti pitkin porraskäytävääylös. Nuori tyttö heittäytyi veljensä kaulaan, ja molemmat astuivatNicolen seuraamina Andréen huoneeseen.
Vasta silloin Andrée huomasi, että Filip oli tavallista vakavampi, että hänen hymyilyssäänkin oli jotain surumielistä, että hänen uhkea univormunsa oli mitä huolellisimmin järjestetty, ja että hänellä vasemmassa kainalossaan oli kokoon kääritty matkaviitta.
— Mikä nyt on, Filip? — kysyi tyttö heti sillä hellien sielujen vaistolla, jolle yksi ainoa katse oli riittävä ilmoitus.
— Sisareni, — virkkoi Filip, — sain tänä aamuna määräyksen palata rykmenttiini.
— Ja sinä lähdet?
— Niin, minä lähden.
— Oi, — virkahti Andrée, jonka kaikki rohkeus ja osa voimista purkautui tässä tuskallisessa huudahduksessa.
Ja vaikka tämä lähtö oli aivan luonnollinen asia, jota hänen oli täytynyt odottaa, hän tunsi uutisen kuullessaan sellaista masennusta, että hänen täytyi tukea itseään veljensä käsivarteen.
— Hyvä Jumala! — sanoi Filip. — Murhetuttaako lähtöni sinua niin suuresti, Andrée? Tiedäthän, että sellainen sotilaan elämässä on mitä jokapäiväisimpiä tapauksia.
— Niin, niin, tietysti, — sopersi tyttö; — minne sinä matkustat, veljeni?
— Osastoni majailee Reimsissä; minulla ei siis ole mikään varsin pitkä matka tehtävänä, kuten näet. Totta on, että rykmentti hyvin luultavasti sieltä palaa Strassburgiin.
— Ah, — huudahti Andrée: — ja milloin lähdet?
— Määräyksen mukaan on minun heti suoriuduttava matkaan.
— Olet siis tullut sanomaan jäähyväiset?
— Niin, sisareni.
— Jäähyväiset!
— Onko sinulla jotain erityistä minulle sanottavaa, Andrée? — kysyi Filip levottomana tytön murheellisuudesta, joka oli liian ilmeinen aiheutuakseen pelkästään tästä lähdöstä.
Andrée käsitti, että nämä sanat olivat tarkoitetut Nicolelle, joka Andréen suunnattoman murheen johdosta katseli tätä näytelmää kummastuksella. Eihän Filipin lähtö, upseerin matkustaminen osastoonsa, ollut mikään onnettomuus, jonka olisi pitänyt aiheuttaa niin paljon kyyneleitä.
Andrée käsitti siis samalla kertaa sekä Filipin tunteet että Nicolen kummastuksen. Heittäen pienen päällysviitan hartioilleen hän vei veljensä portaita kohti.
— Tule puiston ristikkoportille asti, Filip, — sanoi hän; — minä johdan sinut peitettyä käytävää. Minulla on sinulle todellakin hyvin paljon puhuttavaa, veljeni.
Nämä sanat sisälsivät lähtökäskyn Nicolelle; tyttö hiipi pois seinän vierustaa pitkin ja palasi emäntänsä huoneeseen, sillä välin kun tämä Filipin kanssa kulki portaita alas.
Andrée astui kappelin sivulla olevia portaita ja tuli ulos käytävästä, joka vielä tänäpäivänä vie puutarhaan. Mutta vaikka Filipin levottoman kysyvä katse oli herkeämättä häneen luotuna, hän riippui kauan veljensä käsivarressa ja nojasi päätänsä hänen olkaansa vasten, virkkamatta ainoatakaan sanaa. Sitten hänen sydämensä yhtäkkiä murtui, hänen piirteensä saivat kalmankalpean värin, pitkä nyyhkytys nousi hänen huulilleen asti ja kyyneltulva sumensi hänen silmänsä.
— Rakas sisareni, paras Andréeni, — huudahti Filip, — taivaan tähden, mikä sinua oikeastaan vaivaa?
— Ystäväni, ainoa ystäväni, — vastasi Andrée, — sinä jätät minut yksikseni tähän maailmaan, johon vasta saavuin, ja kysyt, miksikä itken! Ah, ajattelehan, Filip, syntyessäni menetin äitini; ja, hirveätä sanoa, isää minulla ei ole koskaan ollut. Kaikki pienet huolet, joita sydämeni on tuntenut, kaikki sen pikku salaisuudet olen uskonut sinulle, ainoastaan sinulle. Kuka minulle hymyili, kuka minua hyväili, kuka minua tuuditteli lapsena ollessani? Sinä. Kuka minua suojeli isommaksi tultuani? Sinä. Kuka minut sai uskomaan, että Jumalan luomat olennot eivät olleet sysätyt maailmaan vain kärsiäkseen täällä? Sinä, Filip, yhäti sinä. Sillä enhän siitä asti, kun maailmaan tulin, ole rakastanut mitään tai ketään paitsi sinua, eikä myöskään minua ole kukaan muu rakastanut kuin sinä.
— Oi, Filip, — jatkoi Andrée murheellisesti, — sinä käännät pääsi pois, ja minä luen ajatuksesi. Sinä sanot itsellesi, että olen nuori, että olen kaunis, ja että teen väärin, kun en usko tulevaisuuteen, rakkauteen. Ah, näet kuitenkin hyvin, Filip, että kukaan ei minusta välitä. "Madame la dauphine suo sinulle hyvää", sanonet, ystäväni. Epäilemättä; hän on täydellinen, ainakin minun silmissäni, ja minä katselen häntä melkein jumaluusolentona. Mutta juuri siksi, että sijoitan hänet tuohon yliluonnolliseen ilmapiiriin, tunnenkin häntä kohtaan kunnioitusta, vaan en rakkautta.
— Ja rakkaus, Filip, on sydämelleni välttämätön tunne, joka yhäti työnnettynä takaisin sydämeeni särkee sen.
— Isäni… Oi, hyvä Jumala, isäni! Se mitä nyt sanon ei ole sinulle uutta, Filip: paitsi että isäni ei ole minulle suojelija tai ystävä, hän ei koskaan edes katsahda minuun herättämättä minussa pelkoa. Niin, niin, minä pelkään, Filip, pelkään häntä, varsinkin sen jälkeen kun näen sinun lähtevän. Miksi pelkään? Sitä en ollenkaan tiedä. Oi, Jumalani, eivätkö pakenevat linnut, ammuvat karjat, eivätkö nekin pelkää myrskyä, kun myrsky on tulossa?
— Se on vaistoa, sanot; mutta miksi kieltäisit kuolemattomalta sielultamme onnettomuuden vaiston? Viimeiseltä on perheemme saavuttanut kaikkinaista menestystä. Sen hyvin tiedän. Sinäkin olet nyt kapteeni, ja minä olen melkein joutunut kruununprinsessan lähimpään ystäväpiiriin; isäni kuuluu eilen syöneen illallista miltei kahden kesken kuninkaan kanssa. Niin, Filip, toistan sen sinulle, vaikka näyttäisin sinusta miltei järjettömältä, kaikki tuo peloittaa minua enemmän kuin leppoisa köyhyytemme eläessämme unohdettuina Taverneyssä.