"Vain pyytämään emäntä Ursleyn neuvoa", ilmoitti Margaret ikäänkuin lähtöä tehden, "sillä minä näen teidän armonne olevan liiaksi pahastuksissanne, saadakseni täällä mitään ohjausta, ja hätätila on kiireinen".
"Mikä hätätila, sinä hupakko?" tiedusti lady ystävällisempään tapaan. "Istuhan, tyttöseni, ja kerro minulle tarinasi. Totta on, että sinä olet hupsu, vieläpä närkäs hupsu; mutta olethan lapsi — herttainen lapsi kaikessa uppiniskaisessa hulluttelussasi, ja meidän on autettava sinua, jos voimme. Istuudu, kehoitan vakaasti, niin havaitset minut varmemmaksi ja viisaammaksi neuvojaksi kuin parturinvaimon. Ja sano minulle, miten tulet olettaneeksi, että sydämesi on muuttumattomasti kiintynyt mieheen, jonka lienet vain kerran nähnyt."
"Nähnyt olen hänet useammin", kertoi neitonen luoden silmänsä alas; "mutta puhellut olen hänen kanssaan vain kerran. Olisin kyennyt haihduttamaan tuonkerranmielestäni, vaikka se painui niin syvälle, että voisin nytkin toistaa jokaisen vähäpätöisen sanan, minkä hän lausui; mutta muut seikat ovat sittemmin syövyttäneet sen sydämeeni ainiaaksi."
"Tyttöseni", muistutti lady, "ainiaaksion sana, joka tulee helpoimmin huulille tuollaisissa olosuhteissa, vaikka se kuitenkin on melkein viimeinen, mitä meidän sopisi käyttää. Tämän maailman tavat, sen innostukset, ilot ja surut haipuvat pois kuin tuulosen leyhäys — ainiaaksi ei jää mitään muuta kuin haudantakaiseen maailmaan kuuluvaa."
"Olette korjannut lauseeni oikein, madam", sanoi Margaret tyynesti. "Minun olisi pitänyt vain puhua nykyisestä mielentilastani elinkauteni kestävänä, ja se aika saattaa kieltämättä olla hyvin lyhyt."
"Ja mitä on tuossa skotlantilaisessa loordissa sellaista, mikä saattaa juurruttaa kaiken häntä koskevan niin kiinteästi haaveisiisi?" kysyi lady. "Myönnän hänet komeaksi mieheksi, sillä näinhän hänet minäkin; ja tahdon kyllä olettaa hänet kohteliaaksi ja miellyttäväksi. Mutta mitä muuta erinomaista on hänessä, sillä nuo eivät ole harvinaisia etuja?"
"Hän on kovaonninen, madam — peräti kovaonninen — ja kaikenlaisten ansain ympäröimä, joita on kavalasti viritetty pilaamaan hänen mainettaan, riistämään häneltä sukuomaisuuden ja kenties tavoittamaan hänen henkeänsäkin. Nämä vehkeet ovat juontaneet alkunsa ahneudesta, mutta nyt niitä kehittää kostonhaluinen kunnianhimo, jota lietsoo luullakseni itse pahuuden henki, sillä loordi Dalgarno —"
"Monna Paula, kuule! Monna Paula!" huudahti lady Hermione keskeyttäen nuoren ystävättärensä kertomuksen. "Hän ei kuule", virkkoi hän sitte nousten ja lähtien huoneesta; "minun täytyy mennä itse — tulen heti takaisin". Hän palasikin lyhyen tovin kuluttua. "Mainitsit nimen, jonka luulin tutuksi", hän sanoi, "mutta Monna Paula on oikaissut käsitykseni. En tiedä mitään loordi — mikä hänen nimensä olikaan?"
"Loordi Dalgarno", kertoi Margaret, "ilkein mies mitä maan päältä tapaa. Ystävyyttä teeskennellen hän vei loordi Glenvarlochin erääseen pelihuoneeseen, houkutellakseen hänet uhkarohkeihin yrityksiin, mutta katalan petturin valitsema uskoteltava oli liian hyvätapainen, maltillinen ja varova, mennäkseen niin julkiseen paulaan. Mitä tekivätkään he sitte muuta kuin käänsivät hänen oman kohtuullisuutensa häntä vastaan ja uskottelivat toisille, että kun hän ei taipunut joutumaan susien uhriksi, piti hän heidän kanssaan yhtä, ollakseen osallisena saaliista! Ja siten vahingoittaessaan mitään pahaa aavistamattoman maanmiehensä asemaa käytti tuo kehno loordi Dalgarno kaikkia keinoja pitääkseen häntä omien kätyriensä saartamana, jotta hän pysyisi poissa hovista ja oikeiden arvokumppaniensa seurasta. Suuren ruutisalaliiton päivistä saakka ei ole ollut viekkaammin keksittyä, halpamaisemmalla harkinnalla kehitettyä vehkeilyä."
Lady hymyili surumielisesti Margaretin kiivaudelle, mutta huokasi seuraavassa silmänräpäyksessä, selittäessään nuorelle ystävättärelleen, kuinka vähän tämä tunsi maailmaa, johon hän oli joutumassa, koska ilmaisi niin suurta ihmetystä havaitessaan sen olevan täynnä pahuutta.
"Mutta millä tavoin", hän lisäsi, "saatoit sinä, tyttönen, saada tietoosi niin varovaisen miehen kuin loordi Dalgarnon salaisia aikeita — ja varuillaanhan konnat osaavat olla yleensä?"
"Sallikaa minun olla siitä asiasta vaiti", pyysi neito. "En voisi kertoa teille kavaltamatta muita — se riittäköön, että tietoni ovat yhtä varmoja kuin tiedustuskeinoni salaisia ja taattuja. Mutta minä en saa mainita niitä teillekään."
"Sinä olet liian rohkea, Margaret", muistutti lady, "puuttuessasi tuollaisiin asioihin varhaisella iälläsi. Se ei ole ainoastaan vaarallista, vaan säädytöntäkin ja epänaisellista."
"Tiesin teidän sanovan senkin", virkkoi Margaret säveämmin ja malttavammin kuin hän tavallisesti kuunteli nuhdetta. "Mutta Jumala tietää, että sydämeni lausuu minut vapaaksi jokaisesta muusta tunteesta kuin halusta auttaa tuota aivan viatonta ja petettyä miestä. Minä sain lähetetyksi hänelle varoituksen ystävänsä kavaluudesta, mutta voi! huolehtimiseni on vain jouduttanut hänen täydellistä häviötänsä, jollei ole pikaista apua saatavissa. Hän syytti väärää ystäväänsä juonista ja paljasti miekkansa häntä vastaan puistossa, siten joutuen sen kamalan rangaistuksen uhkaamaksi, joka on säädetty kuninkaallisen palatsin etuoikeuksien loukkaamisesta."
"Sepä tosiaan merkillinen juttu", kummeksui Hermione; "onko loordiGlenvarloch siis vankilassa?"
"Ei, madam, Luojan kiitos, vaan Whitefriarsin pyhäkössä. Mutta on epäiltävää, tokko se voi suojella häntä tällaisessa tapauksessa — puhutaan loordi ylituomarin vangitsemiskäskystä. Muuan lakikoulun herrasmies on pidätetty ja pantu ahtaalle hänen pakonsa auttajana. Ja hänen maineensa yhä pahempaan mustaamiseen käytetään tietysti sitäkin seikkaa, että hän otti tilapäiseksi turvapaikakseen tuon kurjan tyyssijan, vaikka se tapahtui ehdottomasta pakosta. Kaiken tämän tiedän, ja kuitenkaan en voi pelastaa häntä — en voi pelastaa muutoin kuin teidän välityksellänne."
"Minunko välitykselläni, tyttö?" ihmetteli lady. "Sinä olet suunniltasi! Mitä keinoa voisi minulla olla tässä syrjäisessä asemassani, auttaakseni kovaonnista aatelismiestä?"
"Teilläonkeino", vakuutti Margaret kiihkeästi; "ellen suuresti erehdy, on teillä se keino, joka pystyy kaikkeen — joka saa kaikkea aikaan tässä kaupungissa, koko maailmassa: teillä on varallisuutta, ja jos saisin pienen erän siitä käyttääkseni, niin voisin toimittaa hänet selviytymään nykyisestä vaarastansa. Hän kykenee silloin erityisten ohjeiden mukaan pelastautumaan — ja minä —" hän pysähtyi.
"Sinä kaiketi saatat häntä ja korjaat hedelmät älykkäistä toimistasi hänen hyväkseen?" täydensi lady Hermione ivallisesti.
"Taivas antakoon teille anteeksi sen kohtuuttoman ajatuksen, lady", vastasi Margaret. "Minä en sitten enää koskaan näe häntä — mutta olenhan pelastanut hänet, ja se ajatus tekee minut onnelliseksi."
"Kylmä loppu niin uljaalle ja hehkuvalle liekille", arveli lady, ja hänen hymynsä näytti epäuskoiselta.
"Siinä kuitenkin kaikki mitä odotan, madam — voisin melkein sanoa kaikki mitä toivon — varmastikaan en käytä mitään ponnistuksia muunlaisen lopun hyväksi: jos olen rohkea hänen asiassaan, niin olen aivan arka omassani. Ainoassa kohtauksessamme oli minun mahdoton saada virketyksi hänelle sanaakaan. Hän ei tunne ääneni sointua — ja kaikki, mitä olen vaarantanut ja vielä joudun panemaan alttiiksi, teen miehen tähden, joka häneltä kysyttäessä sanoisi aikaa sitten unohtaneensa, että hän oli milloinkaan vieruskumppaninaan nähnyt tai puhutellut näin vähäpätöistä olentoa."
"Tämä on kummallista ja järjetöntä antautumista yhtä haaveellisen kuin vaarallisenkin kiihkon valtaan", pahoitteli lady Hermione.
"Ette siis tahdo auttaa minua?" sanoi Margaret. "Hyvästi vain, madam — salaisuuteni on toivoakseni turvallinen niin kunniallisessa tallessa."
"Viivyhän sentään hetkinen", pyysi lady, "ja sano minulle, mitä auttamistapaa voit käyttää tuon nuoren miehen hyväksi, jos saisit rahaa sen panemiseksi täytäntöön".
"Sitä on minulta tarpeeton tiedustaa, madam", vastasi Margaret, "jollette aio edistää hankettani, ja turhaa se on, jos aiottekin. Te ette voisi ymmärtää niitä teitä, mitä minun täytyy käyttää, ja aika on liian lyhyt selittääkseni."
"Mutta onko sinulla tosiaan sellaisia teitä tiedossasi?" kysyi lady.
"On kohtuullisen rahasumman ehdolla", vastasi Margaret Ramsay. "Silloin saan eksytetyksi kaikki hänen vihamiehensä — torjutuksi ärtyneen kuninkaan kiivastuksen — prinssin kylmäkiskoisemman, mutta hellittämättömämmän pahastuksen — Buckinghamin kostonhalun, joka äkkipikaisesti suuntautuu kaikkiin hänen kunnianhimonsa tolalle osuviin — loordi Dalgarnon tunnottomasti harkitsevan ilkimielisyyden — kaikki saan torjutuksi hänestä!"
"Mutta onko tämä tehtävissä sinun joutumattasi itse vaaraan, Margaret?" tiedusti lady. "Sillä olkoon tarkoituksesi mikä hyvänsä, sinä et saa panna alttiiksi itseäsi tai mainettasi haaveellisessa yrityksessä toisen palvelemiseksi, ja minä, tyttöseni, olen vastuussa kummi-isällesi — meidän molempien hyväntekijälle — etten auta sinua missään vaarallisessa tai sopimattomassa yrityksessä."
"Luottakaa sanaani, — valaani, — rakkahin lady", vastasi anoja, "että minä toimin muiden välityksellä enkä aio itse sekaantua mihinkään yritykseen, jossa esiintymiseni saattaisi olla uhkamielistä tai epänaisellista".
"En tiedä mitä tehdä", epäröi lady Hermione. "Menettelen kenties varomattomasti ja ajattelemattomasti, jos edistän noin huimaa suunnitelmaa; mutta tarkoitusperä näyttää kuitenkin kunnialliselta, jos keinot ovat taattuja. Mikä on rangaistuksena, jos hän joutuu heidän valtaansa?"
"Oi, voi! oikean käden menetys!" vastasi Margaret, äänen melkein tukahtuessa nyyhkytyksiin.
"Ovatko Englannin lait niin julmia? Sitten on yksistään taivaassa armoa", sanoi lady, "koska tässäkin vapaassa maassa ihmiset ovat susia toisilleen. Rauhoitu, Margaret, ja sano minulle, minkä verran rahaa tarvitaan loordi Glenvarlochin pelastamiseen."
"Kaksisataa kultakolikkoa", ilmoitti Margaret. "Puhuisin teille niiden suorittamisesta takaisin — ja minulla täytyy aikanaan olla tilaisuutta — tiedän vain — ajattelen — että teidän armonne on välinpitämätön siinä kohdassa."
"Ei sanaakaan enää siitä", käski lady; "kutsu Monna Paula tänne".
Surullinen tarina.
Margaretin palatessa Monna Paulan kanssa nousi lady Hermione juuri pöydän äärestä, kirjoitettuaan jotakin pienelle paperisuikaleelle, jonka hän antoi saattolaiselleen.
"Monna Paula", hän määräsi, "vie tämä paperi rahastonhoitaja Robertsille. Nosta kirjelmässä mainittu rahaerä ja tuo se viipymättä tänne."
Monna Paula poistui huoneesta, ja hänen emäntänsä jatkoi:
"En osaa päättää, Margaret, olenko tehnyt ja menettelenkö hyvin tässä asiassa. Elämäni on ollut kummallista eristymistä, ja minä olen vento vieras tämän maailman käytännöllisille toimille — ja sellaista tietämättömyyttä ei voida korvata pelkällä lukemisella. Pelkään tekeväni väärin sinua kohtaan siten taipuessani pyyntöösi ja kenties loukkaavani sen maan lakeja, joka on suonut minulle turvapaikan, — ja kuitenkin tuntuu sydämessäni voima, joka ei kykene vastustamaan suostutteluasi."
"Oi, kuunnelkaa sitä — kuunnelkaa sitä, rakas, jalomielinen lady!" rukoili Margaret, heittäytyen polvilleen ja syleillen hyväntekijättärensä helmaa; hän näytti siinä asennossa kauniilta kuolevaiselta, joka anoi tukea suojelusenkeliltään. "Ihmisten lait ovat vain ajallisia säännöksiä, mutta sydämen johteet ovat taivaasta kuuluvan äänen kaikua meissä."
"Nouse, nouse, tyttö", sanoi Hermione; "sinä liikutat mieltäni enemmän kuin olisin luullut minkään ihmisen kykenevän vaikuttamaan minuun lähenemisellään. Nouse ja sano minulle, mistä johtuu, että näin lyhyessä ajassa ovat ajatuksesi, katseesi, puheesi ja vähimmät liikkeesikin vaihtuneet oikullisen ja haaveellisen tytön olosta tähän sanan kiihkeään kaunopuheisuuteen ja toiminnan tarmokkuuteen?"
"Enpä totisesti tiedä, rakkahin lady", vastasi Margaret luoden katseensa alas; "mutta varmaankin minä joutavanpäiväisesti esiintyessäni ajattelin vain turhanaikaista. Nyt on mietteissäni syvällistä ja vakavaa, ja kiitollinen olen, jos puheeni ja sävyni vastaavasti suhtautuvat ajatuksiini."
"Niin täytyy olla asian laita", myönsi lady; "muutos tuntuu kuitenkin kovin nopealta ja oudolta. Näyttää siltä kuin olisi lapsekas tyttö yhtäkkiä varttunut ajattelevaksi ja kiihkoisaksi naiseksi, valmiiksi ponnistuksiin kuten uhrauksiinkin kaikessa siinä turhassa kiintymyksessä rakkaaksi käyneeseen olentoon, mikä useinkin kovin kehnosti palkitaan."
Lady Hermione huokasi raskaasti, ja Monna Paula saapui ennen kuin keskustelu kehittyi pitemmälle. Hän puhui emännälleen sillä Margaretille tuntemattomalla kielellä, jota he usein käyttivät keskenään.
"Meidän täytyy malttua toviksi", ilmoitti lady vieraalleen. "Rahastonhoitaja on jollakin asialla kaupungilla, mutta hänen odotetaan palaavan puolen tunnin kuluessa."
Margaret väänteli käsiään kiusaantuneena ja kärsimättömänä.
"Minuutit ovat kalliita", pitkitti lady; "sen kyllä käsitän, ja me emme ainakaan anna yhdenkään hukkaantua. Monna Paula jääköön alikertaan ja toimittakoon asiamme heti kun Roberts tulee kotiin."
Hän antoi ohjeensa saattolaiselleen, joka taas läksi huoneesta.
"Te olette hyvin ystävällinen, madam — kovin hyväntahtoinen", virkkoi pikku Margaret-poloinen, jonka huulet ja kädet tuskallisella vapisemisellaan ilmaisivat kaikkea lykkääntyneen toivon herättämää kouristavaa sydämen kiihtymystä.
"Ole kärsivällinen, Margaret, ja kerää ajatuksesi koolle", kehoitti lady. "Sinulla saattaa ja täytyykin olla paljon tekemistä tämän rohkean aikomuksesi toteuttamisessa — säästä vireyttäsi, jota voit joutua suurestikin tarvitsemaan. Ole kärsivällinen — se on ainoa apukeino elämän haittoja vastaan."
"Niin, madam", myönsi Margaret kuivaten silmänsä ja turhaan yrittäen taltuttaa luontaista maltittomuuttaan, "olen kuullut niin — ja hyvinkin usein. Ja kaiketi olen, Jumala armahtakoon, itsekin sanonut samaa ymmälle ja ahdistukseen joutuneille, mutta se on tapahtunut ennen kuin sain itse kokea hämmennystä ja kiusaa, ja varma olen siitä, etten enää milloinkaan saarnaa kärsivällisyyttä ainoallekaan ihmisolennolle, kun nyt tiedän, kuinka vastenmielistä nautittavaa se lääke on."
"Ajattelet vielä asiasta paremmin, tyttöseni", arveli lady Hermione. "Minäkin ensin hätää tuntiessani ajattelin niiden kohtelevan minua väärin, jotka puhuivat minulle kärsivällisyydestä; mutta suruni ovat uudistuneet ja pitkittyneet, kunnes olen oppinut turvautumaan siihen parhaana ja ainoana huojennuksena, mitä elämä voi niille suoda — uskonnollisia velvollisuuksia lukuunottamatta, joissa muuten niissäkin on kärsivällisyys osana."
Margaretilta ei puuttunut järkevyyttä eikä tunteellisuutta. Hän pyyhkäisi pois kyyneleensä ja pyysi suojelijattareltaan anteeksi ärtyisyyttään.
"Olisin saattanut ajatellakin", hän sanoi, "minun olisi pitänyt oivaltaa, että elämänlaatunnekin selvästi osoittaa teidän kokeneen surua, madam; ja kuitenkin, Herra nähköön, oikeuttaa teidät ehdottomasti käyttäytymisessänne ainiaan ilmenevä kärsivällisyys suosittamaan omaa esimerkkiänne muille."
Lady oli tuokion vaiti ja vastasi sitte:
"Margaret, minä aion osoittaa sinulle suurta luottamusta. Sinä et enää ole lapsi, vaan ajatteleva ja tunteva nainen. Olet kertonut minulle salaisuudestasi niin paljon kuin uskalsit — minä tahdon ilmaista sinulle omastani sen verran kuin saatan rohjeta. Kysynet, miksi minä juuri oman mielesi kiihtyneenä ollessa tungen huomioosi surujeni syntyä, ja siihen vastaan, että minä en kykene vastustamaan mielijohdetta, joka nyt saa minut siihen. Olen nyt ensi kertaa näiden kolmen vuoden kuluessa tullut nähneeksi inhimillisen intomielen luonnollisia vaikutuksia, ja kenties ovat siitä syystä omat suruni heränneet, hetkellisesti paisuen liian suuriksi, mahtuakseen sulkeutumaan omaan poveeni — tai ehkäpä toivon, että sinä otat varoitukseksi tarinani, ollessasi nähtävästi itse täysin purjein ajautumassa juuri siihen kalliokariin, johon minä tein ainiaaksi haaksirikon. No niin, jos haluat kuunnella, niin tahdonpa kertoa sinulle, kuka Foljambe-huoneuston synkkä asukas todella on ja miksi hän oleksii täällä. Se on meille ainakin ajankuluna, kunnes Monna Paula tuo meille Robertsin vastauksen."
Minä muuna elämänsä hetkenä tahansa olisi Margaret Ramsay jännittänyt kaiken huomionsa itsessään niin imartelevaan ilmoitukseen, joka sitäpaitsi koski kiihkeätä yleistä uteliaisuutta herättänyttä aihetta. Ja vaikka hän tänä kiihtymyksen hetkenä ei lakannutkaan tuskaisin korvin ja pamppailevin sydämin tavoittamasta kuullakseen Monna Paulan askelten lähenemistä, tyyntyi hän kuitenkin sekä kiitollisuuden ja viisaan menettelyn että osittain uteliaisuudenkin vaatimuksista ainakin näennäisesti mitä huomaavaisimmaksi lady Hermionea kohtaan ja kiitti häntä nöyrästi siitä suuresta luottamuksesta, jota tämä suvaitsi hänelle osoittaa. Pysyen ainiaan yhtä rauhallisena kuin hän oli kaikissa puheissaan ja toimissaan kertoi lady Hermione tarinansa nuorelle ystävättärelleen seuraavasti:
"Isäni", hän alotti, "oli kauppias, mutta kotoisin kaupungista, jonka liikemiehet ovat ruhtinaita. Kuulun genualaiseen aatelissukuun, jonka nimi oli arvoltaan ja iältään yhtä korkealla kuin ainoakaan sikäläisen mainehikkaan ylimystön Kultaiseen luetteloon kirjoitettu.
"Äitini oli jalosukuinen skotlannitar. Hän polveutui — älä hätkähdä — ja läheisesti polveutuikin Glenvarlochin suvusta — eipä ihme, että minä niin helposti johduin huolehtimaan tuon nuoren loordin vastuksista. Onhan hän likeinen sukulaiseni, ja ollen enemmän kuin kylliksi ylpeä suvustaan opetti äitini minut jo varhain kiintymään siihen nimeen. Äitini isä, tuon Glenvarloch-suvun nuorempia poikia, oli seurannut erään onnettoman pakolaisen vaiheita, Bothwellin Francis-jaarlin, joka näyteltyään kurjuuttansa monessa vieraassa hovissa asettui vihdoin Espanjaan viheliäiselle eläkkeelle, jonka hän ansaitsi kääntymällä katolilaiseen uskoon. Ralph Olifaunt, äitini isä, erosi hänestä inhoten ja valitsi asuinpaikakseen Barcelonan, missä hänen niin sanottua kerettiläisyyttään suvaittiin kuvernöörin ystävyyden tähden. Kauppa-asioissaan oleskeli isäni enemmän Barcelonassa kuin synnyinmaassaan, vain toisinaan käyden Genuassa.
"Barcelonassa hän tutustui äitiini, rakastui ja nai hänet; he olivat eri uskoa, mutta yhtyivät tunteissaan. Minä olin heidän ainoa lapsensa. Julkisuudessa alistuin roomalaisen kirkon oppeihin ja menoihin, mutta äitini kammosi niitä ja kasvatti minut yksityisesti protestanttiseen uskoon. Isäni oli joko välinpitämätön asiasta tai vastahakoinen aiheuttamaan mielentuskaa rakastamallensa naiselle, joten hän joko jätti huomaamatta tai hiljaisesti salli salaisen yhtymiseni hänen hartaudenharjoituksiinsa.
"Kovaksi onneksi kohtasi isääni hänen parhaassa miehuudessaan vitkallinen hivutustauti, jonka hän tunsi parantumattomaksi. Hän oivalsi, mitä vaaraa saattaisi hänen poismenonsa jälkeen koitua leskelle ja orvolle niin suvaitsemattomassa katolilaisuuden pesäpaikassa kuin Espanja on. Viimeisinä kahtena elämänsä vuonna hän senvuoksi vartavasten muutti rahaksi ja lähetti Englantiin suuren osan omaisuudestaan. Se tuli käytetyksi hyvin edullisesti hänen välittäjänsä uskollisuuden ja rehellisyyden ansiosta — saman kelpo miehen, jonka katon alla nyt asun. Jos isäni olisi elänyt päämääränsä täydentymiseen asti, saanut koko omaisuutensa siirretyksi pois kauppatoimista, niin hän olisi itse saattanut meitä Englantiin ja ennen kuolemaansa nähnyt meidät asettuneina rauhallisiin ja kunniallisiin oloihin. Mutta taivas oli säätänyt toisin. Hän kuoli jättäen useita summia espanjalaisten velallistensa haltuun, ja erittäinkin oli hän toimittanut suuria tavaralähetyksiä eräälle varakkaalle madridilaiselle kauppamiesten seuralle, joka ei hänen kuoltuaan osoittautunut ollenkaan halukkaaksi tekemään tiliä niistä. Voi, jospa olisimme antaneet noiden ahneitten ja pahojen miesten pitää saaliinsa, sillä siksi he näyttivät katsovan asiatuttavansa ja ystävänsä omaisuutta! Meillä oli jo kylliksi varattuna Englantiin, elääksemme mukavasti ja loistavastikin; mutta ystävät moittivat äännekkäästi sellaista hupsuutta, että sallisimme noiden tunnottomien riistää riidatonta perintöämme. Itse summa oli hyvin tuntuva, ja velkomisen tultua alotetuksi ajatteli äitini, että isäni muisto vaati sen jatkamista, olletikin kun kauppiasseuran esittämät puolustukset jossain määrin halvensivat hänen liiketointensa kunniallisuutta.
"Me läksimme siitä syystä Madridiin. Minä olin silloin, Margaret, jokseenkin sinun ikäisesi, nuori ja ajattelematon, niinkuin sinä olet tähän asti ollut. Niin, Madridiin me matkustimme anomaan hovin ja kuninkaan suojelusta, jota ilman olimme kuulleet turhaksi odottaa oikeutta noin varakasta ja voimallista järjestöä vastaan.
"Oleskelumme Espanjan pääkaupungissa pitkistyi viikoista kuukausiksi. Sitte kun luonnollinen suruni ystävällisen, vaikkei hellän isän kuolemasta oli heikentynyt, en minä puolestani välittänyt, vaikka se juttu olisi ainiaaksi pidätellyt meitä Madridissa. Äitini soi itselleen ja minulle hiukan enemmän vapautta kuin olimme tottuneet käyttämään. Hän tapasi sukulaisia skotlantilaisten ja irlantilaisten upseerien joukossa, joista monella oli korkea asema Espanjan armeijassa; heidän vaimoistaan ja tyttäristään tuli ystäviämme ja kumppaneitamme, ja minulla oli alituiseen tilaisuutta harjoitella äitini alkuperäistä kieltä, jota olin oppinut lapsesta asti. Vähitellen, kun äitini oli alakuloinen ja terveydeltään heikko, johtui hän hentomielisestä hellyydestään minua kohtaan sallimaan minun toisinaan liikkua seurassa, jossa hän ei itse käynyt, sellaisten vallasnaisten valvottavana, joihin hän luuli voivansa luottaa. Etenkin käytti hän hoivaajanani erään kenraalin puolisoa, jonka heikkous tai petollisuus oli vastoinkäymisteni perimäisenä syynä. Minä olin yhtä hilpeä, Margaret, ja ajattelematon — toistan sen vielä — kuin sinä olit ihan äskettäin, ja kuten sinullekin tapahtui, kiintyi huomioni äkkiä yhteen henkilöön ja erityiseen tunteitten ryhmään.
"Niiden tunteitten herättäjä oli nuori, jalosukuinen, kaunis ja lahjakas brittiläinen soturi. Sikäli on kokemuksemme jokseenkin sama, mutta taivas varjelkoon vertausta jatkumasta täydelliseksi! Tämä mies, niin ylväs, niin sorea, niin etevä ja urhea — tämäkonna, sillä se oli hänelle soveliain nimitys, Margaret — puhui minulle rakkaudesta, ja minä kuuntelin. Saatoinko epäillä hänen vilpittömyyttään? Jos hän oli rikas, jalosukuinen ja vanhaa syntyperää, niin olin minäkin aatelinen ja varakas perijätär. Tosin ei hän tiennyt isäni omaisuuden suuruutta, enkä minä ilmoittanut hänelle — en edes muista, tokko itsekään sitä silloin tiesin — sitä tärkeätä seikkaa, että tuosta varallisuudesta oli suurempi osa mielivallan ylettämättömissä, turvassa puolueellisten tuomarien mielivaltaiselta ratkaisulta. Rakastajani saattoi ajatella, kuten äitini halusi maailman yleensä luulevan, että melkein koko omaisuutemme oli joutunut kysymykseen siinä epätietoisessa jutussa, jota olimme tulleet Madridiin ajamaan. Tätä käsitystä oli äitini kannattanut siitä järkevästä syystä, että tieto perintömme suuremman osan tallettamisesta Englantiin ei suinkaan olisi auttanut lisäerien saantia espanjalaisten tuomioistuimien välityksellä. Kuitenkin uskon, että hän, josta puhun, oli ensimältä rehellinen aikeissaan, vaikka hän ei liene tiennyt varallisuussuhteitani sen tarkemmin kuin yleisökään. Hänellä oli itsellään kylliksi vaikutusvaltaa, saadakseen oikeudellisen ratkaisun kääntymään meidän hyväksemme, ja omaisuuteni olisi silloin noussut varsin suureksi ottamalla lukuun vain sen, mitä oli Espanjassa. Lyhyeen sanoen, olivatpa hänen vaikuttimensa tai kiusauksensa mitkä tahansa hänen sitoutuakseen niin pitkälle, hän pyysi äidiltäni kättäni, saatuaan oman suostumukseni ja hyväksymiseni. Lisääntyvän sairauden aikana oli äitini arvostelukyky heikontunut, mutta hänen kiihkeytensä oli ärtynyt närkkäämmäksi.
"Sinä olet kuullut vanhojen skotlantilaisten sukuriitojen katkeruudesta, joista saattaa lausua raamatun sanoilla, että isät syövät happamia rypäleitä ja lasten hampaat tylstyvät. Onnettomuudeksi — minun pitäisi sanoaonneksi, kun otan lukuun, millaiseksi se mies on sittemmin osoittautunut — oli joku sellainen vihamielisyys eroittanut hänen sukukuntansa äitini perheestä, ja äitini oli perinyt ne tunteet. Hänen pyytäessään kättäni ei äitini enää kyennyt hillitsemään kiivauttansa — hän kaivoi esille jokaisen vääryyden, mitä kilpailevat suvut olivat tuottaneet toisilleen kahden vuosisadan verisissä vihoissa — syyti häntä vastaan halventavia nimityksiä ja hylkäsi hänen naimatarjouksensa niinkuin olisi sen esittänyt mitä kehnoin hylkiö.
"Rakastajani poistui kuohuksissaan, ja minä jäin itkemään ja napisemaan kohtaloani vastaan ja — sen vian tunnustan — hellää vanhempaanikin vastaan. Minut oli kasvatettu toisenlaisin tuntein, ja äitini suvun skotlantilaiset perimäkiistat, jotka olivat hänelle muistopatsaita ja aikakirjoja, tuntuivat minusta yhtä vähäpätöisiltä ja merkityksettömiltä kuin Don Quixoten haaveelliset hommat. Moitin katkerasti äitiäni onnellisuuteni uhraamisesta tyhjälle sukuarvokkuuden unelmalle.
"Tällä mielellä ollessani pyrki rakastajani uudistamaan seurusteluamme. Me kohtasimme toisemme useasti sen vallasnaisen talossa, jonka olen maininnut; kevytmielisyydestä tai vehkeilyyn viehättymisestä suosi hän salaista yhteyttämme. Vihdoin menimme kaikessa hiljaisuudessa naimisiin — niin pitkälle joudutti minut sokaistunut kiihkomieleni. Rakastajani oli hankkinut vihkijäksi englantilaisen kirkon pappismiehen. Liittomme yhtenä todistajana oli Monna Paula, joka oli ollut saattolaisenani lapsuudesta asti. Minun on tehtävä sille uskolliselle olennolle oikeutta — hän rukoili minua lykkäämään aikomukseni, kunnes äitini kuolema sallisi meidän viettää häitämme julkisesti; mutta rakastajani pyynnöt ja oma itsepäinen kiihkeyteni voittivat hänen estelynsä. Mainitsemani vallasnainen oli toisena todistajana, mutta tiesikö hän täydellisesti sulhaseni juonet, siitä en ole koskaan kyennyt saamaan selvää. Mutta hänen nimensä ja kotinsa suoja soi meille tilaisuutta tavata toisemme tuon tuostakin, ja puolisoni rakkaus näytti yhtä vilpittömältä ja rajattomalta kuin omanikin.
"Hänen teki kovin mielensä, hän sanoi, tyydyttää ylpeyttänsä esittelemällä minut parille aateliselle englantilaiselle ystävälleen. Tämä ei käynyt päinsä lady D:n luona, mutta hänen käskystään, jota minulla nyt oli oikeus ajatella lakinani, sain kahdesti käydyksi hänen luonansa hänen omassa hotellissaan ainoastaan Monna Paulan saattamana. Siellä oli aivan pieni seurue, kaksi naista ja kaksi herrasmiestä. Ajanviettonamme oli soitantoa, hauskaa haastelua ja tanssia. Olin kuullut Englannin kansan suoruudesta, mutta minä en voinut olla ajattelematta sen lähentelevän vallattomuutta näissä illanvietoissa ja niitä seuranneissa pöytäpidoissa; silti pidin arveluitani kokemattomuuden vikana enkä tahtonut epäillä puolisoni hyväksymän elämänlaadun säädyllisyyttä.
"Minut kutsuttiin pian toisenlaisiin kohtauksiin: äiti-parkani sairaus lähestyi loppuansa. Onnellinen olen siitä, että se tapahtui ennen kuin hän pääsi tietämään asiaa, joka olisi vihlonut hänen sielunsa sisintä.
"Olet kenties kuullut, miten Espanjassa katolilaiset papit ja etenkin munkit piirittävät kuolinvuoteita, saadakseen lahjoituksia kirkon hyväksi. Olen sanonut, että äitini luonne oli ärtynyt sairastelusta ja hänen arvostelukykynsä sikäli heikentynyt. Hän kokosi rohkeutta ja voimaa siitä pahastuksesta, jota papit hänen makuusijansa ympärillä herättivät tungettelullaan, ja hänen kuolevaa kieltänsä näytti elvyttävän sen jäykän uskonpuhdistuslahkon lujuus, johon hän salaisesti kuului. Hän tunnusti kauvan salaamansa uskonnon, kieltäysi kaikesta toivosta ja avusta, joka ei tullut sen opinkäsityksen mukaan ja välityksellä, hylkäsi halveksien roomalaisen kirkon menot, moitti hämmästyneitä pappeja kiihkeästi ahneudesta ja tekopyhyydestä ja käski heidän poistua talostaan. He läksivät katkerina ja raivostuneina, mutta vain palatakseen inkvisiittorien vallan tukemina, mukanaan sen valtuudet ja käskyläät. He tapasivat ainoastaan kylmän ruumiin jäljellä henkilöstä, jolle olivat toivoneet saavansa kostetuksi. Koska minun piankin havaittiin olleen osallisena äitini kerettiläisyyteen, raastettiin minut vainajan luota ja suljettiin yksinäiseen luostariin. Siellä minua kohdeltiin ankaruudella, jonka johtajatar vakuutti olevan huikentelevan elämäni ansiota yhtä suuresti kuin hengellistenkin hairaannusteni. Minä tein avioliittoni julkiseksi, puhdistautuakseni asemasta, johon huomasin joutuneeni, ja rukoilin luostarinjohtajattaren apua, toimittaakseni tiedon hädästäni puolisolleni. Hän hymyili kylmäkiskoisesti puheilleni ja ilmoitti kirkon määränneen minulle paremman yljän, kehoittaen minua varaamaan itselleni jumalallisen armon tulevaisessa maailmassa ja ansaitsemaan leppeämpää kohtelua tässä, ottamalla ennen pitkää nunnan hunnun. Saadakseen minut vakuutetuksi siitä, että minulla ei ollut mitään muuta neuvoa, näytti hän minulle kuninkaallista päätöstä, jonka mukaan kaikki omaisuuteni oli kiinnitetty Pyhän Magdalenan luostarille ja joutuisi heidän täydellisesti vallittavakseen minun kuollessani tai tehdessäni luostarilupauksen. Kun minä sekä uskonnollisista periaatteista että hellästä kiintymyksestä puolisooni olin ehdottomasti horjumaton hunnun hylkäämisessä, luulen johtajattaren halunneen — taivas antakoon minulle anteeksi, jos teen hänelle vääryyttä — varmistua minulta saatavasta saaliista jouduttamalla edellistä tapausta.
"Tuo pieni ja köyhä luostari sijaitsi Guadarraman vuoristossa. Toiset sisaret olivat lähiseudun hidalgojen tyttäriä, yhtä köyhiä kuin ylpeitä ja tietämättömiä; toiset taasen olivat paheellisen käytöksensä tähden sinne suljettuja naisia. Johtajatar itse oli suurta sukua, jonka ansiosta hän oli saanut asemansa; mutta hänen kerrottiin häväisseen omaisiansa elämäntavoillansa nuoruudessaan, ja nyt vanhemmalla iällä oli intohimoisen nautinnon halua seurannut ahneus ja vallantavoittelu sekä ankaruuden ja julmuuden henki. Paljon kärsin sen naisen hallittavana — ja vieläkin vaivaavat uniani hänen tummat lasimaiset silmänsä, kookas kaapuun verhoutunut vartalonsa ja yrmeät kasvonpiirteensä.
"Kohtalonani ei ollut joutua äidiksi. Olin pahasti sairaana, ja toipumiseni pysyi kauvan epätietoisena. Mitä rajuimpia parannuskeinoja käytettiin, jos niillä parantaa aiottiinkaan. Terveyteni palasi viimein vastoin omaa odotustani ja koko ympäristöni luuloa. Mutta kun sitten ensi kertaa näin omien kasvojeni kuvaisen, luulin haamun katsovan vastaani. Minua imartelivat ennen kaikki, mutta etenkin puolisoni, hipiäni kukkeudesta — nyt se oli tyyten hävinnyt, ja mikä merkillisempää, en ole koskaan saanut sitä takaisin. Olen havainnut, että ne harvat, joiden näkyviin nykyään joudun, katselevat minua kuin veretöntä aavetta. Sellainen on ollut pysyväinen tulos kokemastani kohtelusta. Jumala suokoon anteeksi niille, jotka siten menettelivät! — kiitän taivasta siitä, että voin sen sanoa yhtä vilpittömin toivotuksin kuin rukoillessani laupeutta omille synneilleni. He leppyivät nyt hiukan minua kohtaan — kenties hellytti heitä sääliin outo ulkomuotoni, joka todisti kärsimyksistäni; mahdollista myös on, että he pelkäsivät asian saattavan herättää huomiota lähestyvän piispantarkastuksen aikana. Eräänä päivänä, kävellessäni luostarin puutarhassa, jonne olin hiljakkoin saanut pääsyn, muuan kurja vanha maurilainen orja, jota pidettiin pikku tilkun viljelystöissä, jupisi hänet sivuuttaessani, mutta yhä pitäen ryppyiset kasvonsa ja raihnaan vartensa yhtä kumarassa maata kohti: 'Sydämenkeveyttä on takaportin luona.'
"Tunsin hiukan vertauskuvallista kukkakieltä, jonka Espanjan maurilaiset aikoinaan kehittivät suureen täydellisyyteen; mutta jollen olisi tiennytkään tuota keto-orvokin runollista nimeä, olisi vanki pian oivaltanut vähäisimmänkin vapautta lupaavan vihjauksen. Niin kiireisesti kuin soveltui mitä suurimpaan varovaisuuteen — sillä minua saattoi pitää silmällä ikkunasta johtajatar tai joku sisar — riensin takaportille. Se oli teljetty kuten tavallista, mutta yskäistessäni sain toiselta puolen vastauksen — ja, oi taivas! mieheni ääni sieltä lausui: 'Älä menetä täällä nyt minuuttiakaan, mutta tule tälle paikalle iltakellon kaiuttua.'
"Minä peräydyin ilon hurmiossa. Minulla ei ollut oikeutta eikä minun sallittu olla apuna iltarukouksissa, vaan olin tottunut kammioni sulkeennukseen nunnien ollessa veisaamassa. Toipumiseni jälkeen olivat he lakanneet lukitsemasta oveani, vaikka minua uhattiin äärimäisellä ankaruudella, jos poistuisin kammiostani. Mutta rangaistusta ajattelematta jouduttausin uhmaamaan sitä. Tuskin oli iltakellon viimeinen läppäys kuoleutunut, kun hiivin huoneestani, pääsin salavihkaa puutarhaan, riensin takaportille, ihastuneena näin sen avautuvan ja olin seuraavassa silmänräpäyksessä puolisoni sylissä. Hänellä oli mukanaan toinen ylväsryhtinen ritari — molemmat olivat naamioittuja ja aseistettuja. Läheisessä tiheikössä olivat heidän hevosensa, niistä yksi satuloittuna minun käytettäväkseni, kaitsijoinaan kaksi muuta naamioittua ratsumiestä, jotka näyttivät olevan palvelijoita. Vajaassa kahdessa minuutissa olimme ratsailla ja karautimme pois niin joutuisasti kuin kykenimme pitkin vaikeakulkuisia ja mutkikkaita teitä, joilla toinen palvelija näytti toimivan oppaana.
"Nopea vauhtimme ja hetken jännitys pysyttivät minut vaiti ja estivät minua ilmaisemasta hämmästystäni ja iloani muutoin kuin muutamin katkonaisin sanoin. Se soveltui myös selittämään puolisoni äänettömyyden. Vihdoin pysähdyimme yksinäisen mökin luona. Ratsumiehet laskeusivat maahan, ja minut autettiin alas satulasta, mutta sitä ei tehnyt puolisoni, joka näytti häärivän hevosensa huoltamisessa, vaan vieras.
"'Mene majaan', sanoi mieheni, 'vaihda pukuasi nopeasti kuin salama — tapaat siellä auttajan — meidän on heti riennettävä eteenpäin sinun saatuasi toisen asun'.
"Minä astuin mökkiin, jossa minut sulki syliinsä uskollinen Monna Paula. Hän oli odottanut tuloani monta tuntia, puolittain suunniltaan pelosta ja huolesta. Hänen avullaan riipaisin joutuisasti yltäni luostarin inhottavat vaatekappaleet ja vaihdoin ne englantilaiskuosiseen matkapukuun. Samanlaiseksi huomasin Monna Paulan vaatetuksen. Olin juuri ehtinyt siepata ylleni uuden vaatekertani, kun meidät kutsuttiin kiireesti ratsaille. Huomasin hevosen varatuksi Monna Paulalle, ja me läksimme pitkittämään matkaamme. Taipaleella kiedottiin luostaripukuni hätäisesti kivenmukulan ympäri ja heitettiin järveen, jonka reunaa pitkin silloin etenimme. Molemmat ritarit ratsastivat yhdessä edellä, minä seurasin saattolaiseni kanssa, ja palkolliset pysyttelivät takajoukkona. Matkalla pyyteli Monna Paula minua moneen kertaan pysymään äänettömänä, koska henkemme oli vaarassa. Minä tyydyin helposti pysymään toimettomana, sillä vapautuksen tunteen ja tyydytetyn hellyyden ensimäisen kuumeellisen elpymyksen haihduttua olin ikäänkuin huumeissani nopeasta liikunnasta, ja minun täytyi ponnistaa kaikkeni pysyäkseni paikallani satulassa, kunnes äkkiä näimme kirkasta valonloimua edessämme, illan jo käytyä hyvin pimeäksi.
"Mieheni pysähdytti hevosensa ja antoi merkin hiljaisella kahdesti toistetulla vihellyksellä, johon vastattiin matkan päästä. Koko seurue seisahtui sitten ison korkkipuun oksien alle, ja vetäytyen ihan viereeni virkkoi mieheni äänellä, jonka silloin luulin hämmentyneeksi vain turvallisuuden huolesta: 'Meidän täytyy nyt eritä. Ne miehet, joiden huostaan nyt uskon sinut, ovat salakuljettajia. He tietävät teidät vain englantilaisiksi naisiksi ja ovat suurin lahjuksin ottaneet saattaakseen teidät Pyreneitten solien kautta Saint Jean de Luziin asti.'
"'Ja etkösinätule kanssamme?' huudahdin pontevasti, vaikka kuiskaten.
"'Se on mahdotonta', sanoi hän, 'ja tuhoisi kaikki. Pidä varasi, että puhut englanninkieltä noiden ihmisten kuullen etkä ole vähääkään ymmärtävinäsi, mitä he haastavat espanjaksi. Henkesi riippuu siitä, sillä vaikka he vastustavat ja kiertävät Espanjan lakeja, vapisuttaisi heitä kirkon lakien loukkaamisen ajatuskin. Näen heidän tulevan — hyvästi — hyvästi.'
"Viime sanat lausuttiin kiireisesti — minä yritin pidättää häntä vielä hetkisen heikosti tarttumalla hänen levättiinsä.
"'Toivoakseni siis tapaat minut Saint Jean de Luzissa?'
"'Kyllä, kyllä', vastasi hän hätäisesti, 'Saint Jean de Luzissa kohtaat suojelijasi'.
"Hän hellitti sitte levättinsä otteestani ja katosi pimeään.
"Hänen kumppaninsa lähestyi — suuteli kättäni, mitä minä hetken tuskassa tuskin tajusinkaan, ja seurasi miestäni toisen palvelijan saattamana."
Hermionen kyyneleet vuotivat nyt niin hereinä, että uhkasivat keskeyttää kertomuksen. Ryhtyessään siihen jälleen hän alotti jonkunlaisella puolustuksella Margaretille.
"Jokainen seikka", hän sanoi, "mikä sattui niinä hetkinä, jolloin minua vielä elähytti erheellinen onnellisuuden aatos, on syvälle painunut muistiini, joka kaiken sittemmin tapahtuneen suhteen on karu ja yksitoikkoinen kuin Arabian erämaa. Mutta minulla ei ole oikeutta rasittaa sinua, Margaret, omien huoltesi kiihdyttämänä ollessasi, hyödyttömien muistojeni turhilla yksityiskohdilla."
Margaretin silmät olivat täynnä kyyneleitä — toisin ei voinut ollakaan, kun hänen kärsivä hyväntekijättärensä oli esittämässä kertomusta, joka muutamissa suhteissa muistutti hänen omaa asemaansa. Ja kuitenkaan ei häntä sovi ankarasti moittia, jos hän kiihkeästi pyytäessään suojelijatartaan jatkamaan ei kyennyt pidättämään katsettansa vaistomaisesti suuntautumasta ovelle ikäänkuin pahoitellen Monna Paulan viipymistä.
Lady Hermione näki ja antoi anteeksi mielenliikutusten ristiriidan, ja puolustuksensa oli hänelläkin, jos hän kertomuksensa tarkkapiirteisyydellä ilmaisi, että hän purkaessaan noin kauvan povessaan piilleitä tunteita jonkun verran unohti kuulijansa omat aatokset, joissa Margaretin mielen täytyi olettaa etupäässä liikkuvan, elleivät ne tyyten vallinneet sitä.
"Luullakseni sanoin jo, että toinen palvelija seurasi herrasmiehiä", pitkitti lady. "Toinen jäi meidän seuraamme näköjään esitelläkseen meidät niille kahdelle henkilölle, jotka mieheni merkinanto oli kutsunut paikalle. Pari selittävää sanaa vaihdettiin heidän ja palvelijan kesken murteella, jota minä en ymmärtänyt, ja tarttuen minun ja Monna Paulan hevosta suitsiin taluttivat vieraat meidät valoa kohti, jonka mainitsin aiheuttaneen pysähdyksemme. Minä kosketin Monna Paulaa ja huomasin hänen vapisevan rajusti; se kummastutti minua, koska tiesin hänen luonteensa niin lujaksi ja rohkeaksi, että se oli melkein miehekäs.
"Me saavuimme nuotiolle. Sitä piirittävät mustalaisen näköiset olennot tummine kasvonpiirteineen, isoine sombrero-hattuineen, pistooleilla ja väkipuukoilla varustettuine vöineen ja kaikkine muine kuljeskelevaan ja vaaralliseen elämään kuuluvine piirteineen olisivat kauhistuttaneet minua minä muuna hetkenä hyvänsä. Mutta silloin tunsin vain tuskaa siitä, että olin erinnyt miehestäni melkein juuri pelastukseni hetkenä. Joukkueen naiset — sillä salakuljettajien mukana oli heitäkin neljä tai viisi — vastaanottivat meidät juron kohteliaasti. He eivät asultaan ja tavoiltaan kovinkaan paljoa poikenneet miespuolisista kumppaneistaan — he olivat melkein yhtä karaistuneita ja hurjaluontoisia, pitivät aseita kuten miehetkin ja olivat niiden käytössä tuskin vähemmin kokeneita, kuten sattuvista seikoista huomasimme.
"Oli mahdoton olla pelkäämättä tätä villiä väkeä, mutta he eivät kuitenkaan antaneet meille mitään valittamisen syytä, vaan osoittivat meille kaiken aikaa kömpelöä huomaavaisuutta, sopeutuen puutteisiimme ja heikkouteemme matkan varrella silloinkin kun kuulimme heidän keskenään nurkuvan hempeyttämme — niinkuin karkealuontoinen kantaja jotakin kallisarvoista ja haurasta tavaraa taakakseen saaneena käyttää kaikkia varokeinoja sen varjelemiseksi, samalla kun hän sadattelee siitä johtunutta harvinaista vaivannäköä. Parina kertana, kun he kohtasivat pettymyksiä salakuljetuksessaan, menettivät muutamia tavaroita espanjalaisten tullivirkamiesten kanssa sattuneessa kahakassa ja vihdoin joutuivat sotilasjoukon takaa-ajamiksi, kävi heidän napinansa sävyltään säikähdyttävämmäksi meidän avuttomien naisten hätäisissä korvissa, kun me uskaltamatta olla ymmärtävinämme heitä kuulimme heidän kiroavan saarelaiskerettiläisiä, joiden takia Jumala, Pyhä Jaakob ja Patsaan Pyhä neitsyt olivat tehneet tyhjiksi heidän hyödyntoiveensa. Nämä ovat kamalia muistoja, Margaret."
"Miksi siis, lady rakas", huomautti Margaret, "tahdotte tuolla tavoin viipyä niissä?"
"Ainoastaan siitä syystä", selitti lady Hermione, "että minä vitkastelen kuin pahantekijä mestauslavalla ja tahtoisin kaikin mokomin pitkistyttää aikaa, jonka täytyy välttämättömästi tuoda mukanaan lopullinen turma. Niin, rakkahin Margaret, minä pysähtelen tuon matkan tapauksissa, niin uuvuttava ja vaarallinen kuin se olikin, tolamme tunkeutuessa karuimpiin ja autioimpiin korpiin ja vuoristoihin, ja kumppaniemme — miesten kuten naistenkin — ollessa itse uhkamielisiä lainrikkojia ja alttiina mitä armottomimmalle vastakostolle niiden taholta, joiden kanssa he olivat alituiseen tekemisissä. Kuitenkin tahtoisin mieluummin muistella noita turvattomia aikoja kuin kertoa, mikä minua odotti Saint Jean de Luzissa."
"Mutta te saavuitte perille onnellisesti?" sanoi Margaret.
"Niin saavuin, tyttönen", vastasi lady Hermione. "Laittoman joukkueemme päällikkö opasti minut taloon, joka oli määrätty vastaanottoamme varten, yhtä huolellisen tarkkana kuin hän olisi luovuttanut kääryn tullaamattomia tavaroita kauppatuttavalle. Minulle ilmoitettiin, että muuan herrasmies oli odottanut minua kaksi päivää — ryntäsin huoneeseen, ja luullessani syleileväni puolisoani huomasin olevani hänen ystävänsä sylissä!"
"Sitä konnaa!" huudahti Margaret, jonka huolestus oli väkisinkin hetkeksi syrjäytynyt ladyn kertomuksen kuuntelussa.
"Niin", jatkoi Hermione rauhallisesti, vaikka hänen äänensä vavahteli hiukan, "se nimi hänelle parhaiten — hänelle hyvin soveltuu. Hän, Margaret, jonka tähden olin uhrannut kaikki, — jonka rakkaus ja muisto olivat minulle kalliimpia kuin vapauteni, ollessani luostarissa — kuin henkeni, kun kuljin vaarallisella taipaleellani — oli ryhtynyt toimenpiteisiin heittääkseen minut luotansa ja siirtääkseen minut kuin ostettuna hylkiönä huonotapaisen ystävänsä huostaan. Ensimältä vieras nauroi kyyneleilleni ja tuskalleni, joka muka oli eksytetyn ja viekkaudessa hävinneen iloperhosen raivokohtausta tai keimailijan kavalaa teeskentelyä. Avioliittooni vetoamista hän pilkkasi, vakuuttaen tietävänsä sen olleen pelkkää ilvettä, jota minä olin vaatinut ja johon hänen ystävänsä oli alistunut jossakin näennäisen arkatuntoisuuden osoittelussa. Hän ilmaisi kummastustaan siitä, että minä pyrin esittämään missään muussa valossa toimitusta, joka ei voinut olla pätevä Espanjassa eikä Englannissa, ja tarjousi hävyttömästi poistamaan eperoimiseni uudistamalla itse samanlaisen liiton kanssani. Hätääntyneet huutoni toimittivat Monna Paulan avukseni — hän ei ollutkaan kaukana, sillä hän oli odottanut jotakin sellaista kohtausta."
"Hyvä Jumala!" hämmästyi Margaret, "oliko hän kehnon miehenne uskottu?"
"Ei", vastasi Hermione, "älä tee hänelle sitä vääryyttä. Hänen väsymättömät tiedustuksensa ne saivat ilmi vankilani — hän se ilmoitti miehelleni ja huomasi jo silloin uutisen niin paljoa mielenkiintoisemmaksi hänen ystävälleen kuin oikealle elämänkumppanilleni, että hän alkoi varhain epäillä konnan tahtovan päästä minusta eroon. Matkalla hänen epäluulonsa vahvistuivat. Hän oli kuullut mieheni huomauttavan kumppanilleen kylmäkiskoisen ivallisesti, kuinka täydellisesti vankeus ja sairaus olivat muuttaneet hipiäni ja kuullut toisen vastaavan, että se vika oli parannettavissa espanjalaisella ihomaalilla. Tämä ja muut seikat olivat valmistaneet Monna Paulaa tällaiseen petokseen, joten hän nyt saapui aivan maltillisena ja ryhtyi kannattamaan minua. Hänen levolliset huomautuksensa tehosivat vieraaseen paremmin kuin minun epätoivoni ilmaukset. Jollei hän täydellisesti uskonutkaan kertomustamme, näytteli hän ainakin kunniallisen miehen osaa, joka ei tahdo tunkeutua turvattomien naisten kiusaajaksi, olkoot nämä mitä laatua hyvänsä. Hän herkesi ahdistamasta meitä läsnäolollaan eikä ainoastaan antanut Monna Paulalle ohjeita matkustaaksemme Parisiin, vaan varasi hänelle matkakassankin. Pääkaupungista kirjoitin mestari Heriotille, isäni uskotuimmalle liiketuttavalle; heti kirjeen saatuaan saapui hän Parisiin, ja — mutta tässä tuleekin Monna Paula, tuoden mukanaan runsaastikin sen summan, jota halusit. Ota se, rakkahin neitoseni — auta sitä nuorukaista, jos tahdot. Mutta, oi Margaret, älä odota mitään kiitollisuutta vastineeksi!"
Lady Hermione otti kultakukkaron saattolaiseltaan ja antoi sen nuorelle ystävättärelleen. Tämä heittäysi hänen syliinsä ja suuteli häntä molemmille valjuille poskille, joille kertomuksen vastikään valveuttamat surut olivat heruttaneet monta kyyneltä. Sitte kavahti neitonen jalkeille, pyyhki omia tulvivia silmiään ja poistui Foljambe-huoneustosta kiireisin ja päättäväisin askelin.
Jin Vin ahtaalla.
Meidän on siirrettävä lukijamme Benjamin Suddlechopin asuntoon, toimeliaan ja tarmokkaan emäntä Ursulan puolison, joka hänkin puolestaan hoiti useampia ammatteja. Hän ei nimittäin ainoastaan tasaillut suortuvia ja partoja sekä kierrellyt viiksiä ylöspäin sotaisiin ja äyskeihin kiehkuroihin taikka alaspäin lerpalleen, kuten soveltui siviilihenkilöille. Ei riittänyt vielä sekään, että hän tarpeen tullen laski verta joko kuppauksella tai suoniraudalla, kiskaisi pois hampaantyngän ja toimitteli muita lääketaidon pikku tehtäviä melkein yhtä hyvin kuin hänen naapurinsa Raredrench, rohdoskauppias. Kaiken lisäksi kykeni hän kiskaisemaan tapin viinitynnyristä yhtä näppärästi kuin hammastarhastakin, laskemaan haarikallisen olutta yhtä huolettomasti kuin sarvellisen verta ja huuhteluttamaan kunnon kulauksella kurkun, jonka hänen taitonsa oli juuri ajellut. Mutta hän harjoitti näitä elinkeinoja erillään toisistansa.
Hänen parturitupansa ojensi pitkän ja salaperäisen salkonsa Fleet-kadulle, maalattuna kirjavaksi edustamaan niitä nauhoja, joilla sen ammatin kyltti oli varhaisempina aikoina koristeltu. Ikkunassa näkyi hammasrivejä pujoteltuina rihmoihin kuin rukousnauhoiksi ja pikareja, joiden pohjalla punainen ryysy esitti verta muistutukseksi siitä, että hoidokkeja täällä "asiantuntevalla avulla" huojennettiin suoneniskulla, kuppauksella tai laastarihauteilla; joukossa ilmoitettiin myös lyhyesti ja vakavasti tukkaa ja partaa koskevat tuottoisammat, vaikka arvoltaan halvemmat toimitukset. Sisäpuolella odotteli liiketuttavia sileäksi hivutettu nahkapäällyksinen lepotuoli ja kitara, jolla uusi tulija saattoi huvitella, kunnes hänen edeltäjänsä pääsi Benjaminin käsistä, ja joka siis useinkin vertauskuvallisesti repeli hoidokin korvia, partaveitsen kirjaimellisesti raadellessa hänen poskiaan. Tässä osastossa kaikki siten julisti haavuriparturia tai parturihaavuria.
Mutta vaivihkaa käytettiin oluttupana pientä takahuonetta, johon johti erityinen ovi pimeästä ja mutkaisesta läpikäytävästä; useiden sivukatujen ja pihojen kautta kierrellen pääsi tätä väylää myöten Fleet-kadulle. Tähän syrjäiseeni Bacchuksen temppeliin johti myös Benjaminin julkisemmasta liikepaikasta pitkä ja kapea sola mukavana salaisen tyyssijan pääsytienä niille joillekuille vanhoille ryyppymiehille, joilla oli tapana ottaa aamunaukkunsa kaikessa hiljaisuudessa, pistäydyttyään parturitupaan muka ajeltaviksi. Pääsipä tähän nurkkakrouviin myöskin erikseen emäntä Ursleyn huoneista; sitä tietä arveltiin hänen käyttävän monipuolisessa ammatissaan sekä liikkuakseen itse ulkosalla että laskeakseen luokseen neuvonkysyjiä ja tehtävien antajia, jotka eivät huolineet julkisesti näyttäytyä hänen vieraikseen. Niinpä puoleltapäivin, jolloin Benjaminin parhaina liiketuttavina olevat kainot ja arat naukkaajat olivat kukin saaneet siemauksensa tai vahvistusryyppynsä, päättyikin tavallaan oluttuvan liikenne, ja takaoven vartioiminen siirtyi parturin oppipojalta pikku mulattitytölle, emäntä Ursulan tummanruskealle Irikselle. Sitte seurasi salamyhkäisyys nopeasti toistansa; levättinsä kaulukseen verhoutuneita keikareita ja kaikenlaisiin valepukuihin laittautuneita naisia nähtiin hiipailemassa kujakäytävän sokkeloita myöten, ja siinä hiljaisessa koputuksessakin, joka ovelta usein vaati pikku kreolin huomiota, tuntui jotakin salaperäisyyttä ja ilmitulon pelkoa.
Saman päivän iltana, jona Margaretilla oli ollut pitkä neuvottelunsa lady Hermionen kanssa, oli emäntä Suddlechop käskenyt ovenvartijattarensa "pitää ovea kiinni visusti kuin saituri kukkaronnauhojaan ja niin totta kuin hän piti sahramihipiäänsä arvossa olla päästämättä sisälle ketään muuta kuin —" nimen hän lisäsi kuiskaten ja päätänsä nyökäyttäen. Pikku palkollinen vilkutti ymmärtävästi silmäänsä, meni paikalleen ja tovin kuluttua laski sisälle sekä vei emäntänsä puheille juuri saman porvaristeikarin, jonka puku oli näyttänyt kömpelöltä yllä ja joka oli käyttäytynyt niin urheasti kahakassa Nigelin ensi kertaa käydessä Beaujeun ravintolassa. Mulatti esitti hänet: "rouva, hieno nuori herra, pelkässä kullassa ja sametissa" — ja mutisi sitten itsekseen, kun sulki oven: "mokoma hieno nuori herra! — tikittimien tekijän oppipoika".
Pahoilla mielin sanomme, ja toivoaksemme ovat lukijatkin myötätuntoisia sille harrastukselle, jota asia meissä herättää, että tulija todellakin oli kelpo Jin Vin — niin kauvas joutuneena omien mielihalujensa varassa ja suojelusenkelinsä hylkäämänä, että hän toisinaan pynttäsi itsensä tähän tapaan ja kävi muodinmukaiseksi keikariksi pukeutuneena niissä huvittelun ja hurjistelun paikoissa, joissa hänelle olisi ollut ainaiseksi häpeäksi näyttäytyä todellisessa olossaan, jos hänen nimittäin olisi ollut mahdollinen päästä sellaiseen seuraan oikeassa asussaan. Hänen otsaansa varjosti nyt synkkä pilvi, hieno vaatetus oli siepattu hätäisesti ylle ja napitettu viistoon, hankkilus oli kiinnitetty ihan kieroon, niin että miekka pistäysi ulospäin kupeelta, sorean huolettomasti riippumatta sivulla, ja sirotekoinen ja kullattu väkipuukko törrötti vyössä kuin teurastajan veitsi tämän ammattilaisen sinisen esiliinan kureessa. Hienoston henkilöillä muuten olikin entiseen aikaan etunansa parempi tilaisuus eristäytyä alemmistansa kuin nykyään, sillä hovinaisten muinaista vannehametta ja nykyaikaisempaa pönkkähametta vastasi herrasmiehellä miekka; mutta tämä esine teki vain naurettaviksi ne, jotka sen omaksuivat tilaisuuden tullen, olematta tottuneita sen pitämiseen. Vincentin säilä osui hänen jalkojensa väliin, ja kompastuessaan sen yli huudahti hän: "Perhana! jo toistamiseen teki tuon kolttosen — ihan se lemmon lelu tietää, että minä en ole oikea herrasmies, ja juonittelee minulle vasiten."
"No, no, kelpo Jin Vin — älä huoli, poikaseni", viihdytteli emäntä, "viis pikku sattumista — kunnollinen ja vireä Lontoon oppipoika vastaa kaikkia katukeikareita".
"Minäolinkunnollinen ja vireä Lontoon oppipoika ennen kuin tunsin teidät, emäntä Suddlechop", syytti Vincent. "Itse saatte antaa nimen sille, miksi neuvonne on minut tehnyt, sillä — kautta Pyhän Yrjänän! — minua hävettää ajatella sitä itse."
"Kas vain", virkkoi emäntä, "niinkö onkin laitasi? Ei, sittepä tiedän vain yhden paranteen", ja astuen veistoksilla koristellun pienen tammisen nurkkakaapin ääreen hän otti vyössään riippuvista hopeavitjoista puolenkymmenen muun joukosta avaimen ja lukon avattuaan haki esille pitkän, ohuesta lasista puhalletun pullon, joka oli pistetty pajuvasuun. Samalla hän toi pöytään kaksi pitkävartista ja tilavaa flaamilaista lasipikaria, täyttäen toisen vieraalleen reunoja myöten ja toisen vaatimattomammin noin kahdeksi kolmannekseksi omaa tarvettaan varten. "Niin oikeata Rosa Solista kuin on koskaan käytetty huuhtomaan höperyyttä aatkeloista aivoista!" kehaisi hän kallishintaisen vahvistusnesteen pulputessa sileänä öljyisenä virtana.
Mutta vaikka Jin Vin kulautti pikarillisensa pohjaan arvelematta, emännän siemaillessa omaansa kohtuullisemmin, ei se näyttänyt tuottavan odotettua parannusta hänen mielialassaan. Päin vastoin hän heittäytyessään isoon nahkapäällyksiseen nojatuoliin, jossa emäntä Ursleyllä oli tapana viihdyttäytyä iltaisin, vakuutti olevansa "viheliäisin koira Bow'n kellon kuuluvilla".
"Ja miksi joutavoitset tuollaisin ajatuksin, tyhmä poika?" puheli emäntä Suddlechop. "Mutta niin käy aina — narrit ja lapset eivät koskaan tiedä, milloin heidän on hyvä olla. Eihän Pyhän Paavalin käytävillä astuskele ainoatakaan latuskalakkista tai töyhtöhattuista, joka saisi niin paljon ystävällisiä katseita naikkosilta kuin sinä teiskaroidessasi Fleet-katua pitkin karttu kainalossa ja lakki kallellaan päässä. Sinä tiedät hyvin, että valtuusmiehen rouvasta sivukujan vaatturintyttäriin asti kaikki vilkuvat ja pilkistelevät sormiensa välitse sinun kulkiessasi ohi, ja sanot itseäsi viheliäiseksi koiraksi! Ja tätä minun täytyy vakuuttaa sinulle ehtimän takaa niinkuin viheltelisin Lontoon kellonsoiton säveliä ärtyiselle lapselle, saadakseni sievän pienokaisen taas hyvälle tuulelle!"
Ursula-emännän imarruksella näytti olevan hänen virvokkeensa kohtalo — tarjouksen saanut henkilö nieli sen kyllä, ja jonkunmoisella nautinnolla, mutta se ei tehonnut nuorukaisen tuskastuneen mielentilan tyyntymiseksi. Hän naurahti puolittain halveksien ja puolittain tuntien turhamaisuutensa tyydytystä, mutta loi yrmeän katseen Ursley-emäntään, vastatessaan hänen viime sanoihinsa.
"Te tosiaan kohtelette minua kuin lasta, laulaessanne minulle yhä uudestaan ja uudestaan liverrystä, josta en rahtuakaan välitä."
"Vai niin!" sanoi emäntä Ursula; "se merkitsee, että sinä et välitä siitä, miellytätkö kaikkia, jollet miellytä yhtä. Sinä olet tietenkin totinen rakastaja etkä piittaa koko kaupungista täältä Whitechapeliin saakka, kunhan voisit sanoa olevasi ensimäisellä sijalla sievän Margaret-neitisi suosiossa. No, no, ole kärsivällinen, mies, ja anna minun ohjailla, sillä minä olen se vanne, joka viimeiseltä sitoo teidät yhteen."
"Olisi jo aika", muistutti Jenkin, "sillä tähän asti olette pikemmin ollut kiilana eroittamassa meitä".
Emäntä Suddlechop oli tällöin lopettanut vahvistuspikarillisensa — se ei ollut hänen ensimäisensä sinä päivänä, ja vaikka hän oli lujapäinen nainen ja väkijuomien nauttimisessa ainakin varovainen, jollei pidättyväinen, saattaa kuitenkin olettaa, että hänen maltillisuuttaan ei lisännyt tämä terveytensä hoitaminen.
"Mutta, senkin kiittämätön jurri", kivahti hän, "enkö ole pannut parastani toimittaakseni sinut emäntäsi armolliseen huomioon? Hän pitää herrasväestä, tuo ylpeä skotlantilainen leuhkana, niinkuin walesilainen juustosta, ja hellii sydämessään isänsä polveutumista tuosta Daldevilin herttuasta tai miksi hän sitä sanookaan niin visusti kuin saituri kultaa kirstussaan, vaikka hän näyttää sitä yhtä harvoin — ja ketään ei hän tahdo ajatella tai ottaa muuta kuin herrasmiehen — ja herrasmiehen olen minä tehnyt sinusta, Jin Vin, sitä ei voi paholainenkaan kieltää."
"Te olette tehnyt minusta narrin", sanoi Jenkin-parka, katsellen nuttunsa hihaa.
"Yhtä hyvän herrasmiehen silti", tuumi emäntä Ursley nauraen.
"Ja mikä pahempi", lisäsi toinen käännäyttäen hänelle selkänsä ja vääntelehtien tuolissaan, "te olette tehnyt minusta veijarin".
"Yhäti yhtä hyvän herrasmiehen", jatkoi Ursley-emäntä samaan tapaan. "Kantakoon mies hupsuuttansa hilpeästi ja lurjusmaisuuttansa rempseästi, niin tuskinpa vakavuus tai rehellisyys nykyaikana katsoo häntä kasvoihin. Mitäs tyhjää, mies, ainoastaan kuningas Arturin tai Lud-kuninkaan päivinä katsottiin herrasmiehen tahraavan ritarikilpeänsä hyppäämällä järjen tai rehellisyyden rajan yli. Rohkea katse, kerkeä käsi, hienot vaatteet, riuskea sadatus ja huima luonto ne nykyään tekevät teikarin."
"Kyllä tiedän, mitä olette minusta tehnyt", väitti Jin Vin, "sitte kun vaihdoin keilat ja lyömäpallon noppiin ja kortteihin, kelpo englantilaisen oluen laihaan bordeaux-viiniin ja happameen renskaan, häränpaistin ja vanukkaan lehtokurppiin ja ispinöihin — karttuni miekkaan, lakkini sulkahattuun vanhanaikaiset vakuutukseni muodinmukaisiin kirouksiin, säästölippaani hepeniin, uskontoni paholaisen ilveisiin ja rehellisen nimeni — Vaimo, voisin iskeä pääsi mäsäksi, kun ajattelen, kenen neuvo on tässä kaikessa ohjannut minua!"
"Kenen neuvo siis? sanoppas, kenen neuvo? Puhu suusi puhtaaksi, mokoma raukkamainen vaatteidenharjaaja, ja sano, kuka sinua neuvoi!" vastasi emäntä Ursula punehtuneena ja kiivaana. "Kas vain sitä kehnoa jänishousua — sano nyt, kenen neuvosta sinä olet tehnyt itsestäsi pelurin ja päällepäätteeksi varkaan, niinkuin sanoistasi voi arvella — taivas meitä pahasta varjelkoon!" Ja emäntä Ursula teki hartaan ristinmerkin.
"Kuulkaas nyt, emäntä Ursula Suddlechop", tulistui Jenkin kavahtaen seisaalle, tummat silmät suuttumuksesta salamoivina, "muistakaa sentään, että minä en ole teidän miehenne — ja jos olisin, olisi teidän hyvä pitää mielessänne, kenen kynnys lakaistiin, kun viimeksi ratsastettiin Skimmingtonia[45] samanlaisella torailevalla muijalla kuin tekin olette".
"Toivon näkeväni sinut ajamassa ylös Holbornin rinnettä ensi työksesi", ärähti Ursley-emäntä härnättynä luopumaan kaikista pyhäpäiväisistä ja sokeroiduista sanantavoistaan, "kukkakiehkura povellasi ja pappi rinnallasi!"
"Niin saattaa hyvinkin käydä", myönsi Jin Vin katkerasti, "jos kuljen neuvojenne mukaan niinkuin olen alottanut. Mutta ennen kuin se päivä koittaa, saatte te tietää, että Jin Vinillä on Fleet-kadun reimat pojat vielä käskettävissään. Niin, pahuksen akka, sinut paiskataan kärryihin parittajana ja velhona, kaksin verroin kunnottomana riiviönä, ja kyyditään kehruuhuoneeseen kaikkien Barin ja Paavalin väliltä löytyvien metalliastiain rämistessä edelläsi niinkuin paholainen niitä mäikyttäsi pätsihangollaan."
Emäntä Ursley karahti tulipunaiseksi, sieppasi puoliksi tyhjentyneen pullon ja näytti ensi liikkeestään päättäen olevan sinkauttamaisillaan sen vastustajansa päähän. Mutta äkkiä ja ikäänkuin voimakkaalla sisäisellä ponnistuksella hän hillitsi silmittömän vimmastuksensa ja pani pullon laillisempaan käytäntöönsä, ihmeteltävän tyynesti täyttäen molemmat pikarit. Kohottaen toista kädessään hän virkkoi, huulillaan hymy, joka soveltui hänen pulskille ja eloisille kasvoilleen paremmin kuin niitä vastikään vääristänyt raivostus:
"Menestykseksesi, Jin Vin poikani, kaikessa leppeässä ystävällisyydessä, mitä hyvänsä äkää tuntenetkaan minua vastaan, joka olen aina ollut sinulle äitinä."
Jenkinin englantilainen hyväluontoisuus ei kyennyt vastustamaan tätä voimakasta vetoamista. Hän otti toisen pikarin ja kilisti suopeasti emännän kanssa sovinnon maljan. Sitte hän alkoi nureksivasti puolustella rajuuttansa.
"Sillä te tiedätte", hän selitti, "että te minut suostutitte hankkimaan nämä hienoudet, menemään siihen jumalattomaan ravintolaan, rehentelemään parhaitten seurassa ja tuomaan teille kaikesta tietoja. Te vakuutitte, että minä kaupunginpiirin kukosta piankin ylenisin kiekumaan kukkona ravintolassa ja voittaisin kymmenen vertaa enemmän gleekissä ja primerossa kuin ennen ruosassa ja naapurinkettämisessä — ja keikauttaisin kaksoiskuutosia nopilla yhtä ahkeraan kuin oli tapanani kumoilla yhdeksäisiä keilaradalla. Ja sanoitte myös, että minä toisin teille ravintolasta sellaisia uutisia, joiden avulla meidän kaikkien kelpasi elää, kun niitä käytettäisiin siten kuin te osasitte niitä hoitaa. Nyt näette, mihin se kaikki on johtanut!"
"Totta kaikki mitä sanot, poikaseni", myönsi emäntä, "mutta sinun pitää olla kärsivällinen. Roomaa ei rakennettu päivässä — sinä et voi kuukaudessa tottua herrasasuusi, ja peluussa on sinun odotettava häviäväsi kuten voittavasikin — istuva pelaaja se tyhjentää pöydän."
"Pöytä on tyhjentänyt minut, sen tiedän", vastasi Jin Vin, "ja peräti puhtaaksi. Kunhan edes se olisi pahinta; mutta minä olen velkaa kaikesta tästä komeudesta, tilipäivä on tulossa, ja isäntäni huomaa kassan pariakymmentä kultakolikkoa köykäisemmäksi kuin sen pitäisi olla. Vanha isäni kutsutaan korvaamaan vajaus, ja minä — voin säästää hirttomieheltä vaivan ja tehdä työn itse taikka huilata Virginiaan."
"Älä puhu niin kovaa, hyvä poikaseni", varoitti emäntä Ursley. "Mutta sano minulle, minkätähden et lainaa joltakulta ystävältä, täyttääksesi puutoksen. Voisit vuorostasi tehdä hänelle saman palveluksen, kun hänen suorituspäivänsä tulee."
"Ei, ei — siitä olen saanut kylläni", väitti Vincent vastaan. "Tunstall lainaisi minulle rahat, mies-parka, jos hänellä olisi; mutta hänen hyväsäätyiset kerjäläisomaisensa riistävät häneltä kaikki ja pitävät hänet paljaana kuin on koivu jouluna. Ei — minun urani voidaan tavata neljällä kirjaimella, ja nämä luetaan: TUHO."
"Hiljaa nyt, yksinkertainen arkimus", rauhoitti emäntä; "etkö ole koskaan kuullut, että silloin kun hätä on suurin, on apu lähin? Kyllä me voimme vielä saada sinut autetuksi pinteestä, ja pikemmin kuin luuletkaan. En totisesti olisi ikinä neuvonut sinua sellaiselle tolalle, jollet olisi kaikesta sielustasi kiintynyt neiti Margetiin, ja vähempi ei sinulle kelvannut. Mitä muuta saatoin tehdä kuin kehoittaa sinua heittämään porvarillisen asusi ja koettamaan onneasi siellä, missä ihmiset rikastuvat?"
"Niin, niin — kyllä muistan neuvonne hyvin", haastoi Jenkin. "Teidän piti esitellä minut hänelle sitte kun olin hienostunut täydelliseksi teikariksi ja päässyt ruhtinaallisen varakkaaksi, ja silloin piti hänen ihmeekseen havaita, että minä olinkin sama köyhä Jin Vin, jolla oli tapana vaania aamukelloista iltasoittoon asti katsetta hänen silmältään. Ja sen sijaan onkin hän nyt antanut sydämensä tuolle skotlantilaiselle varpushaukka-loordille, joka voitti viimeisen kolikkoni, senkin pahalainen; ja siten olen joutunut haaksirikkoon rakkaudessa, varoiltani ja maineeltani ennen kuin oppiaikani on lopussa, ja kaikki on teidän työtänne, muori Keskiyö."
"Älä puhuttele minua muulla kuin omalla nimelläni, hyvä poika, Jin Vin", vastasi Ursula, ja hänen sävyssään ilmeni sekä kiukkua että mielistelyä; "älä vainkaan, sillä minä en ole mikään pyhimys, vaan vaivainen syntinen nainen, jolla ei ole enempää kärsivällisyyttä kuin hän tarvitsee suoriutuakseen senkin seitsemistä kiusoista. Ja jos olen tehnyt sinulle vääryyttä pahalla neuvomisella, on minun korjattava se hyvällä. Ja mitä niihin pariinkymmeneen kultarahaan tulee, jotka sinun on saatava tilipäiväksi, niin on tässäkin sievässä vihreässä kukkarossa sen verran kuin mokomaan asiaan tarvitaan; ja me panemme vanhan räätäli Crosspatchin myöntämään pitkän maksuajan vaatteillesi, ja —"
"Muori, puhutteko tosissanne?" kysyi Jin Vin kykenemättä uskomaan silmiään tai korviaan.
"Puhun vainkin", vakuutti emäntä; "ja sanotko minua vielä muoriKeskiyöksi?"
"Muori Keskiyöksikö?" huudahti Jenkin syleillen emäntää ihastuksissaan ja läjäyttäen hänen vielä rehevälle poskelleen rivakan ja torjumattoman muiskun, joka kuului pistoolinlaukaukselta; "pikemmin muori Keskipäiväksi, joka on noussut valaisemaan minulle tietä vastuksistani — omaa kantajaani rakkaammaksi emoksi, sillä hän poloinen vain toimitti minut synnin ja surun maailmaan, ja teidän parahiksi tarjoamanne apu on kirvoittanut minut kumpaisestakin." Ja hyväluontoinen nuorukainen heittäysi selkäkenoon istuimellaan ja ihan pyyhkäisi kädenselällä silmiänsä.
"Et siis tahtoisi panna minua ratsastamaan Skimmingtonia", jatkoi emäntä, "tai kuljetuttaa minua kärryissä kehruuhuoneeseen kaupunginpiirin kaikkien metalliastiain rämisytellessä minulle lähtömarssia?"
"Mieluummin antaisin vedättää itseni Tyburnin mäelle", vastasi toinen katuen.
"No, suoristaudu siis kuin mies ja kuivaa silmäsi; ja jos olet hyvilläsi siitä, mitä olen tehnyt, niin näytän sinulle, millä tavoin voit mitä parhaiten palkita sen minulle."
"Mitä?" äännähti Jenkin Vincent kohoutuen suoraan asentoon."Tahtoisitte minulta jotakin palvelusta tästä ystävällisyydestänne?"
"Niin juuri", vastasi emäntä Ursley, "sillä sinun pitää tietää, että tämä kulta ei ole minun, niin mielelläni kuin autankin sinua sillä. Se annettiin haltuuni hankkiakseni luotettavan asiamiehen erääseen tehtävään, ja kun — Mutta mikä sinua vaivaa? Oletko niin hullu, että suutut, kun et ilmaiseksi saa kultakukkaroa? Soisinpa tietäväni, mistä niitä saa noukkia. En ole minä niitä koskaan tavannut tieltä, sen sanon."
"Ei, ei, emäntä", selitti Jenkin-parka, "ei se ole vikana, sillä minä, katsokaas, mieluummin kuluttaisin nämä näppini rystysiin saakka ja eläisin työllä, mutta —" hän vaikeni.
"Mutta mitä, mies?" tiedusti emäntä Ursley. "Sinä olet halukas tekemään työtä sen edestä, mitä tarvitset; ja kuitenkin, kun tarjoan sinulle kultaa ansaittavaksesi, katsot minuun kuin lempo kirkkoon."
"Parempi olla puhumatta lemmosta, emäntä", varoitti Jenkin. "Hän oli minulla juuri mielessäni — sillä minä, katsokaas, olen siinä ahdingossa, jossa sielunvihollinen kuuluu ilmestyvän onnettomille häviöön suistuneille olennoille ja tyrkyttävän heille kultaa heidän autuutensa hinnasta. Mutta minä olen näinä kahtena päivänä lujasti yrittänyt taivuttaa mieltäni siihen ajatukseen, että mieluummin jään häpeään, syntiin ja suruun, jotka minua uhkaavat, kuin pitkitän kehnoja keinoja suoriutuakseni nykyisistä vaikeuksistani. Varokaa siis kiusaamasta minua rikkomaan näin hyvää päätöstä, emäntä Ursula."
"En kiusaa sinua mihinkään, nuori mies", vastasi Ursula, "ja koska näen sinut liian itsepäiseksi, osataksesi olla viisas, niin pistänkin kukkaron taskuuni ja haen jonkun, joka ryhtyy toimeen halukkaammin ja kiitollisemmin. Kulje sinä omaa latuasi — riko oppisopimuksesi, toimita häviöön isäsi, menetä maineesi ja sano sievälle mistress Margaretille ainiaaksi hyvästi."
"Seis, seis", peruutti Jenkin, "olette hätäinen kuin leipuri uunin kuumetessa liikaa. Antakaa minun ensin kuulla, mitä teillä on esitettävänä."
"No, eipä muuta kuin vain erään pulaan joutuneen varakkaan aatelismiehen vieminen salavihkaa alas virtaa Koirasaaren tienoille asti, missä hän saa piiloitelluksi kunnes pääsee pujahtamaan ulkomaille. Minä tiedän, että sinä tunnet virran varressa joka paikan yhtä hyvin kuin piru koronkiskurin tai kerjäläinen kiertonsa."
"Hiiteen vertauksenne, emäntä", vastasi oppipoika, "sillä piru minulle sen tietämyksen antoi ja kerjuu siitä saattaa tulla lopuksi. Mutta mitä on se herrasmies tehnyt, jotta hänen täytyy pakoilla? Eihän hän liene paavilainen — Catesbyn ja Piercyn vehkeiden tapaisiin sekautunut — ruutisalaliiton suosijoita?"
"Hyi, hyi! — mitä minusta luuletkaan?" pahaksui emäntä Ursula. "Minä olen yhtä hyvä kristillisen seurakunnan jäsen kuin papin rouva, paitsi että välttämättömät liikeasiat eivät salli minun käydä kirkossa useammin kuin joulupäivänä, taivas auttakoon! Ei, ei — tämä ei ole mitään paavilaisuuteen kuuluvaa. Se urho on vain lyönyt toista puistossa —"
"Haa! mitä?" keskeytti Vincent hätkähtäen.
"Kas, sinä arvaat, ketä tarkoitan. Hän se juuri on, josta olemme niin useasti puhelleet — sama loordi Glenvarloch eikä kukaan muu."
Vincent kavahti jalkeille ja astui lattian yli nopeasti ja horjuen.
"Kas niin, siinä sitä taas ollaan — sinä olet aina jäätä tai ruutia. Istut isossa nojatuolissa levollisena kuin raketti riippuu kehyksessään iloiltana, kunnes sitä kosketetaan sytyttimellä, ja sitte, hiu! olet kolmannessa taivaassa, ihmisäänen ja -silmän kantamattomissa. Jahka olet väsynyt tepastelemaan edes takaisin huoneessa, sanotko minulle sitte päätöksesi, sillä aika on täpärällä? Tahdotko auttaa minua tässä asiassa vai etkö?"
"En — en — en — tuhat kertaa en", kieltäysi Jenkin. "Ettekö ole tunnustanut minulle, että Margaret rakastaa häntä?"
"Kyllä", vastasi emäntä, "niin luulee tyttö, mutta sitä ei kestä pitkälle".
"Ja enkö vastikään kertonut teille", jatkoi Jenkin, "että juuri tuo samainen Glenvarloch nylki minulta ravintolassa joka pennin ja teki minusta lisäksi roiston, voittamalla enemmän kuin oli omaani? Voi sitä kirottua kultaa, jonka silkkikauppias Shortyard suoritti minulle sinä aamuna tiliinsä Pyhän Tapanin kellon korjaamisesta! Jollei minulla kovaksi onnekseni olisi ollut niitä rahoja taskussani, niin olisin vain voinut tyhjentää kukkaroni tahraamatta kunniallisuuttani, mutta menetettyäni kaikki omat varani piti minun väkisinkin panna likoon viimeiset viisi kultarahaa tuon kalaparvessa retkeilevän hain kanssa!"
"Myönnetään", sanoi emäntä Ursula. "Kaiken tämän tiedän, ja minä tunnustan, että kun loordi Glenvarloch oli viimeinen pelikumppanisi, on sinulla oikeus panna häviösi hänen syykseen. Lisäksi vahvistan, mitä jo ennen olen sanonut, että Margaret on tehnyt hänestä sinun kilpailijasi. Mutta eihän nyt hänen ollessaan vaarassa menettää kätensä ole toki aika muistella tätä kaikkea?"
"On kuin onkin, totisesti", vakuutti nuori käsityöläinen, "Kätensäkö menettää? Vaikka veisivät pään, niin en minä välitä. Se pää ja käsi ovat tehneet minusta vaivaisen raukan!"
"Mutta eikö olisi parempi, sinä latuskalakkien valtias", esitti emäntä Ursula, "että asiat sovittaisiin teidän keskenne ja että sinä tämän saman skotlantilaisen loordin välityksellä, jonka sanot riistäneen itseltäsi rahat ja rakastetun, ennen pitkää saisit takaisin molemmat?"