Richie tekee eron.
Richie Moniplies piti sanansa. Nuoren loordin asetuttua uuteen asuntoonsa hän paria kolmea päivää myöhemmin ilmestyi Nigelin eteen tämän valmistuessa pukeutumaan sitte kun oli noussut levolta paljoa myöhäisempänä hetkenä kuin oli ennemmin pitänyt tapanaan.
Katsoessaan saattolaiseensa huomasi Nigel hänen juhlallisilla kasvonpiirteillään yhä lisääntyvää synkkyyttä, joka ilmaisi joko yltynyttä mahtipontisuutta tai siihen lisäksi tullutta tyytymättömyyttä taikka molempiakin.
"Mitä nyt", kysyi hän, "mikä on hätänä tänä aamuna, Richie, kun kasvosi ovat käyneet tuollaisen hullunkurisen naamion kaltaisiksi, joka tuolla suihkuttaa vettä?" viitaten lakikoulun kirkkoon, jonka goottilainen rakennustyyli näkyi ikkunasta.
Richie väänsi päätänsä hieman oikealle niin kankeasti kuin olisi häntä niskanjäykistys vaivannut ja vastasi heti palaten entiseen asentoonsa: "Naamiosta nyt viisi — semmoisista asioista en tullut puhumaan."
"Ja mistä sinulla siis on puhuttavaa?" tiedusti hänen herransa, jonka olivat olosuhteet karaisseet sietämään melkoisen vapaata käyttäytymistä palvelijansa taholta.
"Mylord", alotti Richie, mutta pysähtyi köhimään ja kakistelemaan, ikäänkuin olisi hänen sanottavansa pyrkinyt tarttumaan kurkkuun.
"Arvaan salaisuutesi", sanoi Nigel, "sinä tarvitset hiukan rahaa,Richie. Riittääkö viisi kolikkoa tähän hätään?"
"Mylord", vahvisti Richie, "suittaa niin olla, että tarvinnen rahtusen rahaa; ja minua ilahuttaa samalla kertaa kuin surettaa, että teidän ylhäisyydellänne on sitä runsaammin kuin ennen".
"Ilahduttaa ja surettaa, mies!" kummeksi loordi Nigel.
"Minun arvotukseni on väleen selvillä", ilmoitti Richie "Tulin kysymään teidän ylhäisyydeltänne, onko teiltä vietävänä mitään terveisiä Skotlantiin."
"Skotlantiin! — mutta oletko järjiltäsi, mies?" ällistyi Nigel."Etkö voi viipyä kunnes lähdet sinne minun seurassani?"
"Minusta voisi olla kovin vähän hyötyä", arveli Richie, "koska aiotte palkata toisen paashin ja tallirengin".
"Mutta, sinä kateellinen aasi", kivahti nuori loordi, "eikö omien velvollisuuksiesi taakka siitä vain kevene? Mene, syö aamiaisesi ja juo oluesi kaksin verroin voimakkaana, saadaksesi mokomat hulluudet pois mielestäsi. Voisin suuttua typeryyteesi, mies — mutta minä muistan, miten olet pysynyt puolellani vastoinkäymisessä."
"Vastoinkäyminen, mylord, ei olisi koskaan erottanut meitä", vakuutti Richie. "Luulenpa, että jos asiat olisivat pahimmilleen kiristyneet, olisin voinut nähdä nälkää yhtä uljaasti kuin teidän ylhäisyytenne tai paremminkin, ollen jossain määrin tottunut sellaiseen, sillä vaikka minä vietin poikuusvuoteni teurastajan kojussa, en ole koko ikääni ollut alituisessa tuttavuudessa vatkulin kanssa."
"No, mitä tarkoitatkaan kaikella tällä laverruksella?" pahastui Nigel; "vai tahdotko vain kiusata kärsivällisyyttäni? Sinä tiedät varsin hyvin, että vaikka minulla olisi kaksikymmentä palvelusmiestä, pitäisin heistä kaikista suurimmassa arvossa sitä uskollista saattolaista, joka pysyi puolellani ahdingossa. Mutta on kerrassaan järjetöntä härnätä minua juhlallisilla päähänpistoillasi."
"Mylord", haastoi Richie, "selittäessänne luottamuksenne minuun olette menetellyt kunniallisesti itseänne kohtaan, jos saan nöyrästi huomauttaa sen verran, ettekä suinkaan ilman minun ansiotani. Kuitenkin täytyy meidän erota."
"Ihme ja kumma, mies — miksi?" hämmästyi loordi Nigel. "Mitä syytä voi siihen olla, jos olemme molemmin puolin tyytyväisiä?"
"Mylord", selitti Richie Moniplies, "teidän ylhäisyytenne hommat ovat semmoisia, etten minä voi niitä läsnäolollani hyväksyä tai kannattaa".
"Mitä sanotkaan, tolvana!" tulistui hänen herransa.
"Sallikaa minun huomauttaa, mylord", vastasi hänen palvelijansa, "että on kohtuutonta loukkaantua sekä puhumisestani että vaitiolostani. Jos voitte maltillisesti kuunnella lähtöni perusteita, niin se saattaa hyvinkin olla parempi teille täällä ja tämän jälkeen — jos ette, niin antakaa minulle lupa poistua tuppisuuna, ja jääköön se siis silleen."
"Anna tulla, mies!" käski Nigel. "Puhu suusi puhtaaksi — mutta muista sentään, kelle puhut."
"No niin, mylord — minä puhun nöyrästi" — milloinkaan ei Richie ollut näyttänyt jäykistyneemmän arvokkaalta kuin virkkaessaan tämän sanan; "mutta luuletteko, että tuo noppien viskely ja korttien sakaaminen ja krouveissa ja näytelmätaloissa kuljeskeleminen soveltuu teidän ylhäisyydellenne — sillä varmastikaan ei semmoinen elämä sovellu minulle?"
"Mitä, ethän ole kääntynyt hiuksenhalkojaksi tai puritaniksi, houkkio?" sanoi loordi Glenvarloch nauraen, vaikka pahastus ja häpeä tekivät sen hänelle jokseenkin työlääksi.
"Mylord", vastasi hänen saattolaisensa, "tajuan tiedustuksenne sisällön. On paljon mahdollista, että minä olen hiukan tunnontarkka, ja sydämeni pohjasta soisin paremmin ansaitsevani sen nimen; mutta se olkoon sivumennen sanottu. Olen venyttänyt palvelusmiehen velvollisuuksia niin pitkälle kuin pohjoismaalainen omatuntoni sallii. Voin antaa hyvän sanani herrani tai synnyinseutuni puolesta, kun olen vieraalla maalla, vaikka jättäisinkin silkan toden pikkusen sivummalle. Niin, ja minä otan tai annan sivalluksen sen miehen kanssa, joka puhuu halventavasti kumpaisestakaan. Mutta tämä leiskuminen, peluu ja tiatterilystäily ei ole minun elementtiäni — en saa hengitetyksi siinä — ja kuullessani teidän ylhäisyytenne voittavan rahat joltakulta vaivaiselta raukalta, jolle ne ovat voineet olla peräti kipeään tarpeeseen, niin kautta sieluni, jos huutavaan hätään kaipaisitte rahoja, mieluummin kuin soisin voittavanne sen erän häneltä loikkaisin pensasaidan yli teidän ylhäisyytenne kanssa ja huikkaisin 'seis!' ensimäiselle kalakauppiaalle, jonka kohtaisimme tulossa Smithfieldistä essexiläisten vasikkainsa hinta massissaan!"
"Sinä olet tomppeli", moitti Nigel, jota kuitenkin omatunto pahasti soimasi. "En milloinkaan pelaa muuten kuin pikku eristä."
"Niin kyllä, mylord", vastasi taipumaton palvelija, "ja — yhä luvallanne lausuen — se on vain sitä pahempi. Jos te pelaisitte vertaistenne kanssa, niin synti saattaisi pysyä samana, mutta siinä olisi enemmän maallista kunniaa. Teidän ylhäisyytenne tietää tai voisi tietää omasta kokemuksesta, joka ei ole vielä montakaan viikkoa vanha, että pikku eriä on tukala menettää niiden, joilla ei ole isompia; ja täytyypä minun suoraan sanoa teille, että ihmiset moittivat teidän ylhäisyytenne pelaavan ainoastaan sellaisten hairahtuneitten olentojen kanssa, joilla ei ole muuta menetettävää kuin pelkät panoksensa."
"Kukaan ei rohkene väittää sitä!" vastasi Nigel kiukustuneena. "Minä pelaan kenen kanssa haluan, mutta tahdon pelata ainoastaan sellaisesta panoksesta kuin haluan."
"Sitä ne juuri väittävätkin, mylord", pitkitti arnahtamaton Richie, jota luontainen läksytyshalu ja suorasukaisuus esti oivaltamasta, mitä tuskaa hän tuotti herralleen; "nuo ovat juuri heidän omia sanojansa. Eilenkin teidän ylhäisyytenne suvaitsi tuossa samaisessa ravintolassa voittaa siltä nuorelta puolivillaiselta herrasmieheltä, jolla oli ihokas tulipunaista samettia ja kukonsulka kypärälakissa — häneltä, tarkoitan, joka tappeli sen suurisuisen kapteenin kanssa — viisi puntaa tai sille paikkeelle. Näin hänen tulevan käytävää pitkin, ja jollei hän ollut puhdistettu puille paljaille, niin en ole eläissäni nähnyt häviöön joutunutta miestä."
"Mahdotonta!" intti loordi Glenvarloch. "Kuka hän sitten onkaan? Hän näytti varakkaalta mieheltä."
"Kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää, mylord", vastasi Richie. "Korukirjailu ja metallinapit tuottavat tyhjiä taskuja. Ja jos kysytte, kuka hän on — niin kenties arvaan enkä huoli kertoa."
"Ainakin, jos olen tuottanut kellekään sellaiselle miehelle vahinkoa", pyysi loordi Nigel, "anna minun tietää, miten voin sen korjata".
"Älkää siitä piitatko, mylord — aina kunnioittavasti puhuakseni", sanoi Richie; "hänestä tullaan pitämään soveliaasti huolta. Ajatelkaa häntä vain lähimäisenä, joka oli kiitämässä ylimääräisellä kyydillä hornaan ja sai teidän ylhäisyydeltänne hyvän pukkauksen eteenpäin matkallaan. Mutta minä pysäytän hänet, jos järki pätee siihen, ja siispä ei teidän ylhäisyytenne tarvitse kysyä siitä sen enempää, sillä sen joutumisesta tietoonne ei olisi mitään hyötyä, vaan suuresti päinvastoin."
"Kuulepas, mies", sanoi hänen herransa, "olen erityisistä syistä sietänyt puheitasi näin kauvan, mutta älä enää pitemmälle käytä väärin suopeuttani — ja koska sinun välttämättömästi pitää lähteä, niin mene, Jumalan nimessä, ja tästä saat matkakassaa." Niin sanoen hän laski palvelijansa käteen kultaa, jonka Richie mitä huolellisimmin laski kolikko kolikolta.
"Onko kaikki kunnossa — vai ovatko ne vajapainoisia — tai mikä hitto sinua pidättelee, kun viisi minuuttia takaperin olit niin kovin kiireissäsi?" ärähti nuori loordi nyt kerrassaan ärtyneenä siitä julkeasta suvaitsemattomuudesta, jolla Richie jakeli siveellisyysohjeitaan.
"Kolikkojen lukumäärä on täydellinen", myönsi Richie horjumattoman vakavasti, "ja mitä painoon tulee, niin vaikka ne ovat niin turhantarkkoja tässä kaupungissa, että irvistävät hiukankin kepeälle tai reunastaan rakoutuneelle rahalle, hyppäävät ne niihin käsiksi Edinburghissa kuin kukko karvikkaan. Kultakolikot eivät siellä ole niin runsaita, sen pahempi!"
"Sitä hupsumpi siis olet", huomautti Nigel, jonka suuttumus oli vain hetkellistä, "kun jätät maan, missä niitä on kylliksi".
"Mylord", puheli Richie, "ollakseni teille suorapuheinen, Jumalan armo on parempi kuin maallinen mammona. Kun Henki, kuten nimitätte tuota monsieur Lutinia, — ja yhtä hyvin voisitte sanoa häntä Hirreksi, sillä se hänet varmaankin perii, — sitte suosittaa teille paashia, kuulette vähän sellaisia opetuksia kuin olette minulta kuullut. Ja vaikka ne olisivat viimeiset sanani", hän jatkoi ääntänsä korottaen, "niin sanoisin teidän harhaantuneena hylkäävän polut, joita kunnioitettava isänne astui, ja mikä pahempi, te olette menossa — yhä luvallanne sanoen — hornaan pesuriepu hännyksenä, sillä teitä nauravat ne, jotka johtavat teitä noille vallattomuuden syrjäpoluille".
"Nauravatko!" sanoi Nigel, joka ikäistensä tavoin oli herkempi pilkalle kuin järjelle. "Kuka rohkenee nauraa minua?"
"Mylord, niin totta kuin elän leivästä — ei, jopa niin totta kuin olen vilpitön mies, ja luullakseni ei teidän ylhäisyytenne ole koskaan havainnut Richien kieleltä kirpoavan muuta kuin totta — paitsi teidän ylhäisyytenne kunniaksi, maani hyödyksi tai kenties johonkin omaan pikku tarpeeseeni, jolloin koko totuuden julistaminen oli turhaa — sanon siis, niin totta kuin olen vilpitön mies, kun näin tuon mies-paran tulevan käytävää pitkin tuossa ravintolassa, joka on Jumalan ja ihmisten kiroama (taivas minulle sellaiset voimasanat anteeksi suokoon!), hampaat purtuina yhteen, kädet nyrkissä ja lakki vedettynä alas otsalle kuin toivottoman miehen, virkkoi minulle Henki: 'Tuossa menee tunkioltaan eksynyt kananpoikanen, jonka on herrasi kyninyt kyllin puhtaaksi; kyllä kestää, ennen kuin hänen ylhäisyytensä pörhistelee höyheniään oikean taistelukukon kanssa.' Ja niinpä, mylord, suoraan sanoakseni, lakeijat ja teikarit ja varsinkin teidän veriveljenne loordi Dalgarno nimittävät teitä varpushaukaksi. Ajattelin hiukan lyödä Lutinin päähän läven siitä puheesta, mutta lopultakaan ei kiista ollut sen arvoinen."
"Käyttävätkö ne sellaisia nimityksiä minusta?" tulistui loordi Nigel."Kuolema ja paholainen!"
"Ja paholaisen emo, mylord", vastasi Richie; "ne hyörivät kaikki kolme Lontoossa. Ja sitäpaitsi Lutin ja hänen herransa nauroivat teille, mylord, kun annoitte ajatella, että — häpeä sitä mainitakaan — että te olitte kovin hyvissä väleissä sen siivon kelpo miehen vaimon kanssa, jonka talosta vastikään läksitte, koska se ei kelvannut uuteen komeiluunne, kun sitä vastoin he sanoivat, nuo hävyttömät pilkkaajat, että te uskottelitte päässeenne moiseen suosioon, vaikka teillä ei ollut miehuutta noin sievään saaliiseen, ja että varpushaukka oli liiaksi pelkuri lentämään juustonkaupustelijankaan muijaan käsiksi." Hän pysähtyi toviksi ja katseli tiukasti herransa kasvoja, jotka hehkuivat häpeästä ja suuttumuksesta; sitte hän jatkoi: "Mylord, tein teille oikeutta ajatuksissani, ja itselleni myös; sillä, arvelin minä, hän olisi rypenyt yhtä syvällä tuonlaatuisessa hurjastelussa kuin muissakin, jollei Richie olisi pitänyt aistimiansa valveilla."
"Mitä uutta järjettömyyttä olet saanut kiusaannuksekseni?" ärähti loordi Nigel. "Mutta jatkahan, koska olen viimeistä kertaa häpeämättömyytesi ahdistamana, — jatka, ja käytä aikaasi parhaiten."
"Sen totisesti teen", vakuutti Richie. "Ja koska taivas on suonut minulle kielen puhuakseni ja neuvoakseni —"
"Jota leiviskää sinun ei voi suinkaan syyttää jättäneen jouten", keskeytti loordi Glenvarloch.
"Totta kyllä, mylord", myönsi Richie, taas heilauttaen kättään ikäänkuin kehoittaakseen herraansa olemaan vaiti ja tarkkaavainen; "siten toivoakseni ajattelette jonkun ajan kuluttua. Ja koska olen jättämäisilläni palveluksenne, on asianmukaista teidän saada kuulla totuus, voidaksenne harkita pauloja, joille nuoruutenne ja viattomuutenne saattaa joutua alttiiksi, kun vanhemmat ja säveämmät päät poistuvat luotanne. Muuan rehevä, hyvännäköinen vaimoihminen, noin neljänkymmenen vaiheilla, on paljon kysellyt teistä, mylord."
"No, mitä hän minusta halusi?" tiedusti loordi Nigel.
"Ensimältä, mylord", kertoi hänen ymmärtäväinen saattolaisensa, "kun hän näytti siistiltä naiselta ja halukkaalta — järkevään seuraan, en ollut suinkaan vastahakoinen päästämään häntä puheisiini".
"Sen arvaan", virkkoi loordi Nigel, "etkä haluton pakisemaan hänelle yksityisistä asioistani".
"Oivalsin minä paremmin, mylord", oikaisi palvelija; "sillä vaikka hän teki minulle monia kysymyksiä maineestanne, varoistanne, asiastanne täällä ja muusta sellaisesta, en katsonut soveliaaksi kertoa hänelle selvää totuutta niistä".
"En käsitä sinulla olleen mitään tarvista", huomautti loordi Nigel, "kertoa sellaiselle naiselle totta tai valettakaan asioista, jotka eivät häneen vähääkään kuuluneet".
"Samaa arvelin minäkin, mylord", vastasi Richie, "ja niinpä en kertonut hänelle kumpaakaan".
"Jamitäsinä sitte kerroit hänelle, senkin iankaikkinen lavertaja?" kysyi hänen isäntänsä kärsimättömänä miehen jaarittelusta, mutta kuitenkin uteliaana tietämään, mihin se kaikki tähtäsi.
"Juttelin hänelle", selitti Richie, "maallisesta omaisuudestanne ja niin edelleen jotakin, mikä ei ole totta juuri tällä haavaa, mutta on ollut totta aikaisemmin, pitäisi olla totta nyt ja on totta taas vastedes — nimittäin että te omistatte komeita tiluksia, joihin teillä nyt onkin vain oikeus. Mukavaa haastelua meillä oli siitä ja muista aiheista, kunnes hän näytti pukinsorkan, alkaen rupattaa minulle jostakusta naikkosesta, jonka hän sanoi mielistyneen teidän ylhäisyyteenne, ja mieluusti olisi hän puhunut teidän kanssanne erityisesti siitä. Mutta kuullessani tuollaista vihiä aloin ajatella, ettei hän ollut paljoakaan parempi kuin — vhiu!" Hän lopetti kertomuksensa hiljaisella, mutta hyvin valaisevalla vihellyksellä.
"Ja miten menetteli viisautesi näin ollen?" tiedusti loordi Nigel, joka äskeisestä närkästyksestään huolimatta nyt kykeni tuskin pidättämään nauruaan.
"Minä otin semmoisen hahmon, mylord", kertoi Richie, rypistäen juhlallisia kulmakarvojaan, "jonka piti kouristaa hänen sydäntään moisilla asioilla kulkemisesta. Osoitin hänelle selkeästi pahuutensa ja uhkasin suoraa päätä toimittaa hänet sukellustuoliin; hän vastavuoroon sätti minua häpeämättömäksi pohjoismaalaiseksi rakiksi — ja niin me erosimme, emmekä toivoakseni ja uskoakseni enää koskaan osu yhteen. Ja siten minä seisoin teidän ylhäisyytenne ja tuon kiusauksen välillä, joka olisi saattanut olla pahempi kuin ravintola tai tiatterikaan, sillä tiedättehän, mitä Salomo, juutalaisten kuningas, sanoo vieraasta naisesta — sillä, sanoin itsekseni, olemme jo villiintyneet peluuseen, ja jos seuraavaksemme ryhdymme salavuoteuteen, niin Luoja tiesi mihin joudummekaan!"
"Hävyttömyytesi ansaitsisi kuritusta, mutta se on ainakin toistaiseksi viimeinen, mikä joutuu siedettäväkseni — ja minä annan sen anteeksi", lupasi loordi Glenvarloch. "Ja koska eroamme, Richie, en sano varokeinoistasi minun suhteeni muuta kuin että olisit luullakseni voinut jättää minut toimimaan oman harkintani mukaan."
"Paljoa parempi jättämättä", vastasi Richie, "paljoa parempi. Me olemme kaikki heikkoja olentoja ja voimme päättää paremmin toistemme puolesta kuin omastamme. Ja mitä minuun tulee, niin minäkin, paitsi siinä supliikkiasiassa, jollaista suittaa sattua kelle hyvänsä, olen aina havainnut olevani paljoa älykkäämpi toimiessani teidän ylhäisyytenne puolesta kuin siinä, mitä olen saanut tehdyksi omaksi hyödykseni — minkä muuten olenkin aina jättänyt toiselle sijalle, niinkuin velvollisuuteni on vaatinut."
"Niin uskonkin tehneesi", myönsi loordi Nigel; "aina olen havainnut sinut vilpittömäksi ja uskolliseksi. Ja koska Lontoo miellyttää sinua niin vähän, lausun sinulle lyhyet jäähyväiset, ja voit matkustaa Edinburghiin kunnes minä tulen sinne itse, jolloin toivottavasti rupeat jälleen palvelukseeni."
"No, taivas teitä siunatkoon, mylord", kiitti Richie Moniplies kohotetuin katsein, "sillä tuo sana kuulostaa armollisemmalta kuin mikään kahteen viikkoon virkkamanne. Hyvästi jääkää, mylord."
Hän ojensi vankan luisevan kouransa, tarttui loordi Glenvarlochin käteen, nosti sen huulilleen, kiepahti sitte kannoillaan ja poistui huoneesta kiireesti, ikäänkuin peljäten ilmaisevansa suurempaa liikutusta kuin soveltui hänen käsityksiinsä arvokkaasta käyttäytymisestä. Loordi Nigel kummastui hiukan hänen äkillisestä lähdöstään ja huusi häntä takaisin kuullakseen, oliko hänellä riittävästi varoja, mutta Richie pudisti päätänsä sen enempää vastaamatta ja juoksi joutuin alas portaita, paukautti ulko-oven perässään kiinni ja näkyi piankin harppaamassa Strandilla.
Hänen isäntänsä piti lähtenyttä melkein tahtomattaankin silmällä ja näki ikkunastaan jonkun aikaa äskeisen saattolaisensa pitkän, laihan vartalon, kunnes tämä katosi ihmisvilinään. Nigelin mietteet eivät olleet pelkkää oman esiintymisensä hyväksymistä. Ei ollut mikään hyvä merkki hänen elämänsä laadusta — tätä ei hän voinut olla tunnustamatta itselleen — että noin uskollinen palvelija ei enää näyttänyt tuntevan samaa ylpeyttä hänen palveluksessaan tai kiintymystä häntä kohtaan kuin oli aikaisemmin osoittanut. Ja hän tunsi jonkun verran omantunnon vaivoja Richien syyttelystä, samalla kun häntä hävetti ja loukkasi se väritys, jonka muut antoivat hänen mielestään varovalle ja maltilliselle pelaamiselle. Hänellä oli vain se puolustus, että asia ei ollut koskaan juolahtanut hänen mieleensä siinä valossa.
Sitte johdatti ylpeys ja itserakkaus hänen ajatuksiinsa, että toiselta puolen ei Richie kaikkine hyvine aikeineenkaan ollut juuri muuta kuin itseluuloinen, mahtipontinen palkollinen, joka näytti taipuisammalta esiintymään holhoojana kuin lakeijana, muka pelkästä rakkaudesta herraansa kohtaan ottaen oikeudekseen sekaantua hänen toimiinsa ja valvoa niitä sekä lisäksi saattaen hänet naurunalaiseksi hienossa maailmassa käyttäytymisensä vanhanaikaisella muodollisuudella ja häiritsevällä tunkeilulla.
Nigelin katseet olivat tuskin kääntyneet ikkunasta, kun hänen uusi isäntänsä astui huoneeseen ja ojensi hänelle kirjelmän, joka oli huolellisesti kiedottu silkkirihmalla ja sinetitty — sen oli antanut, hän sanoi, muuan nainen, joka ei ollut pysähtynyt hetkeksikään. Sisältö värähdytteli samaa jännettä, jota Richie Moniplies oli jo täristellyt. Kirjelappu kuului seuraavasti:
Korkeasti kunnioitettavan loordi Glenvarlochin käsiin, tuntemattomalta ystävältä.
"Mylord!
Te luotatte epärehelliseen ystävään ja vahingoitatte kunniallista mainetta. Teidän ylhäisyytenne tuntematon, mutta todellinen ystävä tahtoo lausua yhdellä sanalla, mitä te ette kuulisi mielistelijöiltä niin pitkään aikaan kuin riittäisi täydelliseksi häviöksenne. Se jota pidätte mitä uskollisimpana — ystävänne loordi Dalgarno — on aivan petollinen teitä kohtaan ja pyrkii ystävyyttä teeskennellen turmelemaan menestyksenne ja häpäisemään hyvää nimeä, jolla voisitte edistää asiaanne. Hänen teille osoittamansa suosiollinen kannatus on vaarallisempi kuin prinssin ynseys, samoin kuin Beaujeun ravintolassa voittaminen on häpeällisempää kuin häviäminen. Varokaa kumpaistakin. Ja tämän vain tahtoo saada lausutuksi vilpitön, mutta, nimetön ystävänne
Loordi Glenvarloch pysähtyi toviksi miettimään ja rypisti paperin kokoon — sitte hän taas avasi sen ja luki tarkkaavasti — rypisti otsaansa — harkitsi hetkisen ja huudahti sitte repien sen siekaleiksi: "Pois kehno parjaus! Mutta tahdonpa pitää silmällä — tarkata —"
Ajatus toisensa jälkeen juolahti hänen mieleensä, mutta ylimalkaan oli Glenvarloch niin vähän tyytyväinen aprikoimisensa tulokseen, että päätti häivyttää mietteensä kävelyllä puistossa. Ottaen viittansa ja hattunsa hän siis läksi sinne.
Kolmas varoitus.
Vaikka Kaarlo II laajensi, kaunisti vehmailla lehtokujilla ja muutenkin paranteli Pyhän Jaakon puistoa, oli se jo hänen isoisänsä aikana yleisenä ja suosittuna kävelypaikkana, jossa säätyhenkilöt paljon liikkuivat jaloittelukseen ja aikansa kuluksi.
Loordi Glenvarloch suuntasi sinne askeleensa karkoittaakseen ikäviä aatoksia, kun näitä oli hänen mielessään herättänyt eroamisensa uskollisesta apuristaan Richie Monipliesista sellaiseen tapaan, joka ei ollut mieluisa hänen ylpeydelleen ja tunteilleen, sekä entisen palvelijansa viittauksien vahvistukseksi tullut nimetön kirje.
Puistossa oli melkoisesti yleisöä hänen sinne tullessaan, mutta nykyisessä mielentilassaan hän tahtoi karttaa seuraa, — pysytellen syrjässä runsaammin käytetyiltä Westminsteriin ja Whitehalliin johtavilta teiltä. Hän samosi pohjoista kohti eli kuten nyt sanoisimme pitkin aituuksen Piccadillyn puoleista reunaa, luullen saavansa siellä häiriintymättömänä antautua ajatuksiinsa tai pikemmin taistella niitä vastaan.
Tässä loordi Glenvarloch kuitenkin erehtyi, sillä hänen verkalleen astellessaan käsivarret viittaan kiedottuina ja hattu silmille vedettynä hätyytti häntä äkkiä Sir Mungo Malagrowther. Joko kartellen tai karteltuna oli tämä nähnyt hyväksi tai pakolliseksi vetäytyä samalle hiljaisemmalle kulmalle puistoa.
Nigel hätkähti kuullessaan ritarin säröisen äänen kimakan, terävän ja vaikertavan soinnun, eikä hän vähempää säikähtynyt nähdessään pitkän ja laihan vanhuksen nilkuttavan luoksensa nukkavieruun viittaan verhoutuneena, jonka pinnalla kymmenentuhatta eriväristä tahraa peitti alkuperäistä tulipunaista pohjaa, ja päässä uutterasti kulutettu kastorihattu, jossa vitjojen asemesta oli musta samettinauha ja kameelikurjen sulkaa vastasi salvukukon höyhen.
Loordi Glenvarloch olisi mielellään pelastautunut, mutta jäniksenpojalla oli yhtä vähän mahdollisuutta vapautua kokeneesta ajokoirasta. Sir Mungo oli, vertausta jatkaaksemme, aikaa sitten oppinutjuoksemaan taitenja varmistautumaan saaliin sieppaamisesta suuhunsa. Nigel näki siis pakolliseksi seisahtua ja vastata kuluneeseen kysymykseen: "Mitä kuuluu?"
"Ei mitään erityistä luullakseni", vastasi nuori aatelismies yrittäen mennä edelleen.
"Kas, te tietenkin menette siihen ranskalaiseen ravintolaan", huomautti ritari. "Mutta nyt on vielä kovin varhaista — teemmekin sillaikaa kierroksen puistossa — se terästää ruokahaluanne."
Niin sanoen hän tyynesti pisti käsivartensa loordi Glenvarlochin kainaloon, vaikka hänen uhrinsa kaikkea mahdollista säädyllisyyteen soveltuvaa vastarintaa tehden painoi kyynäspäänsä tiukasti kylkeä vasten. Iskukoukulla kytkettyään saaliinsa alkoi ritari hinata sitä mukanaan. Nigel oli juro ja vaitelias, toivoen pääsevänsä eroon vastenmielisestä kumppanistaan, mutta Sir Mungo oli päättänyt, että joskaan loordi ei puhunut, piti hänen ainakin kuunnella.
"Te olette menossa ravintolaan, mylord?" haastoi ivailija. "No, parempaa ette voi tehdäkään — siellä on hyvää seuraa ja erityisesti valittua, kuten olen kuullut. Epäilemättä on se sellaista kuin nuoren aatelismiehen tuleekin saada ympäristökseen — ja ylväs isänne olisi ollut hyvillään, jos olisi nähnyt teidän pitävän niin arvokasta seuraa."
"Minä luulen", huomautti loordi Glenvarloch arvellen pakolliseksi virkkaa jotakin, "että seura on niin hyvää kuin yleensä voipi tavata tuollaisissa paikoissa, missä tuskin sopii sulkea ovea niiltä, jotka tulevat kuluttamaan rahojansa".
"Oikein, mylord — aivan oikein", vahvisti hänen kiusaajansa, puhjeten hykähtelevään, mutta peräti epäsointuiseen nauruun. "Nuo porvaristomppelit ja maalaismoukat sulloutuvat meidän sekaamme, kun ovi on vain tuumankin raollaan. Ja mikä neuvoksi? Se vain, että kun heidän kassansa antaa heille itseluottamusta, me riistämme sen heiltä. Nylkekää heitä, mylord — korventakaa niinkuin kyökkipiika rottia, ja silloin niiden ei tee mieli tulla uudestaan. Niin, niin — kynikää niiltä höyhenet, nyppikää sulat — ja silloin eivät lihotetut salvukukot pyri lentelemään niin korkealle, mylord, kyyhkyshaukkain ja varpushaukkain ja muiden sellaisten joukkoon."
Ja Sir Mungo tähtäsi Nigeliin nopean, terävän, harmaan silmänsä, tarkaten ivansa tehoa huolellisesti kuin haavuri arkaluontoisessa leikkauksessa seuraa veitsensä kulkua.
Niin halukas kuin Nigel olikin salaamaan tunteitaan, ei hän voinut olla tyydyttämättä kiduttajaansa luimistelulla tämän pistoista. Hän punehtui kiusaannuksesta ja suuttumuksesta, mutta riitaantuminen Sir Mungo Malagrowtherin kanssa olisi ollut sanomattoman naurettavaa, sen hän tunsi, joten hän vain jupisi itsekseen: "Hävytön rahjus!" Tällä kertaa ei Sir Mungon aistimien vajavuus estänyt häntä kuulemasta ja vastaamasta.
"Niin juuri — aivan oikein", huudahti pisteliäs vanha hovilainen. "Hävyttömiä nahjuksia ne ovat, jotka siten tunkeutuvat parempiensa seuraan; mutta teidän ylhäisyytenne osaa käyttää niitä hyödyksi — teillä on temppunne. Hovissa pidettiin hyvin hauskaa viime perjantaina siitä, miten te nujersitte jonkun nuoren puotilaisen, hevosen ja miehen, otitte häneltäspolia opimaja kaikki rahat, mitä hänellä oli hallussaan, viitan hopeanappeihin asti, sekä lähetitte hänet syömään ruohoa Nebukadnesarin, Babylonin kuninkaan tavoin. Suurta kunniaa oli siitä teidän ylhäisyydellenne. Meille kerrottiin, että se tolvana toivottomuudessaan heittäysi Thamesiin. Niitä on yltäkyllin jäljellä — enemmän tuhoutui Floddenin lakeudella."
"Teille on kerrottu tukku valheita, mikäli minusta on kysymys, SirMungo", väitti Nigel äänekkäästi ja ankarasti.
"Paljon mahdollista — paljon mahdollista", myönsi häikäilemätön ja nolostumaton Sir Mungo; "siinä piirissä ei liiku muuta kuin valeita. Se miekkonen ei siis hukkunutkaan? — sepä vahinko. Mutta minä en koskaan uskonut sitä osaa jutusta — lontoolaisella rihkamakauppiaalla on enemmän älyä vihassaan. Varmaankin on mies-pahainen nyt ottanut kelpo varsiluudan käteensä ja lakaisee viemäreistä ruosteisia nauloja, päästäkseen uudestaan kokoamaan repullisen selkäänsä. Hänellä on kolme lasta, sanotaan; ne kyllä auttelevat häntä urheasti katujen haravoimisessa. Teidän ylhäisyytenne voi saada hänet uudestaan puhdistettavakseen, my lord, jos heillä on vähänkin onnea rantojen perkauksessa."
"Tämä on enemmän kuin sietämätöntä", ähkäisi Nigel epävarmana, ryhtyisikö suuttuneesti puoltamaan mainettansa vai viskaisiko vanhan kiusaajan käsivarrestaan. Mutta hetken mietintä sai hänet vakuutetuksi siitä, että kumpainenkin menettely vain antaisi pohjaa juoruille, joiden hän alkoi nyt nähdä vahingoittavan mainettansa sekä ylemmissä että alemmissa piireissä. Pikaisesti teki hän senvuoksi viisaamman päätöksen kärsiä Sir Mungon tahallista hävyttömyyttä, toivoen mahdollisesti saavansa selville, mistä lähteestä saivat alkunsa nämä jutut, jotka niin haitallisesti hälvensivät hänen kunniaansa.
Sir Mungo sillävälin tapansa mukaan tarttui Nigelin viimeiseen sanaan tai oikeastaan sen sointuun ja tulkitsi sitä mielensä mukaan. "Tietämätöntäkö!" hän kertasi; "eipä niinkään, mylord, sillä kuulemani mukaan on teillä erinomainen onni. Teidän sanotaan hyvin osaavan kohdella oikullista Onnetarta, nokkelana ja säyseänä nuorukaisena, halukkaasti lämmitellen hänen myhäilyissään, antamatta hänen rypistää teille silmäkulmiansa. Ja silloin on ihmisellä onni tosiaan kuin säkissä."
"Sir Mungo Malagrowther", pyysi loordi Glenvarloch, kääntyen häneen totisena, "suvaitkaahan kuunnella minua hetkinen".
"Niin hyvin kuin kykenen, mylord — parhaani mukaan", vastasi Sir Mungo pudistaen päätänsä ja osoittaen vasemman käden sormella korvaansa.
"Koetan puhua hyvin selvästi", lupasi Nigel ponnistautuen kärsivälliseksi. "Te pidätte minua huomattuna pelurina; vakuutan kunniasanallani, että asiaa ei ole teille esitetty oikein — minä en ole sellainen. Te olette minulle ainakin velvollinen hiukan selittämään, mistä olette voinut saada niin vääriä tietoja."
"En ole milloinkaan kuullut olevannesuuripeluri, enkä ole koskaan ajatellut tai sanonut teistä sitä, mylord", selitti Sir Mungo, joka huomasi mahdottomaksi välttää kuulemasta, mitä Nigel oli lausunut erityisen harkitusti ja selvästi ääntäen. "Sanon vieläkin — en ole koskaan kuullut, kertonut tai ajatellut teidän olevan rento peluri, — sellainen, joita luetaan ensi luokkaan kuuluviksi. Katsokaas, mylord, minä sanonsitäpeluriksi, joka hakee tasapuolisia panoksia ja tasaväkistä taitoa sekä pysyy pelissä, olipa onni hyvä tai huono; ja minä sanonsitärennoksi tai ensiluokkaiseksi peluriksi, joka arvelematta antautuu sellaiseen veikkaan. Mutta sellaista miestä, mylord, jolla on malttia ja varovaisuutta pidättyä milloinkaan uskaltautumasta pikku peliä ylemmäksi, moista peliä, joka saattaa korkeintaan tyhjentää ruokakauppiaan apulaispojan säästölaatikon, — miestä, joka pyrkii vähävaraisten vastakumppaniksi ja sen vuoksi kykenee runsaamman pohjasummansa avulla aina peijaamaan heidät odottamalla hyvää onneansa ja poistumalla pelistä, kun onni hänet jättää, en minä sanosuureksipeluriksi, mylord, miksi häntä sitte muuksi olisikaan nimitettävä."
"Ja tuollaiseksi halpamaiseksi, ahneeksi heittiöksi te tahtoisitte päätellä minut", vastasi loordi Glenvarloch, "keinottelijaksi, joka arastelee taitavia ja vaanii tietämättömiä — karttaa pelaamista vertaistensa kanssa, päästäkseen varmana rosvoamaan alempiansa? Tätäkö saan käsittää kerrotuksi minusta?"
"Ei, mylord, te ette voita mitään puhumalla minulle suurisuisesti", sanoi Sir Mungo, jonka ivailuhalua todella kannatti kelpo määrä miehuutta, siitä puhumattakaan, että hän myös täydellisesti luotti Sir Rullion Rattrayn lyömämiekan ja lady Cockpenin kätyrien patukan tuottamaan koskemattomuuteen. "Ja mitä asian todenperäisyyteen tulee", hän jatkoi, "niin teidän ylhäisyytenne tietää parhaiten, oletteko koskaan menettänyt viittä kultarahaa enempää kerrallaan siitä asti kun aloitte käydä Beaujeulla — ettekö ole aivan enimmäkseen noussut pöydästä voittajana — ja onko niillä reippailla nuorilla keikareilla, jotka käyvät ravintolassa — tarkoitan jalosukuisia ja sitä myöten varoissaan olevia — tapana pelata tuollaisin ehdoin?"
"Isäni oli oikeassa", tunnusti loordi Glenvarloch karvaalla mielellä, "ja täydellä syyllä seurasi minua hänen kirouksensa, kun ensi kertaa astuin siihen laitokseen. Sen ilmapiiri on saastuttavaa, ja mies, joka välttää häviötä, menettää kunniansa ja maineensa."
Sir Mungo tarkkaili uhriansa kokeneen onkimiehen ihastuneella, mutta varansapitävällä silmällä. Hän huomasi nyt että siiman liiallinen tiukentaminen hyvinkin todennäköisesti murtaisi otteen. Suodakseen saaliille senvuoksi sätkimistilaa pyysi hän, että loordi Glenvarloch ei ottaisi hänen vapaata puhettansa "in malam partem. Jos olettekin hiukan liian huolellinen huvittelussanne, mylord, niin se kieltämättömästi on turvallisinta estääksenne hiukan rappiolle joutuneen omaisuutenne vaarantamista pitemmälle; ja jos pelaatte alempienne kanssa, säästytte siten hankalasta kiusasta, korjaamasta puoleenne ystävienne ja vertaistenne rahoja, jotapaitsi rahvaan roikaleilla on ollut etunaantecum certasse, kuten Ajax Telamonin poika lausuuapud Metamorphoseos. Heidänlaisilleen on se ajatus, että ovat saaneet pelata skotlantilaisen aatelismiehen kanssa, kunniallinen ja kunnioitettava korvaus panoksensa menetyksestä, jonka kai sitäpaitsi enimmät niistä hölmöistä hyvin voivatkin pudistaa pussistaan."
"Olkoon sen asian laita miten hyvänsä, Sir Mungo", intti Nigel, "tahtoisin mielelläni tietää —"
"Niinpä niin", keskeytti Sir Mungo, "ja kuten sanotte, kuka siitä välittää, liikeneekö se Bashanin lihavilta mulleilta vai eikö? Herrasmiesten ei kannata supistaa hauskutteluaan mokomien tähden."
"Tahdon tietää, Sir Mungo", tiukkasi loordi Glenvarloch, "missä seurassa olette kuullut nämä parjaavat tiedot minusta?"
"Epäilemättä — epäilemättä, mylord", puheli Sir Mungo; "olen aina kuullut ja aina kertonut, että teidän ylhäisyytenne pitää yksityisesti mitä parhainta seuraa. Mainitaanhan komeata Blackchesterin kreivitärtä, mutta hän ei luullakseni ole paljoakaan liikkeellä, kun sattui se hänen juttunsa Buckinghamin herttuan kanssa; ja vanhanaikainen kunnon skotlantilainen ylimys loordi Huntinglen on ehdottomasti ylhäinen henkilö — on vahinko, ettei hän voi riittävästi pidättää pikaria ja sarkkaa huuliltaan, mikä tuolloin tällöin haittaa hänen mainettansa. Ja kuuluuhan siihen hieno nuori loordi Dalgarno, jolla on harmaitten hapsien ymmärrys käherrettyjen lemmenkutriensa alla — loistava ryhmä se on, isä, tytär ja poika, kaikki samaa arvokasta perhettä. Tarpeetonta lienee puhua George Heriotista, kelpo miehestä, kun on kysymys ylhäisöstä. Sitä seuraa siis olen kuullut teidän pitävän, mylord, kun jätämme sikseen ravintolan."
"Seurani ei ole tosiaankaan ulottunut paljoa laajemmalle kuin mainitsitte", myönsi loordi Glenvarloch; "mutta kovin —"
"Hovinko?" tokaisi Sir Mungo; "siitä juuri aioinkin puhua. Dalgarno sanoo, että hän ei saa teitä taivutetuksi tulemaan hoviin, ja siitä on teille haittaa, mylord — kuningas kuulee teistä muiden kautta, kun hänen tulisi nähdä teidät itsekohtaisesti — puhun vakaasta ystävyydestä, mylord. Kun teitä vastikään mainittiin likeisimmässä hovipiirissä, kuultiin hänen majesteettinsa sanovan: 'Jacta est alea! — Glenvarlochideson käynyt peluriksi ja juomariksi!', Loordi Dalgarno otti pitääkseen teidän puoltanne, mutta hänen vastaväitteensä hukkuivat hovilaisten yhteiseen morkkaukseen. Nämä kuvailivat teidän hullaantuneen leiskumaan kaupungilla ja panevan vaaraan parooniutenne käsityöläiskorttelien latuskalakkien parissa."
"Ja tätä puhuttiin minusta julkisesti", pahoitteli Nigel, "ja kuninkaan kuullen?"
"Julkisestiko?" toisti Sir Mungo Malagrowther; "niin puhuttiin — eli kuiskittiin salassa — mikä on niin avointa julistamista kuin asia salli, sillä saattekin uskoa, että hovi ei ole sellainen paikka, missä ihmiset ovat niin likeisiä kuin veljekset ja hälisevät mielipiteitään kuin ravintolassa ollen".
"Kirottuja olkoot sekä hovi että ravintola!" huudahti Nigel kärsimättömästi.
"Kaikesta sydämestäni", vahvisti ritari. "Vähän olen saanut ritaripalveluksesta hovissa, ja viime kerralla ravintolassa käydessäni menetin neljä enkelikolikkoa."
"Saanko pyytää teitä, Sir Mungo, antamaan minun tietää", sanoi Nigel, "kutka siten pitelevät vapaasti miehen mainetta, joka saattaa olla heille vain vähän tunnettu eikä ole milloinkaan tuottanut vahinkoa ainoallekaan heistä?"
"Enkö ole jo maininnut teille", vastasi Sir Mungo, "että kuningas lausui jotakin siihen suuntaan? Samaten teki prinssi, ja niin ollen voitte ottaa valallenne, että piirissä jokainen, joka ei ollut vaiti, veisasi samaa virttä kuin hekin."
"Sanoitte juuri äsken", huomautti Glenvarloch, "että loordi Dalgarno puuttui puheeseen minun puolestani".
"Niin tosiaan teki", kertoi Sir Mungo pilkallisesti, "mutta nuori aatelismies vaiennettiin helposti — olletikin kun hänellä oli jotakin nuhaa, niin että hän puhui käheästi kuin kylmettynyt korppi. Jos mies-paralla olisi ollut äänensä täydellinen käyttö tallella, niin häntä olisi epäilemättä kuunneltu yhtä hyvin kuin jossain omassa asiassaan, jota kukaan ei osaa ajaa tehokkaammin. Ja sallikaakin minun sivumennen tiedustaa teiltä", pitkitti Sir Mungo, "onko loordi Dalgarno koskaan esitellyt teidän ylhäisyyttänne prinssille tai Buckinghamin herttualle, joista kumpainen hyvänsä väleen toimittaisi asianne kuntoon?"
"Minulla ei ole mitään vaatimusta prinssin tai herttuan suosioon", sanoi loordi Glenvarloch. "Koska näytätte ottaneen tutkiaksenne asioitani, Sir Mungo, vaikka kenties jokseenkin tarpeettomasti, niin lienette kuullut, että olen anonut hallitsijalta suvulleni tulevan saamisen suoritusta. En voi epäillä kuninkaan halua tehdä oikeutta enkä siis säädyllisesti käyttää hänen korkeutensa prinssin tai hänen armollisuutensa Buckinghamin herttuan puoltopuheita, saadakseni hänen majesteetiltaan, mitä joko pitäisi myöntää minulle oikeutenani tai evätä kerta kaikkiaan."
Sir Mungo väänsi kummalliset kasvonpiirteensä ihmeellisimpään irvistykseensä, vastatessaan:
"Se on peräti selvä ja helppotajuinen esitys asemasta, mylord, ja siihen luottaessanne osoitatte ehdotonta ja täydellistä tutustumista kuninkaaseen, hoviin ja ihmiskuntaan yleensä. Mutta keitä tuolta tulee? Suoristautukaa, mylord, ja väistykää — kautta kunniani, siinä ovat juuri ne miehet, joista puhuimme — siinä paha, missä — hmh!"
Keskustelun aikana oli loordi Glenvarloch, kenties toivoen pääsevänsä eroon Sir Mungosta, suunnannut heidän kulkunsa puiston vilkasliikkeisempään osaan; mutta kelpo ritari oli juuttunut häneen kokonaan välinpitämättömänä siitä, minne oltiin menossa, kunhan kumppani pysyi hänen huostassaan. He olivat kuitenkin vielä jonkun matkan päässä väkirikkaammalta näyttämöltä, kun Sir Mungon tottunut katse huomasi merkit, joista hän nyt varoitti loordi Glenvarlochia.
Hiljaista kunnioittavaa sorinaa kuului lukuisista ryhmistä, joita liikkui puiston aliosassa. Ne keräysivät ensin koolle, kasvot kääntyneinä Whitehallia kohti, mutta peräytyivät sitte molemmin puolin, antaakseen tilaa loistavalle seurueelle, joka palatsista tullen käveli eteenpäin puiston halki; koko yleisö siirtyi syrjään kävelytieltä ja seisoi avopäin heidän kulkiessaan ohi.
Useimmat näistä hovikeikareista olivat pukeutuneita siihen asuun, jonka on Vandyken sivellin tehnyt tutuksi vielä lähes kahden vuosisadan takaa; tämä oli juuri siihen aikaan alkanut syrjäyttää sitä värikkäämpää ja koreampaa kuosia, joka oli omaksuttu Henri Quatren ranskalaisesta hovista.
Koko saattue oli avopäin, paitsi Walesin prinssi, jälkeenpäin onnettomin brittiläinen hallitsija, jonka pitkiä tummanruskeita suortuvia ja jo varhaisessa nuoruudessa ikäänkuin tulevaisuuden enteeksi kaihomielisiä kasvoja varjosti espanjalainen hattu ja siitä nuokkuva yksinäinen kameelikurjen sulka, hänen astellessaan pitkin kävelytietä. Hänen oikealla puolellaan käveli Buckingham, jonka käskevä ja samalla sorea ryhti melkein loi varjoon prinssin oman esiintymisen ja majesteettisuuden, vaikka hän oli vain tämän saattolaisena. Suuren hovilaisen silmät, liikkeet ja eleet olivat niin hillittyjä ja noudattivat niin tarkoin kaikkea hänen asemaansa kuuluvaa seurustelukaavaa, että ne pistivät silmään selvänä vastakohtana sille rohkealle hilpeydelle ja huolettomuudelle, jolla hän esittäytyi "rakkaan isäsensä ja kuomansa" Jaakko-kuninkaan suosioon. Tämän lahjakkaan hovilaisen omituisena osana oli pysytellä tavoiltaan niin vastakkaisten isän ja pojan pääsuosikkina, että hänen piti nuorekasta prinssiä miellytelläkseen supistaa mitä ankarimpiin kunnioittavan huomaavaisuuden rajoihin se vallaton ja avomielinen hyväntuulisuus, joka viehätti elähtänyttä isää.
Tosin tunsi Buckingham hyvin sekä Jaakon että Kaarlon erilaisen luonnonlaadun, joten hänen ei ollut vaikea hoidella korkeinta sijaa molempien suosiossa. On kyllä arveltu, kuten olemme edellä maininneet, että herttua saatuaan täydellisesti puolelleen Kaarlon kiintymyksen säilytti paikkansa isän ympäristössä ainoastaan tavan voimasta, ja että jos Jaakko olisi saanut tehdyksi lujan päätöksen, olisi hän ainakin elämänsä loppuvuosina luultavasti erottanut Buckinghamin neuvoskunnastaan ja suosiostaan. Mutta jos kuningas tosiaan koskaan aikoi sellaista muutosta, oli hän liian arkaluontoinen ja liiaksi tottunut siihen vaikutusvaltaan, joka herttualla oli kauvan ollut häneen, kootakseen kylliksi mielenlujuutta sellaisen tarkoituksen toteuttamiseen. Ainakin on varmaa, että vaikka Buckingham jäi eloon sen isännän jälkeen, joka oli hänet korottanut, oli hänen harvinaisena onnenaan kokea mitä loistavinta hovisuosiota vähentymättömänä kahden hallituksen aikana, kunnes sen äkillisesti sammutti hänen vereensä salamurhaaja Feltonin tikari.
Palataksemme tästä syrjähyppäyksestä: Prinssi käveli eteenpäin saattueineen ja läheni paikkaa, missä loordi Glenvarloch ja Sir Mungo olivat hovitapojen mukaan väistyneet syrjään, tehdäkseen tilaa prinssille ja osoittaakseen hänelle tavanmukaista kunnioitusta. Nigel havaitsi nyt, että loordi Dalgarno käveli Buckinghamin herttuan kintereillä ja näytti kuiskaavan jotakin hänen korvaansa heidän tullessaan likelle. Ainakin tuntui prinssin ja herttuan huomio kohdistuvan sellaisesta seikasta Nigeliin, sillä molemmat käänsivät päänsä sille suunnalle ja katselivat häntä tarkkaavasti. Prinssin vakavat kaihomieliset kasvot kuvastivat nyt ankaruutta, kun taasen Buckinghamin katseet jossain määrin ilmaisivat halveksivaa voitonriemua. Loordi Dalgarno ei näkynyt huomaavan ystäväänsä, kenties syystä että auringon säteet tulivat siltä puolen kävelytietä, missä Nigel seisoi, pakottaen Malcolmin kohottamaan hattuansa silmien varjostimeksi.
Prinssin astuessa ohi kumarsivat loordi Glenvarloch ja Sir Mungo kuten kunnioitus vaati. Vastatessaan heidän alamaiseen tervehdykseensä vakavalla muodollisuudella, joka antoi kullekin säätyluokalle osuutensa, vaan ei hiventäkään enempää, viittasi prinssi Sir Mungoa astumaan esille. Lähtiessään alottaen anteeksipyynnön liikkauksestaan ja päästen loppuun juuri kun sai onnutuksi prinssin eteen, kuunteli Sir Mungo tarkkaavasti ja näköjään ymmärtävästi kysymyksiä, joita tehtiin niin matalalla äänellä, että ritari olisi varmasti ollut niille kuuro, jos puhuttelijana olisi ollut kukaan Walesin prinssiä alempi henkilö. Hetkisen puheltuaan prinssi hämmennyttäväksi huomion osoitukseksi loi Nigeliin toisen tiukan katseen, kosketti hattuansa keveästi Sir Mungolle ja käveli edelleen.
"Niin on asia kuin uumoilinkin, mylord", ilmoitti Sir Mungo, ja hänen sävynsä oli aiottu surumieliseksi ja myötätuntoiseksi, vaikka se muistutti apinan irvistystä, kun tämä on siepannut tulikuuman kastanjan suuhunsa. "Teillä on takaystäviä, mylord, se on, karsastelijoita — tai selkeästi sanoakseni vihamiehiä — prinssin ympäristössä."
"Kuulen sen mielipahakseni", sanoi Nigel; "mutta soisinpa tietäväni, mistä he minua syyttävät".
"Saatte kuulla, mylord", kertoi Sir Mungo, "prinssin omat sanat. 'Sir Mungo', hän sanoi, 'minua ilahuttaa nähdä teidät, ja on hauskaa, että luuvalonne sallii teidän tulla tänne nauttimaan puhdasta ilmaa'. Minä kumarsin velvollisuuteni mukaisesti — saatoitte huomatakin, mylord, että minä tein sen, ja se oli keskustelumme ensimäisenä osana. Hänen korkeutensa tiedusti sitte minulta, oliko se henkilö, jonka seurassa seisoin, nuori loordi Glenvarloch. Minä vastasin, että te olitte se, hänen korkeutensa palvelukseksi — mikä oli toinen osa. Kolmanneksi hänen korkeutensa virkkoi asiaan palaten, että hän oli tosiaan kuullutkin sen, (tarkoittaen tulleen mainituksi hänelle, että te olitte se henkilö), mutta että hän ei voinut uskoa tuon ylvään, vaikka rappeutuneen suvun perillisen viettävän joutilasta, häpeällistä ja keinottelevaa elämää Lontoon ruokaloissa ja kapakoissa, kun kuninkaan rummut pärisivät ja hänen lippunsa liehuivat Saksassa hänen vävypoikansa rajakreivin apuna. Minä en voinut, senhän teidän ylhäisyytenne käsittää, tehdä muuta kuin kumartaa, ja armollinen 'jääkää hyvästi, Sir Mungo Malagrowther' antoi minulle luvan palata teidän ylhäisyytenne luo. Ja nyt, mylord, jos asianne tai huvinne kutsuu teitä ravintolaan tai minne hyvänsä kaupungille, niin tehkää tahtonne mukaan, sillä kaiketi arvelette viipyneenne kyllin kauvan puistossa, koska he luultavasti kääntyvät käytävän päästä ja palaavat tätä kautta — ja te arvatakseni olette saanut selvän viittauksen olla hevillä jouduttautumatta prinssin tielle."
"Tevoitte jäädä tai mennä miten mielitte, Sir Mungo", vastasi Nigel, jonka kasvot ilmaisivat tyyntä, mutta vakaata pahastumista; "minä puolestani olen tehnyt päätökseni. En poistu tältä yleiseltä kävelypaikalta yhdenkään ihmisen mieliksi — vielä vähemmin lähden täältä niinkuin arvottomana esiintymään muun yleisön joukossa. Toivon prinssin ja hänen saattueensa palaavan tästä niinkuin arvelette, sillä minä tahdon odottaa, Sir Mungo, ja uhmata heitä."
"Uhmata heitä!" huudahti Sir Mungo tyrmistyneenä. "Uhmata Walesin prinssiä — kuningaskuntien kruununperillistä! Kautta sieluni, saattekin sitten uhitella yksinänne."
Hän oli hätäisesti poistumaisillaan Nigelin luota, mutta jokin harvinainen suopean harrastuksen kosketus aatelismiehen nuoruuden ja kokemattomuuden johdosta näytti äkkiä lauhduttavan hänen piintynyttä ivallisuuttaan.
"Perhanako minua vanhaa narria vaivaa!" päivitteli Sir Mungo; "mutta väkisinkin täytyy minun huolehtia — niin vähän kuin olenkaan velkaa onnelle tai lähimäisilleni — tästä hirvenvasasta, joka tietenkin on uppiniskainen kuin paholaisen riivaama porsas, sillä se on hänen sukupiirteitään. Tervettä neuvoa minun vain pitää haaskata häneen. — Hentomielinen nuori loordiseni, ymmärtäkää minua selvästi, sillä tämä ei ole mitään lasten leikkiä. Kun prinssi lausui minulle sen mitä teille toistin, merkitsi se samaa kuin kielto ilmestymästä enää hänen näkyviinsä. Ottakaa sentähden varteen vanhan miehen neuvo, sillä hän tarkoittaa teille hyvää ja kenties pikkusen parempaa kuin hänellä on syytä toivottaa kellekään. Kyyristäytykää ja antakaa aallon mennä ohi niinkuin älykäs lapsonen — menkää asuntonne rauhaan, pitäkää jalkanne poissa kapakasta ja hyppysenne noppalaatikosta; sopikaa asianne hiljaisesti jonkun kanssa, jolla on parempaa suosiota hovissa kuin teillä, niin saatte pyöreän summan rahaa matkustaaksenne Saksaan tai muuanne hakemaan menestystänne. Hyvällä onnella taistellut soturi se perusti sukunne neljä- tai viisisataa vuotta takaperin, ja jos olette urhea ja onnekas, voitte keksiä keinoja suvun varallisuuden parantamiseksi. Mutta uskokaa sanaani, että tässä hovissa ei teitä ikänä lykästä."
Sir Mungon lopetettua kehoituksensa, jossa ilmeni enemmän vilpitöntä myötätuntoa toisen ihmisen asemaa kohtaan kuin hänen oli tähän asti tiedetty ilmaisevan kenenkään suhteen, vastasi loordi Glenvarloch: "Olen kiitollinen teille, Sir Mungo — olette luullakseni puhunut sydämestänne, ja minä kiitän teitä. Mutta hyvän neuvonne vastapalvelukseksi pyydän hartaasti, että jätätte minut; huomaan prinssin saattueineen palaavan tänne päin, ja seuraani jäämällä voitte vahingoittaa itseänne, vaan ette auttaa minua."
"Se on totta", sanoi Sir Mungo; "ja sentäänkin, jos olisin kymmentä vuotta nuorempi, tuntisin kiusausta pysymään puolellanne ja kohtaamaan heitä. Mutta kuudenkymmenen korvissa ja siitä ylöspäin käy ihmisen miehuus kylmäkiskoiseksi, ja niiden, jotka eivät kykene ansaitsemaan elantoansa, ei sovi vaarantaa vanhuutensa pikku varaa. Toivon teidän läpäisevän onnellisesti, mylord, mutta se on epätasainen taistelu." Niin sanoen hän kääntyi pois ja nilkutti tiehensä, usein kuitenkin katsoen taakseen, ikäänkuin olisi hänen luontainen sisunsa nykyisessä masennetussakin tilassaan vastustushalun ja kiistamielen kannustamana saattanut hänet vastahakoiseksi omaksumaan omalle turvallisuudelleen välttämätöntä menettelyä.
Kumppaninsa lähtiessä ajatteli Nigel hänestä ystävällisemmin kuin hänen ilmestyessään, jäädessänsä nyt yksikseen käsivarret rinnalla ristissä ja nojaten polkua siimestävän yksinäisen puun runkoon, samalla kun hän rohkaisihe kohtaamaan hetkeä, jonka odotti koituvan käänteeksi kohtalossaan. Mutta hän erehtyi olettaessaan, että Walesin prinssi joko puhuttelisi häntä tai sallisi hänen käydä puhdistautumaan sellaisessa julkisessa paikassa. Hän ei kuitenkaan jäänyt huomaamattomaksi, sillä kun hän teki kunnioittavan, mutta korskean hovikumarruksen, ilmaisten katseellaan ja sävyllään lannistumattomasti kuulleensa prinssin vastikään lausuman epäsuotuisan mielipiteen, vastasi Kaarlo sellaisella silmäkulmien rypistyksellä kuin voi odottaa ainoastaan niiltä, joiden katsanto on käskyvaltaa ja päättäväisyyttä. Kulkue asteli edelleen, Buckinghamin herttuan olematta näkevinänsäkään loordi Glenvarlochia, ja vaikka loordi Dalgarnoa ei päiväpaiste enää häirinnyt, piti tämä silmänsä luotuina maahan kenties äskeisestä vielä huikaistaneina.
Loordi Glenvarlochin oli vaikea hillitä suuttumusta, jonka purkaminen olisi noissa olosuhteissa ollut hulluutta. Hän kavahti nojailevasta asennostaan ja seurasi prinssin saattuetta, pitääkseen hovilaisia selvästi näkyvissään; se olikin hyvin helppoa, siellä he kävelivät hitaasti. Nigel huomasi heidän suuntaavan kulkunsa palatsia kohti, missä prinssi kääntyi portilla ja kumarsi saattueensa aatelismiehille, siten lähettäen heidät pois ennen kuin astui palatsiin, mukanaan ainoastaan Buckinghamin herttua ja pari tallimestaria. Muu seurue vastasi alamaisesti prinssin hyvästijättöön ja alkoi hajaantua pitkin puistoa.
Kaikkea tätä tarkkasi loordi Glenvarloch. Järjestäen viittansa ja kiertäen miekkavyötänsä siten, että kahva tuli lähemmäksi kättä, mutisi hän: "Dalgarnon pitää selittää minulle tämä kaikki, sillä ilmeisesti on hän mukana juonessa!"
Ystävykset riitaantuvat.
Ennen pitkää keksi Nigel loordi Dalgarnon lähestyvän, seuranaan toinen jalosukuinen nuori mies prinssin saattueesta; ja kun he suuntasivat askeleensa puiston kaakkoiskulmaa kohti, päätti hän heidän olevan menossa loordi Huntinglenille. Mutta he seisahtuivatkin ja kääntyivät toiselle polulle, joka vei pohjoiseen. Loordi Glenvarloch arveli suunnan muutoksen johtuneen siitä, että he olivat nähneet hänet ja halusivat karttaa häntä.
Epäröimättä seurasi Nigel heitä sivupolkua myöten, joka kiersi pensaisen puistikon ja vei hänet jälleen puiston hiljaisempaan osaan. Hän pani tähdelle, mitä puolta tiheikköä loordi Dalgarno kulki kumppaninsa kanssa, ja rientäen toista reunaa pitkin pääsi hän siten kohtaamaan heidät kasvoista kasvoihin.
"Hyvää huomenta, mylord Dalgarno", toivotti loordi Glenvarloch tuimasti.
"Kas, Nigel-ystäväni", vastasi loordi Dalgarno sävyltään huolettomana ja välinpitämättömänä; "ja otsasi kuvastaa asioita? Mutta sinun on odotettava, kunnes tapaamme Beaujeulla puoleltapäivin — Sir Ewes Haldimund ja minä kuljemme parhaillaan prinssin toimissa."
"Jos kulkisitte kuninkaankin toimissa, mylord", vaati loordiGlenvarloch, "pitää teidän pysähtyä vastaamaan minulle".
"Ho-hoi!" kummeksui loordi Dalgarno; "mitä tämä rajuus merkitsee? Tämähän, Nigel, on Kuningas Kambyseen[42] sävyä! Sinä olet viime aikoina käynyt liian paljon teattereissa. Heitä tuo hullutus, mies; mene syömään päivälliseksi keittoa ja salaattia, juo sikurivettä veresi jäähdykkeeksi, käy levolle päivänlaskun aikana ja ponnista pahoja henkiäsi, Vimmaa ja Väärinymmärrystä vastaan."
"Olen saanut kylliksi väärinymmärrystä osakseni teidän joukossanne", sanoi Glenvarloch yhä yhtä jyrkän pahastuneesti, "ja etenkin teiltä, mylord Dalgarno, joka olette käyttänyt ystävyyden naamaria".
"Tämä se vasta on jotakin!" oudoksui Dalgarno kääntyen ikäänkuin vetoamaan Sir Ewes Haldimundiin. "Näettekö tätä vihastunutta öyhkäriä, Sir Ewes? Kuukausi takaperin ei hän olisi rohjennut katsoa silmiin jotakuta noista lampaista, ja nyt hän on mellastajain ruhtinas, kyyhkysten kynijä, pelurien ja runoilijain arvottaja — ja kiitokseksi siitä, että olen osoittanut hänelle tien siihen etevään asemaan, jonka hän on saanut kaupungilla, tulee hän tänne haastamaan riitaa parhaan ystävänsä kanssa, jollei ainoankin, mitä hän on säädyllisistä piireistä tavannut."
"Minä kieltäydyn sellaisesta salakavalasta ystävyydestä, mylord", tulistui loordi Glenvarloch. "Epään sen mainelauseen, jota te päin silmiänikin yritätte kiinnittää minuun, ja ennen kuin eroamme vaadin teidät tilille siitä."
"Hyvät loordit", keskeytti Sir Ewes Haldimund, "sallikaa minun muistuttaa teille, että kuninkaallinen puisto ei ole mikään sovelias paikka kiistelyyn".
"Minä sovitan kiistani missä hyvänsä tapaan vihamieheni", huudahti Nigel, joka ei tiennyt tai kiivastuksissaan kenties muistanut paikan etuoikeuksia.
"Kiistaa saat kylliksesi", vastasi loordi Dalgarno, "niin pian kuin osoitat riittävää syytä siihen. Sir Ewes Haldimund, joka tuntee hovin, menee takuuseen siitä, että minä en epäröi sellaisissa tilanteissa. Mutta mistä nyt valitat, koettuasi pelkkää hyväntahtoisuutta minulta ja perheeltäni?"
"Perhettänne vastaan ei minulla ole mitään valittamista", vastasi loordi Glenvarloch; "he ovat tehneet hyväkseni minkä voivat — enemmän, paljoa enemmän kuin olisin saattanut odottaa. Mutta te, mylord, olette ystäväkseni sanoutuessanne sallinut parjata minua missä sana teidän suustanne olisi asettanut maineeni oikeaan valoon — ja tästä johtuu loukkaava sanoma, jonka vastikään sain Walesin prinssiltä. Se joka antaa panetella ystävää, mylord, ottaa osaa herjaukseen."
"Teille on kerrottu väärin, hyvä loordi Glenvarloch", huomautti Sir Ewes Haldimund; "olen itse usein kuullut loordi Dalgarnon puolustavan kunniaanne ja pahoittelevan, että yksinomaan kiintymyksenne Lontoon huvitteluelämään esti teitä säännöllisesti esiintymästä kuninkaan ja prinssin saattolaisena".
"Samalla kun hän itse", muistutti loordi Glenvarloch, "kielteli minua tulemasta hoviin".
"Teen tästä jutusta lyhyen", virkkoi loordi Dalgarno korskean kylmäkiskoisesti. "Te näytte saaneen päähänne, mylord, että te ja minä olimme Pylades ja Orestes — toinen painos Damonia ja Pythiasta — Theseus ja Peirithous kaikkein vähintään. Te erehdytte ja olette antanut ystävyyden nimen tunteelle, joka minun puoleltani oli pelkkää suopeutta ja sääliä hiomatonta ja tietämätöntä maanmiestä kohtaan, yhtyneenä rasittavaan tehtävään, jonka isäni antoi minulle teidän suhteenne. Maineenne, mylord, ei ole kenenkään sepittämää, vaan omaa tekoanne. Minä esitin teidät paikkaan, missä oli kuten kaikkialla hyvää ja huonompaa seuraa tavattavana — teidän tapanne tai taipumuksenne saivat teidät mieluummin liittymään kehnompiin aineksiin. Pyhä kauhistuksenne noppien ja korttien näkemisestä rappeutui varovaksi päätökseksi pelata ainoastaan sellaisina aikoina ja sellaisten henkilöiden kanssa, että pääsisitte aina lähtemään voittajana — yksikään mies ei voi kauvan tehdä siten ja säilyttää herrasmiehen nimeä. Sellaisen maineen olette itsellenne luonut, ja teillä ei ole mitään oikeutta suututella, että minä en seurapiireissä väitä sitä vastaan, minkä itse tiedätte todeksi. Antakaahan meidän mennä edelleen, mylord, ja jos tahdotte lisäselvitystä, valitkaa joku toinen aika ja soveliaampi paikka."
"Mikään aika ei voi olla parempi kuin nykyinen", vastasi loordi Glenvarloch, jonka pahastuksen oli nyt ärsyttänyt äärimäisilleen Dalgarnon kylmäverinen ja loukkaava puhdistautuminen, "mikään paikka soveliaampi kuin se, missä nyt seisomme. Sukuni jäsenet ovat aina kostaneet herjauksen silloin ja siinä, kun se lausuttiin, vaikkapa valtaistuimen juurella. Loordi Dalgarno, te olette konna! Vetäkää miekkanne ja puolustautukaa." Samassa paljasti hän pistomiekkansa.
"Oletteko mieletön?" hämmästyi loordi Dalgarno astuen taaksepäin; "mehän olemme hovin piirissä".
"Sen parempi", vastasi loordi Glenvarloch; "puhdistanpa sen herjaajasta ja kehnosta raukasta". Hän tunkeusi sitte lähelle loordi Dalgarnoa ja läimäytti tätä miekkansa lappeella.
Kiista oli nyt herättänyt huomiota, ja eri tahoilta huudettiin: "Pysykää alallanne — rauhassa — miekat paljastettu puistossa! Hoi, tänne! — kaitsijat — vartijat — huovit!" Väkeä ryntäsi paikalle joka suunnalta.
Loordi Dalgarno oli iskun saadessaan puolittain vetänyt miekkansa, mutta painalsi sen takaisin huotraan, kun huomasi ihmisparven tihenevän. Tarttuen Sir Ewes Haldimundia käsivarresta käveli hän joutuisasti pois ja uhkasi vain lähtiessään loordi Glenvarlochille: "Saatte kalliisti maksaa tämän häväistyksen — me tapaamme vielä."
Siistin näköisen vanhanpuoleisen miehen, joka huomasi loordi Glenvarlochin pysyvän paikallaan, tuli surku hänen nuorekasta ulkomuotoaan, ja hän huomautti tälle: "Tiedättekö, nuori herra, että tämä on Tähtikamarin juttu ja että se saattaa maksaa oikean kätenne? Livistäkää ennen kuin vartijat tai konstaapelit saapuvat. Laittautukaa Whitefriarsiin taikka jonnekin saamaan turvaa ja lymypaikkaa, kunnes pääsette sopimaan asian tai lähtemään kaupungista."
Neuvoa ei sopinut lyödä laimin. Loordi Glenvarloch kiirehti lähtemään puistosta Pyhän Jaakon palatsin vieritse, joka oli silloin turvakotina. Häly yltyi hänen takanaan, ja näyttämölle ilmestyi useita kuninkaallisen huonekunnan järjestysmiehiä tavoittamaan rikollista. Nigelin onneksi oli yleisöön levinnyt kansanomainen toisinto nujakan syystä. Kerrottiin erään Buckinghamin herttuan seuralaisen loukanneen maalta tullutta vierasta herrasmiestä, joka oli kelpo lailla peitonnut häntä. Suosikki tai suosikin seuralainen on aina vihattu John Bullille, ja hän on altis pitämään niiden kiistaajien puolta, jotka toimivat lakikielellä puhuenpar voye du fait. Molemmat ennakkoluulot olivat Nigelille suotuisia. Kun siis virkailijat tulivat häntä vangitsemaan, eivät he kyenneet katselijoilta saamaan mitään tietoja hänen ulkomuodostaan tai suunnastaan, joten hän vältti ensi hetkessä pidätyksen.
Mitä loordi Glenvarloch pakonsa varrella kuuli väkijoukossa, se riitti osoittamaan hänelle, että hän oli maltittomassa kiihtymyksessään jouduttautunut jokseenkin vaaralliseen pälkääseen. Hän tiesi yhtä ja toista Tähtikamariksi nimitetyn oikeusistuimen ankarasta ja mielivaltaisesta menettelystä etenkin etuoikeuksien polkemista koskevissa asioissa. Siitä syystä kammottiin sitä yleiseen; vielä kuningattaren päivinä oli silpomisrangaistus tuomittu ja pantu täytäntöön jostakin samanlaisesta rikkomuksesta kuin hänen nyt tekemänsä. Hänellä oli myös se lohdullinen tieto, että hänen raju riitaantumisensa loordi Dalgarnon kanssa oli riistänyt häneltä tuon aatelismiehen isän ja sisaren ystävyyden ja avuliaisuuden — melkein ainoiden huomattavien henkilöiden, jotka olivat osoittaneet häntä kohtaan erityistä harrastusta. Kaikki pahat puheet, joita oli pantu liikkeelle hänen maineestaan, joutuivat nyt raskaaksi todistukseksi häntä vastaan tapauksessa, jossa ehdottomasti täytyi syytetyn kunniallisuuden merkitä paljon. Nuorelle mielelle kuvastuu silpomisen kaltainen rangaistus kolkompana kuin itse kuolema, ja sitä julisti hänen rikkomuksensa sovitukseksi jokainen sana, mitä hän kuuli kohdatessaan eri ryhmiä, sekaantuessaan niihin tai saavuttaessaan ja sivuuttaessaan niitä. Häntä pelotti jouduttaa vauhtiansa, jottei herättäisi epäluuloa, ja useaankin kertaan näki hän järjestysmiehiä niin likellä, että hänen rannettaan jo kuumotti kuin silpomisveitsen koskettamana. Vihdoin ehti hän ulos puistosta ja sai parempaa aikaa harkitakseen, mitä oli lähinnä tehtävä.
Lakikoulun vieressä sijaitseva entinen Whitefriarsin (Valkeidenmunkkien) luostari oli siihen aikaan hyvin tunnettu katukielessä Alsatian (Elsassin) nimellä. Sillä oli silloin — ja vielä lähes vuosisadan jälkeenpäin — pyhäkön etuoikeus, jota vastaan piti paikkansa ainoastaan loordi ylituomarin tai valtakunnanneuvoston loordien määräys. Paikka olikin tyyssijana kaikenlaatuisille huimapäille, — vararikkoisille porvareille, hävinneille pelureille, parantumattomille tuhlareille, hurjille kaksintaistelijoille, rosvoille, murhamiehille ja kaikille mahdollisille yhteiskunnan järjestyksen rikkojille, jotka olivat liittoutuneet yhteisesti puoltamaan turvapaikkansa koskemattomuutta. Senvuoksi oli oikeudenpalvelijain työläs ja vaarallinen panna toimeen korkeimmankaan vallan vahvistamia vangitsemiskäskyjä miesten keskuudessa, joiden turvallisuuteen ei minkäänlainen virkamahti soveltunut. Tämän tiesi loordi Glenvarloch hyvin, ja niin vastenmielinen kuin se pakopaikka olikin, näytti se ainoalta, missä hän voisi ainakin toistaiseksi turvallisesti lymyillä lain kouralta, kunnes saisi aikaa parempaan olojensa järjestämiseen tai tämän rettelön sopimiseen jollakin tavoin.
Kiireesti kävellessään tätä pyhäkköä kohti soimasi Nigel itseään katkerasti siitä, että oli antanut loordi Dalgarnon johtaa hänet huvittelupaikkoihin. Ankarasti hän myös tuomitsi maltitonta kiihtymystänsä, joka oli nyt ajanut hänet tavoittamaan turvaa roskaväen alueelta, julkisesta paheen ja vallattomuuden pesästä.
"Dalgarno puhui siinä vain liiankin totta", mietti hän karvaasti. "Olen tärvellyt maineeni toimimalla hänen salakavalien neuvojensa mukaan ja hylkäämällä järkevät kehotukset, joita minun olisi pitänyt sokeasti totella, kun minua pyydettiin pidättymään vähimmästäkin pahan lähestymisestä. Mutta jos pelastun vaarallisesta sokkelosta, johon ajattelemattomuuteni ja kokemattomuuteni on kiivaan luonteen avulla minut toimittanut, löydän kyllä jonkun kunniakkaan keinon kirkastaakseni jälleen nimen, joka on ensi kertaa minun kantamanani tahraantunut."
Näitä viisaita päätöksiä tehdessään ehti loordi Glenvarloch lakikoulun käytäville, mistä siihen aikaan avautui portti Whitefriarsiin; tämä oli syrjäisempi kulkutie, joten hän pyrki sitä kautta pyhäkköön. Lähetessään tuota häpeän luolaa, jota hänen mielensä kammosi juuri kun oli kysymyksessä suojan etsiminen sieltä, hidastutti hän väkisinkin askeleitaan, kun jyrkistä ja rapistuneista portaista muistui hänen mieleensäfacilis descensus Avernija sai hänet epätietoiseksi, eikö olisi parempi uhmata pahinta, mikä saattoi häntä kohdata kunniallisten miesten julkisissa paikoissa, kuin välttää rangaistusta sulkeutumalla paatuneiden pahantekijäin joukkoon.
Nigelin empiessä astui häntä kohti muuan lakikoululainen, jonka hän oli usein tavannut ravintolassa, toisinaan vaihtaen jonkun sanankin hänen kanssaan. Tämä nuori herrasmies oli siellä jokseenkin säännöllinen ja tervetullut vieras huimaluontoisena teikarina, jolla oli puolikuntaisestii rahaa, hänen käyttääkseen teattereissa ja muissa huvipaikoissa sen ajan, jonka hän isänsä luulon mukaan omisti lain opiskeluun. Mutta Reginald Lowestoffe — se oli lakikoululainen nimeltään — oli sitä mieltä, ettei tarvittu paljoakaan lainoppia hänen kyetäkseen kuluttamaan tulot sukutilasta, joka joutuisi hänen haltuunsa isän kuoltua. Sentähden ei hän huolinut hankkia siitä tieteestä sen enempiä tietoja kuin itsestään tarttui oppineen ilmapiirin asukkaaseen. Muissa suhteissa hän oli tienoon älyniekkoja, luki Ovidiusta ja Martialista, tavoitteli sukkelia vastauksia ja sanaleikkejä, useinkin hyvin kaukaa etsittyjä, tanssi, miekkaili, pelasi tennistä ja soitteli yhtä ja toista viululla ja ranskalaisella torvella suureksi kiusaksi vanhalle asianajaja Barratterille, joka asui ihan hänen kamarinsa kohdalla alikerrassa. Sellainen oli Reginald Lowestoffe, teräväjärkinen, vireä ja hyvin tutustunut kaupunkiin kaikkia sen kätköjä myöten, mutta jonkunlaisen huikentelijan kannalta. Lähestyessään nyt loordi Glenvarlochia tervehti tämä teikari häntä suku- ja arvonimeltään sekä kysyi, aikoiko hänen ylhäisyytensä pistäytyä tänään chevalierille, huomauttaen puolipäivän hetken tekevän tuloa, joten lehtokurppa olisi pöydässä ennen kuin he voivat ehtiä ravintolaan.
"En mene sinne tänään", vastasi loordi Glenvarloch.
"Minne siis matka, mylord?" tiedusti nuori lakikoululainen, joka ei kenties ollut haluton teiskaroimaan edes osan katua loordin seurassa, vaikka vain skotlantilaisenkin.
"Minä — minä —" sopersi Nigel, jonka teki mieli käyttää nuoren miehen paikallistuntemusta hyväkseen, vaikkei halunnut ja häpeili tunnustaa aikovansa noin huonomaineisen seudun suojaan tai kuvata asemaansa, — "olen hiukan utelias näkemään Whitefriarsia".
"Vai niin! Teidän ylhäisyytenne tekee huviretken Alsatiaan?" sanoi Lowestoffe. "Tulenpa mukaan, mylord — ette voi saada parempaa opasta siihen manalaan kuin minut. Siellä on tavattavana hienohelmoja, sen takaan — hyvää viiniä myös, niin, ja hyviä juomakumppaneita, vaikka hiukan haittapuolella onnettaren oikuttelussa. Mutta suokoon teidän ylhäisyytenne anteeksi — te olette tuttavapiirissämme viimeinen, jolle olisin esittänyt sellaista löytöretkeä."
"Kiitän teitä, master[43] Lowestoffe, hyvästä mielipiteestänne, jonka lausuitte minusta huomautuksessanne", vastasi loordi Glenvarloch. "Mutta nykyiset olosuhteeni saattavat tehdä minulle tarpeelliseksi päivän tai parin oleskelunkin pyhäkössä."
"Niinkö!" huudahti Lowestoffe ihmeissään. "Luulin teidän ylhäisyytenne aina varoneen uskaltamasta mitään tuntuvaa panosta — pyydän anteeksi — mutta jos luunappulat ovat osoittautuneet petollisiksi, tiedän toki juuri sen verran lakia, että ylimystöön kuuluva henkilö on koskematon; ja mitä pelkkään rahattomuuteen tulee, mylord, niin käy paremmin yrittäminen onneaan muualla kuin Whitefriarsissa, missä kaikki pyrkivät syömään toisensa puutteen pinnistyksestä."
"Vastoinkäymiselläni ei ole mitään tekemistä rahapulan kanssa", selitti Nigel.
"No sitte luullakseni", arveli Lowestoffe, "olettekin ollut miekkasilla, mylord, ja lävistänyt miehenne, jossa tapauksessa ja kohtuullisesti täytetyin kukkaroin voitte lymyillä Whitefriarsissa vaikka vuoden. Niin, hitossa, mutta teidän pitää tulla merkityksi ja vastaanotetuksi heidän arvoisan yhteiskuntansa jäseneksi, mylord, ja vapaaksi Alsatian kansalaiseksi — siinä määrin on teidän alistuttava, muutoin ette saa rauhaa ja turvaa."
"Vikani ei ole niin raskasta laatua, master Lowestoffe", vastasi loordi Glenvarloch, "kuin nähtävästi otaksutte — olen lyönyt erästä herrasmiestä puistossa, siinä kaikki".
"Turkanen, mylord, teidän olisi ollut parempi sohaista miekkanne hänen lävitseen Barns Elmsissä", vakuutti lakikoululainen. "Tappelu hovipiirissä! Siitä saatte tukalan urakan, varsinkin jos asianomainen on arvohenkilö ja suosiossa."
"Tahdon puhua teille suoraan, master Lowestoffe", ilmoitti Nigel, "mentyäni näinkin pitkälle. Riitakumppanini oli loordi Dalgarno, jonka olette nähnyt Beaujeulla."
"Buckinghamin herttuan saattolainen ja suosikki! Se on peräti onneton tapaus, mylord; mutta sydämeni on englantilainen, enkä minä siedä nähdä nuorta aatelismiestä sorrettavan, kuten teille luultavasti käy. Me keskustelemme tässä aivan liian avonaisesti teidän olosuhteillenne. Lakikoululaiset eivät sallisi ainoankaan ulosottomiehen panna täytäntöön päätöstä tai herrasmiehen joutuvan vangituksi kaksintaistelusta heidän alueellaan; mutta sellaisessa asiassa kuin loordi Dalgarnon ja teidän ylhäisyytenne kiistassa saattaisi syntyä puolue kumpaisellekin. Teidän täytyy oitis rientää minun kanssani köyhään asuntooni, joka on tässä aivan likellä ja hiukan muuttaa asuanne ennen kuin lähdette pyhäkköön, sillä muutoin saatte munkkilan koko roistolauman niskaanne niinkuin varikset parveilevat haukan kimppuun, joka eksyy niiden pesäpaikalle. Meidän täytyy varustaa teidät hiukan enemmän Alsatian varsinaisten asukkaiden kaltaiseksi, jottei elämänne käy siellä sietämättömäksi."
Puhuessaan veti Lowestoffe loordi Glenvarlochin mukanaan huoneustoonsa, minne hän oli koonnut melkoiseksi kirjastoksi kaikki silloin muodissa olleet runokirjat ja näytelmät. Lakikoululainen lähetti sitte palveluspoikansa hankkimaan pari ruokalajia lähimmästä ateriapaikasta; "ja tämän" hän sanoi, "täytyy olla teidän ylhäisyytenne päivällisenä kostukkeenaan lasillinen vanhaa sektiä, jota isoäitini — taivas häntä palkitkoon! — lähetti minulle pullotusinan, neuvoen minua käyttämään sitä nestettä ainoastaan seljenneen heran kanssa, milloin tuntisin rinnassani pistoksia liiallisesta haeskelusta. Mepä juommekin sitä kelpo eukon terveydeksi, jos teidän ylhäisyytenne suvaitsee, ja te saatte nähdä, miten me köyhät ylioppilaat itseksemme parannamme ruokasuojamassa tarjottuja yhteisiä lampaanliha-aterioitamme."