Lorenza uneksui, ja kaameiden unien hirvittävässä kuvastimessa oli hän kaikki yllättävän pimeyden keskellä näkevinään tammikattoon muodostuvan pyöreän aukon ja jotakin ison ruusukkeen tapaista irroittuvan siitä ja laskeutuvan alas tasaisesti, verkalleen ja varovaisesti, kolkon vingahtelun seuraamana. Hänestä tuntui, että ilma alkoi häneltä vähitellen puuttua, ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan tuon liikkuvan ympyrän puristuksesta.
Vihdoin hän luuli näkevänsä tällä laskuoven tapaisella laitteella liikkuvan jotakin muodotonta niinkuin rujo Caliban Shakespearen Myrskyssä, ihmiskasvoilla varustetun hirviön — vanhuksen, — josta ainoastaan silmät ja käsivarret näkyivät elävän ja joka katseli häntä noilla kauhistavilla silmillään ja ojensi häntä kohti luisevat käsivartensa.
Ja hän, lapsi-parka, väänteli itseään turhaan, voimatta paeta, voimatta ollenkaan aavistaa uhkaavaa vaaraa, tuntematta mitään paitsi kahden elävän rautakoukun puristuksen, kun niiden kärjet tarttuivat hänen valkoiseen hameeseensa, nostivat hänet sohvaltaan ja siirsivät laskuoven päälle, joka kohosi verkalleen, verkalleen kattoa kohti raudan vihloen kirskuessa rautaa vasten ja kammottavan, kihisevän naurun kuuluessa tuon ihmiskasvoisen hirviön inhoittavasta suusta. Ja sysäyksittä, tuskaa tuntematta hän nousi tuon hirviön kuljettamana ylös korkeuteen.
29.
Lemmenjuoma.
Niinkuin Lorenza oli ennustanut, henkilö, joka juuri oli kolkuttanut ovelle, oli kreivitär Dubarry.
Kaunis keimailijatar oli osoitettu saliin. Täällä hän odotteli Balsamoa selaillen omituista Mainzissa painettua kuoleman olemusta käsittelevää kirjaa, jonka ihmeellisellä taidolla piirretyt kuvat esittivät tuonen väijymässä ihmiselämän kaikkia puuhia, vuottamassa tanssisalin ovella miestä, tämän juuri puristettua rakastajattarensa kättä, vetämässä kylpijää veden syvyyksiin tai piilemässä eräretkelle lähtevän metsästäjän pyssyssä.
Rouva Dubarry oli ehtinyt kuvaan, joka esitti kauniin naisen kuvastimen edessä maalaamassa itseään, kun Balsamo työnsi oven auki ja tuli häntä tervehtimään onnen hymy kasvoille levinneenä.
— Suokaa anteeksi, madame, että olen antanut teidän odottaa, mutta minä olin laskenut matkan väärin tai tunsin huonosti hevostenne nopeuden. Luulin teidän vielä olevan Ludvig XV:n torilla.
— Miten niin? — kysyi kreivitär, — te siis tiesitte, että minä olin tulossa?
— Tiesin, madame; on noin kaksi tuntia siitä, kun näin teidät sinisellä satiinilla verhotussa budoaarissanne, antaessanne käskyn valjastaa hevoset vaunujen eteen.
— Ja sanotte olleeni sinisellä satiinilla verhoillussa budoaarissani?
— Jonka satiiniverhoihin on kudottu luonnonvärisiä kukkasia. Niin, kreivitär, lepäämässä sohvalla. Hyvin onnellinen ajatus juolahti silloin päähänne. Te sanoitte itsellenne: "menkäämme kreivi Fenixin luo!" Sitten te soititte.
— Ja kuka saapui?
— Kälynne, kreivitär. Eikö niin? Te pyysitte häntä toimittamaan käskynne, joka heti pantiin täytäntöön.
— Todellakin, kreivi, te olette velho! Niinkö te kurkistelette budoaariini joka hetki vuorokaudesta? Siitä olisi minulle toki ennakolta ilmoitettava, käsitättehän!
— Oh, rauhoittukaa, kreivitär, minä katselen vain avoimista ovista.
— Ja katsellessanne avoimista ovista te näitte, mitä teistä ajattelin?
— Tietysti; vieläpä teitte sen hyvässä aikomuksessa.
— Olettekin oikeassa, rakas kreivi; minulla on teidän suhteenne mitä parhaimmat aikomukset. Mutta myöntäkää, että ansaitsette enemmän kuin pelkkiä hyviä aikomuksia, te joka olette niin hyvä, niin hyödyllinen, te joka kaikesta päättäen olette määrätty elämässäni näyttelemään holhoojan osaa, se on vaikeinta osaa, minkä tunnen.
— Tosiaan, madame, te teette minut hyvin onnelliseksi! alenko siis voinut olla teille joksikin hyödyksi?
— Mitä!… Te olette tietäjä, ettekä sentään arvaa?
Neiti de Taverney
— Suokaa minulle toki se ansio, että olen kaino.
— Olkoon niin, paras kreivini. Minä tahdon siis ensiksi puhua teille siitä, mitä olen puolestanne tehnyt.
— En sitä salli, madame; puhukaamme päinvastoin teistä, pyydän.
— No niin, rakas kreivi, antakaa minulle aluksi se kivi, joka tekee näkymättömäksi; sillä matkani nopeudesta huolimatta luulen tunteneeni tiellä erään Richelieun harmaapukuisista palvelijoista.
— Ja se harmaa palvelija, madame…?
— Seurasi juoksijan kanssa vaunujani.
— Mitä ajattelette siitä asiasta ja missä tarkoituksessa olisi herttua antanut teitä seurata?
— Tarkoituksessa tehdä minulle jonkun hänen tapaisensa häijyn kepposen. Olkaa miten vaatimaton tahansa, hra kreivi de Fenix, mutta uskokaa, että Jumala on suonut teille kylliksi mieskohtaisia avuja voidaksenne tehdä kuninkaankin mustasukkaiseksi… käynneistäni teidän luonanne tai teidän käynneistä minun luonani.
— Richelieun herttua, madame, — vastasi Balsamo, — ei voi millään muotoa olla teille vaarallinen.
— Mutta hän oli sitä kuitenkin, paras kreivi, hän oli ennen tuota tapahtumaa.
Balsamo käsitti, että tässä oli salaisuus, jota Lorenza ei vielä ollut hänelle ilmaissut. Hän ei siis uskaltautunut tuntemattomalle maaperälle, vaan tyytyi vastaamaan ainoastaan hymyllä.
— Hän oli sitä, — toisti kreivitär, — ja minä olin joutumaisillani mitä nerokkaimman juonen uhriksi, ja siinä oli teilläkin jotakin osaa, kreivi.
— Minulla! Juonessako teitä vastaan? Ei koskaan, madame!
— Ettekö te antanut hra de Richelieulle lemmenjuomaa?
— Mitä lemmenjuomaa?
— Lemmenjuomaa, joka herättää palavan, intohimoisen rakkauden.
— En, madame; niitä lemmenjuomia hra de Richelieu valmistelee itse, sillä hän on jo kauan tuntenut ohjeen. Minä annoin hänelle ainoastaan unijuoman.
— Todellako?
— Kautta kunniani.
— Ja minä päivänä, odottakaahan, minä päivänä herra herttua tuli teiltä tuota unijuomaa pyytämään? Koettakaa muistaa tarkoin päivä, monsieur, se on tärkeätä.
— Viime lauantaina, kreivitär. San päivän edellisenä, jona minulla oli kunnia lähettää teille Fritzillä se pieni kirjelappu, pyytääkseni teitä tulemaan minua tapaamaan hra de Sartines'n taloon.
— Sen päivän edellisenä, — huudahti kreivitär, — jolloin kuninkaan nähtiin menevän Taverneyn tyttösen luo? Ah, kaikki selviää minulle nyt!
— No, jos kaikki on teille selvää, niin huomannette, että minulla ei ole asiassa enempää osaa kuin että annoin sen unijuoman.
— Niin, unijuomapa meidät pelasti.
Tällä kertaa Balsamo vuorostaan odotti selitystä; hän ei tiennyt mitään.
— Minua ilahduttaa, madame, — vastasi hän, — että voin olla teille joksikin hyödyksi, vieläpä aikomattanikin.
— Oi, te olette minulle aina erinomaisen hyödyllinen. Mutta voitte tehdä hyväkseni vielä enemmän kuin mitä tähän asti olette tehnyt. Voi, herra tohtori, olen ollut hyvin sairas, valtiollisesti puhuen, enkä vielä tälläkään hetkellä oikein usko parantumiseeni.
— Madame, — vastasi Balsamo, — tohtori… koskapa suvaitsette minua siksi nimittää, haluaa aina tietää lääkitsemänsä taudin yksityiskohdat. Olkaa siis hyvä ja kuvailkaa seikkaperäisesti kaikki, mitä olette kokenut, koettaen olla unohtamatta mitään oiretta.
— Mikään ei ole helpompaa, paras lääkäri, tai paras taikuri, miten tahdotte. Sen päivän edellisenä iltana, jolloin tuota unijuomaa käytettiin, oli hänen majesteettinsa kieltäytynyt seuraamasta minua Luciennesiin. Väsymyksen verukkeella hän jäi Trianoniin, se kuninkaallinen valehtelija, ja jäi sinne syödäkseen illallista Richelieun herttuan ja Taverneyn paroonin kanssa, kuten myöhemmin kuulin.
— Ahaa!
— Te ymmärrätte nyt vuorostanne. Tuon ilta-aterian aikana lemmenjuoma kaadettiin hänen majesteettinsa lasiin. Hän oli jo ennemmin osoittanut neiti Andréelle huomaavaisuutta, ja tiedettiin, että hän huomenis ei näkisi minua. Juoma oli siis tarkoitettu vaikuttamaan hänen tunteisiinsa tuohon tyttöön nähden.
— No?
— Juoma vaikutti, siinä kaikki.
— Mitä sitten tapahtui?
— Sitäpä on vaikea varmaan tietää. Luotettavat henkilöt olivat nähneet hänen majesteettinsa menevän sivurakennukseen eli neiti Andréen huoneeseen.
— Tiedän missä hän asuu; entä sitten?
— Sitten; varjelkoon, kuinka teillä on kiire, kreivi! Ei ole vaaratonta seurata kuningasta, joka tahtoo lymyillä.
— Mutta sanokaahan jo!
— Kah, kaikki, mitä tiedän kertoa, on, että hänen majesteettinsa eräänä kauheana myrsky-yönä palasi Trianoniin, kalpeana, vapisevana ja melkein kuumeessa hourien.
— Ja luuletteko, — kysyi Balsamo hymyillen, — että se ei ollut pelkkä ukonilma, joka oli kuninkaan säikähdyttänyt?
— Ei, sillä kamaripalvelija kuuli hänen huudahtelevan useampaan kertaan: "Kuollut, kuollut, kuollut!"
— Oh, — äännähti Balsamo.
— Sen oli unijuoma vaikuttanut, — jatkoi rouva Dubarry. — Mikään ei peloita kuningasta niinkuin kuolleet ja kuolleiden jälkeen valekuolleet. Hän tapasi neiti de Taverneyn omituiseen horrokseen vaipuneena ja luuli kai, että hän oli kuollut.
— Niin, niin, kuollut tosiaan, — sanoi Balsamo, joka muisti rientäneensä pois Andréeta herättämättä, — kuollut eli ainakin kaikista merkeistä päättäen kuollut. Aivan, aivan! Sitten, madame, sitten?
— Kukaan ei siis tiedä, mitä sinä yönä tai oikeammin yön alussa tapahtui. Mutta kotiin palattuaan sai kuningas ankaran kuumeen ja hermokohtauksia, jotka taukosivat vasta seuraavana päivänä, kun madame la dauphinen päähän juolahti ajatus avata ikkunaverhot kuninkaan huoneessa ja päästää hänen majesteettinsa luo ihanan, hymyileviä kasvoja valaisevan auringon. Silloin kaikki yön synnyttämät oudot haaveet haihtuivat. Kello kahdeltatoista kuningas voi jo paremmin, nautti kupillisen lihalientä, söi peltopyyn kyljen ja illalla…
— Ja illalla? — toisti Balsamo.
— Niin, illalla, — sanoi kreivitär Dubarry, — hänen majesteettinsa, joka eilisen peljästyksensä jälkeen arvattavasti ei enää halunnut viipyä Trianonissa, tuli Luciennesiin minua tervehtimään, ja siellä, paras kreivi, minä huomasin, että hra de Richelieu totisesti on melkein yhtä suuri loihtija kuin te.
Kreivittären voitonriemuinen katse ja hänen viehkeä ja keimaileva kädenliikkeensä täydensivät hänen ajatuksensa ja saivat Balsamon aivan vakuutetuksi vallasta, joka suosikilla vielä oli kuninkaaseen.
— Siis, — virkkoi hän, — olette minuun tyytyväinen, kreivitär?
— Ihan hurmaantunut, sen vakuutan, kreivi; sillä mainitessanne minulle luomistanne mahdottomuuksista te puhuitte täyttä totta.
Ja kiitollisuutensa osoitukseksi hän ojensi Balsamolle perin valkean, pehmeän ja tuoksuvan kätensä, joka tosin ei ollut yhtä nuorekas kuin Lorenzan, mutta jonka lämpö myöskin oli kaunopuheista.
— Ja nyt puhumme teistä, kreivi, — sanoi hän. Balsamo kumarsi, valmistautuen kuuntelemaan.
— Jos te pelastitte minut suuresta vaarasta, — jatkoi rouva Dubarry, — luulen vuorostani auttaneeni teidät vaarasta, joka ei ollut pienempi.
— Minut! — sanoi Balsamo salaten liikutuksensa. — Sitä et tosiaan ole tarvis ollakseni teille kiitollinen. Olkaahan sentään hyvä ja kertokaa…
— Se lipas, nähkääs…
— Niin, kreivitär?
— Sisälsi todella salakirjoituksia, jotka hra de Sartines oli antanut kaikkien sihteeriensä tulkita. Kaikki olivat allekirjoittaneet omin päinsä tekemänsä tulkinnat, ja ne antoivat kaikki saman tuloksen. Siis hra de Sartines saapui tänä aamuna Versaillesiin minun siellä ollessani ja toi mukanaan kaikki tulkinnat ja valtiollisten salakirjoitusten sanakirjan.
— Vai niin, ja mitä kuningas sanoi?
— Kuningas näytti ensin hämmästyneeltä, sitten peljästyneeltä. Hänen majesteettinsa saadaan helposti tarkkaavaiseksi, kun hänelle puhutaan vaarasta. Damiensin veitsenpistosta asti on olemassa sana, jolla kaikki voivat vaikuttaa Ludvig XV:teen, ja se sana on: "Olkaa varuillanne!"
— Hra de Sartines syytti siis minua salaliitosta?
— Aluksi hra de Sartines koetti saada minut poistumaan; mutta minä asetuin vastarintaan selittäen, että kun kukaan ei ollut kuninkaalle hartaammin uskollinen kuin minä, niin kellään ei ollut oikeutta ajaa minua pois hänelle vaarasta puhuttaessa. Hra de Sartines oli itsepäinen, mutta minä olin myös, ja katsahtaen minuun ilmeellä, jonka niin hyvin tunnen, kuningas sanoi:
"Antakaa hänen olla, Sartines, en voi häneltä tänään mitään kieltää."
— Käsitätte nyt, kreivi, että hra de Sartines, muistaen meidän merkitsevän hyvästijättömme, pelkäsi pahoittavansa minua, jos minun läsnäollessani ryhtyisi teitä syyttämään, ja senvuoksi hän alkoi puhua Preussin kuninkaan pahansuopaisuudesta Ranskaa kohtaan ja ihmisten taipuvaisuudesta käyttämään apunaan yliluonnollisia asioita kapinanhankkeittensa helpottamiseksi. Sanalla sanoen hän syytti suurta joukkoa henkilöitä, salamerkit kädessä aina todistaen, että nuo henkilöt olivat rikollisia.
— Mistä hän heitä syytti?
— Mistäkö?… Kreivi, sopiiko minun paljastaa valtiosalaisuus?
— Joka on meidänkin salaisuutemme, madame. Oh, siinä ette pane mitään alttiiksi! Oma etunihan vaatii, että en siitä juoruile.
— Niin, kreivi, tiedän sen varsin hyvin. Hra de Sartines tahtoi siis todistaa, että lukuisa, voimakas lahko, jonka muodostivat rohkeat, taitavat ja päättäväiset jäsenet, hiljaisuudessa kaivoi hänen kuninkaalliselle majesteetilleen tulevan kunnioituksen perustuksia, levittämällä hallitsijasta eräitä huhuja.
— Mitä huhuja?
— Muun muassa, että hänen majesteettiaan syytettiin kansansa nälkään näännyttämisestä.
— Ja mitä kuningas siihen vastasi?
— Niinkuin kuningas aina vastaa, leikinlaskulla. Balsamo hengähti.
— Ja miten tuo hänen pilapuheensa kuului? — kysyi hän. — "Koska minua syytetään kansani nälistyttämisestä", sanoi Ludvig XV, "voi tähän syytökseen vastata vain yhdellä tavalla: ruokkikaamme sitä".
"Millä tavalla, sire?" kysyi hra de Sartines.
"Otan huolehtiakseni kaikkien niiden ravitsemisen, jotka tätä huhua levittävät, ja lisäksi tarjoan heille asunnon Bastiljin linnassani."
Balsamo tunsi lievän väristyksen ruumiissaan, mutta hän hymyili edelleen:
— Sitten? — sanoi hän.
— Sitten kuningas hymyili minulle, nähtävästi kysyäkseen neuvoani.
— "Sire", lausuin hänelle silloin, "minua ei koskaan saada uskomaan, että noiden hra de Sartines'n esittämien pienien mustien koukeroiden tarkoituksena olisi väittää kuningasta kelvottomaksi".
— Tässä poliisiministeri huudahti ärtyneesti.
"Enempää kuin ne todistavat sitäkään", lisäsin, "että teidän kirjurinne osaavat niitä tulkita".
— Ja mitä sanoi kuningas, kreivitär? — kysyi Balsamo.
— Sanoi, että saatoin olla oikeassa, mutta että hra de Sartines ei ollut väärässä.
— No sitten?
— Sitten sinetöitiin useitakin vangitsemismääräyksiä, joiden joukkoon selvästi huomasin hra de Sartines'n yrittävän pujahduttaa yhden teitäkin varten. Mutta minä en taipunut, vaan pidätin hänet yhdellä ainoalla sanalla.
"Monsieur", lausuin hänelle aivan ääneeni kuninkaan kuullen, "vangitkaa koko Pariisi, jos niin hyväksi näette, se kuuluu virkaanne; mutta älköön rohjettako koskea ainoaankaan ystävistäni… taikka!…"
"Ai, ai, hän suuttuu!" sanoi kuningas. "Pitäkää varanne, Sartines!"
"Mutta, sire, valtakunnan etu…"
"Hoh, te ette ole mikään Sully", kivahdin minä hehkuen suuttumuksesta, "enkä minä ole mikään Gabrielle".
"Madame, tahdotaan murhata kuningas niinkuin murhattiin Henrik IV."
— Tällä kertaa kuningas kalpeni, vavahti ja kosketti kädellä otsaansa. Luulin menettäneeni pelin.
"Sire", sanoin, "antakaa tuon herran jatkaa; sillä hänen kirjurinsa ovat epäilemättä noista merkeistä lukeneet, että minäkin kapinoin teitä vastaan".
— Ja minä lähdin ulos. Mutta, kah, se oli päivää jälkeen lemmenjuoman, paras kreivi. Kuningas halusi mieluummin minun seuraani kuin hra de Sartines'n ja juoksi perästäni.
"Herran tähden, kreivitär, älkäähän suuttuko", sanoi hän.
"Ajakaa sitten tiehensä tuo ilkimys, sire; hän haiskahtaa vankilalta."
"Kas niin, lähtekää nyt", virkkoi kuningas kohauttaen olkapäitään.
"Ja minä kiellän teitä vast'edes en ainoastaan saapumasta luokseni, vaan vieläpä minua tervehtimästäkin", lisäsin minä.
— Nyt joutui virkamiehemme aivan ymmälle; hän astui luokseni ja suuteli nöyrästi kättäni.
"No, olkoon sitten", sanoi hän, "älkäämme siitä enää puhuko, kaunis kreivitär; mutta valtakunnan te syöksette turmioon. Teidän suojattinne, koska sitä nyt kaikin mokomin vaaditte, jää minun apulaisiltani rauhaan."
Balsamo näkyi vaipuneen syvään mietiskelyyn.
— No, — virkkoi kreivitär, — ettehän te edes kiitä minua, kun olen säästänyt teidät tekemästä tuttavuutta Bastiljin kanssa. Ehkä olisittekin sinne joutunut syyttömästi, mutta yhtä ikävää olisi siellä silti ollut.
Balsamo ei vastannut mitään; hän vain veti taskustaan pienen, veripunaista nestettä sisältävän pullon.
— Kas niin, madame, — sanoi hän, — tästä minulle lahjoittamastanne vapaudesta annan teille kaksikymmentä vuotta nuoruutta lisää.
Kreivitär pisti pullon poveensa ja lähti iloisena ja voitonriemuisena.
Balsamo jäi miettiväiseksi.
"Ilman naisen keimailuhalua", tuumi hän, "he olisivat ehkä pelastuneet, mutta tämän hoviliehakoitsijan pikku jalka potkaisee heidät kuilun pohjaan. Varmasti on Jumala kanssamme!"
30.
Veri.
Talon portti ei vielä ollut sulkeutunut rouva Dubarryn jälkeen, kunBalsamo riensi salaportaita ylös taljahuoneeseen.
Keskustelu kreivittären kanssa oli kestänyt kauan, ja hänen kiireellään oli kaksi syytä.
Ensimäinen oli halu jälleen nähdä Lorenza; toisena syynä oli pelko, että nuori nainen väsyisi, kuten hänelle joskus sattui magneettisen unen vaihtuessa haltioitumiseksi; sillä uudessa elämässä, johon hän hänet äsken oli vihkinyt, ei ollut tilaa ikävystymiselle.
Mutta haltioitumista seurasi melkein aina hermokohtauksia, jotka näännyttivät Lorenzaa, ellei virvoittavan sähköisen virran väliintulo luonut uudestaan tarpeellista tasapainoa elimistön eri toimintain keskinäiselle suhteelle.
Suljettuaan oven Balsamo siis loi nopean silmäyksen sohvaan, jolle oli Lorenzan jättänyt. Tämä ei enää ollut siinä. Ainoastaan hieno kultakukilla kirjailtu kashmirisaali, joka vyöhuivin tavoin oli verhonnut hänen vartaloaan, näkyi pieluksilla todistamassa hänen oleskeluaan huoneessa, hänen lepäämistään tällä sohvalla.
Balsamo jäi liikkumattomana tuijottamaan tyhjään sijaan. Ehkä Lorenzaa oli häirinnyt omituinen haju, joka hänen huoneesta poistuttuaan näkyi siellä levinneen. Ehkä hän oli konemaisella liikkeellä omaksunut jotakin todellisen elämän tavoista ja vaistomaisesti muuttanut paikkaa.
Balsamon ensimäinen ajatus oli, että Lorenza oli mennyt takaisin työpajaan, johon hän hetkistä aikaisemmin oli häntä seurannut.
Hän astui laboratorioon. Ensi silmäyksellä se näytti tyhjältä; mutta suunnattoman uunin varjossa, itämaalaisen verhon takana, saattoi helposti nainen piillä.
Hän kohotti siis verhoa ja astui uunin ympäri; mistään hän ei voinut löytää jälkeäkään Lorenzan siellä käynnistä. Oli vielä tarkastamatta nuoren naisen oma huone, johon hän epäilemättä oli siirtynyt. Tämä kammio oli hänelle vankihuone ainoastaan hänen valveilla ollessaan. Balsamo riensi sinne päin ja näki uuninlaatan suljetuksi.
Tämä ei silti todistanut, ettei Lorenza ollut mennyt huoneeseensa. Mikään ei tosiaankaan estänyt, että Lorenza, joka unessaan oli niin selvänäköinen, olisi muistanut koneiston ja sen muiston johtamana totellut hänen mielestään vielä haihtumattoman unelman houreita.
Balsamo painalsi joustinta. Kamari oli tyhjä niinkuin työhuonekin;Lorenza ei näkynyt siellä edes käyneen.
Silloin tuskallinen ajatus, ajatus jonka muistamme jo aikaisemmin ahdistaneen hänen sydäntään, karkoitti onnellisen rakastajan kaikki otaksumat, kaikki toiveet.
Lorenza oli siis näytellyt; hän oli ollut nukkuvinaan, haihduttaen täten kaiken epäluulon, kaiken levottomuuden, kaiken valppauden puolisonsa sydämestä, ja ensimäisen tilaisuuden saadessaan jälleen paennut, varmempana tehtävästään, jossa häntä oli opastamassa ensimäisessä tai oikeammin toisessa yrityksessään saamansa kokemus.
Tämä ajatus sai Balsamon hypähtämään, ja hän soitti Fritziä.
Kun hän sitten kärsimättömyydessään ajatteli, että Fritz viivytteli, hän hyökkäsi tätä vastaan ja tapasi hänet salaportaissa.
— Missä Signora on? — sanoi hän.
— Mikä nyt on, mestari? — kysyi Fritz, joka isäntänsä liikutuksesta näki, että jotakin erinomaista oli tapahtumassa.
— Oletko nähnyt häntä?
— En, mestari.
— Eikö hän ole lähtenyt?
— Mistä sitten?
— Talosta tietenkin.
— Kukaan muu ei ole täältä lähtenyt kuin kreivitär, jonka jälkeen juuri suljin oven.
Balsamo riensi kuin hullu jälleen portaita ylös. Sitten hän kuvitteli mielessään, että nuori nais-hupakko, joka unitilassaan oli niin erilainen kuin valveilla ollessaan, oli saanut päähänsä jonkun lapsellisen kujeen; ehkäpä hän johonkin nurkkaan piiloutuneena katseli hänen säikähdystään ja huvitteli häntä peloittamalla, senjälkeen rauhoittaakseen hänen sydäntään.
Sitten alkoi Balsamo tarkkaan etsiä kaikkialta. Hän ei laiminlyönyt mitään loukkoa, unohtanut ainoatakaan seinuketta paikoilleen. Tässä etsinnässään hän ilmaisi jotakin, mikä muistutti intohimon sokaisemaa miestä, mielipuolta, joka ei mitään näe, hoipertelevaa juopunutta. Hänellä oli enää voimaa vain levittääkseen käsivartensa ja huutaakseen: "Lorenza, Lorenza!" toivoen tämän jumaloidun olennon yhtäkkiä saapuvan äänekkäällä riemuhuudolla. Mutta ainoastaan hiljaisuus, kolkko ja itsepäinen hiljaisuus vastasi hänen hourailevaan ajatukseensa ja mielettömään kutsuunsa.
Juoksentelemalla sinne tänne, liikuttelemalla huonekaluja, puhumalla seinille, kutsumalla Lorenzaa, katselemalla mitään näkemättä, kuulematta kuuntelemalla, vavahdellen mitään ajattelematta ja sydän sykkien, vaikka elämä siitä oli miltei paennut tällä tavoin vietti Balsamo kolme minuuttia, joihin sisältyi toimen iäisyyden tuska.
Hän valveutui näistä houreistaan melkein mielipuolena, kastoi kätensä jääkylmällä vedellä täytettyyn maljaan ja kostutti ohimoitaan. Sitten hän puristaen toista kättään toisella, ikäänkuin pakoittaakseen itsensä liikkumattomaksi, karkoitti tahtonsa voimalla veren häiritsevän jyskytyksen aivoista, tuon turmiota uhkaavan alituisen ja yksitoikkoisen jyskytyksen, joka tasaisena ja huomaamattomana tietää elämää, mutta rajuna ja tuntuvana on kuoleman tai mielenhäiriön enne.
"Kas niin, miettikäämme", tuumi hän; "Lorenzaa ei enää löydy; turhaa on enää leikkiä piilosilla itseni kanssa. Lorenzaa ei enää löydy; hän on siis lähtenyt. Niin, lähtenyt, todellakin lähtenyt!"
Ja hän katsahti vielä kerran ympärilleen, kutsui vielä kerran.
"Lähtenyt!" toisti hän. "Lähtenyt! Turhaan väittää Fritz, että ei ole häntä nähnyt. Lorenza on poissa, aivan varmaan poissa.
"On kaksi mahdollisuutta, joko Fritz ei todellakaan ole mitään nähnyt, ja onhan sekin ajateltavissa, sillä ihminen on erehtyväinen. Tai hän kyllä on nähnyt, mutta Lorenza on hänet lahjonut.
"Lahjonut Fritzin?… Miksikä ei? Turhaa on hänen aikaisempaa uskollisuuttaan asettaa vaakalaudalle tätä otaksumaa vastaan. Jos Lorenza, jos rakkaus, jos tiede ovat tähän määrään voineet pettää ja valehdella, miksei inhimillisen olennon hauras ja helposti harhautuva luonto voisi vuorostaan pettää?
"Oh, saan kyllä kaiken tietää, kaiken tietää! Onhan minulla vielä neiti de Taverney.
"Niin, Andréen avulla saan tietää Fritzin petoksen, Andréen avulla saan tietää Lorenzan petoksen; ja tällä kertaa… oh, tällä kertaa, koska rakkaus on valehdellut, tiede ollut erehdystä, uskollisuus punoutunut paulaksi… niin, tällä kertaa Balsamo rankaisee armotta, säästämättä, niinkuin kostaa voimakas mies, joka on sydämestään, karkoittanut säälin, mutta säilyttänyt ylpeytensä.
"Kah, nyt on vain lähdettävä mahdollisimman pian, antamatta Fritzin aavistaa mitään, ja riennettävä Trianoniin."
Ja siepaten maahan kierineen hattunsa Balsamo ryntäsi ovelle. Mutta äkkiä hän pysähtyi.
"Ah", huudahti hän, "ennen kaikkea… Hyvä Jumala, aivanhan unohdin sen vanhus-rukan! Ennen kaikkea minun on mentävä Althotasta katsomaan. Tämän houreen puuskassa, tämän luonnottoman, hirveän rakkauden hytkähdyksissä olen laiminlyönyt onnettoman vanhuksen. Olen ollut kiittämätön, epäinhimillinen."
Ja kuumeessa, joka tällä hetkellä elähdytti kaikkia hänen liikkeitään, Balsamo lähestyi ponninta, pannen katon laskuoven toimintaan. Ja tuo liikkuva laite laskeutui nopeasti alas. Balsamo asettui sille ja alkoi vastapainon avulla nousta, mutta vielä sydämessään ja sielussaan aivan hämmentyneenä ja ajattelematta mitään muuta kuin Lorenzaa.
Tuskin oli hän ehtinyt Althotaan huoneen tasalle, kun vanhuksen ääni kohtasi hänen korvaansa, havahduttaen hänet tuskallisista haaveistaan. Mutta Balsamon suureksi ihmeeksi ukon ensimäiset sanat eivät lausuneet nuhdetta, kuten hän odotti, vaan päinvastoin tervehti häntä luonnollinen, teeskentelemätön hilpeys.
Oppilas loi mestariinsa kummastuneen katseen. Vanhus lepäsi taaksepäin nojautuneena vieterituolissaan; hän hengitti äänekkäästi ja hurmaantuneena ikäänkuin hän jokaisella hengenvedolla olisi ahmaissut uuden päivän elämää; tummaa tulta säihkyvät silmänsä, joiden ilmettä huulille puhjennut hymy kuitenkin lievensi, hän kiinnitti itsepäisesti tulijaan.
Balsamo keräsi voimansa ja kokosi ajatuksensa salataksensa kaiken mielenliikutuksen mestariltansa, joka oli niin leppymätön inhimillisiä heikkouksia kohtaan.
Tämän hetkellisen reipastautumisensa aikana Balsamo tunsi omituisen painostuksen rinnassaan. Ilma oli epäilemättä jonkun taajan haihtumisen turmelema; siinä tuntui jotain raskasta tympäisevää, haaleata, inhoittavaa huurua; sama katku, jota hän jo alhaalla oli hengittänyt, vaikka se siellä oli ollut heikompaa, ui ilmassa, ja niitä huuruja muistuttaen, jotka syksyisin auringon noustessa ja laskiessa kohoavat järvistä ja rämeistä, se oli hahmoittunut ja sumentanut ikkunaruudut.
Tässä sakeassa ja kitkerässä ilmassa Balsamo tunsi ahdistusta sydämessään, hänen ajatuksensa kävivät sekaviksi, päätä huimasi, ja hän huomasi hengityksensä katkeavan ja voimiensa uupuvan samalla kertaa.
— Mestari, — sanoi hän, etsien jotakin tukikohtaa käsilleen ja yrittäen laajentaa keuhkojaan; — mestari, te ette saata elää täällä; täällähän ei voi hengittää.
— Niinkö luulet?
— Oh!
—Minähengitän kuitenkin varsin helposti, — vastasi Althotas hilpeästi, — ja elän täällä hyvin, kuten näet.
— Mestari, mestari, — sanoi Balsamo yhä huumaantuneempana, — kuulkaa, mitä sanon, ja sallikaa minun avata ikkuna; tästä lattiasta nousee aivan kuin veren löyhkä.
— Veren! Ah, niinkö sinusta tuntuu… Veren! — huudahti Althotas räjähtäen nauruun.
— Niin, niin, minä tunnen äsken teurastetun ruumiin huurut! Voisin niitä punnita, niin raskaina painavat ne aivojani ja sydäntäni.
— Juuri niin, — myönsi vanhus nauraen ivallista nauruaan — juuri niin, olen sen jo huomannut; sinulla on hellä sydän ja hyvin herkät aivot, Akharat.
— Mestari, — virkkoi Balsamo, osoittaen sormellaan vanhusta, — mestari, teillä on verta käsissänne, verta on tällä pöydällä, verta kaikkialla, vieläpä silmissännekin, jotka kiiluvat kuin kekäleet. Mestari, tämä katku, jota täällä hengitän, tämä höyry, joka minut huumaa, minut tukehduttaa, on veren hajua.
— No, entä sitten? — sanoi Althotas tyynesti. — Ensi kertaako sinä verta haistelet?
— En ensi kertaa.
— Etkö ole koskaan nähnyt minun tekevän kokeitani, etkö itse koskaan ole niitä tehnyt?
— Mutta ihmisverta! — huudahti Balsamo, laskien kätensä hikeä tihkuvalle otsalleen.
— Haa, sinulla on hieno hajuaisti! — sanoi Althotas. — Enpä olisi uskonut voivan eroittaa ihmisveren hajua minkä eläimen veren hajusta tahansa.
— Ihmisverta! — jupisi Balsamo.
Ja kun hän horjuen etsi tuekseen jotakin huonekalun syrjää, hän huomasi kauhistuen ison vaskikulhon, jonka kiiltävät laidat kuvastivat äsken vuodatetun veren purppuranpunaista ja kimmeltelevää väriä.
Suuri astia oli puoleksi täytetty.
Balsamo peräytyi peljästyneenä.
— Oi, tämä veri! — huudahti hän. — Mistä se on tullut? Althotas ei vastannut; mutta mitään Balsamon horjuvista liikkeistä, sekavista lauseista ja kauhusta ei jäänyt hänen katseiltaan huomaamatta. Äkkiä tämä päästi hirveän karjahduksen.
Sitten hän kumartui kuin hyökätäkseen saaliin kimppuun, ryntäsi keskelle huonetta ja poimi lattialta hopealla kirjaillun silkkinauhan, josta riippui pitkä musta hiuspalmikko.
Tämän vihlovan, haikean tuskanhuudon jälkeen vallitsi hetkisen kuolemanhiljaisuus vanhuksen kammiossa.
Balsamo nosti verkalleen tuon nauhan ja tarkasti pöyristystä tuntien hiuksia, jotka kultaneula huippupäästä kiinnitti nauhan toiseen sivuun, kun ne sitävastoin jyrkästi poikkileikattuina tyvipäässään muodostivat ikäänkuin tupsun, jonka säikeitä verivirta oli koskettanut, sillä punaisia ja vaahtoisia pisaria helmeili tupsun kärjessä.
Mikäli Balsamo kohotti kättänsä, sikäli se alkoi yhä enemmän vapista. Mitä tarkemmin hän katseli verellä tahrattua nauhaa, sitä kaameamman kalpeiksi kävivät hänen poskensa.
— Oi, mistä tämä on kotoisin? — mutisi hän ikäänkuin itsekseen, mutta kuitenkin kyllin äänekkäästi, jotta hänen sanansa voivat olla kysymyksenä muillekin kuin hänelle itselleen.
— Sekö? — virkkoi Althotas.
— Niin, tämä.
— No, sehän on hiuspalmikon ympäri sidottu silkkinauha.
— Mutta nämä hiukset, nämä hiukset, mistä ovat ne kastuneet?
— Verestä, kyllähän sen näet.
— Mistä verestä?
— Heh, tuhat tulimaista, siitä verestä, jota minä tarvitsin eliksiiriäni varten ja joka, kun sinä kieltäydyit sitä minulle hankkimasta, minun täytyi hankkia itse.
— Mutta nämä hiukset, tämä palmikko, tämä nauha, mistä olette ne saanut? Ne eivät ole lapsen päästä.
— Ja kuka on sinulle sanonut, että teurastamani olento oli lapsi? — kysyi Althotas tyynesti.
— Ettekö te eliksiiriänne varten tarvinnut lapsen verta? — huudahtiBalsamo, — Antakaa kuulla, ettekö ole minulle niin sanonut?
— Niin, tai neitseen, Akharat, tai neitseen.
Ja Althotas ojensi laihan kätensä tuolin kaiteelle ja otti siltä pullon, jonka sisältöä hän hurmaantuneena maistoi. Sitten hän virkkoi luonnollisemmalla ja ystävällisemmällä äänellä:
— Siinä teit oikein, Akharat; olit viisas ja huomaavainen sijoittaessasi tuon naisen lattiani alle, melkein käteni ulottuville. Ihmiskunnalla ei ole mitään valittamisen syytä, lakikaan ei voi siitä moittia. Hehheh, ethän sinä jättänyt käsiini tuota neitsyttä, joka oli minulle ainoana pelastuksena kuolemasta. Et suinkaan, minä itse hänet otin. Hehheh, kiitos, rakas oppilaani, kiitos, pieni Akharatini!
Ja hän nosti pullon vielä kerran huulilleen.
Balsamolta putosi hiussuortuva käsistään; hirveä totuus oli välähtänyt hänen silmiensä edessä.
Siinä lähellä oli vanhuksen pöytä, tuo alati yrteillä, kirjoilla ja pulloilla täytetty suunnattoman suuri marmoripöytä. Mutta nyt se oli peitettynä pitkällä tummakukkaisella damastiverholla. Althotaan lamppu loi sille punervaa hohdettansa ja toi näkyviin synkkiä hahmopiirteitä, joita Balsamo ei tähän asti ollut huomannut.
Hän tarttui vaatteen kulmaan ja vetäisi sen rajusti pois.
Mutta silloin hänen hiuksensa nousivat pystyyn, ja hänen avoin suunsa ei kyennyt päästämään ilmoille kauheata huudahdusta, joka tukehtui hänen kurkkuunsa.
Hän oli tämän paariliinan alla tuntenut Lorenzan ruumiin pöydälle ojennettuna, kasvot kalman kalpeina ja kuitenkin vielä hymyillen, ja pää taaksepäin riipuksissa ikäänkuin pitkien hiuksien painosta.
Solisluun alla ammotti iso haava, josta ei enää ainoatakaan veripisaraa herunut. Kädet olivat jäykistyneet ja silmät sulkeuneet sinervien luomiensa alle.
— Niin, verta, neitseellistä verta, kolme viimeistä pisaraa neitseen valtimoverta. Sitä minä juuri tarvitsinkin, — sanoi vanhus ottaen kolmannen siemauksen pullostaan.
— Viheliäinen! — huudahti Balsamo, jonka epätoivon kiljahdus vihdoin puhkesi esille kaikista hänen huokosistaan. — Kuole sitten, sillä jo neljä vuorokautta hän oli armaani, rakkauteni, vaimoni! Sinä murhasit hänet hyödyttömästi… Hän ei ollut neitsyt!
Althotaan silmät vavahtivat näistä sanoista ikäänkuin sähköisku olisi hypähdyttänyt niitä kuopissaan; hänen silmäteränsä laajenivat hirveästi; hampaattomat ikenet nuljahtivat suussa; pullo kirposi hänen kädestään särkyen tuhansiksi sirpaleiksi lattialle, samalla kun hän itse mykistyneenä, menehtyneenä, tuntien iskun sekä sydämessään että aivoissaan, lysähti hervottomasti taaksepäin nojatuolissaan.
Balsamo taasen kumartui nyyhkyttäen Lorenzan ruumiin yli ja pyörtyi tämän verisiä hiuksia suudellessaan.
31.
Epätoivo.
Hetket, nuo omituiset sisarukset, jotka toisiaan kädestä pidellen kulkevat niin hitaasti onnettomalla ja kiitävät niin nopeasti onnellisella ihmisellä, hetket laskeutuivat hiljaa siivet riipallaan tähän huokausten ja nyyhkytysten täyttämään huoneeseen.
Toisella puolen kuolema, toisella kuolonkamppailu. Niiden keskellä epätoivo, tuskallinen kuin kuolonkamppailu, syvä kuin kuolema.
Balsamo ei ollut virkkanut sanaakaan tuon huudon jälkeen, joka oli purkautunut hänen kurkustaan. Ukkosen tavoin murskaavan tiedonannon jälkeen, joka oli masentanut Althotaan hurjan riemun, Balsamo ei ollut hievahtanutkaan.
Inhoittava vanhus taas, väkivaltaisesti työnnettynä takaisin Jumalan ihmisille asettamaan elinkauteen, näytti tässä uudessa elementissään yhtä oudostuneelta kuin lyijyhaulin haavoittama lintu pudottuaan korkealta pilvien partaalta järveen, jonka pinnalla se pyristelee voimatta kohottaa siipiään.
Noiden tummansinervien ja vääntyneiden kasvojen kuvastama ällistys todisti hänen pettymyksensä mittaamatonta laajuutta.
Althotas ei enää viitsinyt edes ajatella, sittekun hän oli nähnyt päämäärän, johon hänen ajatuksensa olivat suuntautuneet ja johon hän oli luottanut kuin vankkaan kallioon, haihtuvaa kuin savu ilmaan.
Hänen synkässä ja äänettömässä epätoivossaan oli tylsämielisyyden vivahdus. Sielulle, joka ei olisi tottunut mittaamaan hänen sieluaan, tämä vaitiolo ehkä olisi merkinnyt mietiskelyä; mutta Balsamo, joka muuten ei edes katsonut häneen päin, tiesi sen olevan vallan, järjen ja elämän kuolinkamppailua.
Althotas ei päästänyt silmistään särkynyttä pulloa, tyhjiin rauvenneiden toiveittensa vertauskuvaa. Olisi luullut hänen laskevan noita tuhansia siruja, jotka hajalleen levitessään olivat lyhentäneet hänen elämäänsä yhtä monella päivällä; olisi luullut hänen katseellaan imevän tuota lattialle läikähtänyttä kallisarvoista nestettä, jonka hän hetkisen oli uskonut sisältävän kuolemattomuuden.
Joskus, kun tämän haihtuneen harhan aiheuttama tuska kävi liian voimakkaaksi, vanhus loi sumeat silmänsä myöskin Balsamoon, ja Balsamosta hänen katseensa siirtyi Lorenzan ruumiiseen.
Tällöin muistutti hän niitä ansaan joutuneita petoeläimiä, jotka metsästäjä aamusella tapaa koivestaan pyydykseen tarttuneina ja joita hän kauan potkimalla kiduttaa saamatta niitä kääntämään päätänsä, mutta jotka metsästyspuukon tai pyssyyn kiinnitetyn painetin pistosta ärtyneinä vinosti kohottavat veristävät silmäänsä vihaa, kostoa, moitetta ja kummastusta ilmaisevin katsein.
"Onko mahdollista", puhui tuo raukeudessaankin vielä niin ilmeikäs katse, "onko mahdollista, että niin monet onnettomuudet, niin monet vastoinkäymiset kohtaavat minua niin vähäpätöisen ja alhaisen olennon tähden kuin tuo mies, jonka näen polvillaan neljän askeleen päässä itsestäni niin halvan esineen edessä kuin tuo kuollut nainen? Eikö ole luonnon järjestyksen mullistamista, tieteen totuuksien kumoamista, järjen järkyttämistä, että kehittymätön oppilas on vetänyt ylhää mestariaan nenästä? Eikö sanalla sanoen ole tavatonta, että hiekkajyvänen äkkiä on pysähdyttänyt uljaat ja nopeat riemuvaunut niiden kaikkivaltiaasta, kuolemattomasta vauhdista?"
Mitä Balsamoon tulee, joka virui menehtyneenä, äärettömänä, liikkumatta, melkein elotonna, mikään ihmisajatus ei vielä ollut pilkistänyt hänen aivojensa veristen usvien lävitse.
Lorenza, hänen Lorenzansa, Lorenza, hänen vaimonsa, hänen epäjumalansa, tuo enkelinä ja rakastajattarena kaksin verroin kallis olento, Lorenza, joka oli hänen riemunsa ja kunniansa, hänen nykyisyytensä ja tulevaisuutensa, hänen voimansa ja uskontonsa, Lorenza, sanalla sanoen kaikki, mitä hän rakasti, kaikki, mitä hän halusi, kaikki, mitä hän maailmassa toivoi, Lorenza oli häneltä iäksi mennyt!
Hän ei itkenyt, hän ei vaikeroinut, hän ei edes huokaillut.
Tuskin oli hänellä aikaa ihmetellä, että niin suuri onnettomuus oli häntä kohdannut. Hän muistutti niitä kovaosaisia, jotka vedenpaisumus yllättää vuoteella yön pimeydessä, jotka näkevät unta huoneeseensa syöksyvästä vedestä, jotka herätessään ja avatessaan silmänsä näkevät päänsä päällä mylvivän aallon eivätkä ehdi edes huutaa ennenkuin ovat siirtyneet elämästä kuolemaan.
Kolmen tunnin aikana Balsamo luuli, että hän oli vaipunut syvän haudan pohjaan. Mittaamattomassa surussaan hän kuvitteli, että se mitä hänelle tapahtui, oli niitä synkkiä unia, jotka ahdistelevat vainajia hautaholvin iäisessä ja pimeässä yössä.
Hänelle ei enää ollut olemassa Althotasta, siis ei enää vihaa, ei enää kostoa. Hänelle ei enää ollut olemassa Lorenzaa, siis ei enää elämää, ei enää rakkautta. Unta, yötä, tyhjyyttä!
Näin kului aika synkkänä, äänettömänä, rajattomana tässä kammiossa, jossa veri hyytyi luovutettuaan osan hedelmöittävistä hiukkasistaan sitä vaativien atoomien elvyttämiseksi.
Äkkiä kuului yön hiljaisuudessa kolme soittoa. Fritz näkyi tietävän, että isäntänsä oli Althotaan luona, sillä kello kilahti juuri tässä huoneessa. Mutta turhaan hän soitti kolme soittoaan tavattoman kiihkeästi. Ääni haihtui avaruuteen.
Balsamo ei kohottanut päätänsäkään. Muutaman minuutin kuluttua kuului sama soitto vielä kimeämpänä toistamiseen, herättämättä Balsamoa horroksestaan enempää kuin ensi kerrallakaan.
Sitten jonkun ajan päästä, mutta lyhemmän kuin mitä oli kulunut kahden ensimäisen soittamisen välillä, kello ikäänkuin hermostuneena lähetti huoneeseen kolmannella kerralla moni naisen vihlovien ja levottomien sävelten helinän.
Hätkähtämättä kohotti Balsamo verkalleen otsansa ja katsahti kysyvästi ylöspäin haudastaan nousevan kuolleen juhlallisuudella. Näin katsahti arvattavasti Latsarus, kun Kristuksen ääni häntä kolmasti kutsui.
Kello ei lakannut soimasta. Sen yhä kiihtyvä rajuus herätti vihdoinLorenzan rakastajan tietoisuuteen.
Hän irroitti kätensä ruumiin kädestä. Kaikki lämpö oli paennut hänestä, silti siirtymättä Lorenzaan.
"Tärkeä uutinen tai suuri vaara", tuumi Balsamo. "Jospa se olisi suuri vaara!…"
Hän nousi kokonaan.
"Mutta miksikä vastaisin tuohon kutsuun?" jatkoi hän huomaamatta sanojensa kaameata vaikutusta tässä synkässä holvissa, tässä haudanhiljaisessa kamarissa. "Voiko täst'edes mikään asia maailmassa kiinnittää mieltäni tai minua peloittaa?"
Ikäänkuin vastaukseksi hänelle kello silloin iski pronssikylkiinsä niin rajusti vaskiläpällään, että läppä irtaantui ja putosi lasisen tislausastian päälle, joka metallisointuisesti helähtäen särkyi, siroitellen palasensa lattialle.
Balsamo ei enää vastustellut. Oli sitäpaitsi tärkeätä, että ei kukaan, ei edes Fritz tullut tapaamaan häntä täällä. Hän astui horjumatta pontimen luo, painalsi sitä ja astui laskuovelle, joka verkalleen kuljetti hänet alas takahuoneeseen.
Sohvan ohi mennessään hän hipaisi saalia, joka oli pudonnut Lorenzan olkapäiltä, kuin säälimätön ukko järkkymättömänä kuin kuolema oli siepannut hänet käsivarsilleen. Tämä kosketus, joka vaikutti elävämmin kuin Lorenza itse, sai tuskallisen väristyksen puistattamaan Balsamon ruumista. Hän otti saalin ja suuteli sitä, samalla tukehduttaen siihen huutonsa.
Sitten hän meni avaamaan oven portaille. Niiden ylimmillä askelmilla odotti Fritz kalpeana ja läähättävänä, pitäen toisessa kädessään tuohusta ja toisessa kellonnuoraa, jota hän säikähdyksessään ja kärsimättömyydessään yhä suonenvedontapaisesti tempoi.
Isäntänsä nähdessään huudahti hän ensin tyytyväisyydestä, mutta sitten kummastuksesta ja säikähdyksestä.
Mutta Balsamo, joka ei tiennyt syytä tähän kaksoishuudahdukseen, vastasi ainoastaan mykällä kysymyksellä.
Fritz ei virkkanut mitään; mutta hän, joka tavallisesti oli niin kunnioittava, rohkeni tarttua isäntäänsä kädestä ja taluttaa hänet ison venetsialaisen kuvastimen eteen. Tämä kuvastin oli sovitettu yläpuolelle uunia, jonka kautta päästiin Lorenzan kammioon.
— Katsokaa toki, teidän ylhäisyytenne, — virkkoi hän osoittaen kristallin heijastamaa kuvaa.
Balsamoa puistatti. Sitten häilähti hänen huulillaan hymy, sellainen hymy, jonka synnyttää vain ääretön ja parantumaton tuska, — kuoleman synkkä hymy. Hän oli todellakin käsittänyt syyn Fritzin säikähdykseen.
Balsamo oli tunnissa vanhentunut kaksikymmentä vuotta. Silmissä ei enää ollut kiiltoa, elon väri oli kadonnut poskilta, turtumisen ja älyttömyyden ilme kuvastui piirteistä, veristä vaahtoa näkyi suupielissä ja iso veritäplä paidan hohtavanvalkoisella batistilla.
Balsamo silmäili hetkisen kuvansa voimatta tunkea itseään. Sitten hän päättäväisesti katsoi kuvastimesta näkyvää muukalaista suoraan silmiin.
— Niin, Fritz, niin, — sanoi hän, — olet oikeassa.
Ja huomatessaan uskollisen palvelijan levottoman muodon hän kysyi:
— Mutta miksi kutsuit minua?
— Ah, mestari, heidän tähtensä
— Heidän?
— Niin.
Keitä he sitten ovat?
— Teidän ylhäisyytenne, — kuiskasi Fritz lähentäen suutansaBalsamon korvaan, — ne viisi mestaria.
Balsamo säpsähti.
— Kaikkiko? — kysyi hän
— Niin, kaikki.
— Ja ovatko he täällä?
— Ovat.
— Yksinäänkö?
— Eivät; jokaisella on mukanaan asestettu palvelija, joka odottaa pihalla.
— Tulivatko he kaikki yhdessä?
— Tulivat, mestari. He alkavatkin jo käydä kärsimättömiksi, ja sen vuoksi minä soitin niin monta kertaa ja niin kovasti.
Kätkemättä edes veritahraa kaulusröyhyksensä pitsien alle, yrittämättä järjestää pukuaan Balsamo lähti liikkeelle, alkaen astua portaita alas, kysyttyään ensin Fritziltä, olivatko hänen vieraansa salissa vaiko isossa työhuoneessa.
— Salissa, teidän ylhäisyytenne, — vastasi Fritz seuraten isäntäänsä.
Mutta portaitten alipäässä hän rohkaistui pysähdyttämään Balsamon.
— Onko teidän ylhäisyydellänne minulle mitään käskyä annettavana? — virkkoi hän.
— Ei mitään, Fritz.
— Teidän ylhäisyytenne… — jatkoi Fritz änkyttäen.
— No mitä? — kysyi Balsamo tavattoman lempeästi.
— Meneekö teidän ylhäisyytenne heidän luokseen aseettomana?
— Menen, aivan aseettomana.
— Ettekö edes ota miekkaanne?
— Ja miksi ottaisin miekkani, Fritz?
— Enpä tiedä, — vastasi uskollinen palvelija luoden katseensa alas; — minä vain ajattelin, luulin, pelkäsin…
— Hyvä, mene nyt, Fritz.
Fritz astui muutaman askeleen totellakseen, mutta kääntyi takaisin.
— Etkö kuullut? — kysyi Balsamo.
— Teidän ylhäisyytenne, tahdoin vain sanoa, että kaksipiippuiset pistoolinne ovat ebenpuisessa laatikossa pienellä kullatulla pöydällä.
— Mene, sanon minä, — vastasi Balsamo. Ja hän astui saliin.
32.
Tuomio.
Fritz oli aivan oikeassa; Balsamon vieraat eivät olleet saapuneet hänen asuntoonsa Saint-Clauden kadun varrelle rauhallisessa asussa enempää kuin hyvänsuovan näköisinäkään.
Viisi miestä ratsain seurasi matkavaunuja, joissa mestarit olivat tulleet; viisi kopean ja synkän näköistä, kiireestä kantapäähän asestettua miestä oli sulkenut katuportin, ja he vartioitsivat sitä muka herrojansa odotellen.
Ajajalla ja kahdella lakeijalla, jotka istuivat vaunujen etuistuimella, oli viittojensa alla kätkettyinä metsästyspuukkoja ja musketteja. Luultavammin nämä henkilöt olivat saapuneet taloon Saint-Clauden kadun varrelle jollekin virkatoimitukselle kuin vieraskäynnille.
Niinpä näiden Fritzin tuntemien peloittavien miesten yöllinen tulo ja talon valtaus olikin heti sanomattomasti säikähdyttänyt saksalaista. Hän oli yrittänyt kieltää heiltä kaikilta sisäänpääsyn, kun hän vartioluukusta näki saattueen ja arvasi sen olevan asestettu. Mutta kaikkivaltiaat merkit, jotka epäämättömästi todistivat tulokkaiden oikeuden, eivät sallineet hänen kauemmin vastustella. Tuskin olivat muukalaiset paikan herroina, kun he taitavien sotapäälliköiden tapaan asettuivat talon jokaiselle ovelle, viitsimättä edes peitellä vihamielisiä aikeitaan.
Palvelijoina esiintyvät miehet pihalla ja käytävissä ja vaateliaat mestarit salissa eivät Fritzin mielestä ennustaneet mitään hyvää. Siksi olikin hän soittanut kellon rikki.
Kummastumatta, valmistuksitta Balsamo astui saliin, jonka Fritz jokaiselle vieraalle tulevana kunnianosoituksena oli asianmukaisesti valaissut.
Hän näki nuo viisi vierastaan istumassa nojatuoleissa, eikä kukaan heistä hänen tullessaan noussut. Kun hän, talon isäntä, oli ehtinyt heihin vilkaista, hän tervehti kohteliaasti. Vasta silloin nousivat vieraat, vastaten juhlallisesti hänen tervehdykseensä.
Hän asettui nojatuoliin heidän eteensä, huomaamatta tai olematta huomaavinaan läsnäolevien omituista ryhmitystä. Nuo viisi nojatuolia muodostivat todellakin muinaisajan tuomioistuimia muistuttavan puoliympyrän puheenjohtajineen ja kaksine lisäjäsenineen tämän kummallakin puolella. Omassa nojatuolissaan Balsamo taas puheenjohtajaa vastapäätä oli sillä paikalla, joka kirkolliskokouksissa tai preettorien oikeussaleissa osoitettiin syytetylle.
Balsamo ei aloittanut ensimäisenä puhetta, kuten hän olisi tehnyt jokaisessa muussa tilaisuudessa; hän katseli ympärilleen, tarkkaan näkemättä, yhä sen tuskallisen puutumuksen vallassa, joka oli äskeistä iskua seurannut.
— Sinä näyt ymmärtäneen meidät, veli, — lausui puheenjohtaja eli oikeammin se, joka istui keskimäisessä nojatuolissa — Mutta kovin kauan sinä viivyttelit, ja me neuvottelimme ja olisiko lähetettävä sinua noutamaan.
— Minä en käsitä teitä, — vastasi Balsamo koruttomasti.
— Sitäpä minä en uskonut nähdessäni sinun meidän edessämme ottavan syytetyn paikan ja asennon.
— Syytetyn? — sopersi Balsamo epämääräisesti, kohauttaen olkapäitään. — Minä en käsitä, — toisti hän.
— Aiomme opettaa sinut käsittämään, eikä se lienekään vaikeata, jos saan uskoa kalpeata otsaasi, sammuneita silmiäsi vapisevaa ääntäsi… Luulisi, että sinä et kuule.
— Kyllä minä kuulen, — vastasi Balsamo ravistaen päätään ikäänkuin pudistaakseen siitä ajatukset, jotka häntä kiusasivat.
— Muistatko, veli, — jatkoi puheenjohtaja, — että ylihallitus viime tiedonannossaan ilmoitti sinulle erään veljeskuntamme tukipylvään suunnittelemasta kavalluksesta?
— Kenties… kyllä… en sitä kiellä.
— Sinä vastaat niinkuin levottomalta ja häiriintyneeltä omaltatunnolta saattaa odottaa. Mutta tyynny… älä menetä rohkeuttasi; vastaa niin selvästi ja täsmällisesti kuin vaikea ja vaarallinen asemasi vaatii. Vastaa minulle niin varmasti kuin meidän vakuuttamiseksemme luulet tarvitsevasi, sillä me emme ole tulleet tänne ennakkopäätöksin tai viha mielessä. Me edustamme lakia, ja se puhuu vasta sitten, kun tuomari on syytettyä kuulustellut.
Balsamo ei vastannut mitään.
— Toistan sinulle, Balsamo, ja kerran antamani varoitus vastaa sitä varoitusta, jonka taistelijat antavat toisilleen ennen hyökkäystä: minä aion hyökätä sinua vastaan laillisilla, mutta voimakkailla aseilla; puolustaudu.
Kun läsnäolijat näkivät Balsamon kylmäverisyyden ja liikkumattomuuden, katsahtivat he toisiinsa jokseenkin kummastuneina ja loivat sitten silmänsä puheenjohtajaan.
— Kuulithan, mitä sanoin, Balsamo? — kysyi viimemainittu.
Balsamo kumarsi myöntävästi.
— Olen siis vilpittömänä ja hyväntahtoisena veljenä varoittanut sinua ja antanut sinun aavistaa kuulusteluni tarkoituksen. Sinua on valmistettu, pidä puolesi, minä aloitan uudestaan.
— Tuon ilmoituksen jälkeen, — jatkoi puheenjohtaja, — yhdistys antoi viiden jäsenen toimeksi valvoa Pariisissa sen henkilön hommia, joka meille oli ilmiannettu kavaltajana.
— Hankkimamme tiedot eivät suinkaan ole epäilyksen alaisia; saamme ne tavallisesti, kuten itse tiedät, joko asiallemme uskollisilta apureilta ihmisten joukossa tai varmoista merkeistä elottomissa esineissä tai myöskin pettämättömistä oireista ja enteistä niissä salaperäisissä sommitelmissa, jotka luonto toistaiseksi on ainoastaan meille paljastanut. Nyt oli eräällä meistä ollut sinua koskeva ilmestys. Tiedämme, että hän ei koskaan ole erehtynyt; olemme siis olleet varuillamme ja pitäneet sinua alituisesti silmällä.
Balsamo kuunteli tätä kaikkea osoittamatta mitään kärsimättömyyden tai edes itsetietoisuuden merkkiä. Puheenjohtaja jatkoi:
— Ei ollut helppoa vakoilla sinunlaistasi miestä; sinulla on pääsy kaikkialle avoinna; sinun tehtävänäsi on hiipiä kaikkialle ja hankkia itsellesi jalansijaa kaikkialla, missä vihollisillamme on asumus tai missä he harjoittavat jonkinlaista valtaa. Sinulla on käytettävinäsi kaikki luonnolliset apuneuvosi, jotka ovat äärettömät, sekä ne, jotka yhdistys antaa sinulle asiamme edistämiseksi. Kauan olemme häilyneet epävarmuudessa nähdessämme luonasi käyvän sellaisia vihollisia kuin Richelieu, rouva Dubarry ja Rohan. Sitäpaitsi pidit viime kokouksessamme huoneustossamme Rue Plâtrièren varrella puheen, ja se oli täynnä taitavia käänteitä, mitkä saivat meidät uskomaan sinun näyttelevän osaa, imarrellessasi tuota parantumatonta sukukuntaa, etsiessäsi niiden seuraa, jotka me koetamme hävittää maan päältä. Olemme jonkun ajan sallineet käytöksesi salaperäisyyttä onnellisen tuloksen toivossa; mutta vihdoin on harha hälvennyt.
Balsamo säilytti liikkumattomuutensa ja kylmäverisyytensä, joten puheenjohtaja jo alkoi käydä kärsimättömäksi.
— On kolme päivää, — sanoi hän, — siitä kun lähetettiin viisi vangitsemismääräystä. Hra de Sartines pyysi ne kuninkaalta, ja hän antoi ne täytäntöön pantaviksi heti kun ne olivat allekirjoitetut. Vielä samana päivänä esitettiin ne viidelle tärkeimmistä asiamiehistämme, jotka ovat hyvin hartaita, hyvin uskollisia Pariisissa asuvia veljiä. Kaikki viisi pidätettiin; kaksi heistä vietiin Bastiljiin, jonka kirjoihin heidät merkittiin salaisina vankeina, kaksi taasen syöstiin Vincennes'n tyrmään ja yksi sijoitettiin Bicêtren epäterveellisimpään koppiin. Tunnetko sinä nämä seikat?
— En, — virkkoi Balsamo.
— Sepä on omituista, kun otamme huomioon ne suhteet, joita sinulla on valtakunnan mahtavien kanssa. Mutta vielä omituisempaa on, että…
Balsamo kuunteli.
— Että hra de Sartines'lla voidakseen vangituttaa nämä viisi uskollista ystäväämme täytyi olla silmiensä edessä se ainoa kirjelappu, jossa luettavasti on mainittu näiden viiden uhrin nimet. Tuon kirjelapun lähetti sinulle ylineuvosto vuonna 1769, ja sinun itsesi oli otettava vastaan uudet jäsenet ja heti osoitettava heille ylineuvoston heille määräämä asema.
Balsamo ilmoitti kädenliikkeellä, että hän ei muistanut mitään.
— Tahdon auttaa muistiasi. Kysymyksessä olevat viisi henkilöä olivat osoitetut viidellä arabialaisella kirjaimella, ja nuo kirjaimet vastasivat sinulle annetussa paperissa näiden viiden uuden veljen nimiä ja salamerkkejä.
— Saattaa niin olla, — virkkoi Balsamo.
— Sinä siis tunnustat?
— Kaikki, mitä tahdotte.
Puheenjohtaja vilkaisi jäseniin kiinnittääkseen heidän huomionsa tähän tunnustukseen.
— No niin, — jatkoi hän, — tuossa samassa luettelossa, ainoassa, ota huomioosi, joka olisi voinut saattaa veljet vaaraan, oli vielä kuudes nimi. Muistatko sen?
Balsamo ei vastannut mitään.
— Se nimi oli: kreivi de Fenix.
— Totta, — myönsi Balsamo.
— Miksi siis, kun noiden viiden veljen nimet ovat joutuneet vangitsemiskäskyihin, miksi siis vain sinun nimeäsi kunnioitetaan, hellitään ja mielellään kuullaan lausuttavan hovissa ja ministerien odotushuoneissa? Jos veljemme ansaitsevat vankilan, ansaitset sen myös sinä. Mitä voit siihen vastata?
— En mitään.
— Ah, minä arvaan huomautuksesi. Sinä sanonet, että poliisit ovat omilla salaisilla keinoillaan urkkineet noiden vähemmän tunnettujen veljien nimet, mutta että heidän on täytynyt kunnioittaa omaasi, lähettilään, mahtavan miehen nimeä. Vieläpä väittänet että ne eivät ole edes osanneet epäillä tätä nimeä.
— Minä en väitä yhtään mitään.
— Sinun ylpeytesi elää kunniaasi kauemmin. Poliisi ei ole saanut tietoonsa noita nimiä muuten kuin lukemalla ylineuvoston sinulle lähettämän salaisen tiedonannon, ja kas tällä tavoin ne ovat saaneet sen lukeakseen: Sinä olit sulkenut sen lippaaseen, eikö totta?
— Eräänä päivänä lähti luotasi nainen kantaen tuota lipasta kainalossaan. Vakoilijamme huomasivat hänet ja seurasivat häntä poliisiministerin asunnolle Saint-Germainin esikaupunkiin. Olisimme voineet ehkäistä onnettomuuden heti alussaan; sillä ottamalla lippaan ja vangitsemalla naisen olisimme jälleen hankkineet itsellemme lepoa ja varmuutta. Mutta me tottelimme perussääntöjemme määräyksiä, ne kun käskevät kunnioittamaan niitä salaisia keinoja, joilla eräät vihityt uskovat palvelevansa asiaamme, vaikka nuo keinot toisinaan näyttäisivätkin kavallukselta tai varomattomuudelta.
Balsamo näkyi hyväksyvän tämän väitteen, mutta teki sen niin pienellä eleellä, että ilman hänen aikaisempaa liikkumattomuuttaan sitä ei olisi huomattukaan.
— Tuon naisen onnistui päästä poliisiministerin asuntoon, — sanoi puheenjohtaja; — hän antoi lippaan, ja kaikki tuli ilmi. Onko se totta?
— Aivan totta. Puheenjohtaja nousi.
— Kuka oli tuo nainen? — huudahti hän. — Kaunis, intohimoinen, kiintynyt sinuun ruumiltaan ja sielultaan, sinun hellästi rakastamasi, yhtä älykäs, yhtä taitava, yhtä notkea kuin joku pimeyden enkeleistä, jotka auttavat ihmistä menestymään pahassa. Lorenza Feliciani on sinun vaimosi, Balsamo!
Onnettomalta pääsi epätoivon kiljahdus.
— Olet kai todistettu syylliseksi? — sanoi puheenjohtaja.
— Tehkää johtopäätöksenne, — virkkoi Balsamo.
— En ole vielä lopettanut. Neljännestunti hänen tulostaan poliisiministerin luo saavuit sinne itse. Hän oli kylvänyt kavallusta; sinä tulit korjaamaan palkkion. Hän oli kuuliaisena palvelijana ottanut rikoksen tehdäkseen; sinä tulit komeasti päättämään häpeällisen työn. Lorenza poistui yksinään. Sinä epäilemättä kielsit hänet etkä tahtonut antautua vaaraan seuraamalla häntä. Sinä lähdit voitonriemuisena rouva Dubarryn kanssa, joka oli kutsuttu sinne kuulemaan suustasi maksun edellytyksellä tekemäsi ilmiannot… Sinä astuit tuon porton vaunuihin, kuten venemies astui egyptiläisen syntisen Marian mukana alukseen. Sinä jätit hra de Sartines'lle paperit, joilla hän saattoi syöstä meidät turmioon, mutta sinä toit mukanasi lippaan, joka olisi voinut koitua omaksi turmaksesi meidän piirissämme. Onneksi me näimme; Jumalan valo ei puutu meiltä, kun sitä tarvitsemme…
Balsamo kumarsi mitään virkkamatta.
— Nyt voin tehdä johtopäätökseni, — lisäsi puheenjohtaja. — Kaksi syyllistä ovat ilmiannetut veljeskunnalle: toinen on nainen, rikostoverisi, joka kenties viattomana, mutta silti tosiasiallisesti on vahingoittanut asiaamme paljastamalla salaisuuksiamme: toinen olet sinä, mestari, suurkopti, sinä loistava säde, joka olet ollut kyllin raukkamainen piiloutuaksesi naisen selän taakse, jotta kavallusta ei niin selvästi huomattaisi.
Balsamo kohotti verkalleen kalpeat kasvonsa ja loi asiamiehiin katseen, josta säkenöi kaikki se tuli, mikä kuulustelun alusta asti oli kytenyt hänen rinnassaan.
— Miksi syytätte tuota naista? — sanoi hän.
— Oh, tiedämme, että yrität häntä puolustaa; tiedämme, että rakastat häntä epäjumaloivalla rakkaudella ja että hän on sinulle kaikki kaikessa. Tiedämme, että hän on sinulle tieteen, onnen ja rikkauden lähde; tiedämme, että hän on sinulle hyödyllisempi ja arvokkaampi kuin koko maailma.
— Te tiedätte sen? — virkkoi Balsamo.
— Niin, me tiedämme sen ja me rankaisemme sinua paljoa ankarammin hänen kauttansa kuin iskemällä sinua itseäsi.
— Jatkakaa… Puheenjohtaja nousi.
— Tällainen on tuomiosi: Josef Balsamo on kavaltaja; hän on rikkonut valansa; mutta hänen tietonsa ovat tavattoman laajat ja veljeskunnalle hyödylliset. Balsamon täytyy elää sen asian puolesta, jonka hän on pettänyt; hän kuuluu veljeskunnalle, vaikka onkin kieltänyt toverinsa.
— Ahaa! — huudahti Balsamo synkkänä ja tuimana.
— Alituinen vankeus suojelee veljeskuntaa hänen uusilta kavalluksiltaan, samalla kun yhdistyksellä on tilaisuus saada Balsamolta kaikki se hyöty, jota sillä on oikeus vaatia kaikilta jäseniltään. Mitä Lorenza Felicianiin tulee, niin kauhea rangaistus…
— Malttakaa, — virkkoi Balsamo suurenmoisen tyynellä äänellä. —Unohdatte, etten ole puolustautunut; syytetyn pitää saada tilaisuuspuhua asiassaan… Yksi sana riittää minulle, yksi ainoa asiakirja.Odottakaa silmänräpäys; menen noutamaan lupaamani todistuskappaleen.
Asiamiehet neuvottelivat hetkisen keskenään.
— Oh, te pelkäätte, että tappaisin itseni? — virkkoi Balsamo katkerasti hymyillen. — Jos olisin sitä tahtonut, olisin sen jo tehnyt Tässä sormuksessa on kyllin myrkkyä surmatakseni teidät kaikki, jos sen avaisin. Tai pelkäättekö pakenevani? Antakaa sitten jonkun seurata minua, jos haluatte.
— Mene! — sanoi puheenjohtaja.
Balsamo poistui hetkiseksi; sitten kuultiin hänen raskaasti astuvan portaita alas jälleen. Hän tuli saliin, kantaen olallaan Lorenzan jäykistynyttä, kylmennyttä ja kalvennutta ruumista, jonka valkoinen käsi oli riipuksissa.
— Tämä nainen, jota minä epäjumaloitsin, tämä nainen, joka oli aarteeni, ainoa omaisuuteni, elämäni, tämä nainen, jonka väitätte kavaltaneen, — huudahti hän, — tässä hän on, ottakaa hänet! Jumala ei ole odottanut teitä rankaisijoiksi, hyvät herrat, — lisäsi hän.
Ja salamannopealla liikkeellä hän antoi ruumiin lipua käsivarsilleen ja vieriä matolle tuomarien jalkojen juureen, joita vainajan kylmät hiukset ja hervottomat kädet heidän syvässä kauhussaan hipaisivat, samalla kun lamppujen valossa nähtiin lumivalkeassa joutsenkaulassa ammottava kaamean punainen haava.