Heidän palatessaan alas virtaa huomasi loordi Glenvarloch, että vene sivuutti loordi Huntinglenin rakennuksen. Hän huomautti tästä loordi Dalgarnolle sanoen luulleensa heidän syövän päivällistä siellä. "Emme toki", vastasi nuori aatelismies. "Olen armeliaampi sinua kohtaan kuin että täyttäisin sinut toistamiseen puolikypsällä häränlihalla ja kanarinviinillä. Suunnittelen sinulle jotakin parempaa, sen takaan, kuin uusia tuollaisia skyyttalaisia vieraspitoja. Ja isäni taasen aikoo olla tänään päivällisellä Northamptonin vakavan, vanhan jaarlin luona, joka oli aikoinaan loordi Henry Howardina[34] kuuluisa luuloteltujen ennustusten kumooja."
"Ja etkö sinä lähde hänen kanssaan?" kysyi kumppani.
"Mitä varten?" tuumi loordi Dalgarno. "Kuulemaan hänen viisaan ylhäisyytensä haastavan ummehtunutta politiikkaa virheellisellä latinankielellä, jota se vanha kettu aina käyttää, antaakseen Englannin oppineelle majesteetille tilaisuuden korjata hänen kieliopillisia kompastuksiaan? Olisi sekin huvia!"
"Ei", huomautti loordi Nigel, "vaan kunnioittavasti saattaaksesi isääsi".
"Isälläni", vastasi loordi Dalgarno, "on sinimekkoja kylliksi saattolaisinaan, ja hän tulee helposti toimeen ilman minunlaistani perhosta. Hän jaksaa nostaa sektisarkan huulilleen ilman minun apuani, ja jos sanottua isällistä päätä alkaisi hiukan huimata, on siellä riittävästi miehiä ohjaamaan hänen kunnianarvoisa ylhäisyytensä hänen ylhäisyytensä kunnianarvoisalle leposijalle. Älä nyt tuijota minuun, Nigel, niinkuin sanani vajottaisivat meidät upoksiin veneinemme. Minä rakastan isääni — rakastan hellästi ja kunnioitan häntä myös, vaikka minä en kunnioita moniakaan asioita; taatumpaa vanhaa troijalaista ei ole koskaan ollut kiinnittämässä lyömämiekkaa nahkahankkilukseen. Mutta entä sitte? Hän kuuluu vanhaan maailmaan, minä uuteen. Hänellä on hullutuksensa, minulla omani, ja mitä vähemmin kumpainenkaan meistä näkee toisen heikkouksia, sitä suurempi on kunnioitus ja kunnia — sehän lienee asianmukainen puheentapa — sanonkunnia, jossa pidämme toisiamme. Erillään on kumpainenkin meistä oma itsensä, sellainen miksi luonto ja olosuhteet ovat hänet muovanneet; mutta kytkeppä meidät liian liki yhteen, niin sinulla on varmasti kahlekunnassasi joko vanha ulkokullattu tai nuori taikka kenties kumpainenkin."
Hänen siten puhuessaan laski vene maihin Blackfriarsin (Mustienmunkkien) luostarin kohdalle. Loordi Dalgarno hyppäsi rannalle ja viskasi viittansa ja pistomiekkansa kantapojalleen, kehoittaen kumppaniansa tekemään samaten. "Me joudumme herrasmiesten seuraan", hän sanoi, "ja jos kävelisimme tuolla tavoin verhoutuneina, näyttäisimme tummapintaiselta donilta, joka kääriytyy tiukasti levättiinsä salatakseen ihokkaansa puutteellisuuksia".
"Tiedän monen kelpo miehen tehneen siten, suvaitkoon teidän ylhäisyytenne minun virkkaa", huomautti Richie Moniplies, joka oli vaaninut tilaisuutta sekaantua keskusteluun ja luultavasti muisti, millainen oli ollut hänen oma tilansa viitan ja ihokkaan suhteen hyvinkin äskettäin.
Loordi Dalgarno tuijotti häneen kuin ihmetellen miehen ujostelemattomuutta, mutta vastasi heti: "Saatat paljonkin tietää, ystäväiseni; mutta sinä et vain tiedä seikkaa, mikä nyt lähinnä koskee herraasi, nimittäin miten kantaa hänen viittaansa, jotta kultanauhaiset saumat ja näädännahkainen palle pistäisivät silmään parhaiten. Katso, kuinka Lutin pitää miekkaa, viitta osittain heitettynä sen yli, mutta vasiten osuttaen näkyviin kohokoristeisen kädensijan ja hopeoidun kahvan. Anna miehellesi miekkasi, Nigel", jatkoi hän loordi Glenvarlochiin kääntyen, "jotta hän pääsee harjoittelemaan niin tarpeellista taitoa".
"Onkohan viisasta", epäröi Nigel, päästäessään irti aseensa ja antaessaan sen Richielle, "kävellä ihan aseettomana?"
"Ja miksei?" arveli hänen kumppaninsa. "Sinä ajattelet nyt Vanhaa Sauhulaa, kuten isäni hellien nimittää kelpo skotlantilaista pääkaupunkianne, missä yksityiset vihat ja puolueriidat ovat sellaisena mylläkkänä, että mikään huomattava mies ei kuulu kahdesti astuvan High-katunne poikki panematta henkeänsä kolmasti vaaraan. Täällä ei sallita mitään katutappeluita. Härkäpäinen porvari puuttuu asiaan heti kun miekka sivalletaan, januijaton silloin tunnussana."
"Ja kova sana onkin", virkkoi Richie, "kuten pääkuoreni tuntee juuri tänäkin hetkenä".
"Sinun isäntänäsi, mies", huomautti loordi Dalgaro, "iskisin sen kuoren mäihäksi, jos hiiskuisit sanankaan minun kuulteni ennen kuin sinua puhuteltaisiin".
Richie jupisi jotakin epäselvää vastaukseksi, mutta otti onkeensa viittauksen ja asettui herransa taakse Lutinin rinnalle. Tämä ei suinkaan ollut naurattamatta ohikulkijoita uudella kumppanillaan, jäljitellen niin usein kuin saattoi Richien huomaamatta tämän kankeata ja pystypäistä harppailua ja tyytymätöntä naamaa.
"Ja sano minulle nyt, hyvä Malcolm", pyysi Nigel, "minne olemme menossa ja syömmekö päivällistä jossakin sinun huoneessasi".
"Minun huoneessani — kyllä, varmasti", vastasi loordi Dalgarno. "Päivällisen saat minun huoneessani ja sinun ja kahdenkymmenen muun herrasmiehen huoneessa; ja siellä tarjoaakin pöytä parempaa kestitystä, parempaa viiniä ja parempaa palvelusta kuin jos kustantaisimme sen yhteisesti kaikilla taskurahoillamme. Menemme Lontoon huomatuimpaan ravintolaan."
"Tavallisen kielenkäytön mukaan siis majataloon tai kapakkaan", muistutti Nigel.
"Majataloon tai kapakkaanko, sinä ylen yksinkertainen ja ymmärtämätön ystäväni!" huudahti loordi Dalgarno. "Ei, ei — ne ovat paikkoja, missä rasvaiset porvarit pitelevät piippua ja haarikkaa ja oikeuslaitoksen houkuttelevat nurkkasihteerit kärkkyvät onnettomia uhrejaan — missä lakikoululaiset laskettelevat yhtä laihoja piloja kuin ovat heidän kukkaronsa, ja alemman aatelin varattomat vesat litkivät niin voimatonta olutta, että saavat humalan sijasta vesitaudin. Ravintola on vastakeksitty laitos, Bacchukselle ja Comukselle pyhitetty temppeli, missä aikansa hienoston parhaan edustajat tapaavat aikakauden ensimäisiä ja taivaallisimpia älyniekkoja — missä viini on silkkaa valiorypäleen sielua, jalostunutta kuin runoilijan nero, vanhaa ja tulista kuin aatelisveri. Ja ravintokin on siellä aivan toista kuin tavallinen karkea maallinen ruoka! Meret ja mantereet maksavat veronsa varaston hankinnassa, ja kuuden nerokkaan kokin kekseliäisyyttä pidetään ikuisesti pinteessä, jotta heidän taitonsa pysyisi aineksien tasalla, jopa mahdollisesti korottaisi niiden verratonta laatua."
"Tuosta ylistelyn ylenpalttisuudesta", virkkoi loordi Glenvarloch, "käsitän ainoastaan kuten ennenkin, että olemme menossa hienoon ruokalaan, jossa meille annetaan ylellinen kestitys, kun maksamme kaiketi yhtä ylellisen laskun".
"Laskun!" huudahti loordi Dalgarno edelliseen tapaansa; "hukka periköön sen sivistymättömän sanan! Sitä arkiaikaisuutta!Monsieur le chevalierde Beaujeu, Parisin koru ja Gascognen kunnia — hän, joka kykenee määräämään viininsä iän pelkästä hajusta, joka suotaa kastikkeensa tislaimessa Lullyn tieteen avulla — joka paloittelee paistia niin tuiki täsmällisesti, että hän antaa ylimykselle, ritarille ja tavalliselle aatelismiehelle sen osan fasaania, mikä tasan vastaa hänen arvoansa — vieläpä kuuluu jakavan kärpässiepon kahteentoista osaan niin tunnollisen tarkasti, että kahdestatoista vieraasta ei ainoakaan pääse hiuksenleveyden vertaa tai kahdettakymmenettäosaa drakmaa voitolle toisesta, ja kuitenkin puhut hänestä ja laskusta samalla hengähdyksellä! Hänhän, mies, on hyvintunnettu ja yleinen ratkaisija kaikissa asioissa, jotka koskevat kortti- ja noppapelien salaisuuksia — hän on neljän kuninkaan valtakunnan hallitsija ja kuutioruhtinas — ja hänkö laatisi laskun niinkuin mikäkin vihreätä esiliinaa ja punaista nenää vilkutteleva alhainen tapin vääntäjä! Voi, parahin Nigel, minkä sanan virkoitkaan ja millaisesta henkilöstä! Ainoana puolustuksenasi sellaiselle herjaukselle on, että sinä et tunne häntä; ja silti pidän sitä tuskin riittävänä, sillä oleskella päivä Lontoossa Beaujeuta tuntematta on rikos omaa lajiansa. Mutta sinunpitäätulla tuntemaan hänet heti paikalla, oppiaksesi kauhistumaan herjaa kieltäsi."
"Niin, mutta kuulehan", sanoi Nigel, "eihän se arvoisachevalierpitäne kaikkea tuota hyvää kestitystä tarjona omalla kustannuksellaan, vai mitä?"
"Ei, ei", vastasi loordi Dalgarno; "on olemassa muuan muodollinen toimitus, jonka ymmärtävät chevalierin ystävät ja läheiset tuttavat, mutta sen kanssa ei sinulla ole nyt mitään tekemistä. On suoritettava, kuten majesteetti saattaisi sanoa, muuansymbolum— toisin sanoen tapahtuu molemminpuolinen kohteliaisuuksien vaihto Beaujeun ja hänen vieraittensa välillä. Hän tarjoaa heille ilmaiseksi päivällisen viineineen niin usein kuin he haluavat onnellistuttaa itseänsä poikkeamalla hänen taloonsa puolenpäivän hetkenä, ja he kiitollisuutensa osoitukseksi lahjoittavat chevalierille Jaakopin.[35] Lisäksi tulee sinun tietää, että paitsi Comusta ja Bacchusta palvotaan Beaujeun luona usein maallisten asiain valtiatarta Diva Fortunaa, ja hän saa toimivana ylimäisenä pappina kaiken kohtuuden mukaisesti melkoisen osuuden tämän alttarille tuoduista uhreista."
"Toisin sanoen", tulkitsi loordi Glenvarloch, "tuo mies pitää pelihuonetta".
"Pelata siellä tosiaan voipi", myönsi loordi Dalgarno, "kuten saattaa pelata omassa kamarissaan, jos mieli tekee; niin, muistanpa vanhan Tom Tallyn pelanneen veikan vuoksi otteen faraota ranskalaisen Quinze le Van kanssa Paavalinkirkon aamurukouksissa — oli sumuinen ilma ja pappi untelo ja koko kuulijakuntana he itse ja muuan sokea eukko, ja siten he välttivät ilmitulon".
"Oli miten oli, Malcolm", väitti nuori loordi vakavasti, "minä en voi syödä kanssasi päivällistä tänään siinä ravintolassa".
"Ja minkätähden, kaiken hyvän nimessä, ottaisit sanasi takaisin?" kummeksui loordi Dalgarno.
"En peruuta sanaani, Malcolm, mutta minua estää lupaus, jonka poikuusvuosinani annoin isälleni, milloinkaan astumasta pelihuoneen ovesta sisälle."
"Vakuutan sinulle, että tämä ei sellainen olekaan", selitteli loordi Dalgarno. "Se on vain, suoraa puhetta käyttääkseni, ruokapaikka, mutta järjestetty säädyllisemmälle pohjalle ja paremman yleisön käyttämä kuin tämän kaupungin muut ruokalat; ja jos jotkut heistä huvittelevat kortti- ja noppapelillä, niin he ovat kunniallisia miehiä ja pelaavat rehellisesti, eivätkä menetä isompia panoksia kuin heiltä hyvin liikenee. Sellaisia paikkoja ei isäsi halunnut eikä voinut haluta sinun karttavan. Hän olisi yhtä hyvin saattanut vannottaa sinut kieltäytymään milloinkaan käyttämästä mukavuudeksesi majataloa, kapakkaa, ruokalaa tai minkäänlaista julkista kokouspaikkaa, sillä eihän ole olemassa ainoatakaan yleisön tyyssijaa, missä silmiäsi ei kenties saastuta maalattujen pahvilevyjen pinkka ja korviasi häpäise pienten pilkutettujen norsunluukuutioiden kalina. Ero on siinä, että siellä, minne me menemme, voimme osua näkemään säätyhenkilöitä huvittelemassa jollakin peluulla, ja tavallisissa paikoissa tapaat räyhääjiä ja veijareita, jotka pyrkivät joko väkisin tai viekastellen viemään sinulta rahasi."
"Olen varma siitä, että sinä et ehdoin tahdoin johdattaisi minua tekemään väärin", epäröitsi Nigel; "mutta isäni ei kammonut uhkapeliä luullakseni ainoastaan uskonnollisista syistä, vaan varovaisuudenkin kannalta. En tiedä mistä seikasta hän päätteli, toivoakseni erehtyen, että minulla muka oli taipumusta sellaiseen ajanviettoon, ja olen jo maininnut, minkä lupauksen hän sai minulta."
"No, kautta kunniani", virkahti Dalgarno, "kertomasi on mitä pätevimpänä syynä minun kärttää sinua mukaani. Miehen, joka tahtoo väistää jotakin vaaraa, tulisi ensin saada käsitys sen todellisesta laadusta ja laajuudesta, ja juuri uskotun oppaan ja suojelijan seurassa. Luuletko, että minä itse pelaan? Hiisi vieköön, isäni tammet kasvavat kovin kaukana Lontoosta ja ovat liian lujasti juurtuneet Pertshiren kallioihin, minun vieritelläkseni niitä alas nopalla, vaikka olenkin nähnyt sellaisilla pikku kaluilla viskeltävän nurin kokonaisia metsiä kuin keiloja. Ei, ei — ne ovat varakkaan etelämaalaisen urheilua eivätkä köyhän skotlantilaisen aatelismiehen. Paikka on ruokala, ja sellaisena käytämme sitä. Jos toiset käyvät siellä pelaamassa, niin se on heidän vikansa, vaan ei talon eikä meidän."
Tähän järkeilyyn tyytymättä vetosi Nigel yhä isänsä saamaan lupaukseen, kunnes hänen kumppaninsa näytti pahastuneelta ja taipuvaiselta syyttämään häntä loukkaavista ja rumista epäluuloista. Loordi Glenvarloch ei kyennyt vastustamaan tätä sävyn muutosta. Hän muisti olevansa suuressa kiitollisuudenvelassa loordi Dalgarnolle hänen isänsä auliin ja tehokkaan ystävyyden johdosta ja osittain myöskin sen suoraluontoisuuden tähden, jolla nuori mies itse oli tarjonnut hänelle likeistä tuttavuuttaan. Hänellä ei ollut mitään syytä epäillä kokeneemman toverinsa vakuutuksia, että päivällispaikaksi ajateltu talo ei vastannut niiden paikkojen määritelmää, joita hänen isänsä kielto koski; ja olihan hän lisäksi itse lujasti päättänyt vastustaa jokaista kiusausta yhtymään onnenpeleihin. Hän lepytti sen vuoksi loordi Dalgarnon, ilmoittaen kyllä tulevansa mukaan. Nuoren hovilaisen hyväntuulisuus palasi heti, ja hän elpyi taas hullunkurisesti kehumaan isännän, monsieur de Beaujeun ansioita, pääsemättä loppuun ennen kuin he päätyivät siihen vieraanvaraisuuden temppeliin, jota tuo verraton suuruus hallitsi.
Hienoston ajanviettoa.
Ravintola, joka nyt kuulostaa arkipäiväiseltä, oli Jaakon aikoina uusi laitos, yhtä muodikas silloiselle nuorisolle kuin uudenaikaiset ensiluokkaiset klubit meidän päiviemme nousevalle polvelle. Pääasiallisena erona oli sen aukiolo kaikille, joita oli yhteisesti esittelemässä siisti asu ja varma käytös. Seurue söi tavallisesti yhdessä päivällistä määrätyllä hetkellä, ja laitoksen johtaja isännöitsi juhlamenojen ohjaajana.
Monsieur le chevalier— kuten hän nimitti itseään — Saint Priest de Beaujeu oli ovela, laiha gascognelainen, noin kuudenkymmenen vanha, karkoitettu omasta maastaan sanojensa mukaan kaksintaistelun tähden, jossa hän oli kovaksi onnekseen surmannut vastustajansa, vaikka tämä oli Etelä-Ranskan paras miekkamies. Hänen aateluusvaatimuksiaan kannattivat töyhtöhattu, pitkä pistomiekka ja jokseenkin hyvässä kunnossa säilynyt kirjailtu silkkipuku, parisilaisen hovin hienointa kuosia; tanssiriu'un tavoin liehutteli se ruusukkeita, joihin hänen arvioitiin kerrallaan käyttävän vähintään viisisataa kyynärää nauhaa. Mutta tästä ylenpalttisesta koristelusta huolimatta ajattelivat monetkin monsieur le chevalierin olevan niin ihmeesti omiansa nykyiseen asemaansa, ettei luonto ollut koskaan voinut aikoa asettaa häntä tuumankaan vertaa sen yläpuolelle. Paikan huvituksiin kuului kuitenkin, että loordi Dalgarno ja muut nuoret aatelismiehet teeskentelivät monsieur de Beaujeuta kohtaan hyvinkin suurta muodollista kohteliaisuutta, joten tavalliset yksinkertaiset houkkiot tuon havaitessaan osoittivat hänelle kömpelöllä matkimisellaan paljon todellista kunnioitusta. Nämä olosuhteet yllyttivät gascognelaisen luontaista julkeutta ja saivat hänet useinkin poikkeamaan asemansa rajoista, jolloin häntä luonnollisesti toisinaan nolattiin häpeällisellä torjumisella.
Tämän etevän henkilön rakennus oli vielä hiljakkoin ollut erään Elisabet-kuningattaren hoviin kuuluneen mahtavan paroonin asuntona, kunnes hän valtiattarensa kuoltua oli siirtynyt maalaiskartanoihinsa. Taloon tultaessa ihmetytti Nigeliä tilojen väljyys ja jo kokoontuneiden vieraitten paljous. Sulkatöyhdöt heiluivat, kannukset kilisivät, kulta- ja hopeanauhat sekä korukirjaukset vilahtelivat kaikkialla, ja ainakin ensi näkemältä vastasi näyttämö loordi Dalgarnon ylistyksiä, kun hän oli kuvannut seurueeseen kuuluvan miltei yksinomaan parhaimmiston nuorisoa. Lähempi tarkastus ei ollut aivan niin suotuisa. Saattoi havaita useita yksilöitä, jotka eivät esiintyneet aivan huolettomasti komeassa asussaan eivätkä siis arvattavasti olleet vakinaisesti tottuneita tuollaiseen hienosteluun. Oli taasen toisia, joiden puku ei ylimalkaisesti katsellen näyttänyt huonommalta kuin muunkaan seurueen, mutta paljasti tiukemmin silmätessä joitakuita tuollaisia pikku apukeinoja, joilla turhamaisuus yrittää peitellä köyhyyttä.
Nigelillä oli hyvin vähän aikaa sellaisten havaintojen tekemiseen, sillä loordi Dalgarnon tulo aiheutti heti hyörinää ja hälinää seurueessa, kun hänen nimensä kulki suusta suuhun. Toiset astuivat esille tuijottamaan, toiset peräytyivät tehdäkseen tilaa — arvokumppanit kiirehtivät tervehtimään häntä — alempisäätyiset yrittivät keksiä jotakin piirrettä hänen esiintymisestään tai asustaan, harjoitellakseen ja käyttääkseen sitä toisella kertaa uusimpana ja taatuimpana muotina.
Genius loci, chevalier itse, ei ollut viimeinen toivottamaan tervetulleeksi tätä laitoksensa parhainta tukea ja koristusta. Hän tulla kompuroitsi esiin ja lateli senkin seitsemät kumartelevat ja keikkuvatcher'itjamilor'it, ilmaistakseen ilahduksensa loordi Dalgarnon näkemisestä. "Minä toivon te tuotte takaisin aurinko teidän kanssa, milor — te veitte pois aurinko ja kuu teidänpauvre chevalierilta, kun niin kauvan hänet jätitte.Pardieu, minä uskon te otitte ne teidän taskuihin."
"Sen on täytynyt tapahtua sitte kun ette ollut jättänyt minulle niihin mitään muuta, chevalier", vastasi loordi Dalgarno. "Mutta,monsieur le chevalier, sallikaa minun esitellä teille maanmieheni ja ystäväni, loordi Glenvarloch."
"Ah, ha! très honoré — je m'en souviens, — oui. J'ai connu autrefois un milor Kenfarloque en Ecosse. Niin, minulla muistoa hänestä —le père de milor apparemment— me aivan tuttavat, kun minä Olyrootissa monsieur de la Motten kanssa — minä usein pelasin tennis milor Kenfarloquen kanssa Olyrootinl'abbaiessa — il était même plus fort que moi. Ah, le beaucoup de revers qu'il avait!Minulla myös muistoa, että hän sievien tyttöjen seassa —ah, un vrai diable déchainé— ahaa! Minulla on muistoa —"
"Riittää jo muistoa loordi Glenvarloch-vainajasta", tokaisi loordi Dalgarno, kursailemattomasti keskeyttäen chevalierin, kun käsitti sen ylistelyn, jota tämä aikoi lavertaa vainajasta, olevan varmaankin yhtä vähän mieluista pojalle kuin isän ansaitsemaa. Vanha loordi ei suinkaan ollut elänyt pelurina ja irstailijana, joksi chevalierin muistot väärin esittivät hänet, vaan oli päin vastoin ollut säännöllinen ja tarkka elämäntavoissaan, melkein ankaruuteen asti.
"Teillä on järki, milor", myönsi chevalier, "teillä on oikein.Qu'est ce que nous avons à faire avec le temps passé?— aika mennyt kuului meidän isille — meidänancétres— hyvin hyvä — aika nykyinen on meille — heillä heidän kauniit hautapatsaat, muistokirjoittamiset ja vaakunat, kaikki pronssia jamarbre— meilläpetits plats exquisjasoupe-à-chevalier, jonka minä annan toimittaa pöydälle heti."
Hän pyörähti kantapäällään ja pani palveluskuntansa asettamaan päivällistä pöytään. Dalgarno nauroi ja huomatessaan nuoren ystävänsä näyttävän totiselta lausui tälle moittivasti: "Kas, mitä! — ethän ole niin houkka, että suuttuisit tuollaiseen aasiin?"
"Pitänen suuttumukseni parempiin tarkoituksiin", vastasi loordi Glenvarloch. "Mutta tunnustan närkästyneeni, kun kuulin moisen miehen mainitsevan isäni nimeä — ja sinäkin, joka minulle sanoit, ettei tämä ollut mikään pelihuone, puhelit hänelle lähteneesi täältä tyhjennetyin taskuin."
"Joutavia, mies!" vastasi loordi Dalgarno; "minä puhuin vain ajan hengen mukaan, ja sitäpaitsi täytyy miehen toisinaan pistää kolikko tai kaksi panokseksi, muutoin häntä pidettäisiin kehnona saiturina. Mutta tässä tulee päivällinen, ja saamme nähdä, pidätkö chevalierin kestityksestä enemmän kuin hänen haastelustaan."
Päivällinen siis ilmoitettiin valmiiksi, ja molempien ystävysten istuuduttua arvokkaimmalle sijalle pöydän ääreen palveli heitä juhlallisesti chevalier, joka isännöitsi pöydässä heille ja muille vieraille, vilkastuttaen yhdessäoloa eloisalla puhelullaan. Ateria oli todella oivallinen, siihen herkuttelevaan valmistustapaan sommiteltu, jonka ranskalaiset olivat jo silloin ottaneet käytäntöön, joten sitä oli ihailtava kotonakasvatettujen englantilaisten nuorten miesten, kun he pyrkivät asiantuntijain ja kaunosielujen arvoon. Viini oli myös parasta laatua ja kierteli yhtä vaihtelevana kuin runsaanakin. Noin monen nuoren teikarin hoitelema keskustelu oli luonnollisesti keveätä, vilkasta ja miellyttävää; Nigelin mieltä oli huolestuminen ja kova onni kauvan rasittanut, mutta tällaisessa piirissä hän tunsi ehdotonta huojennusta, ja hän elpyi ja innostui.
Seurueessa oli muutamilla todellista sukkeluutta, jota he osasivat käyttää hienosti ja edukseen; toiset olivat öyhkäreitä, joille naurettiin heidän sitä huomaamattansa, ja jotkut taasen poikkeusluonteita, joilla ei näyttänyt olevan mitään sitä vastaan, että seurue sai hauskuutta heidän hupsuudestaan eikä älykkyydestään. Ja melkein kaikilla muilla, jotka esittivät mitään tuntuvaa osaa keskustelussa, oli joko aikakautensa todellinen hyvä seurasävy tai se ulkonainen jäljittelykyky, joka usein hyväksytään sen vastikkeeksi.
Sanalla sanoen oli seura ja keskustelu niin hupaista, että Nigelin ankaruus sen johdosta lauhtui juhlamenojenkin ohjaajaa kohtaan, ja hän kuunteli kärsivällisesti kaikenlaisia yksityiskohtia, joita chevalier de Beaujeu suvaitsi kertoa erityisesti hänelle keittotaidon alalta, nähdessään, kuten sanoi, että milorin harrastuksia oli "curieux et l'utile". Tyydyttääkseen samalla sitä mieltymystä muinaisuuteen, jota hän syystä tai toisesta oletti uudella vieraallaan olevan, hän alkoi laajalti ylistellä menneitten päivien suuria taitureita, etenkin erästä, jonka hän oli tuntenut nuoruudessaan. Sotamarsalkka Strozzin keittiömestari, "très bon gentilhomme pour tant", oli nimittäin pitänyt herransa pöydässä kaksitoista ruoka-annosta joka päivä "le petit Leyth'in" pitkällisen ja ankaran piirityksen aikana, vaikka hänellä ei ollut käytettävänään sen parempia aineksia kuin neljännes hevosenraatoa tuolloin tällöin sekä valleilla kasvavaa heinää ja rikkaruohoa. "Despardieux, c'était un homme superbe!Yhdestä ohdakkeen latvasta ja parista nokkosenvarresta hän kykeni valmistaa lientä kahdellekymmenelle vieraalle — pienen koiranpenikan takaosasta tulirôti des plus excellens. Mutta hänencoupe de maitreoli, kunrendition— mitä te sanotte antautuminen, tapahtui ja sattui: silloin,dieu me damme, hän laittoi yhden suolatun konin takakinkusta neljänkymmenen viiden hengen päivällisen, niin että englantilaiset ja skottilaiset upseerit ja ylhäiset, joilla oli kunnia aterioida antautumisen perästä monseigneurin kanssa, eivät osanneet sanoa, mistä hemmetistä se kaikki oli laitettu ollenkaan".[36]
Hyvä viini oli tällöin kiertänyt niin rivakasti ja tehonnut vieraisiin niin elähyttävästi, että pöydän alipäässä istuvat eivät enää pysyneet kuuntelijoina, vaan alkoivat puuttua puheeseen, vaikkeivät suurestikaan omaksi kunniakseen tai ravintolankaan eduksi.
"Te puhutte Leithin piirityksestä", virkkoi muuan pitkä, luiseva mies: hänen sotilaallisesti ylöspäin kierretyt tuuheat viiksensä, leveä nahkavyönsä, pitkä pistomiekkansa ja muutkin ulkonaiset tunnuksensa ilmaisivat sitä kunniallista ammattia, joka hankkii elantonsa muiden ihmisten tappamisesta. "Te puhutte Leithin piirityksestä, ja minä olen nähnyt sen paikan — sievähkö kylä se on, yksinkertaisella muurilla eli vallilla saarrettu, joka kulmassa kyyhkyslakka tai sen tapainen tornina. Tuhannen lempoa ja peikkoa, jos meidän aikanamme olisi piiritysjoukko ollut sen edustalla neljäkolmatta tuntia, saati noin monta kuukautta, valloittamatta paikkaa ja sen kaikkia kanakoppeja perätysten pelkällä rynnäköllä, niin ne eivät olisi ansainneet sen parempaa armoa kuin yliprovosti antaa saatuaan silmukkansa reilaan."
"Saar", selitti chevalier, "monsieur le capitaine, minä en ollutpetit Leythinpiirityksessä ja minä en tiedä mitä te sanotte kanakopista. Mutta minä tahdon sanoa monseigneur de Strozzin puolesta, että hänellä oli selvillägrande guerre, ja hän oligrand capitaine — plus grand— se on enemmän suurempi mitämaks kuin jotkut Englannincapitaines, jotka kyllä puhuvat hyvin kovaa —tenez, monsieur, car c'est à vous!"
"Hoo, monsieur", vastasi miekkamies, "me tiedämme, että ranskalainen taistelee hyvin kivisulkunsa takana tai milloin hänellä on selässä panssari, edessä haarniska ja päässä rautainen patalakkinsa".
"Pata —!" huudahti chevalier; "mitä te tarkoitatte — tekö tarkoitatte loukata minua minun ylhäisten vieraitten joukossa? Saar, minä olen tehnyt minun velvollisuuden, kun olinpauvre gentilhommesuuren Henri Quatren johdolla Courtraissa ja Ivryssä, javentre saint gris!meillä ei ollut pääpata eikämarmite, vaan me aina hyökkäsimme meidän paidassa."
"Mikä kumoaa toisenkin ilkeän juorun", huomautti loordi Dalgarno nauraen, "jonka mukaan liinavaatteet olivat vähissä, missä ranskalaisten soturien aatelispolvi liikkui maalla".
"Niillä saakeleilla oli sekä kyynäspäät että polvet risoista maalla, tarkoitatte, mylord", herjasi kapteeni pöydän alipäästä. "Teidän ylhäisyytenne luvalla sanoen tiedän yhtä ja toista noista samaisista santarmeista."
"Me jätämme tietonne toistaiseksi, kapteeni, ja säästämme samalla kainoudeltanne vaivan kertoa meille, miten se tuntemus tuli saaduksi", vastasi loordi Dalgarno hiukan halveksivasti.
"Minun ei tarvitse puhua siitä, my lord", kehaisi soturi; "maailma tietää sen — kaikki kenties, paitsi kamlottitakkiset vätykset, Lontoon matelevat porvari-parat, jotka näkisivät urhean miehen syövän nälkiinsä hankkiluksensa, ennen kuin onkisivat pitkistä kukkaroistaan penninkään hänen auttamisekseen. Hitto, jospa kourallinen näkemiäni kunnon urhoja kerran pistäytyisi lähelle heidän käenpesäänsä!"
"Käenpesää! — ja se sanotaan Lontoon kaupungista!" huudahti pöydän vastapäiseltä sivulta muuan teikari, joka ei vielä näyttänyt oikein kotiutuneelta komeaan ja muodinmukaiseen pukuunsa. "Sitä en siedä kuulla toistamiseen."
"Mitä!" ärähti soturi, vetäen tuuheat mustat kulmakarvansa mitä julmimpaan rypistykseen sekä kouraisten aseensa kahvaa toisella kädellään ja toisella kiertäen valtaisia viiksiään. "Tahdotteko nostaa riidan kaupunkinne puolesta?"
"Tahdonpa totisesti", vastasi toinen. "Minä olen porvari, sitä en huoli salata; ja se, joka hiiskuu kaupungin halventamiseksi sanankaan, on aasi ja mahtaileva houkkio, ja minä lyön läven hänen päähänsä, opettaakseni hänelle järkeä ja hyviä tapoja."
Seurueella oli luultavasti omat syynsä olla arvostelematta kapteenin miehuutta niin uljaaksi kuin hän itse sen esitti. Heitä huvitti suuresti se tapa, jolla kiivastunut porvari ryhtyi riitaan, ja joka taholla huudettiin: "Hyvin mäikytetty, Bow'n kello!" — "Hyvin kiekaistu, Pyhän Paavalin kukko!" [37] — "Puhaltakaa hyökkäykseen siellä, muutoin erehtyy soturi merkinannosta ja peräytyy, kun hänen pitäisi edetä."
"Te käsitätte minut väärin, hyvät herrat", selitti kapteeni arvokkaasti katsellen ympärilleen. "Tahdon vain tiedustaa, onko tämä porvaris-urho arvoltaan ja asemaltaan sovelias miekan mittelyyn sodankävijän kanssa — sillä tietäkää, herrasmiehet, että minä en voi mainettani vaarantamatta asettua jokaisen tasalle — ja siinä tapauksessa hän piankin kuulee minusta kunniallisesti haastekirjelmän välityksellä."
"Te saatte tuta minua varsin kunniattomasti nuijan välityksellä", tokaisi porvari, kavahtaen istualtaan ja siepaten miekkansa, jonka oli asettanut nurkkaan. "Seuratkaa minua."
"Minulla on kaksintaistelun kaikkien sääntöjen mukaan oikeus nimetä ottelun paikka", huomautti kapteeni; "ja minä määrään paikaksi Tothill-kenttien Sokkelotarhan — todistajiksi kaksi puolueetonta herrasmiestä — ja mitä aikaan tulee, niin olkoon menneeksi kahden viikon kuluttua tästä päivästä lukien aamun sarastaessa".
"Ja minä", sanoi porvari, "määrään takatanhualta paikaksi keilaradan, todistajaksi tämän hyvän seurueen ja ajaksi nykyhetken".
Niin sanoen hän heitti kastorihatun päähänsä, läimäytti soturia huotrassa olevalla miekallaan hartioihin ja juoksi alas portaita. Kapteeni ei näyttänyt vireältä heti seuraamaan häntä, mutta viimein hän ympärillään kajahtelevan naurun ja pilkan kannustamana vakuutti seurueelle tekevänsä harkitusti, mitä teki. Hattunsa ottaen pani hän sen päähänsä mahtavasti kuin muinainen Pistooli[38] ja astui alas portaita ottelupaikalle, missä hänen rivakampi vastustajansa jo seisoi valmiina, paljastetuin miekoin. Koko seurue näytti olevan riemastuksissaan lähenevästä tappelusta; toiset juoksivat katetun keilakujan puolella oleviin ikkunoihin, ja toiset seurasivat kiistakumppanuksia alas. Nigel ei voinut olla kysymättä Dalgarnolta, eikö hän asettuisi välittäjäksi, estääkseen vauriota tapahtumasta.
"Se olisi rikos yleistä hyvää vastaan", vastasi hänen ystävänsä. "Kahden tuollaisen oikuttelijan kesken ei voi tapahtua mitään vahinkoa, josta ei koituisi suoranaista etua yhteiskunnalle ja olletikin chevalierin laitokselle, kuten hän paikkaansa nimittää. Minua on jo kuukauden ajan kylläännyttänyt kapteenin puhvelinnahkainen vyö ja punainen ihokas niin tympeytyneeksi kuin ikinä mikään, ja toivottavasti tuo rohkea kangaskauppias nyt peittoaa likaisesta leijonantaljasta aasin kömpimään ulos. Katsohan, Nigel, uljas porvari on asettunut paikalleen noin keilanheiton verran edelle, keskelle kujaa — oikeana haarniskoidun karjun kuvana. Katso, miten hän keikistelee miehekkäillä jaloillaan ja heiluttelee säiläänsä, niinkuin aikoisi sillä mitata kamritsia. Kas, nyt tuodaan vastahakoinensoldadoja asetetaan vastapäätä kiukkuista riitaveikkoaan, kahdentoista askeleen päähän. Vetääpä kapteeni työkalunsa esille, mutta katsoo hyvän kenraalin tavoin yli olkansa, ollakseen pahimmassa tapauksessa varma peräytymistiestään. Kumaraan painaa urhea rihkamakauppias päänsä, kaiketi luottaen porvarilliseen kypäräänsä, jolla hänen parempi puoliskonsa on lujittanut hänen kallonsa. No, tämäpä vasta verratonta leikkiä on. Kautta taivaan, mies aikoo rynnätä puskien häntä vastaan kuin muurinmurrin."
Niin kävi kuin loordi Dalgarno oli aavistanut, sillä kun porvari, jonka taisteluinto näytti olevan täyttä totta, huomasi soturin pysyvän alallaan, säntäsi hän eteenpäin yhtä onnellisesti kuin miehuullisestikin, löi alas kapteenin varjelusliikkeen ja edelleen pinnistäen työnsi näköjään miekkansa ihan tämän ruumiin läpi. Voihkaisten kaatui vastustaja pitkin pituuttaan maahan. Parikymmentä ääntä huusi voittajalle hänen seistessään patsaaksi tyrmistyneenä omasta urotyöstään: "Pois, pian pois! — paetkaa, paetkaa — pakoon takaovesta — laittautukaa Whitefriarsiin tai virran yli Banksidelle, meidän pidätellessämme roskaväkeä ja konstaapeleita." Ja jättäen sortuneen vihollisensa tantereelle vilistikin voittaja tiehensä.
"Kautta taivaan", ihmetteli loordi Dalgarno, "en olisi ikinä uskonut tuon miehen seisovan vastaanottamassa pistoa — varmasti kahlitsi hänet kauhu, herpaannuttaen raajat. Kas, ne nostavat hänet ylös."
Turralta ja kangistuneelta näytti miekkamiehen ruumis, kun pari vierasta kohotti sen maasta. Mutta kun he alkoivat avata hänen rintamustaan, etsiäkseen olematonta haavaa, toipui soturi pökerryksistään, ja oivaltaen, että ravintola ei enää soveltunut hänen urheutensa näyttämöksi, pötki hän pakoon minkä jaksoi, seurueen naurun ja rähäkän saattamana.
"Kautta kunniani", huudahti loordi Dalgarno, "hän livistää samalle suunnalle kuin voittajansakin. Toivon kaikesta sydämestäni, että hän saavuttaa miehuullisen porvarin, joka silloin luulee surmaamansa miehen haamun tulevan kintereillään."
"Despardieux, milor", vannoi chevalier, "jos hän olisi viipynyt hetken, häneen olisitorchon— mitä te sanotte pesuriepu — pantu neulalla käärinliinaksi näyttämään, että hän on oikeingrand fanfaroninhaamu".
"Sillävälin", huomautti Ioordi Dalgarno, "saatatte meidät kiitollisiksi,monsieur le chevalier, ja varjelette omaa kunniallista mainettanne, kun annatte juomanlaskijainne tervehtiä sitä sotaista sankaria patukalla, jos hän vielä uskaltaa pyrkiä tänne".
"Ventre saint gris, milor", takasi chevalier, "luottakaa siinä minuun. Saakuta, sisäkkö viskata saa likavedetgrandpelkurin niskaan!"
Naurettuansa kyllikseen tälle hullunkuriselle tapaukselle alkoi seurue hajaantua pikku ryhmiin. Jotkut ottivat haltuunsa keilaradan, äskeisen kahakan näyttämön, ja panivat sen varsinaiseen käytäntöönsä. Pian kaikui siellä kaikkia kisan puheentapoja, kuten "kieri, kieri — hierrä, hierrä — älä viippaa, lemmon väkkärä!" siten vahvistaen vanhan sananparren, että pallokentällä tuhlataan kolmea lajia, nimittäin aikaa, rahaa ja sadatuksia.
Sisällä huoneissa monet herrasmiehet ryhtyivät kortti- tai noppapeliin, ja seurueita muodostui ombren, bassetin, gleekin, primeron ja muiden uudenaikaisten korttipelien koettajiksi; samaten käytettiin noppia eri peleihin sekä pöytien ääressä että ilman, kuten hasardiin ja passageen. Pelaaminen ei kuitenkaan näyttänyt kohoavan erittäin korkeihin panoksiin; kaikki kävi ehdottomasti hyvin säädylliseen ja rehelliseen tapaan, eikä nuori skotlantilainen voinut mistään johtua epäilemään kumppaninsa vakuutusta, että paikkaa käyttivät korkea-arvoiset ja jalosukuiset miehet, joiden omaksumat huvitukset noudattivat kunnian vaatimuksia.
Loordi Dalgarno ei ollut kehoittanut ystäväänsä pelaamaan eikä itse yhtynyt siihen ajanviettoon, vaan siirtyi pöydästä toiseen, tarkkaillen eri pelaajien onnea ja heidän kykyänsä käyttää sitä hyväkseen sekä puhellen ylhäisimpien vieraitten kanssa. Viimein hän ikäänkuin väsyneenä oloonsa, jota nykyaikaisessa puheessa olisi sanottu vetelehtimiseksi, äkkiä muisti Burbagen näyttelevän Shakespearen Rikhard-kuningasta Fortune-teatterissa ehtoopäivällä. Hän ei mielestään voinut toimittaa loordi Glenvarlochin kaltaiselle muukalaiselle suurempaa hauskutusta kuin viemällä hänet näytäntöön, "jollei tosiaan", hän lisäsi kuiskaten, "ole olemassa isällistä pannajulistusta teatteria kuten ravintolaakin vastaan".
"En milloinkaan kuullut isäni puhuvan näytelmistä", sanoi loordi Glenvarloch, "sillä ne ovat uudenaikaisia esityksiä ja Skotlannissa tuntemattomia. Mutta jos on totta, mitä olen kuullut niistä haitallista, niin epäilen suuresti, tokko hän olisi hyväksynyt niitä."
"Hyväksynytkö niitä!" huudahti loordi Dalgarno. "Sepittihän George Buchanan murhenäytelmiä, ja hänen yhtä oppinut ja viisas holhottinsa käy niitä katsomassa, joten niistä pidättyminen lähenee valtiopetosta. Englannin etevimmät miehet kirjoittelevat näyttämöä varten, ja Lontoon sievimmät naiset kulkevat teatterissa. Minulla odottelee tässä ulkopuolella virma juoksijapari; ne kiidättävät meidät pitkin katuja kuin kulovalkeana, ja ratsastus edistää metsänriistamme ja peltosirkkujemme sulatusta sekä haihduttaa viinin huurut. Ratsaille siis — hyvästi jääkää, hyvät herrat — näkemiin,chevalier de la Fortune."
Loordi Dalgarnon hevosrengit pidättelivät varalla kahta ratsua, ja nuoret miehet nousivat satulaan, omistaja suosimansa berberiläisen selkään, Nigelin saadessa tuskin vähemmin kauniin ja erinomaisesti harjoitetun espanjalaisen tasajuoksijan. Heidän ratsastaessaan teatteria kohti yritti loordi Dalgarno saada selville ystävänsä mielipidettä seurasta, johon oli hänet vienyt, ja kumota muistutuksia, joita hän saattoi olettaa johtuneen nuoren toverinsa mieleen. "Ja miksi näytät alakuloiselta", hän puheli, "mietiskelevä alokkaani? Alankomaalaisenalma materinviisas poika, mikä sinua vaivaa? Onko se elävän maailman lehti, jonka olemme yhdessä kääntäneet, vähemmän kauniisti kirjoitettua kuin sinut oli opetettu odottamaan? Ole hyvällä mielellä ja jätä silleen pikku tahra tai pari; joudut vielä tuomituksi lukemaan montakin sivua niin mustaa kuin Kunnottomuus pystyy nokisella sulallaan pyyhkimään. Muista, kaiken saastan säästämä Nigel, että me olemme Lontoossa emmekä Leydenissä — että me tutkimme elämää emmekä kirjatietoa. Pidä puoliasi turhanaran omantuntosi nuhdetta vastaan, mies, ja kun kunnon luvunlaskijan tavoin lasket yhteen päivän puuhat, niin älä tee tasausta pieluksellasi ennen kuin huomautat syyttävälle hengelle, päin hänen tulikivistä partaansa, että jos korvasi ovatkin kuulleet paholaisen luitten kalinaa, ei kätesi ole paiskinut niitä — että jos silmäsi on nähnyt kahden kiivastuneen miekkosen kiistan, ei sinun säiläsi ole paljastunut heidän kahakassaan."
"Tämä kaikki saattaa olla viisasta ja sukkelaa", vastasi Nigel. "Kuitenkin tunnustan ehdottomasti ajattelevani, että sinä ja muut päivällisseuranamme olleet jalosukuiset miehet olisitte voineet valita rehentelijäin häirinnältä suojatun kohtauspaikan ja paremman isännöitsijän kuin tuon muukalaisen seikkailijan."
"Kaikki korjautuu, pyhä Nigellus, kun sinä esiinnyt uutena Pietari Erakkona saarnaamassa ristiretkeä noppapeliä, yöjalassa juoksemista ja kestailua vastaan. Me tulemme päivälliselle Pyhän Haudan kirkkoon; aterioitsemme kuorissa, tyhjennämme pullomme sakastissa, pappi saa kiskaista joka korkin ja suntio sanoa aamenen jokaiseen maljalauselmaan. Hei, mies, reipastaudu ja heitä sikseen tuo hapan ja juro mieliala. Usko minua, puritanit kyllä morkkaavat meitä ihmisluontoon kuuluvista hullutuksista ja heikkouksista, mutta heillä itsellään on oikeitten paholaisten paheet, luihu ilkeys ja parjaava ulkokultaisuus sekä kaikessa röyhkeydessään rehentelevä henkinen ylpeys. Elämässä on sitäpaitsi paljon sellaista, mikä meidän täytyy nähdä vaikkapa vain oppiaksemme karttamaan sitä. Will Shakespeare, joka elää kuoleman jälkeen ja piankin tuottaa sinulle sellaista mielihyvää kuin ainoastaan hän kykenee ihmislapselle toimittamaan, antaa uljaan Falconbridgen lausua:
"'Ajalleen lehtolapsi on se mies, jok' ympäristön tutkimista vieroo; siit' en mä pettääkseni selvää tahdo, petosta väistääksein sit' opiskelen.'
"Mutta tässä nyt olemmekin Fortunan ovella ja pääsemme kuulemaan verrattoman Williamin puhuvan omasta puolestaan. Henki, ja sinä toinen jolppi, jättäkää hevoset tallirengeille ja raivatkaa meille tietä tungoksen läpi."
He laskeusivat ratsailta, ja kyynäspäillään tyrkkien, rähisten ja herransa nimeä ja arvoa julistellen avasi Lutin uutterilla ponnistuksillaan tilaa napisevien porvarien ja sättivien oppipoikien ahdingon läpi ovelle. Loordi Dalgarno varasi joutuisasti kaksi istuinta näyttämölle kumppaniansa ja itseänsä varten. Siellä he muiden samaan luokkaan kuuluvien teikarien seurassa istuen saivat tilaisuuden näytellä muhkeita pukujaan ja muodikkaita tapojaan, samalla kun arvostelivat kappaletta pitkin aikaa. Siten olivat he yhdellä kertaa huomattavana osana näytelmästä ja tärkeänä aineksena kuulijakunnassa.
Nigel Olifaunt oli liian innokkaasti ja hartaasti syventynyt näyttämön tenhoon, kyetäkseen esittämään osaansa istumasijansa arvon mukaisesti. Häneen tehosi kaikella loihtuvoimallaan tuo taikuri, joka oli esittänyt puisen vajan kehnossa kehässä Yorkin ja Lancasterin sitkeitä sotia, pakottaen kumpaisenkin rintaman sankarit astelemaan näyttämöllä aikansa puhetapaa ja kuosia kuvaamassa, niinkuin olisi hauta luovuttanut kuolleensa elävien huviksi ja opiksi. Burbage, jota pidettiin parhaana Rikhardina ennen Garrickia, näytteli itsevaltiasta ja vallananastajaa niin todellisesti ja elävästi, että kun Bosworthin taistelu näytti päättyneen hänen kuolemallaan, olivat todellisuus ja erhekuva kovassa kilvoituksessa keskenään loordi Glenvarlochin mielikuvituksessa, ja hänen oli ihan havahduttava toiseen maailmaan, kun hänen kumppaninsa teki sen ensimältä kovin oudolta kuuluvan ehdotuksen, että Rikhard-kuninkaan piti illastaa heidän kanssaan Merenneidossa.
Heihin yhtyi samalla kertaa pikku ryhmä herrasmiehiä, joiden kanssa he olivat syöneet päivällistä. Seurue täydennettiin kutsumalla joukkoon pari kolme etevintä sukkelusta ja runoilijaa niistä älyniekoista, jotka jokseenkin säännöllisesti kävivät Fortuna-teatterissa ja olivat liiankin halukkaita päättämään huvittelupäivän nautintorikkaalla yöllä. Sinne siis siirryttiin miehissä, ja sektisarkkain kierrellessä ahkeraan, mielten elpyessä ja vilkkaiden kumppaniensa kilvan väläytellessä neronsa leimauksia näyttivät hienoston urhot kokevan samaa rattoa kuin muuan Ben Jonsonin aikalainen, joka kerskuen johdatti runoilijan mieleen
"noita juhlia laulun,miss' saatiin oivia rypäleitä,jotka hulluttamatta hurmasi meitä;ja sentään säkehes jokainenvielä herkut voitti ja viinin herttaisen".
Kaltevalla pinnalla.
Harvoin näyttää huvitteluun omistettu päivä jälkeenpäin ajatellessa ihan niin nautintorikkaalta kuin juhlija on saattanut tuntea sitä parhaillaan viettäessään. Nigel Olifauntista ainakaan ei siltä tuntunut, ja tarvittiin hänen uuden ystävänsä Dalgarnon käynti sovittamaan hänet täydellisesti itsensä kanssa. Mutta tämä vierailu tapahtui varhain aamiaisen jälkeen. Ystävän selittelyn esipuheena oli kysymys, miten hän piti edellisen illan seurasta.
"No, erinomaisesti", sanoi loordi Glenvarloch. "Olisin vain paremmin mieltynyt sukkelapuheisuuteen, jos se olisi näyttänyt luistavan vapaammin. Joka miehen kekseliäisyys näytti olevan pinnistyksissä, ja jokainen huima vertaus tuntui vaivuttavan puolet älyniekkojanne uuraasti aprikoimaan, millä saisivat tehotuksi verremmin."
"Ja mitä vikaa siinä oli?" tuumi loordi Dalgarno; "tai mihin kelpaavat nuo miehet muuhun kuin kiistaamaan edessämme älymiekkailijoina? Se heistä, jota alkaa jänistää, pitäisi hitto vieköön panna samealle oluelle ja souturien ammattikunnan leipiin. Takaanpa sinulle, että monikin näppäriä mies on kuolettavasti haavoittunut kommasta tai sanasutkauksesta Merenneidossa ja sieltä kurjassa tilassa lähetetty älyn vaivaistaloon Vintryn viinikellariin, missä he tänä päivänäkin riutuvat narrien ja neuvosmiesten seassa."
"Saattaa niin olla", sanoi loordi Nigel; "mutta kuitenkin voisin vannoa kunniani nimessä, että olin viime yönä nähtävästi useankin miehen seurassa, jonka neron ja laajatietoisuuden olisi pitänyt joko suoda hänelle korkeampi sija joukossamme tai saada hänet kokonaan peräytymään näyttämöltä, missä hänen osansa suoraan sanoen näytti arvottoman syrjäiseltä".
"Hiiteen sinun arka omatuntosi", vastasi loordi Dalgarno; "sellaisista Parnassuksen hylyistä ei tarvitse välittää mitään! Nuohan ovat pelkkiä rippeitä siitä uljaasta säilykesillin ja Reinin-viinin mässäyksestä, joka riisti Lontoolta niin monta parasta neronkauppaajaa ja vallattomuuden laulelijaa. Mitä olisitkaan sanonut, jos olisit nähnyt Nashin tai Greenin, kun harrastustasi herättävät ne älyvätykset, joiden kanssa illastit viime yönä? Siinä kylliksi, että saivat liotuksensa ja torkahduksensa, ja he joivat ja nukkuivat niin paljon kuin tarvinnevat säästyäkseen kaipaamasta ruokaa ennen iltaa, jolloin he uutterina hyörien taas tapaavat suojelijoita tai näyttelijöitä ravitsijoikseen.[39] Mitä heidän muihin tarpeisiinsa tulee, niin he eivät voi joutua pulaan kylmästä vedestä niin kauvan kuin virran lähteet pysyvät ehtymättöminä, — ja Parnassuksen vaatekerrat ovat ikuisesti kestäviä."
"Vergiliuksella ja Horatiuksella oli tehokkaampaa kannatusta", huomautti Nigel.
"Kyllähän", vastasi hänen maanmiehensä, "mutta nämä miehet eivät ole Vergiliukseen tai Horatiukseen verrattavia. Sitäpaitsi on meillä toistakin lajia neronmiehiä, joille esittelen sinut ensi tilassa. Avonin joutsen[40] on laulahtanut viimeisensä, mutta meillä on vankka vanha Ben, ja hänellä on oppia ja neroa niin paljon kun kellään, joka on pannut tallukan ja kuresaappaan teiskaroimaan näyttämöllä. En kuitenkaan hänestä aio nyt puhua, vaan tulin pyytämään sinua hyvän ystävyytemme nimessä lähtemään kanssani veneretkelle Richmondiin asti. Muutamat eilen tapaamasi urhot aikovat siellä tarjota soitantoa ja maitoviiniä sulotarparvelle, jossa hohtelee joitakuita ihmeen kirkkaita silmäpareja, — sellaisia, vakuutan, että ne saattaisivat voittaa puolelleen tähtienlukijankin hurmaantuneet katseet Linnunradan säihkyn palvomisesta. Sisareni johtaa seuraa, jolle haluan sinut esitellä. Hänellä on ihailijansa hovissa, ja hänet luetaan aikakauden kaunottariin, vaikka minun on turha julistella hänen ylistyksiään."
Ei käynyt kieltäytyminen tilaisuudesta, johon jalosukuinen nainen ja aikansa valiokaunotar kutsui saapuville äskettäin vielä omasta mielestään kovin ala-arvoista henkilöä. Loordi Glenvarloch suostui, kuten oli välttämätöntä, ja vietti vilkkaan päivän hilpeässä ja viehättävässä seurassa. Hän sai siksi päivää liittyä ystävänsä sisaren seuralaiseksi, Blackchesterin kauniin kreivittären, joka tavoitteli ylemmyyttä muodin, vallan ja sukkeluuden valtakunnissa yht'aikaa.
Hän oli kyllä melkoisesti vanhempi veljeänsä, luultavasta jo kolmekymmentä täyttänyt, mutta luontaisen nuorekkuuden puutteen korvasi yltäkyllin mitä huolellisin ja hienoin pukeutuminen, kerkeä tutustuminen jokaiseen ulkomaiseen muotiin ja erityinen taito sovelluttaa siten hankkimaansa tietoa omaan hipiäänsä ja kasvonpiirteisiinsä. Hovissa hän tiesi yhtä hyvin kuin yksikään hienoston nainen, mikä erityinen sävy, siveellinen, valtiollinen, oppinut tai leikkisä, oli paikallaan vastatessa hallitsijalle hänen vallitsevan mielialansa mukaan, ja hänen oletettiin omakohtaisella vaikutuksellaan suuresti edistäneen miestänsä saamaan korkean aseman, jota luuvaloinen vanha varakreivi ei olisi milloinkaan voinut ansaita omalla keskinkertaisella kunnostautumisellaan ja älyllään.
Oli paljoa helpompi tämän vallasnaisen kuin hänen veljensä suostuttaa loordi Glenvarlochin kaltaista aivan nuorta hovilaista näin uuden piirin tapoihin ja näkökohtiin. Kaikissa sivistyneissä piireissä määräävät ylhäiset ja kauniit naiset seurasävyn ja siten välillisesti hyvien tapojenkin käsitteet. Lady Blackchesterillä oli sitäpaitsi joko hovissa tai hovin yläpuolella — sillä sen lähdettä ei voitu oikein määritellä — vaikutusvaltaa, joka loi ystäviä ja pelotti karsasmielisiäkin esiintymästä vihollisina.
Yhteen aikaan sanottiin hänen olleen likeisissä väleissä Buckingham-perheeseen, jossa hänen veljensä vieläkin liikkui läheisenä tuttavana. Sittemmin oli kreivittären ja Buckinghamin herttuattaren kesken syntynyt jotakin kylmäkiskoisuutta, niin että heitä nähtiin harvoin yhdessä, ja edellinen näytti melkoisesti vetäytyneen yksinäisyyteen. Mutta silti kuiskittiin, että lady Blackchesterin teho suureen suosikkiin ei vähentynyt mainitun hankauksen johdosta.
Sen ajan yksityisistä hovijuonista ja niissä esiintyneistä henkilöistä säilyneet lähteet eivät ole kyllin täydellisiä, voidaksemme lausua mielipidettämme niistä eri huhuista, joita mainitsemistamme seikoista aiheutui. Riittää sanoa, että lady Blackchesterillä oli suuri vaikutus ympäristöönsä sekä kauneutensa että kykyjensä ja hovivehkeilyssä koeteltujen lahjojensa perusteella, ja että Nigel Olifaunt ennen pitkää koki sen voimaa, jossain määrin joutuessaan tuollaisen tavan orjaksi, joka vie monia ihmisiä erityiseen seuraan määrähetkellä heidän odottamattansa tai saamattansa siitä mitään tuntuvaa tyydytystä tai huviakaan.
Hänen elämäänsä usean viikon aikana voidaan kuvata seuraavasti. Ravintola ei ollut huono alku päivän hommille, ja nuori loordi huomasi piankin, että jos seura siellä ei aina ollutkaan moitteetonta, oli se kuitenkin mukavin ja mieluisin kohtauspaikka niille hienoille seurueille, joiden kanssa hän kävi Hyde Parkissa, teattereissa tai muissa julkisissa kokoontumispaikoissa taikka yhtyi lady Blackchesterin elämänhaluiseen ja komeaan seurapiiriin. Myöskään ei hänellä enää ollut sitä arastelevaa kammoa, joka ensimältä sai hänet epäröiden edes astumaan paikkaan, missä pelaamista sallittiin. Päinvastoin alkoi hän suopua ajatukseen, että koska ei voinut olla mitään vahinkoa tuollaisen ajanvieton katselemisesta, kun siinä noudatettiin nimenomaista kohtuullisuutta, ei saman järkeilyn perusteella voinut olla haittaa siitäkään, että yhtyi mukaan samoin rajoituksin. Mutta nuori loordi oli skotlantilainen, tottunut varhaiseen järkevyyteen ja tyyten vieras katsantokannalle, josta saattoi johtua huoletonta uskallusta tai ylellistä rahojen tuhlausta. Suurellisuus ei ollut hänen luontaisia vikojaan, eikä sellaista olisi voinut hänen kasvatuksensakaan saada aikaan. Varmaan hänen isänsä, ylväästi kauhistuessaan ajatusta, että hänen poikansa lähestyisi pelipöytää, olikin enemmän kammonnut hänen joutumistansa voittavaksi kuin häviäväksi keinottelijaksi. Jälkimäinen hänen periaatteittensa mukaan edes päättyi, tosin murheellisesti, ajallisen omaisuuden menetykseen — edellinen mahdollisuus sitä vastoin kartutti hänen inhoamaansa pahaa ja pani vaaraan sekä ruumiin että sielun.
Olipa vanhan loordin huolestuksen peruste mikä hyvänsä, sen todisti sikäli oikeutetuksi hänen poikansa käytös, että tämä erilaisten onnenpelien tarkkailijasta vähin erin joutui ottamaan niihin jonkun verran osaakin kohtuullisissa rajoissa ja pienillä panoksilla. Eikä voitu kieltää, että hänen arvonsa ja näennäinen tulevaisuutensa oikeuttivat hänet uskaltamaan muutamia kultarahoja — sillä sen korkeammalle ei hänen pelinsä mennyt — henkilöitä vastaan, joiden saattoi olettaa hyvin kykenevän menettämään tuon verran, koska niin auliisti panivat rahojansa alttiiksi.
Sattumalta, tai kenties oli yleisen käsityksen mukaan hänen paha henkensä niin määrännyt, Nigel menestyi harvinaisen hyvin yrityksissään. Hän oli tasainen, varovainen, maltillinen, hyvämuistinen ja nopea laskelmiin. Sitäpaitsi oli hänellä miehuullinen ja horjumaton luonne, joten kukaan, joka oli vain vähänkin silmännyt tai puhutellut häntä, ei olisi hevillä uskaltanut koettaa hänen eksytyksekseen mitään juonen tapaista tai pelottelulla kannateltavaa. Kun loordi Glenvarloch näki hyväksi pelata, pelattiin hänen kanssaan säännöllisesti eli sanantavan mukaan kauniisti, ja nähdessään onnensa muuttuvan tai ollessaan haluton kiusaamaan menestystänsä pitemmälle, eivät ammatillisemmat onnen tavoittelijat, jotka kävivätmonsieur le chevalierde Saint Priest Beaujeun talossa, rohjenneet avonaisesti ilmaista pahastumistansa siitä, että hän nousi pöydästä voittajana. Mutta kun täten tapahtui useasti, alkoivat pelaajat keskenään nurkua nuoren skotlantilaisen varovaisuutta ja menestystä, ja hänestä ei sukeutunut suinkaan suosittu lisä heidän seuraansa.
Tämän kerrassaan hyljättävän tavan pitkittämiseen, sen kerran päästyä jossain määrin valtaan, ei ollut suinkaan vähäisenä kannustimena se seikka, että se näytti vapauttavan loordi Glenvarlochin eräästä hankaluudesta, joka oli hänen luontaiselle korskeudelleen erityisen kiusallinen, — alistumasta enempiin rahallisiin sitoumuksiin, jotka hänen viivästymisensä Lontoossa olisi muutoin tehnyt tarpeelliseksi, Hänen täytyi pyytää ministereiltä toimenpiteitä erityisiin virallisiin muodollisuuksiin, joiden piti saattaa kuninkaan omakätinen valtuutus tehokkaasti hyödyttämään hänen pyrkimystänsä, ja vaikka näitä ei voitu evätä, vitkasteltiin niissä siinä määrin, että Nigel johtui uskomaan erityisen salaisen vastustuksen siten haittaavan asioittensa kehittymistä. Hänen ensimäisenä aikeenaan tämän käsityksen johdosta oli mennä hoviin toistamiseen, kuninkaan valtuutus taskussaan, ja vedota itse hänen majesteettiinsa kysymyksellä, pitikö valtion virkamiesten viivyttelyn saada riistää teho hänen kuninkaalliselta jalomielisyydeltään. Mutta loordi Huntinglen, hyvä vanha jaarli, joka oli edellisellä kerralla niin sydämellisesti asettunut häntä puoltamaan ja jonka luokse hän toisinaan pistäysi vierailulle, varoitti häntä hartaasti antautumasta samanlaiseen yritykseen ja kehoitti rauhallisesti odottamaan ministerien ratkaisua, joka vapauttaisi hänet liehumasta anomuksinensa Lontoossa.
Loordi Dalgarno yhtyi varoittamaan nuorta ystäväänsä uudesta hovikäynnistä ainakaan ennen kuin hän oli päässyt sovintoon Buckinghamin herttuan kanssa. "Siinä asiassa", hän sanoi isäänsä kääntyen, "olen tarjonnut vähäpätöistä apuani, kykenemättä taivuttamaan loordi Nigeliä mihinkään — vähäisimpäänkään — alistumiseen Buckinghamin herttuaa kohtaan".
"Totta tosiaan onkin poika mielestäni siinä oikeassa, Malcolm!" vastasi jäykkä skotlantilainen ylimysvanhus. "Mitä oikeutta on Buckinghamilla tai suoraan puhuakseni Sir George Villiersin pojalla odottaa palvomista ja alamaisuutta mieheltä, joka on kahdeksan jaoksen verran häntä jalosukuisempi?[41] Kuulin hänen itse sanovan loordi Nigeliä vihamiehekseen, näkemättäni siihen mitään aihetta, ja minun neuvostani ei poika koskaan virka hänelle pehmeätä sanaa, ennen kuin hän pyörtää kovan."
"Sitä juuri neuvon minäkin loordi Glenvarlochille", vastasi loordi Dalgarno. "Mutta myönnäthän, isä hyvä, että olisi mitä vaarallisinta ystävämme palata hoviin herttuan ollessa hänen vihamiehenään — parempi on jättää minun huolekseni pahimman kiihkon maltuttaminen nurjuudesta, jota jotkut onnenonkijat ovat herttuassa herättäneet ystäväämme kohtaan."
"Jos saat Buckinghamin oivaltamaan hairahduksensa, Malcolm", huomautti hänen isänsä, "niin kerrankin myönnän, että hovipalveluksessa saattaa esiintyä ystävällisyyttä ja rehellisyyttä. Olen usein sanonut sisarellesi ja sinulle, että yleensä arvostelen sitä niin köykäiseksi kuin suinkin."
"Saat uskoa, että panen parastani Nigelin hyväksi", vakuutti loordi Dalgarno. "Mutta sinun tulee ottaa huomioosi, isä, että minun ehdottomasti täytyy käyttää verkallisempia ja säveämpiä keinoja kuin sellaisia, joilla sinä pääsit suosioon kaksikymmentä vuotta takaperin."
"Toden totta pelkään niin tekeväsi", vastasi hänen isänsä, "Sanonpa sinulle, Malcolm, että soisin pikemmin makaavani haudassa kuin epäileväni sinun rehellisyyttäsi tai kunniallisuuttasi; mutta jotenkuten on niin käynyt, että vilpitön, aulis palvelus ei merkitse hovissa samaa kuin ennen vanhaan — ja kuitenkin sinä kohoat siellä."
"Näetkös, aika ei salli tuollaista vanhanaikaista palvelusta", selitti loordi Dalgarno. "Meillä ei ole nykyään mitään jokapäiväisiä kapinoita, mitään yöllisiä salamurhan yrityksiä, niinkuin oli muotina Skotlannin hovissa. Teidän rivakkaa ja kursailematonta vartoimistanne miekka kädessä hallitsijan lähellä ei enää tarvita, ja se olisi yhtä säädytöntä kuin muinaisten palvelusmiestenne ilmestyminen hovinaamiaisiin hihalaattoineen, lyömämiekkoineen ja kilpineen. Sitäpaitsi, isä, on uskollisella kiireellä omat haittansakin. Olen kuullut, vieläpä kuninkaallisilta huulilta, että sinä syöstessäsi väkipuukkosi kavaltaja Ruthveniin teit sen liian harkitsemattomasti, joten kärki tunkeutui neljännestuuman verran kuninkaalliseen peräpuoleen. Kuningas ei milloinkaan puhu siitä hieromatta vamman sijaa ja huokaamatta 'infandum — — renovare dolorem'. Mutta sellaista sitä johtuu vanhoista tavoista ja pitkän liddesdalelaisen väkipuukon käyttämisestä parmalaisen tikarin vastikkeena. Kuitenkin sinä, isä hyvä, sanot tätä ripeäksi ja miehuulliseksi palvelukseksi. Kuningas ei kuulu voineen istua kahteen viikkoon, vaikka kaikki Falklandin pielukset ladottiin valtaistuimelle ja vielä käytiin lainaamassa Dunfermlinen tuomarilta lisää."
"Se on valhe", kivahti vanha jaarli, "musta valhe, sepittipä sen kuka hyvänsä! Tosin kannoin kupeellani säällistä väkipuukkoa enkä tuollaista äimää kuin sinä, mokomaa hammastikkua — ja mitä rivakkaan palvelukseen tulee, niin — tuhannen tulimaista! — rivakkaa sen pitää olla hyödyttääkseen, kun kuninkaat huutavat kavallusta ja murhaa niinkuin puoliksi tukehdutettuna rääkyvä kana. Mutta te nuoret hovilaiset ette tiedä tällaisista asioista mitään ettekä ole paljoakaan parempia kuin nykyään Intiasta tuodut vihreät hanhet, joiden ainoana ansiona herroilleen on heidän omien sanojensa jäärytteleminen — liuta kielastelijoita ja liehittelijöitä ja silmänpalvelijoita. No, minä olen vanha ja liian jäykkä muuttamaan olojani, muutoin heittäisin kaikki silleen ja kuulisin vielä kerran Tayn tohisevan Campsie Linnin yli."
"Mutta nytpä kaikaa päivälliskellonne, isä", virkkoi loordi Dalgarno, "ja se on ainakin yhtä suloinen ääni, jos lähettämäni metsänriista osoittautuu maukkaaksi".
"Seuratkaa minua siis, poikaset, jos haluttaa", kehoitti vanha jaarli ja asteli lehtimajasta, jossa he olivat haastelleet, taloa kohti molempien nuorten miesten saattamana.
Heidän kahdenkeskisissä puheissaan ei loordi Dalgarnolla ollut suurtakaan vaivaa valaistakseen Nigelille, miten sopimatonta oli hänen uudistaa hovikäyntiänsä hetimiten. Toiselta puolen esitti hän turhaan, että loordi Nigel antaisi sitäennen viedä itsensä Buckinghamin herttuan puheille; jyrkästi ja halveksivasti kieltäysi nuori aatelismies siitä. Hänen ystävänsä kohautti hartioitaan niinkuin katsoen ansiokseen, että oli antanut uppiniskaiselle ystävälle parhaan neuvon, ja haluten olla vastuuton hänen itsepintaisuutensa seurauksista.
Mitä isään tulee, niin oli nuoren vieraan käytettävissä kyllä hänen pöytänsä ja parhaat juomansa, joita hän tarjoili runsaamminkin kuin oli tarpeellista, samoin kuin hänen hyvä neuvontansa ja apunsa velkomusasian ajamiseen. Mutta loordi Huntinglenin vaikutusvalta oli enemmän näennäistä kuin todellista, ja vaikka hän uljaasti varjelemalla kuningasta olikin saavuttanut suurta kunniaa, hoiteli hän itse tätä niin huolettomasti ja antoi hallitsijan suosikkien ja ministerien syrjäyttää sitä niin helposti, että kuninkaallista suosiollisuutta ei milloinkaan tehokkaasti osoitettu hänelle itselleen tai hänen ystävilleen, paitsi parina kertana, jolloin kuningas jossain määrin vallattiin yllätyksellä, kuten loordi Glenvarlochin ensimäisellä käynnillä.
Perusteellisemmin tuntien Englannin hovin näki loordi Dalgarno isänsä puutteellisuuden. "Ei ole koskaan ollut miestä", valitti hän, "jolla olisi ollut niin täydellisesti vallassaan kohota onnen huipulle kuin isä-parallani. Hän oli hankkinut oikeuden rakentaa portaat askelma askelmalta, verkalleen ja varmasti, antaen jokaisen vuosi vuodelta anomansa suosion tulla vuorostaan tukikohdaksi seuraavalle vuotuiselle myönnytykselle. Mutta sinun urasi ei saa haaksirikkoutua samalle rannikolle, Nigel", tapasi hän lopettaa. "Jos minulla onkin vähemmän vaikutuskeinoja kuin isälläni on tai oikeastaan oli, kunnes hän haaskasi ne sektinassakoihin, haukkoihin, koiriin ja muuhun tuollaiseen kamaan, niin kykenen paljoa paremmin kuin hän kehittämään sitä, mitä olen saavuttanut, ja se kaikki tulee käytetyksi sinun hyväksesi, Nigel. Älä kummastu tai loukkaannu siitä, että näet minua nykyään vähemmän kuin ennen. Hirvenmetsästys on alkanut, ja prinssi haluaa useammin pitää minua seurassaan. Minun on myös saateltava herttuaa, jotta saan puhutuksi puolestasi, kun tulee tilaisuutta."
"Minulla ei ole mitään syytä esittää asiaani herttualle", tiukkasiNigel vakavasti; "olen jo useasti sanonut sen".
"No, enhän minä muuta tarkoittanutkaan, sinä ynseä ja epäluuloinen vastustelija", vastasi Dalgarno, "vaan samaa kuin puhumistani herttuan puolesta sinulle. Tahdon vain saada osuuden kuninkaallisen herramme lempisiunauksesta:beati pacifici."
Useina kertoina saivat loordi Glenvarlochin keskustelut sekä vanhan jaarlin että hänen poikansa kanssa samanlaisen käänteen ja saman lopun. Hänestä tuntui toisinaan siltä kuin olisi hänen yksinkertaiseksi käynyt juttunsa saattanut kehittyä jotenkuten nopeammin jommankumman toimesta, puhumattakaan lady Blackchesterin enemmän näkymättömästä ja kerskumattomasta, mutta tuskin vähemmin varmasta vaikutuksesta. Mutta oli yhtä mahdoton epäillä isän suorasukaista rehellisyyttä kuin loordi Dalgarnon innokasta ja palveliasta ystävyyttä, eikä myöskään voinut hevillä olettaa, että hänet niin suosiollisesti vastaanottaneen ladyn kannatus saattoi puuttua, jos sillä voi olla merkitystä hänen asialleen.
Nigel oivalsi edelleen todeksi, mitä loordi Dalgarno usein huomautti, että kun suosikkia arveltiin hänen vihamiehekseen, halusi jokainen pikku virkamies, jonka käsien kautta hänen juttunsa piti välttämättömästi kulkea, ottaa ansiokseen sellaisten esteiden toimittamista hänen tielleen, joita hän kykeni voittamaan ainoastaan sitkeydellä ja kärsivällisyydellä, ellei hän pitänyt parempana sovittaa vieraantumista tai loordi Dalgarnon sanojen mukaan solmia rauhaa Buckinghamin herttuan kanssa.
Nigel olisi voinut kysyä ystävänsä George Heriotin neuvoa tästä kohdasta, edellisellä kerralla havaittuaan sen niin edulliseksi. Epäilemättä olisi hän siten menetellytkin, mutta ainoana kertana, jolloin hän oli tavannut kultasepän heidän käytyänsä hovissa, oli arvoisa porvari juuri kiireisesti valmistautunut matkalle Parisiin hyvin tärkeällä ammattiinsa kuuluvalla asialla. Hän oli erityisesti saanut siihen hovin ja Buckinghamin herttuan valtuutuksen, ja siitä oli arvattavasti tulossa melkoista voittoa. Kelpo mies hymyili mainitessaan herttuaa. Hän sanoi olleensa jokseenkin varma siitä, ettei hän pitkääkään aikaa olisi sillä taholla epäsuosiossa.
Loordi Glenvarloch lausui mielihyvänsä tuosta leppymisestä, huomauttaen johtuneensa mitä tukalimpiin ajatuksiin siitä, että mestari Heriot oli hänen tähtensä käynyt vastenmieliseksi noin voimalliselle suosikille ja kenties alttiiksi tämän kostolle.
"Mylord", lausui Heriot, "isänne pojan tähden tekisin paljon, ja kuitenkin on totinen tosi, jos tunnen itseni, että tekisin oikeuden nimessä yhtä paljon ja vaarantaisin saman verran paljoa vähäpätöisemmän henkilön puolesta kuin olen teidän takianne uskaltanut. Mutta koska emme tapaisi toisiamme johonkuhun aikaan, täytyy minun jättää oman viisautenne varaan tämän jutun ajaminen edelleen."
Ja siten he ystävällisesti ja sydämellisesti erisivät toisistaan.
Loordi Glenvarlochin asemassa tapahtui muitakin mainittavia muutoksia. Syrjäkaupungilla asuminen tuotti haittaa hänen nykyisissä puuhissaan ja tavaksi tulleessa huvittelussaan. Kenties hän myös alkoi hiukan häpeillä kajuuttiansa Paavalin laiturin ääressä ja haluta hiukan enemmän säätynsä mukaista asuntoa. Tätä varten hän vuokrasi lakikoulun läheltä pikku huoneen. Hän oli kuitenkin melkein suruissaan toimenpiteestään, kun huomasi, että hänen muuttonsa näytti tuottavan jonkun verran mielipahaa John Christielle ja paljonkin hänen sydämelliselle ja toimekkaalle emännälleen. Edellinen oli vakava ja juro kaikessa esiintymisessään ja lausui ainoastaan toivovansa, että kaikki oli ollut loordi Glenvarlochin mielen mukaista ja että mikään sopimaton laiminlyönti heidän taholtaan ei vaikuttanut hänen poistumiseensa. Mutta kyynel kimalsi Nelly-emännän silmänurkassa, kun tämä luetteli, mitä erinäisiä parannuksia hän oli tehnyt kamarissa vasiten saadakseen sen mukavammaksi hänen ylhäisyydelleen.
"Iso merikirstukin", hän kertoi, "raahattiin ylikertaan puotipalvelijan ullakkokoppiin, vaikka se jätti poika-paralle tuskin kahdeksantoista tuuman loman hänen ryömiäkseen sen ja sängyn välitse; ja taivas tietää — en vain minä — saapiko sitä sieltä enää koskaan tuoduksi alas kapeita portaita. Ja konttorin muuttaminen vuodekomeroksi maksoi ummelleen kaksikymmentä killinkiä, ja totisesti olisi konttori mukavampi kelle hyvänsä muulle vuokralaiselle kuin teidän ylhäisyydellenne. Ostinhan minä ihan vaseti liinavaatteitakin — mutta tapahtukoon taivaan tahto — en minä nuru."
Jokainen pitää henkilökohtaisen kiintymyksen merkeistä. Nigel tunsi todella sydäntänsä ahdistavan niinkuin halveksisi hän olosuhteittensa parantuessa alhaissäätyisten ystävien yksinkertaisia mukavuuksia ja kohteliaisuuksia, jotka olivat vielä äskettäin olleet suoranaisia suosionosoituksia. Kaikin mahdollisin vakuutuksin ja niin runsaalla maksulla, kuin suostuivat ottamaan vastaan, koetti hän lähtiessään lieventää heidän tunteittensa loukkaannusta, ja erosuutelo emännän viehkeiltä huulilta sinetitsi hänen anteeksiantonsa.
Richie Moniplies jättäytyi isännästään taamma, kysyäkseen voisiko John Christie tarpeen tullen auttaa kunnon skotlantilaista paluumatkalle omaan maahansa, ja varmistuttuaan Johnin auliudesta siinä suhteessa hän erotessaan lausui piankin muistuttavansa tätä lupauksestaan. "Sillä", hän sanoi, "jollei mylord ole kyllääntynyt tähän Lontoon elämään, tunnenpa erään, joka on, nimittäin minä itse, ja vakaasti olen päättänytkin nähdä jälleen Arthurin istuimen ennen kuin olen montakaan viikkoa vanhempi".