Etukamarin ovi lukittiin heti kun poika oli tuonut ruuan. Pikku käskyläinen sai määräyksen vartioida tarkoin ja olla päästämättä ketään sisälle, ja Lowestoffe pyyteli jalosukuista vierastaan nauttimaan vieraanvaraisuuttansa, itse antaen esimerkkiä ja ohjausta. Vaikka hänen suoraluontoisuutensa ja häikäilemätön sävynsä suuresti poikkesi loordi Dalgarnon hovimaisesta huolettomuudesta, oli hänen esiintymisensä omiaan vaikuttamaan suotuisasti; ja niin varovaksi kuin loordi Glenvarloch oli Dalgarnon petollisuuden johdosta käynytkin ystävällisten vakuutusten uskomisessa, ei hän voinut olla lausumatta kiitollisuuttaan lakikoululaiselle, joka tuntui niin hartaasti huolehtivan hänen turvallisuudestaan ja mukavuudestaan.
"Kiitollisuuteenne ei teidän kannata liittää suurtakaan velkaannuksen tunnetta, mylord", esteli lakikoululainen. "Luonnollisesti olen halukas auttamaan ketä hyvänsä herrasmiestä, jolla on syytä laulaaOnnetar viholliseni, ja erityisesti ylpeilen saadessani hyödyttää teidän ylhäisyyttänne. Mutta suoran toden sanoakseni on minulla myös vanhaa kaunaa vastakumppanianne loordi Dalgarnoa kohtaan."
"Saanko kysyä minkä johdosta, master Lowestoffe?" tiedusti loordiGlenvarloch.
"Ka, mylord", selitti lakikoululainen, "sattuihan vain pikku tapaus eräänä iltana teidän lähdettyänne ravintolasta kolmisen viikkoa takaperin — ainakaan en luule olleenne saapuvilla, koska teidän ylhäisyytenne aina jätti meidät ennen kuin päästiin korkeaan peliin — en tarkoita mitään loukkausta, mutta sellainen oli teidän ylhäisyytenne tapa. Loordi Dalgarnolla ja minulla syntyi sanakiistaa muutamasta gleek-pelin erästä ja hänen ylhäisyytensä pitelemästä ässäkaronkasta, joka teki kahdeksan — ja luiskusta, joka teki viisitoista — kolmekolmatta kaikkiaan. No, minulla oli kunkku ja rouva, kolme — rakinäpärä, viisitoista — ja hemppu, yhdeksäntoista. Me veikkasimme kilvan ja lisäsimme pullaa, niinkuin teidän ylhäisyytenne saattaa arvata, kunnes pöydässä oli kasa, joka vastaa puolta vuosirahaani, viisikymmentä niin koreata keltasirkkua kuin on koskaan visertänyt vihreän silkkikukkaron pohjassa. No, mylord, minä sain tikit, ja katsokaas, nyt suvaitsi hänen ylhäisyytensä sanoa, että me pelasimme ilman hemppua; ja kun muut rupesivat hänen puolelleen, etenkin se ranskalainen veijari, oli minun pakko menettää enemmän kuin voitan koko lukukautena. Päättäkää siis, eikö minulla ole varis kynittävänä hänen ylhäisyytensä kanssa. Onko koskaan kuultu, että ravintolassa on ennen pelattu gleekiä, ottamatta lukuun hemppua? — hiiteen mokoma loordi! Joka mies, joka tulee sinne kukkaro kädessä, on yhtä oikeutettu laatimaan uusia lakeja kuin hänkin, luulemma, koska kortit ja sarkat avaavat seuraan niille portit, joilla vain on markat."
Master Lowestoffen haastellessa pelipuheitaan oli loordi Glenvarloch sekä häpeissään että pahoillaan, ja hän tunsi ylimyksellistä ylpeyttään kipeästi vihlaisevan, kun ylioppilas lopetti sillä jyrkällä lauselmalla, että peluu haudan tavoin tasoitti kaikki ne yhteiskunnalliset eroavaisuudet, joihin Nigel oli varhaisesta nuoruudestaan melkein liiankin ennakkoluuloisesti kiintynyt. Oli kuitenkin mahdoton väittää mitään nuoren lakikoululaisen oppinutta järkeilyä vastaan, ja senvuoksi tyytyi Nigel vaihtamaan puheenainetta, tehden muutamia tiedustuksia Whitefriarsin nykyisestä tilasta. Silläkin alalla oli hänen isäntänsä kuin kotonaan.
"Te tiedätte, mylord", kertoi master Lowestoffe, "että me lakikoululaiset olemme voima ja valtakunta itseksemme, ja ylpeänä sanon, että minullakin on arvoasema tasavallassamme — olin viime vuonna Vallattomuusherran rahastonhoitajana, ja juuri nykyään olen itse ehdokkaana tuolle sijalle. Näin ollen täytyy meidän pysytellä ystävällisissä väleissä Alsatiassa asuvain naapuriemme kanssa, aivan niinkuin kristityt valtiot näkevät usein pelkästään valtiollisista syistä pakolliseksi tehdä liiton Suur-Turkin tai Berberian kanssa."
"Minä olisin luullut teitä lakikoulun herrasmiehiä enemmän riippumattomiksi naapureistanne", huomautti loordi Glenvarloch.
"Te osoitatte meille hiukan liian suurta kunniaa, mylord", selitti lakikoululainen. "Alsatialaisilla ja meillä on joitakuita yhteisiä vihollisia, ja kaikessa hiljaisuudessa on meillä muutamia yhteisiä ystäviäkin. Meillä on tapana sulkea kaikki oikeudenpalvelijat rajojemme ulkopuolelle, ja saamme voimallista apua naapureiltamme, jotka eivät siedä alueellaan heihin kuuluvaa riepuakaan. Lisäksi on alsatialaisilla — ymmärtäkää minua oikein — valta suojella tai häiritä ystäviämme, mies- ja naispuolisia, joiden on tarvis pyrkiä pyhäkön suojaan. Sanalla sanoen, nämä kaksi yhteiskuntaa palvelevat toisiansa, vaikka liitto on solmiutunut eriarvoisten valtioiden kesken, ja saatan itse sanoa käsitelleeni erityisiä tärkeitä asioita ja olleeni molemmin puolin suosittuna välittäjänä. Mutta kuulkaa — kuulkaa — mitä tuo on?"
Master Lowestoffen haastelun keskeytti etäinen torven toitotus, joka kiiri voimakkaana ja rämeänä kaikuna pitkin tienoota, ja sitä seurasi kaukaisen hurrauksen kohu.
"On jotakin tekeillä Whitefriarsissa tällä hetkellä", sanoi Lowestoffe. "Tuo on merkkinä, kun heidän etuoikeuksiaan häiritsee oikeudenpalvelija tai ulosottomies, ja torven törähtäessä he parveilevat kaikin avuksi niinkuin mehiläiset pesän joutuessa vaaraan. Juokse, Jim", huusi hän käskyläiselleen, "ja katso, mitä Alsatiassa puuhataan. Tuo pojan äpärä", jatkoi hän, kun vekara herransa päätäpahkaiseen kiireeseen tottuneena pikemmin kierähti kuin juoksi ulos huoneesta ja alas portaita, "on kullan arvoinen tässä kaupunginosassa — hän palvelee kuutta herraa — neljä niistä asuu eri numeroissa, ja voisi luulla hänen ilmestyvän kuin tonttuna sen pelkästä toivomuksesta, joka kulloinkin kipeimmin tarvitsee hänen apuaan. Yksikään Oxfordin vakooja, ainoakaan Cambridgen juoksupoika ei ole milloinkaan vetänyt hänelle vertoja joutuisuudessa ja älykkyydessä. Hän tuntee karhuajan astunnan neuvonkysyjän askelista, kun ne vasta lähenevät portaitten alipäätä, erottaa sievän naikkosen tepsutuksen tyhjäntoimittajan tepastuksesta jo pihan perältä ja on kaiken kaikkiaan — mutta näenkin teidän ylhäisyytenne olevan huolissaan. Saanko tarjota toisen pikarillisen hyväsydämisen isoäitini vahviketta, vai sallitteko minun näyttää teille puku-varastoani ja toimia kamaripalvelijananne?"
Loordi Glenvarloch ei epäröinyt tunnustaa, että häntä tuskastutti nykyinen asemansa, joten hän kaikin mokomin tahtoi selviytyä siitä.
Hyväntahtoinen ja ajattelematon lakikoululainen myöntyi auliisti ja opasti vieraansa pieneen makuuhuoneeseensa, missä hän alkoi nauhalippaista, matkarepuista, kirstuista ja vanhasta pähkinäpuisesta vaatekaapista valikoida pukutarpeita, joiden arveli parhaiten soveltuvan vaateparreksi vieraalleen, hänen uskaltautuakseen Alsatian laittomaan ja rauhattomaan yhteiskuntaan.
Yhteiskunnan ulkopuolella.
"Teidän ylhäisyytenne", puheli Reginald Lowestoffe, "tulee mukautua vaihtamaan siisti ja hoviin kelpaava pistomiekkanne, jota minä säilytän varmassa tallessa, tähän lyömämiekkaan, jonka kahvassa on sentnerin verran ruosteista rautaa, ja käyttämään näitä isoruutuisia roimahousuja kuosikkaiden polvihousujenne sijasta. Viitasta emme huoli, sillä oikea rehentelijä kävelee aina takkisillaan, ja riuskan veitikan asuksi sopii parhaiten silinnyt ja haalistunut sametti-ihokas himmentyneine korukirjauksineen ja — mainitsen sen pahoitellen — muutamista rypäleverestä tulleine tahroineen. Minä jätän teidät tuokioksi muuttamaan pukuanne, kunnes voin auttaa sen viimeistelyssä."
Lowestoffe siirtyi toiseen huoneeseen, Nigelin noudattaessa hänen ohjeitaan vitkallisesti ja empien. Hänessä herätti mielenkarvautta ja inhoa se retkumainen valepuku, johon hänen täytyi sonnustautua. Mutta hänen oli otettava lukuun ne veriset seuraukset, joita laki sääti hänen äkkipikaisesta väkivallanteostaan, Jaakon keveä ja veltto luonne, hänen poikansa ennakkoluuloisuus ja häneen varmasti kohdistuva Buckinghamin herttuan määräävä vaikutus. Ja ennen kaikkea oli hänen ajateltava toimeliasta, väsymätöntä ja viekasta loordi Dalgarnoa katkerana vihamiehenään; järki sanoi hänen olevan sellaisessa vaarassa, joka valtuutti käyttämään kaikkia rehellisiä keinoja, ulkonaisesti halvimpiakin, niin uhkaavasta pälkäästä suoriutumiseksi.
Hänen vaihtaessaan vaatetustansa ja miettiessään asemaansa, astui hänen ystävällinen isäntänsä takaisin makuuhuoneeseen. "Perhana!" hän sanoi; "hyvä oli, mylord, että te ette mennyt suoraa päätä tuohon samaiseen Alsatiaamme silloin kun aioitte, sillä haukat ovat iskeneet sinne. Jim tässä on tuonut viestin, että hän näki siellä valtakunnanneuvoston vangitsemiskäskyä näyttävän järjestysmiehen, mukanaan kymmenkunta huovia hampaita myöten aseistettuina, ja kuulemamme torvi hälytti liikkeelle munkkilan nostoväen. Mutta kun vanha herttua Hildebrod kuuli ajon koskevan jotakuta, josta hän ei tiennyt mitään, sallikin hän kohteliaisuudesta miehenpyytäjän nuuskia valtakuntansa, varmana siitä, että he eivät suuriakaan hyötyisi vaivastaan; herttua Hildebrod on nimittäin peräti ymmärtäväinen valtias. Mene takaisin, naskali, ja tuo meille tieto, kun kaikki on rauhallista."
"Ja kuka ollee herttua Hildebrod?" kysyi loordi Glenvarloch.
"Hitto, mylord", kummeksui lakikoululainen, "oletteko liikkunut niin kauvan kaupungilla milloinkaan kuulematta urheasta ja yhtä teräväjärkisestä ja valtioviisaasta herttua Hildebrodista, Alsatian vapauksien ylivalvojasta? En olisi luullut ainoankaan miehen kieräyttelevän noppia hänen mainettansa tuntematta."
"Kuitenkaan en ole koskaan kuullut hänestä, master Lowestoffe", vastasi loordi Glenvarloch, "tai ainakaan tarkannut mitään mahdollisesti keskustelussa hänestä lausuttua".
"No niin, — mutta suokaa minulle ensin kunnia auttaa pukunne järjestämisessä", sanoi Lowestoffe. "Katsokaa nyt, olen jättänyt vasiten useita pauloja solmimatta, ja jos suvaitsette antaa pikku erän paitaa näkyä ihokkaanne ja kaulahuivin välistä, vaikuttaa se rennommalta ja tuottaa teille kunnioitusta Alsatiassa, missä liinavaatteet ovat jokseenkin vähissä. Nyt sidon muutamia nauhoja huolellisesti viistoon, sillä rehentelevä urho ei milloinkaan esiinny asultaan säännöllisenä — noin."
"Järjestäkää miten haluatte, sir", taipui Nigel; "mutta antakaa minun kuulla edes jotakin sen onnettoman piirin olosuhteista, johon minun on muiden hylkiöiden tavoin pakko vetäytyä".
"No, mylord", selitti lakikoululainen, "naapurivaltiollamme Alsatialla, jota laki nimittää Whitefriarsin pyhäköksi, on ollut muutoksensa ja mullistuksensa niinkuin suuremmillakin kuningaskunnilla, ja hallitusmuodon ollessa tavallaan laiton ja mielivaltainen, on niitä luonnollisesti sattunut tiheämpään kuin ovat joutuneet kokemaan paremmin järjestetyt yhteiskunnat, lakikoulun, Gray's Innin ja muiden samanlaiset keskukset. Meidän perimätietomme ja aikakirjamme kertovat kahdestakymmenestä vallankumouksesta viimeksikuluneilta kahdeltatoista vuodelta, jolloin edellämainittu valtio on useaan kertaan vaihtunut rajattomasta itsevaltiudesta tasavaltaisuuteen, puhumattakaan väliasteina olleista harvainvallasta, rajoitetusta yksinvallasta ja akkavallastakin, sillä minä itse muistan, miten Alsatiaa lähes yhdeksän kuukautta hallitsi vanha kalamuija. Sitte sen sai johdettavakseen ränstynyt asianajaja, jonka syöksi valtaistuimelta muuan eronsaanut kapteeni; tämä osoittautui hirmuhallitsijaksi, jonka syrjäytti eräs nurkkasaarnaaja, ja tämän luovuttua vallasta siirtyi se herttua Jakob Hildebrodille, sukunsa ensimäiselle, jolle taivas suokoon pitkän iän."
"Ja onko tämän valtiaan hallitus", kysyi loordi Glenvarloch pakoittautuen osoittamaan jotakin harrastusta keskusteluun, "laadultaan itsevaltiutta?"
"Suokaa anteeksi, mylord", kertoi lakikoululainen, "sanottu hallitsija on liian viisas, monien edeltäjiensä tavoin antautuakseen vihoihin. Hän ei käyttele noin tärkeätä valtaa omasta yksinomaisesta tahdostaan, vaan on asettanut valtioneuvoston, joka kokoontuu säännöllisesti aamunaukuille kello seitsemältä, pitää toisen kokouksensa kello yksitoista ettonettansa varten ja saapuu juhlalliseen täysistuntoon kello kahdeksi ehtoopäivällä, neuvottelemaan yhteiskunnan hyväksi, uhraten niin ylenpalttisesti voimiansa valtion palvelukseen, että he harvoin eriävät ennen puoliyötä. Tämän arvoisan senaatin on herttua Hildebrod osittain valinnut korkeassa virassaan olleista edeltäjistään, ehkäistäkseen hallitsijan ja yksinvallan herättämää kateutta, ja sen eteen on minun piakkoin toimitettava teidän ylhäisyytenne, jotta he hyväksyvät teidät munkkilan etuoikeuksiin ja osoittavat teille asunnon."
"Ulottuuko heidän valtansa sellaiseen määräämiseen?" kysyi loordiGlenvarloch.
"Neuvosto pitää sitä oikeuksiensa pääkohtana, mylord", vastasi Lowestoffe, "ja se onkin heidän mahtinsa parhaita kannattamiskeinoja. Sillä kun herttua Hildebrod ja hänen senaattinsa huomaavat jonkun pönäkän talonomistajan käyvän munkkilassa tyytymättömäksi ja napisevaksi, tarvitsee vain määrätä hänen vuokralaisekseen joku lihava vararikkoinen tai uusi asukas, jonka olosuhteet kaipaavat suojaa ja jonka kukkaro kykenee maksamaan siitä, jotta napisijasta tulee lakea kuin lammas. Mitä köyhempiin pakolaisiin tulee, niin he antavat näiden tulla toimeen miten voivat; mutta milloinkaan ei luovuta heidän nimiensä merkitsemisestä herttuan matrikkeliin ja kunkin olojen mukaisen pääsyveron suorittamisesta. Ja munkkila olisi kovin turvaton asunto vieraalle, joka niskuroitsisi näitä pykäliä vastaan."
"No niin, master Lowestoffe", sanoi loordi Glenvarloch, "minun täytyy alistua asianhaaroihin, jotka määräävät minut tällaiseen lymyilyyn. Luonnollisesti en halua ilmaista nimeäni ja arvoani."
"Parasta onkin, mylord", arveli Lowestoffe; "ja sekin tapaus on otettu lukuun tasavallan tai ruhtinaskunnan tai miksi sitä sanoisikaan säännöissä. Se, joka haluaa, että häneltä ei kysellä nimeänsä, pakonsa syytä ja muuta sellaista, pääsee tavanmukaisista tiedustuksista maksamalla kaksin verroin sen pääsyveron, joka muuten kuuluu hänen asemaansa. Tätä tärkeätä ehtoa noudattamalla saa teidän ylhäisyytenne kirjoituttaa itsenne Bantamin kuninkaaksi, jos haluatte, sillä teiltä ei silloin urkita mitään. Mutta tässä tuleekin vakoojamme, tuoden rauhan sanoman. Minäpä lähden itse teidän ylhäisyytenne mukaan ja esittelen teidät Alsatian neuvostolle kaikella sillä vaikutusvallalla, mikä minulla on heihin lakikoulun virkailijana — ja se ei olekaan vähäinen, sillä he ovat ontuen suoriutuneet kaikista tilanteista, jolloin me olemme esiintyneet heitä vastaan, ja sen he tietävät hyvin. Aika on suotuisa, sillä kun neuvosto on nyt koolla Alsatiassa, ovat lakikoulun käytävät hiljaisia. Nyt, mylord, heittäkää viittanne peittämään nykyistä ulkoasuanne. Voitte antaa sen pojalle niiden portaiden päässä, jotka laskeutuvat pyhäkköön, ja niinkuin laulelmassa sanotaan kuningatar Eleanorin vajonneen Charingin risteyksessä ja nousseen Queenhithessä, samoin te painutte aatelismiehenä lakikoulun puutarhaan ja kohoatte alsatialaisena Whitefriarsissa."
He läksivät siis pikku urkkijan saattamina, samosivat puutarhan poikki ja laskeusivat alas portaita. Näiden juurella huudahti lakikoululainen:
"Ja nyt laulakaamme Ovidiuksen tavoin:
"'In nova fert animus mutatas dicere formas —'
"Pois, pois, te lainamuodot!" pitkitti hän samaan tapaan. "Sivuun esirippu, joka verhosi Borgiaa! Mutta mitä nyt, mylord?" kysyi hän huomatessaan, että loordi Glenvarloch oli todella murheissaan asemansa alentavasta muutoksesta; "toivoakseni ette pahastu joutavasta leperryksestäni? Tahtoisin vain lepyttää teitä nykyisiin olosuhteisiinne ja antaa teille tämän oudon paikan sävyä. Reipastautukaa; arvattavasti pysyy se vain joitakuita päiviä asuntonanne."
Nigel kykeni vain puristamaan hänen kättänsä ja vastaamaan kuiskaten: "Käsitän ystävällisyytenne. Tiedän, että minun on tyhjennettävä se pikari, jonka on oma hupsuuteni täyttänyt minulle. Suokaa anteeksi, että se ensi maistamalla tuntuu karvaalta."
Reginald Lowestoffe oli touhuavan palvelias ja hyväntahtoinen, mutta itse tottuneena viettämään vaihtelevaa, ajattelematonta elämää ei hän voinut aavistaakaan loordi Glenvarlochin sielullisten kärsimysten suuruutta, vaan ajatteli hänen tilapäistä kätkeytymistänsä ikäänkuin pelkkänä vallattoman pojan kujeena, kun tämä leikkii piilosilla opettajansa kanssa. Paikka oli hänelle myös tuttu — mutta hänen kumppaniinsa se teki syvän vaikutuksen.
Whitefriarsin ikivanha pyhäkkö oli melkoista alempana kuin lakikoulun ylävät pengermät ja puutarhat, joten se oli yleensä verhoutunut Thamesilta nouseviin huuruihin ja sumuun. Alueen tiilirakennukset olivat tiukkaan sullottuja likekkäin, sillä noin harvinaisia etuoikeuksia saaneessa paikassa oli jokainen kyynäränala kallisarvoinen; mutta kun rakennuttajina oli useasti ollut henkilöitä, joiden varat olivat riittämättömiä heidän keinotteluihinsa, olivat talot yleensä puutteellisia ja osoittivat surkuteltavia rapistumisen merkkejä vielä uusinakin ollessaan. Lasten poru, heidän äitiensä toruminen, ikkunoista kuivamaan ripustettujen repaleisten liinavaatteiden kurja näyttely ilmaisi kurjaliston puutetta ja hätää, ja samalla pilkkasivat ja vaimensivat valituksen ääniä räyhäävät huudot, sadatukset, renkutukset ja naurun remahdukset, joita kajahteli oluviloista ja kapakoista. Kylteistä päättäen olikin näitä yhtä paljon kuin kaikkia muita rakennuksia, ja jotta paikan luonne ilmenisi täydellisesti, katselivat useat kuihtuneet, koreilevat ja maalatut naisolennot rohkeasti vieraita avoimista ristikkoikkunoistaan tai näyttivät kainompina puuhailevan rikkonaisten kukkaruukkujen ääressä, joita oli resedoilla ja rosmariinilla täytettyinä aseteltu ikkunalaudoille suureksi vaaraksi ohikulkijoille.
"Semi-reducta Venus", huomautti lakikoululainen viitaten erääseen tuollaiseen tenhottareen, joka näytti pelkäävän huomiota ja puolittain piiloutui ikkunanpuoliskon taa, sirkuttaessaan viheliäiselle mustallerastaalle, joka vitsavankilassaan riippui mustuneella tiiliseinustalla. "Tunnen kasvoista tuon alusliivisillään keikkujan", jatkoi opas, "ja voisin hänen seisoma-asentonsa perusteella lyödä vetoa ruusunoblesta, että hänellä on siisti hiuslaite ja likainen yönuttu. Mutta tuossa tulee kaksi miespuolista asujanta savuten kuin liikkuvat tulivuoret! Nuo ovat riuskeita pukareita, joilla varmastikin Nicotia ja Trinidado korvaavat paistin ja vanukkaan, sillä tietäkää, mylord, että kuninkaan kieltojulistus intialaista ruohoa vastaan ei ole Alsatiassa sen pätevämpi kuin hänen vangitsemiskäskynsäkään."
Hänen puhuessaan lähestyivät nuo kaksi tupakoitsijaa. He olivat pörröisiä, siistimättömiä retkuja, joiden suunnattomat viikset oli kierretty korvien taa ja sekaantuivat tukan vanukkeisiin suortuviin; näistä näkyi suuri osa vanhan kallelleen painetun kastorihatun alta, toisten törröttäessä tämän repeämistä. Haalistuneet nukkaverkaiset nutut, isot roimahousut, leveät rasvaiset olukset ja tahriutuneet huivit sekä ennen kaikkea se mahtaileva tapa, jolla toinen kantoi lyömämiekkaa ja toinen suhdattoman pitkää pistomiekkaa ja väkipuukkoa, olivat oikean alsatialaisen rehentelijän tuntomerkkejä, jollainen ilmiö oli siihen aikaan ja seuraavien sadan vuoden kuluessa hyvin tuttu.
"Tähyäs tota", sanoi toinen roikale toiselle; "katos kun luuska vilkuttelee vieraille vehnäspojille!"
"Pengon urkkijaa", vastasi toinen katsoen Nigeliin. "Sivalla sitä vähä pilkistimien päälle yheksäntuumaisellas."
"Hissukseen, veikkaset!" vastasi hänen kumppaninsa; "toi toinen on hepakka Reginald Lowestoffe lakikoulusta — tunnen minä sen; se on reilu poika ja vapaa kulkemaan".
He pölläyttivät taas sankan savupilven ympärilleen ja astuivat ohi sen enemmättä tervehdyksettä.
"Grosso in aere!" virkkoi lakikoululainen. "Kuulitte minkä mainelauseen se hävytön renttu antoi minulle, mutta eipä väliä, kunhan siitä on hyötyä teidän ylhäisyydellenne. Ja sallikaa minun nyt kysyä teidän ylhäisyydeltänne, minkä otatte nimeksenne, sillä me olemme lähellä herttua Hildebrodin ruhtinaallista palatsia."
"Tahdon esiintyä Grahamena", ilmoitti Nigel. "Se oli äitini sukunimi."
Lakikoululainen osoitti kylttiä, joka oli esittävinään härän hätyyttäjäksi innostunutta ja sen pääpuolessa oikeaan, tieteelliseen hyökkäystapaan juoksevaa koiraa. "Tuolla", hän sanoi, "jakelee uskollinen herttua Hildebrod lakeja kuten olutta ja väkijuomiakin uskollisille alsatialaisilleen. Ollen sisukas tappelupukari on hän valinnut tapojansa vastaavan kyltin, ja hän taritsee juomaa janoisille, saadakseen itse juoda maksutta ja maksun muiden juomasta. Astukaamme sisälle tämän toisen Axyluksen ainiaan avoimesta portista."
Hänen puhuessaan astuivat he ränstyneeseen kapakkaan, joka oli kuitenkin tilavampi ja vähemmän rapistunut kuin monet muut saman kurjan ympäristön talot. Pari kolme riutunutta, ryysyistä juomanlaskijaa juoksenteli edes takaisin; niinkuin pöllöillä näyttivät heidän katseensa olevan sovellettuja vain sydänyöhön, kun muu luomakunta nukkuu, joten ne päivänvalolla tiirottivat tihruisina, tyhminä ja vain puolittain valveutuneina. Tuollaisen vilkuttelevan Ganymedeksen opastamina he menivät huoneeseen, missä auringon heikot säteet melkein hukkuivat seurueen piipuista kieriviin savupatsaisiin, ja tästä pilvisestä pyhäköstä kajahti vanha veisu:
"Hei, vanha Simeon-kuningas, se pullon ja pikarin valtias, punaisine neninensä, olvitahroiss' sääryksensä, heippari-rallailei."
Herttua Hildebrod, joka itse alentui rämäyttelemään tätä laulelmaa rakastaville alamaisilleen, oli suhdattoman ruumiikas vanha mies. Hänellä oli vain yksi silmä, ja nenä todisti hänen juominkiensa tiheydestä, voimaperäisyydestä ja pitkällisyydestä. Tummanruskea nukkaverkainen nuttu oli haarikan räiskeiden täplittämä, jo liiankin kauvan palvellut ja valtavana hyllyvän mahan mukavuudeksi pantu nappiin ainoastaan alaosastaan. Hänen takanaan makasi suosikki kahlekoira, jonka pyöreä pää ja ainoa musta vilahteleva silmä sekä suunnaton lihavuus hullunkurisesti muistutti isäntää.
Ne rakkaat neuvoskunnan jäsenet, jotka ympäröitsivät, herttuallista valtaistuinta, suitsuttivat sille tupakansavua, joivat sen valtiaan kanssa paksua sameata olutta ja säestivät hänen kuorolaulujaan, olivat moisen sulttaanin arvoisia satraappeja. Erään nahkanuttu, leveä vyö ja pitkä miekka osoittivat hänet Alankomailla taistelleeksi soturiksi; tuimaa mahtavuutta ja juopunutta häpeämättömyyttä ilmaiseva katse oli aiottu kannattamaan hänen oikeuttansa nimittää itseänsä matkailevaksi urhoksi. Nigelistä tuntui, että hän oli ennenkin nähnyt tämän miehen jossain. Herttuan vasemmalla puolella istui muuan nurkkasaarnaaja eli nakuripappi kuten tätä hengenmiesten luokkaa on kursailemattomasti nimitetty, ollen helposti tunnettavissa repeytyneestä liperistään, lerppalierisestä hatustaan ja kauhtuneen uumatakin jäännöksistä. Papin vieressä istui mitä viheliäisimmän näköinen ukko, jolla oli päässä karkeasta villakankaasta ommeltu ja kaulan alle napitettu nukkavieru säpsä; mutta hänen näivettyneissä kasvonpiirteissään kuten vanhalla Danielilla vielä
— — — — "silmä, vilkkua voi höperyydessäkin viekast' ilkkua".
Hänen vasemmalle puolelleen oli asettunut häviöön joutunut asianajaja, joka oli kolttosien tähden pyyhitty ammattikuntansa kirjoista ja säilyttänyt toiminta-alaltaan ainoastaan peijaamisen. Herttua Jaakko Hildebrodin neuvoskunnan täydensi pari vähemmän huomattavaa henkilöä, joista erään kasvot kuten soturinkin tuntuivat Nigelistä hiukan tutuilta, vaikka hän ei voinut muistaa, missä oli ne nähnyt.
Vierailla oli riittävästi aikaa tarkata kaikkea tätä, sillä joko yhteislaulun vauhdikkuuden vastustamattomasti tempaamana mukaan tai antaakseen tulijoille kunnollisen käsityksen tärkeydestään suvaitsi hänen armollisuutensa huikata laulun loppuun ennen kuin puhutteli heitä, vaikka hän kaiken aika tiukasti tähysti heitä yksinäisellä näkimellään.
Lopetettuaan rallatuksensa ilmoitti herttua Hildebrod neuvonantajilleen, että muuan arvoisa lakikoulun virkailija pyrki puheille, ja käski kapteenin ja papin luovuttaa lepotuolinsa molemmille vieraille, sijoittaen heidät oikealle ja vasemmalle puolelleen. Alsatian armeijan ja kirkon arvoisat edustajat menivät istuutumaan liitoksistaan heltyneelle rahille pöydän alipäähän, mutta se oli kehno kestämään noin painavia miehiä ja luhistui heidän allaan; seurueen riemastuneena hurratessa kierähtivät miekkamies ja sanan mies päällekkäin lattialle. He nousivat raivostuneina, kilvan purkaen kiukkuansa äänekkäillä voimasanoilla, jossa kiistassa pappi verrattomasti voitti kapteenin, paremmin perehtyneenä pauhaamiseen. Vaivoin sai heidät viimein rauhoittumaan säikähtyneiden tarjoilijain saapuminen, näiden tuodessa tukevampia istuimia, ja pitkä siemaus viillyttävästä haarikasta. Kun tämä hälinä oli laantunut ja vieraiden eteen kohteliaasti asetettu kolpakot kuten muillakin läsnäolijoilla oli, joi herttua mitä armollisimpaan tapaan lakikoulun menestykseksi ja master Reginald Lowestoffen tervetuloksi. Kiitollisesti vastattuaan tähän kohteliaisuuteen pyysi kunnioitusta kohdannut henkilö saada tilata gallonan Reinin-viiniä, jonka ääressä hän aikoi alottaa asiansa.
Heidän tavallisia juomiansa noin paljoa hienomman nesteen mainitseminen vaikutti mitä edullisimmin pikku senaattiin, ja sen viipymätön ilmestyminen pöytään varasi suosiollisen vastaanoton master Lowestoffen ehdotukselle. Parin kierroksen jälkeen selitti tämä asiakseen ystävänsä, master Nigel Grahamen toimittamisen nauttimaan Alsatian pyhäkön suojaa ja muita erikoisia oikeuksia suursopijana; täten nimitettiin niitä, jotka suorittivat kaksinkertaisen pääsyveron saadakseen olla esittämättä senaatille niitä erityisiä asianhaaroja, jotka pakoittivat heidät etsimään turvaa sieltä.
Ehdotus sai arvoisan herttuan silmän kiilumaan riemastuksesta, eikä ihmekään, sillä tapaus oli harvinainen ja erittäin edullinen hänen yksityisille verotuloilleen. Hän siis käski tuoda eteensä herttuallisen matrikkelinsa, jyhkeän kirjan, joka oli ummistettu messinkihakasilla kuin kauppamiehen tilikirja; viinin värjääminä ja tupakanmehun tahrimina sisälsivät sen lehdet varmaankin yhtä paljon konnien nimiä kuin on Newgaten kalenterissa.[44]
Nigeliä kehoitettiin sitte laskemaan pöydälle kaksi noblea lunnaikseen ja vaatimaan erivapautusta kertaamalla seuraavat vaivaiset säkeet, jotka herttua saneli hänelle:
"Nigel Grahame nimelläni, toivon tänne pääseväni, koska kourihinsa laki mua muualta jo haki; suokaa mulle täältä suoja, jottei nurjan tiedon tuoja löisi kättä olallein virkamahdin paperein: tulen kelpo miesten hoimiin, asevoimiin, älyn toimiin tiedän täällä saavan luottaa, — milloin vouti miestä vuottaa ulkopuolia maailmassa, ain' on turva munkkilassa."
Kun herttua Hildebrod alkoi vapisevalla kädellä tehdä merkintää ja oli jo ylellisen anteliaasti tavannut Nigelin kahdella g:llä, keskeytti hänet pappi. Tämä kunnianarvoisa herrasmies oli supattanut tovin — ei kapteenin, vaan sen toisen yksilön kanssa, jonka olemme maininneet vaillinaisesti säilyneen Nigelin muistissa, ja ollen kenties vielä hiukan nyreissään äskeisestä tapaturmastansa pyysi hän puheenvuoroa ennen luetteloon merkitsemistä.
"Se henkilö", hän huomautti, "joka on nyt kehdannut asettua pyrkijäksi tämän kunnioitettavan yhteiskunnan etuoikeuksiin ja erivapautuksiin, on suoraan puhuen mieroa kiertävä skotlantilainen, ja meillä on jo kylliksi näitä heinäsirkkoja Lontoossa. Jos kelpoitamme sellaisia niittymatoja pyhäkköön, niin saamme tänne pian koko kansan."
"Meillä ei ole oikeutta kysyä", muistutti herttua Hildebrod, "onko hän skotlantilainen, ranskalainen tai englantilainen. Koska hän on kunniallisesti lyönyt pöytään tulotullin, niin on hän oikeutettu pääsemään suojelukseemme."
"Minä kiistän, armollinen herttua", vastasi pappi. "En teekään hänelle mitään kysymyksiä — hänen puheensa kavaltaa hänet. Hän on galilealainen, ja sisäänkirjoitusmaksu on menetetty hänen häpeämättömän tunkeutumisensa tähden tähän meidän valtakuntaamme. Pyydän teitä, jalo herttua, panemaan lain määräykset täytäntöön häntä vastaan!"
Lakikoululainen nousi ja aikoi keskeyttää ylioikeuden harkinnan, mutta herttua vakuutti hänelle vakavasti, että häntä kuultaisiin ystävänsä puolesta niin pian kuin neuvoskunta oli pohtinut asian.
Puhumaan nousi sitten asianajaja, huomauttaen rajoittavansa esityksensä asianomaiseen lain kohtaan. "On helppo nähdä", hän sanoi, "että tämä herrasmies ei ole tullut tänne missään siviilijutussa. Käsitykseni mukaan on kysymyksessä se syyte, josta jo olemme kuulleet, koskeva puiston piirissä annettua iskua. Pyhäkkö ei sellaisessa tapauksessa suojele rikkojaa. Veikeä vanha päällikkö lähettäisi alas luudan, joka lakaisisi Alsatian kadut Strandilta Portaille asti. Valtioviisauskin vaatii ajattelemaan, mitä vauriota voisi tasavallalle koitua muukalaisen kätkemisestä tällaisissa olosuhteissa."
Kapteeni oli kärsimättömästi kuunnellut näitä näkökohtia. Hän kavahti nyt jaloilleen kiivaasti kuin voimakkaalla oluella täytetystä pullosta poukkoava tulppa, ja sotaisesti kiertäen viiksiänsä loi hän halveksivan katseen lainoppineeseen ja kirkonmieheen, lausuessaan mielipiteensä seuraavasti:
"Jalo herttua Hildebrod! Kuullessani tuollaisia halpamaisia, törkeitä, tunnottomia ehdotuksia teidän armollisuutenne neuvonantajien suusta ja muistaessani Huffin, Munin ja Tityretun kaltaisia miehiä, jotka tällaisissa tilanteissä antoivat neuvoja teidän armollisuutenne esi-isille ja edeltäjille, alan ajatella toiminnan hengen olevan yhtä kuollutta Alsatiassa kuin vanhassa isoäidissäni; ja kuitenkin se, joka niin ajattelee, valehtelee sielussaan, koska minä löydän kyllä munkkilasta sellaisen joukon riuskeita poikia, että se pystyy puoltamaan vapauksiamme kaikkia Westminsterin lumpunkerääjiä vastaan. Ja jos meidät kerrakseen nujerrettaisiinkin, niin — kuolema ja kadotus! — eikö meillä ole aikaa lähettää herrasmiestä matkaansa vesitse joko nyrkkeilytarhaan taikka Banksidelle? Ja jos hän on urho oikeata lajia, eikö hän täydellisesti palkitse kaikkia vaivojamme? Eläkööt muut yhteiskunnat lain varassa, — minä sanon, että me tän kylän ravakat veikkoset elämme sen uhalla ja viihdymme parhaiten, kun olemme ilmetyssä kapinassa nimeä ja sinettiä, manuuta ja käskykirjaa, voutia ja konstaapelia, nipistäjää ja pyllyherraa vastaan."
Tätä puhetta seurasi hyväksymisen sorina, ja Lowestoffe lyöttäytyi mukaan ennen kuin suosiollinen jupina taukosi. Hän muistutti herttualle ja neuvostolle, kuinka suuresti heidän valtionsa turvallisuus riippui lakikoululaisten suopeudesta. Sulkemalla porttinsa saattoivat nämä milloin hyvänsä ehkäistä alsatialaisilta pääsyn lakikoulun alueelle. Sen mukaan kuin he menettelivät tässä asiassa, tahtoi hän sovittaa omakohtaisen vaikutuksensa, jonka he tiesivät joltiseksikin. "Ja mitä siihen tulee, että ystäväni muka on skotlantilainen ja muukalainen, kuten ovat täällä huomauttaneet kunnianarvoisa kirkkoherra ja oppinut lakimies, niin tulee teidän ottaa huomioon", muistutti Lowestoffe, "mistä syystä hänet on ahdistettu tänne — siitä vain, että hän antoi toiselle selkäsaunan, muttei englantilaiselle, vaan omalle maanmiehellensä. Ja minun yksinkertaisen järkeni mukaan", pitkitti hän, samalla nykäisten loordi Glenvarlochia vihjatakseen hänelle puhuvansa vain leikkiä, "jos kaikki Lontoon skotlantilaiset äityisivät kerrassaan rymynujakkaan ja nitistäisivät toisensa viimeiseen mieheen, olisi tämä henkiinjäänyt oikeutettu saamaan kiitoksemme parhaan palveluksen tekijänä köyhälle vanhalle Englannille".
Naurunremahdukset ja taputukset palkitsivat tätä nokkelaa puolustusta nuoren lakikoululaisen holhotin muukalaisuudelle, ja puhuja liitti todisteluunsa seuraavan ytimekkään ehdotuksen: "Tiedän hyvin", hän sanoi, "että tämän vanhan ja kunnioitettavan tasavallan isien tapana on kypsyttää ja perinjuurin pohtia kaikkia asioitansa kunnollisen nestemäärän ääressä. Kaukana olkoon minusta, että mielisin polkea niin kiitettävää tapaa tai väittää nykyisenlaisen asian saattavan tulla perusteellisesti ja perustuslain säätämässä järjestyksessä harkituksi vaivaisen renskagallonan avulla. Mutta kun tälle arvoisalle neuvoskunnalle on samantekevää, juodaanko ensin ja ratkaistaanko jälkeenpäin vai toimitaanko päinvastaisessa järjestyksessä, pyydän teidän armollisuuttanne viisaitten ja mahtavien senaattorienne mieltä kuultuanne antamaan julistuksenne, jossa kunnioitettavalle ystävälleni myönnetään paikan erioikeudet ja määrätään asunto järkevien säädöstenne nojalla, hänen etäytyäkseen sinne piammiten, ollen hiukan uuvuksissa tämän päivän toimista, minun sillaikaa tilatessani teille nassakan renskaa sekä vastaavan määrän häränkieliä ja säilykesillejä, jotta täällä kotvan kuluttua ratto pullistaa kattoa."
Tämä tarjoumus sai osakseen yleistä hyväksymisen hurrausta, johon kerrassaan hupeni toisinajattelevien ääni, jos Alsatian senaatissa oli ketään kyllin lujaa kansalaista, tuollaisen esityksen vastustajaksi. Kelpo sydän! jalo herrasmies! antelias urho! hoettiin suusta suuhun; anojan nimen merkitseminen isoon kirjaan täydennettiin hätäisesti, ja arvoisa doogi otti häneltä valan. Niinkuin muinaisten kambrobrittien kaksitoista taulua ja muiden entisajan kansain lait oli sekin runopukuinen ja kuului seuraavasti:
"Kautta tynnyrin, kalvanja tapin ja vyön,minä henkeni halvanja nahkani myön,jotta oikeutta valvonmunkkilan veikkojenja sen naisia palvonurhona heikkojen."
Nigel tunsi ja todella ilmaisikin vastenmielisyyttä tällaiseen ilvehtimiseen, mutta kun lakikoululainen muistutti hänelle, että hän oli mennyt liian pitkälle peräytyäkseen, kertasi hän sanat tai oikeastaan myödytti mitä herttua Hildebrod saneli. Tämä valtias lopetti toimituksen myöntämällä hänelle pyhäkön oikeudet seuraavin vanhan tavan mukaisin säkein:
"Sulta olallelyönninja pahnat putkan,veden, kannikan syönninja lain joka mutkankaikk' ansat ma säästänja pulmista vaikeistasinut loihdulla päästän,viis voudin aikeista.Olet pukari vapaa,saat pettää ja huijata,jos sun parempas tapaa,saa hän sinut puijata;käy, reudo ja räivääkuin viimeistä päivää;jos heilutat puukkoaja tahdot kiistää,ei hempultas suukkoasaa kumppanis riistää;kesät viitatta perkaasa ihmisten taskuja,käytä talvisin verkaa,juo, polta, puhu kaskuja:elä lyijypää-nopistaja merkkaa kortit alta,jos ei apu lähde opista,niin auttaa nyrkkivalta;ja vanno kautta kunniasja ole urho suuri —tää kaikki olkoon osanas,sen annan sulle juuri."
Tämän jorotuksen päätyttyä syntyi väittelyä siitä, mikä erityinen asunto määrättäisiin pyhäkön uudelle veikolle, sillä kun alsatialaiset pitivät valtiollisena perusohjeena, että aasinmaito lihottaa, oli asukasten kesken tavallisesti kilpailua yhteiskunnan uusien jäsenten huoltamisesta, joksi sitä sanottiin.
Se Hektor, joka oli arveluttavassa käänteessä puhunut niin lämpimästi Nigelin puolesta, esiintyi nyt ritarillisesti erään Puhku-Selindan eli Länkä-Liinun hyväksi, jolla kuului olevan huone vuokrattavana. Tässä oli aikoinaan välipäikseen asunut Paddingtonin Viilu-Kiku, joka oli äskettäin päättänyt vaelluksensa Tyburnin mäellä. Hänen ennenaikaista poismenoaan oli sanottu naikkonen tähän asti murehtinut yksinäisessä leskeydessä turturikyyhkyn tavoin.
Kapteenin vaikutus syrjäytettiin kuitenkin villasäpsäisen vanhan herrasmiehen hyväksi, jonka arveltiin ikänsä loppuehtoonakin osaavan kyniä kyyhkystä yhtä hyvin tai paremminkin kuin yhdenkään alsatialaisen. Tämä kunnianarvoisa henkilö oli kuulu koronkiskuri nimeltä Trapbois. Hän oli aivan äskettäin tehnyt valtiolle melkoisen palveluksen, antamalla etukäteen lainaksi suostuntaveron, joka tarvittiin uuden väkijuomavaraston hankkimiseksi herttuan kellariin, kun Vintryn viinikauppiasta arvelutti käydä kauppaa niin suuren miehen kanssa muutoin kuin käteismaksulla. Kun siis vanha herrasmies nousi ja vaivaloisesti köhien muistutti herttualle, että hänellä oli pienoinen kamari vuokrattavana, jätettiin muiden vaatimukset kokonaan huomioon ottamatta ja Nigel määrättiin Trapboisin vieraaksi.
Tuskin oli tästä sovittu, kun loordi Glenvarloch ilmoitti Lowestoffelle olevansa kärsimätön pääsemään tästä hulttioiden kokouksesta ja erosi seurasta niin huolimattoman kiireisesti, että siitä olisi voitu pahastua, jollei Reinin-viinin nassakka olisi ilmestynyt esille juuri kun hän läksi huoneesta. Lakikoululainen saattoi ystäväänsä vanhan koronkiskurin talolle, jonne hän ja jotkut muut hänen asumaseutunsa nuorukaiset liiankin hyvin tunsivat tien. Matkalla hän vakuutti loordi Glenvarlochille, että tämä oli menossa Whitefriarsin ainoaan siistiin taloon. Tämä ominaisuus johtui yksinomaan vanhuksen ainoan tyttären uurastuksesta, vanhanpuoleisen neitosen, joka oli kyllin ruma peloittamaan syntiä, mutta arvattavasti tulossa riittävän rikkaaksi kiusaamaan puritaniakin niin pian kuin lempo oli saatavastaan perinyt hänen vanhan taattonsa. Lowestoffen täten jutellessa he ennättivät koputtamaan talon ovelle, ja avaamaan tulleen naisen happamat, ankarat kasvot vahvistivat täydellisesti kaiken, mitä lakikoululainen oli sanonut emännästä. Hän kuunteli tylyn ja tyytymättömän näköisenä nuoren lakikoululaisen ilmoitusta, että hänen kumppaninsa tuli taloon asukkaaksi, jupisi jotakin vaivasta, mutta näytti lopuksi vieraalle varatun huoneen. Tämä oli parempi kuin olisi saattanut aavistaa paikan ulkonäöstä ja paljoa tilavampi kuin hänen asuntonsa Paavalin laiturin vieressä, vaikka jälkimäinen oli kodikkaampi.
Siten toimitettuaan ystävänsä hänen uuteen asuntoonsa ja hankittuaan hänelle hintaluettelon annoksista, joita oli saatavana läheisestä kansankeittiöstä, Lowestoffe jätti nyt hyvästi. Lähtiessään tarjoutui hän vielä lähettämään loordi Glenvarlochin tavarat hänen entisestä asunnostaan nykyiseen joko kokonaan tai osaksi. Nigel nimesi niin vähän esineitä, ettei lakikoululainen voinut olla huomauttamatta hänen ylhäisyytensä nähtävästi aikovan nauttia uusia etuoikeuksiansa vain hetken aikaa.
"Ne soveltuvat liian huonosti tapoihini ja taipumuksiini, viipyäkseni täällä pitempään", vastasi loordi Glenvarloch.
"Saatatte muuttaa mielipidettänne huomenna", lohdutti Lowestoffe."Hyvästi vain; huomispäivänä poikkean luoksenne hyvissä ajoin."
Aamu valkeni, mutta lakikoululaisen sijasta tuli vain kirje häneltä. Siinä mainittiin, että Lowestoffen käynti Alsatiassa oli aiheuttanut muistutuksia muutamien typerien peruukkien taholta ja että hän katsoi viisaaksi olla tällähaavaa saapumatta sinne, jottei kääntäisi liiaksi huomiota loordi Glenvarlochin asuinpaikkaan. Hän ilmoitti ryhtyneensä toimenpiteisiin loordin tavarain turvalliseksi tallettamiseksi ja lähettävänsä hänelle taatun asiamiehen välityksellä hänen rahalippaansa ja mitä kapineita hän kaipasi. Loppuosana oli joitakuita viisaita neuvoja, jotka johtuivat Lowestoffen tutustumisesta Alsatiaan ja sen tapoihin. Hän kehoitti pakolaista pitämään koronkiskuria mitä ehdottomimmassa epätietoisuuden tilassa varojensa suhteen — pidättymään milloinkaan heittämästä noppaa kapteenin kanssa, jolla oli tapana pelata tyhjin hyppysin ja maksaa häviönsä kolmella tavulla, ja lopuksi varomaan herttua Hildebrodia, jonka hän sanoi olevan terävä kuin neula, vaikkei hänellä ollut enempää silmiä kuin tällä välttämättömällä naisten työkapineellakaan.
Sulkeutunutta elämää.
Meidän on nyt jätettävä Nigel-sankarimme joksikin aikaa, vaikka hänen asemansa ei ole turvallinen, mukava tai kunniallinenkaan, tehdäksemme selvää muutamista seikoista, jotka suoranaisesti kuuluvat hänen vaiheisiinsa.
Oli vasta kolmas päivä kulumassa hänen jouduttuaan etsimään suojaa Whitefriarsin kuuluisan koronkiskurin, vanhan Trapboisin luota, jota tavallisesti nimitettiin Kultaiseksi Trapboisiksi. Kelloseppä Ramsayn sievä tytär tarkkasi tunnollisesti, että hänen isänsä lopetti aamiaisensa, koska tämä olisi pulmallisissa ajatuksissaan istuen saattanut niellä leipäpalasen sijasta suolatölkin. Mutta niin pian kuin vanhus oli jälleen syventynyt laskelmiinsa läksi neitonen kiireimmiten liikkeelle talosta ainoastaan skotlantilaisen Janet-pesijättären saattamana, jolle uskolliselle uurastajalle hänen oikkunsa olivat lakeja. Siten riensi hän Lombard-kadulle ja häiritsi niin tavattomalla hetkellä kuin kello kahdeksalta aamulla täti Juditia, arvoisan kummi-isänsä sisarta.
Kunnioitettava vanha neiti ei ottanut nuorta vierastansa kovinkaan suopeasti vastaan, sillä hän ei tietenkään yhtä suuresti kuin mestari George Heriot ihaillut kaunottaren viehättäviä kasvonpiirteitä tai hellinyt hänen hulluttelevaa ja tyttömäistä maltittomuuttaan. Mutta olihan mistress Margaret hänen veljensä suosikki, ja tämän tahto oli täti Juditille pyhä, joten hän tyytyi kysymään epäaikaiselta kävijältä, mitä tämä hommasi näin varhain Lontoon kaduilla "kalpeine leuhkanankasvoineen".
"Tahtoisin puhutella lady Hermionea", vastasi hengästynyt tyttö, ja veri tulvi niin rajusti hänen kasvoihinsa, että täti Judit ei olisi enää ollenkaan voinut moittia hänen hipiäänsä valjuksi.
"Lady Hermioneako?" kummeksui täti Judit. "Lady Hermionea? Ja tähän aikaan aamusta, kun hän tuskin säällisinäkään hetkinä suostuu tapaamaan ketään perheen jäsentä? Sinä olet päästäsi sekaisin, hailakka, tai käytät väärin hemmottelua, jota veljeni ja lady ovat sinulle osoittaneet."
"En suinkaan, en millään muotoa", hoki Margaret, ponnistellen kutsumatonta kyyneltä vastaan, joka tuntui valmiilta puhkeamaan esille vähimmästäkin aiheesta. "Sano vain ladylle, että veljesi kummitytär haluaa hartaasti puhutella häntä, ja minä tiedän, että hän ei kiellä minulta pääsyä."
Täti Judit tähtäsi totisen, epäluuloisen ja tutkivan silmäyksen nuoreen anojaan. "Saattaisit tehdä minut salakirjuriksesi, tyttöseni", hän sanoi, "yhtä hyvin kuin lady Hermionen. Minä olen vanhempi, ja pätevämpi olen neuvomaan. Minä elän enemmän maailmassa kuin sellainen, joka sulkeutuu neljän seinän sisälle, ja minulla on parempia apukeinoja hyväksesi."
"Voi, ei — ei — ei", kiisti Margaret kiihkeästi ja osoittaen enemmän vakaata vilpittömyyttä kuin kohteliaisuutta; "on joitakuita asioita, joissa sinä et voi minua neuvoa, täti Judit. Tämä on tapaus — suo minulle anteeksi, rakas täti — tapaus, jolle sinä et voi mitään."
"Olen siitä hyvilläni, tyttö", sanoi täti Judit närkästyneesti, "sillä tämän sukupolven nuorison hupsutukset taitaisivat sekaannuttaa niin vanhat aivot kuin minun. Tässä tulet henki kurkussa juosten läpi koko Lontoon lörpöttämään jotakin hassutusta ladylle, joka tuskin näkee Jumalan aurinkoa muutoin kuin heijastuksena tiiliseinästä. Mutta sanon kyllä hänelle, että sinä olet täällä."
Hän läksi asialleen ja palasi pian kuivakiskoisesti huomauttaen: "Miss Marget, lady ottaa sinut mielellään puheilleen, ja se on enemmän, nuori neitiseni, kuin sinulla oli oikeus toivoa."
Mistress Margaret painoi päänsä alas vaiti, liiaksi kiusaantuneena omista hämmennyttävistä ajatuksistaan, yrittääkseen lepyttää täti Juditia ystävällisemmäksi tai vastatakseen hänen äreyteensä samalla mitalla, mikä olisi kyllä muutoin ollut yhtä mieluista hänen omalle mielenlaadulleen. Hän seurasi siis täti Juditia äänettömänä ja alakuloisena vankalle tammiovelle, joka eroitti lady Hermionen huoneuston George Heriotin tilavan talon muusta osasta.
Tämän pyhäkön eteen on tarpeellinen pysähtyä oikaisemaan juttuja, joita Richie Moniplies oli lavertanut isäntänsä korvaan, selittäessään sen naisen kummallista esiintymistä rukouksissa, jota äsken nimitettiin lady Hermioneksi. Osaksi oli näitä liioitteluja kertonut arvoisalle skotlantilaiselle Jenkin Vincent; tämä veitikka oli hyvin harjaantunut, siihen lajiin sukkeluutta, joka oli ollut jo vanhoista ajoista suosittu kaupungissa huiputuksen, jutkauksen, peijauksen, hassuttamisen, kurielun, ilveen ja sepustelun nimellä. Sellaiseen urheiluun soveltui erinomaisesti Richie Monipliesin juhlallinen totisuus, perinpohjainen pilapuheen tajunnan puute ja luontainen viehättyminen kaikkeen ihmeelliseen. Lisää koristelua oli tarina saanut Richieltä itseltään, jonka kieli etenkin hyvällä nesteellä öljyttynä oli hyvinkin kerkeä suurenteluun. Kertoessaan herralleen kaikkia Vincentin juttelemia eriskummallisia seikkoja ei hän voinut olla kartuttamatta niitä omilla arvauksillaan, joita hänen mielikuvituksensa oli liian hätäisesti muuttanut tosiasioiksi.
Kuitenkin oli se elämä, jota lady Hermione oli kaksi vuotta viettänyt George Heriotin talon asukkaana, niin omituista, että se melkein teki oikeutetuiksi monia hänen oloistaan liikkuvia kummallisia huhuja. Arvoisan kultasepän asuma rakennus oli aikoinaan kuulunut mahtavalle ja varakkaalle paroonisuvulle, joka Henrik VIII:n hallitessa päättyi hyvin rikkaaseen, hartaaseen ja mitä lämpimimpänä katolilaisen uskon puoltajana esiintyvään leski-vapaaherrattareen. Lady Foljamben helmaystävänä oli Pyhän Roquen naisluostarin johtajatar, hänkin tunnontarkka, ankara ja kiihkeä paavilainen. Kun kiivasluontoisen hallitsijan käsky mielivaltaisesti lopetti Pyhän Roquen laitoksen, otti lady Foljambe tilavaan taloonsa ystävättärensä sekä kaksi luostarisisarta, jotka olivat johtajattarensa tavoin päättäneet pysyä uskollisina lupauksilleen, käyttämättä sitä maailmallista vapautta, jonka oli hallitsijan tahto toimittanut heidän valittavakseen. Kaikessa salaisuudessa — sillä Henrik ei kenties olisi pitänyt hänen sekaantumisestaan — toimitti lady Foljambe eristetyksi heidän asunnokseen neljä huonetta, joiden yhteyteen varustettiin pieni kammio rukoushuoneeksi eli kappeliksi. Koko huoneusto suljettiin vankalla tammisella ovella vierailta, ja kaikkien nunnaluostarien tavoin sovitettiin ulkoseinään pyörivä lieriö jokapäiväisten tarpeiden välitystä varten. Tässä turvapaikassa viettivät Pyhän Roquen johtajatar ja hänen seuralaisensa monta vuotta, ollen tekemisissä ainoastaan lady Foljamben kanssa, joka heidän rukoustensa voimasta ja heille suomansa kannatuksen ansiosta ei pitänyt itseänsä suurestikaan pyhimystä huonompana maan päällä. Onnekseen kuoli luostarinjohtajatar uhraavaisen suojelijattarensa edellä, joka eli pitkälle Elisabet-kuningattaren aikoihin ennen kuin hänet kohtalo kutsui.
Lady Foljamben seuraajana oli tässä rakennuksessa muuan yrmeä kiihkoileva ritari, etäistä sivuhaaraa edustava sukulainen, joka piti yhtä suurena ansiona Baalin papitarten karkoittamista kuin hänen edeltäjänsä taivaan morsianten kannattamista. Vanhasta suojapaikastaan häädetyistä kovaonnisista nunnista matkusti toinen meren taa; iällisyys esti toista ajattelemastakaan maastamuuttoa, ja hän kuoli erään uskollisen alhaissäätyisen katolilaisen lesken vaalimana. Nunnista suoriuduttuaan riisti Sir Paul Crambagge kappelista koristeet ja aikoi tyyten hävittää huoneiden sisustuksen, kunnes hänet pidätti ajatus, että se toimenpide tuottaisi tarpeettomia kuluja, koska hän käytti asuntonaan ainoastaan kolmea huonetta isosta rakennuksesta eikä siis ollenkaan tarvinnut lisää tilaa. Hänen pojastaan sukeusi huikentelija, ja talon osti häneltä ystävämme George Heriot. Sir Paulin tavoin huomasi hänkin rakennuksen enemmän kuin riittäväksi tarpeisiinsa ja jätti entiselleen Foljambe-huoneuston eli Pyhän Roquen huoneet, kuten niitä nimitettiin.
Puolisenkolmatta vuotta ennen kertomuksemme alkua, ollessaan matkalla mantereella, lähetti Heriot sisarelleen ja rahastonhoitajalleen erityisiä ohjeita Foljambe-huoneuston laittamisesta kuntoon. Ne oli varustettava sievästi, vaikka yksinkertaisesti, erästä vallasnaista varten, joka aikoi asua siellä jonkun aikaa ja enemmässä tai vähemmässä määrin pitää yhteyttä hänen perheensä kanssa, miten näki hyväksi. Hän käski myös toimittaa tarpeelliset korjaukset salaisesti ja muutenkin puhua mahdollisimman vähän kirjeensä sisällöstä.
Hänen paluunsa lähetessä kiusasi täti Juditia ja huonekuntaa suunnattoman kärsimättömyyden jännitys. Mestari George tuli ja toi mukanansa tosiaan naisen niin erinomaisen kauniin, että häntä olisi voinut pitää mitä viehkeimpänä olentona, jollei hän olisi kauttaaltaan ollut tavattoman valju. Tulokkaalla oli mukanaan saattolainen eli vaatimaton seuralainen, jonka toimena näytti olevan palvella häntä. Tämä harvasanainen vaimoihminen oli murteestaan päättäen muukalainen ja iältään viidenkymmenen vaiheilla; hänen herrattarensa nimitti häntä Morina Paulaksi, mestari Heriot ja muut mademoiselle Paulineksi. Hän nukkui yönsä samassa huoneessa emäntänsä kanssa, söi hänen kamarissaan ja oli päivän mittaan tuskin hetkeäkään erillään hänestä.
Nämä naiset ottivat haltuunsa hartaan luostarinjohtajattaren nunnakodin, ja kirjaimellisesti noudattamatta samaa ankaraa eristäytymistä näyttivät he kuitenkin likipitäin palauttavan huoneet siihen käytäntöön, johon ne oli alkujaan aiottu. Uudet tulijat asuivat ja aterioitsivat erillään muusta perheestä. Palveluskunnan kanssa ei lady Hermione, kuten häntä nimitettiin, ollut missään tekemisissä, ja mademoiselle Paulinekin toimitteli heidän keskuudessaan vain välttämättömiä tehtäviä ja niin lyhyeen kuin suinkin. Tiheään saadut ja anteliaat lahjat lepyttivät palkollisia tähän käyttäytymiseen, ja heillä oli tapana huomautella toisilleen, että palveluksen toimittaminen mademoiselle Paulinelle oli kuin aarnihaudan löytämistä.
Täti Juditille oli lady Hermione ystävällinen ja kohtelias, mutta he seurustelivat harvoin, josta syystä vanhempi nainen tunsi sekä uteliaisuuden että loukkaantuneen arvokkuuden kiusaa. Mutta hän tunsi veljensä niin hyvin ja rakasti häntä niin hartaasti, että saattoi todella sanoa hänen tahtonsa kerran ilmaistuna tulevan sisaren omaksi. Arvoisa porvari ei ollut tyyten vailla sitä jyrkkyyttä, joka juurtuu parhaaseenkin mielenlaatuun, kun sana on koko ympäristölle lakina. Mestari George ei sietänyt kyselyitä perheeltään, ja hänen kerran ylimalkaisesti lausuttuaan tahtovansa, että lady Hermione saisi elää rauhassa kokonaan oman mielensä mukaan, kenenkään tiedustelematta hänen aikaisempia vaiheitansa tai noin ehdottoman yksinäisyyden vaikuttimia, tiesi hänen sisarensa vakavasti pahastuttavansa lujaluontoista porvaria, jos mitenkään yrittäisi urkkia salaisuutta.
Mutta vaikka palvelijat oli lahjottu ja hänen sisarensa peloitettu tämän järjestelyn hiljaiseen omaksumiseen, ei se ollut omiaan välttämään naapuriston arvostelevaa huomiota. Jotkut olettivat, että rikas kultaseppä oli kääntymäisillään paavilaiseksi ja aikoi panna uudestaan kuntoon vapaaherratar Foljamben nunnakodin — toiset arvelivat hänen saaneen päähänsä vikaa — muutamien mielestä ajatteli hän naimisiin menoa tai pahempaa. Mestari Georgen säännöllinen kirkossakäyminen ja se tieto, että oletettu pyhyydenlupauksen tekijätär aina otti osaa Englannin valtiokirkon käsikirjan mukaan pidettyyn perheen hartaudenharjoitukseen, vapautti arvoisan porvarin ensinmainitusta epäluulosta. Ne taasen, joilla oli asioimisia mestari Heriotin kanssa, eivät voineet epäillä hänen mielentilansa järkevyyttä, ja muiden huhujen kumoutumiseksi kertoivat luotettavasti henkilöt, jotka olivat erityisesti kiinnittäneet huomiotansa asiaan, että kultaseppä ei milloinkaan käynyt vieraansa luona muuten kuin mademoiselle Paulinen istuessa käsitöineen syrjemmällä samassa huoneessa, missä he haastelivat keskenään. Todettiin myös, että nämä käynnit olivat tuskin milloinkaan tuntia pitempiä ja tavallisesti tapahtuivat vain kerran viikossa; sellainen seurustelu oli liian lyhyttä ja pitkälomaista tehdäkseen luultavaksi, että rakkaus oli heidän väliensä siteenä.
Urkkijat olivat senvuoksi ymmällä; heidän oli herjettävä mestari Heriotin salaisuuden tutkimisesta. Mutta satoja naurettavia juttuja kierteli tietämättömien ja taikauskoisten keskuudessa; muutamilla sellaisilla näytteillä olemme nähneet arvoisan David Ramsayn häijynelkisen oppilaan peijanneen Richie-ystäväämme.
Maailmassa oli yksi henkilö, joka olisi ihmisten arvelun mukaan voinut — jos olisi tahtonut — kertoa lady Hermionesta enemmän kuin kukaan muu Lontoossa, George Heriotia itseänsä lukuunottamatta; ja se oli sanotun David Ramsayn ainoa lapsi Margaret.
Tyttö ei ollut paljoakaan yli viidentoista, kun lady Hermione tuli Englantiin. Hän kävi ahkeraan kummi-isänsä luona, jota suuresti huvittivat hänen lapselliset mielijohteensa, samalla kun hän mielellään kuunteli, miten luonnollisen kauniisti ja sydämeen käyvästi tyttönen lauloi synnyinmaansa säveliä. Hemmoteltu hän oli joka suunnalta, häntä kun ympäröitsivät kummi-isän suopeus, isän hajamielisyys ja välinpitämättömyys sekä muiden läheisten henkilöiden mukautuvaisuus kaunottaren ja perijättären oikkuihin. Porvariskaunotar oli näissä olosuhteissa kehittynyt niin omapäiseksi, kujeelliseksi ja keimailevaksi kuin rajaton myöntyväisyys useimmiten luopi niistä, joille sitä osoitetaan. Hän ilmaisi useinkin sitä äärimäisen ujouden, vaiteliaisuuden ja pidättyväisyyden teeskentelyä, jota toisen vuosikymmenensä jälkipuoliskolle päässeet neitoset ovat taipuvaisia otaksumaan miellyttäväksi kainoudeksi, mutta toisin ajoin taasen melkoisessa määrin sitä ilkamoivaa kielevyyttä, jonka nuoriso toisinaan luulee olevan sukkeluutta. Mutta kaikesta tästä huolimatta oli mistress Margaretilla paljon todellista älyä ja harkintakykyä, joka kypsyäkseen vaati vain havaintotilaisuuksia — vilkas, hyvänsävyinen, leikkisä mielenlaatu ja herttainen sydän. Hänen ulkoapäin tulleita hupsutuksiaan lisäsi suuresti näytelmien ja romaanien lukeminen, johon hän omisti suuren osan ajastaan. Niistä hän omaksui kerrassaan toisenlaisia käsityksiä kuin hän olisi voinut saada hyvän äidin hellistä ja korvaamattomista opetuksista, ja niiden päähänpistojen takia, joihin hän toisinaan tuli syypääksi, saattoi häntä hyvinkin moittia teeskentelystä ja mielistelyhalusta. Mutta tyttösellä oli kylliksi järkeä ja ymmärrystä salatakseen heikkouksiansa kummi-isältään, johon hän oli sydämellisesti kiintynyt; ja niin suuresti oli hän arvoisan mestarin suosiossa, että sai tämän suosituksesta luvan käydä vieraisilla erakoksi sulkeutuneen lady Hermionen luona.
Tämän vallasnaisen noudattama omituinen elämäntapa, hänen suuri kauneutensa, jonka teki äärimäinen kalpeus vielä mielenkiintoisemmaksi, ja se itsetietoinen ylpeys, jota herätti pääseminen muun maailman edellä noin salaperäisen henkilön seuraan, teki syvän vaikutuksen Margaret Ramsayn mieleen, ja vaikka heidän keskustelunsa eivät olleet milloinkaan pitkiä tai tuttavallisia, oli Margaret kuitenkin niin kopea hänelle osoitetusta luottamuksesta, että hän oli niiden sisällön suhteen yhtä vaitelias kuin olisi jokainen sana kerrottuna maksanut hänen henkensä. Imartelulla ja kielastelulla viekkaimminkaan perusteltu urkkiminen emäntä Ursulan tai kenen tahansa muun yhtä uteliaan henkilön taholta ei kyennyt houkuttelemaan pikku neitoselta sanaakaan hänen kuulemastaan tai näkemästään sen jälkeen kun hän oli päässyt noihin salaperäisiin ja eristettyihin huoneisiin. Vähäpätöinen kysymys mestari Heriotin aaveesta riitti hänen hilpeimpänäkin hetkenään ehkäisemään huolettoman rupattelun tulvan ja maltuttamaan hänet umpimieliseksi.
Tämän mainitsemme etupäässä valaistaksemme Margaretin varhaista luonteenlujuutta, joka kätkeytyi monilukuisiin oikkuihin ja ailahduksiin niinkuin haaveellinen muurinvihreän ja metsäkukkien peite verhoaa ikivanhaa ja jyhkeätä tukipatsasta. Mutta tosiasia on, että jos tyttönen olisi kertonutkin kaikki Foljambe-huoneustossa kokemansa, ei hän olisi saanut urkkijain uteliaisuutta suurestikaan tyydytetyksi.
Heidän tuttavuutensa alkuaikoina oli lady Hermionella tapana palkita pikku ystävättärensä huomaavaisuutta vähäisillä, mutta siroilla lahjoilla ja viehätellä häntä ulkomaisten harvinaisuuksien ja korukapineiden näyttelemisellä, joista monet olivat melkoisen kallisarvoisia. Toisinaan kului aika paljoa ikävämmin Margaretin mielestä, kun hän sai Paulinelta opetusta neulan käytössä. Mutta vaikka hänen ohjaajattarensa oli käsitöissä niin taitava kuin siihen aikaan ainoastaan ulkomaiden luostareissa opittiin, osoittausi oppilas niin parantumattoman haluttomaksi ja kömpelöksi, että ompelutöistä viimein luovuttiin ja niiden sijalle otettiin soitannolliset harrastukset. Tälläkin alalla oli Pauline varsin pätevä opettajatar, ja Margaret menestyi paremmin aineessa, johon hänellä oli luontaisia lahjoja, edistyen jokseenkin pitkälle sekä laulussa että soittimien käsittelyssä. Opetustunnit annettiin lady Hermionen läsnäollessa, jolle ne näyttivät tuottavan mielihyvää. Toisinaan hän lisäsi oman puhtaan ja suloisen äänensä seuralaisten esitykseen, mutta tämä tapahtui vain silloin, kun kappale oli laatuaan hartautta herättävä. Margaretin varttuessa kävi hänen seurustelunsa erakon kanssa toisenlaiseksi. Jollei häntä suorastaan kehoitettu siihen, niin ainakin sallittiin hänen kertoilla huomioitaan maailman menosta, ja myöntäen nuorella ystävättärellään olevan nopeata ja terävää havaintokykyä sekä hyvän muistin, näki lady Hermione myös usein aihetta varoittaa häntä liian pikaisesta mielipiteiden muodostamisesta ja niiden ajattelemattoman uhkamielisestä ilmaisemisesta.
Se pelonsekainen kunnioitus, jota tuo merkillinen henkilö aina herätti hänessä, sai mistress Margaretin, niin vähän kuin häntä miellyttikin vastaväitös tai nuhde, kärsivällisesti kuuntelemaan hänen kehoituksiaan ja antamaan mahdollisimman suuren merkityksen suojelijattarensa hyville aikomuksille. Sydämessään oli hänen silti vaikea käsittää, miten madame Hermione, joka ei milloinkaan pistäytynyt liikkeelle Foljambe-huoneustosta, saattoi ajatellakaan maailman tuntemuksen opettamista toiselle, joka kahdesti viikossa käveli Temple Barin ja Lombard-kadun väliä sekä näyttäysi puistossa joka sunnuntai, milloin oli kaunis ilma. Sievä mistress Margaret oli tosiaan niin vähän taipuvainen sietämään sellaista vastustelua, että hänen seurustelunsa Foljambe-huoneuston asukkaiden kanssa olisi luultavasti laimentunut sitä mukaa kuin hänen tutustumisensa muuhun maailmaan edistyi, ellei hän toiselta puolen olisi vanhasta tavastakin pitänyt arvossa kasvattajatartaan, pääsemättä siitä tottumuksestaan eroon, ja ollut toiselta puolen hiukan ylpeä, nauttiessaan jossain määrin luottamusta, jota muut turhaan kaipasivat. Sitäpaitsi, vaikka Hermionen puhelu oli ainiaan vakavaa, ei se yleensä ollut kaavamaista eikä ankaraa, eikä lady loukkaantunut kevytmielisistä mielenpurkauksista, joita mistress Margaret joskus rohkeni virkkaa hänen kuultensa, silloinkaan kun ne saivat Monna Paulan kohottamaan ylös silmänsä ja huoahtamaan siitä surkuttelusta, jota hengelliseen elämään antautunut tuntee arkiaikaisen maailman vähäpätöisissä puuhissa hyörivää ihmislasta kohtaan. Niinpä pikku neitonen ylimalkaan alistui — vaikkei aivan nyrpeilemättä — lady Hermionen totisiin huomautteluihin, ja sitäkin mieluummin, kun hänen suosijattareensa liittynyt salamyhkäisyys jo varhain herätti hänen mielessään hämäriä aatoksia rikkaudesta ja mahtavuudesta; niitä olivat pikemmin vahvistaneet kuin horjuttaneet monet satunnaiset seikat, joita hän oli havainnut päästyänsä tarkempinäköiseen ikävaiheeseen.
Usein tapahtuu, että neuvonta, jota me pyytämättämme tarjottuna pidämme tunkeiluna, käy mielestämme suuriarvoiseksi, kun vaikeuksien ahdinko tekee meidät aremmiksi oman harkintamme suhteen kuin pyrimme olemaan huolettomuuden ja välinpitämättömyyden hetkinä. Näin on asian laita etenkin silloin kun oletamme neuvojallamme olevan myös valtaa ja auliutta tukemaan mielipidettänsä tehokkaalla tavalla. Mistress Margaret oli nyt sellaisessa asemassa. Hän oli tai luuli olevansa tilanteessa, missä sekä neuvo että apu saattoi tulla tarpeeseen. Tuskallisen unettoman yön jälkeen oli hän senvuoksi päättänyt turvautua lady Hermioneen, jonka tiesi mielellään suovan hänelle toisen ja toivottavasti kykenevän antamaan toisenkin. Käynnin tarkoituksen selittää paraiten heidän välillään syntynyt keskustelu.
Naiset neuvottelevat.
Astuessaan Foljambe-huoneustoon huomasi mistress Margaret asukkaiden viettävän aikaansa tavalliseen tapaansa, lady lueskellen ja hänen saattolaisensa ommellen kuvioita isoon seinäverhoon, jota hän oli kirjaillut aina siitä saakka kun Margaret oli ensin päässyt näihin eristettyihin huoneisiin.
Hermione nyökkäsi ystävällisesti vieraalleen, vaan ei virkkanut sanaakaan. Margaret oli tottunut tällaiseen vastaanottoon eikä nyt ollut siitä pahoillaan, koska hän siten sai aikaa kerätä ajatuksiaan. Hän kumartui Monna Paulan ompelukehän yli ja huomautti puolittain kuiskaten: "Sinä olit juuri tuossa ruusussa saakka, Monna, kun ensin näin sinut. Kas, tuossa on merkki, missä minä kovaksi onnekseni tärvelin kukkasen, yrittäessäni opetella pistoja — olin, silloin vasta kuudennellatoista. Noiden kukkasien valmistuessa ennätän vanheta, Monna Paula."
"Soisinpa sillaikaa viisastuvasikin, lapsonen", vastasi Monna Paula. Hän ei pitänyt sievää mistress Margaretia aivan niin suuressa arvossa kuin valtiattarensa. Hänen luontainen yksivakaisuutensa oli hieman suvaitsematon nuoruudelle ja hilpeydelle, jotapaitsi suosittu palkollinen on aina kateellinen henkilölle, jota hän pitää jonkunlaisena kilpailijana emäntänsä kiintymyksestä.
"Mitä supatat Monnalle, pienoinen?" kysyi lady.
"En mitään, madam", vastasi mistress Margaret, "paitsi että olen nähnyt luonnollisten kukkasien kukoistavan kolmeen kertaan siitä asti kun ensin näin Monna Paulan valmistelevan harsopuutarhaansa, ja hänen orvokkinsa eivät ole vielä umpuillakaan".
"Totta kyllä, tyttöseni", huomautti Hermione; "mutta hitaimmin kehittyvät umput pysyvät kauvimmin kukalla. Sinä olet luonnossa nähnyt niiden kukoistavan kolmasti, mutta myös kolmasti lakastuvan. Monna Paulan kukkaset ovat sitävastoin ikuisia — ne eivät arasta hallaa eivätkä myrskyä."
"Eivät vainkaan, madam", muistutti mistress Margaret, "mutta niillä ei myöskään ole elämää tai tuoksua".
"Tuolla huomautuksella, pienoinen", vastasi erakko, "sinä vertaat toivon ja pelon kiihdyttämää elämää, menestyksen ja pettymyksen vaiheissa polvittelevaa tolaa, rakkauden ja vihan vaikutusten kuumeellisuutta, mielenkuohujen ja tunteiden uuvuttavan vuorottelun sumentamaa ja lyhentämää ikäkautta tyyneen ja huolettomaan olemassaoloon, jota elvyttää vain velvollisuuksien tunto ja joka tasaisella ja rauhallisella ladullaan suuntautuu ainoastaan niiden väsymättömään täyttämiseen. Sekö on vastauksesi ytimenä?"
"En tiedä, madam", selitti mistress Margaret, "mutta kaikista ilman linnuista olisin mieluimmin kiuru, joka livertää ajautuessaan alas kesäisen tuulosen myötä, kuin tuonne rautaorrelleen juuttunut viirinkukko, joka liikkuu juuri vain tehtävänsä suoritukseksi ja ilmoittaa meille, miltä suunnalta tuuli käy".
"Vertauskuvat eivät ole todisteita, sievä neitoseni", virkkoi ladyHermione hymyillen.
"Olen pahoillani siitä, madam", vastasi Margaret, "sillä ne ovat kovin mukava epäsuora tapa mielipiteen lausumiseen silloin kun se eroaa parempien käsityksistä. Sitäpaitsi on niitä tästä aiheesta lukemattomasti, ja ne ovat kauttaaltaan säveitä ja miellyttäviä."
"Niinkö?" sanoi lady; "annahan minun kuulla muutamia sellaisia".
"Olisi esimerkiksi kovin rohkeata minun sanoa teidän armollenne", selitti Margaret, "että minä rauhallisen elämän sijasta soisin kokevani hiukan toivon ja pelon vaihtelua, mieltymystä ja vastenmielisyyttä — ja — ja — ja muita tunteita, joista teidän armonne suvaitsee puhua. — Mutta minä saatan virkkaa vapaasti ja nuhteisiin joutumatta, että pidän perhosesta enemmän kuin kuoriaisesta, tai värisevästä haapapuusta enemmän kuin jylhästä skotlantilaisesta petäjästä, joka ei milloinkaan vavahtele — taikka että minä kaikesta isäni sormien kokoonpanemasta puusta, messingistä ja metallilangasta erityisesti vihaan ja inhoan erästä saksalaismallista jykevää vanhaa kaappikelloa, joka kaiuttelee tunnit, puolet tunnit, neljännekset ja puolineljännekset ikäänkuin olisi peräti tärkeätä maailman tietää sen olevan vireessä ja käynnissä. Soisinpa, rakas lady, teidän vain vertaavan tuota tökeröä, rämisevää tyhmän hollantilaisen näköistä puukuvatusta siihen kauniiseen pöytäkelloon, jonka mestari Heriot teetti isälläni teidän armoanne varten: sehän soittelee kymmeniä iloisia säveliä ja tunnin lyödessään pyöräyttää esille parven maurintanssijoita tepastelemaan piirihypyissä poljennon mukaan."
"Ja kumpainen näistä ajanmittareista käy paremmin paikalleen,Margaret?" kysyi lady.
"Minun täytyy tunnustaa, että vanha saksalainen on siinä suhteessa voitolla", myönsi Margaret. "Tietenkin olette oikeassa, madam, kaiketi eivät vertaukset ole todistuskappaleita: ainakaan en minä ole niillä läpäissyt."
"Nähtävästi, Margaret", huomautti lady hymyillen, "olet viime aikoina pohtinut näitä asioita ahkerasti".
"Kenties liiaksi, madam", vastasi Margaret niin matalalla äänellä, että hänet kuuli ainoastaan lady, jonka tuolinselän taakse hän oli nyt asettunut. Sanat lausuttiin hyvin vakavasti, ja niitä seurannut puolinainen huokaus ei välttänyt puhutellun huomiota. Lady Hermione käännähti heti totisena Margaretiin, katseli häntä tovin ääneti ja lopulta käski Monna Paulan viedä ompelukehyksensä etuhuoneeseen. Heidän jäätyään kahden kesken hän pyysi nuorta ystävätärtään tulemaan esille tuolin takaa, jonka selkämykseen tämä nojautui, ja istuutumaan töyrytuolille hänen viereensä.
"Sallikaa minun olla näin, madam", vastasi Margaret asentoansa muuttamatta. "Soisin teidän mieluummin kuuntelevan näkemättänne minua."
"Taivaan tähden, tyttöseni", kummeksui hänen suojelijattarensa, "mitä voi sinulla olla sanottavana sellaista, jota ei voi virkkaa kasvoista kasvoihin niin totiselle ystävälle kuin minä olen?"
Suoranaiseen vastaukseen ryhtymättä huomautti Margaret vain: "Olitte oikeassa, rakas lady, kun sanoitte, että olen viime aikoina antanut tunteitten saada liiallista valtaa. Olen tehnyt kovin väärin, ja te vihastutte minulle varmasti — niinkuin kummi-isänikin, mutta minä en voi sille mitään — se mies on pelastettava."
"Mies?" toisti lady pontevasti. "Se lyhyt sananen tosiaan valaisee salaisuuttasi; mutta tule pois sieltä tuolin takaa, sinä yksinkertainen pyryharakka! Tietysti olet sallinut tuon reippaan nuoren oppipojan päästä liian lähelle sydäntäsi. En ole kuullut sinun mainitsevan nuorta Vincentiä moneen päivään — kenties hän ei ole välttynyt mieleltä niinkuin kieleltä. Oletko ollut kyllin hupsu sallimaan hänen puhua sinulle vakain aikein? Olen kuullut hänet rohkeamieliseksi nuorukaiseksi."
"Ei hän ole niin rohkea, että lausuisi sanaakaan, joka voisi pahastuttaa minua, madam", vakuutti Margaret.
"Kenties sinä siisetpahastunut", sanoi lady, "tai ehkä hän ei olepuhunut, mikä olisikin viisaampi ja parempi. Ole avomielinen, tyttöseni — kummi-isäsi palaa pian, ja me otamme hänet neuvotteluihimme. Jos se nuori mies on uuttera ja kunniallista syntyperää, niin hänen köyhyytensä ei kukaties olekaan aivan voittamaton este. Mutta te olette kumpainenkin aivan nuoria, Margaret — tiedän kummi-isäsi edellyttävän, että nuorukainen ensin palvelee oppiaikansa loppuun."
Margaret oli tähän asti antanut ladyn jatkaa harhakäsityksessään yksistään syystä että hän ei tiennyt, miten olisi keskeyttänyt neuvojattarensa. Mutta viime sanain herättämä närkästynyt uhkamielisyys elvytti hänessä nyt viimein rohkeutta lausumaan: "Pyydän anteeksi, madam, mutta mainitsemanne nuorukainen taikka mikään oppipoika tai mestari Lontoon kaupungin rajojen sisällä ei —"
"Margaret", huomautti lady vastaan, "sävysi on halveksiva, mainitessasi omaa luokkaasi, josta sadat ja ehkä tuhannetkin ovat kaikin puolin sinua parempia ja osoittaisivat sinulle suurta kunniaa, jos ajattelisivat sinua. Tuo ei nähdäkseni ole minään takeena valintasi viisaudesta, sillä kaikesta päättäen olet valintasi tehnyt. Keneen siis, neitonen, olet niin äkkipikaisesti kiintynyt — sillä minä pelkään, että sinun on täytynyt olla ajattelematon."
"Nuoreen skotlantilaiseen loordi Glenvarlochiin, madam", vastasi Margaret hiljaisesti ja vaatimattomasti, mutta hänen äänenpainonsa oli asiaan nähden kylläkin luja.
"Nuoreen Glenvarlochin loordiin!" toisti lady hämmästyneenä. "Tyttö, sinä olet päästäsi pyörällä."
"Tiesin teidän sanovan niin, madam", surkeili Margaret. "Samaa on minulle jo toinenkin henkilö huomauttanut — sitä kenties vakuuttaisi minulle koko maailma — ja samaa olen toisinaan taipuvainen muistuttamaan itselleni. Mutta katsokaa minua, madam, sillä minä siirryn nyt eteenne, ja sanokaa minulle, onko katseessani ja puheessani mielettömyyttä tai houriota, kun kertaan teille, että tunteeni ovat kiintyneet siihen nuoreen aatelismieheen."
"Jollei katseessasi tai puheessasi olekaan mielettömyyttä, neitonen, niin ilmaisevat sanasi suunnatonta hupsuutta", vastasi lady Hermione terävästi. "Milloin olet kuullut harhaan suunnatun rakkauden tuottavan muuta kuin kärsimystä? Etsi kumppani vertaistesi joukosta, Margaret, ja karta niitä lukemattomia huolia ja onnettomuuksia, joita täytyy koitua säätysi yläpuolelle pyrkivästä kiintymyksestä. Miksi hymyilet, tyttö? Onko sanomassani mitään halveksimisen aihetta?"
"Ei suinkaan, madam", selitti Margaret. "Minua vain hymyilytti ajatella, mistä se johtuu, että säädyn luodessa niin suurta eroa samasta tomusta muodostettujen olentojen kesken, alhaisten äly kuitenkin ylettää ihan yhtä pitkälle kuin sivistyneiden ja korkeammalle kuuluvien. Heidät jakaa erilleen pelkkä nimitys. Emäntä Ursley lausui minulle ihan samaa kuin teidän armonne nyt juuri virkkoi, paitsi että te, madam, puhutte lukemattomista onnettomuuksista, kun taasen emäntä Ursley mainitsi hirsipuuta ja mistress Turneria, joka sai siinä loppunsa."
"Vai niin?" sanoi lady Hermione "Ja ken lieneekään emäntä Ursley, jonka on viisas valintasi ottanut kumppanikseni hupsun vaikeaan neuvontaan?"
"Naapurissa asuvan parturin vaimo, madam", vastasi Margaret teeskennellyn yksinkertaisesti, mutta sydämessään hän ei suinkaan ollut pahoillaan siitä, että oli tavannut epäsuoran keinon kasvattajattarensa nöyryyttämiseksi. "Hän on viisain nainen mitä tunnen, teidän armonne jälkeen."
"Oivallinen uskottu", lausui lady, "ja valittu sillä hienotunteisuudella, johon olet velvollinen itseäsi ja muita kohtaan! — Mutta mikä sinua vaivaa, tyttö — minne olet menossa?"