— Nähtävästi joku ystävänne, joka kunnioittaa minua käynnillään?
— Oikein sanottu, hän on ystäväni.
— Ja hänelle minä muka annan lippaan?
— Niin, paras hra de Sartines, te annatte sen hänelle. Poliisiministeri oli tuskin ennättänyt tehdä äärimmäisen ylenkatseellisen liikkeen, kun kiirehtivä palvelija avasi oven ja ilmoitti, että kreivitär Dubarry pyysi päästä monseigneurin puheille.
Hra de Sartines säpsähti ja katseli hämmästyneenä Balsamoa, joka tarvitsi kaiken itsehillintänsä pidättyäkseen nauramasta arvoisalle virkamiehelle vasten silmiä.
Samassa saapui palvelijan takana nainen, joka ei luullut tarvitsevansa odottaa lupaa sisälle astumiseen. Hän liikkui ripeästi ja tuoksui hajuvesiltä. Kauniin kreivittären aaltoilevat hameet hipaisivat hauskasti kahisten työhuoneen ovea.
— Te, madame, te! — jupisi hra de Sartines, joka yhä peloissaan oli molemmin käsin tarttunut vielä avoimeen lippaaseen ja painoi sitä rintaansa vasten.
— Hyvää päivää, Sartines, — virkkoi kreivitär hilpeästi hymyillen.— Hyvää päivää, paras kreivi, — lisäsi hän sitten kääntyenBalsamoon.
Hän ojensi kätensä viimemainitulle, joka tuttavallisesti kumartui painamaan huulensa valkealle kädelle samaan kohtaan, mitä niin usein kuninkaalliset huulet olivat koskettaneet. Tässä sai Balsamo tilaisuuden kuiskata kolme, neljä sanaa, joita hra de Sartines ei voinut kuulla.
— Kah, todellakin, tuossahan on lippaani, — huudahti kreivitär.
— Teidän lippaanne! — änkytti hra de Sartines.
— Juuri niin, minun lippaani. Mitä, te olette sen avannut! Kyllä te olette häikäilemätön!
— Mutta, madame…
— Oh, se on somaa, kyllä sitä ajattelinkin… Minulta oli varastettu lippaani, ja silloin tuumin: "Pitää mennä Sartines'n puheille, hän kyllä hankkii sen minulle takaisin." Te olettekin löytänyt sen jo edeltäpäin, kiitos.
— Ja niinkuin näette, — virkkoi Balsamo, — herra poliisiministeri on sen avannutkin.
— Niin, tosiaan!… Kuka olisi sellaista uskonut? Sehän on hävytöntä, Sartines.
— Madame, kaikella kunnioituksella, jota tunnen teitä kohtaan, — vastasi poliisiministeri, — pelkään, että annatte pettää itseänne.
— Pettää, monsieur! — huudahti Balsamo. — Tarkoitatteko ehkä sillä sanalla minua?
— Minä tiedän, mitä tiedän, — tivasi hra de Sartines.
— Ja minä en tiedä mitään, — kuiskasi rouva Dubarry Balsamolle. — No, mistä on kysymys, rakas kreivi? Olette vaatinut minulta sen lupauksen täyttämistä, jolla vakuutin teille suostuvani ensimäiseen pyyntöönne. Minä pidän sanani yhtä varmasti kuin mies; tässä olen. Kuulkaahan, mitä minulta tahdotte?
— Madame, — vastasi Balsamo ääneensä, — muutamia päiviä sitten uskoitte minulle tämän lippaan kaikkine sisällyksineen.
— Se on totta, — virkkoi rouva Dubarry, vastaten katseellaan kreivin katseeseen.
— Tottako! — huudahti hra de Sartines. — Sanotte, että se ontotta, madame?
— Niin, ja kreivitär lausui nuo sanat kyllin äänekkäästi voidaksenne ne kuulla.
— Lipas, joka kenties sisältää kymmenen salaliittoa!
— Voi, hra de Sartines, tiedätte hyvin, että se sana ei tuo teille onnea; älkää sitä siis toistelko. Kreivitär pyytää teiltä lipastaan takaisin; antakaa se hänelle, siinä kaikki.
— Vaaditteko sitä minulta, madame? — kysyi hra de Sartines vihasta vavisten.
— Kyllä, paras poliisiministeri.
— Mutta tietäkää toki…
Balsamo katsahti kreivittäreen.
— Minun ei ole tarvis tietää enempää kuin mitä tiedän, — kiivastui rouva Dubarry; — antakaa minulle lipas takaisin; en suinkaan ole ilman aikojani tänne vaivautunut, käsitättekö?
— Elävän Jumalan, hänen majesteettinsa turvallisuuden nimessä, madame…
Balsamo teki kärsimättömän liikkeen.
— Annatteko lippaan, monsieur? — sanoi kreivitär ärtyneesti. —Saanko sen vai enkö? Miettikää ennenkuin kiellätte.
— Niinkuin käskette, madame, — taipui hra de Sartines nöyrästi.
Ja hän ojensi kreivittärelle lippaan, johon Balsamo oli jo pannut takaisin kaikki pöydälle siroitellut paperit.
Madame Dubarry kääntyi viimemainitun puoleen viehkeästi hymyillen.
— Kreivi, — sanoi hän, — tahdotteko olla niin ystävällinen ja kantaa tämän lippaan vaunuihini ja tarjota minulle käsivartenne, jotta minun ei tarvitse yksin kulkea kaikkien noiden etuhuoneiden lävitse, joissa niin häijyjä naamoja väijyy? Kiitos, Sartines!
Ja Balsamo kääntyi jo ovelle päin suojelijattarensa seurassa, kun hän huomasi hra de Sartines'n kuroittavan kätensä kellonnuoraan.
— Rouva kreivitär, — virkkoi Balsamo, pysähdyttäen vihollisensa katseellaan, — olkaahan hyvä ja sanokaa hra de Sartines'lle, joka on minulle hirveästi suutuksissaan, kun tiukkasin häneltä lippaanne, olkaa hyvä ja sanokaa hänelle, miten pahoillanne olisitte, jos poliisiministerin toimesta minulle jotakin onnettomuutta sattuisi, ja miten vihainen hänelle siitä olisitte.
Kreivitär hymyili Balsamolle.
— Kuuletteko, mitä hra kreivi sanoo, paras poliisiministerini. Niin, se on silkkaa totta; herra kreivi on erittäin hyvä ystäväni ja minä suuttuisin teille armottomasti jos pahoittaisitte häntä tavalla millä tahansa. Hyvästi, Sartines!
Ja tällä kertaa rouva Dubarry, nojaten lipasta kantavaan Balsamoon, lähti poliisiministerin työhuoneesta. Hra de Sartines katseli heidän jälkeensä osoittamatta sitä raivoa, johon Balsamo oli odottanut hänen puhkeavan.
— Mene, — jupisi nolattu virkamies; — mene; sinulla on lipas; mutta minulla on nainen!
Ja korvatakseen vahingon hän soitti nyt niin hurjasti että olisi voinut särkeä kaikki kellot.
25.
Herra de Sartines alkaa uskoa, että Balsamo on velho.
Poliisiministerin kiihkeän soiton kutsumana riensi vahtimestari huoneeseen.
— No, miten on sen naisen laita? — kysyi virkamies.
— Minkä naisen, monseigneur?
— Naisen, joka täällä pyörtyi ja jonka uskoin teidän hoivaanne.
— Monseigneur, hän voi erinomaisesti, — vastasi vahtimestari
— Hyvä on; tuokaa hänet tänne.
— Mistä on minun mentävä häntä noutamaan, monseigneur?
— Mistäkö? Tuosta viereisestä huoneesta tietenkin!
— Hän ei ole siellä enää, monseigneur.
— Ei ole siellä enää! Missä hän sitten on?
— Sitä en tiedä.
— Onko hän siis lähtenyt täältä?
— On.
— Yksinäänkö?
— Niin.
Mutta hänhän ei pysynyt pystyssä
Monseigneur, totta kyllä, että hän makasi muutamia silmänräpäyksiä tainnuksissa; mutta viisi minuuttia senjälkeen kun hra de Fenix oli osoitettu monseigneurin työhuoneeseen hän heräsi tuosta omituisesta tilastaan, jossa eivät esanssit eivätkä hajusuolat mitään auttaneet. Sitten hän avasi silmänsä, nousi meidän kaikkien nähden ja hengähti tyytyväisesti.
— Ja sitten?
— Sitten hän kääntyi oveen päin; ja kun monseigneur ei ollut käskenyt häntä pidättää, hän läksi.
— Läksi? — huudahti hra de Sartines. — Voi teitä lurjuksia! Minä lähetän teidät kaikki Bicêtreen nääntymään. Rientäkää, rientäkää, kutsukaa tänne ensimäinen konstaapelini!
Vahtimestari riensi tottelemaan saamaansa määräystä.
— Se roisto on velho, — jupisi onneton virkamies. — Minä olen kuninkaan poliisikunnan päämies; hän on paholaisen poliisien päällikkö.
Lukija on jo epäilemättä käsittänyt sen, mitä hra Sartines ei voinut selittää. Heti pistoolikohtauksen jälkeen ja sillävälin kun poliisiministeri koetti toipua, Balsamo oli käyttäen hyväkseen tätä hengähdysaikaa selvittänyt itselleen aseman ja kääntyen vuoronsa jälkeen kaikille neljälle ilmansuunnalle, varmana että jollakin niistä tapaisi Lorenzan, kehoittanut nuorta naista nousemaan, lähtemään ulos sekä palaamaan Saint Clauden kadulle samaa tietä kuin oli tullutkin.
Heti kun Balsamo oli sielussaan hahmoittanut tahtonsa, oli muodostunut magneettinen virta hänen ja nuoren naisen välille, ja totellen sisällisellä havainnolla saamaansa käskyä tämä oli noussut ja poistunut, kenenkään estämättä hänen lähtöään.
Samana iltana hra de Sartines'n täytyi laskeutua vuoteelle ja iskettää suonta; hermojärkytys oli ollut liian voimakas, jotta hän olisi kyennyt sen vahingotta kestämään, ja lääkäri vakuuttikin, että neljännestunnin viivytys olisi tuottanut hänelle kuolettavan halvauskohtauksen.
Tällävälin Balsamo oli vienyt kreivittären vaunuihin ja yrittänyt sanoa hänelle hyvästi; mutta rouva ei ollut niitä naisia, jotka olisivat eronneet hänestä tietämättä tai edes tiedustelematta syytä silmiensä edessä sattuneeseen merkilliseen tapahtumaan. Hän pyysi siis kreiviä istumaan viereensä vaunuihin tämä totteli, ja ratsaspalvelija kuljetti Djeridiä suitsista.
— Näette, kreivi, että olen luotettava, — virkkoi hän, — ja että nimittäessäni jotakuta ystäväkseni lausun sanan sydämelläni, enkä vain suullani. Olin palaamassa Luciennesiin, jonne kuningas oli luvannut huomenaamulla tulla minua tapaamaan; mutta sitten saapui teidän kirjeenne, ja minä jätin kaiken teidän tähtenne. Monet olisivat säikähtäneet noista sanoista "salaliitot" ja "salaliittolaiset", jotka hra de Sartines viskasi meille vasten silmiä; mutta minä tutkin teidän kasvonilmeitänne, ennenkuin toimin, ja menettelin toivomuksenne mukaan.
— Madame, — vastasi Balsamo, — te olette runsaasti palkinnut sen pienen palveluksen, joka minulla oli tilaisuus teille tehdä; mutta minulle osoitettu ystävyys ei koskaan ole hukkaan heitettyä; minä osaan olla kiitollinen, sen saatte nähdä. Älkää sentään luulko, että olen rikollinen tai kapinoitsija, kuten hra de Sartines sanoi. Se arvoisa virkamies oli saanut jonkun minut kavaltaneen henkilön käsistä tämän pieniä kemiallisia salaisuuksia sisältävän lippaan. Nämä salaisuudet, rouva kreivitär, tahdon teille ilmaista, jotta säilyttäisitte aina tuon kuolemattoman, loistavan kauneutenne, tuon häikäisevän nuoruutenne. Kun kunnon hra de Sartines nyt näki kaavojeni salakirjoitukset, hän kutsui avukseen kansliahenkilönsä, jotka tahtomatta näyttää taitamattomilta tulkitsivat merkkikirjoitukseni omalla tavallaan. Muistelen teille kerran sanoneeni, madame, että ammattini ei vielä ole vapautunut kaikista vaaroista, jotka sitä keskiajalla uhkasivat; sitä suosivat vain teidänlaisenne valistuneet ja nuorekkaat sielut. Sanalla sanoen, madame, te olette päästänyt minut pahasta pälkäästä; siitä vakuutan teille kiitollisuuttani, jonka myöhemmin teossa osoitan.
— Mutta mitä hän olisi teille tehnyt, ellen olisi rientänyt avuksenne?
— Hän olisi tehdäkseen kepposen kuningas Fredrikille, jota hänen majesteettinsa inhoo, sulkenut minut Vincennesiin tai Bastiljiin. Tiedän hyvin, että olisin sieltä paennut, koska tunnen keinon, miten sulatan kiven hengitykselläni; mutta siinä jupakassa olisin menettänyt lippaani, ja kuten minulla oli kunnia teille mainita, se sisältää paljon harvinaisia ja rahalla korvaamattomia kaavoja, mitkä tiede onnellisella sattumalla on riuhtaissut ikuisen pimeyden yöstä.
— Ah, kreivi, samalla te sekä rauhoitatte että hurmaatte minua! Te lupaatte siis antaa minulle nuorentavan juoman?
— Niin.
— Ja milloin sen minulle annatte?
— Oh, eihän ole kiirettä. Voitte pyytää sitä minulta kahdenkymmenen vuoden päästä kaunis kreivitär. Nykyisin en luule, että tahtoisitte tulla lapseksi jälleen.
— Te olette todellakin herttainen mies; mutta vielä yksi kysymys, ja minä päästän teidät, sillä teillä näkyy olevan kova kiire.
— Puhukaa, kreivitär.
— Sanoitte, että joku oli teidät pettänyt: onko se mies vai nainen?
— Nainen.
— Ahaa, kreivi: siis rakkausasia!
— Niin, valitettavasti, ja sen yhteydessä raivoksi kiihtynyttä mustasukkaisuutta, joka aiheuttaa sellaisia kauniita tekosia kuin olette nähnyt. Hän on nainen, joka uskaltamatta antaa minulle veitseniskua, koska hän tietää, että minua ei voi tappaa, on tahtonut haudattaa minut vankilaan eli saattaa minut turmioon.
— Mitä, saattaa teidät turmioon?
— Niin hän ainakin luuli.
— Kreivi, minä annan pysähdyttää vaunut, — virkkoi kreivitär nauraen. — Elohopeatako suonissanne teidän on kiitettävä siitä kuolemattomuudesta, josta aiheutuu, että surmaamisen asemesta teidät annetaan ilmi? Tahdotteko tässä astua vaunuista vai vienkö teidät kotiinne?
— Ei, madame; olisi liikaa ystävällisyyttä teidän puoleltanne minun tähteni poiketa tieltänne. Onhan minulla hevoseni Djerid.
— Oi, se oivallinen eläin, jonka sanotaan voittavan tuulen nopeudessa!
— Näen, että se miellyttää teitä, madame.
— Se on todellakin uljas ratsu.
— Sallikaa minun tarjota se teille sillä ehdolla, että vain sillä ratsastatte.
— Ei, ei, kiitos! Minä en ratsasta tai ratsastan ainakin hyvin arkaillen. Teidän tarjouksenne on minulle siis itse lahjan arvoinen. Hyvästi, rakas kreivi, älkääkä unohtako toimittaa minulle nuorennusjuomaani kymmenen vuoden kuluttua.
— Minä puhuin kahdestakymmenestä vuodesta.
— Kreivi, tunnette sananlaskun: "Parempi pyy pivosi kuin…" Ja jos voisitte antaa sen minulle jo viidenkin vuoden päästä… Ei koskaan tiedä, mitä tapahtuu.
— Milloin haluatte, kreivitär. Ettekö tiedä, että olen kokonaan käytettävissänne?
— Vielä sana, kreivi.
— Minä kuuntelen, madame.
— Minulla täytyy olla hyvin suuri luottamus teihin puhuakseni siitä.
Balsamo, joka oli jo astunut maahan, hillitsi kärsimättömyytensä ja lähestyi kreivitärtä.
— Kerrotaan kaikkialla, — jatkoi rouva Dubarry, — että kuningas on mieltynyt pikku Taverney-neitiin.
— Oi, madame, — sanoi Balsamo, — onko se mahdollista?
— On, ja hyvin hullaantunut hänen väitetään olevankin. Teidän täytyy sanoa minulle, onko asiassa perää, kreivi. Älkää säästäkö minua, kohdelkaa minua ystävänä, rukoilen, ja sanokaa minulle totuus.
— Hyvä kreivitär, — vastasi Balsamo, — minä teen enemmänkin; minä menen takuuseen siitä, että neiti Andréesta ei koskaan tule kuninkaan rakastajatarta.
— Ja miksei, kreivi? — huudahti rouva Dubarry.
— Siksi, että minä en sitä tahdo, — vastasi Balsamo
— Hm, — virkahti rouva Dubarry epäuskoisena.
— Te epäilette?
— Eikö se ole sallittua?
— Älkää koskaan epäilkö tiedettä, madame. Te uskoitte minua, kun sanoin: kyllä. Uskokaa minua myöskin sanoessani: ei.
— Mutta onko teillä sitten keinoja…?
Hän vaikeni hymyillen.
— Jatkakaa.
— Keinoja, joilla voitte tehdä tyhjäksi kuninkaan tahdon tai vastustaa hänen oikkujaan?
Balsamo hymyili.
— Minä luon myötätuntoja, — sanoi hän.
— Minä tiedän sen.
— Te uskottekin sen.
— Minä uskon.
— No niin, samoin kykenen luomaan vastenmielisyyksiä ja tarvittaessa mahdottomuuksia. Olkaa siis levollinen, kreivitär, minä valvon.
Balsamo siroitteli näitä lausepätkiään hajamielisesti ja sekavasti, mutta rouva Dubarry, joka ei tiennyt, miten kuumeisen kiihkeästi kreivi ikävöitsi mahdollisimman pian päästä Lorenzaa tapaamaan, arveli sen johtuvan tietäjän haltioitumisesta.
— Kah, — virkkoi hän, — toden totta, kreivi, ette ole ainoastaan onnenprofeettani, vaan myöskin suojelusenkelini. Paras kreivi, tarkatkaa sanojani; minä puolustan teitä, puolustakaa te minua. Liitto, liitto!
— Se on solmittu, madame, — vastasi Balsamo.
Ja hän suuteli vielä kerran kreivittären kättä. Sitten hän sulki oven vaunuihin, jotka kreivitär oli pysähdyttänyt Elysée-kentälle, nousi ilosta hirnahtavan ratsunsa selkään ja katosi pian yön hämärään.
— Luciennesiin! — huudahti rouva Dubarry lohdutettuna.
Tällä kertaa Balsamo päästi hiljaisen vihellyksen, puristi polvillaan keveästi hevosen kylkiä ja antoi Djeridin karahtaa täyteen neliin.
Viittä minuuttia myöhemmin hän oli eteisessä Saint-Claude-kadun varrella, katsellen Fritziä.
— No? — kysyi hän levottomasti.
— Kyllä, mestari, — vastasi palvelija, joka oli tottunut lukemaan herransa ajatukset tämän katseesta.
— Hän on palannut?
— Hän on tuolla ylhäällä.
— Missä huoneessa?
— Siinä, jossa on taljat.
— Millaisessa tilassa?
— Kovin väsyneenä. Hän juoksi niin nopeasti, että minä, joka vuotellessani hänen tuloaan näin hänet etäältä, en edes ehtinyt rientää häntä vastaan.
— Vai niin!
— Ihan minä säikähdin; hän tuoksahti sisälle kuin myrskytuuli, hengähtämättä hän nousi portaat ja huoneeseen päästyänsä hän kaatui äkkiä mustan leijonantaljan päälle. Sieltä hänet löydätte.
Balsamo riensi nopeasti ylös ja tapasi todellakin Lorenzan, joka taisteli voimattomana hermokohtauksen ensimäisiä kouristuksia vastaan. Magneettinen aines oli liian kauan painanut häntä ja pakoitti häntä rajuihin purkauksiin. Hän kärsi, hän voihki; olisi luullut vuoren lepäävän raskaana hänen rinnallaan ja hänen yrittävän molemmin käsin työntää sitä pois.
Balsamo katseli häntä hetkisen kiukusta säihkyvin silmin ja nostaen hänet käsivarsilleen vei hänet kammioon, jonka salaperäinen ovi sulkeutui hänen jälkeensä.
26.
Elämäneliksiiri.
Tiedämme, missä mielentilassa Balsamo palasi Lorenzan huoneeseen.
Hän valmistausi siis herättämään hänet lausuakseen hänelle ne moitteet, joita hän vihapäissään hautoi sielussaan, ja hän oli lujasti päättänyt rangaista häntä kiukkunsa mielijohteiden mukaan, mutta silloin hän kuuli kolmikertaisen kolkutuksen laipiosta. Se ilmaisi hänelle, että Althotas oli vaaninut hänen paluutaan ja tahtoi häntä puhutella.
Kuitenkin viipyi Balsamo vielä hetkisen; hän toivoi erehtyneensä, otaksuen, että merkki oli vain satunnainen. Mutta kärsimätön vanhus toisti kutsunsa yhä uudistuvilla iskuilla. Ja Balsamo, joka epäilemättä pelkäsi, että vanhus laskeutuisi alas, kuten joskus oli tapahtunut, tai että Lorenza heräisi jostakin hänen omalleen vastakkaisesta vaikutuksesta ja saisi tietoonsa joitakin uusia seikkoja, yhtä vaarallisia hänelle itselleen kuin hänen valtiollisille salaisuuksillensa, niin sanoaksemme vuodatti Lorenzan yli uuden magneettisen virran ja lähti huoneestaan mennäkseen Althotaan luo.
Olikin jo aika; laskuluukku oli jo puolitiessä laesta. Althotas oli jättänyt pyörillä kulkevan nojatuolinsa ja kyyrötti sillä liikkuvalla lattianosalla, joka nousi ja laskeutui.
Hän näki Balsamon tulevan ulos Lorenzan huoneesta.
Näin kyykistyneenä vanhus oli samalla kertaa sekä kauhea että inhoittava nähdä. Hänen kalpeat kasvonsa tai pikemminkin jotkut vielä eloa ilmaisevat osat noista kasvoista olivat vihan tulen purppuroimat; hänen kätensä, laihat ja nikamaiset kuin luurangon, vapisivat ja nauskuivat; hänen kuoppaiset silmänsä näkyivät pyörivän syvissä onkaloissaan, ja kielellä, joka oli tuntematon hänen oppilaallensakin, hän syyti mitä kiihkeimpiä herjauksia häntä vastaan. Poistuttuaan nojatuolistansa pannakseen laskuoven käymään hän näkyi elävän ja liikkuvan vain pitkien, ohuiden ja hämähäkin koipien tavoin käyristyneiden käsivarsiensa avulla; ja lähdettyään, kuten sanoimme, huoneestaan, johon ainoastaan Balsamolle oli pääsy sallittu, oli hän nyt kuljettamassa itseään alempaan suojaan.
Kun tämä heikko ja hidas vanhus oli jättänyt pyörätuolinsa, tuon nerokkaan kojeen, joka säästi häneltä kaiken vaivan; kun hän oli viitsinyt tehdä sellaisen muutoksen tavoissaan, oli välttämätöntä, että joku tavaton kiihoitus oli havahduttanut hänet mietiskelevästä elämästään ja pakoittanut siirtymään todelliseen.
Balsamo, joka ikäänkuin yllätettiin vereksestä teosta, osoitti ensin kummastusta, sitten levottomuutta.
— Haa, — huudahti Althotas, — siinäkö olet, tyhjäntoimittaja!Kunnoton olento, joka hylkäät mestarisi!
Vanhukselle puhuessaan Balsamo tapansa mukaan kutsui kaiken kärsivällisyytensä avukseen.
— Mutta, — vastasi hän aivan säyseästi, — minusta tuntuu, ystäväni, että juuri vasta kutsuitte minua.
— Ystäväsi, — huudahti Althotas, — ystäväsikö, sinä kurja luontokappale! Luulen, että puhut minulle kuten vertaisillesi, Sinun ystäväsi, sen kyllä uskon! Enemmän kuin ystävä, olen isä, joka sinut on ruokkinut, kasvattanut, opettanut, rikastuttanut. Mutta sinäkö olisit minun ystäväni, ehei, sinä, joka olet minut hyljännyt, näännytät minut nälkään, murhaat minut!
— No, no, mestari; te kiihoitatte sappenne, te saatatte verenne kuohuntaan, teette itsenne sairaaksi.
— Sairaaksi! Julkeaa ivaa! Olenko minä koskaan sairas, paitsi milloin sinä vastoin tahtoani pakoitat minut osalliseksi alhaisen ihmiselämän kurjuuteen? Sairaaksi! Oletko unohtanut, että minä parannan muita?
— No, mestari, — huomautti Balsamo kylmästi, — tässähän olen; älkäämme turhaan kuluttako aikaa.
— Niin, siitä sinun pitääkin minua muistuttaa, sinun, joka pakoitat minut säästelemään aikaa, vaikka tuolla jokaiselle luodulle mitaten määrätyllä aineksella ei minuun nähden saisi olla loppua eikä rajaa. Niin, aikani kuluu, aikani menee hukkaan, minun aikani häviää minuutti minuutilta iäisyyteen niinkuin muidenkin, vaikka sen pitäisi olla itse iäisyys!
— Kuulkaa, mestari, — sanoi Balsamo järkkymättömän kärsivällisesti, samalla kun hän laski luukun maahan asti ja asettuen vanhuksen viereen ja pannen pontimen liikkeeseen kohotutti tämän jälleen huoneeseensa, — kuulkaa, mitä teiltä puuttuu? Puhukaa. Sanotte, että näännytän teidät nälkään; mutta eikö nyt ole teidän nelikymmenpäiväinen ankara paastokautenne?
— On, on kyllä; nuorentumistyö alkoi kolmekymmentäkaksi päivää sitten.
— No, sanokaahan siis, mistä syystä te valittelette? Näen tuossa pari kolme sadevedellä täytettyä karahvia, ja vain sellaista vettähän te juotte.
— Totta kyllä; mutta luulotteletko minua silkkimadoksi, voidakseni muka yksin toimeenpanna tämän suuren nuorentamis- ja muuntamistyön? Luulotteletko, että nyt voimattomana kykenisin yksinäni valmistamaan elämännesteeni? Luulotteletko, että minä kyljelläni maaten ja heikontuneena noista virvoitusjuomista, jotka ovat ainoa ravintoni, auttamattasi olisin kyllin selväjärkinen omin neuvoini tekemään tämän tavatonta huomion tarkkuutta kysyvän nuorentumiseni työn, jossa tarvitsen jonkun ystävän apua ja tukea, kuten kyllä tiedät, lurjus?
— Olenhan saapuvilla, mestari, olenhan saapuvilla, antakaahan kuulla, vastatkaa, — tyynnytteli Balsamo, hoivaillessaan vanhuksen melkein vastoin tämän tahtoa jälleen nojatuoliin kuin pahankurisen lapsen; — antakaahan kuulla, vastatkaa. Teiltä ei puutu suodatettua vettä, koska näen kolme täytettyä karahvia, niinkuin jo sanoin. Tiedätte, että se vesi on kerätty toukokuussa. Ja tuossa on ohra- ja seesamijauhoista leivotut korppunne, ja itse olen teille antanut määräämänne valkoiset pisarat.
— Niin, mutta eliksiiri, eliksiiri ei ole vielä valmis! Sinä et muista sitä, sinä et ollut saapuvilla; se oli isäsi, isäsi, muuten paljoa uskollisempi sinua. Mutta viime viisikymmenkauteni lopulla minä laadin eliksiirini kuukautta aikaisemmin. Olin vetäytynyt Araratin vuorelle. Eräs juutalainen hankki minulle sen painosta hopeaa kristityn lapsen, joka vielä imi äitinsä rintoja; minä iskin ohjeneuvon mukaisesti sen suonta, otin viimeiset kolme pisaraa verta sen valtimosta, ja tunnin päästä eliksiirini, josta enää puuttui tämä aines, oli valmis. Niinpä uuden viisikymmenkauteni alkunuorennus kävikin mainiosti; hiukseni ja hampaani putosivat tuon onneatuottavan eliksiirin aiheuttamissa kouristuksissa, mutta ne kasvoivat uudestaan, hampaat tosin huononlaisesti, koska olin laiminlyönyt varokeinon vuodattaa neste kurkkuuni kultaputkella. Hiukseni ja kynteni sensijaan kasvoivat mainiosti tässä toisessa nuoruudessani, ja minä sain uutta elinvoimaa aivan kuin olisin ollut viidentoista vuotias… Mutta nyt olen jälleen vanhentunut, ja kas, ellei eliksiirini tule valmiiksi, ellei sitä suljeta tähän pulloon, ellen omista kaikkea huomiotani tähän työhön, niin vuosisatainen tiede häviää minun kanssani, ja ihminen, joka minussa ja minun kauttani koskettaa jumaluutta, kadottaa ylevän salaisuuden, mikä minulla on! Oi, jos siinä jotakin laiminlyön, jos erehdyn, jos väsyn tielle, niin sinä, Akharat, olet siihen syypää; ja varo itseäsi, minun vihani on oleva kauhea, kauhea!
Ja hänen lausuessaan nämä viimeiset sanat, jotka singahduttivat ikäänkuin sinervän kipunan hänen raukeavista silmistään, vanhuksen valtasi lievä kouristus, jota seurasi ankara yskänpuuska.
Balsamo kiirehti hoivaamaan häntä mitä huolellisimmin. Vanhus toipui; hänen kalpeutensa oli vaihtunut kalmanväriksi. Tuo vähäinen kohtaus oli uuvuttanut hänen voimansa siihen määrin, että olisi luullut hänen olevan kuolemaisillaan.
— Antakaa kuulla, mestari, — sanoi hänelle silloin Balsamo, — lausukaa selvästi, mitä tahdotte.
— Mitäkö tahdon… — virkkoi hän tuijottaen Balsamoon.
— Niin…
— Minä tahdon…
— Puhukaa, minä kuuntelen ja tottelen teitä, jos toivomuksenne tyydyttäminen on mahdollista.
— Mahdollista… mahdollista! — jupisi vanhus halveksivasti. —Kaikki on mahdollista, sen hyvin tiedät.
— Niin, epäilemättä, ajan ja tieteen avulla.
— Tieteen omistan minä; ajan olen voittamaisillani; seokseni on onnistunut. Voimani ovat melkein kokonaan haihtuneet, valkoiset tipat ovat karkoittaneet vanhentuneen luonnon jäännökset. Puiden keväisen mahlan lailla nuoruus uhkuu vanhan kuoren alla ja ikäänkuin työntää edeltään kuivuneet säikeet. Voit huomata, Akharat, että oireet ovat erinomaiset: ääneni on heikontunut, näköni on hämärtynyt kolmella neljänneksellä, ajoittain huomaan järkeni harhailevan, enää en tunne lämpimän ja kylmän vaihdetta. Minulle on siis tärkeätä saada eliksiirini valmiiksi, jotta toisen viisikymmen-vuotiskauteni viimeisenä päivänä heti voin siirtyä satavuotiaasta kahdenkymmenen vuoden ikään. Ainekseni tätä elämännestettä varten ovat varatut, putki on valmis; minulta puuttuu enää vain ne mainitsemani kolme veripisaraa.
Balsamo teki inhoavan liikkeen.
— Hyvä sitten, — jatkoi Althotas, — luopukaamme lapsesta, koska sinä mieluummin sulkeudut rakastajattaresi pariin kuin menet hankkimaan minulle sellaisen.
— Tiedätte hyvin, mestari, että Lorenza ei ole rakastajattareni, — vastasi Balsamo.
— Ohohoo, — äännähti Althotas, — niin sinä sanot! Luulet voivasi uskotella minulle samaa kuin uskottelet kansanjoukolle. Tahdot saada minut uskomaan tahrattomaan olentoon, ja kuitenkin olet mies!
— Vannon teille, mestari, että Lorenza on puhdas kuin Jumalan pyhä äiti. Vannon teille, että rakkauden, lihalliset himot, maallisen hekuman, kaiken olen uhrannut sielulleni, sillä minullakin on uudistustyöni tehtävänä; mutta sen sijaan että kohdistaisin sen ainoastaan itseeni, kohdistuu se koko maailmaan.
— Mieletön, mieletön raukka! — huudahti Althotas. — Luulenpa, että hän jälleen lörpöttelee minulle maan matosten tekemistä mullistuksista, muurahaistensa vallankumouksista, minun haastaessani hänelle ikuisesta elämästä, ikuisesta nuoruudesta.
— Jonka voi saavuttaa ainoastaan kauhistuttavan rikoksen hinnalla, ja kuitenkin…
— Sinä epäilet, sinä näyt epäilevän, onneton!
— En suinkaan, mestari; mutta koska te vihdoinkin luovutte lapsiuhrista, niin sanokaahan, mitä haluatte.
— Minä tarvitsen ensimäisen viattoman olennon, jonka voit saada käsiisi, miehen tai naisen, saman tekevä. Kuitenkin olisi nainen parempi; olen saanut sen selville tutkiessani sukupuolten keskinäisiä suhteita. Riennä siis hankkimaan se minulle, sillä minulla on enää vain kahdeksan päivää aikaa.
— Hyvä on, mestari, — sanoi Balsamo, — minä yritän, minä etsin.
Uusi salama, edellistä peloittavampi, leimahti vanhuksen silmistä.
— Sinä yrität, — sinä etsit, — huudahti hän, — vai siinä on vastauksesi! Sitä minä odotinkin, enkä tiedä, miksi sitä ihmettelen. Ja mistä asti, kurja toukka, luotu puhuu tuolla tavoin luojalleen? Haa, sinä näet minut voimatonna, näet minut maahan painuneena, kuulet minun rukoilevan ja olet kyllin hupsu luulemaan, että olen jätettynä sinun armoillesi! Totteletko vai etkö, Akharat? Älkööt silmäsi ilmaisko hämmennystä tai valhetta: sillä minä näen sydämeesi ja luen sen aivoitukset, minä tuomitsen sinut ja vainoon sinua.
— Mestari, — vastasi Balsamo, — olkaa varuillanne; vihastumisenne voi teitä vahingoittaa.
— Vastaa, vastaa!
— En voi sanoa mestarilleni muuta kuin mikä on totta; minä koetan hankkia teille, mitä haluatte, jos voin tehdä sen tarvitsematta meitä molempia vahingoittaa, kenties syöstä turmioon. Minä etsin henkilöä, joka myy teille tarvitsemanne olennon; mutta minä en ota rikosta päälleni. Siinä on kaikki, minkä voin teille sanoa.
Hyvin tunnontarkkaa, — vastasi Althotas katkerasti nauraen.
— Niin on asia, mestari, — sanoi Balsamo.
Althotas teki niin voimakkaan ponnistuksen, että hän tukemalla käsivarsiaan tuolinsa sivunojiin nousi aivan pystyyn.
— Totteletko vai etkö? — tivasi hän.
— Kyllä, mestari, jos sellaisen tapaan; jos en, niin en.
— Siis sinä saatat minut kuolemalle alttiiksi, kurja. Sinä säästät kolme pisaraa sellaisen likaisen ja mitättömän eläimen verta, jonka minä tarvitsen, syöstäksesi minunlaiseni täydellisen olennon iäisyyden pohjattomaan kuiluun. Kuule, Akharat, minä en pyydä sinulta enää mitään, — virkkoi vanhus hirvittävästi hymyillen. — Ei, minä en pyydä sinulta yhtään mitään; minä odotan. Mutta ellet minua tottele, toimitan asiani itse; jos sinä jätät minut, autan itse itseäni. Olet kuullut sanani, eikö totta? Mene nyt!
Vastaamatta mitään tähän uhkaukseen Balsamo järjesti vanhukselle kaiken, mitä hän tarvitsi, asetti hänen ulottuvilleen juomaveden ja ruuan, sanalla sanoen huolehti kaikesta niinkuin valpas palvelija olisi huolehtinut isäntänsä, harras poika isänsä mukavuudesta Sitten hän syventyen toisellaiseen ajatukseen kuin se, mikä Althotasta kiusasi, päästi laskuoven mennäkseen alas, eikä huomannut, miten vanhuksen pilkallinen katse seurasi häntä melkein yhtä kauaksi kuin hänen ajatuksensa ja sydämensä riensi.
Althotas hymyili yhä häijysti kuin paholainen, kun Balsamo jälleen seisoi Lorenzan edessä, joka vielä nukkui.
27.
Taistelu.
Täällä pysähtyi Balsamo, sydän tuskallisten mietteiden täyttämänä.
Sanomme tuskallisten, emmekä enää rajujen.
Kohtaus, joka hänellä oli ollut Althotaan kanssa, oli ehkä osoittamalla hänelle kaiken inhimillisen katoavaisuuden kokonaan karkoittanut hänen vihansa. Hän johti tässä mieleensä sen filosofin menettelytavan, joka itsekseen luki koko kreikkalaisen kirjaimiston ennenkuin kuunteli synkän jumaluusolennon ääntä, joka oli ollut Akhilleen neuvonantaja.
Seisottuaan hetkisen kylmänä ja mykkänä sohvan edessä, jolla Lorenza lepäsi, hän virkkoi itsekseen:
"Tässä olen murheellisena, mutta päättäväisenä ja selvään katsellen tilannetta. Lorenza vihaa minua, Lorenza on uhannut minut kavaltaa, on minut jo kavaltanutkin; salaisuuteni ei enää kuulu minulle, olen jättänyt sen tuon naisen käsiin, joka siroittelee sen taivaan tuulille. Minä muistutan kettua, joka pyydyksen teräsleuoista on pelastanut ainoastaan säärensä luunikamat, mutta jättänyt jälkeensä lihan ja nahan, joten metsästäjä huomenna voi sanoa: 'Kettu on tarttunut rautoihin, elävänä tai kuolleena tunnen sen jälleen.'
"Ja tähän äärettömään onnettomuuteeni, onnettomuuteen, jota Althotas ei voi käsittää ja jota siitä syystä en ole hänelle kertonutkaan, tähän onnettomuuteeni, joka särkee kaikki toiveeni onnesta tässä maassa ja siis myöskin tässä maailmassa, sillä maailman sieluna on Ranska, — tähän onnettomuuteeni on syynä tuo nukkuva olento, tuo kaunis kuvapatsas, joka niin hellästi hymyilee. Tätä synkkää enkeliä saan kiittää häpeästä ja häviöstä, kunnes hän vielä aiheuttaa minulle vankeuden, karkoituksen ja kuoleman.
"Siis", jatkoi hän kiihtyen, "pahan summa on kohonnut hyvän summaa suuremmaksi, ja Lorenza on minulle vahingollinen.
"Oi, käärme viehättävine renkainesi, jotka tukahduttavat; sinun kultainen kaulasi on täynnä myrkkyä! Nuku siis, sillä herättyäsi minun täytyy sinut tappaa!"
Ja kaameasti hymyillen Balsamo lähestyi verkalleen nuorta naista, jonka raukeat silmät kohosivat hänen puoleensa sitä mukaa kuin hän tuli lähemmäksi, niinkuin auringonkukkasten; ja kiertojen terät avautuvat nousevan päivän ensi säteistä.
"Oi", sanoi Balsamo, "minun täytyy kuitenkin iäksi sulkea; nuo silmät, jotka tällä hetkellä katselevat minua niin hellästi, nuo kauniit silmät, jotka välähtelevät vihan salamoista heti kun ne eivät enää uhu rakkautta".
Lorenza hymyili lempeästi, näyttäen kaksi riviä siroja, valkoisia, helmenhohtavia hampaita.
"Mutta surmatessani sen, joka minua vihaa", jatkoi Balsamo väännellen käsiään, "surmaan myöskin sen, joka minua rakastaa!"
Ja hänen sydämensä täytti syvä suru, johon omituisesti yhdistyi epämääräinen halu.
"Ei", mutisi hän, "ei; olen vannonut turhaan. Olen turhaan uhannut, minulla ei koskaan olisi rohkeutta häntä tappaa; ei, hän saapi elää, mutta hän elää enää milloinkaan heräämättä; hän elää sitä keinotekoista elämää, joka on hänen onnensa, kun sitävastoin todellinen elämä syöksee hänet epätoivoon. Jospa voisin tehdä hänet onnelliseksi! Mitäpä muusta väliä… hänellä pitää tästälähin oleman vain yksi olotila, se jonka minä hänelle luon, se jonka aikana hän minua rakastaa, se jossa hän tällä hetkellä elää."
Ja hän vastaanotti hellin katsein Lorenzan lemmekkään silmäyksen, samalla kun hän verkalleen laski kätensä hänen päänsä päälle.
Tällä hetkellä Lorenza, joka näkyi lukevan Balsamon ajatukset kuin avoimesta kirjasta, huokasi pitkään, nousi hiljaa ja tuli unen viehättävällä verkallisuudella kietomaan valkoiset, pehmeät käsivartensa Balsamon kaulaan, niin että hänen tuoksuva hengityksensä hipaisi kahden sormen leveyden päästä tämän huulia.
"Oi ei, ei!" huudahti Balsamo laskien kätensä polttavalle otsalleen ja häikäistyneille silmilleen. "Ei, tämä päihdyttävä elämä tekisi minut mielipuoleksi; minä en voisi aina vastustaa, ja tämän kiusaavan demoonin, tämän viettelevän sireenin tähden kunnia, voima ja kuolemattomuus pääsisivät käsistäni. Ei, ei, hän herää, minä tahdon niin, se on välttämätöntä."
Suunniltaan hurmaantuneena työnsi Balsamo kiivaasti takaisin Lorenzan, joka irroittui hänestä ja liehuvan hunnun lailla, kuin varjo, kuin kevyt lumihahtuva putosi sohvalle. Taitavinkaan keimailijatar ei olisi voinut valita hurmaavampaa asentoa rakastajansa silmille tarjotakseen.
Balsamolla oli vielä voimaa peräytyä jokunen askel; mutta Orfeuksen tavoin hän palasi, Orfeuksen tavoin hän oli hukassa!
"Jos hänet herätän", ajatteli hän, "kamppailu alkaa uudestaan; jos hänet herätän, hän surmaa itsensä tai surmaa minut tai pakoittaa minut hänet surmaamaan. Ylipääsemätön kuilu, kuilu!
"Niin, tämän naisen kohtalo on määrätty, olen lukevinani sentulikirjaimilla piirrettynä: kuolema, rakkaus!… — Lorenza,Lorenza, sinut on sallimus määrännyt rakastamaan ja kuolemaan!Lorenza, Lorenza, minun käsissäni on elämäsi ja rakkautesi!"
Vastauksen asemesta hurmaajatar nousi, astui suoraan Balsamon luo, lankesi hänen jalkojensa juureen ja katseli häntä unen ja intohimoisen kaipauksen sumentamilla silmillä; hän tarttui Balsamon käteen ja painoi sitä sydäntään vasten.
— Kuolema, — kuiskasi hän kostein ja hohtavin huulin, jotka muistuttivat juuri merestä nostettua korallia, — kuolema, mutta rakkaus!
Balsamo peräytyi kaksi askelta, pää taaksepäin kallellaan ja käsi silmillä.
Huohottaen seurasi Lorenza häntä polvillaan.
— Kuolema, — toisti hän lumoavalla äänellään, — mutta rakkaus, rakkaus, rakkaus!
Balsamo ei voinut kauemmin vastustaa; leimuava pilvi verhosi hänet.
— Oi, — virkkoi hän, — tämä on liikaa! Olen kamppaillut, niin kauan kuin inehmo voi kamppailla. Oletpa tulevaisuuden paholainen tai hyvä enkeli, sinun pitää olla tyytyväinen! Olen kyllin kauan uhrannut itsekkyydelle ja ylpeydelle kaikki sielussani kuohuvat jalot intohimot. Ei, ei, minulla ei ole oikeutta näin kapinoida ainoata inhimillistä tunnetta vastaan, joka sydämeni pohjalla itää. Minä rakastan tätä naista, minä rakastan häntä, ja tämä intohimoinen rakkaus on hänelle vaarallisempaa kuin hirvittävin viha. Tämä rakkaus tuottaa hänelle kuoleman: voi minua kurjaa, julmaa hupsua, joka en voi edes tinkiä haluistani! Mitä, kun valmistaudun astumaan Jumalan eteen, minä, pettäjä, väärä profeetta, kun korkeimman tuomarin edessä riisun vilpin ja teeskentelyn kaavun, minulle ei jää ainoatakaan jaloa tekoa mainittavakseni, ei ainoatakaan onnen hetkeä, jonka muisto lohduttaisi minua ikuisissa kärsimyksissä!
— Ah ei, ei, Lorenza, tiedän hyvin, että sinua rakastaessani menetän tulevaisuuteni; tiedän hyvin, että ilmestysenkelini nousee takaisin taivaisiin niin pian kuin nainen vaipuu käsivarsilleni. Mutta sinähän tahdot sitä, Lorenza, sinä tahdot sitä!
— Sinä hellästi rakastamani! — huokasi nuori nainen.
— Sinä valitset siis tämän elämän todellisen elämän asemesta?
— Minä anon sitä polvillani, minä pyydän, minä rukoilen; tämä elämä on rakkautta, autuaallista onnea.
— Ja onko se sinulle kylliksi, kun kerran olet tullut vaimokseni?Sillä minä rakastan sinua kiihkeästi, näethän.
— Oi, sen tiedän, luen sen sydämestäsi!
— Ja etkö koskaan syytä minua, et ihmisten etkä Jumalan edessä, että olen yllättänyt tahtosi, pettänyt sydämesi?
— En koskaan, en koskaan, en ihmisten enkä Jumalan edessä! Päinvastoin kiitän sinua aina siitä, että olet lahjoittanut minulle rakkauden, tämän maailman ainoan onnen, ainoan helmen, ainoan timantin.
— Etkö koskaan luule kaipaavasi siipiäsi, kyyhkys-rukka? Sillä tiedät, että tästälähin et enää koskaan leijaile loistavien avaruuksien kautta Jehovan luota etsimään minulle sitä valonsädettä, jolla hän muinoin seppelöi profeettainsa otsan. Kun tahdon tuntea tulevaisuuden, kun tahdon käskeä ihmisiä, ah, sinun äänesi ei minulle enää vastaa! Sinä olit minulle samalla kertaa rakastamani nainen ja auttava henki; tämän jälkeen minulla on niistä vain toinen, ja kuitenkin…
— Voi, sinä epäröit, sinä epäröit! — huudahti Lorenza Näen epäilyksen mustana pilkkuna sydämessäsi.
— Rakastatko minua aina, Lorenza?
— Aina, aina!
Balsamo laski kätensä otsalleen.
— Hyvä, olkoon niin! — virkkoi hän. "Sitäpaitsi…" Hän oli hetkisen mietteisiinsä vaipuneena.
"Sitäpaitsi, tarvitsenko ehdottomasti tätä naista?" tuumi hän. "Onko hän ainoa maailmassa? Ei, ei; sillä aikaa kun tämä tekee minut onnelliseksi, toinen yhä auttaa minua rikkauteen ja mahtiin. Andrée on yhtäläisesti valittu, yhtä kaukonäköinen kuin sinä. Andrée on nuori koskematon neitsyt, enkä minä rakasta Andréeta; mutta kuitenkin Andrée uneen vaivutettuna on minulle yhtä alistuvainen kuin sinä. Minulla on Andréessa valmis uhri sinua korvaamaan, ja minulle on Andrée samaa kuin halvat kokeilueläimet lääkärille; hän lentää yhtä kauaksi kuin sinä, ehkäpä kauemmaksi kuin sinä tuntemattomiin pimentoihin. Andrée, Andrée, minä otan sinut kuninkuuteni palvelijaksi! Sinä, Lorenza, tule sinä syliini; minä säilytän sinut rakastajattarenani, puolisonani. Andrée tekee minut mahtavaksi, Lorenzan kanssa olen onnellinen. Tästä hetkestä lähtien elämäni on täydellinen, ja paitsi kuolemattomuutta olen pannut täytäntöön Althotaan unelman, vain enää kuolemattomuutta vailla olen jumalien kaltainen!"
Ja nostaen Lorenzan ylös hän paljasti huohottavan povensa, jota vasten Lorenza painautui niin tiukasti kuin muratti kiertyy tammen runkoon.
28.
Rakkaus.
Uusi elämä oli alkanut Balsamolle, tälle toimeliaalle, levottomalle ja moninaiselle luonteelle näihin asti tuntematon elämä.
Kolmena viime kuluneena päivänä häntä ei enää ollut vaivannut vihastuminen, ei pelko, ei mustasukkaisuuden puuskat; näinä kolmena päivänä hän ei enää ollut kuullut puhuttavan politiikasta, ei salaliitoista eikä juonittelijoista. Lorenzan vierellä, jota hän ei ollut hetkeksikään jättänyt, hän oli unohtanut koko maailman. Tämä kummallinen, ääretön rakkaus, joka tavallaan leijaili ihmiskunnan yläpuolella, tämä päihdyttävä ja salaperäinen rakkaus, tämä aavemainen rakkaus — sillä hän ei voinut kätkeä itseltään, että hän yhdellä ainoalla sanalla voisi muuttaa hempeän lemmikkinsä leppymättömäksi viholliseksi, — tämä luonnon selittämättömän oikun tai tieteen avulla vihalta riuhtaistu rakkaus vaivutti Balsamon onnellisuuteen, joka samalla kertaa sekä huumasi että päihdytti.
Useammin kuin kerran näinä kolmena päivänä Balsamo herätessään rakkauden uinuttavasta horroksesta katseli alati hymyilevää, alati haltioitunutta rakastettuaan; sillä tästälähin hän hänelle luomassaan olotilassa antoi tämän hurmaantuneena levätä keinotekoisesta elämästään yhtä valheellisessa unessa. Ja kun Balsamo näki hänet tyynenä, lempeänä ja onnellisena ja kuuli hänen mainitsevan häntä mitä hellimmillä nimillä ja ääneen unelmoivan salaperäisestä hekumastaan, niin useammin kuin kerran hän kysyi itseltään, eikö Jumala ollut suuttunut tähän uuden ajan jättiläiseen, joka muinaisten titaanien tavoin oli koettanut ryöstää häneltä salaisuutensa; hän kysyi, eikö tämä ollut lähettänyt Lorenzalle ajatusta pettää hänet valheella, jotta voisi tuuditella hänen valppautensa uneen ja sitten paeta palatakseen ainoastaan kostavana raivottarena.
Näinä hetkinä Balsamo epäili tiedettään, jonka hän oli saanut muinaisaikojen taruperintönä, mutta josta hänellä oli ainoastaan esimerkkejä todistuksina.
Pian tämä lakkaamatta leimuava rakkaus ja hyväilyjen jano hänet kuitenkin rauhoitti.
"Jos Lorenza teeskentelisi", tuumi hän, "jos hänen tarkoituksenaan olisi minua paeta, hän etsisi tilaisuuksia lähettää minut pois, keksisi verukkeita jäädäkseen yksin; mutta kaukana siitä, hänen käsivartensa kietovatkin minut alati kuin avaamaton kahle, hänen polttava katseensa sanoo minulle aina: 'älä mene', hänen suloinen äänensä kuiskaa minulle yhäti: 'jää!'"
Silloin Balsamo sai takaisin uskon itseensä ja tieteeseensä.
Minkätähden olisikaan tuo lumottu salaisuus, jota hän sai kiittää kaikesta mahdistaan, niin äkkiä, ilman väliastetta muuttunut tyhjäksi tuulen viskattavaksi harhakuvaksi kuin himmentynyt muisto, kuin sammuneen tulen savu? Koskaan ei Lorenza hänen suhteensa ollut osoittautunut kirkassieluisemmaksi, tarkkanäköisemmäksi: kaikki hänen aivoissaan muodostuvat ajatukset, kaikki hänen sydäntään sykähdyttelevät vaikutelmat Lorenza tulkitsi samassa silmänräpäyksessä.
Vielä oli saatava selville, eikö tämä henkinen näkemys ollut pelkkää myötätuntoa; oli saatava selville, vieläkö nuo sielun silmät, jotka ennen tämän uuden Eevan lankeemusta olivat olleet niin selvänäköiset, voisivat tunkeutua pimeyden läpi ulkopuolella häntä ja tuota nuorta naista, ulkopuolella heidän rakkautensa piirtämää ja valollaan valelemaa kehää.
Balsamo ei rohjennut tehdä ratkaisevaa koetta; hän toivoi vain, ja toivo ympäröi hänen onnensa tähtiseppeleellä.
Joskus sanoi Lorenza hänelle vienon suruisesti:
— Akharat, sinä ajattelet erästä toista naista, pohjoismaalaista vaaleatukkaista, sinisilmäistä naista; Akharat, oi Akharat, se nainen käy ajatuksissasi aina minun rinnallani!
Silloin Balsamo katsahti hellästi Lorenzaan.
— Näetkö sen minussa? — kysyi hän.
— Kyllä, yhtä selvästi kuin jos katselisin kuvastimesta.
— Sitten tiedät myöskin, etten sitä naista rakkaudesta ajattele, — vastasi hänelle Balsamo; — lue, lue sydämestäni, rakas Lorenza!
— Et, — virkkoi tämä pudistaen päätänsä, — et, sen hyvin tiedän; mutta sinä ja'at ajatuksesi meidän kahden kesken niinkuin siihen aikaan, jolloin Lorenza Feliciani sinua kiusasi, tuo häijy Lorenza, joka nukkuu ja jota sinä et enää tahdo herättää.
— Ei, rakkaani, ei, — huudahti Balsamo; — minä ajattelen ainoastaan sinua, kumminkin sydämelläni. Katsohan, enkä onnemme jälkeen ole kaikkea unohtanut, kaikkea laiminlyönyt: opintoja, politiikkaa, tutkimuksia.
— Ja siinä teet väärin, — virkkoi Lorenza, — sillä niissä tutkimuksissa voin minä sinua auttaa.
— Miten?
— Niin, etkö sinä muinoin sulkeutunut tuntikausiksi työhuoneeseesi?
— Se on totta; mutta nyt luovun kaikista turhista yrityksistä; ne merkitsisivät vain yhtä monta elämältäni riistettyä tuntia; sillä silloinhan en sinua näkisi.
— Ja miksi en minä voisi seurata sinua työssäsi yhtä hyvin kuin rakkaudessasikin? Miksi en voisi tehdä sinua mahtavaksi niinkuin teen sinut onnelliseksi?
— Siksi että Lorenzani tosin on kaunis, mutta ei ole opiskellut. Jumala antaa kauneuden ja rakkauden, mutta ainoastaan opinnoilla voi hankkia tietoja.
— Sielu tietää kaiken.
— Sinä näet siis todellakin sielusi silmillä?
— Niin.
— Ja sanot voivasi opastaa minua viisasten kiven suurenmoisessa keksinnössä?
— Luulen niin.
— Tule siis.
Ja kietoen käsivartensa nuoren naisen vyötäisille Balsamo vei hänet työhuoneeseensa. Suunnaton uuni, jota kukaan ei ollut neljään päivään hoitanut, oli sammunut. Sulattimet olivat jäähtyneet hiillospannuissaan.
Lorenza katseli kaikkia näitä omituisia kojeita, häviävän alkemian viimeisiä välineitä, osoittamatta mitään kummastusta; hän näkyi tuntevan, mihin tarkoitukseen näitä työkaluja kutakin käytettiin.
— Sinä koetat tehdä kultaa? — virkkoi hän hymyillen.
— Niin.
— Kaikki nämä upokkaat sisältävät eri asteille kehitettyjä valmisteita?
— Jotka kaikki ovat pysähtyneet, kaikki joutuneet hukkaan; mutta siitä en ole pahoillani.
— Ja siinä olet oikeassa; sillä kullastasi ei koskaan tule muuta kuin värjättyä elohopeaa; voit ehkä antaa sille kiinteän muodon, mutta toiseksi muuttaa et sitä voi.
— Mutta voidaanhan kultaa tehdä?
— Ei voida.
— Ja kuitenkin transsylvanialainen Daniel möi Kosmos I:lle kahdestakymmenestätuhannesta dukaatista metallien muuttamisohjeen.
— Transsylvanian Daniel petti Kosmos l:n.
— Mutta ostihan saksilainen Payken, jonka Kaarlo II oli tuominnut kuolemaan, itselleen armahduksen muuttamalla lyijyharkon kultaharkoksi, josta lyötiin neljäkymmentä dukaattia, ja sen lisäksi riitti harkosta kultaa taitavan alkemistin kunniaksi valmistettuun muistorahaan.
— Taitava alkemisti oli taitava silmänkääntäjä. Hän pisti kultaharkon lyijyharkon tilalle, siinä kaikki. Varmin keinosi tehdä kultaa, Akharat, on sulattaa harkoiksi, niinkuin teet, rikkaudet, joita orjasi sinulle tuovat neljästä maanosasta.
Balsamo kävi miettiväiseksi.
— Siis, — sanoi hän, — metallien toisiksi muuttaminen on mahdotonta?
— Mahdotonta.
— Entä timantti sitten? — uteli Balsamo.
— Oh, timantin laita on aivan toinen! — vastasi Lorenza.
— Timantteja voi siis tehdä?
— Kyllä, sillä timantin tekemisessä ei ole tarvis muuttaa toista ainetta toiseksi; siinä tarvitsee vain yrittää tunnetun aineen muuntamista.
— Tunnetko siis sen alkuaineen, mistä timantti on kokoonpantu?
— Tietysti; timantti on puhdasta kiteytynyttä hiiltä.
Balsamo seisoi hämmästyneenä; häikäisevä, odottamaton, ihmeellinen valo välähti hänen silmiensä edessä; hän peitti ne käsillään, ikäänkuin tämä liekki olisi häntä sokaissut.
— Jumalani, — huudahti hän, — Jumalani, sinä teet minulle liian paljon! Minua uhannee joku vaara. Jumalani, mikä on se kallisarvoinen sormus, jonka voin heittää mereen sinun kateellisuuttasi lauhduttaakseni? Riittää, riittää täksi päiväksi, Lorenza, riittää!
— Enkö ole sinun? Käske, määrää!
— Niin, sinä olet minun; tule, tule.
Ja Balsamo vei Lorenzan ulos työhuoneesta, kulki taljoilla sisustetun suojan läpi ja kiinnittämättä huomiotaan päänsä päältä kuuluvaan rasahdukseen hän astui Lorenzan kanssa takaisin ristikkoikkunaiseen kammioon.
— Oletko siis tyytyväinen Lorenzaasi, suuresti rakastamani Balsamo?
— Ah! — huokasi tämä.
— Mitä sitten pelkäät? Sano, puhu. Balsamo pani kätensä ristiin ja katseli Lorenzaa kauhun ilmeellä, jota hänen sielunsa tunteita lukemaan kykenemätön katselija tuskin olisi kyennyt selittämään.
"Oi", mutisi hän, "ja minä kun olin kuolemaisillani epätoivosta ennenkuin voin ratkaista arvoituksen, miten saattaisin olla onnellinen ja mahtava samalla kertaa! Minä hupsu unohdin, että mahdollisen rajat aina ulottuvat kauemmaksi kuin tieteen kehityksen kulloinkin avaama näköpiiri, ja että useimpia tunnustettuja totuuksia alussa pidettiin pelkkinä houreina! Minä luulin kaiken tietäväni, enkä tiennyt mitään!"
Nuori nainen hymyili taivaallisesti.
— Lorenza, Lorenza, — jatkoi Balsamo, — on siis täyttynyt Luojan salaperäinen suunnitelma, joka antaa naisen syntyä miehen lihasta ja käskee, että heillä kahdella on oleva vain yksi sydän! Eeva on uudestisyntynyt minulle, Eeva, joka ei ajattele ilman minua ja jonka elämä riippuu kädessäni pitämästäni rihmasta. Se on liikaa, Jumalani, inhimilliselle olennolle, ja minä näännyn sinun armosi painosta.
Ja hän lankesi polvilleen ja syleili jumaloivalla hartaudella tätä ihanaa kaunotarta, joka hymyili hänelle niinkuin maan päällä ei hymyillä.
— Niin, — sanoi hän, — sinä et enää minua jätä; sinun pimeyden läpi tunkevan katseesi alla minä elän täydessä turvassa; sinä autat minua niissä vaivaloisissa tutkimuksissa, jotka, kuten sanoit, vain sinä voit täydentää ja jotka sana sinun suustasi tekee helpoiksi ja hedelmälliseksi. Kun en voi tehdä kultaa, koska kulta on yhtenäinen aine, alkuaine, niin sinä ilmoitat minulle, mihin luomakuntansa hiukkaseen Jumala on sen kätkenyt. Sinä sanot minulle, missä valtameren syvänteissä lepäävät vuosisatojen uponneet aarteet. Sinun silmilläsi näen helmen kehittyvän helmisimpukassa, näen ihmisen ajatuksen kasvavan hänen lihansa epäpuhtaiden kerrosten alla. Sinun korvillasi voin kuulla maata kaivavan matosen hiljaisen liikunnan ja itseäni lähestyvän viholliseni askeleet. Minä tulen suureksi kuin Jumala ja onnellisemmaksi kuin Jumala, Lorenzani; sillä Jumalalla ei taivaassa ole vertaistaan ja toveria; Jumala on kaikkivaltias, mutta hän on yksinään korkeassa majesteetissaan eikä ja'a kenenkään toisen yhtä jumalaisen olennon kanssa sitä kaikkivaltaa, joka tekee Hänestä jumalan.
Ja Lorenza hymyili yhä ja hymyillessään hän vastasi Balsamon sanoihin tulisilla hyväilyillä.
— Ja kuitenkin, — kuiskasi hän ikäänkuin olisi nähnyt rakastajansa päälaella jokaisen ajatuksen, mikä sai noiden levottomien aivojen solut liikkeeseen, — ja kuitenkin sinä vielä epäilet, Akharat. Sanoit epäileväsi, voinko siirtyä rakkautemme rajapiirin ulkopuolelle; sinä epäilet kaukonäköisyyttäni; mutta sinä lohduttaudut ajatuksella, että ellen minä näe, niin hän näkee.
— Kuka hän?
— Se vaaleaverinen nainen. Tahdotko, että sanon sinulle hänen nimensä?
— Sano.
— Odotas… Andrée.
— Oikein. Niin, sinä luet ajatukseni; mutta vielä yksi pelko minua kiusaa. Voitko aina nähdä avaruuden läpi, vaikka avaruuden katkaisisivat aineelliset esteet?
— Koeta.
— Anna minulle kätesi, Lorenza. Nuori nainen tarttui intohimoisestiBalsamon käteen.
— Voitko seurata minua?
— Kaikkialle.
— Tule. Ja Balsamo lähti ajatuksissaan Saint-Clauden kadun varrelta ja kuljetti Lorenzan ajatukset mukanaan.
— Missä nyt olemme? — kysyi hän Lorenzalta.
— Olemme eräällä vuorella, — vastasi nuori nainen.
— Niin olemme, — myönsi Balsamo säpsähtäen ilosta; mitä näet?
— Edessäni, vasemmallani vai oikeallani?
— Edessäsi.
— Näen avaran laakson, jonka toisella puolella on metsää, toisella kaupunki, ja virran, joka eroittaa ne ja häipyy näköpiirin taakse juosten suuren linnan muurien vieritse.
— Aivan niin, Lorenza. Tämä metsä on Vésinet'n metsä, kaupunki on Saint-Germain, linna on Luciennes. Astukaamme rakennukseen, joka on takanamme.
— Astukaamme.
— Mitä näet?
— Ensiksikin eteisessä pienen kummallisesti puetun neekerin syömässä hedelmäkonvehteja.
— Hän on Zamore. Menkäämme eteenpäin.
— Komeasti sisustettu sali, jossa ei ole ketään. Ovien päällystät ovat koristetut jumalattarien ja lemmenjumalien kuvilla.
— Eikö salissa ole ketään?
— Ei ketään. — Menkäämme yhä edelleen.
— Nyt olemme herttaisessa budoaarissa, joka on verhottu luonnonvärisillä kukilla kirjaillulla sinisellä satiinilla.
— Onko sekin tyhjä?
— Ei, nainen istuu sohvalla.
— Kuka se nainen on?
— Odotas.
— Etkö luule häntä ennen nähneesi?
— Kyllä, täällä; hän on kreivitär Dubarry.
— Oikein, Lorenza, oikein; sinä saatat minut melkein hulluksi. Mitä nainen tekee?
— Hän ajattelee sinua, Balsamo.
— Minuako?
— Niin.
— Voit siis lukea hänen ajatuksensa?
— Kyllä, sillä minä toistan, hän ajattelee sinua.
— Mistä syystä?
— Sinä olet antanut hänelle lupauksen.
— Niin; minkälaisen?
— Olet luvannut hänelle sitä kauneusvettä, jota Venus kostaakseenSapfolle oli antanut hänen rakastajalleen Phaonille.
— Oikein, aivan oikein. Ja mitä hän ajatellessaan tekee?
— Hän tekee päätöksen.
— Minkä?
— Maltas; hän ojentaa kätensä soittokelloon; hänen kutsustaan astuu huoneeseen toinen nuori nainen.
— Tummako vai vaalea?
— Tumma.
— Isoko vai pieni?
— Pieni.
— Se on hänen kälynsä. Kuuntele, mitä hän aikoo sanoa.
— Hän käskee valjastaa vaununsa.
— Mihin hän aikoo?
— Hän aikoo tulla tänne.
— Oletko siitä varma? — Olen, hän antaa senmukaisen käskyn. Kas, häntä totellaan, näen hevoset ja vaunut. Kahdessa tunnissa hän on täällä.
Balsamo vaipui polvilleen.
— Oh, — huudahti hän, — jos tuo nainen todellakin kahdessa tunnissa on täällä, niin minulla ei enää ole mitään muuta sinulta pyydettävää, Jumalani, kuin että et katsele karsaasti onneani.
— Ystävä-rukka, — virkkoi Lorenza, — pelkäsitkö siis?
— Pelkäsin, pelkäsin.
— Ja mitä saatoit peljätä? Rakkaus, joka tekee aineellisen olemassaolon täydelliseksi, laajentaa myöskin henkisen. Niinkuin kaikki jalot intohimot rakkaus lähentää Jumalaan, ja Jumalasta säteilee kaikki valo.
— Lorenza, Lorenza, sinä teet minut ilosta hulluksi!
Ja Balsamo antoi päänsä vaipua nuoren naisen polville. Hän odotti uutta todistusta ollakseen täysin onnellinen. Tämä todistus oli rouva Dubarryn tulo.
Nämä kaksi odotuksen tuntia olivat lyhyet; ajan mittasuhteet olivat kokonaan kadonneet Balsamolta. Äkkiä nuori nainen säpsähti; hän piti Balsamoa kädestä.
— Sinä epäilet vielä, — sanoi hän, — ja tahtoisit tietää, missä kreivitär tällä hetkellä on?
— Niin, — myönsi Balsamo, — se on totta.
— Kah, hän ajaa bulevardia pitkin niin nopeaan kuin hevoset jaksavat juosta, tulee yhä lähemmäksi, kääntyy Saint-Clauden kadulle, pysähdyttää portille, kolkuttaa.
Kammio, missä he molemmat olivat, sijaitsi niin etäällä ja muiden suojien saartamana, että vaskivasaran ääni ei kuulunut ovelle asti. Mutta toiselle polvelleen kohonnut Balsamo kuunteli silti tarkkaavaisena. Kaksi kellonhelähdystä Fritziltä sai hänet hypähtämään; kuten muistamme, merkitsi kaksi soittoa tärkeää vierailua.
— Oi, — huudahti hän, — se on siis totta!
— Mene asiasta varmentumaan, Balsamo; mutta tule pian takaisin.
Balsamo riensi takkaa kohti.
— Salli minun saattaa itsesi portaitten ovelle asti, — pyysiLorenza.
— Tule.
Molemmat astuivat jälleen takahuoneeseen.
— Etkö lähde täältä? — kysyi Balsamo.
— En, sillä minä odotan sinua. Oh, ole huoletta; Lorenza, joka sinua rakastaa, ei ole se Lorenza, jota sinä pelkäät, senhän hyvin tiedät. Sitäpaitsi…
Hän katkaisi lauseensa hymyillen.
— Mitä? — kysyi Balsamo
— Etkö näe sieluuni kuten minä näen omaasi?
— En, ikävä kyllä!
— Sitäpaitsi voit käskeä minut nukkumaan siihen asti kun palaat. Käske minua pysymään liikkumatta tällä sohvalla, niin minä nukun ja pysyn liikkumatta.
— Olkoon niin, nuku ja odota minua, rakkahin Lorenza.
Taistellen jo unta vastaan Lorenza painoi vielä viime suudelmaksi huulensa Balsamon huulille ja horjui sitten sohvan luo, jolle hän kaatui puolittain makaavaan asentoon, kuiskaten:
— Näemme toisemme pian jälleen, Balsamoni, pian, eikö totta?
Balsamo viittasi hänelle kädellään; Lorenza nukkui jo.
Hän oli niin kaunis, niin puhdas siinä levätessään pitkät hapsensa hajalla, suu raollaan, kuumeen puna poskilla ja silmät raukeina, mutta muistutti niin vähän tavallisesta naisesta, että Balsamo palatessaan hänen luoksensa tarttui hänen käteensä, suuteli hänen käsivarsiaan ja kaulaansa, vaan ei rohjennut suudella hänen huuliaan.
Kuului jälleen kaksi soittoa; joko oli nainen käynyt levottomaksi taiFritz pelkäsi, että hänen herransa ei ollut edellisiä huomannut.
Balsamo riensi ovelle. Sulkiessaan sen jälkeensä hän luuli kuulevansa toisen rasahduksen, samallaisen kuin aikaisemmin; Hän avasi jälleen oven, katsahti ympärilleen eikä nähnyt mitään. Ei mitään muuta kuin Lorenzan, joka lepäsi huohottaen rakkautensa painon alla.
Balsamo sulki oven toistamiseen ja kiirehti saliin, tuntematta levottomuutta, pelkoa tai pahoja aavistuksia ja paratiisi sydämessään.
Hän erehtyi. Ei se ollut vain rakkautta, joka kuohutti Lorenzan rintaa ja teki hänen hengityksensä läähättäväksi. Nuorta naista vaivasi jonkinlainen unelma, ja se näkyi olevan sukua sen horrostilan kanssa, johon hänet oli vaivutettu, horrostilan, joka hyvin muistutti kuolemaa.