Ukkonen jyrisi juhlallisesti pilvissä, isot sadepisarat pieksivät ikkunoita Andréen huoneessa ja käytävässä, jossa yksi niistä auki unohdettuna vinkui saranoillaan ja silloin tällöin käytävään tunkeutuneen vihurin paiskaamana lyödä rämäytti kehystään vasten.
Mutta elementtien raivo, kaikki pauhu ja tohina siellä ulkona ei hirveässä kaameudessaan merkinnyt mitään Gilbertille. Kaikki hänen ajatuksensa, koko hänen elämänsä, koko hänen sielunsa yhdistyivät hänen katseessaan, ja se katse oli kuin kiinni naulattu tuohon mieheen.
Tämä mies oli astunut eteisen halki, kulkenut kahden askeleen päästä Gilbertin ohi ja epäröimättä mennyt sisälle makuuhuoneeseen. Gilbert näki miehen käyvän hapuillen Andréen vuoteelle, tekevän kummastuneen liikkeen huomatessaan sen tyhjäksi ja melkein samassa käsivarrellaan tyrkkäävän pöydällä olevaa kynttilää. Se kaatui ja Gilbert kuuli kristallirannikkaan särkyvän pöydän marmorilevyä vasten.
Silloin kutsui mies kahdesti, mutta hillityllä äänellä:
— Nicole! Nicole!
"Mitä, Nicole?" ihmetteli Gilbert piilopaikassaan. "Miksi kutsuu tuo mies Nicolea, vaikka hänen pitäisi kutsua Andréeta?"
Mutta kun mikään ääni ei ollut vastannut hänen omaansa, mies otti kynttilän lattialta ja hiipi varpaillaan eteiseen sytyttämään sitä yölampusta.
Tällöin Gilbert kohdisti kaiken huomionsa omituiseen yölliseen vierailijaan; tällöin hänen silmänsä olisivat voineet lävistää muurinkin, niin voimakkaasti ne ponnistelivat nähdäkseen.
Äkkiä Gilbert hätkähti, ja vaikka oli kätkeytyneenä, astahti taaksepäin.
Molempain liekkien yhtyneessä valossa tunsi vapiseva ja hämmästyksestä puolikuollut Gilbert kynttilää pitelevän miehen kuninkaaksi.
Silloin kaikki selvisi hänelle: Nicolen pako, hänen ja Beausiren kesken lasketut rahat, auki jätetty ovi, Richelieu ja Taverney ja koko tämä salaperäinen ja kamala juoni, jonka esineenä nuori tyttö oli.
Silloin Gilbert käsitti, miksi kuningas kutsui Nicolea, rikoksen avustajatarta, palvelevaa Judasta, joka oli mennyt ja kavaltanut emäntänsä.
Mutta Gilbertin ajatellessa, missä tarkoituksissa kuningas oli saapunut tähän huoneeseen, hänen ajatellessaan, mitä hänen silmäinsä edessä tapahtuisi, veri nousi hänen päähänsä ja sokaisi hänet, Hän olisi tahtonut huutaa; mutta pelko, tuo vaistomainen, oikullinen, vastustamaton tunne, pelko tätä silloin vielä silmiä lumoavan tenhovoiman seppelöimää miestä kohtaan, jota nimitettiin Ranskan kuninkaaksi, takellutti Gilbertin kielen kitalakeen.
Tällävälin oli Ludvig XV kynttilä kädessä astunut jälleen makuuhuoneeseen. Tuskin oli hän ehtinyt sinne, kun hän huomasi Andréen valkoisessa musliinisessa yönutussa pikemmin alastomana kuin verhottuna viruvan pää sohvan selkänojaa vasten, toinen jalka leväten pieluksilla, toisen jäykkänä ja paljaana riippuessa matolle.
Kuningas hymyili tämän nähdessään. Kynttilä valaisi tämän kaamean hymyn; mutta melkein samassa miltei yhtä kaamea hymy kuin kuninkaankin häilähti Andréen kasvoilla.
Ludvig XV mutisi muutamia sanoja, jotka Gilbert tulkitsi lemmenkuiskeeksi, ja asettaen kynttilän pöydälle ja luoden kääntyessään katseen salamoivalle taivaalle hän meni polvistumaan nuoren tytön eteen, suudellen tämän kättä.
Gilbert kuivasi otsalleen tihkuvaa hikeä.
Kuningas, joka tunsi käden jäätävän kylmyyden, sulki sen omaansa lämmittääkseen sitä, ja kietoen toisen käsivartensa kauniin ja pehmeän vartalon ympäri hän kumartui kuiskaamaan Andréen korvaan muutamia lemmekkäitä hyväilysanoja, jotta nukkuvien tyttösten korviin kuiskaillaan. Tällä hetkellä kuninkaan kasvot tulivat niin lähelle nuoren tytön kasvoja, että ne hipaisivat tämän poskia.
Gilbert tunnusteli takkinsa taskuja ja henkäisi syvään, kun hänen käteensä osui hänen pitkän puutarhaveitsensä pää.
Andréen kasvot olivat jääkylmät niinkuin hänen kätensäkin.
Kuningas nousi; hän loi silmänsä Andréen paljaaseen jalkaan, pieneen ja valkoiseen kuin sadun keijukaisen. Hän otti sen käsiinsä ja säpsähti. Jalka oli kylmä kuin kuin marmorikuvan.
Gilbert, jonka silmien eteen paljastui niin paljon suloja, Gilbert, jota kuninkaan hekumallisuus uhkasi häneen itseensä kohdistuvana varkautena, puri hammastaan ja avasi veitsen, jonka hän tähän asti oli pitänyt suljettuna.
Multa kuningas oli jo päästänyt irti Andréen jalan, kuten hän oli päästänyt hänen kätensä ja kasvonsa, ja kummastellen nuoren tytön unta, jota hän ensin oli pitänyt ujostelevana keimailuna, hän koetti itselleen selittää tätä kalmankylmyyttä, mikä oli vallannut ihanan ruumiin jäsenet, ja kysyi itseltään, tokko sydänkään enää sykki, kun käsi, jalka ja kasvot olivat niin kalseat.
Hän siirsi siis syrjempään Andréen yönutun, paljasti hänen neitseellisen povensa ja tunnusteli samalla kertaa sekä aralla että julkealla kädellään mykkää sydäntä kylmän hipiän alla rinnassa, joka oli yhtä tunteeton ja yhtä valkoinen ja puhtaasti kaartuva kuin jos se olisi ollut alabasterista muovailtu.
Gilbert hiipi puolittain ulos ovesta veitsi kädessä, silmät säihkyen ja hampaat yhteen purtuina, varmana päätöksessään, että jos kuningas jatkaisi elkeitään, hän lävistäisi hänet ja sitten itsensä.
Yhtäkkiä hirvittävä ukkosenjyrähdys tärisytti jokaista esinettä huoneessa ja myöskin sohvaa, jonka edessä Ludvig XV oli polvillaan; uusi sinipunerva ja rikinvärinen salama välähdytti Andréen kasvoille niin sinervän ja voimakkaan hohteen, että Ludvig XV peljästyneenä tästä kalpeudesta, tästä äänettömyydestä peräytyi jupisten:
"Mutta totisesti, tyttö on kuollut!"
Samalla ajatus, että oli syleillyt ruumista, pöyristytti kuningasta ja sai veren hyytymään hänen suonissaan. Hän meni ottamaan kynttilän, palasi Andréen luo ja katseli häntä liekin lepattavassa valossa. Huomatessaan hänen sinervät huulensa, tummat renkaat silmien ympärillä, hajalliset hapset ja kaulan, jota mikään hengitys ei kohotellut, hän kiljahti, pudotti kynttilän, horjui ja meni juopuneen tavoin hoiperrellen eteiseen, jonka seiniä vasten hän kauhuissaan törmäili.
Sitten kuuluivat hänen kiireiset askeleensa portailta ja myöhemmin puutarhan somerolta; mutta ilmassa tohiseva tuuli, joka riuhtoi runneltuja puita, hukutti pian askelten äänen myrskyiseen ja mahtavaan kuorskuntaansa.
Silloin lähti Gilbert veitsi kädessä, mykkänä ja synkkänä piilopaikastaan. Hän astui Andréen huoneen kynnykselle asti ja katseli muutamien sekuntien ajan syvään uneensa vaipunutta kaunista nuorta tyttöä.
Tällävälin paloi pudonnut kynttilä matolle kaatuneena, valaisten suloisen, tiedottoman olennon sirotekoista jalkaterää ja puhdasmuotoista säärtä.
Gilbert käänsi hiljaa veitsensä kokoon, samalla kun hänen kasvonpiirteensä vähitellen saivat heltymättömän päätöksen ilmeen. Senjälkeen meni hän kuuntelemaan ovelle, josta kuningas oli poistunut. Kuunneltuaan runsaan minuutin hän kuninkaan esimerkkiä noudattaen vuorostaan sulki oven ja työnsi salvan eteen. Sitten hän sammutti eteisen yölampun. Tämän tehtyään hän yhtä verkalleen, yhtä synkkä tuli silmissä palasi Andréen kammioon ja polkien jalallaan liekkiä sammutti kynttilän, jonka vaha valui virtoina lattialle.
Äkillinen pimeys peitti turmaa uhkaavan hymyn, joka värähdytti hänen huuliaan.
— Andrée, Andrée! — jupisi hän. — Lupasin sinulle, että joutuessasi kolmannen kerran käsiini, en päästäisi sinua niinkuin kahdella ensimäisellä. Andrée, Andrée, sen kauhean romaanin, jonka sepittämisestä minua syytit, täytyy saada myöskin kauhea loppu!
Ja käsivarret ojennettuina hän astui suoraan sohvan luo, jolla Andrée lepäsi kylmänä, liikkumattomana ja aivan tunnotonna.
21.
Tahto.
Olemme nähneet Balsamon lähtevän.
Djerid kiidätti häntä salaman nopeudella. Kalpeana levottomuudesta ja kauhusta ja kumartuneena hevosensa liehuvan harjan yli ratsastaja hengitti puoliavoimin huulin ilmaa, tuota ilmaa, jota juoksija halkaisi rinnallaan niinkuin nopeakulkuisen aluksen keula kyntää vettä.
Hänen takanaan hävisivät puut ja rakennukset kuin aavenäyt. Tuskin huomasi hän ohikulkiessa raskaat, akselillaan vinkuvat kärryt, joiden viisi hidasta, kankeakoipista hevosta säikähtyi tämän elävän meteoorin lähestyessä, voimatta otaksua sitä niiden omaan sukuun kuuluvaksi.
Balsamo ratsasti näin penikulman verran, aivot niin kiihdyksissä, silmät niin säihkyvinä ja hengittäen niin syvään ja kuumasti huohottaen, että nykyajan runoilijat olisivat verranneet häntä niihin hirvittäviin tulta ja höyryä puuskuviin hengettäriin, jotka elähyttävät raskaita savuavia koneita ja panevat ne vierimään suurella vauhdilla rautakiskoja pitkin.
Ratsu ja ratsastaja olivat kulkeneet Versailles'n läpi muutamissa sekunneissa; harvat kaduilla harhailevat henkilöt olivat nähneet vain kiitävän säkenejuovan, ei muuta.
Balsamo ratsasti vielä penikulman; Djerid oli tarvinnut näihin kahteen penikulmaan vain neljännestunnin, mutta se neljännestunti tuntui hänen isännästään vuosisadalta.
Äkkiä välähti ajatus Balsamon aivoissa. Hän pysähdytti heti rautalihaksisen ratsun, pakoittaen sen hillitsemään jäntevät polvitaipeensa. Pysähtyessään Djerid taivutti takajalkansa ja työnsi etujalkansa syvälle hiekkaan. Ratsu ja ratsastaja hengähtivät hetkisen. Siinä levähtäessään Balsamo kohotti päätänsä. Sitten pyyhki hän nenäliinalla hikeä valuvia ohimoltaan ja laajentunein sieraimin hengittäessään yön raitista ilmaa hän lausui seuraavat sanat:
"Voi sinua mieletöntä raukkaa! Ei hevosesi vauhti eikä oma palava halusi koskaan saavuta salaman hetkellisyyttä tai sähkökipinän nopeutta, ja kuitenkin olisi se välttämätöntä loihtiaksesi pääsi päältä uhkaavan vaaran. Sinä tarvitset nopean vaikutuksen, välittömän iskun, kaikkivaltiaan sysäyksen apua voidaksesi halvata ne jalat, joiden toimintaa pelkäät, sen kielen, jonka liikkumista kammot. Sinä tarvitset etäällä sen voittoisan unen mahtia, joka on ainoa keino tavoittaaksesi kahleensa katkaisseen orjan. Oi, jos vielä koskaan saisin hänet valtaani…"
Ja hammasta purren Balsamo teki epätoivoisen liikkeen.
"Oi, ponnista tahtoasi miten voimakkaasti hyvänsä, Balsamo, riennä millä vauhdilla tahansa", huudahti hän, "niin Lorenza ehtii kuitenkin ennen sinua! Hän on puhuva, on ehkä jo puhunut. Voi sinua kurjaa naista! Kaikki kärsimykset olisivat liian lievät sinun rangaistukseksesi!
"Katsokaamme", jatkoi hän rypistäen kulmiaan, tuijottaen silmillään, leuka kämmenen varassa, "katsokaamme: tiede on sana tai teko; tiede kykenee tai ei kykene; minä, minä tahdon!… Koettakaamme… Lorenza, Lorenza, minä tahdon, että sinä nukut! Lorenza, ole missä paikassa tahansa, mutta nuku, nuku, minä tahdon sen, minä uskon sen!
"Oi ei, ei", mutisi hän menettäen rohkeutensa; "ei, minä valehtelen; en, minä en usko sitä; en, minä en uskalla siihen luottaa; ja tahto on kuitenkin kaikki. Ah, minä tahdon sentään hyvin lujasti, minä tahdon sieluni kaikella voimalla. Halkaise ilma, oi korkein tahdonvoimani! kiidä kaikkien muiden, vastustavien tai välinpitämättömien tahdonvirtojen läpi! tunkeudu kanuunankuulana tiellesi sattuvien muurien lävitse! seuraa häntä kaikkialle, mihin hän menee; iske, surmaa! Kuule, Lorenza, minä tahdon nukuttaa sinut! Lorenza, minä tahdon, tahdon, että sinä mykistyt!"
Ja hän keskitti muutamien silmänräpäysten kuluessa kaiken ajatuksensa tähän päämäärään, syövyttäen sen aivoihinsa ikäänkuin antaakseen sille joustavampaa vauhdikkuutta sen lentäessä Pariisia kohti. Ja tämän salaperäisen toimituksen jälkeen, jossa epäilemättä olivat apuna kaikki jumalaiset atoomit, kaikki Jumalan, kaiken herran ja mestarin, elähyttämät voimahiukkaset, Balsamo yhäti yhteenpurruin hampain ja nyrkkiin puristetuin käsin hellitti taasen ohjakset, mutta antamatta Djeridin tällä kertaa tuta polvien puristusta tai kannuksia.
Balsamo näkyi koettavan vakuuttaa itseänsä.
Isäntänsä äänettömästä suostumuksesta kulki jalo juoksija nyt varsin säisysti eteenpäin ja rodulleen ominaisella siroudella se melkein kuulumattomasta kosketteli jaloillaan maata, niin keveä se oli.
Kaiken tämän aikaa Balsamo, joka pintapuolisille katseille olisi näyttänyt menneeltä mieheltä, silti puuhaili puolustussuunnitelman laatimisessa. Hänellä oli se valmiina, kun Djeridin kaviot koskettivat Sèvres'n katukiviä.
Päästyään puiston ristikkoportin eteen hän pysähdytti hevosensa ja katsahti ympärilleen, ikäänkuin odottaen jotakuta. Ja tosiaan ilmestyikin melkein samassa eräästä ajoportista mies, joka astui hänen luokseen.
— Sinäkö se olet, Fritz? — kysyi Balsamo.
— Niin, mestari.
— Oletko tiedustellut?
— Olen.
— Onko rouva Dubarry Pariisissa vai Luciennesissa?
— Hän on Pariisissa.
Balsamo loi voitonriemuisen katseen taivasta kohti.
— Miten sinä tulit?
— Sulttaanilla.
— Missä se on?
— Tämän majatalon pihalla.
— Satuloitunako?
— Niin.
— Hyvä on, ole valmiina.
Fritz meni päästämään Sulttaanin. Se oli niitä reippaita, hyväsävyisiä saksalaisia hevosia, jotka rasittavissa ponnistuksissa kyllä hiukan nurkuvat, mutta siitä huolimatta kiitävät eteenpäin niin kauan kuin niiden keuhkoissa riittää ilmaa ja ajajan kantapäissä tarmoa.
Sitten palasi Fritz Balsamon luo. Tämä kirjoitti lyhdyn valossa, jota herrat tullivartijat virkatoimituksiensa vuoksi pitivät kaiken yötä sytytettynä.
— Palaa Pariisiin, — virkkoi hän, — ja anna tämä kirjelappu omakätisesti rouva Dubarrylle, missä tahansa hänet tapaat; sinulla on siihen puoli tuntia käytettävänäsi. Senjälkeen menet jälleen Saint-Clauden kadulle ja odotat siellä Signora Lorenzaa, joka varmasti pian palaa. Sinä lasket hänet ohitsesi virkkamatta hänelle mitään ja asettamatta hänen tielleen pienintäkään estettä. Mene, ja muista ennen kaikkea, että tehtäväsi on täytettävä puolen tunnin kuluessa.
— Hyvä, — sanoi Fritz; — kyllä sen toimitan.
Samalla kun hän antoi Balsamolle tämän vakuuttavan vastauksen, hän kiihoitti sekä kannuksella että ratsupiiskalla Sulttaania, joka ihmetellen tätä tavatonta hoppua kiiti pois tuskallisesti hirnahtaen.
Balsamo taasen, joka alkoi vähitellen rauhoittua, karautti Pariisin tielle ja saapui kolme neljännestuntia senjälkeen pääkaupunkiin jokseenkin virkeän näköisenä, katse tyynenä tai pikemmin miettiväisenä.
Hän oli nimittäin oikeassa; olipa Djerid, tuo erämaan hirnuva poika, miten nopea tahansa, ei se kuitenkaan ehtisi ajoissa, ja ainoastaan tahto saattoi nopeudessa kilpailla vankeudestaan karanneen Lorenzan kanssa.
Rue Saint-Claudelta nuori nainen oli saapunut bulevardille ja kääntyen oikealle huomannut pian Bastiljin vallit. Mutta Lorenza, joka aina oli elänyt sisään suljettuna, oli outo Pariisissa. Sitäpaitsi oli hänen ensimäisenä päämääränään paeta sitä taloa, jota hän katseli vankilana; hänen kostontuumansa tuli vasta toisessa sijassa. Hän oli siis aivan hämmentyneenä ja kiireissään vast'ikään päässyt Saint-Antoinen esikaupunkiin, kun häntä ryhtyi puhuttelemaan nuori mies, joka muutamia minuutteja oli kummastuneena häntä seurannut.
Lorenza, Rooman seuduilta kotoisin oleva italiatar, joka melkein aina oli viettänyt eristettyä elämää, tietämättä mitään aikakautensa muodeista, kuoseista ja tavoista, pukeutui todellakin pikemmin itämaalaisen kuin eurooppalaisen naisen malliin, toisin sanoen aina väljiin, upeisiin vaatteisiin, joten hän hyvin vähän muistutti noita ampiaisten tapaan pitkiin nyöritettyihin liiveihin puristettuja viehättäviä nukkia kahisevissa silkeissään ja muslimeissaan, joiden alta oli melkein turha etsiä ruumista, sillä niin aineettomilta pyrkivät he näyttämään.
Ranskattarien puvusta Lorenza siis oli säilyttänyt tai oikeammin omaksunut ainoastaan kahta tuumaa korkeilla koroilla varustetut kengät, nuo kohtuuttomat jalkineet, jotka antoivat jalkapöydille kauniin kaarevuuden ja saivat sirot nilkat paremmin näkösälle ja jotka tällä hiukan mytologiaan taipuvaisella vuosisadalla tekivät Alpheioksien takaa-ajamille Arethusoille paon mahdottomaksi.
Meidän Arethusaamme ahdistava Alpheios siis tavoitti hänet helposti. Hän oli nähnyt hänen pitsitettyjen satiinihameittensa alta esiinpistävät jumalaiset pohkeensa, hänen puuteroimattoman tukkansa ja hänen päänsä ja kaulansa ympäri käärityn viitan alta omituista tulta säihkyvät silmänsä. Hän luuli Lorenzassa näkevänsä joko naamiaisiin tai johonkin lemmenkohtaukseen aikovan valepukuisen naisen, joka ajoneuvojen puutteessa oli jalkasin kulkemassa johonkin etukaupungin pikkutaloon.
Mies lähestyi siis, asettui hattu kädessä Lorenzan viereen ja virkkoi:
— Hyväinen aika, madame, ette voisi kulkea pitkälle tällä tavoin noilla käyntiänne haittaavilla kengillä! Saanko tarjota teille käsivarteni, kunnes kohtaamme jotkut vaunut, jolloin suonette minulle kunnian saattaa teidät matkanne perille.
Lorenza käänsi äkkiä päänsä, katsahti mustilla ja syvillä silmillään mieheen, jonka tekemää tarjousta monet naiset olisivat pitäneet nenäkkäänä, pysähtyi ja vastasi:
— Kyllä, siihen kernaasti suostun.
Nuori mies ojensi hänelle kohteliaasti käsivartensa.
— Mihin me menemme, madame? — kysyi hän.
— Poliisiministerin taloon.
Nuori mies säpsähti.
— Hra de Sartines'nko luo? — tutkaisi hän.
— En tiedä, onko hänen nimensä de Sartines; mutta tahdon puhutella sitä henkilöä, joka on poliisilaitoksen päällikkö.
Nuori mies alkoi miettiä. Tämä nuori ja kaunis nainen, joka niin vierasmallisessa puvussa kello kahdeksalta illalla juoksenteli Pariisin katuja lipas kainalossa ja kyseli aivan päinvastaisella suunnalla sijaitsevaa poliisiministerin asuntoa, näytti hänestä epäilyttävältä.
— Oh, hitto! — virkkoi hän. — Herra poliisiministerin asunto ei ole täällä päin.
— Missä se on?
— Saint-Germainin etukaupungissa.
— Ja minkä kautta pääsee Saint-Germainin etukaupunkiin?
— Tätä tietä, madame, — vastasi nuori mies kylmästi, vaikka yhä kohteliaasti; — ja jos tahdotte, niin ensimäisillä ajopeleillä, jotka tapaamme…
— Niin juuri, ajopelit, olette oikeassa.
Nuori mies vei Lorenzan takaisin bulevardille, ja kun he näkivät vuokra-ajurin, kutsui hän tätä. Ajuri noudatti kutsua.
— Mihin saan kyyditä teidät, madame? — kysyi hän.
— Hra de Sartines'n asuntoon, — vastasi nuori mies.
Ja vieläkin kohteliaana tai pikemmin kummastuneena hän avasi vaunujen oven, kumarsi Lorenzalle ja autettuaan hänet ajopeleihin näki hänen poistuvan kuin haihtuvan unikuvan.
Täynnä kunnioitusta tuota peljättävää nimeä kohtaan kuski sivalsi hevosiaan ja ajoi osoitettuun suuntaan. Tällöin Lorenza kulki Place Royalen yli ja tällöin Andrée oli magneettisessa unessaan hänet nähnyt ja kuullut hänen puhuvan, kuten hän Balsamolle ilmoitti.
Kahdenkymmenen minuutin päästä Lorenza oli talon portilla.
— Pitääkö minun odottaa teitä, kaunis rouvaseni? — kysyi ajuri.
— Kyllä, — vastasi Lorenza koneellisesti.
Ja keveänä riensi hän sitten uhkean talon pääovelle.
22.
Poliisipäällikön talossa.
Pihalle päästyään Lorenza näki itsensä pian poliisien ja sotilaitten ympäröimänä.
Hän kääntyi erään ranskalaisen henkivartiostoon kuuluvan sotamiehen puoleen, joka oli häntä lähinnä, pyytäen, että tämä veisi hänet poliisiministerin luo. Tämä sotilas jätti hänet ovenvartijan huostaan, joka nähdessään kauniin, perin omituisesti ja upeasti puetun naisen kallisarvoinen lipas kainalossa otaksui, että vierailu saattoi olla tärkeä, ja johdatti hänet leveitä portaita myöten etusaliin, missä jokainen tulija, sitte kun tämä vartija oli häntä tiukkaan kuulustellut, voi joka hetki yöllä tai päivällä esittää hra de Sartines'lle jonkun tiedon, ilmiannon tai kirjallisen anomuksen.
Sanomattakin on selvää, että kahteen ensinmainittuun luokkaan kuuluvat vierailijat olivat paljoa tervetulleemmat kuin viimeksimainitut.
Vahtimestarin kysymykseen vastasi Lorenza ainoastaan sanoilla:
— Oletteko te hra de Sartines?
Mies kummastui suuresti, että voitiin sekoittaa hänen musta hännystakkinsa ja teräsketjunsa poliisimestarin kirjailtuun nuttuun ja pilvenlaajaan tekotukkaan; mutta koska luutnantti ei milloinkaan siitä vihastu, että häntä nimitetään kapteeniksi, ja koska hän naisen puheessa havaitsi ulkomaalaisen vivahduksen ja koska tämän päättäväinen ja varma katse ei ollut mielipuolen, hän vakuuttautui, että vieraalla oli jotakin tärkeätä tuotavana tuossa lippaassa, jota hän niin huolellisesti ja lujasti piti kainalossaan.
Mutta kun hra de Sartines oli varovainen ja perin arka herra ja kun hänelle aikaisemmin oli viritetty ansoja yhtä viehättävillä syöteillä kuin kaunis italiatar, vartioittiin häntä huolellisesti.
Lorenzan täytyi siis kärsiä tiedusteluja, kuulusteluja ja epäluuloja puolentusinan kirjurin ja palvelijan puolelta. Kaikkien näiden kysymysten ja vastausten seurauksena oli, että hra de Sartines ei vielä ollut saapunut kotiin ja että Lorenzan täytyi odottaa.
Silloin nuori nainen vaipui synkkään äänettömyyteen ja antoi silmiensä harhailla avaran odotushuoneen paljailla seinillä.
Vihdoin soi kello; vaunut vierivät pihalle ja eräs toinen vahtimestari tuli ilmoittamaan Lorenzalle, että hra de Sartines häntä odotti. Lorenza nousi ja astui kahden salin läpi, jotka olivat täynnä epäilyttävän näköisiä ihmisiä vielä omituisemmissa puvuissa kuin hänen omansa. Sitten hänet vietiin suureen kahdeksankulmaiseen, monilukuisten kynttiläin valaisemaan työhuoneeseen.
Viidenkymmenen tai viidenkuudetta ikäinen mies yönutussa, runsaasti puuteroitu ja käherretty tekotukka päässä, istui työssään korkean huonekalun edessä, jonka yläosa oli kaapin tavoin suljettu kahdella kuvastinovella. Niistä työskentelijä saattoi kääntymättä nähdä ne, jotka astuivat suojaan, ja tutkia heidän kasvojaan ennenkuin tulijat ehtivät sovittaa ilmeensä hänen omiensa mukaan.
Huonekalun alempi osa muodosti kirjoituspöydän; sen perällä oli ruusupuisia laatikoita, joista jokainen oli suljettu kirjainlukolla. Hra de Sartines säilytti niissä papereja, joita kukaan hänen eläessään ei voinut lukea, koska ainoastaan hän osasi laitteen avata, ja joita hänen kuoltuaan kukaan ei kykenisi tulkitsemaan, ellei jostakin vieläkin huolellisemmin kätketystä laatikosta löytyisi salakirjoituksen avainta.
Tämä kirjoituspöytä tai oikeammin kaappi sisälsi ylemmän osansa kuvastinovien takana kaksitoista samantapaisella näkymättömällä koneistolla suljettua laatikkoa. Sijaishallitsijan erityisestä tilauksesta kemiallisten tai valtiollisten salaisuuksien säilyttämistä varten valmistetun huonekalun oli prinssi lahjoittanut Dubois'lle ja Dubois vuorostaan poliisimestari Dombrevalille. Viimemainitulta oli se ja opastus sen avaamiseen joutunut hra de Sartines'lle; mutta hra de Sartines oli suostunut käyttämään sitä vasta lahjoittajan kuoleman jälkeen ja sittenkin muuttamalla koko lukkokoneiston. Tämä pulpetti oli jokseenkin kuulu ja liian hyvin lukittu, sanottiin, jotta hra de Sartines siinä säilyttäisi ainoastaan tekotukkiaan.
Frondelaiset, joita siihen aikaan oli paljon, väittivät, että jos voitaisiin lukea tuon kaapin suljettujen ovien lävitse, löydettäisiin varmaan jostakin sen laatikosta ne paljon puhutut sopimuskirjat, joiden avulla hänen Majesteettinsa Ludvig XV uskollisen kätyrinsä hra de Sartines'n välityksellä keinotteli viljakaupalla.
Poliisipäällikkö näki siis viistoksi hiotusta kuvastinlasistaLorerzan vakavat kasvot, kun tämä lipas kainalossa lähestyi häntä.Huoneen keskellä nuori nainen pysähtyi. Tuo puku, nuo kasvot, tuoryhti hämmästytti poliisiministeriä.
— Kuka olette? — kysyi tämä kääntymättä, mutta tähystäen peiliin.— Mitä te tahdotte?
— Olenko hra de Sartines'n, poliisiministerin, edessä? — sanoiLorenza.
— Olette, — vastasi tämä lyhyesti.
— Mutta ken takaa sen minulle? Hra de Sartines kääntyi.
— Riittäisikö teille todistukseksi, että olen etsimänne henkilö, jos lähettäisin teidät vankilaan?
Lorenza ei vastannut mitään. Hän vain katseli ympärilleen maansa naisten kuvaamattomalla arvokkuudella, etsien silmillään tuolia, jota hra de Sartines ei hänelle tarjonnut.
Tämä ainoa katse voitti hänet, sillä kreivi d'Alby de Sartines oli saanut verrattain hyvän kasvatuksen.
— Istukaa, — sanoi hän tuimasti. Lorenza veti esille nojatuolin ja istahti.
— Puhukaa nopeasti, — kehoitti virkamies. — Antakaa kuulla asianne.
— Monsieur, — virkkoi nuori nainen, — minä tulen jättäytymään teidän suojelukseenne.
Hra de Sartines katseli häntä ominaisella ilkkuvalla tavallaan
— Ahaa! — huudahti hän.
— Monsieur, — jatkoi Lorenza, — minut on ryöstetty perheestäni ja olen valeavioliitolla joutunut miehen haltuun, joka nyt kolmen vuoden ajan on minua kiusannut ja näännyttää minut murheeseen.
Hra de Sartines katseli noita jaloja kasvonpiirteitä ja tunsi tuon sulosointuisen, laulua muistuttavan äänen liikuttavan itseänsä.
— Mistä maasta olette? — kysyi hän.
— Roomalainen.
— Mikä on nimenne?
— Lorenza.
— Lorenza, ja mitä muuta?
— Lorenza Feliciani.
— En tunne sitä nimeä. Olettekodemoiselle?
Tiedämme sanandemoisellesiihen aikaan merkinneen jalosukuista neitosta. Meidän päivinämme sensijaan nainen on kyllin aateloitu siitä hetkestä lähtein, jolloin hän joutuu naimisiin; hän ei tavoittele muuta arvonimeä kuin madame.
— Olen demoiselle, — vastasi Lorenza.
— Ja sitten? Mitä haluatte?
— Niin, minä anon oikeutta sitä miestä vastaan, joka on minut vanginnut ja sulkenut sisään.
— Sen asian kanssa ei minulla ole mitään tekemistä, — sanoi poliisiministeri; — olettehan hänen vaimonsa?
— Niin hän tosin väittää, vihkiminen
— Mitä, väittääkö hän vain?
— Niin; mutta minä en sitä ensinkään muista kun tapahtui nukkuessani.
— Peijakas, olettepa sitten sikeäuninen!
— Mitä sanotte?
— Sanon, että asia ei ensinkään koske minua; kääntykää asianajajan puoleen ja haastattakaa miehenne oikeuteen; minua ei haluta sekaantua perheriitoihin.
Tämän jälkeen hra de Sartines teki kädellään liikkeen, joka merkitsi:"Menkää tiehenne."
Lorenzo ei hievahtanut.
— No? — kysyi hra de Sartines kummastuneena.
— En ole vielä lopettanut, — virkkoi hän, — ja ymmärtänette, etten tule tänne turhia valittelemaan, vaan kostaakseni. Sanon teille, mistä maasta olen; Italian naiset eivät vaikeroi, vaan kostavat.
— Se on toinen asia, — sanoi hra de Sartines, kiirehtikää, kaunis rouvani; minun aikani on kallista.
— Sanoin, että tulin teiltä pyytämään suojelusta. Saanko sitä?
— Ketä vastaan?
— Sitä miestä vastaan, jolle tahdon kostaa.
— Onko hän siis mahtava?
— Kuningasta mahtavampi.
— Antakaa kuulla, koettakaamme ymmärtää toisemme, paras rouva… Miksi antaisin teille suojelukseni miestä vastaan, joka mielestänne on kuningasta mahtavampi, ja teon vuoksi, mikä ehkä on rikos? Jos tahdotte kostaa tuolle miehelle, niin kostakaa. Minä välitän siitä vähän; mutta jos teette rikoksen, annan teidät vangita, ja sitten saamme nähdä; niin on asia.
— Ei, monsieur, — sanoi Lorenza, — te ette vangituta minua, sillä minun kostoni on hyvin hyödyllinen teille, kuninkaalle, Ranskalle. Minä kostan ilmaisemalla sen miehen salaisuudet.
— Ahaa, onko sillä miehellä salaisuuksia? — huudahti hra deSartines innostuen vastoin tahtoaan.
— Suuria salaisuuksia, monsieur.
— Minkälaatuisia?
— Valtiollisia.
— Puhukaa siis.
— Mutta lupaatteko tosiaan suojella minua?
— Minkälaatuista suojelusta minulta pyydätte? — kysyi virkamies kylmästi hymyillen. — Rahaa vai ystävyyttä?
— Pyydän, monsieur, että saan sulkeutua luostariin elääkseni siellä tuntemattomana ja unohdettuna. Pyydän, että siitä luostarista tulisi hautani, mutta että sitä hautaani ei kukaan maailmassa koskaan saisi häiritä.
— Ooh, — vastasi virkamies, — se ei ole kovin suuri vaatimus. Te pääsette luostariin; puhukaa.
— Minulla on siis teidän sananne, monsieur?
— Olenhan sen mielestäni teille antanut.
— Ottakaa siis tämä lipas, — sanoi Lorenza; — se sisältää salaisuuksia, jotka saavat teidät vapisemaan kuninkaan ja valtakunnan puolesta.
— Tunnetteko siis ne salaisuudet?
— Pintapuolisesti; mutta minä tiedän, että ne ovat olemassa.
— Ja että ne ovat tärkeitä?
— Että ne ovat peloittavia.
— Valtiollisia salaisuuksia, sanoitte?
— Oletteko koskaan kuullut puhuttavan salaisesta seurasta?
— Ahaa, vapaamuurarien yhdistyksestä?
— Ei, vaan näkymättömien.
— Kyllä; mutta en sen olemassaoloa usko
— Avattuanne tämän lippaan, olette uskova.
— Ah, — huudahti hra de Sartines kiihkeästi, — katsokaamme.
Ja hän otti lippaan Lorenzan käsistä. Mutta mietittyään laski hän sen äkkiä kirjoituspöydälle.
— Ei, — sanoi hän epäillen, — avatkaa rasianne itse.
— Mutta minulla ei ole sen avainta.
— Mitä, eikö teillä ole avainta? Tuotte minulle lippaan, jonka sisällöstä riippuu valtakunnan turvallisuus, ja unohdatte avaimen!
— Onko jonkun lukon avaaminen siis niin vaikeata?
— Ei, jos tuntee sen koneiston. Meillä on täällä, — jatkoi hän hetkisen päästä, — kaikkiin mahdollisiin lukkoihin soveltuvia avaimia. Teille annetaan avainkimppu, — hän katsoi terävästi Lorenzaan, — ja saatte itse avata.
— Antakaa tänne, — virkkoi Lorenza yksinkertaisesti.
Hra de Sartines ojensi nuorelle naiselle kimpun pieniä, kaikenmuotoisia avaimia. Tämä otti sen. Hra de Sartines kosketti hänen kättään, joka oli kylmä kuin marmori.
— Mutta, — sanoi hän, — miksi ette tuonut lippaan avainta?
— Siksi että lippaan omistaja aina pitää sitä mukanaan.
— Ja kuka on tuo lippaan omistaja, tuo kuningasta mahtavampi mies?
— Ken hän on, sitä ei kukaan osaa sanoa; ajan, jonka hän on elänyt, tuntee vain ijäisyys; työt, joita hän tekee, näkee ainoastaan Jumala.
— Mutta hänen nimensä, hänen nimensä?
— Olen nähnyt hänen vaihtavan sitä kymmenenkin kertaa.
— Mutta se nimi, jolla te hänet tunnette, te?
— Akharat.
— Ja hän asuu? — Rue Saint-…
Yhtäkkiä Lorenza säpsähti, tunsi puistatuksen ja pudotti lippaan, jota hän piti toisessa kädessään, ja avaimet, jotka olivat hänellä toisessa. Hän teki ponnistuksen puhuakseen lauseen loppuun, mutta suu vääntyi tuskallisesti, suonenvedontapaisesti; hän kosketti molemmilla käsillään kurkkuaan ikäänkuin sanat, jotka hän oli lausumaisillaan, olisivat takertuneet sinne. Sitten hän kohottaen vapisevat käsivartensa taivasta kohti ja voimatta enää äännähtää tavuakaan kaatui pitkin pituuttaan työhuoneen matolle.
"Pieni raukka!" mutisi hra de Sartines. "Mikä hitto häneen tuli? Mutta onpa hän peräti sievä. Niin, niin, tässä kostossa piilee rakkautta ja mustasukkaisuutta!"
Hän soitti heti kelloa ja kohotti itse nuoren naisen lattialta. Tämän silmät tuijottivat kummastuneina, huulet olivat liikkumattomat, ja hän näkyi jo kuolleen ja eronneen tästä maailmasta.
Kaksi palvelijaa astui sisään.
Ottakaa varovaisesti tämä nuori nainen, — virkkoi poliisiministeri, — ja kantakaa hänet viereiseen huoneeseen. Koettakaa toinnuttaa hänet ja varokaa ennen kaikkea kovakouraisuutta. Rientäkää.
Palvelijat tottelivat ja veivät Lorenzan pois.
23.
Lipas.
Yksikseen jäätyänsä hra de Sartines otti lippaan ja käänteli sitä käsissään kuin ainakin mies, joka osaa pitää löytöä arvossa. Sitten hän ojensi kätensä ja nosti Lorenzan pudottaman avainkimpun lattialta. Hän koetti kaikkia avaimia, mutta mikään ei sopinut.
Nyt hän veti kolme tai neljä samallaista nippua laatikostaan. Niissä oli kaikensuuruisia avaimia: huonekalujen, ja lippaiden avaimia tietenkin, tavallisen kokoisista pienen pieniin. Olisi voinut sanoa, että hra de Sartines'lla oli mallikokoelma kaikkia tunnettuja avainlajeja.
Hän koetti kahtakymmentä, viittäkymmentä, sataakin avatakseen lippaan, mutta mikään ei tehnyt kierrostakaan. Tästä päätteli virkamies, että lukko oli vain näön vuoksi ja että hänen avaimensa siis olivat tehottomia leluja.
Silloin otti hän samasta laatikosta pienen taltan ja pienen vasaran ja väänsi mechelniläis-kalvostimen puolittain peittämällä valkoisella kädellään auki lukon, joka oli lipasta niin uskollisesti vartioinut. Heti keksi hän paperipinkan niiden helvetinkoneiden tai kuolettavia huuruja eristävien myrkkyjen asemesta, joita hän oli peljännyt sieltä löytävänsä uhkaamassa riistää Ranskalta sen tärkeimmän virkamiehen. Ensimäiset sanat, jotka pistivät poliisiministerin silmään, olivat seuraavat, näköjään muunnellulla käsialalla piirretyt:
"Mestari, on aika luopua Balsamon nimestä." Siinä ei ollut mitään allekirjoitusta, vaan ainoastaan kolme kirjainta: L.P.D.
"Ahaa", hymähti hän kiertäen tekotukkansa kiharia, "ellen tunnekaan käsialaa, luulen tuntevani nimen! Balsamo, katsokaamme, etsikäämme B kirjaimesta."
Hän avasi nyt yhden neljästäkolmatta laatikostaan ja otti sieltä pienen luettelon, johon oli aakkosjärjestyksessä hienolla käsialalla ja monin lyhennyksin piirretty kolme- tai neljäsataa nimeä, ja näiden edellä, jäljessä ja välillä oli leimuavia huomautuksia opastavine lisineen.
— "Ohoh", mutisi hän, "onpa siinä pitkä loru Balsamosta!"
Ja hän luki koko sivun, ilmaisten varsin selviä tyytymättömyyden merkkejä. Sitten asetti hän luettelon takaisin laatikkoon jatkaakseen lippaan tutkimista. Ennen pitkää teki se häneen syvän vaikutuksen. Ja pian hän löysi paperiliuskan, joka, oli sullottu täyteen nimiä ja salakirjoitusta. Tämä näytti hänestä tärkeältä; paperi oli syrjiltään hyvin kulunut ja täpösen täynnä lyijykynällä piirreltyjä merkkejä. Hra de Sartines soitti palvelijaa.
— Kutsukaa tänne kanslisti. Antakaa hänen aikaa voittaakseen kulkea virastosuojista yksityisasuntoni läpi.
Palvelija lähti.
Kahta minuuttia myöhemmin ilmestyi työhuoneen ovelle kirjuri kynä kädessä, hattu toisessa kainalossa ja toisessa paksu muistikirja. Hänellä oli mustat sarssisuojukset hihojensa päällä. Hra de Sartines huomasi hänet pulpettinsa kuvastimesta ja ojensi hänelle paperin olkansa yli.
— Selittäkää minulle tämä, — sanoi hän.
— Kyllä, monseigneur, — vastasi kirjuri.
Tämä merkkikirjoitusten tulkitsija oli pieni hintelä mies. Huulet olivat kokoonpuristetut, otsa tutkimuksista rypistynyt, kasvot kalpeat ja alaspäin suippenevat, leuka terävä, otsa pakeneva, poskipäät ulkonevat, silmät syväkuoppaiset ja sameat, vaikka ne kuitenkin ajoittain elostuivat. Hra de Sartines nimitti häntää Fouineksi. [Fouine merkitsee näätää. Suom.]
— Käykää istumaan, — kehoitti virkamies, joka näki, että: kirjurin liikkeitä vaikeutti hänen muistiinpanokirjansa, sala-aakkos-kokoelmansa, paperi ja kynä.
Fouine istahti vaatimattomasti jakkaralle, puristi säärensä yhteen ja alkoi sanakirjaansa selaillen ja muistiaan pinnistäen kirjoittaa polvillaan, järkkymätön ilme kasvoilla.
Viiden minuutin päästä oli hän kirjoittanut:
§ 'Käsky koota kolmetuhatta veljeä Pariisissa.
§ Käsky perustaa kolme piiriä ja kuusi looshia.
§ Käsky järjestää suurkoptille henkivartiosto ja hankkia hänelleneljä asuntoa, joista yksi jossakin kuninkaallisessa linnassa.
§ Käsky antaa hänen käytettäväkseen viisisataatuhatta frangiapoliisikunnan muodostamiseksi.
§ Käsky ensimäisen pariisilaispiirin jäseniksi hankkiakirjailijoiden ja filosofien parahisto.
§ Käsky palkata tai lahjoa virkamiehistö ja ennen kaikkea varmentua poliisiministeristä joko lahjuksilla, väkivallalla tai viekkaudella.'
Tässä Fouine pysähtyi hetkiseksi, ei siksi, että mies-parka olisi miettinyt; sitä hän varoi tekemästä, se olisi ollut rikos; mutta kun sivu oli täyteen kirjoitettu ja muste vielä tuoretta, täytyi hänen odottaa työssään.
Levottomana riuhtaisi hra de Sartines häneltä lehden käsistä ja luki. Hänen viime pykälää silmäillessään kuvastui sellainen kauhu hänen kasvoillaan, että hän säpsähti nähdessään kuvastimesta oman kalpeutensa.
Hän ei antanut paperia kirjurille takaisin, vaan ojensi hänelle aivan puhtaan arkin. Tämä jatkoi kirjoitustaan, mikäli hän ehti salamerkit tulkita; ja sen hän tekikin niin helposti, että salakirjoitusten laatijoilla oli kyllä syytä häntä peljätä.
Tällä kertaa hra de Sartines luki hänen olkansa ylitse seuraavaa:
§ "Pariisissa on luovuttava Balsamon nimestä, joka alkaa tulla liian tunnetuksi, ja otettava käytäntöön nimitys kreivi de Fe…"
Nimen loppuosan peitti mustetahra.
Juuri kun hra de Sartines koetti keksiä sanasta puuttuvat kirjaimet, kello soi ulkona, ja palvelija ilmoitti:
— Hra kreivi de Fenix!
Poliisiministeriltä pääsi huudahdus, ja sopusuhtaisen tukkalaitteensa hajoittamisen uhalla hän löi kätensä yhteen päänsä yli ja kiirehti lähettämään kirjurin ulos salaovesta. Sitten hän asettuen paikalleen työpöytänsä eteen sanoi palvelijalle:
— Tuokaa hänet sisälle!
Muutamia minuutteja myöhemmin hra de Sartines eroitti kuvastimestaan vakavamuotoisen kreivin, jonka hän jo oli vilahdukselta nähnyt hovissa samana päivänä kuin rouva Dubarry esiteltiin.
Balsamo astui sisään vähääkään epäröimättä.
Hra de Sartines nousi, kumarsi kylmästi kreiville ja pannen jalkansa ristiin istahti aivan virallisesti jälleen nojatuoliinsa. Ensimäisellä silmäyksellä oli virkamiehelle selvinnyt tämän vierailun syy ja tarkoitus.
Ensimäisellä silmäyksellään myöskin Balsamo oli havainnut puoliksi tyhjennetyn lippaan poliisiministerin pöydällä. Mutta vaikka hän oli siihen vilkaissut vain ohimennen, hänen katseensa ei jäänyt virkamieheltä huomaamatta.
— Mitä sattumaa saan kiittää vierailunne kunniasta, herra kreivi? — kysyi hra de Sartines.
— Monsieur, — vastasi Balsamo viehkeästi hymyillen, — minulla on ollut onni tulla esitellyksi kaikille Euroopan hallitsijoille, ministereille ja lähettiläille; mutta en ole tavannut ketään, joka esittelisi minut teille. Senvuoksi olen tullut itse esittelemään itseni.
— Todellakin, monsieur, — vastasi hra de Sartines, — saavutte juuri parahiksi; sillä luulen, että ellette olisi itse tullut, niin olisin ottanut vapauden lähettää teitä noutamaan.
— Kah, — vastasi Balsamo, — sehän sitten sattuikin mainiosti!
Hra de Sartines kumarsi ivallisesti hymyillen.
— Olisiko minulla ehkä onni olla teille joksikin hyödyksi, monsieur? — jatkoi Balsamo. Ja nämä sanat lausui hän niin, että ei pienimmänkään liikutuksen tai levottomuuden varjo langennut hänen hymyileville kasvoilleen.
— Olette paljon matkustellut, herra kreivi? — kysyi poliisiministeri.
— Paljon, monsieur.
— Vai niin.
— Haluatteko ehkä jotakin maantieteellistä opastusta? Teidänlaatuisenne teräväpäisen miehen toiminta ei rajoitu Ranskaan, vaan käsittää koko Euroopan, koko maailman…
— Maantieteellinen ei ole oikea sana, herra kreivi; siveellinen olisi paremmin paikallaan.
— Olkaa huoletta, pyydän; toisessa yhtä hyvin kuin toisessakin olen valmis palvelukseenne.
— No niin, herra kreivi, ajatelkaas, että etsin erästä todellakin kovin vaarallista miestä, joka samalla kertaa on ateisti…
— Oh!
— Kapinanhankkija.
— Ohoh!
— Väärentäjä.
— Vai niin!
— Avionrikkoja, vääränrahantekijä, tietäjä, silmänkääntäjä, lahkokunnan johtaja; mies, jonka elämäkerta minulla on muistikirjoissani, lippaassa, jonka näette tuossa, kaikkialla.
— Ah niin, ymmärrän, — virkkoi Balsamo; — teillä on miehen elämäkerta, mutta teillä ei ole miestä itseänsä.
— Ei.
— Peijakas, se olisi mielestäni tärkeämpää!
— Epäilemättä; mutta olette näkevä, miten pian hänet saamme käsiimme. Tosin kyllä Proteuksella ei ole useampia muotoja, eikä Jupiterilla useampia nimiä kuin tällä salaperäisellä matkustajalla:
Egyptissä hän on Akharat. Italiassa Balsamo, Sardiniassa Simoni, Maltassa markiisi d'Anna, Korsikassa markiisi Pellegrini, ja vihdoin kreivi de…
— Kreivi de…? — toisti Balsamo.
— Niin, tätä viimeistä nimeä, monsieur, en ole kyennyt oikein lukemaan; mutta te varmaankin autatte minua, sillä epäilemättä olette tuon miehen tavannut matkoillanne kaikissa äsken luettelemissani maissa.
— Kuvailkaa hänet minulle hiukan tarkemmin, — sanoi Balsamo tyynesti.
— Ahaa, käsitän; haluatte, että mainitsen teille jonkinlaiset tuntomerkit, herra kreivi?
— Niin, monsieur, jos suvaitsette.
— No hyvä, — sanoi hra de Sartines luoden Balsamoon katseen, jonka hän koetti tehdä tutkivaksi, — mies on teidän ikäisenne, teidän kokoisenne, ryhdiltään teidänlaisenne, esiintyy milloin ylhäisenä, kultaa siroittelevana herrana, milloin luonnon salaisuuksia tutkivana taikurina, milloin jäsenenä jossakin salaisessa yhdistyksessä, missä ne kaikessa hiljaisuudessa vannovat kuolemaa kuninkaille ja valtaistuinten kukistamista.
— Oh, — virkkoi Balsamo, — tuo on hyvin epämääräistä!
— Mitä, epämääräistäkö?
— Niin, tietäisittepä, kuinka monta miestä olen tavannut, joihin kuvauksenne sopii!
— Todellako?
— Ihan varmaan; ja tekisitte hyvin antaessanne minulle vähän tarkempia tuntomerkkejä, jos haluatte, että teitä autan. Ensiksikin, missä maassa hän etupäässä asuu?
— Hän asuu kaikissa maissa.
— Mutta esimerkiksi tällä hetkellä?
— Tällä hetkellä hän oleskelee Ranskassa.
— Ja mitä hän Ranskassa puuhailee?
— Hän johtaa suunnatonta salaliittoa.
— No, tuota voi jo nimittää opastukseksi; ja jos tiedätte, mitä salaliittoa hän ohjaa, niin, hm, teillä on kädessänne lanka, jonka toisesta päästä hyvin luultavasti tapaatte miehenne.
— Niin minäkin luulen.
— No, jos sitä luulette, miksi siis minulta neuvoa kysytte:Tarpeetontahan se on.
— Olen nähkääs vielä hiukan neuvoton.
— Mistä?
— Eräästä asiasta.
— Sanokaa suoraan.
— Vangitutanko hänet vai enkö?
— Vangitutatteko vai ettekö?
— Niin, niin.
— En käsitä, miten hänen vapaaksi jättämisensä voisi tulla kysymykseenkään, herra poliisiministeri; sillä jos hän kerran hankkii kapinaa…
— Niin, mutta jos häntä tavallaan suojelee joku nimi, joku arvonimi?
— Ah, ymmärrän. Mutta mikä nimi, mikä arvonimi? Teidän pitäisi se minulle mainita, hyvä herra, jotta voisin teitä avustaa etsinnässänne.
— Kah, monsieur, olen jo sanonut teille nimen, jonka suo jaan hän kätkeytyy; mutta…
— Mutta ette tiedä sitä, millä hän näyttäytyy?
— Aivan niin; muutoin…
— Muutoin antaisitte hänet vangita?
— Heti paikalla.
— Kah, paras hra de Sartines, mikä onni, kuten minulle vastikään sanoitte, että saavuin luoksenne juuri nyt, sillä minä teen teille haluamanne palveluksen.
— Tekö?
— Minä.
— Te sanotte minulle hänen nimensä:
— Niin.
— Senkö nimen, jolla hän esiintyy?
— Sen.
— Tunnetteko sen siis?
— Täydellisesti.
— Ja mikä on se nimi? — kysyi hra de Sartines odottaen kuulevansa jonkun valheen.
— Kreivi de Fenix.
— Mitä, sama nimi, jolla te olette ilmoittautunut?
— Niin, se nimi, jolla olen ilmoittautunut.
— Teidän nimenne?
— Minun nimeni.
— Siis tuo Akharat, tuo Simoni, tuo markiisi d'Anna, tuo Pellegrinin markiisi, tuo Josef Balsamo olette te?
— Niin olen, — vastasi Balsamo yksinkertaisesti, — minä juuri.
Hra de Sartines tarvitsi hetkisen toipuakseen hämmästyksestä, jonka tämä häikäilemätön rehellisyys aiheutti.
— Kuten näette, olin sen jo arvannut, — sanoi hän. — Minä tunsin teidät, minä tiesin, että Balsamo ja Fenixin kreivi oli sama henkilö.
— Ah, te olette suuri ministeri, sen myönnän, — virkkoi Balsamo.
— Ja te olette hyvin varomaton, — sanoi virkamies kuroittautuen kellonnuoraa kohti.
— Varomaton! Mitenkä niin?
— Siksi, että minä vangitutan teidät.
— Mitä sanotte! — vastasi Balsamo astahtaen kelloa ja virkamiestä kohti. — Vangitaanko minut?
— Jumaliste, milläpä minut siitä estätte, jos saan kysyä?
— Te kysytte sitä?
— Niin.
— Paras poliisiministerin, ampumalla luodin ohimoonne.
Ja Balsamo veti taskustaan siron, kullatulla hopeaperällä varustetun pistoolin, jota olisi luullut Benvenuto Cellinin työksi, ja sen hän ojensi tyynesti hra de Sartines'ta kohti, joka kalveten vaipui nojatuoliin.
— Kas niin, — sanoi Balsamo, vetäen itselleen toisen nojatuolin poliisiministerin viereen; — nyt kun olemme istumassa, voimme hetkisen rupatella.
24.
Valaiseva keskustelu.
Hra de Sartines tarvitsi tuokion toipuakseen näin kovasta säikähdyksestä. Hän oli niin läheltä, että olisi voinut katsahtaa sen sisään, nähnyt pistoolin uhkaavan kidan tähdättynä itseään kohti; vieläpä oli hän ohimollaan tuntenut aseen rautaisen suun kylmyyden. Vihdoin hän reipastausi.
— Monsieur, — sanoi hän, — olen menetellyt teidän suhteenne varomattomasti; tietäen kenen kanssa olin tekemisissä en käyttänyt niitä varokeinoja, joihin ryhdytään tavallisia pahantekijöitä vastaan.
— Ah, monsieur, — vastasi Balsamo, — nyt te kiivastutte ja käytätte suuria sanoja, ollenkaan huomaamatta, miten väärässä olette! Minähän tulin tänne tehdäkseni teille palveluksen.
Hra de Sartines liikahti.
— Niin, monsieur, palveluksen, — toisti Balsamo, — ja te käsitätte tarkoitukseni aivan väärin. Puhutte minulle kapinan hankkijoista juuri kun tulin teille ilmaisemaan salaliiton.
Mutta sanoipa Balsamo mitä tahansa, tällä hetkellä hra de Sartines ei kiinnittänyt suurta huomiota vaarallisen vieraansa sanoihin. Tuskin edes salaliitosta mainitseminen, mikä tavallisissa olosuhteissa olisi hänet heti havahduttanut, sai hänet heristämään korviaan.
— Käsitätte, monsieur, koska niin hyvin tiedätte, kuka olen, käsitätte, sanon, mikä tehtävä minulla on Ranskassa. Olen hänen majesteettinsa Fredrik Suuren lähettämä, toisin sanoen hänen preussilaisen majesteettinsa enemmän tai vähemmän salainen lähettiläs. Mutta lähettiläistä puhuessa puhutaan uteliaista, ja uteliaana minä en ole tietämätön mistään tapahtumista, ja parhaiten tuntemiani asioita on viljan ostot keinottelu tarkoituksessa.
Vaikka Balsamo oli lausunut nämä viime sanat aivan luonnollisesti, niillä oli enemmän vaikutusta poliisiministeriin kuin kaikilla muilla, sillä hra de Sartines kävi nyt tarkkaavaiseksi.
Hän kohotti verkalleen päätänsä.
— Mitä tuo viljakauppa tarkoittaa? — kysyi hän, teeskennellen yhtä suurta varmuutta kuin Balsamo itse oli osoittanut keskustelun alussa. — Olkaa hyvä ja selittäkää minulle vuorostanne, monsieur.
— Kernaasti, hra de Sartines, — vastasi Balsamo. — Asia on näin.
— Minä kuuntelen.
— Oh, sitä teidän ei ole tarvis minulle vakuuttaa… Kavalat keinottelijat ovat uskotelleet hänen majesteetilleen Ranskan kuninkaalle, että hänen oli rakennettava jyväaittoja kansansa viljan säilyttämiseksi kadon ja nälänhädän varalta. On siis rakennettu aittoja; ja kun siinä hommassa nyt kerran oltiin, ajateltiin, että olisi parasta rakentaa ne isoja. Mitään ei siinä säästetty, ei perus- eikä muurikiveä, ja aitoista tuli hyvin tilavat.
— Entä sitten?
— Sitten ne olivat täytettävät; tyhjät aitat olivat hyödyttömiä. Ne siis täytettiin.
— No, monsieur? — virkkoi hra de Sartines, joka ei vielä oikein käsittänyt, mihin Balsamo pyrki.
— Ka, arvaattehan, että hyvin isojen aittojen täyttämiseksi tarvittiin suuri paljous viljaa. Eikö se ole todenmukaista?
— Epäilemättä.
— Minä jatkan. Ison viljamäärän pidättäminen liikkeestä tietää kansan nälistyttämistä; sillä ottakaa huomioon, että jokainen yleisestä liikkeestä pidätetty tavara vaikuttaa samoin kuin puutteellinen tuotanto. Tuhat jyväsäkkiä varastossa merkitsee tuhatta jyväsäkkiä vähemmän kauppatorilla. Kertokaa nuo tuhat säkkiä vain kymmenelläkin, niin viljanhinta kohoaa heti.
Hra de Sartines'ta alkoi ärtymyksestä yskittää. Balsamo odotti tyynesti, kunnes köhä talttui.
— Siis, — jatkoi hän, kun poliisiministeri antoi hänelle siihen tilaisuuden, — ansaitsee aittakeinottelija viljan hinnan kohoamisesta. Eikö se ole mielestänne selvää?
— Aivan selvää, — myönsi hra de Sartines; — mutta mikäli minä käsitän, monsieur, on tarkoituksenne ilmiantaa minulle salahanke tai rikos, jonka aiheuttajana olisi hänen majesteettinsa.
— Aivan, — sanoi Balsamo, — te ymmärrätte minut.
— Se on rohkeata, herraseni, ja olen todella utelias tietämään, miten kuningas ottaa syytöksenne vastaan. Pelkään pahoin, että seuraus siitä tulee aivan samaksi, jota minä suunnittelin seuloessani tämän lippaan sisältämiä papereita ennen tuloanne. Olkaa varuillanne, monsieur, teidän tienne päättyy joka tapauksessa Bastiljiin.
— Ah, nyt ette minua enää ymmärräkään!
— Miten niin?
— Hyväinen aika, kylläpä te tuomitsette minua huonosti ja teette minulle vääryyttä, monsieur, kun pidätte minua sellaisena pässinpäänä! Miten voitte kuvitellakaan, että minä, joka olen lähettiläs, utelias, hyökkäisin kuninkaan kimppuun?… Teidän sanojenne mukaan menetteleminen olisi houkkiomaista. Kuunnelkaa siis loppuun asti, pyydän.
Hra de Sartines nyökäytti päätänsä.
— Ne, jotka ovat saaneet ilmi tämän salahankkeen Ranskan kansaa vastaan (suokaa minulle anteeksi, että kulutan kallista aikaanne, monsieur; mutta pian näette, että se aika ei ole hukkaan mennyt), ne, jotka ovat saaneet ilmi tämän salahankkeen Ranskan kansaa vastaan, ovat taloustieteilijöitä. Perin uutterina ja turhantarkkoina he ovat tutkiessaan tätä vehkeilyä suurennuslasinsa avulla huomanneet, että kuningas ei pelannut yksinään. He tietävät, että hänen majesteetillaan on tarkka kirjanpito viljanhinnoista eri markkinapaikoilla; he tietävät hyvin, että hänen majesteettinsa hieroo käsiään, kun tavaran kallistuminen on tuottanut hänelle kahdeksan- tai kymmenentuhatta écu'tä; mutta he tietävät myöskin, että hänen majesteetillaan on avustajana mies, jonka asema helpoittaa sisäänostoja, mies, joka aivan luonnollisesti eräiden virkatointansa nojalla — käsitätte, että hän on virkamies — valvoo ostoksia, lähetyksiä, tilityksiä, sanalla sanoen, kuninkaalla on välittäjä. Ja taloustieteilijät, nuo suurennuslinssin käyttäjät, kuten heitä nimitetään, eivät hyökkää kuninkaan kimppuun, he kun eivät suinkaan ole mitään tyhmyreitä, vaan ahdistavat sitä hiestä, paras herraseni, virkailijaa, kätyriä, joka vehkeilee hänen majesteettinsa puolesta.
Hra de Sartines koetti laittaa tekotukkaansa järjestykseen mutta turhaan.
— Nyt, — jatkoi Balsamo, — tulen pääasiaan. Niinkuin te, jolla on poliisikunta käytettävänänne, tiesitte minun olevan Fenixin kreivi, samaten minä tiedän, että te olette hra de Sartines.
— No, entä sitten? — sanoi virkamies hämillään. — Niin minä olen hra de Sartines. Soma keksintö!
— Ah, mutta käsittäkäähän toki; tämä hra de Sartines on juuri se mies, joka hoitaa kirjanpidon, keinottelun ja tilitykset? kuninkaan tieten tai tietämättä hän tekee kauppaa seitsemänkolmatta miljoonan ranskalaisen vatsoilla, joita hän virkansa puolesta olisi velvollinen ruokkimaan mahdollisimman edullisilla ehdoilla. Kuvitelkaahan vain sellaisen paljastuksen vaikutusta! Te ette ole suuresti kansan suosiossa, kuningas ei ole mikään perin helläluontoinen mies; niin pian kuin nälkiintyneiden huudot vaativat teidän päätänne hänen majesteettinsa karkoittaakseen kaiken epäluulon salavehkeilyistä teidän kanssanne — jos salavehkeilyä on olemassa, — tai tehdäkseen oikeutta, jos hän ei ole rikostoverinne, kiirehtii ripustuttamaan teidät samallaiseen hirsipuuhun kuin se, mikä pystytettiin Enguerrand de Marignylle; muistatteko?
— En oikein, — vastasi de Sartines aivan kalpeana, — ja te osoitatte mielestäni hyvin huonoa makua, monsieur, puhuessanne hirsipuusta minun asemassani olevalle miehelle.
— Oh, jos siitä teille puhun, paras herraseni, — sanoi Balsamo, — teen sen siksi, että olen vielä näkevinäni tuon Enguerrand-poloisen. Vakuutan teille, että hän oli täydellinen normandialainen ylimys, hyvin vanhaa sukua ja jaloa verta. Hän oli Ranskan kamariherra, Louvren kuvernööri, raha-asioiden ja yleisten rakennusten intendentti; lisäksi oli hän Longuevillen kreivi, ja se on laajempi kreivikunta kuin teidän Albynne. No niin, monsieur, olen nähnyt hänen riippuvan Montfauconin hirsipuussa, jonka hän itse aikoinaan oli pystyttänyt; mutta jumalan kiitos, se ei tapahtunut siksi, etten olisi moneenkin kertaan hänelle toistanut: "Enguerrand, paras Enguerrand, olkaa varuillanne! Te lohotte itsellenne yleisistä varoista niin runsaskätisesti, että Valois'n Kaarlo ei sitä anna anteeksi." Hän ei kuunnellut sanojani, monsieur, ja sai surkean lopun. Ah, kunpa tietäisitte, kuinka monta poliisiprefektiä olen nähnyt hamasta Pontius Pilatuksesta, joka tuomitsi Herramme Kristuksen, aina Belle Islen hra Bertiniin, Bourdeilles'n kreiviin, Brantômen omistajaan, teidän edeltäjäänne, joka toimeenpani katuvalaistuksen ja kielsi tulisoihdut!
Hra de Sartines nousi koettaen turhaan salata mielenliikutusta, jonka uhrina hän oli.
— No hyvä, — virkkoi hän, — syyttäkää minua, jos tahdotte; mitä välitän sellaisen miehen todistuksesta kuin te, jolla ei ole mitään merkitystä?
— Varokaa, monsieur! — sanoi Balsamo. — Usein ne, jotka näyttävät vähäpätöisimmiltä, ovat vaikutusvaltaisimmat. Ja kun minä yksityiskohtia myöten kerron näiden viljamäärien keinottelutarkoituksessa tehdyt ennakko-ostot kirjeenvaihtajalleni tai Fredrikille, joka on filosofi, tiedättehän; kun Fredrik on kiirehtinyt omin selityksinensä kirjoittamaan asiasta hra Arouet de Voltairelle; kun tämä terävällä kynällään, jonka toivoakseni ainakin kuulon mukaan tunnette, on siitä kyhännyt lystillisen sadun samaan tyyliin kuinNeljänkymmenen écu'n mies; kun oivallinen matemaatikko d'Alembert on laskenut, että teidän kansan vatsoilta kavaltamanne vilja olisi kolmen, neljän vuoden ajan riittänyt sadanmiljoonan ihmisen elatukseksi; kun Helvetius on todistanut, että tuon viljan hinta muutettuna kuuden livren hopearahoiksi ja pinottuna päälletysten kohoaisi kuuhun asti tai valtionrahaston maksuosoituksina voisi muodostaa Pietariin asti ulottuvan rihman; kun tämä laskelma on antanut hra de la Harpelle aiheen samallaiseen häijyyn näytelmään kuin Diderot'n sepitelmä perheenisästä ja yllyttänyt geneveläisen Jean Jacques Rousseaun, joka myöskin puree varsin terävästi, milloin tahtoo, kyhäämään peloittavan laajasti selittelevän esityksen yllämainitusta näytelmästä; kun hra Caron de Beaumarchais, jonka varpaille Jumala varjelkoon meitä astumasta, on julkaissut tutkielman, hra Grimm kyhännyt pienen kirjeen, hra Holbach veistänyt julkean sukkeluuden ja hra de Marmontel sepittänyt sievän siveellisen sadun, joka tuottaa teille turmion puolustaessaan teitä tarkoituksellisen huonosti; kun asiasta puhutaan Régencen kahvilassa, Palais Royalissa ja Audinot'n luona, kun siitä haastelevat kuninkaan tanssitaiteilijat, tiedättehän, hra Nicolet'n suositussa teatterissa; ah niin, herra Albyn kreivi, jahka kaikki, tuo tapahtuu, silloin teistä tulee vielä surkuteltavampi poliisipäällikkö kuin se poloinen Enguerrand de Marigny, josta ette tahdo kuulla puhuttavankaan, oli hirsipuussa riippuessaan, sillä hän vannoi viattomuuttaan niin vakuuttavasti, että minä, kautta kunniani, uskoin hänen vakuuttelunsa.
Nämä sanat kuullessaan hra de Sartines enempää sopivaisuudesta välittämättä riisui tekotukkansa ja pyyhki hikeä valuvaa päälakeaan.
— No, olkoon niin, — sanoi hän; — mutta tuo kaikki ei minua estä. Saattakaa minut turmioon, jos voitte. Teillä on todistuksenne, minulla on omani. Pitäkää salaisuutenne, minä pidän lippaan.
— Ka, monsieur, — vastasi Balsamo, — siinä teette taasen suuren erehdyksen, jota ihmettelen, sillä en voisi sitä uskoa niin viisaasta miehestä kuin te; tämä lipas…
— No niin, tämä lipas?
— Te ette pidä sitä.
— Oh, — huudahti hra de Sartines pilkallisesti nauraen, — unohdin, että herra Fenixin kreivi on maantienrosvo, joka ase kädessä ryöstää ihmisiä! Minä en enää nähnyt pistoolianne, kun olitte pistänyt sen jälleen taskuunne. Suokaa minulle anteeksi, herra lähettiläs.
— Hyvä Jumala, tässä ei ole kysymys pistooleista, hra de Sartines! Ette toki usko, että minä väkivallalla, taistelulla aion teiltä anastaa tuon lippaan kuullakseni sitten portaille päästyäni kellonne soivan ja teidän huutavan väkeänne varasta kiinni ottamaan. En suinkaan! Kun sanon, että lipas ei jää teille, tarkoitan sillä, että te itse kohteliaasti ja aivan vapaasta tahdostanne annatte sen minulle takaisin.
— Minäkö? — huudahti virkamies paiskaten nyrkkinsä niin voimakkaasti riidanalaisen esineen päälle, että oli sen särkeä.
— Niin, te.
— Hyvä, pilkatkaa vain, monsieur, mutta mitä lippaan takaisin ottamiseen tulee, vakuutan teille, että saatte sen ainoastaan henkeni mukana. Henkeni, mitä sanoinkaan! Enkö ole tuhat kertaa pannut sitä vaaraan? Enkö ole velvollinen uskaltamaan viimeistä veripisaraani hänen majesteettinsa palveluksessa? Tappakaa minut, se on teidän vallassanne; mutta hälinä toisi kostajia, ja minulla olisi vielä kylliksi ääntä jäljellä syyttääkseni teitä kaikista rikoksistanne. Mitä, antaa teille lipas takaisin! — lisäsi hän katkerasti nauraen. — Vaikka hornan vallat sitä vaatisivat, en kapinetta luovuttaisi!
— Enkä minä kutsukaan avukseni manalan voimia; minulle riittää sen henkilön väliintulo, joka tällä hetkellä kolkututtaa porttianne.
Tosiaankin kuultiin kolme juhlallista jymäystä.
— Ja jonka vaunut, — jatkoi Balsamo, — kuunnelkaahan, juuri vierivät pihallenne.