Elsa.
Mäen rinteessä, hongikon ympäröimänä seisoi Yrjö Sormuisen talo. Se oli suoraan pohjoiseen Nevalaisen talosta eikä sopinut tänne näkymään. — Yrjö, joka oli pitäjän mahtavimpia miehiä, oli myös asuntonsa, isältään perityn, hyvään kuntoon laittanut. Samoinkun Nevalainen ei hänkään vähintäkään tahtonut herrastella toisessa tai toisessa suhteessa. Niinpä hän antoi talonsakin ulkomuodon, niin vähän kuin mahdollista, erota muun rahvaan rakennuksista. Sisäpuolelta hän kuitenkin oli huoneet varustanut kaikenlaisilla mukavuuksilla. Ja hänen sisarensa, Elsa, oli täällä kaikki erinomaisella aistilla järjestänyt. Kun joku ihmetteli sitä sievyyttä, joka kaikkialla Yrjölässä oli nähtävänä, lausui Yrjö hymähtäin: "Älkää kiittäkö! Mitenkäpä minä, talonpoika-raukka, olisin voinut hienoihin tapoihin tutustua". Kuitenkin Yrjö katsoi kiitoksen varsin ansaituksi ja tarkotti tuolla lauseella pääasiallisesti Hovilaisia, jotka hokivat, että talonpoika on talonpoika s.t.s. hienompiin tapoihin ja sivistykseen mahdotoin.
Lyhyt syyspäivä alkoi jo hämärtää. Sormuisen talossa istui isohkossa pirtissä pankon luona, leimuavan valkean ääressä, Yrjön 20-vuotias sisar. Elsa Sormuinen oli epäilemättä kauniin neitonen, mitä näillä seuduin nähdä voi eikäpä erehtyne liioin sanoessa, että etäämpääki sai etsiä naisolentoa, joka, niihin määrin kuin Elsa, läheni kauneuden aatteellista täydellisyyttä. Hänen vartalonsa oli solakka ja sorea kuin nuori korpikoivu. Pitkät, kahdelle palmikolle ko'otut hiukset ympäröivät marmorinvalkeata kaunista otsaa, ja mitä suloisinta muotoa. Niinkuin kaksi kirkasta tähteä loistivat siniset silmät pitkien silmäripsien alta. Posket olivat heleänpunaiset ja neidon nauraessa muodostuivat niihin kumpaanki pienet syvänteet, joihin varmaanki Lemmettäret olivat kätkeyneet. Suu oli ikääskun itse Afroditeen luoma; kädet ja jalat olisivat taiteilijanki vaatimuksia tyydyttäneet. Tämmöinen kukka — Elsaa nimitettiin, hänen erinomaisen kauneutensa vuoksi, Karjalan kukaksi — kasvoi tähän aikaan Karjalan sydänmaassa. Eikähän tuo outoa ollut, sillä kauneus ei kaikeksi onneksi ole sidottu ainoastaan rikkaiden ja mahtavien majoihin; se piilee useinki kuin lähteen silmä erämaassa ja pysyyki täällä tavallista viehättävämpänä, koska ei liehakoitsioita ole, ainakaan isommassa lukumäärässä, saapuvilla, ylistyksillään puhaltamaan ylpeyden Samumtuulta kainon olennon mieleen.
Elsa oli juuri lopettanut työnsä ja siirtänyt rukin syrjään. Hän nousi nyt ylös ja otti seinältä kanteleen, jolla hän säesti seuraavan runon, jonka hän heleästi ja suloisella äänellä lauloi:
Enpä tiedä enkä taidaSelkeästi selvitelläMiksi juoksi mieleheni,Mikä aivohon osasiAivan ankara ajatus,Mikä syttyi syämmeheniTuli ennen tuntematon,Kun ma vuotta viisitoistaOlin jättänyt jälelle.— — — — —Tuolla sytevi syämmenPeitetyissä pohjukoissaToivon tuli tuntematon,Tuli outo ja tukala,Jot'en saata sammutellaEnkä raski raiskaella.Tuonne kiiruhtaa kivastiKaikki kieleni tarinat,Tuonne aivoin ajatus,Tuonne suosio syämmenToivon poluille pimeän,Ahtahille aavistuksen,Syämmelleni suruisten,Syämmelleni suloisten!
Neito nousi, laulettuaan yllämainitun runon, taas ylös, ripusti kanteleen seinälle ja istui valkean ääreen, jatkaen edellistä työtään.
Hetken oli Elsa istunut rukin ääressä, kun hän kavahti, kuullessaan porstuasta kapinan. Pirtin ovi avattiin ja Yrjö astui sisään.
"Hyvä siskoseni", lausui Yrjö, joka näytti olevan erittäin hyvällä tuulella, "minä lähden huomen aamulla Pielisiin. Talonpojat ovat mun valinneet ja valtuuttaneet sinne matkustamaan tuumailemaan tärkeästä asiasta, joka jäi rovastin sanomatta, kun hän niin nopeasti toissa päivänä täältä lähti. Tän'iltana vielä pistäyn Nevalaisen ja Karjalaisen luona. Täytä sill'aikaa ankkurista, joka on pienessä aitassa, matkapulloni, pane se ja vähän sitä hyvää lampaanlihaa laukkuun ja myös parhain takkini ja liivini, että säädyllisessä muodossa ilmaannun arvoisan rovastin edessä".
Yrjö ei pitkään aikaan ollut sisartaan näin lempeästi puhutellut. Päin vastoin oli hän tavallisesti röyhkeällä käytöksellään ja kärtyisällä puheellaan saanut Elsan silmät kyyneleitä vuotamaan.
Elsa lupasi tehdä minkä veli käski.
"Tiedätkös siskoseni", lausui Yrjö, "että nyt koittavat meille iloisemmat päivät? Meidän ei enään tartse Affleckia totella ensinkään".
Tämä Yrjön tytyväisyys ei Elsaa juuri elähyttänyt. Hän kyllä olis ilonnut siitä, että Affleckin ilkityöt estettiin; vaan yhdeltä puolen liitto ei ollut häntä mieleen ja toiselta se kohta, että Yrjö nyt hälle uskoi ajatuksensa, kun ei se ennen ollut tapahtunut, ei voinut hänen edellistä alakuloisuuttaan poistaa.
"Vapaat olemme", lausui Yrjö, joka ei huomannut sisaren hajamielistä katsantoa tai ei siitä huolinut. Silmäillen leimuavaan takkavalkeaan, lausui hän. "Jonakuna syysyönä ai'omme sytyttää semmoisen valkean, jossa koko Nurmes mahtuu lämmittelemään".
"Mitäs puhut Yrjö?" sanoi sisar peljästyen.
"Enpä juuri vaarallista", virkkoi Yrjö. "Hovilaisille tahdomme valmistaa pienen 'suppuriisin', niinkuin rovasti sanoo".
"Vaan silloin ehkä viattomatki saavat kärsiä", lausui Elsa.
"Viattomat!" naurahti Yrjö. "Tähän aikaan ei ole eroitus viallisten ja viattomain välillä. Nyt on vaan kysymys voida hengissä pysyä tai kuolla ja mies on se, joka puolensa pitää".
Näin lausuttuaan meni Yrjö ulos. Elsa katsoi huo'aten veljensä jälkeen. "Oi veli", hän puhui itsekseen, "luonteemme ovat eroavaiset. Äiti-vainajani sanoi mun tulevan häneen ja Yrjön isäänsä".
Kun veli oli mennyt, nousi Elsa penkiltä. Hän oli aikeessa mennä täyttämään veljen käskyjä. Samassa astui sisään muuan vieras. Vastatullut seisahtui lähelle ovea, jonne ei takkavalkea sopinut valaisemaan, koska uunin suu oli toisaallepäin.
Vastatullut kysyi, oliko Sormuinen kotona. Kun tähän kysymykseen vastattiin kieltävästi, pyysi vieras saada istahtaa penkille levähtämään, koska hän sinä päivänä oli kulkenut pitkät matkat.
Elsa tuijotti huoneen pimeään osaan, nähdäkseen minkä näköinen puhuja oli, vaan tämä oli siksi varjossa, ettei Elsa voinut häntä eroittaa. Elsaa arvelutti jättää oudon miehen, jolla hyvin mahdollisesti varkaus voisi olla mielessä, pirttiin niin kauaksi, kunnes hän oli veljen eväslaukun täyttänyt. Toiselta puolen oli myöski liian kovaa kohtelua, heti ajaa väsyneen matkustajan maantielle.
Matkustaja, joka näki että tämä hänen pyyntönsä pani Elsan kahdelle päälle, päätti nyt lopettaa nuoren neitosen epäilykset. Hän astui esiin ja sanoi eri äänellä kun äsken: "Hyvää iltaa, Elsa!"
Elsa kavahti ja oli vähällä vaipua lattialle. Heleänpurppuraisina hohtivat hänen poskensa, äkkinäisestä liikutuksesta tunkeusivat kyyneleet hänen silmiinsä ja hän kuiskasi: "Juhana!"
Se ääni, jolla hänen nimensä mainittiin, pani nuoren miehen sydämmen nopeammin sykkimään. Samoilta huulilta oli hän kuullut nimensä lausuttavan, vaan tästä ainoastaan suurta se kuului hänen korviinsa kuin suloisin musiiki.
"Elsa! Sinä et ole mua unhottanut", lausui nuorukainen.
Neito katseli kainosti lattiaan ja kohotti sitten silmänsä Juhanaan, joka astui Elsaa kohden ja sulki hänen syliinsä, painaen ensimäisen lemmen suudelman neidon huulille.
Lukija jo arvannee, että nuori mies oli sama, jonka kanssa hän ensi luvussa tutustui. Juhana Nevalainen oli nyt saapunut kotoseudulleen, vaan ennenkun hän kotia meni, päätti hän sivumennen kävästä Sormuisen talossa. Olihan tuo varsin luonnollinen päätös.
"Kuinka äkkiarvaamatta sun sain nähdä!" lausui neito, loistavin silmin katsellen soreata nuorukaista.
"Mulle tuli halu saada nähdä ne, jotka kaikista sydämmelleni ovat kalliimmat", sanoi Juhana. "Eihän voi tietää, milloin sota näille seuduille ehtii ja sitä ennen välttämättömästi tahdoin tänne päästä".
"Oi kuinka suloista saada sun nähdä!" sanoi Elsa. "Kun äsken istuin takkavalkean ääressä ja kanteleella säestin lauluani (neidon valitusta), enpä silloin aavistanut, että sinä näin lähellä olit".
Juhana painoi muiskun kauniin neitosen huulille. Toista vuotta oli kulunut siitä, kun Juhana kotoaan oli lähtenyt setänsä luo Sääminkiin. Lähdön aikana oli hän jo ajatellut ilmoittaa Elsalle sielunsa tunteet; vaan nuoruuden ujous oli pidättänyt sanat huulille joutumasta. Poissa ollessaan oli hän kuitenki toivossa elänyt, sillä joku sisällinen tunne oli hänelle sanonut, että Karjalan kukka säilytti hänen kuvansa sydämensä syvyydessä. Hän oli arvannut oikein.
Rakastavaiset vaipuivat nyt suloisiin unelmiin, muistellen mennyttä aikaa ja silmäillen tulevaisuutta toivon ruusuvalossa.
"Muistathan Elsa" lausui Juhani, "kun toissa vuonna kesäilloin soutelimme tuolla Pielisjärven sinertävällä selällä, sinä kannelta soittaen ja laulaen, minä ihastuksissa kuunnellen, kuinka metsiköt rannoilla kajahtelivat laulustasi. Laskeva aurinko kultaili honkien kruunut ja etäältä kuului kä'en kukunta".
"Senhän toki muistanen. Olihan meillä tavallisesti Niirasen Sanna muassa ja hän valvoi tarkasti joka silmäyksen, jonka sinuun loin. Hän nuhteli minua usein siitä, että lähdin sun myötä venheretkille ja sanoi, että kansa siitä hupisee yhtä ja toista. Sitten olen kuullut, että Sanna puhui noin kateudesta, sillä —"
"Sillä?" kertoi Juhana.
"Sillä hän itse oli sinuun rakastunut", sanoi Elsa vähän punastuen."Nyt hän kuitenki on luopunut noista unelmista ja on naimisissaPerttulan Iikan kanssa".
"Varmaanki hänelle sopiva mies!" naurahti Juhana.
"Et usko, Juhana, kuinka tuntuivat päivät pitkiltä heti sen jälkeen kun lähdit täältä pois," lausui neitonen. "Minä ajattelin välistä: Rakastaneekohan minua? Eihän hän ole mulle sanaakaan siitä virkannut. vaan sydämmessäni puhui sisällinen ääni ja sanoi: hän rakastaa minua. Minä poimin kukkien lehtiä ja ne lausuivat mulle: hän rakastaa minua. Ja ehtootähden säteilevä silmänisku toi mulle tervehdyksiä etelästä, ja sitä katsellen ajattelin ma: Ehkä Juhanaki sua, taivahan kaunotar, katselee".
"Mun armahani!" lausui Juhana. "Kuinka usein minä etelätuulen muassa hengitin ulos lempeni huokaukset! Sinä vieno tuuli! onnellinen olet, koska saanet sivellä kultani suloisia kasvoja, ajattelin ma ja katselin pohjoista kohden".
Näin puhelivat kahdet onnelliset. Vihdoin Juhana otti neitoselta hellät hyvästit ja lupasi huomenna tulla niin pian kuin joutui. Elsa seurasi pitkän aikaa nuorta miestä silmillään; kuutaman valossa näki hän armahansa pitkän matkan päähän maantiellä. Sitten hän lähti toimittamaan veljensä käskyjä. Keveillä askelilla astui eli oikeammin tanssi nuori neitonen yli pihan. Hän oli onnellinen; ensimäisen rakkauden aamurusko kultaili hänen elämänsä taivasta.
Eipä nuori mieskään tuntenut jalkainsa paljon painavan, kun hän astuskeli kotiaan, vaikka hän sinä päivänä oli pitkät matkat vaeltanut. Kuutaman valossa hymyilivät hänelle lapsuuden muistelmat. Tuolla mäellä vilkkui niin ystävällisesti valo; se oli hänen kodistaan. Juhana kiiruhti askeleitaan ja hetkisen kuluttua sulkivat onnelliset vanhemmat syliinsä rakastetun ja kaivatun lapsensa.
Isä ja poika.
Kun "sahramimanttelinen", aamurusko kultaili Pielisjärven seutuvia, heräsi Juhana syvästä ja virvoittavasta unestaan. Hänen mieleensä juontui heti suloinen uni nuoresta neitosesta, jonka hän eilisiltana oli tavannut. Nopeasti nousi hän ulos, puki päällensä ja istui akkunan ääreen ihailemaan itäistä taivaan rantaa, jonka nouseva aurinko purppurahohteellansa valaisi.
Hän oli pitkän aikaa näin istunut unelmiinsa vaipuneena, kun ovi avattiin ja hänen äitinsä astui huoneesen, rakkaalle pojalleen hyvää huomenta toivomaan. Äidin sydämmen puhtaalla ilolla likisti hän poikansa rintaansa vastaan; sitten hän rupesi kysymään Juhanan olosta setänsä luona ja vihdoin, oliko hän ketään muuta kun vanhempiaan kaivannut. Juhana punastui eikä ensin aikonut nyt heti ilmaista tunteensa, vaan hellälle äidilleen, jos kellekkään, piti hänen uskoa sydämmensä salaisuuden. Hän kertoi siis eilisiltaisesta käynnistään Sormuisen Elsan luona ja siitä, että he nyt olivat vannoneet toisilleen ikuista uskollisuutta.
Tästäkö Katri oli iloisena! Kaikista tytöistä, jotka hän tunsi, oli Elsa epäilemättä, sekä ruumiin että sielun puolesta, suloisin. Niinkuin äitiään oli Elsa aina luottamuksella kohdellut Katria. Siis tuo liitto kaikin puolin tulisi olemaan iloksi, ei ainoastaan Katrille, vaan, niinkuin tämä vakuutti, myös Sipolle ja Yrjölleki.
Nyt mainitsi Katri ryöstöstä, josta Elsa ei, ajan lyhyyden vuoksi, eilisiltana ollut kerennyt eikä muistanutkaan puhua. Juhana surkutteli suuresti Nurmeslaisia, johon Katri huomautti että toivon mukaan vasta päästäisiin vapaiksi Hovilaisten kiristyksistä. Kun Juhana katsoi äitiinsä kysyväisesti, rupesi tämä kertomaan liitosta ja rovastin puuhista kansan kesken.
Juhana ensin ei tahtonut uskoa mitä kuuli. Ainaki hän luuli, että hänen äidillään oli jotenki väärä käsitys asioista. Tämä vakuutti puhuvansa niinkuin asiat olivat. Sen mukaan kun puhetta jatkettiin, punastuivat Juhanan posket punastumistaan. Vihdoin hän lausui: "Olisivatko setäni sanat näin toteen käyneet? Tämä epätietoisuus on tukala". Näin puhuttuaan riensi hän ulos huoneesta, ennenkun kummastunut äiti kerkesi sitä aavistaa ja riensi isänsä luo.
Tyyneellä ilolla näki isä poikansa astuvan huoneesen eikä suinkaan aavistanut mikä ajatus tämän rinnassa asui. Tosin Juhanan muoto näytti levottomalta ja Sipo kysyi, kuinka hän oli nukkunut; vaan kun vastaus oli tyydyttäväinen, ei isä sen enempää asiaa ajatellut, vaan rupesi puhelemaan.
"Savonlinna on nyt Karjalan ainoana tukena", lausui Sipo. "Karjalan lukko, Viipuri, on valloitettu; Laatokan rantamaan suoja, Käkisalmi, on antaunut. Synkät ovat näkyalat! Mun uskoni mukaan Savonlinna ei kauan voi puoltaa itseänsä".
"Se on mahdollista, että sekin viimme tukemme kaatuu", sanoi Juhana synkästi.
"Mun ymmärrykseni mukaan", virkkoi Sipo, "olisi ollut viisaammin tehty, jos sovinnon kautta olisi koetettu pelastaa jäännös Suomesta vihollisen alle joutumasta".
"Miksi sanotte: olisi ollut? Eikö sitten vielä ole aikaa?" kysyiJuhana, terävästi silmäillen isäänsä.
"Se, joka Affleckin läheisyydessä elää ja näkee, ettei hallitus voi omaisienkaan väkivallasta suojella alamaisiaan, se oppii hyvin epäilemään, miten vihollisesta voi suojelluksi tulla", lausui Sipo Nevalainen.
"Mun isäni", sanoi Juhana, "te olette, pelkään ma, menettäneet luottamuksenne".
"Ainaki hallitukseemme semmoisena kuin se nyt on", virkkoi Sipo.
"Te ajattelette, isäni, väärin", lausui Juhana, jonka ääni, enemmän kun hän olis tahtonut, alkoi osoittaa hänen sieluntilaa.
"Sinä näytät, poikani, levottomalta", sanoi Sipo, joka nyt selvästi näki poikansa kiihtyvän mieli-alan.
"Minä tunnustan isäni, että ne huhut, jotka olen kuullut, eivät juuri ole voineet mun levolliseksi tehdä", sanoi Juhana vähän katkerasti, lisäten sitte: "Te olette joutuneet viekottelian haltuun".
"Viekottelian?" kertoi Sipo kummastuen.
"Aivan niin", lausui Juhana vakavasti. "Rovasti on käynyt täällä ja puheellaan toimeensaanut kauheat tuumat".
"Poikani", sanoi naurahtaen Sipo. "Rovastia älä syytä. Me olemme miehiä ja tiedämme itse mitä tehdä. Ja mistä meitä syyttäisit? Liitostako Venäjän kanssa? Onko se niin kumma?"
Juhana hypähti ylös penkiltä ja huusi: "Onko se kummaa? Hakekaat läpi taivaan ja maan ja mainitkaat mulle joku mustempi teko kuin se, että pettää isänmaansa!"
"Pettää", kertoi Sipo kavahtaen ja hänen kulmakarvansa lähenivät toisiaan. Hän tyyntyi pian ja lausui vakavasti: "Sinä olet nuori ja minä ymmärrän tunteesi. Jos olisin sun sijassasi ja tulisin juuri sodan jaloista, ajattelisin ehkä niinkuin sinä nyt, ja jos sinä olisit mun sijassani, ajattelisit varmaan niinkuin minä. Minua on ryöstetty ja minä tahdon kostaa".
"Oi isäni!" lausui Juhana levottomasti. "Minä riennän rovastin luo ja kysyn, kenen luvalla hän käskee kansaa luopua hallituksestaan. Hänen täytyy tulla tänne ja peruuttaa puheensa, muutoin löytyy vielä miehiä Suomessa, jotka voivat hillitä niin vaarallisen sielunpaimenen".
"Juhana", sanoi Sipo Nevalainen, "sinä olet mun oma poikani ja senvuoksi en tahdo puheesesi suuttua. Kuule mua: sun vihasi rovastia vastaan on yhtä perätöin ja perusteetta kuin uhkasi. Sitä pait olemme jo vannoneet Venäjälle uskollisuuden valan pyhänä kirkossa".
"Vannoneet! Uskollisuuden valan!" kertoi Juhana vaipuen penkille ja peittäen käsillään kasvonsa. Hetken hän istui ikääskun ukonnuolen iskemänä; sitten hän kavahti ylös. Hänen poskensa hohtivat, hänen silmänsä säteilivät ja hänen rintansa aaltoili. Hän seisahtui isänsä eteen, joka puoleksi ihmetellen puoleksi peljäten, silmäili poikaansa.
"Isä", puhui Juhana äänellä, josta edellinen sointuisuus oli kadonnut, "te ette ole mikään konna. Kun katselen teidän jaloa muotoanne, mulle hamasta lapsuudesta niin rakas ja niin kunnioitettu, kun näen totiset silmänne ja tuon ylhäisen otsan, olen vakaantunut siitä, että vieläki sama ylevä sielu teissä asuu kuin ennenkin. Jos Jumalaa pelkäätte, jos emoani ja mua rakastatte, niin luopukaa noista vehkeistä, jotka lopullisesti ovat olevat turmiollisia. Isänmaamme niinkuin köyhä äiti nääntyväisille lapsilleen rintaansa tarjoaa, koettaen siitä pusertaa viimme elinvoimansa. Ja tämmöisen äidin hylkäisimme, vihollisen valtaan jättäisimme".
Sipo oli, tätä puhetta kuullessaan, noussut ylös. Hän kohotti päänsä ja seisahtui poikansa eteen, tähän tuimasti tuijottaen. Ikääskun kaksi uhkaavaa ukonpilveä seisoivat isä ja poika vastatusten.
"Kunnotoin poika", huusi Sipo, "näinkö huonossa muistissa on sulla enään neljäs käsky! Tiedä, että ennenkun sinä synnyit, oli mulla jo selvä käsitys velvollisuuksistani enkä ole niitä nytkään unhottanut. Hoida sinä omat asiasi äläkä minusta huolta pidä".
"Oi isäni", huudahti Juhana, "älkäät minuun tuskaantuko! Älkäät vihan vimmassa päättäkö mielettömästi, Minä en tahdo teitä nuhdella kun ainoastaan herättää siitä lumouksesta, jonka alle olette joutuneet".
"Sun herättämistäsi en tartse", sanoi Sipo tylysti. "Sinä olet varmaanki tullut kotiasi neuvomaan isääsi hänen velvollisuuksistaan Jumalaa ja isänmaata vastaan. Jos niin on asian laita, on mullaki sulle lyhyt neuvo annettava, nimittäin, että nopeasti matkustat takaisin samaa tietä, kun olet tullut".
Näin sanottuaan käänsi isä selkänsä pojalleen ja meni ulos. Juhana jäi kalpeana seisomaan, tirkistellen ovea kohden, josta vihastunut isä oli ulos mennyt.
"Mikä kauhea muutos!" jupisi nuorukainen. "Katkerimmaksi suruksiko on kotiini tulo muuttuva sen sijaan, että sen olisi pitänyt iloa tuottaa?"
Hetki kului, kunnes ovi taas aukesi ja Katri astui sisään.
Kun Juhana huomasi äitinsä, kohosivat kyyneleet hänen silmiinsä. Hän astui äitiään kohden ja vaipui sitä rintaa kohden, jota vasten hän ennen, lapsuutensa onnellisina aikoina, niin usein oli nukahtanut.
Pitkällinen äänettömyys seurasi. Vihdoin sanoi Katri: "Minä tiedän mitä on tapahtunut. Oi näitä kurjuuden aikoja, joita meidän pitää nähdä! Kyllä luulen ettei Sipo olisi tuohon tuumaan ruvennut, ellei rovasti olisi häntä siihen houkutellut. Viimme sunnuntaina saarnasi rovasti täällä ja vannotutti väen kirkossa Venäjän alle. En ymmärrä muuta, kuin että silloin suuri synti tapahtui".
"Jos mikään syntiä on, niin se on", lausui Juhana. "Kun ma voisin jonku keinon keksiä, joka voisi auttaa. Mutta oi surkeutta! Pitääkö mun ruveta isäni ilmi viholliseksi!"
Juhana vaikeni; hetken päästä hän jatkoi: "pääni on niin kuuma. Minä tahdon käydä ulkona raikasta ilmaa hengittämässä. Te arvaatte, äiti, missä käyn. Isäni käski mun kohta palata samaa tietä kuin olen tullut. Ne hetket, jotka täällä viivyn, tahdon viettää armahan emoni ja kalliin morsiameni seurassa. Ja sitten —"
Juhana ei voinut jatkaa. Hän otti lakkinsa ja meni. Äiti silmäili hetken akkunasta poikaansa, kunnes vihdoin kyyneleet hämärtivät hänen näköänsä. Hän lankesi polvillensa ja rukoili sydämensä syvyydestä Jumalaa olemaan heille tukena ja auttajana tällä koetuksen kovalla hetkellä.
Juhana suuntaili askeleensa Elsan luo. Tämä otti ilolla vaan samassa alakuloisesti vastaan lemmittynsä. Hän kertoi Sipon juuri käyneen Yrjön luona. He olivat puol'ääneen puhelleet, vaan Elsa oli kuitenki sen verran kuullut, että hän tiesi kysymyksen olleen lähteä Käkisalmeen hakemaan sieltä apua Venäläisiltä. Vihdoin oli hän kuullut Sipon sanovan Yrjölle: "älä pelkää! Poikani ei tiedä tästä mitään. Eikä hän, jos tietäisiki, uskaltaisi; sillä —", loppua ei Elsa ollut kuullut. Sitten oli Sipo maininnut jotaki noidasta ja he olivat kumpii ulos menneet, Yrjö matkalle Pielisiin, Sipo, Jumala tiesi mihin.
"Onnetoin isä", jupisi Juhana. "Et tiedä mitä ai'ot tehdä; retkeä pitäisi estää, vaan isäni — — —".
Juhana painoi muiskun vapisevan neidon huulille ja lausuen: "Oi onnettomuutta, jos retki matkaansaadaan; silloin en enään tahdo elää", töytäsi hän huoneesta ulos. Elsa juoksi hänen jälkeensä; vaan kun Juhana jo oli kaukana maantiellä, palasi neito takasi, vaipui penkille pirtissä ja itki katkerasti.
* * * * *
Polkua, joka johti Horman Mallan luo, astui yksinäinen mies. Hän kulki alla päin ja näytti syviin mietteisiin vaipuneen. Lähetessään noidan asuntoa, kohotti yksinäinen matkustaja päätään. Hän kolkutti kolmasti ovelle. Se avattiin varovasti ja matkustaja astui kiiruusti sisään.
Malla, nähdessään matkustajan, astui pari askelta taappäin, huudahtaen:"Mitäsinä multatahdot? Pois!"
Sipo Nevalainen — sillä tämä matkustaja oli — viittasi kädellään tyynnyttävästi, otti povestaan rahakukkaron ja lausui: "minä tahdon tietää asian ennakolta. Ilmoita onko se, jota aion tehdä, onnistuva. Minä palkitsen sun runsaasti".
"Hahhaah", nauroi noita. "Sinä koetat vanhusta eksyttää; mutta sinä olet mua kerran pahoin kohdellut ja — niinkuin silloin sanoin — onni on sinusta kaukana".
"Älkäämme mennyttä aikaa muistako", sanoi Sipo.
"Kuinka on ylpeän Nevalaisen mieli nyt näin nöyrtynyt?" kysyi noita ivaillen.
"Nöyrtynyt?" kertoi Sipo ja kohotti päänsä; hän jatkoi vieläkin malttavaisesti: "Se sinään. Tahdotko mua, maksua vastaan, auttaa?"
"Kysy muilta neuvoa; miksi sinua auttaisin kun et muakaan auttanut, silloin kun pyysin", virkkoi noita.
"Noita!" huudahti Sipo ja kohotti oikean kätensä, "tiedätkö että tuo käsi sun tuossa tuokiossa voi ruhjoa? Me olemme kahden kesken. Älä mua ärsytä!"
"Sinä uhkaat", naurahti Malla, "Mitäs voittaisit, jos mun tappaisit?Omantunnon vaivaa. Sinä tulet mua vielä useinki tarvitsemaan, SipoNevalainen. Et mulle tahdo vahinkoa tehdä; minä olen levollinen".
Noidan vakava puhe vaikutti sen, minkä se tarkoitti. "Minä tosiaanki sinua tarvitsen", sanoi Sipo, tukehduttaen luonnollisen kärtyisyytensä tällä hetkellä. Hän avasi kukkaron ja laski siitä kämmenelleen ko'on rahoja, lausuen: "Minä ja moniaat muut aiomme lähteä Käkisalmeen Venäläisten tuumille, saadaksemme heiltä apua Affleckia vastaan. Onko aika lähdölle sopiva ja voidaanko tätä jotenki estää?"
"Laske rahat tuohon penkin päähän", sanoi noita, joka nyt mielestään oli kyllin Nevalaista nöyryyttänyt. Tämä teki niinkuin noita vaati.
Malla puhalsi nyt valkean puoleksi sammuneisiin hiiliin, pani kattilan tulelle ja kaatoi kattilaan ruskeaa vettä. Kohta kohosi savu siitä. Noita tirkisteli savuun, kohotteli kumpaisetki kätensä savua kohden ja jupisi itsekseen.
"Nyt", virkkoi noita ääneen, hetken päästä, "nyt näen. Aika on sopiva ylihuommenna; silloin on täysikuu".
"Uhkaako meitä matkalla mikään vaara?" kysyi Sipo.
Savun seasta kuului vastaus: "Jos ette puussa näe sinisen karhun, jota ei ampumalla voi tappaa, niin olette vaarasta vapaat".
"Hyvä", jupisi Sipo; "tuossa ovat rahasi".
Hän läksi kevein askelin astumaan noidan mökistä. Malla otti penkiltä rahat, suuteli ne monin kertaisesti ja otti sitten kiukaan alapuolesta kiven irti. Kiven takana oli kätkö, jossa oli lipas. Malla ra'otti tämän ja vielä kerran suudeltuaan äskeisen ansionsa, antoi hän sen suljahtaa lippaasen, jonka hän piakkoon pisti säilyynsä.
Hovilassa.
Päivänä jälkeen sen, jolloin viimmemainitut tapaukset tapahtuivat, istui iltapuoleen Majuri Affleckin tilalla hänen jo ennestään lukijalle tunnetut kolme uskottua ison pöydän ympärillä, viettäen aikaansa vaihdellen puheilla ja aseiden puhdistamisella sekä teroittamisella. Arnkijl perkkasi vanhaa piimusköötiä, Jessenhaus puhdisti sytytin-musköötiä ja Björn Finne hioi miekkaa. Pöydällä seisoi kaksi isohkoa oluthaarikkaa. Huone, jossa he istuivat, oli iso pirtti, jonka seinillä riippui kaikenlaisia aseita: pyssyjä, sapeleita, miekkoja ja pistooleja y.m. Yhdellä seinällä näkyivät Kaarle XI ja Kristinan muotokuvat.
"No, Björn", sanoi Arnkijl, "mitä mietit, kun suusi meni noin nauruun?"
"Minä soisin joskus olevani sata kertaa pienempi kuin olen", lausuiFinne, joka, kun kerran rupesi, oli mahdottoman filosofillinen."Olisinpa esimerkiksi kärpänen".
"Ja mitä hyötyä sulle siitä olisi?" kysyi Arnkijl, silmäillen Björnin täysikuu-muotoa.
"Minä tahtoisin kerran kuulla mitä Nurmeslaiset meistä puhuvat. Etteivät he meitä kiitä, sen toki tiedän; vaan sen tahtoisin tietää, mitä päävikaa he meissä kussaki vainoovat".
"Nurmeslaisten mielipiteistä me viisi pidämme", sanoi Jessenhaus kuivasti. "Sulla Björn, on, suoraan sanoen, yksi vika, joka usein on meille haitallisempi kun Nurmeslaisille. Sinä mittaat viinapäissäsi kappoja tynnyrien sijaan ja joskus päin vastoin, joka taas arvoamme alentaa ja turhaan ärsyttää kansaa".
"Olkoonpa miten tahansa", virkkoi Björn närkästyneenä Jessenhausin nuhteista, joita hän ei suinkaan ensikerran kuullut: "sen tiedän, että minä meistä kolmesta olen enin suosittu. Kaikki myöntävät, että mulla on hyvä sydän. Mutta sinua, Jessenhaus, he kutsuvat Belzebubiksi y.m. Ja Arnkijl — hm — en tahdo sua, Fredrik, loukata — hm — jääköön sikseen".
"Minua et loukkaa, jos sanot", virkkoi Arnkijl, joka kuitenkin ei tosin tiennyt, tahtoiko hän mieluummin kuulla tai ei.
"He sanovat — hm — että olet petollinen. No, kummako se! Kuka noiden kanssa rehellinen voi olla? Sanovat myös että olet vähän pelkurimainen. Minä olen selittänyt että jälkeen viimme kuumetautisi luontosi tuli hiukan aremmaksi, mutta pelkuri ei Arnkijl ole — sen olen vakuuttanut".
"Muttasinustaei sitä voi vakuuttaa", virkkoi Jessenhaus.
"Milloin olen pelännyt?" kysyi Björn punastuen vihasta.
"Kun rovasti vannotti kansan Ryssän alle kirkossa", lausui Jessenhaus. "Sinä, kruunun virkamies, et uskaltanut sanaakaan hiiskua silloin. Kun oisit rohjennut nousta ylös ja pitää heille puheen, niinkuin, totta mar, minä olisin tehnyt, niin ei tämmöisiä hullutuksia ois tapahtunut. Nyt ovat he Ryssän kansaa liitossa ja meille voi tulla ahtaat olot, johon on syynä sun pelkurimaisuutesi ja huolettomuutesi".
Björnin veri kuohahti; vaan hän ei oikein uskaltanut Jessenhausia vastustaa; hän lausui: "Sulla on aina mua vastaan nurkumista. Jos itse oisit kirkossa ollut, et oisi enemmän kun minäkään suutasi aukonut. Sinä tiedät hyvin, ettei sun puhettasi olisi enemmän korviin otettu, kun minunkaan. Mutta pääsyy sun moitteeseesi on, suoraan sanottu, kateus. Sinä et soisi, että minä olen majurin suosiossa yhtä paljon kun sinäki, vaikka mua kyllä koetaan parjata hänen edessä".
"Sinä et, Björn-rukka, sietäisi paljon parjaamista, ennenkuin olisit kuitti palveluksestasi", sanoi Jessenhaus. "Vaan se sinään. Minä en sinua tahdo sortaa, ainoastaan oikasta ja oikaseminen on aina vastenmielinen inhimiselliselle ylpeydelle. Mutta olen minäki aikanani saanut nuhteita kuulla, jopa tutaki. Kun majuri oli pahalla tuulella, ei ollut lysti olla; korviaan sai varoa; kerran hän kolautti mua miekan lappealla selkään, etten pitkään aikaan voinut hengittää. Semmoinen kohtelu oli liian ankara ja sen sanoinki kerran majurille että, jos hän vielä mua niin kohtelee, niin olemme eri ystävät. Hän katui mitä oli tehnyt, syleili mua ja sanoi, etten koskaan saa hänestä luopua, sillä semmoista auttajaa kuin minä, ei ole hällä ollut, eikä tule".
Tämä puhe lepytti melkoisesti, niinkuin Jessenhaus jo edeltäpäin arvasi, sopusaluonteisen Björnin.
"Majurilta on tullut kirje," lausui nyt Jessenhaus, "jossa hän käskee meidän pitää huolta siitä, että jäännös hänen tavarastansa Suorlahden ja Lieksan tiloilta Kiteellä ja Pielisissä tuodaan tänne. Hän aikoo sitten kelin aikana viedä täältä kaikki Kajaaniin. On nyt terveellistä, että joku meistä lähtee Kiteelle ja Pielisiin".
"Minä olen valmis", sanoi Arnkijl, joka heti hoksasi, että tuo reissu olisi kukkarolle varsin terveellinen.
"Minä en ole pitkään aikaan matkustanut," virkkoi Björn; "kävithän,Arnkijl vasta Kajaanissa."
"Niin, Majurin seurassa!" sanoi Arnkijl. "Minä lähden Kiteelle, menköönBjörn Pielisiin".
"Minä pidän sen sopivimpana, että sama mies käy sekä Kiteellä ettäPielisissä, koska ne ovat samaa suuntaa", sanoi Jessenhaus.
"Määrää sinä Pietari", sanoi Arnkijl Jessenhausille, "kumpi meistä menee, niin ei tule tyhjää intosta välillämme".
"Minä katson sopivaksi että Arnkijl lähtee", sanoi Jessenhaus; "Björn on täällä kotona tarpeesen".
Finne nousi ylös ja paiskasi miekan, jota hän hioi, pöydälle, jotta se tärähti.
"Te luulette voivanne mun kanssani menetellä niinkuin lapsen kanssa", huusi hän, "mutta Björn Finne, joskin pitkämielinen, ei ole vahasta tehty. Tällä kertaa pitää poikkeus tapahtuman. Ellen minä pääse yksin tai Arnkijlin kanssa matkalle, niin lähden huomispäivänä pois Hovilasta ja silloin saatte tulla toimeen Nurmeslaisten kanssa miten voitte".
"Hsch — joku tulee", sanoi Jessenhaus; "älkäämme riidelkö".
Ovi avattiin ja muuan mies astui sisään.
Jessenhaus kavahti, nähdessään ettei vastatullut ollut oman talon miehiä. Kaikki muut olivat enemmän tai vähemmän hänen vihamiehiään.
"Mikä on asiasi?" kysyi hän tulleelta.
Tämä seisoi ääneti uteliaasti silmäillen huonetta.
"Luultavasti olet tänne tullut luvattomissa aikeissa", jatkoi Jessenhaus. "Mutta muista, että täältä on vaikeampi päästä kuin tänne tulla".
"Mun käskettiin tuoda tänne tämä kirje", sanoi vieras ja kohottiJessenhausille kätensä.
Veronkantaja silmäili uteliaasti kirjettä. Arnkijl ja Finne myöskin tunkeusivat Jessenhausin luo katsomaan minkänäköinen kirje oli. Sill'aikaa puikahti vieras huomaamatta ovesta ulos.
Jessenhaus silmäili ovea kohden ja nähden, että vieras oli poissa, huudahti hän: "Arnkijl, joudu tuota outoa takaa ajamaan. Sinullahan ovat hyvät jalat".
Nuolen nopeudella puikahti Arnkijl ulos ovesta.
Jessenhaus silmäili tarkasti kirjettä. Se oli karkeanlaiselle paperille kirjotettu ja sinetillä suljettu. Tarkemmin katsottuaan lakkaa, näki hän että sinetin asemesta oli käytetty äyrin lanttia.
Kirje sisälsi seuraavat sanat:
"Muuan tuntematoin tahtoo teille ilmoittaa, että neljä talonpoikaa Nurmeksesta tänä iltana ovat lähteneet jalkasin etelää kohden Venäläisiltä apua hakemaan teidän rasituksianne vastaan. Koska tämän kirjoittaja pitää isänmaan vapautta kalliimpana kun yksityisten kostonhimoa, julkaisee hän täten teille asian, toivoen, että te väkivoimalla koetatte paluuttaa matkustajat heidän vaaralliselta retkeltään".
"Mitä tämä merkitsee?" jupisi Jessenhaus. "Pitääkö ilmoitukseen luottaa? Olisko tässä joku koiran kuri tekeillä? Ehkä tahdotaan meidät kotoamme houkutella, jotta sill'aikaa voitaisiin ryöstää majurin tavara täältä?"
Björn astui pirtin nurkkaa kohden, avasi pienen nurkkakaapin, otti siitä pullon ja nielasi sen sisältöä pari kulausta. Sitten hän taas tuli pöydän ääreen istumaan ja näytti sangen miettivältä tuon ajatus-justeerauksen jälestä.
Askeleita kuului nyt oven takaa ja Arnkijl astui sisään — yksinään.
"Minä en ole huono jaloistani", sanoi hän läähöttäen, "vaan se mies meni kuin luoti pyssystä. Aina pysyi hän vähän edelläni, kunnes vihdoin Turuisen metsikön rinteessä hän katosi kuin tähden lento taivaalla".
Arnkijl, luettuaan kirjeen, lausui: "Huomen-aamulla lähden heitä takaa ajamaan. Ensin käymme Nevalaisen ja Sormuisen taloissa jollaki asialla muka, että saamme nähdä jos isännät eivät ole kotona. Sitten kyselemme missä ne ovat ja jos ei voida siitä selkoa antaa tai vääriä ilmoituksia saamme, niin lähdemme matkalle, minä ja Björn neljän miehen kanssa. Sinä Jessenhaus jäät vartioimaan kotoa".
"Hyvästi puhuttu", sanoi Jessenhaus.
"Me menemme hevosella, niin pian heidät saavutamme", virkkoi Arnkijl.
"Ja minä takaan, että annamme noille tappuratukille semmoisen reklamentin selkäpiille, että vasta ajattelevat mihin matka vetää", lausui Finne.
"Se oikein Björn", sanoi Jessenhaus.
Björn väänteli punaisia viiksiään ja näytti erinomaisen sotaiselta.
"Eiköhän tämä asia sietäisi pienoiset ryypyt", sanoi Björn.
"Kaiketiki sille, joka haluaa. Kaapissahan on nestettä", lausui Jessenhaus. "Minä lähden nyt levolle. Huomen-aamulla kello viisi kaikki pitää olla valmiit. Hyvää yötä!"
Jessenhaus meni. Arnkijl mietti myös samaa tehdä, vaan Björn sai hänen vakuutetuksi siitä, että tärkeä työ oli edessä ja että oli hyvinki syytä maistella vähän.
Veikot istuivat nyt hyvän aikaa pakinoiden yhtä ja toista. Björn tuli hyvin sotaiselle tuulelle, astuskeli ympäri seiniä, tarkastellen aseita, tähtäili musketeilla ja löi ilmaan sapeleilla. Vihdoin hän vaipui muutamaan nurkkaan penkille maata ja nukkui heti. Arnkijl astui nyt hiljaa ulos pirtistä ja meni lepohuoneesensa. Hovilassa oli paljon asuinhuoneita ja itsekussaki piti jonku maata, jottei varkaat tai talonpojat voisi päästä sisään tuhotöitä tekemään.
Matkalla Käkisalmeen.
Pielisten pappilassa istui ruokapöydän ääressä muutamana syyskuun päivänä seitsemän henkeä, jotka virvoittivat itseään niistä ylönpalttisista ruoka- ja juoma-lajeista, joita pöydälle oli pantu. Useat näistä henkilöistä ovat jo ennestään lukijalle tunnetuita. Pöydän päässä istui rovasti Herkepaeus, joka suurella vieraanvaraisuudella kohteli läsnäolevia. Sipo Nevalainen istui hänen oikealla ja Yrjö Sormuinen hänen vasemmalla puolellaan. Karjalainen ja Turuinen istuivat Sormuisen rinnalla. Nevalaisen vieressä istui pastori Juho Wallius, pieni lihava mies, joka suunnattomasti rakasti latinan kieltä ja oli onnellisna, kun sai sitä käyttää puhuessaan korkeasti oppineen rovastin kanssa. Lukkari Porkkander, joka istui pastorin vieressä, oli pulska mies, jonka äänelle ei mikään inhimillinen olento voinut läheskään vertoja vetää. Kun hän Pielisten kirkossa "laski" tulemaan säveleitään, niin heräsivät paatuneimmatki unen horroksista, johon heidän lihallinen luontonsa heidät joskus vaivutti.
Vanhan hyvän tavan mukaan rovasti oikein pakottamalla pani vieraansa syömään.
"Mikä olikaan tuon arvoisan toverinne nimi?" kysyi rovastiNevalaiselta, vaan ennenkuin tämä kerkesi vastata, virkkoi Karjalainen:"Pietari Karjalainen, korkeasti oppinut herra seurakunnan paimen".
"Te olette nyt tärkeän toimen alottaneet", jatkoi rovasti. "Minä luotan siihen, että te maltilla ja älyllä ajatte asiat onnellisesti, että seisotte pelvotta, vaikka mailmaki menisi ylösalaisin niinkuin runoilija sanoo".
"Si fractus illabitur orbis, impavidum ferient ruinae", säesti Wallius.
"In positivo gradu", sanoi Wallius kainosti; "sed tu, praestantissime praeposite, in superlativo".
"Kunnioitettavat vieraat", lausui Porkkander, "minä toivon, teidän palatessanne, saada teitä vapaina miehinä tervehtiä".
"Vapaus on kaikesta ihmiselle kalliin", sanoi Nevalainen.
"Dulcis est libertas et potestas vivendi secundum arbitrium suum", lausui Wallius, luoden silmäyksen rovastiin.
"Se on aivan totta", sanoi Herkepaeus. "Mutta tuohon alkulauseesen kuuluu jatko näin: Sed probe respiciendum est numnae plenae libertatis simus capaces et annon incidamus in majus malum, si nos omnimodoalieno imperiosubducere volumus. Mutta meille ei voi tapahtua majus malum kun Affleck. Alienum imperium eli toinen esivalta on meille tarpeesen ja siinä punctum". Hetken äänettömyyden perästä kysyi rovasti Nevalaiselta: "Milloin saan teidät takaisin odottaa? Ette kait sivu mun taloni silloinkaan kulje, toivon ma".
"Jos asiat hyvin käyvät, kymmenen päivän jälestä", lausui Nevalainen.
Kun ateria oli päättynyt, lausui Karjalainen: "Läsnäolevien puolesta kiitän sydämmeni syvyydestä herra rovastia tästä uudesta suoseliaisuuden osoitteesta. Armon Herra korkeudessa suokoon teille ikää ja terveyttä, että vielä kauan saisitte vaikuttaa rakkahan laumanne eduksi".
"Kaiken voimani saan Herralta. Hälle olkoon kiitos ja kunnia ijankaikkisesti", virkkoi rovasti.
"Ejus est regnum et potestas et gloria in saecula saeculorum. Amen", lausui Wallius, hartaasti pannen kätensä ristiin.
Porkkander veisasi nyt jylisevällä äänellä pöytävirren ja sitten noustiin aterialta.
Rovasti vei Nevalaisen vähän muista erilleen ja kysyi: "TietävätköNurmeslaiset lähdöstänne?"
"Olkaat levollisena, herra rovasti. Horman Halla sanoi ett' ellemme näe sinisen karhun, johon ei luoti pysty, puussa könöttävän, niin emme tartse esteitä Nurmeslaisten puolelta peljätä".
"No silloin lienette varmaat", naurahti Herkepaeus.
Rovasti ja Nevalainen yhtyivät nyt muihin. Vielä vietettiin hetkinen puheilla, kunnes matkustajat ottivat hyvästin vieraanvaraiselta rovastilta sekä pastorilta ja lukkarilta, jotka viimemainitut heitä saattoivat hyvän matkaa maantietä ja sitten menivät kumpii kotiinsa.
Matkustajilla oli kädessä pitkät, tuuranmoiset sauvat ja selässä eväslaukut. Nevalaisella oli pyssy, joka nahkahihnasta riippui olkapäältä; Sormuisella ja Karjalaisella samoin. Turuisella oli pistooli ja vyöllä vanha miekka Kaarle IX:n ajoilta. Näin varustettuina kulkivat miehet turvallisesti tietä eteenpäin.
Pitkän aikaa astuttiin äännetöinnä, miettien rovastin ystävällistä kohtelua. Kun kaksi neljännestä (5 virstaa) oli ennätetty, istahdettiin tien viereen hetkiseksi, koska Karjalaisen pyssy oli löysännyt kannattimestaan.
"Palatessamme olemme vielä paljoa tervetulleemmat Pielisiin", sanoiSormuinen, "mutta ei Nurmekseen. Saapas nähdä millä tuulellaJästihanska on, kun kuulee missä olemme käyneet".
"Kuka meistä Käkisalmella puheenjohtajaksi rupeaa?" kysyi Karjalainen."Turuinen taitaa hyvästi Venuskaa".
Vakava Turuinen rykäsi.
"Suosituissa asioissa ymmärtää helposti toinen toisen", sanoi Nevalainen. "Pää-asia on, että heti pyydämme saada Affleckin karkoitetuksi Nurmeksesta. Se on ensi ehto".
"Vaan emmehän liitostamme luovu", sanoi Turuinen.
"Tietysti ei", vastasi Sormuinen. "Meidän tulee niin vähillä uhrauksilla kuin mahdollista saada mitä suurimpia etuja".
"Kosto on ainoa etu, jota tarvitaan", sanoi Nevalainen. "Oi kosto! Kun seisoin kodissani yksin, voimatoinna ja näin kuinka nuo kelvottomat kotirauhan rikkoivat, silloin vannoin valan kuolon uhkaa kovemman. Sen valan minä aion pitää, niin kauan kun tuo oikea käsi mua tottelee".
Miehet lähtivät taas astumaan. He laskeusivat mäkeä alas, kulkivat huonon sillan yli ja rupesivat nousemaan toista mäkeä ylös.
"Mitähän kotonani arvellaan lähdöstäni?" sanoi Karjalainen. "Minä sanoin meneväni Repolaan nahkojen ostoon. En totta mar' uskaltanut sanoa vaimolleni mihin menen, sillä Hovilaiset olisivat hänestä kiristäneet ulos salaisuuden ja sitä pait Maija ei ole juuri salaisuuksia varten luotu, Jumala paratkoon".
"Mun kotonani ei ole tapana isännällä sanoa mihin hän menee", virkkoiTuruinen. "Minä käskin panna konttiin evästä ja sitten läksin".
Miehet olivat jo melkein mäen päällä. Mäelle tultuaan huomasivat taaski alangossa sillan, joka oli niin huonossa kunnossa, ettei siinä muut kun jalkamiehet näyttäneet voivan poikki pääsevän. Samassa kuulivat he takaa kärryjen kolinan ja näkivät kolme kärryä jäletysten täyttä vauhtia laskevan mäkeä alas, yli sillan; kohta olivat ne saavuttaneet jalkamiehet.
Nämä koettivat astua nopeasti, keretäkseen sillan yli, joka oli heidän edessään; sillä he tunsivat kohta Arnkijlin ja Björnin ensi kärryissä. Mutta takaa-ajajat ajoivat täyttä vauhtia jalkamiesten sivu eivätkä pysähtyneet ennenkun silta heidän eteenpäin pääsemistä esti.
"Me olemme varmaanki petetyt", sanoi Nevalainen Sormuiselle. — "Jos ei Karjalaisen pyssynkannatin olis irtaantunut, niin olisimme sillan tuollapuolen. Silloin olisi heidän täytynyt jättää hevosensa tälle puolen ja miehiä niitä vartioitsemaan, elleivät kerrassaan olisi palanneet. Nyt ei muu auta kun vastarintaa tehdä. Ajattelinpa lähettää luodin tuohon ensi kärryyn, vaan kun eivät he mitään vielä ole puhuneet tai tehneet, en tahtonut riitaa aloittaa".
Kärryistä nousi alas kuusi miestä. Yksi niistä jäi hevosia vartioimaan; toiset alkoivat astua talonpoikia kohden. Nämä vetäysivät vähän ylemmä, mäen rinteesen.
"Mihin matkanne, hyvät ystävät?" kysyi Björn.
"Saman kysymyksen me voimme teille tehdä", sanoi Sormuinen.
"Me olemme tarkastusretkellä, veikkoseni", lausui Björn. "Huhu on kertonut että vaarallisia vehkeitä olis tekeillä ja me, järjestyksen miehet, olemme tulleet katsomaan, onko tuossa huhussa perää".
"Järjestyksen miehet!" nauroi Nevalainen ylönkatseellisesti. "Te olette veronkantajia, vaan ei järjestyksen miehiä. Pysykäät ammatissanne".
"Ja te olette maamme pettureita", sanoi Arnkijl, "ja siitä oikeuden edessä saatte vastata. Nyt saatte kääntää nenänne Nurmesta kohden; ei Käkisalmea enään tartse ajatella".
"Etkö häpeä meitä syyttömästi herjata", virkkoi Karjalainen. "Me olemme menossa pääkuvernööri Nierrothin luo, hakemaan huojennusta pakkoverosta".
"Sen valehtelet samoin kuin kotonasi olit valhetellut meneväsiRepolaan", huusi muuan Hovilaisista.
"Sinä hävytöin rakki", kähisi Karjalainen. "Olet varmaan käynyt kotorauhaani rikkomassa".
"Ole siitä rauhasta levollinen, kun itse olet täällä", lausui äkäinen renki.
Mielet täten kiihtyivät kummallai puolen niihin määrin, että Hovilaiset kohta ryntäsivät talonpoikien päälle. Nämä vastustelivat ensin itsiään sauvoilla, vaan kun Hovilaisilla olivat miehet muassa, alkoi talonpoikien asema käydä hankalaksi.
Nevalainen kohotti nyt pyssynsä; pamaus kuului ja Arnkijl vaipui kohta polvilleen. Luoti oli käynyt vasempaan pohkioon.
Hovilaiset joutuivat tästä aivan vihan vimmaan. Heitä oli nyt vaan neljä neljää vastaan.
"Tuossa saat viimme kappain edestä", huusi Sormuinen ja heitti Björniä hartioille. Tämä kiljasi iskusta ja hyökkäs Sormuisen päälle, löi häntä miekan lappealla oikeaan käsivarteen, joka meni turraksi. Samassa yksi Hovilan renki sieppasi Sormuisen seljälleen.
"Älkäämme jatkako turhaa työtä", sanoi nyt Karjalainen. "Palataan sovinnossa, ettei tule käräjä-asia".
"Sinä raukka", karjasi Nevalainen. "Sovinnossa!"
Mutta Karjalaisen rohkeus oli mennyt. Hän laski pyssynsä puuta kohden, lausuen: "Ei tässä enään auta vastustaa".
Kun Turuinen näki kumppaninsa noin alakuloisena, niin hänenki rohkeus väheni. Hovilaiset käyttivät tämän epäröimisen edukseen. Kohta oli Sormuiselta kädet taka sidotut; samoin Karjalaiselta ja Turuiselta.
Nyt seisoi Sipo Nevalainen yksin neljää vastaan. Hän ei kerennyt ladata pyssynsä, vaan hän piti sitä piipusta kiini ja heilutti sitä kuin nuijaa. Hovilaiset epäilivät käydä tuon uhkaavan näköisen talonpojan kimppuun. Vihdoin he kuitenki häpesivät, etteivät neljän voisi yhden voittaa; he ryntäsivät yht'aikaa Sipon päälle. Tämä sai muutaman rengin kiini, paiskasi hänen niin voimakkaasti toista renkiä kohden, jotta kumpii vyöryivät tien syrjään ojaan, huutaen ja noituen. Arnkijl istui tien syrjässä änkyttäen tuskasta pohkiossaan; ainoastaan Björn ja yksi renki voivat enään Nevalaisen kimppuun käydä.
Hevoset laaksossa olivat taistelusta levottomiksi tulleet ja lykänneet kärryt takaperin. Äkkiä Nevalaisen muoto synkistyi; hän tirkisteli laaksoon ja jupisi: "Kohtaloni ei suo mulle menestystä tällä kertaa".
Hetken oli voimakas mies kykenemätöin itseään puollustamaan. Tämän hetkisen käytti Björn edukseen. Hän astui Nevalaisen luo, otti taskustaan nahkahihnan ja sitoi Sipon kädet tämän seljän taa.
Nyt Nevalainen kavahti ikääskun unen horroksista, syvään huo'aten. Hän oli lumouksestaan päässyt, ja olis nyt taas ollut valmis vastarintaa tekemään; vaan nyt ei enään voinut.
"Noidan ennustus kävi toteen", jupisi Nevalainen. "Kuka olis uskonut: sininen karhu puussa ja sitä karhua ei luoti voi tappaa".
Talonpojat vietiin nyt kärryjen luo, joihin kuhunki yksi pantiin.Turuinen ja muuan Hovilan rengeistä saivat jalkapatikassa kulkeaPielisiin, josta saivat hevosen.
Nevalainen, noustessaan Björnin kärryihin, tirkisteli vieläi kärryjen perälautaa, johon sininen karhunkuva oli maalattu. Tämä oli muka Björnin vaakuna.
Paluutettujen viha ilmausi paluumatkalla erilailla. Sipo istui äänetöinnä. Björn koetti häntä puhutella, vaan Nevalainen ei vastannut hänen puheesen. Hän mietti vaan yhtä asiaa: saada tieto siitä, kuka heidän retkensä oli ilmaissut Hovilaisille. Sormuinen purki sappensa Hovilaisille mitä pahimmalla tavalla hän voi, luvaten heille korvausta tämän päivän edestä. Vihdoin hän vaikeni lausuttuaan, ettei noille kelvottomille raukoille kannattanut kelpo miehen puhua; eivät he edes haukkumista ansaitseisi. Karjalainen rupesi puhelemaan renkien kanssa sopuisasti ja koetti saada tietää, kuka Hovilaisille oli talonpoikain menon ilmoittanut; vaan tästä seikasta hän ei selvää saanut. Turuinen istui äänetöinnä; ei hän näyttänyt liioin surevan tätä äkkinäistä palausta.
Myöhään illalla saapuivat matkustajat taas kotiseuduilleen. Kun Nevalainen astui alas kärryistä, tuli Juhana pihalle, katsomaan kuka ajoi kartanolle. Synkkä ajatus oli syntynyt Sipon aivoissa. "Minä uskon, että Juhana on tämän matkaansaanut", ajatteli hän. "Isä poikansa pettänyt!"
Näin päättyi talonpoikain retki Käkisalmelle. Nevalainen haastettiin käräjiin siitä, kun oli ampunut kruunun käskyläistä ja muut talonpojat retkelle houkutellut. Hän tuomittiin sakkoon, jonka hän kernaasti maksoi, lausuen: "Mun kukkarostani nyt raha lähtee, vaan Hovilaisilta se vielä kerran peritään".
Arnkijlin vamma parani pian; vaan hänen sydämmeensä oli haava isketty, joka kauan pysyi arpeutumatta. Siinä haavassa kyti sammumatoin viha Nurmeksen talonpoikia ja etenki Nevalaista vastaan.
Jalous ja vaara.
Tämän onnettoman retken kautta oli Sipo Nevalaisen mieli muuttunut entistään katkerammaksi ei ainoastaan Hovilaisia, vaan läheisimpiäänki kohden. Hän oli kadottanut luottamuksensa ihmisiin ylipäänsä. Karjalaista ja Turuista hän kohteli ylönkatseellisesti. Hänen vaimonsa, jota Sipo aina oli hellimmällä rakkaudella kohdellut, ei enään ollut varmaa siitä, milloin hän saisi jonku pistävän sanan mieheltään kuulla. Sipo ajatteli: onko mahdotointa, ettei vaimoni olis menostani julkaissut? Hän oli jo kerran syyttänyt vaimoaan siitä, vaan kun tämä pyhästi oli vakuuttanut olevansa syytöin, niin lauhtui Sipon mieli sillä kertaa.
Omaa poikaansa Sipo nyt suvaitsi vielä vähemmin kuin ennen. Jos Juhana oli iloinen, oli se epäluotettava merkki; jos hän oli suruinen, oli sekin suru tietysti siitä syystä, kun isä arveli. Isän ja pojan välillä oli juova syntynyt niin syvä, että pelvolla täytyi tulevaisuutta odottaa.
Sormuinen oli samoin kun Nevalainen onnistumattoman retken jälestä tullut paljoa kärtyisemmäksi kuin ennen oli ollut. Hänen kaunis ja jalo sisarensa sai usein kärsiä veljen ra'an ja maltittoman mielen kiukkuja. Juhanaa ei Yrjö enemmän kuin Nevalainenkaan suvainnut; hän ei koskonkaan ollut Juhanan suoruutta rakastavaan mieleen mieltynyt. Juhanaki puolestaan ei voinut Yrjön raakuutta ja itsevaltaisuutta kunnioittaa. Sisar koetti välittää näiden eriluontojen kesken; vaan välitys onnistui hyvin vaillinaisesti.
Oli muuan synkkä päivä Marraskuun alulla. Elsa istui kamarissa pirtin takana. Hänen mielensä oli raskas; ei ollut hän sitten edellisen päivän aamua saanut tavata Juhanaa. Koko edeltäpuolenpäivän oli hän odottanut saada kuulta jotai Nevalaisen talosta, vaan turhaan. Yrjö oli sisarensa alakuloisuuden pian huomannut ja siitä tapansa mukaan ilveillyt, josta Elsa oli ruvennut itkemään ja mennyt kamariinsa.
Yrjö oli jälkeen puolen päivän mennyt kylään. Elsa istui, niinkuin yllä sanottu on, kamarissa ja tirkisteli tietä pitkin, eikö sieltä joku näkyisi tulevan. Lohdutukseksi yksinäisyydessään lauloi hän seuraavan laulun:[5]
Missä viivyt sa, odottamani?Missä astut sinä, armahani?Valkea, miss' oot vaeltamassa?Missä kultani nyt kulkemassa?Oi jos, jospa likellä jo oisit,Kaiken mulle riemun sinä toisit!Tulosta sun heti tuntisin ma,Astunnasta heti arvaisin ma;Liekkinä ma tykös lehahtaisin,Virstan, kahden vastaan kapsahtaisin,Suuta suihkajaisln,Vaikka veress' oisi,Joka surman toisi,Sultahan sen saisin!…Vaan ei kullan luokse kuulu ääneni,Kujerrus ei ehdi armahalleni,Kuuset mua vaan on kuulemassa,Hongan oksat vastaan huokaamassa!
Kun hän oli laulun lopettanut, näki hän vihdoin kaivatan Juhanan tulevan tietä pitkin. Ilosta sykähti Elsan sydän. Neito ei voinut mitenkään pysyä kamarissa, vaan riensi pirttiin ja olis juossut kartanolle ellei kaksi renkiä olis siellä toiminut. Vihdoin astui Juhana sisään ja sulki rintaansa vasten kauniin neitosen.
"Sinä olet kauan odotuttanut itseäs", sanoi Elsa puoleksi surullisella, puoleksi leikillisellä äänellä, hellästi silmäillen Juhanan jaloa katsantoa, jolle surumielisyys ja lempi antoivat liikuttavan väreen.
"Olihan vähän estettä kotonani", sanoi Juhana, koettaen hymyllä salata todellista, surullista mieli-alaansa.
"Oi Juhana", sanoi Elsa, joka huomasi lemmittynsä alakuloisuuden, "mitä on tapahtunut? Isäsi on sulle varmaanki ollut kova".
"Mitäpä tuota salaan", virkkoi Juhana. "Hän syyttää mua siitä, että olen lähdöstä Käkisalmeen antanut tiedon Hovilaisille. Mieleni tosin teki ilmaista, vaan en kuitenkaan sitä tehnyt. Kun kielsin isälleni ilmoittaneeni, kutsui isäni mua valhettelijaksi ja raukaksi, koska en tekoani juljennut tunnustaa ja sanoi, ettei hän mua silmäinsä edessä suvaitse, ennenkun hän saa kuulla, että retki jonku muun kun minun kautta on tullut ilmaistuksi. Oi Elsa! Paholainen on varmaan pauloihinsa isäni mielen kietonut. Äitini on surusta ja pelvosta sängyn omainen".
Neidon posket olivat Juhanan puhuessa vaalenneet. Äkkiä veri niihin taas kohosi.
"Juhana", lausui Elsa. "Sinä olet syyttömästi saanut kärsiä. Jos se, joka retkestä ilmoitti, olis tiennyt, että sinua siitä syytetään, niin olis hän heti itsensä ilmoittanut. Mutta nyt hän sen tekee heti sinulle tässä".
"Kuinka?" lausui Juhana hämmästyen. "Sinäköolisit ilmoittanut?"
"Juuri minä", virkkoi Elsa. "Kun näin sinun tuskasi heidän lähtönsä johdosta; kun kuulin, että ainoa pelastuskeino olisi antaa tieto lähdöstä Hovilaisille, niin päätin ainoaa keinoa koettaa. Minä lähetin Saarelan Pekan viemään kirjeen Hovilaan ja käskin hänen heti kirjeen jätettyä tulla pois ilmottamatta, mistä se oli. Niin on hän tehnytki".
"Oi armas Elsani! Mitäs olet tehnyt?" sanoi Juhana tuskallisesti. "Jos saavat tietää, että sinä olet heidän vehkeensä ilmituonut, niin olet hukassa. Meidän pitää varoittaa Saarelan Pekkaa ilmoittamasta, mistä kirje oli".
"Ja sinä siis saisit kärsiä viattomasti!" lausui innostunut neito. "Ei,Juhana! Minä ai'on ilmoittaa tekoni ja silloin olet sinä pelastettu".
"Jumalan nimessä, Elsa, mitä ajattelet?" huudahti Juhana.
"Minä ajattelen sitä, mikä oikein on", virkkoi Elsa vakavasti.
"Sinä teet sekä sinun että minun onnettomaksi, jos ilmoitat tekosi. Vaan jos minä olen muka syypää, niin ei vaino sinua kohtaa. Jos sinä ilmoitat itsesi, niin luulevat kuitenki, että minä olen puheellani tekoosi vaikuttanut, niinkuin valitettavasti olenki".
"Juhana", lausui Elsa totisesti; "sinä olet sanonut, ettätotuuson korkein, mitä elämässä tulee noudattaa; totuus toisia ja itseään kohtaan. Jumala on totuuden kirkas lähde ja hänessä, joka aina totuutta puhuu ja puollustaa, on jotaki jumalanmoista; niinhän olet sanonut. Vaan valhe ja petollisuus ovat kaikista paheista inhottavimmat. Vaaditko nyt, että antaisin sun syyttömästi kärsiä isäsi epäluuloa, kun juuri minä olen syyllinen? Vaaditko, että soisin kalliin äitisi sairastaa ja kyyneleitä vuodattaa sun vuokses, kun voin sun pelastaa?"
"Mutta ajattele mitä seurata voi, jos asiasta ilmoitat", virkkoi tuskallisesti Juhana.
"Mitä seurata voi, se on Jumalan kaikkivaltiaan kädessä. Hän suojelee mua, niinkuin tähänkin saakka", sanoi neito ja kohotti kalpean kauniin muotonsa korkeutta kohden.
"Mun ihana impeni", huudahti Juhana innostuen; "sinä et saa kärsiä sen vuoksi, että hyvän teon olet tehnyt. Meidän täytyy välttämättömästi miettiä joku keino, jonka avulla voit tästä pälkähästä päästä".
Juhana tuskin oli saanut nämä sanat sanotuiksi, ennenkuin pirtistä kuului jalkojen kopina. Nuoret rakastavaiset kavahtivat, kuullessaan Sipon ja Yrjön äänet.
"Hän on varmaanki täällä", lausui Sipo, "valittamassa Elsalle ilkeästä isästään. Voinko hyvä olla. Oma vereni on mun pettänyt".
"Jos joku jäsen on pahennukseksi, niin on paras se pois leikata, sanoo raamattu", lausui Yrjö.
Elsa tämän kuultuaan, horjui ja vaaleni. Ennenkuin Juhana voi aavistaakaan, töytäsi neitonen auki kamarin oven, astui pirttiin ja lausui: "Juhana on syytöin. Minä olen retkestänne ilmoittanut Hovilaisille ja tahdon siitä rangaistuksen kärsiä".
"Elsa", huudahti Nevalainen. "Sinä ilmoittanut! — Se ei ole mahdollista. Poikani kohtalo nuo sanat huulillesi toi. Hän on syyllinen ja sinä syytöin. Vain kuinka, Juhana?" jatkoi Sipo poikaansa kääntyen.
"Elsa on syytöin", kuului Juhanan tuskallinen vastaus.
"Ja sinä siis syyllinen", lausui Sipo.
"Hän on syytöin", huudahti Elsa, "Minä ilmoitin menostanne kirjeen kautta ja kirjeen vei —
"Ah Elsa, Elsa", huusi Juhana. "Minä rukoilen sinua polvillani: älä tee itses ja minun onnettomaksi tuommoisia puhumalla".
"Voithan siskoni pelastaa", virkkoi Yrjö. "Sano että olet syypää, niin uskomme sinua enemmän kun siskoani. Ei vaimonpuolen ois luullut olevan niin rohkean".
"Hän ei saa eikä voi syypääksi rueta, koska hän on viatoin", lausui Elsa kuumeellisella innolla. "Yrjö voipi tiedustella Saarelan Pekalta lähemmin tästä asiasta; hän kirjeen vei.
"Nyt armahani", sanoi Elsa hellästi, kääntyen Juhanaan, "nyt olet pelastettu".
Hän ojensi kumpaisetki kätensä lemmittyänsä kohden, astui askeleen eteenpäin ja vaipui hiljaa lattialle. Hän oli pyörtynyt.
Juhana murheesta tuskaantunut, heittäysi polvilleen armaan neidon viereen; sitten hän hyppäsi ylös ja loi tuiman silmäyksen isäänsä ja Yrjöön. "Hän kärsii samoin kun onnetoin isänmaansa sen vuoksi, että hän sitä rakastaa eikä suo sille pahaa tapahtuvan", lausui Juhana pitkään. "Se, joka syytöin on, heittäköön hänen päälleen ensi kiven".
"Nyt on kyllin nähty ja kuultu tällä kerta", lausui Nevalainen.
Hän astui ulos. Yrjö häntä seurasi.
"Olis suotavinta, että tuo rakkauden väli loppuisi aikoinaan", virkkoiSipo Yrjölle.
"Koetetaan niin", sanoi Yrjö.
"Minä surkuttelen sun kaunista sisartas", lausui Sipo. "Poikani on syy tähänki onnettomuuteen".
Sipo meni nyt kotiinsa. Juhana seisoi vaaleana kuin kuolo Elsan vieressä. Vihdoin tämä heräsi tainnuksistaan. Juhana painoi muiskun kalpean morsiamensa huulille ja lausui sitte: "Nyt menen Saarelan Pekan luo varoittamaan hänet julkaisemasta käynnistään Hovilassa. Jos hän kieltää, ei sinua voida syyttää. Mutta voi kuitenki että asiasta ilmoitit!"
Näin sanottuaan suuteli Juhana Elsaa ja läksi kotiinsa astumaan. Täällä odotti häntä uusi suru. Hänen rakas äitinsä oli äkkiä kuollut. Sipo seisoi äänetöinnä vaimonsa ruumiin ääressä eikä ensin huomannut Juhanaa, joka heittäysi polvilleen ruumiin eteen. Hetken kuluttua kohosi huokaus Sipon rinnasta. Hän astui ulos, salatakseen kyyneleet silmissään.