— Ja kuitenkin, rakas sisar, — virkkoi Filip surumielisesti, — olit sielläkin yksinäsi; sielläkään en ollut kanssasi sinua lohduttamassa.
— Totta kyllä, mutta siellä olin edes yksinäni, yksinäni lapsuudenmuistojen! parissa. Minusta tuntui kuin täytyisi talon, missä äitini oli elänyt, hengittänyt ja kuollut, tarjota minulle kodikkuuden turvaa, jos niin voi sanoa; kaikki siellä oli minulle leppeätä, hyväilevää, ystävällistä. Näin tyynenä sinun lähtevän ja iloitsin tulostasi. Mutta joko sinä menit tai tulit, sydämeni ei kuulunut kokonaan sinulle, se oli kiintynyt tuohon rakkaaseen kartanoon, puutarhaani, kukkasiini, tuohon kokonaisuuteen, josta muinoin olit vain osana. Tänään sinä olet kaikkeni, Filip, ja jättäessäsi minut minä jään kaikesta.
— Ja kuitenkin, Andrée, — virkkoi Filip, — nautit sinä nykyisin monin verroin mahtavampaa suojelusta kuin se, minkä minä saatoin tarjota.
— Se on totta.
— Sinulla on hyvä tulevaisuus.
— Kuka tietää…?
— Miksi siis epäilet?
— En tiedä.
— Se on kiittämättömyyttä Jumalaa kohtaan, sisareni.
— Oi, ei, minä en, taivas olkoon ylistetty, nurise Herraa vastaan, vaan kiitän häntä aamuin, illoin. Mutta minusta tuntuu kuin, sen sijaan että hän vastaanottaisi kiitosuhrini, polveni notkistaessani joka kerta ääni korkeudesta sanoisi minulle: "Ole varuillasi, nuori tyttö, ole varuillasi"!
— Mutta mitä sinun pitäisi varoa? Vastaa. Otaksukaamme, että joku onnettomuus sinua uhkaisi. Onko sinulla siitä mitään ennakkotunnetta? Tiedätkö, miten menetellä käydäksesi uhmaten sitä vastaan tai välttääksesi sitä?
En tiedä mitään, Filip, paitsi että minusta tuntuu, näetkös, kuin riippuisi elämäni enää vain ohuesta rihmasta, ja että mikään ei enää hymyile minulle sen hetken jälkeen, jolloin sinun lähtösi tapahtuu. Sanalla sanoen, minusta näyttää, että nukkuessani olen vierinyt äkkijyrkänteen partaalle ja vierinyt liian nopeassa vauhdissa voidakseni herätessäni pysähtyä. Huomaan heränneeni, näen kuilun, ja kuitenkin se nielee minut, ja sinun poissa ollessasi, kun et enää ole minua pidättämässä, minä katoan sinne ja murskaudun siellä.
— Rakas sisar, hyvä Andrée, — sanoi Filip, tullen vastoin tahtoaankin liikutetuksi tästä niin todellista kauhua ilmaisevasta äänensävystä, — sinä liioittelet hellyyttä, ja siitä sinua kiitän. Niin, sinä menetät ystävän, mutta vain hetkellisesti. En joudu sinusta niin kauaksi, että et tarpeen tullen voisi kutsua minua takaisin; ja muistahan, että houreitasi lukuunottamatta mikään ei sinua uhkaa.
Andrée pysähtyi veljensä eteen.
— Mistä sitten johtuu, Filip, — sanoi hän, — että sinä, joka olet mies, ja jolla on enemmän voimaa kuin minulla, olet tällä hetkellä yhtä murheellinen kuin minäkin? Kah, veljeni, miten osaat sen selittää?
— Se on helppoa, rakas sisar, — vastasi Filip, pysäyttäen Andréen, joka puhumasta lakatessaan oli jälleen alkanut kävellä. — Emme ole veli ja sisar ainoastaan sydämeltämme ja vereltämme, vaan myöskin sielultamme ja tunteiltamme. Ja me elimme sopusoinnussa, joka varsinkin minulle on Pariisiin tulomme jälkeen käynyt perin suloiseksi tottumukseksi. Minä katkaisen tämän ketjun, rakas ystävä, tai pikemminkin se katkaistaan, ja isku tuntuu sisimpään sydämeeni. Olen siis murheissani, mutta vain hetkellisesti, siinä kaikki. Minä, Andrée, minä näen eromme tuolle puolen; minä en usko muuta onnettomuutta kuin että muutamaan kuukauteen, ehkäpä vuoden aikaan emme enää saa toisiamme nähdä; minä alistun kohtalooni, enkä sano sinulle juhlallisia jäähyväisiä, vaan: näkemiin.
Näistä lohduttavista sanoista huolimatta vastasi Andrée vain nyyhkytyksillä ja kyynelillä.
— Rakas sisar, — huudahti Filip nähdessään tämän hänelle käsittämättömän murheen ilmaisun, — rakas sisar, sinä et ole minulle kaikkea sanonut, sinä kätket jotakin; puhu taivaan nimessä, puhu.
Ja hän otti tytön käsivarsiinsa ja painoi häntä rintaansa vasten lukeakseen hänen silmistään.
— Minäkö? — virkkoi tämä. — Ei, ei, Filip, vannon sinulle, että tiedät kaiken ja että sydämeni on sinun käsissäsi.
— No, rohkeutta siis, Andrée, taivaan tähden, äläkä murhetuta minua näin.
— Olet oikeassa, — myönsi tyttö, — minä olen hupsu. Kuule: enhän ole koskaan ollut kovin lujasieluinen, sen sinä, Filip, tiedät paremmin kuin kukaan muu. Aina olen peljännyt, aina uneksinut, aina huokaillut; mutta minulla ei ole oikeutta yhdistää tuskallisiin houreisiini hellästi rakastettua veljeä, silloin kun tämä minua rauhoittaa ja minulle todistaa, että syyttä suotta käyn levottomaksi. Olet oikeassa, Filip, on totta, aivan totta, että täällä ei minulta puutu mitään. Anna minulle siis anteeksi, Filip; näethän, että kuivaan silmäni; minä en enää itke, minä hymyilen. Filip, en enää jätä sinua hyvästi, vaan sanon ainoastaan: näkemiin.
Ja nuori tyttö syleili hellästi veljeään, salaten häneltä viimeisen kyyneleen, joka vielä sumensi hänen silmäänsä ja helmenä vierähti nuoren upseerin kullatulle olkanauhalle.
Filip katseli häntä sillä äärettömällä hellyydellä, jossa samalla kertaa yhtyy sekä veljen että isän tunteet.
— Andrée, — virkkoi hän, — pidän sinusta tuollaisena. Ole reipas ja rohkea. Minä lähden, mutta kuriiri tuo sinulle minulta kirjeen joka viikko. Pyydän, että sinäkin joka viikko kirjoitat minulle.
— Kyllä, Filip, — vastasi Andrée; — se on oleva ainoa onneni.Mutta kaihan olet ilmoittanut isälle?
— Mistä?
— Lähdöstäsi.
— Rakas sisko, parooni itse minulle tänä aamuna ministerin käskyn toikin. Hra de Taverney ei ole sinun kaltaisesi, Andrée; hän näkyy helposti voivan minusta luopua. Hän tuntui olevan iloinen lähdöstäni, ja oikeassa hän olikin: täällä en ylene, kun siellä sitävastoin voi tarjoutua tilaisuuksia.
— Isä iloinen nähdessään sinun lähtevän! — mutisi Andrée. — Etkö erehdy, Filip?
— Sinä olet hänellä, — vastasi Filip, väistäen kysymystä, — ja se lohduttaa häntä, sisareni.
— Luuletko niin, Filip? Hän ei koskaan käy minua tapaamassa.
— Sisareni, hän käski minun sinulle ilmoittaa, että hän vielä tänään lähtöni jälkeen saapuisi Trianoniin. Hän rakastaa sinua, usko se; hän vain rakastaa omalla tavallaan.
— Mikä sinua muuten vaivaa, Filip? Näytät hämmentyneeltä
— Rakas Andrée, se johtuu siitä, että hetki on jo lyönyt. Sanohan, mitä kello nyt on?
— Neljännestä vailla yksi.
— Niin, rakas sisar, olen hämmennyksissä senvuoksi, että jo tunti sitten olisi pitänyt olla matkalla, ja nyt juttelemme täällä ristikkoportilla, missä hevostani pidetään valmiina. Siis…
Andrée otti levollisen muodon ja tarttuen veljensä käteen:
— Siis, — virkkoi hän liian varmalla äänensävyllä, jotta se ei olisi ilmaissut teeskentelyä, — siis, hyvästi, veljeni…
Filip syleili häntä viimeisen kerran.
— Näkemiin, — sanoi hän; — muista lupaustasi.
— Mitä lupausta?
— Että kirjoitat ainakin kerran viikossa.
— Oi, vielä siitä puhutkin!
Hän lausui nämä sanat äärettömällä ponnistuksella: lapsiparan ääni oli kokonaan sortunut.
Filip tervehti häntä vielä kädenliikkeellä ja poistui. Andrée seurasi häntä silmillään, pidättäen henkeään, hillitäkseen huokauksensa. Filip nousi hevosensa selkään, huusi hänelle vielä kerran hyvästi ristikon toiselta puolen ja lähti. Andrée jäi liikkumattomana seisomaan siihen asti kun voi veljensä eroittaa.
Tämän hävittyä näkyvistä hän kääntyi ja juoksi kuin haavoitettu hirvi puiston siimekseen, huomasi penkin, jonka hän töintuskin saavutti, ja lysähti sille puolitainnuksissa, voimattomana, raukein katsein. Sitten nousi hyvin syvältä hänen rinnastaan pitkä ja vihlaiseva nyyhkytys.
— Jumalani, Jumalani! — huudahti hän. — Miksi jätät minut näin yksikseni maan päälle?
Ja hän peitti kasvot käsiinsä, antaen isojen kyynelten valua valkoisten sormiensa välitse, yrittämättäkään niitä enää pidättää.
Tällä hetkellä kuului keveä rasahdus lehtimajan takaa; Andrée luuli kuulleensa huokauksen. Hän kääntyi säikähtyneenä ja näki murheellisten kasvojen kohoavan edessään.
Siinä oli Gilbert.
14.
Gilbertin romaani.
Se oli Gilbert, sanoimme, yhtä kalpeana kuin Andrée, yhtä lohduttomana, yhtä murtuneena kuin hän.
Nähdessään miehen, nähdessään vieraan Andrée kiirehti kuivaamaan silmiänsä, ikäänkuin ylpeätä neitosta olisi punastuttanut itkeä. Hän suoristautui ja jäykisti marmoriposkensa, joita epätoivo vastikään oli nytkähdytellyt.
Gilbertiltä kului paljon pitempi aika tyyntymiseensä, ja hänen piirteissään säilyi tuskallinen ilme, jonka neiti de Taverney kohotettuaan silmänsä ja tuntiessaan miehen heti huomasi hänen asennossaan ja katseessaan.
— Kas, taaskin hra Gilbert! — huudahti Andrée siihen keveään sävyyn, mitä hän koetti käyttää joka kerta kun sattuma, niinkuin hän luuli, toi hänet nuoren miehen lähettyville.
Gilbert ei vastannut mitään: hän oli vielä liian kiihkeästi liikutettu. Murhe, joka oli värisyttänyt Andréen ruumista, oli hurjasti puistattanut myöskin häntä. Andrée siis jatkoi, tahtoen päästä selvyyteen tämän haamun kanssa.
— Mutta mikä teitä oikeastaan vaivaa, Gilbert? — kysyi hän.— Minkätähden minua noin surumielisesti katselette? Varmaan onjotakin, mikä tekee teidät murheelliseksi. Mikä teitä siis surettaa?Sanokaahan toki.
— Tahdotteko sen tietää? — virkkoi Gilbert alakuloisesti, tuntien tässä näennäisessä osanotossa piilevän ivan.
— Kyllä.
— No niin, minulle tuottaa murhetta nähdä teidän kärsivän, — vastasi Gilbert.
— Ja kuka teille on sanonut, että minä kärsin, monsieur?
— Minä näen sen.
— Minä en kärsi, te erehdytte, herraseni, — virkkoi Andrée nostaen nenäliinansa toistamiseen kasvoilleen.
Gilbert tunsi myrskyn nousevan; hän päätti taltuttaa sen nöyryydellään.
— Anteeksi, mademoiselle, — sanoi hän, minä vain kuulin teidän valituksenne.
— Ah, te kuuntelitte? Se on parempaa, silloin…
— Aivan sattumalta, mademoiselle, — änkytti Gilbert, sillä hän tunsi valehtelevansa.
— Sattumalta! Olen kovin pahoillani, hra Gilbert, että sattuma oli tuonut teidät lähelleni. Mutta sittenkin, minkä vuoksi kuulemanne valitukset saattoivat teitä murehduttaa? Ilmoittakaa se minulle, pyydän.
— Minulle on mahdotonta nähdä naisen itkevän, — vastasi Gilbert äänellä, joka tavattomasti suututti Andréeta.
— Olenko minä nainen hra Gilbertille, — lausui ylpeä neito — Minä en kerjää osanottoa keltään ja hra Gilbertiltä kaikkein vähimmin.
— Mademoiselle, — virkkoi Gilbert ravistaen päätänsä, teette väärin kohdellessanne minua noin tylysti. Olen nähnyt teidät murheellisena ja tulin surulliseksi; kuulin teidän sanovan, että hra Filipin lähdettyä olitte yksinänne maailmassa Mutta, kah, sitä ette ole, mademoiselle, sillä minä olen jäänyt, minä, eikä hartaampaa ja uskollisempaa sydäntä ole teille koskaan sykkinyt. Ei, toistan vielä, neiti de Taverney ei koskaan ole yksinään maailmassa niin kauan kuin aivoni kykenevät ajattelemaan, sydämeni sykkimään, käsivarteni ojentumaan.
Gilbert oli todella kaunis uljuudessaan, ylevyydessään ja kiintymyksessään, kun hän lausui nämä sanat, vaikka hän teki sen niin perin yksinkertaisesti kuin todellinen kunnioitus vaati.
Mutta oli nyt kerran niin, että kaikki nuoressa miehessä pahoitti Andréeta, närkästytti häntä ja kiihoitti hänet haavoittaviin vastauksiin, ikäänkuin kaikki hänen kunnioituksensa olisi ollut herjaus, jokainen hänen rukouksistaan ärsytys. Aluksi tahtoi hän nousta löytääkseen tylymmän liikkeen ja häikäilemättömämmän vastauksen; mutta hermostunut puistatus pidätti hänet penkillä. Sitäpaitsi hän ajatteli, että seisaaltaan hänet nähtäisiin kauemmaksi ja nähtäisiin juttelemassa Gilbertin kanssa. Hän jäi siis penkillensä, sillä hän tahtoi kerran kaikkiaan musertaa jalallansa hyönteisen, joka alkoi käydä kiusalliseksi.
Hän vastasi siis:
— Luulin jo sanoneeni teille, hra Gilbert, että olette minulle tavattoman epämieluinen, että äänenne ärsyttää minua ja filosofiset elkeenne inhoittavat minua. Miksi siis, kun sen olen teille sanonut, itsepäisesti tahdotte minua yhä puhutella?
— Mademoiselle, — virkkoi Gilbert kalpeana, mutta tyynenä, — kunniallista naista ei voi loukata osoittamalla hänelle myötätuntoa. Kunnon mies on jokaisen muun ihmisolennon vertainen, ja minä, jota te noin itsepäisesti hyljitte, ansaitsen ehkä enemmän kuin joku muu sitä myötätuntoa, jonka mielipahakseni näen teidän minulta kieltävän.
Kuullessaan tämän kahteen kertaan lausutun sanan "myötätunto" Andrée avasi silmänsä suuriksi ja katsahti ivallisesti Gilbertiin.
— Myötätuntoa! — huudahti hän. — Myötätuntoako teiltä minua kohtaan, hra Gilbert? Olenko teidän suhteenne pettynyt! Pidin teitä hävyttömänä, mutta ette sentään sitä olekaan: te olette ainoastaan hullu.
— En ole hävytön enkä hullu, — vastasi Gilbert näennäisellä levollisuudella, joka epäilemättä oli hyvin vaikeata tälle ylpeäksi tuntemallemme sielulle. — En, mademoiselle, sillä luonto on tehnyt minut vertaiseksenne, ja sattuma on saattanut teidät minulle kiitollisuuden velkaan.
— Sattuma taaskin? — virkkoi Andrée pilkallisesti.
— Kaitselmus, olisi minun pitänyt sanoa. En olisi teille tästä koskaan puhunut, elleivät loukkaavat sananne olisi palauttaneet muistiani.
— Teille kiitollisuuden velassa, minäkö olisin teille kiitollisuuden velassa, mitä kuulenkaan? Miten te sen sanoittekaan, Gilbert?
— Minua hävettäisi teidän kiittämättömyytenne, mademoiselle; ja Jumala, joka on luonut teidät niin kauniiksi, on kauneutenne vastapainoksi antanut teille kyllin muitakin vikoja.
Tällä kertaa Andrée nousi.
— Kas niin, suokaa minulle anteeksi, — virkkoi Gilbert; — toisinaan tekin ärsytätte minua liiaksi, ja silloin unohdan kaiken myötätunnon, jonka minussa herätätte.
Andrée puhkesi sellaiseen nauruun, että Gilbertin suuttumuksen olisi luullut kohoavan huippuunsa; mutta hänen kummastuksekseen nuori mies ei kiihoittunut. Tämä laski käsivartensa ristiin rinnalleen, säilytti tulisen katseensa vihaisen ja itsepäisen ilmeen ja odotti kärsivällisesti tytön törkeästi loukkaavan naurun loppumista.
— Mademoiselle, — sanoi Gilbert kylmästi Andréelle, — suvaitkaa vastata yhteen ainoaan kysymykseen. Kunnioitatteko isäänne?
— Minusta näyttää todellakin, että te kuulustelette minua, hraGilbert! — huudahti neitonen ylvään ylpeästi.
— Niin, te kunnioitatte isäänne, — jatkoi Gilbert, — mutta ette tee sitä hänen avujensa ja hyveittensä vuoksi. Ette, vaan yksinomaan siksi, että hän on antanut teille elämän. Valitettavasti, ja se teidän täytyy tietää, arvoisa neiti, isänne ansaitsee kunnioitusta vain yhdestä syystä, mutta se on sittenkin syy. Vielä enemmänkin; tästä ainoasta hyvästä työstä, elämän lahjasta, — jatkoi Gilbert, vuorostaan kiihtyen halveksivasta säälistä, — tästä ainoasta hyvästä työstä olette velvollinen hyväntekijää rakastamaan. No niin, mademoiselle, jos punnitsemme asiaa periaatteellisesti, miksi loukkaatte minua, miksi työnnätte minut luotanne, miksi vihaatte minua, joka tosin en ole teille lahjoittanut elämää, mutta joka olen sen pelastanut?
— Te, — huudahti Andrée, — tekö olette pelastanut henkeni?
— Oi, ette ole sitä edes ajatellut, — sanoi Gilbert, — tai pikemminkin olette sen unohtanut; ja se onkin hyvin luonnollista, koska tapauksesta jo piakkoin on kulunut vuosi. No niin, mademoiselle, minun täytyy siis kertoa se teille eli virkistää muistianne. Niin, minä pelastin henkenne panemalla omani alttiiksi.
— Tahtonette toki olla niin ystävällinen, hra Gilbert, — virkkoiAndrée hyvin kalpeana, — että ilmoitatte minulle missä ja milloin?
— Sinä päivänä, mademoiselle, jolloin satatuhatta ihmistä tallaten toisiaan, paeten raivostuneiden hevosten jaloista ja väistäen väkijoukkoa niittäviä sapeleja jättivät Ludvig XV:n torille pitkän jonon ruumiita ja haavoitettuja.
— Ah, toukokuun 31. päivänä.
— Niin, mademoiselle.
Andrée suoristausi ja palautti ivallisen hymynsä.
— Ja sinä päivänä väitätte oman henkenne uhalla pelastaneenne minut, hra Gilbert?
— Niin oli minulla kunnia teille jo sanoa
— Olette siis hra parooni de Balsamo? Pyydän teiltä anteeksi, sillä en sitä tiennyt.
Ei, minä en ole parooni de Balsamo, — virkkoi Gilbert säihkyvin silmin ja väräjävin huulin. — Minä olen vain kansan lapsi, Gilbert, joka onnettomuudekseen oli niin hupsu, niin mieletön, että rakasti teitä, ja koska hän rakasti teitä kuin järjetön, kuin hullu, kuin mielenvikainen, hän seurasi teitä väkijoukossa. Minä olen Gilbert, joka teistä hetkiseksi eroitettuna tunsin teidät hirveästä huudosta, jonka kompastuessanne päästitte; olen Gilbert, joka kaatuen viereenne saarsi teidät käsivarsillaan, kunnes kaksikymmentätuhatta hänen omiaan pusertavaa käsivartta oli murtanut hänen voimansa; Gilbert, joka paiskautui kivipilaria vasten, johon teidät uhattiin musertaa, tarjotakseen ruumiinsa teille pehmeämmäksi tueksi. Ja minä, Gilbert, huomatessani väkijoukossa tuon merkillisen miehen, joka näkyi muita komentavan ja jonka nimen te vastikään mainitsitte, kokosin kaikki voimani, kaiken vereni, kaiken sieluni ja kohotin teidät uupuvilla käsivarsillani, jotta tuo mies teidät näkisi, teidät ottaisi, teidät pelastaisi. Sanalla sanoen, olen Gilbert, jolle, luovutettuaan teidät häntä itseään onnellisemmalle pelastajalle, ei jäänyt muuta kuin liikkunen puvustanne: painoin sen huulilleni, ja olikin aika, sillä veri syöksyi heti sydämeeni, ohimoihini ja aivoihini. Pyövelien ja uhrien vyöryvä tulva peitti ja nielaisi minut kuin aalto, sillävälin kun te ylösnousemuksen enkelin lailla kuilustani kohositte kohti taivasta.
Gilbert oli näyttäytynyt omana itsenään, — hurjana, luonnonsuorana, ylevänä päättäväisyydessään niinkuin rakkaudessaanko. Eikä Andréekaan halveksumisestaan huolimatta voinut olla häntä ihmetellen katselematta. Hetkisen Gilbert uskoikin, että hänen kertomuksensa oli ollut vastustamaton kuin totuus, kuin rakkaus. Mutta poloinen Gilbert ei ottanut huomioon epäuskoisuutta, vihan valheellista vaistoa. Näin ollen Andrée, joka vihasi Gilbertiä, ei ollut antanut minkään noista halveksitun rakastajan todisteluista vaikuttaa itseensä.
Ensiksi hän ei vastannut mitään, vaan katseli Gilbertiä, ja jotakin taistelun tapaista kuohui hänen sielussaan. Hermostuneena tästä hyytävästä äänettömyydestä nuori mies näkikin itsensä pakoitetuksi loppulauseena lisäämään:
— Älkää nyt, mademoiselle, sentään inhotko minua enempiä kuin ennen, sillä se ei olisi ainoastaan vääryyttä, vaan kiittämättömyyttäkin, niinkuin teille äsken sanoin ja nyt toistan.
Mutta tämän kuullessaan Andrée kohotti ylpeän päänsä ja lausui mitä välinpitämättömimmän julmalla äänellä:
— Hra Gilbert, kauanko, jos saan kysyä, elitte hra Rousseaun oppilaana?
— Kolme kuukautta luullakseni, mademoiselle, — vastasi Gilbert yksinkertaisesti, — lukuunottamatta niitä vuorokausia, jotka olin sairaana tukehtumistilan jälkeen toukokuun 31. päivänä.
— Te erehdytte, — virkkoi tyttö, — en pyydä teitä suinkaan ilmoittamaan, olitteko sairaana vai ettekö… en kysele tukehtumisia… se kaiketi taiteellisesti seppelöi kertomuksenne… mutta se liikuttaa minua vähän. Tahdoin vain teille sanoa, että vietettyänne ainoastaan kolme kuukautta kuuluisan kirjailijan luona, olette oivallisesti käyttänyt tilaisuutta hyväksenne, ja että oppilas laatii ensi otteellaan romaaneja, jotka ovat melkein hänen mestarinsa julkaisemien teosten arvoiset.
Gilbert, joka oli tyynesti kuunnellut, luullen, että Andrée hänen lausumiinsa intohimoisiin sanoihin vastaisi vakavasti, putosi tämän verisen ivan iskemänä herkkäuskoisen hyväntahtoisuutensa ylväästä korkeudesta.
— Romaaneja, — jupisi hän närkästyneenä, — te pidätte romaanina, mitä teille olen kertonut!
— Niin, monsieur, — sanoi Andrée, — romaanina, toistan sanan. Kuitenkaan ette ole pakoittanut minua sitä lukemaan, ja siitä olen teille hyvilläni. Mutta minun täytyy syvästi valittaa, että en voi sitä palkita arvonsa mukaan: turhaan sitä yrittäisin, romaaninne kun ei ole maksettavissa.
— Näinkö te siis minulle vastaatte? — änkytti Gilbert kivistelevin sydämin ja sammunein silmin.
— Minä en edes vastaa teille, herraseni, — sanoi Andrée työntäen hänet tieltään.
Siinä saapuikin Nicole, kutsuen emäntäänsä puistokäytävän päästä, tahtomatta liian äkkiä keskeyttää hänen keskusteluaan. Kuka toinen puhujista oli, sitä hän ei tiennyt, sillä siimeksen välitse hän ei ollut Gilbertiä tuntenut. Mutta lähemmäksi tullessaan hän näki nuoren miehen, tunsi hänet ja pysähtyi hämmästyneenä, katuen, että ei ollut saapunut kiertoteitse kuullakseen, mitä Gilbert oli saattanut neiti de Taverneylle sanoa.
Silloin tämä, puhutellen Nicolea leppeällä äänellä ikäänkuin paremmin ilmaistakseen Gilbertille sen ylpeän ynseyden, millä oli häntä kohdellut, kysyi:
— Mikä on, lapseni?
— Herrat Taverneyn parooni ja Richelieun herttua saapuvat neitiä tapaamaan, — vastasi Nicole.
— Missä he ovat?
— Neidin luona.
— Tule.
Andrée lähti ja Nicole seurasi häntä, luoden kuitenkin mennessään ivallisen katseen Gilbertiin, joka pikemmin lyijynharmaana kuin kalpeana, pikemmin mielipuolena kuin kiihtyneenä pikemmin huimahulluna kuin vihaisena ojensi nyrkkiään käytävää kohti, jota pitkin vihollisensa poistui, ja mutisi hammasta purren:
"Oi, sydämetön olento, sieluton ruumis, olen pelastanut henkesi, olen sulkenut rakkauteni sydämeeni, olen mykistänyt tunteen, joka olisi voinut loukata niin sanoakseni puhdasta viattomuuttasi; sillä minulle sinä houreissani olit pyhä neito, kuin taivaan neitsyt Maria… Nyt kun olen sinut nähnyt läheltä, olet enää vain nainen, ja minä olen mies… Oh, jonakuna päivänä kostan puolestani, Andrée de Taverney; kahdesti olet ollut käsissäni ja kahdesti olen sinut säästänyt; Andrée de Taverney, varo kolmatta kertaa!… Näkemiin, Andrée!"
Ja hän poistui, hypäten pensasrivien yli kuin haavoitettu nuori susi, joka kääntyy näyttäen hampaitaan ja veristävin silmäterin.
15.
Isä ja tytär.
Lehtokujan päähän ehdittyään Andrée todellakin huomasi marskin ja isänsä, jotka kävelivät portaitten edessä häntä odotellen.
Ystävykset näkyivät olevan mitä hilpeimmällä tuulella siinä käsihakaa astuessaan. Hovissa ei vielä ollut nähty Orestesta ja Pyladesta niin tarkkaan esitettyinä. Andréen saapuessa molemmat vanhukset ilostuivat vielä enemmän ja huomauttelivat toisilleen tytön säteilevää kauneutta, jonka suuttumus ja ripeä käynti oli vielä kohottanut.
Marski tervehti Andréeta niinkuin hän olisi tervehtänyt ilmettyä rouva de Pompadouria. Tämä vivahdus ei jäänyt Taverneyltä huomaamatta, ja se miellytti häntä; mutta Andréeta kummastutti tuo kunnioituksen ja vapaan kohteliaisuuden sekoitus; sillä taitava hovimies osasi kumarrukseen sijoittaa yhtä monta erityisseikkaa kuin Covielle osasi sovittaa ranskankielisiä lauseita yhden ainoan turkkilaisen sanan tulkintaan.
Andrée vastasi tervehdykseen kumarruksella, joka oli yhtä virallisen kohtelias hänen isälleen kuin marskillekin; sitten hän hurmaavan sievästi kehoitti molempia astumaan hänen huoneeseensa.
Marski ihmetteli aistikasta siisteyttä, joka oli suojan sisustuksen ja rakennustyylin ainoa ylellisyys. Kukilla ja pienellä määrällä valkoista musliinia Andrée ei ollut synkästä kammiostaan tehnyt palatsia, vaan temppelin. Hra Richelieu istahti isokukkaisella vihreällä Persian karttuunilla päällystettyyn nojatuoliin suuren kiinalaisen suppilon alle, josta riippui hyvänhajuisia akaasian ja vaahteran terttuja kurjenmiekkojen ja Bengalin ruusujen keskeltä.
Taverney sai samallaisen nojatuolin; Andrée istahti telttatuolille nojaten kyynäspäätään klaveeria vasten, joka myöskin oli isoon saksilaiseen porsliinimaljakkoon asetetuilla kukilla koristettu.
— Mademoiselle, — sanoi marski, — tulen hänen majesteettinsa puolesta tuomaan teille vilpittömät onnittelut, joihin teidän lumoava äänenne ja teidän täydellinen soittotaituruutenne on saanut kaikki harjoituksen kuuntelijat puhkeamaan. Hänen majesteettinsa pelkäsi herättävänsä teille kadehtijoita ja kadehtijattaria, jos olisi teitä liian äänekkäästi ylistänyt. Hän on siis suvainnut antaa minun toimekseni ilmoittaa teille, miten suuren ilon hänelle tuotitte.
Heleästi punastuessaan Andrée oli niin kaunis, että marski jatkoi kuin olisi puhunut omassa asiassaan.
— Kuningas, — virkkoi hän, — vakuutti minulle, että hän hovissaan ei vielä ollut nähnyt ketään, jossa samassa määrässä kuin teissä, neitiseni, yhtyivät hengen lahjat ja piirteiden sulo.
— Unohdatte sydämen avut, — lisäsi Taverney innostuen. — Andrée on tytöistä parhain.
Marski oli jo uskoa, että ystävänsä hyrähtäisi itkuun. Ihaillen tätä isällisen tunteellisuuden ponnistusta hän huudahti:
— Sydämen! Oi, hyvä parooni, te yksin kykenette arvostelemaan neidin sydämen hellyyttä, jospa olisin viidenkolmatta vuotias, niin laskisin hänen jalkojensa juureen elämäni ja omaisuuteni!
Andrée ei vielä osannut ottaa hovimiehen ylistystä keveästi Hän vastasi Richelieun sanoihin vain merkityksettömällä hymähdyksellä.
— Mademoiselle, — virkkoi tämä, — kuningas on suvainnut pyytää teitä vastaanottamaan häneltä mielihyvänsä todistuksen, ja hän on antanut isänne, hra paroonin, toimeksi sen teille jättää. Mitä on minun nyt teidän puolestanne vastattava hänen majesteetillensa?
— Monsieur, — sanoi Andrée, näkemättä menettelyssään muuta kuin jokaisen alamaisen puolelta kuninkaalle tulevaa luonnollista kunnioitusta, — olkaa hyvä ja vakuuttakaa hänen majesteetilleen hartainta kiitollisuuttani. Sanokaa hänen majesteetilleen, että hän tekee minut ylenmäärin onnelliseksi ajatellessaan minua ja että olen aivan arvoton ansaitsemaan niin mahtavan hallitsijan huomiota.
Richelieu näkyi hurmaantuvan tästä vastauksesta, jonka nuori tyttö lausui varmalla äänellä ja ilman pienintäkään epäröimistä. Hän tarttui tämän käteen, suudellen sitä kunnioittavasti ja katsellen sitä nautinnolla.
— Kuninkaallinen käsi, — huudahti hän, — jalka kuin haltijattarella… sielukkuutta, tahdon lujuutta, viattomuutta… Ah, parooni, sellainen aarre!… Tyttärenne ei ole mikään tavallinen tyttö, vaan kuningatar…
Tämän lausuttuaan hän sanoi hyvästi, jättäen Taverneyn Andréen luo.Isän povi paisui nyt yhäti enemmän ylpeydestä ja toivosta.
Ken tahansa, joka olisi nähnyt tämän muinaisten oppien mukaisen filosofin, tämän epäilijän, tämän halveksijan hengittävän pitkin siemauksin suosionsa ilmaa ummehtuneimmasta rapakosta, olisi sanonut, että Jumala oli samasta liejusta muovaillut hra de Taverneylle sekä sielun että sydämen. Ainoastaan Taverney olisi tämän muutoksen johdosta voinut huudahtaa:
"Minä en ole muuttunut, vaan aika."
Hän jäi siis Andréen lue, istuen hiukan hämillään; sillä nuori tyttö, jonka kasvot kuvastivat seestä, ehtymätöntä tyyneyttä, lävisti hänet silmillään, jotka päilyivät syvinä kuin valtameri.
— Eikö hra de Richelieu sanonut, monsieur, että hänen majesteettinsa oli teille jättänyt todistuksen tyytyväisyydestään? Mikä se on, pyydän?
"Ah", ajatteli Taverney, "tytössä herää voitonpyyntiä… Kas, enpä olisi uskonut! Sitä parempi, saatana, sitä parempi!"
Hän veti verkalleen taskustaan lippaan, jonka marski eilen oli antanut, melkein samalla tavalla kuin hyvät isät vetävät esille makeispussin tai leikkikalun, minkä lapsen silmät aavistavat heidän taskustaan ennenkuin sormet ehtivät sitä koskettamaan.
— Kas tässä, — sanoi hän.
— Ah, jalokiviä! — virkahti Andrée.
— Pidätkö niistä?
Siinä oli hyvin kallisarvoinen jalokiviryhmä. Kaksitoista isoa timanttia yhdisti helmirivit toisiinsa; timanttisolki, korvarenkaat ja timanteista säteilevä hiusneula antoivat lahjalle vähintäänkin kolmenkymmenentuhannen écu'n arvon.
— Hyvä Jumala, isä! — huudahti Andrée.
— No?
— Nämä ovat liian komeita… kuningas on erehtynyt. Minä häpeäisin noita kantaa… Olisiko minulla pukuja, jotka sopisivat tähän timanttirikkauteen?
— Valittele siis, pyydän! — sanoi Taverney ivallisesti.
— Monsieur, te käsitätte minut väärin… Olen pahoillani, etten voi käyttää näitä jalokiviä, koska ne ovat liian muhkeita.
— Kuningas, joka on lahjoittanut sinulle jalokivilippaan, neitiseni, on kyllin suuri herra toimittaakseen sinulle pukuja.
— Mutta, monsieur… tämä kuninkaan ystävällisyys…
— Etkö usko, että olen sen palveluksillani ansainnut? — sanoiTaverney.
— Ah, anteeksi, isäni: se on totta; — vastasi Andrée luoden päänsä alas, mutta tulematta oikein, vakuutetuksi.
Hetkisen mietittyään hän painoi lippaan kiinni.
— Minä en käytä näitä jalokiviä, — sanoi hän.
— Mikset? — huudahti Taverney levottomana.
— Siksi, isä, että te ja veljeni olette välttämättömimmän puutteessa ja että tämä ylellisyys loukkaa silmiäni, kun ajattelen teidän vaikeuksianne.
Taverney puristi hymyillen hänen kättänsä.
— Oh, älä siitä enää huolehdi, tyttäreni. Kuningas on tehnyt enemmän minulle kuin sinulle. Me olemme suosiossa, rakas lapseni. Kunnioittavan alamaisen enempää kuin kiitollisen naisenkaan ei sopisi näyttäytyä hänen majesteettinsa edessä ilman niitä koristuksia, jotka hän on suvainnut lahjoittaa.
— Minä tottelen, monsieur.
— Niin, mutta sinun on toteltava ilolla… Nämä koristeet eivät näy olevan sinun makuusi?
— Minä en tunne timantteja, monsieur.
— Tiedä siis, että helmet yksinään ovat viidenkymmenentuhannen livren arvoiset.
Andrée pani kätensä ristiin.
— Monsieur, — sanoi hän, — on omituista, että hänen majesteettinsa antaa minulle tällaisen lahjan. Ajatelkaahan toki.
— En käsitä sinua, neitiseni, — virkkoi Taverney kuivasti.
— Jos käytän näitä hohtokiviä, niin olkaa varma, monsieur, että ihmiset sitä kummastelevat.
— Minkätähden? — kysyi Taverney samaan sävyyn, ja hänen käskevä ja kylmä katseensa sai tyttären luomaan silmänsä alas.
— Minua arveluttaa.
— Mademoiselle, on kovin omituista, sen myöntänet, että sinua arveluttaa, kun minä en näe mitään syytä arkailuun tai pelkoon. Kasvavatko nuoret tytöt viattomina tietääkseen ja keksiäkseen pahan, vaikka se olisi kuinka hyvin kätkettynä, ja nähdäkseen sitä sielläkin, missä kukaan muu ei ole sitä huomannut? Elääkö nuori tyttö teeskentelemättömänä ja neitseellisenä punehduttaakseen minunlaiseni vanhat krenatöörit!
Andrée kätki hämmennyksensä perlemokiiltoisiin käsiinsä.
"Oi veljeni", kuiskasi hän hiljaa, "miksi olet jo niin kaukana?" Kuuliko Taverney nuo sanat vai arvasiko hän ne sillä merkillisellä terävyydellä, jonka tiedämme hänellä olleen? Sitä emme osaisi sanoa; mutta muuttaen heti äänensävyään ja tarttuen Andréen molempiin käsiin hän virkkoi:
— Kah, lapseni, eikö isäsi sentään ole sinun ystäväsikin?
Lempeä hymy välähti Andréen kaunista otsaa peittävien varjojen välitse.
— Enkö ole täällä sinua rakastamassa, sinua neuvomassa? Etkö tunne ylpeyttä voidessasi avustaa veljesi ja minun onneani?
— Oi kyllä, — sanoi Andrée.
Parooni kohdisti tyttäreensä mitä hehkuvimmin hyväilevän katseen.
— Niin, — virkkoi hän, — kuten hra Richelieu äsken sanoi, sinusta tulee Taverneyn linnan kuningatar… Hänen majesteettinsa on tehnyt sinut huomatuksi… kruununprinsessa myöskin, — lisäsi hän vilkkaasti. — Näiden ylhäisten henkilöiden ystävyydessä rakennat tulevaisuutesi, tekemällä heidän elämänsä onnelliseksi… Dauphinen ystävätär, kuninkaan… ystävätär, sellainen kunnia!… Sinulla on suurenmoisia lahjoja ja voittamaton kauneus; sielusi on terve, vapaa ahneudesta ja kunnianhimosta… Oi lapseni, millaista osaa voitkaan näytellä! Muistatko tyttöstä, joka lievensi Kaarlo VI:n viimeiset hetket?… Ranska siunasi hänen nimeään… Muistatko Agnes Sorelia, joka palautti Ranskan kruunun kunnian? Kaikki kunnon ranskalaiset pitävät hänen muistoansa arvossa… Andrée, sinusta tulee mainehikkaan hallitsijamme vanhuuden tuki… Hän on rakastava sinua kuin tytärtään, ja sinä olet hallitseva Ranskaa kauneutesi, rohkeutesi ja uskollisuutesi oikeudella…
Andréen silmät laajenivat kummastuksesta. Parooni jatkoi antamatta hänelle aikaa miettimiseen.
— Valtaistuinta häpäisevät turmeltuneet naiset on pelkkä katseesi karkoittava; sinun läsnäolosi on puhdistava hovin. Sinun lempeätä vaikutustasi on valtakunnan ylimystö kiittävä hyvien tapojen, siveän ja puhtaan lemmenleikin palaamisesta. Tyttäreni, sinä voit, sinun täytyy olla uudistuksen lähteenä tälle maalle ja kruunata nimemme kunnia.
— Mutta, — virkkoi Andrée hämmästyneenä, — mitä pitää minun sitä varten tehdä?
— Andrée, — puhui parooni edelleen, — olen sinulle usein sanonut, että tässä maailmassa täytyy pakoittaa ihmiset hyveellisiksi tekemällä hyve heille vain mieluisaksi ja rakkaaksi. Otsaansa rypistelevä, synkkä ja alati siveysoppia veisaava hyve ajaa pakoon nekin, jotka kiihkeimmin tahtoisivat sitä tavoitella. Anna omalle hyveellesi kaikki keimailun syötit, vieläpä nekin, joita pahe käyttää. Se on helppoa sinunlaisellesi älykkäälle ja lujaluontoiselle tytölle. Tee itsesi niin kauniiksi, että hovissa puhutaan ainoastaan sinusta; tee itsesi niin viehättäväksi kuninkaan silmissä, että hän ei voi elää ilman sinua; esiinny niin salaperäisenä, niin varovaisena kaikkia muita paitsi hänen majesteettiaan kohtaan, että sinulle hyvin pian tunnustetaan kaikki se valta, jonka välttämättömästi olet saavuttava.
— En oikein ymmärrä tätä viime neuvoa, — virkkoi Andrée.
— Salli minun opastaa itseäsi. Ymmärtämättäsi olet vaistomaisesti tekevä sen, mikä on parempi sellaiselle viisaalle ja jalomieliselle olemukselle kuin sinä. Muuten, ensimäistä askeltasi varten minun on varustettava kukkarosi. Ota nämä sata louisdoria ja varustele pukusi vastaamaan sitä arvoa, johon olemme kutsutut senjälkeen kuin kuningas on meitä erityisellä huomaavaisuudellaan kunnioittanut.
Taverney antoi sata louisdoria tyttärelleen, suuteli tämän kättä ja lähti.
Hän käveli rivakasti takaisin samaa puutarhakäytävää, jota oli tullutkin, eikä huomannut Lemmenlehdon perällä Nicolea, joka oli hartaassa keskustelussa hänen korvaansa kuiskailevan ylhäisen herrasmiehen kanssa.
16.
Mitä Althotas tarvitsi eliksiirinsä täydentämiseen.
Tätä keskustelua seuraavana päivänä kello neljän tienoissa iltapuolella Balsamo oli työhuoneessaan Rue Saint-Clauden varrella, lukien kirjettä, jonka Fritz juuri oli hänelle tuonut. Siinä ei ollut mitään allekirjoitusta. Käännellen sitä kämmenissään hän virkkoi:
"Tunnen tuon venytetyn, säännöttömän, hiukan vapisevan käsialan monine oikeinkirjoitus-virheineen."
Ja hän luki uudestaan:
'Herra kreivi:
Henkilö, joka kävi kysymässä neuvoanne jonkun aikaa ennen viimeisen ministeristön kukistumista ja joka jo kauan aikaisemmin oli kanssanne neuvotellut, saapuu tänään luoksenne uutta puhuttelua varten. Sallivatko monet toimenne teidän suoda tälle henkilölle puoli tuntia kello neljän ja viidan välillä iltapäivällä?'
Luettuaan kirjeen toiseen tai kolmanteen kertaan Balsamo vaipui jälleen tutkisteluunsa.
"Ei maksa vaivaa kysellä Lorenzalta näin vähäpätöistä seikkaa; ja enkö sitten enää itse kykene arvaamaan? Kirjoitus on pitkää, ylimyksellinen merkki; säännötöntä ja vapisevaa, vanhuuden merkki; vilisee oikeinkirjoitusvirheitä: siis hovimiehen kyhäämä… Ah, olenpa minä tomppeli! Se on Richelieun herttuan kirjoittama. Aivan varmaan suon teille puolisen tuntia, herra herttua, soisin tunnin, kokonaisen päivänkin. Käyttäkää aikaani milloin teille parhaiten sopii. Olettehan te, itse sitä tietämättänne, salaperäisiä välikappaleitani, kotoisia paholaisiani! Emmekö puuhaile molemmat samassa työssä, emmekö yhteisvoimin horjuttele monarkiaa, te tekeytymällä sen ystäväksi ja sieluksi, minä tekemällä itsestäni sen vihollisen? Tulkaa, herra herttua, tulkaa."
Ja Balsamo otti esille kellonsa nähdäkseen, kauanko hänen vielä täytyi herttuaa odottaa. Tällä hetkellä kuului tiu'un helähdys katonrajasta.
"No, mikä on?" hymähti Balsamo säpsähtäen. "Lorenza kutsuu minua, Lorenza! Hän tahtoo minua tavata. Olisiko hänelle tapahtunut jotakin ikävää vai olisiko se vain hänen luonteensa oikkuja, joiden todistajaksi olen niin usein joutunut ja joskus uhriksikin? Eilen hän oli hyvin mietiskelevä, hyvin alistuvainen, hyvin lempeä, juuri sellainen, jollaisena haluan hänet nähdä. Lapsi-parka! Katsokaamme."
Sitten sulki hän kirjaillun paidanrintansa, kätki röyhyskauluksensa kotinuttunsa alle, vilkaisi peiliin todetakseen, että tukkalaitteensa ei ollut kovin epäjärjestyksessä ja astui portaita kohti, kun ensin oli samallaisella kellonkilahduttamisella vastannut Lorenzan kutsuun.
Mutta tapansa mukaan Balsamo pysähtyi suojassa, joka oli nuoren naisen kammion edessä, ja kääntyen ristiin lasketuin käsivarsin sinne päin, missä otaksui tämän olevan, hän esteitä tuntemattomalla tahdonvoimallansa määräsi hänet vaipumaan uneen.
Sitten hän melkein huomaamattomasta halkeamasta laudoituksessa, ikäänkuin epäillen itseään tai luullen tarpeelliseksi ryhtyä kaksinkertaisiin varokeinoihin, katsahti sisään.
Lorenza makasi nukkuneena sohvalla, mistä hän kaiketi horjuen käskijänsä tahdon alla oli mennyt etsimään tukea. Maalari ei suinkaan olisi keksinyt hänelle runollisempaa asentoa. Väännellen itseään ja läähättäen Balsamon hänelle lähettämän virran vaikutuksesta Lorenza muistutti Vanloon ihania Ariadneja, joiden povi paisuu, vartalo nytkähtelee aaltomaisista väristyksistä ja pää riippuu raukeana epätoivosta tai väsymyksestä.
Balsamo astui siis sisään tavallisesta käytävästään ja pysähtyi vaimonsa eteen häntä katselemaan. Mutta samassa hän herätti hänet, pitäen tilannetta liian vaarallisena.
Tuskin oli Lorenza avannut silmänsä, kun hän singahdutti niistä salaman; senjälkeen hän ikäänkuin järjestääkseen vielä häilyviä ajatuksiaan silitti molemmilla kämmenillään hiuksiansa, tiivisti rakkaudesta kosteat huulensa ja etsien syvältä sielustaan keräsi hajalliset muistelmansa.
Balsamo katseli häntä eräänlaisella levottomuudella. Hän oli jo pitkän ajan kuluessa tottunut siihen, että lemmellinen hellyys äkkiä vaihtui suuttumuksen ja vihan puuskaksi. Tämänpäiväinen tunneheijastus, ilme, johon hän ei ollut tottunut, levollisuus, jolla Lorerza tavanmukaisten vihanpuuskiensa asemesta hänet vastaanotti, ilmaisivat hänelle tällä kertaa jotakin, mikä ehkä oli vakavampaa kuin kaikki hänen tähän asti näkemänsä. Lorenza siis nousi, pudisti päätänsä ja kohotti pitkän, sametinpehmeän katseensa Balsamoon, virkkaen:
— Istukaahan tähän viereeni, minä pyydän.
Balsamo säpsähti tätä tavatonta lempeyttä ilmaisevaa ääntä.
— Istuisinko? — virkkoi hän. — Tiedät hyvin, Lorenzani, että minulla ei ole muuta toivomusta kuin viettää elämäni sinun jalkaisi juuressa.
— Monsieur, — toisti Lorenza samaan sävyyn, — pyydän teitä istumaan, vaikka minulla ei ole teille paljoa kerrottavaa. Mutta mielestäni puhun sentään paremmin, jos istutte.
— Tänään, kuten aina, rakastettu Lorenzani, — sanoi Balsamo, — seuraan toivomuksiasi.
Ja hän istahti nojatuoliin Lorenzan viereen, joka itse istui sohvalla.
— Monsieur, — sanoi hän, luoden enkelinilmeiset silmänsä Balsamoon, — kutsuin teitä anoakseni teiltä suosionosoitusta.
— Oi Lorenzani, — huudahti Balsamo yhä ihastuneempana, — kaikki, mitä tahdot, kaikki, sano!
— Pyydän vain yhtä asiaa; mutta ilmoitan edeltäkäsin, että haluan sitä kiihkeästi.
— Puhu, Lorenza, puhu, vaikka se maksaisi minulle koko omaisuuteni, puolet elämääni.
— Se ei maksa teille mitään muuta, monsieur, kuin minuutin ajastanne, — vastasi nuori nainen.
Hyvillään keskustelun saamasta tyynestä suunnasta Balsamo vilkkaassa mielikuvituksessaan jo hahmoitteli toivomukset, jotka Lorenza oli saattanut muodostaa, ja varsinkin ne, jotka hän voisi tyydyttää.
"Hän aikoo minulta pyytää jotakin palvelijaa tai seuralaista", tuumi hän. "No, tuon äärettömän uhrauksen teen hänelle silläkin uhalla, että se saattaa salaisuuteni ja luonani käyvät vieraani vaaraan, sillä lapsi-parka on hyvin onneton tässä eristyksessä." — Sano pian, Lorenzani, — kehoitti hän ääneensä, rakastavaisen hymy huulilla.
— Monsieur, — virkkoi nuori nainen, — tiedätte, että riudun surusta ja ikävästä.
Huoahtaen kumarsi Balsamo myöntymyksen merkiksi.
— Nuoruuteni, — jatkoi Lorenza, — haihtuu; päiväni ovat pelkkää nyyhkytystä, yöni kuluvat alituisessa pelossa. Minä vanhenen yksinäisyydessä ja ahdistuksessa.
— Tämä elämä on sellainen, millaiseksi sen itselleni luot, Lorenza, — vastasi Balsamo, — eikä ole ollut minun syyni, että elämäsi, jonka olet täten synkistänyt, ei herätä kateutta kuningattaressakin.
— Olkoon niin. Ja nyt näettekin, että minä palaan sovinnon tielle.
— Kiitos, Lorenza.
— Olette hyvä kristitty, niin olette minulle joskus sanonut, vaikka…
— Vaikka pidät minua kadotettuna sieluna, tarkoittanet? Minä täydennän ajatuksesi, Lorenza.
— Älkää ottako huomioonne muuta kuin omat sanani, monsieur, älkääkä otaksuko mitään, pyydän.
— Jatka siis.
— No niin, sensijaan että annatte minun nääntyä näihin vihan ja epätoivon puuskiin, suokaa minulle, koska en mihinkään kelpaa…
Hän pysähtyi vilkaistakseen Balsamoon; mutta tämä oli jo ottanut takaisin valtansa hänen ylitseen, ja vaimo kohtasi vain kylmän katseen ja rypistyneen otsan. Näiden melkein uhkaavien silmien alla hän elostui.
— Suokaa minulle, — jatkoi hän, — joskaan ei vapauttani (tiedän, että Jumalan säännös tai pikemminkin teidän tahtonne, joka minusta näyttää kaikkivaltiaalta, tuomitsee minut elinikäiseen vankeuteen), suokaa minulle edes tilaisuus nähdä ihmiskasvoja, kuulla muidenkin ääniä kuin teidän; sanalla sanoen, sallikaa minun lähteä ulos, kävellä, olla todella olemassa.
— Olen edeltäpäin arvannut tuon toivomuksesi, Lorenza, — sanoi Balsamo tarttuen hänen käteensä, — ja tiedäthän, että se jo kauan on ollut minunkin toivomukseni.
— Siis…! — huudahti Lorenza.
— Mutta, — vastasi Balsamo, — olet itse minua siitä ehkäissyt. Houkkiona, mikä olinkin, ja jokainen rakastunut mies on houkkio, olen antanut sinun tunkeutua muutamiin tieteellisiin ja valtiollisiin salaisuuksiini. Tiedät, että Althotas on keksinyt viisasten kiven ja etsii elämän eliksiiriä; se tieteestä. Sinulle on tunnettua, että minä ystävineni hankin kapinaa tämän maailman monarkiain kukistamiseksi; se politiikasta. Edellinen näistä salaisuuksista voi saattaa minut noitana poltettavaksi, jälkimäinen voi johtaa siihen, että minut valtiopetoksesta pyörällä teilataan. Ja sinä olet uhkaillut minua, Lorenza; olet sanonut minulle, että käyttäisit kaikki mahdolliset keinot hankkiaksesi takaisin vapautesi ja että vapautesi kerran saatuasi ensikädessä käyttäisit sitä ilmiantaaksesi minut hra de Sartines'lle. Etkö ole niin sanonut?
— Minkä sille voin! Joskus raivostun ja silloin… niin, silloin tulen hulluksi.
— Oletko tyyni, oletko järkevä tällä hetkellä, Lorenza, ja voimmeko jutella?
— Toivoakseni. — Jos palautan sinulle pyytämäsi vapauden, olenko näkevä sinussa hartaan ja alistuvaisen vaimon, luotettavan ja lempeän sielun? Tiedät, että se on hartain toivoni, Lorenza.
Nuori nainen pysyi vaiti.
— Toisin sanoen, rakastatko minua? — lopetti Balsamo huokaisten.
— En tahdo luvata muuta kuin minkä voin täyttää, — vastasi Lorenza. — Rakkaus ja viha eivät riipu meistä. Toivon, että Jumala teidän hyväntahtoisen menettelynne vastineeksi sallii vihan sammua ja rakkauden syttyä.
— Sellainen lupaus, Lorenza, ei valitettavasti ole riittävä voidakseni sinuun luottaa. Minun täytyy saada ehdoton, pyhä vala, joka sitoo sinut tässä ja tulevaisessa maailmassa ja jonka unohtaminen aiheuttaisi kuolemasi täällä ja kadotuksesi siellä.
Lorenza oli vaiti.
— Tahdotko vannoa sen valan?
Lorenza antoi päänsä painua käsiinsä, ja hänen povensa kuohui vastakkaisten tunteitten puristuksesta.
— Vanno minulle se vala, Lorenza, sellaisena kuin sen sinulle sanelen, siinä juhlallisessa muodossa, mihin sen puen, niin olet vapaa.
— Mitä minun on vannottava, monsieur?
— Vanno, että ei koskaan millään verukkeella hiiskaustakaan siitä, mitä olet Althotaan tieteestä havainnut, lähde huuliltasi.
— Vanno, että et koskaan ilmaise mitään siitä, jonka olet saanut tietää valtiollisista kokouksistamme.
— Vannon senkin.
— Sillä valalla ja siinä muodossa kuin minä osoitan?
— Niin; onko siinä kaikki?
— Ei, vanno… ja se on tärkeintä, Lorenza, sillä muista valoista riippuu vain elämäni; mutta se, jonka sinulle nyt mainitsen, koskee autuuttani. Vanno, että et koskaan erkane minusta, Lorenza. Kun sen vannot, niin olet vapaa.
Nuori nainen säpsähti kuin olisi jääkylmä rauta työnnetty hänen sydämeensä.
— Ja millä tavalla on tuo vala vannottava?
— Menemme yhdessä kirkkoon, Lorenza; siellä nautimme Herran ehtoollisen samasta rippileivästä. Tämän vielä murtamattoman rippileivän kautta vannot, että et konsaan ilmaise mitään tovereistani. Sinä vannot, että et koskaan eroa minusta. Me leikkaamme hostian kahtia ja nautimme puoliskon kumpikin, rukoillen Herraa Jumalaa todistajaksemme, sinä, että et minua koskaan petä, ja minä, että teen sinut aina onnelliseksi.
— Ei, — virkkoi Lorenza, — sellainen vala on jumalaton.
— Vala on jumalaton, Lorenza, — vastasi Balsamo surullisesti, — ainoastaan silloin, kun se vannotaan aikomatta sitä pitää.
— En tee sitä valaa, — sanoi Lorenza, — pelkäisin liiaksi, että kadottaisin sieluni.
— Toistan sinulle, — virkkoi Balsamo, — että valaa tekemällä et sieluasi kadottaisi, vaan valasi rikkomalla.
— Minä en vanno.
— Ole sitten kärsivällinen, Lorenza, — sanoi Balsamo suuttumatta, mutta syvästi surullisena.
Lorenzan otsa synkistyi niinkuin nähdään synkistyvän kukkivan niityn, kun pilvi häilähtää sen ja taivaan väliin.
— Epäätte siis pyyntöni? — virkkoi hän.
— En suinkaan, Lorenza, sinähän sen teet. Hermostunut liike ilmaisi kaiken kärsimättömyyden, minkä nuori nainen sanoissaan pidätti.
— Kuuntele, Lorenza, — lausui Balsamo, — mitä voin sinulle tehdä, ja usko minua, se on paljon.
— Puhukaa, — vastasi nuori nainen katkerasti hymyillen. — Katsokaamme, mihin asti se jalomielisyys ulottuu, jota pidätte niin suurena.
— Jumala, sattuma tai sallimus, miten tahdot, Lorenza, on meidät sitonut toisiimme päästämättömillä solmuilla. Älkäämme siis yrittäkö niitä tässä elämässä murtaa, koska ainoastaan kuolema voi ne katkaista.
— Kyllähän sen tiedän, — vastasi Lorenza kärsimättömästi.
— No niin, kahdeksassa päivässä, Lorenza, maksakoon se minulle mitä tahansa ja saattakoon tekoni minut mihin vaaraan hyvänsä, kahdeksassa päivässä saat seuralaisen.
— Minne sitten? — kysyi hän.
— Tänne.
— Tänne, — huudahti hän, — näiden rautaristikkojen, näiden heltymättömien ovien, naiden vaskiporttien taakse! Vankilatoverin? Oi, mitä ajattelettekaan, monsieur! En minä teiltä sellaista pyydä.
— Mutta, Lorenza, se on kaikki minkä voin sinulle suoda. Nuori nainen teki vielä kärsimättömämmän liikkeen.
— Ystäväni, ystäväni! — jatkoi Balsamo lempeästi. — Ajattele toki, kaksin voitte tämän välttämättömän onnettomuuden helpommin kantaa.
— Erehdytte, monsieur; tähän asti olen kärsinyt vain omaa tuskaani, enkä toisen tuskaa. Tämä koettelemus vielä puuttuu, ja käsitän, miksi tahtoisitte sen minulle tuottaa. Niin, te sijoittaisitte luokseni toisen samallaisen uhrin, jonka näkisin laihtuvan, kalpenevan, kuihtuvan murheesta niinkuin itsenikin. Kuulisin hänen iskevän, niinkuin minä olen tehnyt, tähän seinään, tähän inhoittavaan oveen, jota tarkastan tuhat kertaa päivässä saadakseni selville mihin se aukenee teidän siitä kulkiessanne. Ja kun uhri, tuo kumppanini, on minun laillani kuluttanut kyntensä puussa ja marmorissa työntääkseen sen sisään tai nostaakseen sen saranoiltaan, kun hänen silmäluomensa ovat kyynelistä tummuneet, kuten omani, kun hän on kuollut, niinkuin minä olen kuollut, ja teillä yhden ruumiin asemasta on kaksi, olette te pirullisessa hyväntahtoisuudessanne sanova: "Ne kaksi lapsukaista huvittelevat, pitävät toisilleen seuraa, ovat onnelliset." Oh ei, ei, tuhat kertaa ei!
Ja hän polki jalkaansa hurjasti lattiaan.
Balsamo koetti häntä vielä rauhoittaa.
— Kah, — sanoi hän, — Lorenza, säveyttä, tyyneyttä; haastelkaamme järkevästi, rukoilen.
— Hän pyytää minulta tyyneyttä, hän pyytää minulta järkevyyttä! Pyöveli kehoittaa säveyteen uhriansa, jota hän kiusaa tyyneyteen — onnetonta, jota hän kiduttaa.
— Niin, minä kehoitan sinua tyyneyteen ja lempeyteen; sillä vihasi puuskat, Lorenza, eivät kohtaloamme ollenkaan muuta, ne vain tekevät sen surullisemmaksi. Ota vastaan tarjoukseni, Lorenza; annan sinulle toverin, sellaisen toverin, joka on rakastava orjuutta, koska se orjuus on hänelle hankkinut sinun ystävyytesi Et näe murheellisia kasvoja, et vetisteleviä silmiä, kuten pelkäät, vaan päinvastoin hymyilyä ja iloisuutta, joka silittää rypyt omalta otsaltasi. Katsohan, hyvä Lorenzani, ota tarjoukseni vastaan; sillä vannon, että minä en voi sinulle enempää antaa.
— Toisin sanoen, aiotte asettaa luokseni palkkanaisen, jolle olette sanonut, että täällä on mielipuoli, sairas, kuolemaan tuomittu vaimo rukka; te kyllä keksitte taudin. "Sulkeutukaa sen hullun pariin, myöntykää hartaaseen kiintymykseen, niin korvaan vaivanne ja huolenpitonne heti kun poloinen on kuollut."
— Oi, Lorenza, Lorenza! — kuiskasi Balsamo.
— Ei, eihän se sitä ole, minä erehdyn, eikö niin? — jatkoi Lorenza ivallisesti. — Minä olen huono arvaamaan. Mitäpä sille voipi? Minä olen oppimaton ja tunnen perin puutteellisesti maailman ja sen ihmisten sydämet! Niin, niin, te sanottekin sille, tuolle naiselle: "Pitäkää häntä silmällä, hän on vaarallinen mielipuoli, suojelkaa minua kaikilta hänen teoiltaan, kaikilta hänen ajatuksiltaan, pitäkää silmällä hänen elämäänsä, valvokaa, kun hän nukkuu." Ja te annatte hänelle niin paljon kultaa kuin hän tahtoo; kulta ei teille mitään maksa, teille, joka sitä itse teette.
— Lorenza, sinä käyt harhaan; taivaan nimessä, Lorenza, lue paremmin sydäntäni. Seuralaisen antaminen sinulle, ystäväni, saattaa niin suuret edut vaaraan, että vapisisit, ellet minua vihaisi… Antamalla sinulle seuralaisen, sanon, vaarannan turvallisuuteni, vapauteni, elämäni; ja kuitenkin uskallan sen kaiken säästääkseni sinulta jonkunverran ikävää.
— Ikävää! — huudahti Lorenza nauraen hurjaa ja peloittavaa nauruaan, joka sai Balsamon vapisemaan. — Hän kutsuu tätä ikävyydeksi!
— No tuskaa sitten; niin, olet oikeassa, Lorenza, se on vihlovaa tuskaa. Niin, Lorenza; mutta toistan sinulle, ole kärsivällinen, kerran saapuu päivä, jolloin kaikki nämä tuskat loppuvat; tulee päivä, jolloin olet vapaa, jolloin olet onnellinen.
— Kuulkaahan, — sanoi hän, — sallitteko minun vetäytyä luostariin?Minä tekisin siellä nunnanvalan.
— Luostariin!
— Minä rukoilisin; rukoilisin ensin teidän puolestanne ja sitten omastani. Olisin ankarasti suljettuna, se on totta, mutta minulla olisi puutarha, ilmaa, tilaa, kalmisto, missä saisin kävellä hautojen keskellä ja etsiä jo ennakolta omani paikkaa. Minulla olisi tovereita, jotka kärsivät omaa onnettomuuttaan eivätkä minun puolestani. Sallikaa minun vetäytyä luostariin, niin vannon kaikki vaatimanne valat. Luostariin, Balsamo, luostariin, rukoilen sitä teiltä kädet ristissä!
— Lorenza, Lorenza, me emme voi erota toisistamme. Sidotut, sidotut, olemme sidotut tässä maailmassa, kuuletko? Mitään sellaista, joka veisi sinut tämän talon kynnyksen ulkopuolelle, et saa minulta pyytää.
Ja Balsamo lausui nämä sanat niin selvällä ja samalla niin pidätetyn järkähtämättömällä äänellä, että Lorenza ei enää kiistänytkään.
— Ette siis tahdo? — kysäisi hän lannistuneena.
— Minä en voi.
— Onko se peruuttamatonta?
— Peruuttamatonta, Lorenza.
— No sitten jotakin muuta, — virkkoi hän hymyillen.
— Oi, hyvä Lorenzani, hymyile vielä, vielä sillä tavalla, niin tuolla hymyilylläsi saat minut tekemään, mitä tahdot.
— Niin, enkö saisikin teitä tekemään kaikki, mitä tahdon, kunhan vain itse teen kaikki, mikä teitä miellyttää? No niin, olkoon menneeksi. Minä koetan olla mahdollisimman järkevä.
— Puhu, Lorenza, puhu.
— Äsken sanoitte minulle: "Kerran, Lorenza, tulee aika, jolloin et enää kärsi; tulee päivä, jolloin olet vapaa ja onnellinen."
— Ah, niin minä sanoin, ja vannon kautta taivaan, että odotan sitä päivää yhtä kärsimättömästi kuin sinäkin.
— Kah, se päivä voi saapua heti, Balsamo, — sanoi nuori nainen hyväilevin ilmein, jollaista hänen puolisonsa ei ollut hänellä koskaan nähnyt muuten kuin unitilassa. — Olen väsynyt, näettehän, oi, hyvin väsynyt! Saatattehan sen käsittää, olen niin nuori vielä, ja olen jo niin paljon kärsinyt! Kas niin, ystäväni, kuunnelkaa minua siis: suokaa minulle se onnellinen päivä aivan heti.
— Minä kuuntelen, — vastasi Balsamo kuvaamattomassa kuohunnassa.
— Päätän puheeni pyynnöllä, joka minun olisi pitänyt teille alussa tehdä, Akharat.
Nuorta vaimoa pöyristytti.
— Puhu, ystäväni.
— No niin, tehdessänne kokeita onnettomilla eläimillä ja sanoessanne minulle, että nuo kokeet olivat ihmiskunnalle tarpeellisia, olen usein huomannut, että hallussanne oli kuoleman salaisuus joko myrkkypisaran muodossa tai avaamalla suonen, ja että tuo kuolema oli lempeä, että se tapahtui salaman nopeudella ja että onnettomat ja viattomat eläimet, jotka minun laillani olivat tuomitut kärsimykseen ja vankeuteen, yhtäkkiä vapautuivat kuolemalla. Ja se kuolema oli ensimäinen hyvätyö, mikä niiden syntymän jälkeen oli niiden osaksi tullut Siis…
Hän pysähtyi kalveten.
— Siis, Lorenza? — toisti Balsamo.
— No niin, se, mitä toisinaan teette onnettomille eläimille tieteen hyväksi, tehkää se minulle totellaksenne ihmisyyden lakeja. Tehkää se ystävälle, joka on teitä siunaava koko sydämestään, ystävälle, joka äärettömän kiitollisena on suuteleva käsiänne. Tehkää se, Balsamo, minulle, joka syleilen polvianne, minulle, joka viimeisessä hengenvedossani lupaan teille enemmän rakkautta ja iloa kuin kaiken elämäni aikana olette minussa saanut puhkeamaan. Tehkää se minulle, joka lupaan teille vilpittömän ja säteilevän hymyilyn hetkellä, jolloin jätän tämän maan. Balsamo, kautta äitinne sielun, kautta Ristiinnaulitun veren, kautta kaiken, mikä on ihanaa ja juhlallista ja pyhää elävien ja kuolleiden maailmoissa, minä rukoilen teitä, tappakaa minut, tappakaa minut!
— Lorenza, — huudahti Balsamo siepaten käsiinsä nuoren naisen, joka nämä viimeiset sanat lausuessaan oli noussut, — Lorenza, sinä hourailet! Minäkö tappaisin sinut… sinut, rakkauteni, sinut, elämäni!
Lorenza irroittausi hurjalla ponnistuksella Balsamon käsivarsista ja lankesi polvilleen.
— Minä en nouse, — sanoi hän, — ennenkuin olette suostunut pyyntööni. Surmatkaa minut hiljaisesti, tuskattomasti, ilman kuolonkamppailua. Suokaa minulle se armo, koska sanotte minua rakastavanne, että nukutatte minut, niinkuin minut usein olette nukuttanut; mutta ehkäiskää herääminen, sen tuottama epätoivo.
— Lorenza, ystäväni, — rukoili Balsamo. — Hyvä Jumala, etkö näe, että lävistät sydämeni? Mitä, oletko niin äärimäisen onneton? Kuule, Lorenza, tyynny, älä antaudu epätoivoon. Ah, kyllä sinä minua kovin vihannet?
— Minä vihaan orjuutta, ahdistusta, yksinäisyyttä; ja koska te teette minut orjaksi, onnettomaksi ja yksinäiseksi, niin, se on totta, minä vihaan teitä.
— Mutta minäpä rakastan sinua liiaksi voidakseni nähdä kuolevasi. Lorenza, sinä et siis kuole, ja minä olen tekevä kaikista tähänastisista parannuksistani vaikeimman, Lorenza: minä opetan sinut rakastamaan elämää.
— Ei, ei, mahdotonta; te olette tehnyt minusta kuoleman ystävän.
— Lorenza, Jumalan tähden, Lorenzani, lupaan sinulle, että ennen pitkää…
— Kuolema tai elämä! — huudahti nuori nainen, joka vähitellen päihtyi suuttumuksestansa. — Tänään on suuren ratkaisun päivä; tahdotteko lahjoittaa minulle elämän, siis vapauden, vaiko kuoleman, — levon?
— Elämän, rakas Lorenza, elämän.
— Siis vapauden? Balsamo oli vaiti.
— No, sitten kuoleman, leppoisan, taikajuoman aiheuttaman kuoleman, kuoleman neulanpistosta, kuoleman unessa: levon, levon, levon!
— Elämää ja kärsivällisyyttä, Lorenza.
Lorenza puhkesi hirvittävään nauruun, ja hypähtäen taaksepäin hän veti povestaan hienotekoisen, terävän veitsen, joka salaman tavoin välähti hänen kädessään.
Balsamo huusi; mutta se oli liian myöhään. Kun hän syöksyi estämään ja tavoitti käden, oli ase jo sivaltanut iskunsa ja tunkenut Lorenzan rintaan. Salamasta häikäistynyt Balsamo sokaistui veren näkemisestä.
Hän päästi vuorostaan hirveän kiljahduksen ja tarttui Lorenzaa vyötäisiltä, samalla rientäen paljain käsin kaappaamaan ilmassa suhahtavan aseen, joka jo oli puolitiessä uuteen iskuun.
Lorenza tempasi rajulla ponnistuksella veitsen takaisin, ja sen pureva terä luiskahti Balsamon sormien välitse. Veri purskahti tämän ruhjotusta kädestä.
Silloin Balsamo huolimatta jatkaa kamppailua ojensi verta vuotavan kätensä nuoren naisen yli ja lausui vastustamattomalla äänellä:
— Nuku, Lorenza, nuku, minä tahdon sen!
Mutta tällä kertaa oli nuoren naisen kiihtymys niin suuri, että hän ei totellut yhtä nopeasti kuin tavallista.
— Ei, ei, — jupisi Lorenza horjuen ja yrittäen iskeä itseään vielä.— Ei, minä en nuku!
— Nuku, sanon minä! — huusi Balsamo toistamiseen, astahtaen lähemmäksi. — Nuku, minä käsken sinua siihen!
Tällä kertaa Balsamon tahdonvoima riitti kukistamaan kaiken vastustuksen. Lorenzalta pääsi huokaus, veitsi kirposi hänen kädestään, hän horjui ja tuupertui patjoille.
Hänen silmänsä pysyivät vielä auki, mutta vähitellen niiden kaamea kiilto sammui ja ne sulkeutuivat. Pingoittuneet kaulalihakset laukesivat, pää valahti olalle kuin haavoitetun linnun, hermostunut puistatus kävi läpi koko ruumiin. Lorenza oli nukkunut.
Vasta nyt saattoi Balsamo työntää sivulle Lorenzan vaatteet ja tutkia haavan, joka näytti lievältä. Verta tulvi siitä kuitenkin runsaasti.
Balsamo painalsi leijonansilmän muotoista nastaa, vieteri liikkui ja laatta siirtyi; sitten hän irroitti vastapainon, jolloin Althotaan huoneen lattialuukku laskeutui, astui tälle laskuovelle ja nousi vanhuksen työpajaan.
— Ah, sinäkö, Akharat? — huudahti tämä istuen yhä nojatuolissaan. — Tiedät, että kahdeksan päivän päästä täytän sata vuotta. Tiedät, että siihen mennessä minun täytyy saada lapsen tai neitsyen veri?
Mutta Balsamo ei häntä kuunnellut, hän riensi kaapille, missä vanhan tutkijan erikoisia lääkenesteitä säilytettiin, sieppasi yhden pienistä lasipulloista, joiden sisällön vaikutusta hän jo usein oli koetellut, asettui sitten jälleen lattialuukulle, polki jalallaan ja laskeutui alas.
Althotas kuljetti pyörätuolinsa laskuoven aukolle asti tarttuakseen häntä vaatteista.
— Kuuletko, onneton, — sanoi hän, — ellen kahdeksan päivän kuluessa saa lapsen tai neitsyen verta eliksiirini valmistumiseksi, niin kuolen.
Balsamo kääntyi; vanhuksen silmät näkyivät hehkuvan hänen lihaksiltaan liikkumattomien kasvojensa keskellä; olisi voinut sanoa, että ainoastaan silmät elivät.