— Niin, niin, — vastasi Balsamo; — olkaa huoletta, teille hankitaan, mitä pyydätte.
Sitten hän päästämällä pontimen kohotutti jälleen laskuoven, joka koristuksen tapaan sovittausi kattoon.
Sen tehtyään hän syöksyi Lorenzan huoneeseen. Tuskin oli hän sinne ehtinyt, kun Fritzin kello kilahti.
"Hra de Richelieu", mutisi Balsamo; "oh, totisesti, olkoon hän hyvinkin herttua ja pääri, mutta nyt hän saa odottaa."
17.
Hra de Richelieun kaksi vesipisaraa.
Richelieun herttua läksi puoli viideltä Rue Saint-Clauden talosta.
Mitä varten hän saapui Balsamon luo, se käy selville aivan luonnollisesti siitä, mitä seuraavasta saamme lukea.
Hra de Taverney oli syönyt päivällistä tyttärensä luona. Kruununprinsessa oli koko siksi päiväksi antanut vapautta Andréelle, jotta tämä voi ottaa vastaan isänsä. Oltiin jälkiruuissa, kun hra de Richelieu astui sisään. Aina hyvien uutisten tuojana hän tuli ilmoittamaan ystävälleen kuninkaan juuri samana aamuna julistaneen, että hän ei enää aikonut antaa Filipille komppaniaa, vaan koko rykmentin. Taverney osoitti meluavasti riemuaan, ja Andrée kiitti marskia mitä hartaimmin.
Keskustelu kävi siihen suuntaan kuin näiden tapausten jälkeen oli selvääkin. Richelieu puhui alati kuninkaasta, Andrée alati veljestään, Taverney alati tyttärestään.
Siinä juteltaessa ilmoitti viimemainittu, että hän oli vapaana kaikesta palveluksesta kruununprinsessan luona, ja että hänen kuninkaallinen korkeutensa otti vastaan kahta saksalaista ruhtinasta perheestään. Ja viettääkseen muutamia häiritsemättömiä hetkiä, jotka muistuttaisivat hänelle Wienin hovia, Marie Antoinette ei ollut halunnut pitää mitään palvelijoita luonansa, ei edes hovinaistaan; ja tästä oli rouva de Noailles joutunut niin kauhuihinsa, että oli mennyt heittäytymään kuninkaan jalkain juureen.
Taverney sanoi olevansa ihastuksissaan tästä Andréen lomasta, voidakseen haastella hänen kanssaan monista heidän onneaan ja mainettaan koskevista asioista. Kuullessaan tämän huomautuksen Richelieu aikoi lähteä antaakseen isälle ja tyttärelle tilaisuuden vielä tuttavallisempaan keskusteluun; mutta neiti de Taverney ei sitä mitenkään sallinut, joten marski siis jäi heidän seuraansa.
Richelieu oli siveellisellä tuulella: hän kuvaili hyvin kaunopuheisesti onnettomuutta, johon Ranskan aatelisto oli joutunut saadessaan kärsiä noiden sattuman suosikkien, noiden takaporraskuningatarten häpeällistä iestä, sensijaan että se suitsuttaisi muinaisten aikojen lemmikeille, jotka olivat melkein yhtä jalosukuisia kuin heidän korkeat rakastajansa, noille naisille, jotka hallitsivat ruhtinasta kauneudellaan ja rakkaudellaan ja alamaisia syntyperällään, nerokkuudellaan sekä lainkuuliaisella ja puhtaalla isänmaallisuudellaan.
Andréeta ihmetytti tavata niin paljon yhdenmukaisuutta Richelieun lauseiden ja niiden sanojen välillä, joita parooni de Taverney oli hänelle jo muutamia päiviä aikaisemmin haastellut. Richelieu ryhtyi sitten kehittämään niin älykästä, niin pakanallista, niin ranskalaista hyveellisyysoppia, että neiti de Taverneyn täytyi myöntää olevansa kaikkea muuta kuin siveellinen hra de Richelieun oppijärjestelmän mukaan, jotavastoin oikeata hyvettä, niinkuin marski sen käsitti, edustivat rouva de Châteauroux, neiti de la Vallière ja neiti de Fosseuse.
Käyden johtopäätöksestä johtopäätökseen, todistelusta toiseen puhui Richelieu lopulta niin selvästi, että Andrée ei siitä enää mitään ymmärtänyt. Keskustelu kulki tässä uomassa noin kello seitsemän tienoille iltasella.
Kello seitsemältä illalla marski nousi sanoen, että hänen oli lähdettävä kunniavierailulle kuninkaan luo Versaillesiin. Astuessaan edestakaisin huoneessa ottaakseen hattunsa hän kohtasi Nicolen, jolla aina oli jotakin puuhailtavaa siellä, missä hra de Richelieu oli.
— Pieni ystäväni, — virkkoi hän taputtaen tyttöä olalle, — sinä saatat minua; tahdon että noudat kukkavihon, jonka madame de Noailles on poimituttanut lavoiltaan Egmontin kreivittärelle lähetettäväksi.
Nicole niiasi kuin maalaistytöt Rousseaun koomillisissa oopperoissa.
Senjälkeen marski sanoi hyvästi isälle ja tyttärelle, vaihtoi merkitsevän katseen Taverneyn kanssa, kumarsi aivan nuorekkaasti Andréelle ja läksi.
Lukijan luvalla jätämme paroonin ja Andréen haastelemaan Filipin osaksi tulleesta uudesta suosiosta ja lähdemme marskin matkaan. Täten saamme tietää, mille asioille hän oli tullut Rue Saint-Claudelle, jonne muistamme hänen saapuneen niin kamalalla hetkellä. Sitäpaitsi oli paroonin siveysoppi vielä veikeämpää kuin marskin ja saattaisi hyvinkin haavoittaa korvia, jotka eivät ole yhtä puhtaat kuin Andréen ja siis siitä jotakin ymmärtäisivät.
Richelieu astui siis portaita alas nojaten Nicolen olkapäähän ja ehdittyään tämän kanssa puutarhaan hän pysähtyi, katsahti tyttöön kiinteästi ja sanoi:
— Ahaa, pikku ystäväni, sinullakin on rakastaja? Minullako, herra marski? — huudahti Nicole punastuen hiusmartoa myöten. — Hm, — virkahti Richelieu, — etkö sinä olekaan Nicole?
— Olen kyllä, herra marski.
— No niin, Nicole Legaylla on rakastaja.
— Mitä joutavia!
— Niin, ihan totta, eräs jokseenkin kaunismuotoinen veitikka, joka kävi hänen luonaan Coq-Héronin kadulla ja joka nyt on seurannut häntä Versaillesin lähettyville.
— Herra herttua, minä vakuutan…
— Jonkinlainen alempi upseeri, nimeltään… tahdotko, tyttöseni, että mainitsen sinulle neiti Nicole Legayn rakastajan nimen?
Nicolen viimeinen toivo oli, että marski ei tietäisi tuon onnellisen kuolevaisen nimeä.
— Sanokaa tosiaankin, herra marski, — virkkoi hän, — koska kerran olette vauhdissa.
— Hänen nimensä on Beausire [sana merkitsee kaunista herraa. Suom.], — jatkoi marski, — eikä hän oikeastaan nimeänsä häpäisekään.
Nicole pani kätensä ristiin, teeskennellen ujoutta, joka ei vanhaan marskiin tehnyt pienintäkään vaikutusta.
— Te näytte tapailevan toisianne Trianonissa. Tuhat tulimaista, kuninkaallisen linnan nurkissa, se on vakavaa! Sellaisista vallattomuuksista saa eropassit, lapsoseni, ja hra de Sartines lähettää kaikki kuninkaallisista linnoista karkoitetut tytöt La Salpêtrièren kehruuhuoneeseen.
Nicole alkoi käydä levottomaksi.
— Monseigneur, — sanoi hän, — vakuutan teille, että jos hra de Beausire kerskailee olevansa rakastajani, hän on itserakas ja paha ihminen; sillä minä olen todellakin varsin viaton.
— En sitä kiellä, — virkkoi Richelieu; — mutta oletko suostunut hänen kanssaan kohtauksiin vai etkö?
— Herra herttua, kohtaus ei ole mikään todistus.
— Oletko vai etkö? Vastaa.
— Monseigneur…
— Sinä olet sellaisiin antautunut, hyvä on; en sinua moiti, rakas lapseni; sitäpaitsi pidän sievistä tytöistä, jotka eivät kitsastele kauneuttaan ja olen tätä heidän taipumustaan aina parhaani mukaan avustellut. Mutta ystävänäsi ja suojelijanasi minä vain hyvänsuovasti varoitan sinua.
— Onko minut siis nähty? — kysyi Nicole.
— Kaiketi, koska minäkin sen tiedän.
— Monseigneur, — sanoi Nicole päättäväisesti, — minua ei ole voitu nähdä, se on mahdotonta.
— En tiedä mitään, mutta huhu niin kertoo, ja se heittää varsin ruman varjon emäntääsi. Ja sinä käsität, että minun, joka olen vielä läheisempi ystävä Taverneyn kuin Legayn perheelle, velvollisuuteni on virkkaa paroonille pari sanaa siitä, mitä tapahtuu.
— Ah, monseigneur, — huudahti Nicole peljästyneenä keskustelun saamasta suunnasta, — te teette minut onnettomaksi! Viattomanakin ajettaisiin minut pois pelkästä epäluulosta.
— Ka niin, lapsi-parka, sinut kyllä ajetaan pois; sillä enpä tällä hetkellä tiedä, mikä paha henki on, keksittyään jotakin moitittavaa näissä perin viattomissa kohtauksissa, mennyt niistä ilmoittamaan rouva de Noailles'lle.
— Rouva de Noilles'lle, suuri Jumala!
— Niin, näetkös, asia käy kiireelliseksi. Nicole löi epätoivoissaan käsiänsä yhteen.
— Se on onnetonta, sen hyvin tiedän, — sanoi Richelieu; — mutta mitä hitossa pitäisi minun mielestäsi tehdä?
— Ja te, joka juuri äsken nimititte itseänne suojelijakseni, te, joka olette siksi osoittautunutkin, ette voi minua enää suojella? — kysyi Nicole niin mairittelevan viekkaasti kuin olisi ollut kokenut kolmikymmenvuotias nainen.
— Kyllä, lempo vie, kyllä sitä voin!
— No, monseigneur?…
— Kyllä, mutta minä en sitä tahdo.
— Oi, herra herttua!
— Niin, sinä olet miellyttävä, sen tiedän; ja kauniit silmäsi haastavat minulle kaikenlaista; mutta alan tulla niinkuin vähän sokeaksi, Nicole-parkani, enkä enää ymmärrä kauniiden silmien kieltä. Muinoin olisin ehdottanut sinulle turvapaikan etsimistä Hanovre-huvilassani; mutta mitä se nykyisin hyödyttäisi? Eihän siitä enää edes juoruiltaisi.
— Kuitenkin olette minut jo kerran vienyt sinne Hanovren huvilaan, — virkkoi Nicole närkästyneenä.
— Ah, miten sinä käyttäydyt sopimattomasti, kun moitit minua siitä, että vein sinut talooni, vaikka tein sen omaksi hyväksesi. Sillä täytyyhän sinun tunnustaa, että ilman hra Raftén kauneusvettä, joka on tehnyt sinusta viehättävän tummaverisen tytön, et olisi koskaan päässyt Trianoniin, ja se ehkä olisikin ollut parempi kuin saada matkapassit. Mutta miksi hiidessä tuolla tavoin järjestää kohtauksia hra de Beausiren kanssa ja vielä aivan talliportilla!
— Siis tiedätte senkin? — ihmetteli Nicole, joka näki, että oli muutettava menettelyä ja antauduttava kokonaan marskin armoille.
— Peijakas, kuulethan, että sen tiedän, ja rouva de Noailles tietää myös. Kas, täksikin illaksi olitte sopineet kohtauksesta…
— Se on totta, herra herttua; mutta kautta Nicolen kunnian en sinne mene.
— Et suinkaan, kun sinua on varoitettu; mutta hra Beausire, joka ei tiedä mistään, saapuu kyllä kohtauspaikalle, ja hänet otetaan kiinni. Ja koska hän tietysti ei halua, että häntä pidetään hirtettävänä varkaana tai ruoskittavana vakoilijana, hän paljoa pikemmin sanoo, varsinkin kun asian tunnustaminen ei ollenkaan ole epämieluista: "Päästäkää minut, minä olen pikku Nicolen rakastaja."
— Herra herttua, minä annan häntä varoittaa.
— Mahdotonta, lapsi-parka; ja ketä, kysyn, siihen käyttäisikään?Ilmiantajaasiko?
— Ah, se on totta, — virkkoi Nicole muka epätoivoissaan.
— Tunnonvaivat ovat niin herttaisen liikuttavia! — huudahtiRichelieu.
Nicole peitti kasvonsa molemmilla käsillään, laiminlyömättä jättää kylliksi, rakoa sormiensa väliin tarkatakseen Richelieun jokaista liikettä, jokaista katsetta.
— Olet sinä tosiaan viehättävä, — innostui herttua, jolta mikään näistä naisellisista pikkujuonista ei jäänyt huomaamatta. — Miksi en ole viittäkymmentä vuotta nuorempi! Mutta saman tekevä, lempo soikoon! Nicole, minä päästän sinut tästä pälkähästä.
— Oi, herra herttua, jos teette, mitä lupaatte, niin kiitollisuuteni…
— Sitä en pyydä, Nicole. Tahdon päinvastoin auttaa sinua ilman itsekkyyttä.
— Ah, siinä teette hyvin kauniisti, monseigneur, ja minä kiitän teitä siitä sydämeni pohjasta.
— Älä kiitä minua vielä. Et tiedä mitään. Odota hiidessä, kunnes saat tietää!
— Kaikki on hyvin, herra herttua, kunhan neiti Andrée vain ei aja minua pois.
— Jaha, sinä siis hartaasti haluat jäädä Trianoniin?
— Ennen kaikkea, herra herttua.
— Kah, Nicole, herttainen tyttöseni, sinun täytyy poistaa tämä ensimäinen kohta ohjelmastasi.
— Mutta kun minua ei olekaan saatu ilmi, herra herttua?
— Ilmisaatu tai ei, sinun täytyy yhtä hyvin täältä lähteä.
— Oi, minkätähden?
— Sanon sen sinulle: sentähden että, jos rouva de Noailles on sinut keksinyt, ei kenenkään vaikutusvalta, ei edes kuninkaan voi sinua pelastaa.
— Voi, jospa voisin tavata kuninkaan.
— Niin, pikku ystäväni, se nyt vielä puuttuisi! Ja sitten, jos sinua ei ole keksitty, niin minä toimitan sinut täältä.
— Tekö?
— Heti paikalla.
— Tosiaan, herra marski, en käsitä tästä mitään.
— Asia on niinkuin minulla oli ilo sinulle sanoa.
— Ja siinäkö on suojeluksenne?
— Ellet siitä huoli, on vielä aika kieltäytyä: sano vain sananen,Nicole.
— Oi kyllä, herra herttua, tietysti minä huolin.
— Ja minä suon sen sinulle.
— Siis…?
— Siis teen näin: kuuntele.
— Puhukaa, monseigneur.
— Sensijaan, että antaisin sinut karkoittaa ja sulkea vankilaan, teen sinut vapaaksi ja rikkaaksi.
— Vapaaksi ja rikkaaksiko?
— Niin.
— Ja mitä minun on tehtävä päästäkseni vapaaksi ja rikkaaksi?Sanokaa pian, herra marski!
— Tuskin mitään.
— Mutta sentään…
— Mitä sinulle määrään.
— Onko se hyvin vaikeata?
— Lapsenleikkiä.
— Siis, — virkkoi Nicole, — jotakin on tehtävä?
— Oh peijakas!… Tunnethan tämän maailman tunnuslauseen, Nicole: ei mitään ilmaiseksi.
— Ja tuo tehtävä, tapahtuuko se minun vai teidän tähtenne? Herttua tuijotti Nicoleen.
— Sitä vietävän pikku veitikkaa! — sanoi hän.
— Puhukaa siis loppuun, herra herttua.
— No niin, se tapahtuu sinun tähtesi, — vastasi hän reippaasti.
— Ahaa, — virkkoi Nicole, joka käsittäen, että marski tarvitsi häntä, ei enää peljännyt ja jonka nerokkaat aivot ponnistelivat kehittääkseen esille totuuden kaikista hänen puhetoverinsa tavanmukaisista sitä verhoavista kiertelyistä; — mitä minun siis on tehtävä itseni tähden, herra herttua?
— Niin, kuule, hra de Beausirehan tulee puoli kahdeksalta.
— Niin, hra marski, silloin hän tulee.
— Kello on nyt kymmenen minuuttia yli seitsemän.
— Sekin on totta.
— Jos minä tahdon, niin hänet pidätetään.
— Niin, mutta te ette tahdo.
— En; sinä menet häntä tapamaan ja sanot hänelle…
— Sanon hänelle…?
— Mutta, ensiksikin, rakastatko sinä sitä nuorta miestä, Nicole?
— No, koskapa hänelle myönnän kohtauksia…
— Se ei mitään todista; sinä ehkä haluat vain hänen kanssaan avioliittoon; naisilla on niin omituisia oikkuja!
Nicole remahti nauruun.
— Minäkö naisin hänet? — kikatti hän. — Hahaha!
Richelieu hämmästyi; hovissakaan hän ei ollut tavannut monta näin lujahermoista naista.
— No hyvä, sinä et tahdo naimisiin, mutta sinä rakastan häntä; sitä parempi.
— Olkoon menneeksi. Otaksukaamme siis, että rakastan hra deBeausirea, monseigneur, ja jutelkaamme edelleen.
— Peijakas, kuinka sinä harppaat!
— Tietysti. Käsitätte, että minua haluttaa…
— No?
— Tietää, mitä minulla vielä on tehtävänä.
— Sanomme kaikkein ensimäiseksi, että koska sinä häntä rakastat, niin karkaat hänen kanssaan.
— No todellakin, jos sitä ehdottomasti tahdotte, täytyy kai sitten.
— Ohoh, en minä tahdo mitään; maltahan, pikku ystäväni! Nicole näki, että hän riensi liian nopeaan ja että hänellä vielä ei ollut hallussaan jäykän vastustajansa salaisuutta enempää kuin hänen rahojansakaan. Hän perääntyi siis lyödäkseen valttinsa myöhemmin.
— Monseigneur, — sanoi hän, — odotan vain määräyksiänne.
— No niin, sinä menet tapaamaan hra de Beausirea ja sanot hänelle: "Meidät on paljastettu; mutta minulla on suojelija, joka pelastaa meidät, sinut Saint Laziresta ja minut La Salpêtrièresta. Paetkaamme"…
Nicole katsoi herttuaan.
— Paetkaamme, — toisti hän.
Richelieu ymmärsi tämän vilkkaan ja ilmeikkään katseen.
— Tuhat tulimaista, — sanoi hän, — asia on ratkaistu: tietysti minä pidän huolta matkakuluista.
Nicole ei pyytänyt muita selityksiä; hän kyllä saisi kaiken tietää, koska hänelle maksettiin. Marski aavisti tämän Nicolen otaksuman ja kiiruhti puolestaan sanomaan kaiken, mitä hänellä sanottavaa oli, kuten pelaaja tapattuaan kiirehtii maksamaan, jotta ei enää olisi suorituksen ikävyyttä.
— Tiedätkö, mitä ajattelet, Nicole? — kysyi hän.
— En totisesti — vastasi nuori tyttö; — mutta panenpa vetoa, että te, herra marski, joka tiedätte niin paljon, olette sen arvannut.
— Nicole, — virkkoi tämä, — sinä ajattelet, että jos pakenet, saattaa emäntäsi kentiesi tarvita sinua ja kutsua sinua yöllä, ja kun et ole saapuvilla, tehdä hälytyksen, mikä voisi johtaa sinun kiinnijoutumiseesi.
— Ei, — sanoi Nicole, — sitä en ollenkaan ajatellut, koska asiaa tarkemmin miettien, nähkääs, herra marski, jäänkin mieluummin tänne.
— Mutta jos hra de Beausire saadaan kiinni?
— No, otettakoon hänet sitten kiinni.
— Entä jos hän tunnustaa?
— Tunnustakoon.
— Ah, — huudahti Richelieu käyden hiukan levottomaksi, — silloin sinä joudut hukkaan!
— Enkä joudu; sillä neiti Andrée on hyvänsuopa, ja koska hän pohjaltaan minusta pitää, hän puhuu puolestani kuninkaalle. Ja jos hra de Beausirelle jotakin tapahtuisikin, minulle ei tehdä mitään.
Marski puraisi huultansa.
— Ja minä, Nicole, — tivasi hän, — sanon sinulle, että olet hupsu; neiti Andrée ei ole hyvissä väleissä kuninkaan kanssa, ja minä annan sinut heti paikalla viedä pois, ellet kuuntele minua sillä korvalla kuin minä tahdon; ymmärrätkö, pieni kyykäärme?
— Ohoh, monseigneur, pääni ei ole litteä eikä sarvikas; minä kuuntelen, mutta asetan pieniä ehtoja.
— Hyvä. Mene sitten heti tuumimaan pakosuunnitelmaasi hra deBeausiren kanssa.
— Mutta miten tahdotte, että pakenemalla antaudun vaaraan, herra marski, kun itse sanotte, että mademoiselle voi herätä, tarvita minua, kutsua minua ja mitä kaikkea voikaan? Noita asioita en ollut alussa ajatellut, mutta te, monseigneur, joka olette kokenut mies, kiinnititte niihin huomioni.
Richelieu puri toistamiseen huultansa, mutta vihaisemmin kuin ensi kerralla.
— No niin, jos sitä ajattelinkin, hupakko, ajattelin myöskin, miten sellainen olisi estettävissä.
— Ja miten voitte estää neidin kutsumasta minua?
— Estämällä hänet heräämästä.
— Hoh, hän herää kymmenen kertaa yössä, mahdotonta!
— Hän potee siis samaa kuin minäkin, — huomautti Richelieu tyynesti.
— Kuin te? — toisti Nicole nauraen.
— Tietysti, koska minäkin herään kymmenen kertaa yössä. Mutta minulla on keinoja tätä unettomuutta vastaan. Hänen on tehtävä niinkuin minä teen; ja ellei hän sitä itse tee, teet sinä sen hänen puolestaan.
— Olkaa hyvä, — sanoi Nicole, — ja ilmoittakaa minulle, miten siinä on meneteltävä, monseigneur.
— Mitä emäntäsi juo iltasin ennen levolle menoansa?
— Mitäkö hän juo?
— Niin; nykyään on tapana siten ehkäistä janoa; jotkut nauttivat oranssinmehu-juomaa tai sitroonavettä, jotkut mesiruoho-liuosta, jotkut…
— Mademoiselle ei juo iltasin nukkumaan mennessään muuta kuin lasillisen raikasta vettä, toisinaan sokeroituna ja pomeranssinkukilla maustettuna, jos hänellä on hermokipua.
— Mainiota, — huudahti Richelieu, — aivan samoin on minun laitani; no niin, lääkkeeni sopii hänelle erinomaisesti.
— Kuinka niin?
— Epäilemättä, minä kaadan juomaani pisaran erästä nestettä ja nukun koko yön.
Nicole tuumi ja mietti, mihin marski tällä valtioviisaudellaan oikeastaan tähtäsi.
— Sinä et vastaa? — sanoi Richelieu.
— Ajattelin, että neidillä ei ole teidän tippojanne.
— Minä annan niitä sinulle.
"Ahaa!" ajatteli Nicole, jolle vihdoinkin välähti valonkipinä tässä hämärässä.
— Sinä kaadat kaksi pisaraa emäntäsi lasiin, kaksi pisaraa, kuuletko? Ei enempää eikä vähempää. Sitten hän nukkuu, nukkuu niin sikeästi, että hän ei sinua kutsu, ja sinulla on siis aikaa paeta.
— Oh, ellei muuta tarvita, eihän se ole ollenkaan vaikeata.
— Sinä kaadat siis ne kaksi pisaraa?
— Tietysti.
— Lupaatko sen?
— Oh, — virkkoi Nicole, — oma etunihan mielestäni vaatii sen tekemään; ja sitäpaitsi telkeän neidin niin hyvin, että…
— Älä toki, — sanoi Richelieu pikaisesti. — Sitä juuri sinä et saakaan tehdä. Päinvastoin jätät huoneen oven auki.
— Ah, — äännähti Nicole tuntien sisäistä puistatusta. Hän oli käsittänyt. Richelieu huomasi sen hyvin.
— Siinäkö kaikki? — kysyi tyttö.
— Ihan kaikki. Nyt voit mennä sanomaan sille aliupseerillesi, että hän järjestää matkalaukkunsa.
— Valitettavasti, monseigneur, minun ei tarvitse pyytää häntä ottamaan kukkaroansa.
— Tiedäthän, että se on minun huoliani.
— Niin, muistan, että monseigneur oli niin hyvä ja…
— Kuinka paljon sinä tahdot, anna kuulla, Nicole?
— Mistä sitten?
— Niiden kahden pisaran sekoittamisesta.
— Niiden kahden pisaran sekoittamisesta, monseigneur, ei olisi oikein vastaanottaa teiltä mitään maksua, koska te vakuutatte minulle, että se tapahtuu omaksi hyödykseni. Mutta neidin oven auki jättämisestä, monseigneur, oh, siitä, uskokaa pois, minun tarvitsee saada pyöreä summa.
— Puhu suusi puhtaaksi, sano summasi.
— Minä tarvitsen kaksikymmentätuhatta frangia, monseigneur.
Richelieu säpsähti.
— Nicole, sinä menet pitkälle, — huokasi hän.
— Niin täytyneekin, monseigneur, sillä alan ajatella, kuten tekin, että minua ajettaneen takaa. Mutta kahdellakymmenellä — tuhannella frangillanne kyllä saan jalat alleni.
— Mene ilmoittamaan hra de Beausirelle, Nicole; sitten suoritan sinulle rahasi.
— Monseigneur, hra de Beausire on hyvin epäileväinen, eikä uskoisi sanojani, ellei minulla olisi todisteita.
Richelieu veti taskustaan kourallisen kassa-obligatsioneja.
— Kas tuossa aluksi, — sanoi hän, — ja tässä kukkarossa on sata kaksois-louisdoria.
— Monseigneur tekee sitten laskunsa ja antaa minulle lopun saatavaani, kun olen puhunut hra de Beausirelle, niinkö?
— Ei, jumaliste, minä teen sen heti. Sinä olet taloudellinen tyttö,Nicole, ja se tuottaa sinulle onnea.
Ja Richelieu täytti luvatun summan osittain kassa-obligatsioneissa, osittain koko ja puolen lousdorin kultarahoissa.
— Kas niin, — virkkoi hän, — onko oikein?
— Luullakseni, — vastasi Nicole. — Nyt, monseigneur, minulta vielä puuttuu tärkein.
— Tippojako tarkoitat?
— Niin; monseigneurilla on kai pullo?
— Minulla on pulloni, jota pidän aina mukanani. Nicole hymyili.
— Ja sitten, — sanoi hän, — Trianon suljetaan joka ilta, eikä minulla ole avainta.
— Mutta minulla on, minä kun olen ensimäinen kamariherra.
— Ah, todellako?
— Kas tässä.
— Kaikkipa käykin onnellisesti, — virkkoi Nicole, — aivan kuin ihmeiden ketju. Mutta hyvästi nyt, herra herttua.
— Miksikä hyvästi?
— Tietysti; enhän enää näe monseigneuria, koska lähden heti kun mademoiselle on ennättänyt nukkua.
— Olet oikeassa; hyvästi, Nicole.
Ja salamyhkäisesti nauraen Nicole hävisi yhä taajenevaan pimeyteen.
— "Onnistuin vielä", tuumi Richelieu; "mutta näyttää todella siltä kuin onnetar alkaisi pitää minua liian vanhana ja palvelisi minua vastahakoisesti. Tuo tytön veitikka vei minusta voiton; mutta vähät siitä, kunhan vain annan iskun iskusta!"
18.
Pako.
Nicole oli tunnollinen tyttö; hän oli saanut hra de Richelieultä rahat ja saanut ne etukäteen. Siis oli hänen vastattava tähän luottamukseen ne ansaitsemalla.
Niinpä hän oli juossut ristikkoportille, saapuen sinne neljäkymmentä minuuttia yli seitsemän sensijaan että olisi tullut puoli kahdeksalta. Mutta sotilaskuriin tottunut hra de Beausire oli täsmällinen mies. Hän oli jo odottanut kymmenen minuuttia.
Noin kymmenen minuuttia sitten oli myöskin hra de Taverney lähtenyt tyttärensä luota. Suljettuaan ensin ikkunaverhot huoneessaan Andrée oli mennyt saattamaan isäänsä jonkun matkaa.
Gilbert katseli tai oikeammin tapansa mukaan ahmi silmillään Andréeta ullakkokamarinsa ikkunasta. Mutta olisi ollut vaikeata sanoa, säkenöivätkö hänen nuoreen tyttöön kiinnittävänsä katseet rakkaudesta vai vihasta.
Sittekun verhot olivat vedetyt eteen, Gilbert ei voinut enää mitään nähdä, Sen vuoksi katsahti hän toisaalle ja havaitsi silloin hra de Beausiren töyhdön. Hän tunsi heti aliupseerin, joka käveli vihellellen pientä säveltä, tappaakseen aikaa odottaessansa.
Kymmenen minuutin päästä eli kahtakymmentä minuuttia vailla kahdeksan Nicole näyttäytyi. Tyttö vaihtoi muutamia sanoja hra de Beausiren kanssa, joka päännyökkäyksellä ilmaisi täydellisesti ymmärtävänsä ja poistui Pieneen Trianoniin vievää syvää lehtokäytävää kohti. Nicole puolestaan kääntyi takaisin keveänä kuin lintu.
"Ahaa", ajatteli Gilbert, "herra aliupseerilla ja kamarineidillä on jotakin sanottavaa tai tehtävää, johon he pelkäävät todistajia. Hyvä!"
Gilbert ei sen enempää ollut utelias Nicolen suhteen; mutta aavistaen nuoressa tytössä luonnollisen vihollisensa koetti hän tämän siveellisyyttä vastaan kerätä joukon todistuksia kyetäkseen voitollisesti lyömään takaisin hyökkäyksen, jos Nicole hyökkäisi. Hän ei epäillyt, että taistelu millä hetkellä hyvänsä saattoi puhjeta, ja varovaisena sotilaana hän kokosi sotatarpeita.
Nicolen kohtaus miehen kanssa itse Trianonissa oli ase, jonka talteenottamista niin nerokas vastustaja kuin Gilbert ei voinut laiminlyödä, varsinkin kun se noin harkitsematta, kuin Nicole nyt teki, pudotettiin aivan hänen jalkojensa juureen. Gilbert tahtoi siis saada myös korvin kuullun todistuksen lisätäkseen sen silmin näkemäänsä ja napata jonkun hyvin raskauttavan lauseen, jonka hän taistelun hetkellä saattaisi voitokkaasti tähdätä nuoreen tyttöön.
Hän kiirehti siis alas ullakkokamaristaan, hiipi keittiön käytävän kautta ja saapui kappelin pikkuportaita puutarhaan. Sinne päästyään Gilbertillä ei ollut enää mitään peljättävää, hän tunsi siellä jokaisen loukon ja lymypaikan kuin kettu viidakkonsa. Hiipien lehmusten alla ja sitten säleaidoituksen vieritse hän saavutti puuryhmän, joka kohosi kahdenkymmenen askeleen päässä paikalta, missä hän laski Nicolen tapaavansa.
Nicole oli siellä todellakin. Tuskin oli Gilbert asettunut piiloonsa, kun omituinen helske kohtasi hänen korvansa: se oli kullankilinää kiveä vasten, sitä metallisointua, josta vain todellisuus voi antaa oikean käsityksen.
Gilbert pujahti kuin käärme pengermävallille, jonka yli kohosi pensasaidan sireenit. Toukokuussa nämä levittivät tuoksuaan ja karistelivat kukkiaan ohikulkevien päälle näiden astuessa muurin vierustaa syvään lehtokujaan, joka eroittaa suuren Trianonin pienestä.
Gilbertin tälle kohtaa saavuttua hänen hämärään tottuneet silmänsä eroittivat Nicolen, joka tällä puolen ristikon ja varovaisesti hra de Beausiren käden ulottumattomissa tyhjensi kivelle hra de Richelieun antaman kukkaron sisältöä. Isot louisdorit vierivät hyppien ja kimallellen, sillävälin kun hra de Beausire säihkyvin silmin ja vapisevin käsin katseli tarkoin Nicolea ja kultarahoja, käsittämättä, miten edellinen voi omistaa jälkimäiset.
Nicole puhui.
— Useammin kuin kerran, — sanoi hän, — olette minulle ehdottanut, että ryöstäisitte pois minut, paras hra de Beausire.
— Ja vieläpä naisinkin teidät! — huudahti aliupseeri aivan hurmaantuneena.
— Oh, siitä asiasta, hyvä herraseni, — vastasi nuori tyttö, — ehdimme kyllä myöhemmin keskustella. Tällä hetkellä on pako pääasia. Voimmeko karata kahdessa tunnissa?
— Kymmenessä minuutissa, jos tahdotte.
— Eipä sentään; minulla on sitä ennen jotakin hommailtavaa, ja se vaatii kaksi tuntia.
— Kahden tunnin yhtä hyvin kuin kymmenen minuutinkin päästä olen käytettävissänne, hellästi rakastettu ystäväni.
— Hyvä, ottakaa viisikymmentä louisdoria! — Nuori tyttö laski viisikymmentä kultarahaa ja pisti ne ristikon lävitse hra de Beausirelle, joka niitä laskematta sulloi rahat nuttunsa taskuun. — Ja, — jatkoi tyttö, — varatkaa vaunut ja saapukaa tänne puolentoista tunnin päästä.
— Mutta… — epäröitsi Beausire.
— Oh, ellette tahdo, niin otaksukaamme, ettemme ole mistään sopineet, ja antakaa minulle takaisin viisikymmentä louisdoria.
— Minä en peräänny, rakas Nicole; mutta minä pelkään tulevaisuutta.
— Kenen puolesta?
— Teidän puolestanne.
— Minunko puolestani?
— Niin. Kun nuo viisikymmentä kultarahaa ovat loppuneet, ja kerranhan ne loppuvat, niin saatte aihetta valitteluihin, kaipaatte takaisin Trianoniin ja…
— Oh, olettepa te hienotuntoinen, paras hra de Beausire! Kas niin, kas niin, älkää peljätkö mitään, minä en ole niitä naisia, jotka voidaan saattaa onnettomiksi. Älkää siis epäröikö. Ja sitäpaitsi, kun nämä viisikymmentä louisdoria ovat kuluneet, saamme sitten nähdä.
Ja Nicole helisti jälellä olevia viittäkymmentä louisdoria kukkarossaan. Beausiren silmät kiilsivät fosforihohtoisina.
— Teidän tähtenne, — innostui hän, — olisin valmis syöksymään palavaan uuniin.
— Oh, säisysti, säisysti, teiltä ei pyydetä niin paljoa, hra de Beausire. Asia on siis sovittu, puolentoista tunnin päästä vaunut ja kahden tunnin päästä pako.
— Se on sovittu, — huudahti Beausire tarttuen Nicolen käteen ja vetäen sitä ristikon välistä suudellakseen.
— Hiljaa siinä! — torui Nicole. — Oletteko hullu?
— En, minä olen rakastunut.
— Hm! — mutisi Nicole.
— Ettekö usko minua, sydänkäpyseni?
— Uskon, uskonhan toki. Hankkikaa hyvät hevoset ennen kaikkea.
— Kyllä, kyllä!
He erkanivat. Mutta sekunnin perästä Beausire kääntyi säikähtyneenä takaisin.
— Hst, hst! — varoitti hän.
— No, mitä nyt? — kysyi Nicole, joka jo oli etäällä ja asetti kätensä torveksi suulleen, jotta hänen äänensä huutamatta kuuluisi halutun matkan päähän.
— Entä ristikkoportti, — kysyi Beausire, — aiotteko kiivetä sen yli?
"Aika hölmö", jupisi Nicole, joka tällä hetkellä oli vain kymmenen askeleen päässä Gilbertistä. — Minulla on avain, — lisäsi hän sitten äänekkäämmin.
Beausirelta pääsi hiljainen ihailun huudahdus, ja tällä kertaa hän todella poistui.
Nicole palasi pää alas luotuna ja ripein askelin emäntänsä luo.
Yksikseen jääneenä Gilbert teki itselleen seuraavat neljä kysymystä:
"Miksi Nicole karkaa Beausiren kanssa, jota hän ei rakasta? Miksi Nicolella on niin iso rahasumma? Miksi Nicolella on ristikkoportin avain? Miksi Nicole palaa Andréen luo, vaikka hän voisi heti paeta?"
Gilbert keksi kyllä vastauksen kysymykseen: "Miksi Nicolella on rahaa?" Mutta ne toiset jäivät vastausta vaille.
Tämä hänen älynsä neuvottomuus saikin hänen luontaisen uteliaisuutensa tai vähitellen kehittyneen epäluuloisuutensa, miten sitä tahdomme nimittää, niin ylen voimakkaasti kiihtymään, että hän ilman kylmyydestä huolimatta päätti viettää yönsä ulkosalla kosteiden puiden alla odottaakseen ratkaisua näytelmään, jonka alun hän juuri oli nähnyt.
Andrée oli saattanut isäänsä Suuren Trianonin portille asti. Hän oli palaamassa yksinään ja mietteissään, kun Nicole juoksujalkaa pyrähti esille käytävän päästä, matkallaan mainitulta ristikkoportilta, jonka luona hän oli kaiken järjestänyt hra de Beausiren kanssa.
Nicole, pysähtyi nähdessään emäntänsä ja Andréen antamasta merkistä nousi hänen perässään portaita ylös, seuraten häntä hänen huoneeseensa.
Kello saattoi nyt olla puoli yhdeksän illalla. Pimeä oli tullut ennemmin ja läpikuultamattomampana kuin tavallista, koska iso musta, etelästä pohjoiseen kulkeva pilvi oli peittänyt koko taivaan, niin että Versaillesin tuolla puolen suurten metsäin yli silmänkantamattomiin ulottuva kaamea paarivaate näkyi pian verhoavan kaikki tähdet, jotka hetkistä aikaisemmin vielä olivat sinilaella tuikkineet.
Raskas tuulenhenki lakaisi maata puistellen kuumilla löyhäyksillään janoisia kukkasia, jotka huojuttelivat päitään kuin rukoillakseen taivaalta sateen tai kasteen almua.
Tämä ilmojen uhka ei mitenkään ollut jouduttanut Andréen käyntiä. Päinvastoin asetti nuori tyttö surullisena ja syviin mietteisiin vaipuneena ikäänkuin vastahakoisesti jalkansa kullekin portaitten askelmalle, joka vei hänet lähemmäksi kammiotaan, ja hän pysähtyi joka ikkunan luo tarkatakseen taivasta, joka oli niin hyvin sopusoinnussa hänen oman synkän mielentilansa kanssa, ja täten viivyttääkseen pieneen suojaansa palaamistansa.
Levottomana, kiukuissaan ja peljäten, että joku hänen emäntänsä oikku pidättäisi hänet yli ajan, Nicole mutisi itsekseen senlaatuisia kirouksia, joita palvelijat eivät koskaan säästele, kun heidän isäntäväkensä kyliin varomattomasti ryhtyy tyydyttämään jonkun oikkunsa palkollistensa oikkujen kustannuksella. Vihdoin työnsi Andrée huoneensa oven auki ja pikemmin pudoten kuin istuutuen nojatuoliinsa hän käski lempeällä äänellä Nicolea raoittamaan pihalle antavan ikkunan.
Nicole totteli ja palasi sitten emäntänsä luo kasvoillaan harras osanoton ilme, jonka se liehakoitsija niin hyvin osasi niille antaa.
— Pelkään, että mademoiselle on tänä iltana hiukan sairas, — virkkoi hän: — silmänne näyttävät niin punehtuneilta ja turvonneilta, vaikka ne kylläkin säteilevät. Luulen, että mademoiselle kovin kaipaisi lepoa.
— Luuletko niin, Nicole? — kysyi Andrée, joka ei ollut kuunnellut, ja ojensi huolimattomasti jalkansa pienelle nelikulmaiselle matolle.
Nicole otaksui tämän asennon määräykseksi riisua emäntänsä ja ryhtyi irroittamaan nauhoja ja kukkia hänen tukkalaitteestaan, joka oli sellainen rakenne, jota taitavimmatkaan kädet eivät kyenneet purkamaan vähemmässä kuin runsaassa neljännestunnissa.
Kaiken tämän työn aikana Andrée ei hiiskunut sanaakaan. Jätettynä omaan mielivaltaansa Nicole hutiloi tehtävässä minkä kerkisi, ja kertaakaan parahduttamatta Andréeta, sillä niin hajamielisenä tämä istui, raastoi huolimattoman kovakouraisesti hänen hiuksiaan.
Kun yöpuku oli valmis, Andrée antoi määräyksensä huomiseksi. Aamulla varhain oli mentävä Versaillesiin noutamaan muutamia kirjoja, joita Filipin oli pitänyt lähettää sisarelleen, ja sitäpaitsi oli pyydettävä pianonvirittäjää tulemaan Trianoniin laittamaan klaveeri kuntoon.
Nicole vastasi tyynesti, että ellei häntä yöllä herätettäisi, hän nousisi varhain, ja kaikki asiat olisivat toimitetut ennenkuin neiti heräisi.
"Huomenna minä myöskin kirjoitan", jatkoi Andrée puhuen itsekseen, "niin, minä kirjoitan Filipille; se keventää hiukan sydäntäni".
"En ainakaan minä", jupisi Nicole hiljaa, "mene sitä kirjettä viemään".
Ja tätä miettiessään nuori tyttö, joka ei vielä ollut aivan turmeltunut, alkoi surumielin ajatella, että hän oli ensi kertaa jättämässä oivallisen emäntänsä, jonka luona hänen sekä järkensä että sydämensä olivat kehittyneet — valveutuneet. Hänellä liittyi Andréen muistoon niin paljon muita muistoja, että tuon muiston rikkirepiminen oli samaa kuin särkeä koko ketju, joka ulottui tästä päivästä hänen lapsuutensa aikoihin asti.
Sillä välin kun nämä kaksi asemaltaan ja luonteeltaan niin erilaista nuorta tyttöä näin miettivät toistensa vieressä, heidän ajatuksillaan olematta mitään yhteyttä, aika kului ja Andréen pieni seinäkello, joka aina kävi edellä Trianonin tornikellosta, löi yhdeksän.
Beausiren täytyi jo olla kohtauspaikalla, ja Nicolella oli enää vain puoli tuntia saapuaksensa rakastajansa luo.
Hän suoritti emäntänsä riisumisen mahdollisimman nopeasti, jonka ohella häneltä pääsi muutamia huokauksia, mutta niitä ei Andrée edes huomannut. Hän auttoi hänen ylleen pitkän yönutun, ja kun Andrée yhä ajatuksiinsa vaipuneena istui liikkumatonna tuijottaen kattoon, Nicole veti povestaan Richelieun antaman pullon, viskasi kaksi sokerinpalaa lasiin ja kaatoi siihen vettä niin paljon kuin oli tarpeellista niiden sulamiseksi; senjälkeen hän epäröimättä ja tahtonsa kaikkivallalla, joka hänen nuoressa sydämessänsä jo oli niin voimakas, tipautti lasiin kaksi pisaraa pullon sisältämästä nesteestä. Vesi siitä heti sameni, saaden opaalilta vivahtavan värin, joka sitten vähitellen haihtui.
— Mademoiselle, — virkkoi silloin Nicole, — vesilasi on valmis, vaatteet kokoonkäärityt ja yölamppu sytytetty. Tiedätte, että minun on noustava varhain; saanko nyt mennä nukkumaan?
— Saat, — vastasi Andrée hajamielisesti.
Nicole kumarsi, häneltä pääsi vielä huokaus, joka jäi huomaamatta kuten edellisetkin, ja sitten hän sulki pienen eteiseen antavan lasioven jälkeensä. Mutta sensijaan että olisi mennyt välikköön, jonka tiedämme sijainneen käytävän vieressä ja saaneen valonsa Andréen eteisestä, hiipi hän hiljaa pois jättäen oven eteiseen hiukan raolleen, jotta Richelieun määräykset tulisivat täsmälleen toimitetuiksi.
Jotta ei herättäisi naapurien huomiota hän sipsutti varpaillaan puutarhaan vieviä portaita alas, hyppäsi ulkoportailta maahan ja riensi juoksujalkaa ristikkoportin luo hra de Beausirea tapaamaan.
Gilbert ei ollut hievahtanut tähystyspaikaltaan. Hän oli kuullut Nicolen lupauksen palata kahden tunnin päästä, ja hän odotti. Mutta kun jo oli kulunut noin kymmenen minuuttia yli ajan, hän alkoi peljätä, että tyttö ei saapuisikaan.
Äkkiä huomasi hän tämän juoksevan kuin takaa-ajettuna. Nicole lähestyi ristikkoporttia ja pisti avaimen säleiden välistä Beausirelle. Tämä avasi portin. Nicole livahti toiselle puolen, ja portti sulkeutui kumeasti narahtaen.
Sitten viskattiin avain vallihaudan ruohoon juuri alapuolelle sitä paikkaa, missä Gilbert odotti. Nuori mies kuuli sen putoavan pienellä jymähdyksellä ja pani merkille kohdan, mihin se osui.
Sillävälin Nicole ja Beausire riensivät matkaansa. Gilbert kuuli heidän etääntyvän, ja pian hän eroitti, ei vaunujen jyminää, vaikka Nicole oli niitä pyytänyt, vaan hevosen kavioiden töminän, kun neljä rautakenkää muutamien minuuttien päästä alkoi kajahdutella tien kivitystä, sittekun Nicole, joka olisi tahtonut herttuattaren tavoin lähteä vaunuissa, arvattavasti ensin oli hiukan morkkaillut.
Gilbert hengitti jälleen. Hän oli turvassa, hän oli vapautunut Nicolesta, vihollisestaan. Andrée oli yksinään; kenties Nicole lähtiessään oli jättänyt avaimenkin oveen; kenties hän, Gilbert, voisi tunkeutua Andréen huoneeseen asti.
Tämä ajatus sai kuohuvan nuoren miehen hypähtämään kaikista pelon ja epävarmuuden, uteliaisuuden ja intohimon hurjista tuskista.
Ja kulkien tietä Nicolen suunnan vastakkaiselle taholle hän riensi sivurakennusta kohti.
19.
Toinen kaukonäkijätär.
Yksikseen jääneenä Andrée oli vähitellen herännyt siitä henkisestä horroksesta, joka hänet oli vallannut, ja sillävälin kun Nicole pakeni hra de Beausiren takana ratsun selässä hän oli polvistunut ja lausunut hehkuvan rukouksen Filipin puolesta, ainoan henkilön maailmassa, jota hän todellisella ja syvällä kiintymyksellä rakasti.
Hän rukoili hartaassa luottamuksessa Jumalaan.
Andréen rukouksia ei tavallisesti muodostanut toisiinsa kiinteästi liittyväin sanojen ketju, vaan ne olivat jonkinlaista jumalallista haltioittumista, jossa sielu kohosi ylös Herran luo ja sulautui yhteen Hänen kanssaan.
Näihin aineen kahleista vapautuneen hengen intohimoisiin aneluihin ei sekaantunut mitään itsekkyyttä. Andrée tavallaan unohti itsensä, ikäänkuin toivonsa menettänyt haaksirikkoutunut, loka ei enää rukoile omasta, vaan vaimonsa ja orvoiksi jäävien lastensa puolesta.
Tämä sisällinen tuska oli syntynyt Andréessa hänen veljensä lähdön jälkeen. Ja kuitenkaan se tuska ei ollut sekoittumatonta: kuten rukouskin, sisälsi se kaksi eri ainesta, joista toinen ei ollut nuorelle tytölle oikein käsitettävissä.
Oli ikäänkuin aavistus, kuin lähenevän onnettomuuden ennakkoaistimus, arvettuneen haavan pistelyä muistuttava tunne. Yhtenäinen kipu on lakannut, mutta muisto siitä elää kauan jälkeenpäin ja huomauttelee vammasta samalla tavalla kuin aikaisemmin haava itse.
Andrée ei edes yrittänyt selvitellä aistimuksiansa itselleen; kokonaan syventyneenä Filipin muistoon, hän otaksui kaikkien häntä puistattavien vaikutelmien aiheuttajaksi tämän rakastetun ja kaivatun veljensä.
Vihdoin hän nousi, valitsi vaatimattomasta kirjastostaan erään niteen, asetti kynttilän kätensä ulottuville ja ryhtyi lukemaan.
Hänen valitsemansa tai oikeammin sattumalta ottamansa teos oli kasvitieteellinen sanakirja. Se ei tietenkään luontunut hänen huomiotansa kiinnittämään, vaan päinvastoin uuvutti sitä. Pian levisi sumupilvi, ensin läpikuultavana, mutta sitten yhä paksumpana hänen silmiensä eteen. Nuori tyttö taisteli hetkisen unta vastaan, palautti pari kolme kertaa häipyneen ajatuksensa, joka uudelleen kaikkosi; sitten hän kuroittautuen sammuttamaan kynttilää huomasi Nicolen valmistaman juoman. Hän ojensi kyynärvartensa, otti lasin toiseen käteensä, liikutti toisella lusikkaa sekoittaakseen puoliksi sulanutta sokeria, ja sitten hän jo unen painostamana lähensi lasia huulilleen.
Äkkiä, samassa kun hänen huulensa olivat koskettamaisillaan nestettä, omituinen liikutus vavistutti hänen kättään, samalla kertaa sekä polttava että usvamaisen kostea painostus tuntui hänen aivoissaan, ja kauhukseen havaitsi Andrée suonissaan kiitävästä magneettisesta virrasta sen käsittämättömien aistimuksien yliluonnollisen kuohahduksen, joka jo useampia kertoja oli uuvuttanut hänen voimansa ja huumannut hänen järkensä.
Tuskin ehti hän asettaa lasin takaisin lautaselle, kun hän melkein samassa, ilman muuta valitusta kuin puoliavoimesta suusta kirvonnut huoahdus, menetti äänensä, näkönsä ja tajuntansa sekä kaatui kuin salaman iskemänä vuoteelleen kuoleman kaltaisessa horrostilassa.
Mutta tämä raukeaminen oli vain silmänräpäyksen kestävä siirtyminen toisesta olotilasta toiseen.
Kuolemaa muistuttavasta voipumuksesta, jossa hän makasi näennäisesti iäksi suljetuin silmin, hän nousi äkkiä, avasi ne kauheasti tuijottaen ja läksi vuoteestaan kuin hautakummulta astuva marmoripatsas.
Ei enää ollut epäilystä, että Andrée nukkui sitä ihmeellistä unta, joka jo useankin kerran oli tilapäisesti katkaissut hänen elämänsä toiminnan.
Hän astui lattian yli, avasi lasioven ja meni eteiseen niin jäykkänä ja varmana kuin elävä marmorikuva.
Hän saapui portaille, laskeutui niitä askelma askelmalta epäröimättä, hätiköimättä; ja pian näyttäytyi hän ulkoportailla. Juuri kun Andrée asetti jalkansa niiden ylimmälle askelmalle, Gilbert astui niiden alimmalle.
Gilbert näki siis tämän valkopukuisen ja vakavan naisen lähestyvän ikäänkuin tulossa häntä vastaan. Hän peräytyi hänen edeltään ja kulkien yhä takaperin meni piiloutumaan lehtimajaan.
Hän muisti nyt, että hän jo kerran ennen oli nähnyt Andréen tuollaisena Taverneyn linnassa. Tyttö kulki aivan Gilbertin ohitse, jopa hipaisikin häntä mennessään, mutta ei nähnyt häntä. Masentuneena, voipuneena nuori mies lysähti polvilleen maahan. Hän pelkäsi.
Tietämättä, miten selittäisi Andréen omituisen vaelluksen, hän seurasi häntä silmillään; mutta hänen järkensä oli hämmentynyt, hänen verensä jyskytti hurjasti ohimoita, hän oli lähempänä mielipuolisuutta kuin sitä kylmää, tervettä järkeä, jota huomioiden tekijältä vaaditaan. Hän pysyi tässä kyykistyneenä lehvien välissä ja vaaniskeli, kuten hänen tapansa oli aina siitä asti kun tämä turmiollinen rakkaus oli vallannut hänen sydämensä.
Äkillisesti tuon vaelluksen salaisuus hänelle selvisi: Andrée ei ollut mielipuoli eikä hairaantunut, niinkuin hän oli luullut. Tuolla kylmällä ja aavemaisella kulullaan Andrée oli menossa kohtauspaikalle.
Salama juovitti tällä hetkellä taivaan. Ja sen sinervässä valossa Gilbert näki pimeän lehmuskujan siimekseen kätkeytyneen miehen, ja vaikka ukkosen tuliviirun leimahdus oli ollut kovin nopea, oli hän tummalta pohjalta eroittanut kalpeat kasvot ja epäjärjestykseen joutuneen puvun.
Andrée astui tuota miestä kohti, joka ojensi käsivartensa ikäänkuin vetääkseen hänet luoksensa.
Jokin kuuman raudan kosketuksen tapainen vihlaisi Gilbertin sydäntä ja sai hänet kohoamaan polvilleen paremmin nähdäkseen.
Toinen salama välkähti nyt yön pimeydessä.
Gilbert tunsi Balsamon, joka oli hien ja pölyn peitossa, Balsamon, joka joillakin salaperäisillä apuneuvoilla oli tunkeutunut Trianoniin, sanalla sanoen Balsamon, joka yhtä vastustamattomasti, yhtä turmiollisesti veti Andréeta puoleensa kuin käärme kiehtoo lintu rukkaa.
Kahden askeleen päässä hänestä Andrée pysähtyi. Vieras tarttui hänen käteensä; tyttö säpsähti koko ruumiiltaan.
— Näettekö? — kysyi mies.
— Kyllä, — vastasi Andrée; — mutta tällä kutsumisellanne olitte vähällä minut tappaa.
— Anteeksi, anteeksi, — vastasi Balsamo; — mutta syynä siihen on se, että minulla ei enää ole järkeni tallella; olen aivan suunniltani, tulen hulluksi, olen kuoleman kielissä.
— Te kärsitte todellakin, — myönsi Andrée, jolle Balsamon käden kosketus oli ilmaissut hänen tilansa.
— Niin, niin, minä kärsin, ja tulen etsimään lohtua teiltä.Ainoastaan te voitte minut pelastaa.
— Kysykää minulta.
— Mutta vielä kerran, näettekö?
— Oh, täydellisesti!
— Tahdotteko seurata minua kotiini, voitteko?
— Voin kyllä, jos johdatatte minua ajatuksellanne.
— Tulkaa.
— Ah, — virkkoi Andrée, — me saavumme Pariisiin, kuljemme bulevardilla, poikkeamme kadulle, jota valaisee vain yksi ainoa lyhty.
— Aivan niin; astukaamme sisään, astukaamme sisään.
— Olemme eteisessä. Näen portaat oikealla; mutta te pakoitatte minut seinää kohti, se aukenee, ja edessäni on askelmia.
— Menkää ylös, menkää ylös! — huudahti Balsamo. — Tämä on meidän tiemme.
— Ah, nyt olemme huoneessa; täällä on leijonantaljoja ja aseita.Kah, uuninlaaka aukenee.
— Eteenpäin vain; missä olette?
— Omituisessa ovettomassa huoneessa, jonka ikkunat ovat ristikoilla varustetut. Voi, miten täällä kaikki on epäjärjestyksessä!
— Mutta huone on tyhjä, aivan tyhjä, eikö ole?
— On.
— Voitteko nähdä henkilön, joka siinä asui?
— Kyllä, jos minulle annetaan esine, jota hän on koskettanut, — joka tulee häneltä tai kuuluu hänelle.
— Kas, tässä on kihara hänen hiuksiaan.
Andrée otti kiharan, painaen sitä ruumistaan vasten.
— Oh, minä tunnen hänet, — virkkoi hän, — olen tämän naisen nähnyt; hän pakeni Pariisiin päin.
— Aivan niin, aivan niin; voitteko sanoa minulle, mitä hän on tehnyt viimeisten kahden tunnin kuluessa ja miten hän pakeni?
— Odottakaa, odottakaa; kyllä, hän lepää sohvalla povi puoleksi paljaana ja haava rinnassa.
— Katsokaa, Andrée, katsokaa, älkää jättäkö häntä enää.
— Hän nukkui, hän herää, hän katselee ympärilleen, hän ottaa esille nenäliinan, hän sitoo nenäliinan ikkunansa ristikkoon. Voi, hyvä Jumala!
— Tahtooko hän siis todella kuolla?
— Ah niin, hän on sen päättänyt. Mutta sellainen kuolema peloittaa häntä. Hän jättää nenäliinan kiinni ristikkoon. Astuu alas, — oi nais-parka!
— Mitä?
— Oi, kuinka hän itkee, kuinka hän kärsii, kuinka hän vääntelee käsiään! Hän etsii jotakin kulmaa seinässä murskatakseen siihen otsansa.
— Hyvä Jumala, hyvä Jumala! — mutisi Balsamo.
— Oi, hän syöksyy uunia vasten Se esittää kahta marmorileijonaa; hän aikoo murskata otsansa toisen leijonan päähän.
— Sitten… sitten? Katsokaa, Andrée, katsokaa, minä tahdon sitä!
— Hän pysähtyy.
Balsamo hengähti huojentuneena.
— Hän katselee.
— Mitä hän katselee? — kysyi Balsamo.
— Hän on huomannut veripilkun leijonan silmässä.
— Hyvä Jumala, hyvä Jumala! — huudahti Balsamo.
— Niin, se on verta, ja kuitenkaan hän ei ole survaissut itseään.Oi, niin kummallista! Se ei ole hänen vertansa, vaan teidän.
— Onko se minun vertani? — huudahti Balsamo aivan huumaantuneena.
— Niin, teidän, teidän! Te olitte leikannut veitsellä tai tikarilla sormiinne ja sitten painanut verisellä sormellanne leijonan silmää. Minä näen teidät.
— Se on totta, se on totta.
— Mutta miten hän pakeni?
— Odottakaa, odottakaa, näen hänen tarkastavan tuota verta, miettivän ja sitten painaltavan sormellaan samaa kohtaa, mitä te olitte painanut. Ah, leijonan silmä myötää, vieteri alkaa toimia. Liesi avautuu!
— Varomaton! — huudahti Balsamo. — Voi minua onnetonta, varomatonta, hullua, mikä olenkin! Olen kavaltanut itseni!… Ja lähteekö hän, — jatkoi Balsamo, — pakeneeko hän?
— Oi, hänelle täytyy antaa anteeksi, nais-paralle; hän oli hyvin onneton.
— Missä hän on? mihin hän menee? Seuratkaa häntä, Andrée, minä tahdon!
— Odottakaa, hän pysähtyy hetkiseksi huoneeseen, missä ovat aseet ja taljat; eräs kaappi on auki; siinä kaapissa tavallisesti säilytetty lipas on asetettu pöydälle. Hän tuntee lippaan ja ottaa sen.
— Mitä se lipas sisältää?
— Papereitanne, luullakseni.
— Millainen se on?
— Sinisellä sametilla päällystetty, hopeanaulainen, hopeahelainen ja hopeisella lukolla varustettu.
— Oh, — virkkoi Balsamo polkien vihaisesti jalkaansa, — hänkö siis on ottanut lippaan?
— Niin, niin, hän sen otti. Hän astuu eteiseen vieviä portaita, avaa oven, vetää vitjoista, joilla aukaistaan kadulle vievä ovi, ja menee ulos.
— Onko myöhä?
— Epäilemättä myöhä, sillä on pimeä.
— Sitä parempi! Hän on siis lähtenyt vähää ennen kotiintuloani, ja ehkä vielä hänet tavoitan. Seuratkaa häntä, Andrée.
— Talosta ulos päästyään hän juoksee kuin hullu; kuin hullu saapuu hän bulevardille… Hän juoksee… hän juoksee pysähtymättä…
— Mihin päin?
— Bastiljiin päin.
— Näettekö hänet yhä?
— Näen, hän on kuin mielipuoli; hän työkkäilee ohikulkevia. Vihdoin hän pysähtyy, koettaa tietää, missä on… kysyy joltakulta.
— Mitä hän sanoo? Kuunnelkaa, Andrée, kuunnelkaa, älkääkä taivaan nimessä kadottako ainoatakaan sanaa, minkä hän lausuu. Sanoitte hänen kysyvän?
— Niin, eräältä mustapukuiselta mieheltä.
— Mitä hän häneltä kysyy?
— Hän kysyy häneltä, missä poliisipäällikkö asuu.
— Oh, se ei siis ollutkaan turha uhkaus! Saako hän osoitteen?
— Saa.
— Mitä hän sitten tekee?
— Hän kääntyy takaisin, poikkee eräälle viistoon kulkevalle kadulle; hän suuntaa askeleensa suuren torin yli.
— Place Royalen; siitä päästään poliisimestarin asunnolle. Voitteko lukea hänen ajatuksensa?
— Rientäkää, rientäkää! Hän aikoo ilmiantaa teidät. Jos hän ehtii ennen teitä, jos hän tapaa hra de Sartines'n, niin olette hukassa!
Balsamolta pääsi hirveä kiljahdus, hän syöksyi pensaikkoon, juoksi pienen portin läpi, jonka eräänlainen varjo hänelle avasi ja jälleen sulki, ja hyppäsi yhdellä ainoalla ponnahduksella portilla kuopivan ratsunsa Djeridin selkään.
Sekä isäntänsä äänen että kannusten kiihoittamana eläin karahti nuolen nopeudella Pariisia kohti, eikä enää kuultu muuta kuin kavioiden töminä tiellä, jota pitkin se kiiti.
Andrée taasen oli jäänyt seisomaan kylmänä, mykkänä ja kalpeana. Mutta ikäänkuin Balsamo olisi vienyt hänen elämänsä mukanaan hän pian lysähti kokoon. Innoissaan ajaa Lorenzaa takaa Balsamo oli todellakin unohtanut herättää Andréen.
20.
Jäykistys.
Andrée ei lysähtänyt yhtäkkiä, kuten sanoimme, vaan asteettain, ja sitä koetamme tässä kuvailla.
Yksinään, hyljättynä, kaikkia kiivaita hermojärkytyksiä seuraavan sisällisen kylmyyden vallassa Andrée alkoi pian horjua ja vavista kuin kaatuvataudin-kohtauksen alussa.
Gilbert oli yhä paikallaan jäykkänä, liikkumatonna, etukumarassa ja ahmien häntä silmillään. Mutta Gilbert, kuten hyvin käsitämme, Gilbert, joka ei tuntenut magneettisia ilmiöitä, ei tässä aavistanut unitilaa eikä väkivaltaa. Hän ei ollut kuullut mitään tai juuri mitään tytön keskustelusta Balsamon kanssa. Mutta jo toistamiseen, nyt Trianonissa kuten aikaisemmin Taverneyssä, Andrée näkyi totelleen tuon miehen kutsua, miehen, joka oli saanut niin hirveän ja omituisen vaikutusvallan häneen. Lyhyesti sanoen Gilbertin mielessä kaikki yhdistyi ajatukseksi: "Neiti Andréella on rakastaja tai ainakin mies, jota hän lempii ja jonka kanssa hänellä on yöllisiä kohtauksia."
Andréen ja Balsamon välinen-keskustelu, vaikka he haastelivat matalalla äänellä, oli ilmeisesti näyttänyt torailulta. Vimmoissaan, mielipuolen tavoin pakeneva Balsamo muistutti epätoivoista rakastajaa; yksikseen, liikkumattomaksi ja mykäksi jäänyt Andrée näytti hyljätyltä rakastajattarelta.
Juuri tällä hetkellä näki hän nuoren tytön horjuvan, vääntelevän käsivarsiaan ja pyörähtävän kantapäillään. Sitten häneltä pääsi pari kolme käheätä korahdusta, jotka raatelivat hänen ahdistettua rintaansa. Hän yritti tai oikeammin luonto yritti kirvoittautua tuosta epätasaisesti mitatusta voimanvirrasta, joka hänen magneettisen unensa aikana oli antanut hänelle sen kaukonäköisyyden, minkä ilmaukset edellisessä luvussa olemme kuvailleet.
Mutta luonto joutui tappiolle, Andrée ei kyennyt ravistamaan päältään Balsamon hänelle unohtamaa tahtonsa jäännöstä. Hän ei kyennyt päästämään salaperäisiä selvittämättömiä siteitä, jotka olivat hänet kokonaan kahlehtineet; ja tässä kamppailussa hän joutui sellaisiin kouristuksiin, jollaisia ennen muinoin Apollon papittaret kokivat istuessaan kolmijalkaisella jakkarallaan hartaitten, temppelin pylväskäytävässä sorisevien, oraakkelin ennustuksia kyselevien ihmisten edessä.
Andrée menetti tasapainonsa ja kaatui tuskallisesti voihkaisten hiekalle, ikäänkuin häneen olisi iskenyt ukkonen, joka tällä hetkellä viilsi taivaankantta.
Mutta tuskin oli hän koskettanut tannerta, kun Gilbert tiikerin ketteryydellä ja voimalla syöksähti hänen luokseen, sieppasi hänet käsivarsilleen ja huomaamatta, että hänellä oli taakka kannettavana, vei nuoren tytön kammioon, jonka tämä Balsamon kutsua totellen oli jättänyt ja jossa kynttilä vielä paloi epäjärjestyksessä olevan vuoteen ääressä.
Gilbert tapasi kaikki ovet avoinna, niinkuin Andrée oli ne jättänyt. Sisälle astuessaan hän survaisi jalkansa sohvaan, jolle hän luonnollisesti asetti kylmän ja elottoman tytön. Hänen koskettaessaan tätä tunnotonta ruumista valtasi kuume koko hänen olemuksensa; hänen hermonsa värisivät, hänen verensä kiehui.
Hänen ensimäinen ajatuksensa oli kuitenkin siveellinen ja puhdas: hänen täytyi ennen kaikkea elvyttää elämä tähän kauniiseen kuvapatsaaseen. Hän etsi silmillään vesikarahvia pirskoittaakseen muutaman pisaran Andréen kasvoille.
Mutta siinä silmänräpäyksessä ja juuri kun hän ojensi vapisevan kätensä tarttuakseen kristallikarahvin hoikkaan kaulaan, tuntui hänestä kuin samalla kertaa sekä varmat että kevyet askeleet narahtaisivat Andréen huoneeseen johtavilla puusta ja tiilikivestä raketuilla portailla.
Tulija ei voinut olla Nicole, koska Nicole oli karannut hra de Beausiren kanssa, eikä myöskään Balsamo, joka oli täyttä laukkaa kiitänyt pois Djeridillä. Sen täytyi siis olla joku vieras.
Jos Gilbert yllätettäisiin, niin hänet ajettaisiin pois. Andrée oli hänelle kuin espanjalaiset kuningattaret, joihin alamainen ei saa koskea edes pelastaakseen heidän henkeänsä.
Kaikki nämä ajatukset iskivät vinhan, tuiskuvan raesateen lailla Gilbertin sieluun lyhyemmässä ajassa kuin turmiota uhkaavat askeleet tarvitsivat siirtyäkseen askelmaa ylemmäksi.
Noiden askelten, noiden lähenevien askelten etäisyyttä Gilbert ei kyennyt tarkkaan laskemaan, niin rajusti mylvi myrsky taivaalla; mutta erinomaisella kylmäverisyydellään ja viisaalla varovaisuudellaan nuori mies käsitti, että hänen paikkansa ei ollut siellä ja että hänen näkymätönnä pysymisensä oli ennen kaikkea tärkeätä.
Nopeasti puhalsi hän sammuksiin Andréen huonetta valaisevan kynttilän ja hiipi välikköön, joka oli Nicolen kamarina. Tältä paikaltaan hän saattoi kammion lasioven läpi nähdä samalla kertaa sekä Andréen huoneeseen että eteiseen. Tässä eteisessä paloi yölamppu pienellä hyllyllä. Ensin oli Gilbert aikonut sammuttaa sen kuten kynttilänkin, mutta hänellä ei ollut siihen aikaa. Askeleet narahtelivat käytävän kivineliöillä, kuului raskaanlainen hengitys, miehen hahmo ilmestyi kynnykselle, hiipi hiljaa eteiseen, veti oven kiinni jälkeensä ja salpasi sen.
Töin tuskin ehti Gilbert pujahtaa Nicolen komeroon ja sulkea lasioven jälkeensä. Henkeänsä pidättäen hän painoi kasvonsa ruutuihin ja kuunteli mahdollisimman tarkkaavaisesti.