"Oi, sitä en epäile, sitä en epäile, mylord", sanoi poika, "ja minä voisin kertoa teille kaikki — melkein kaikki".
"Älä sano minulle mitään muuta, nuori ystäväni, kuin mikä voisi tehdä avuliaisuuteni mahdolliseksi", virkkoi Nigel.
"Te olette jalomielinen, mylord", haastoi poika, "ja minä olen varma — oi, ihan varma siitä, että voisin turvallisesti luottaa kunniaanne. Mutta kuitenkin — kuitenkin — minä olen niin tukalassa pulassa — olen ollut kovin äkkipikainen, pahasti ajattelematon — en voi ikinä ilmaista teille hupsuuttani. Sitäpaitsi olen jo kertonut liian paljon eräälle, jonka sydäntä luulin hellyttäneeni — ja kuitenkin olen täällä."
"Kelle teit sen paljastuksen?" kysyi Nigel.
"En uskalla sanoa", vastasi nuorukainen.
"Sinussa on jotakin kummallista, nuori ystäväni", sanoi loordi Glenvarloch, lievällä väkivallalla siirtäen syrjään käden, jolla poika oli taas peittänyt silmänsä. "Älä kiusaa mieltäsi ajattelemalla asemaasi juuri tällähaavaa — valtimosi tykkii rajusti, ja kätesi on kuuma — laskeudu tuolle makuulavalle ja koeta tyyntyä uneen. Se on nopein ja paras keino mielikuvien karkoittamiseksi, joilla rasitat itseäsi."
"Kiitän teitä huomaavaisesta hyväntahtoisuudestanne, mylord", vastasi poika. "Luvallanne jään kuitenkin tuokioksi alalleni tähän nojatuoliin — minun on tässä parempi kuin makuulla. Voin häiriintymättömästi ajatella, mitä olen tehnyt ja saan vielä tehdäkseni; ja jos Jumala lähettää uinahduksen näin uupuneelle olennolle, niin se on mitä tervetullein."
Niin sanoen poika veti pois sormensa Nigelin kädestä, kietaisi ympärilleen ja osittain kasvoilleen väljän levättinsä poimut ja antausi uinumaan tai miettimään. Tämän ja edellisen päivän näännyttävistä kokemuksista huolimatta pitkitti hänen kumppaninsa sillävälin huoneensa lattian mittelyä.
Jokainen lukija on kokenut hetkiä, jolloin ihminen ei mitenkään pääse ulkonaisten olosuhteiden valtiaaksi eikä edes kykene hallitsemaan omien ajatustensa oikullista valtakuntaa. Nigel luonnollisesti halusi harkita omaa asemaansa kylmäverisesti ja määrätä menettelytavan, joka hänen oli järkevänä ja urheana miehenä omaksuttava; mutta hänen tilanteensa kaikesta jännityksestä huolimatta kävi väkisinkin niin, että vankikumppanin asema sai suuremman sijan hänen ajatuksissaan kuin hänen omansa. Tätä mielen haihattelua ei käynyt selittäminen, mutta turha sitä vastaan oli ponnistellakin. Hänen korvissaan sointui vieläkin suloisimman äänen rukoileva kaiku, mitä hän oli koskaan kuullut; puhujan kielen näytti kyllä nyt uni kahlehtineen. Hän lähestyi varpaillaan katsomaan, nukkuiko vieras. Levätin laskos kätki kasvojen alaosan kokonaan, mutta hiukan syrjään painunut lakki salli hänen nähdä sinisuonisen otsan, ummistuneet silmät ja pitkät silkkihienot silmäripset.
"Lapsi-parka", mietti Nigel katsellessaan häntä siinä ikäänkuin suojaiseen turvaan levättinsä syleilyssä päässeenä, "kaste on vielä ripsilläsi, ja sinä olet ihan itkenyt itsesi nukuksiin. Suru on tyly vaalijatar noin nuorelle ja hennolle. Uinu rauhassa, en sinua häiritse. Omat vastukseni vaativat huomiota, ja niitä on minun nyt ruvettava pohtimaan."
Hän yritti toteuttaa aiettaan, mutta alituiseen estivät häntä siitä arvailut, joita äskeiseen tapaan tunkeusi hänen mieleensä, enemmän koskien nukkujaa kuin häntä itseään. Hän oli suutuksissaan ja kiusaantunut, moittien itseään siitä ylenpalttisesta osanotosta, jota tunsi vento vieraan tulokkaan asioita kohtaan, tietämättä tästä mitään muuta kuin että poika oli työnnetty hänen seuraansa, kenties vakoojaksi niiden toimesta, joiden talteen hänet oli jätetty. Mutta lumous ei ollut hälvennettävissä, vastustellut ajatukset ahdistivat häntä yhäti.
Siten kului puoli tuntia tai enemmänkin, jolloin taas kuului avautuvien salpojen kirskunaa, ja vartijan ääni ilmoitti, että muuan mies halusi puhutella loordi Glenvarlochia. "Mies puhutella minua, nykyisissä olosuhteissani! Kuka saattaa hän olla?" Ja John Christie, hänen isäntänsä Paavalin laiturin viereltä, ratkaisi hänen ihmettelynsä astumalla huoneeseen. "Tervetuloa — kaikesta sydämestäni, kelpo isäntä!" toivotti loordi Glenvarloch. "En olisi voinut uneksiakaan näkeväni teitä nykyisessä tiukassa asunnossani." Ja entiseen suopeaan ja suoraan tapaansa hän astui Christien luo ja tarjosi kätensä, mutta John kavahti taaksepäin kuin basiliskin katsetta karttaen.
"Pitäkää mielistelynne omana hyvänänne, mylord", sanoi hän ynseästi; "minä olen kokenut niitä jo sen verran kuin koko elinajakseni kaipaan".
"Mitä, master Christie", kummeksui Nigel, "mitä tämä merkitsee? Enhän liene loukannut teitä?"
"Älkää minulta mitään kyselkö, mylord", kielsi Christie jäykästi. "Olen rauhan mies — en tullut tänne rinnustelemaan kanssanne tässä paikassa ja käänteessä. Olettakaa vain kerta kaikkiaan hyvin tietäväni kaikki, mitä olen: teidän ylhäisyytenne jaloudelle velkaa, ja ilmoittakaa minulle sitte mahdollisimman lyhyeen, missä se onneton nainen on — mihin olette hänet jättänyt."
"Mihin olen hänet jättänyt!" oudoksui loordi Glenvarloch. "Kenet jättänyt? En käsitä tarkoitustanne."
"Ka, niin, mylord", tuumi Christie, "vaikka nyt kuinka näyttelette ihmetystä, täytyy teidän jokseenkin arvata, että puhun siitä hupakko-poloisesta, joka oli minun vaimona ennen kuin hän joutui teidän ylhäisyytenne hempukaksi".
"Vaimonne! Onko vaimonne hyljännyt teidät? Ja jos on, niin tuletteko vaatimaan häntä minulta?"
"Kyllä, mylord, niin kummalliselta kuin saattaakin tuntua", vastasi Christie purevan ivallisesti ja huulet vääntyneinä nauruun, joka pisti räikeästi silmään hänen tuskaisten kasvonpiirteittensä, salamoitsevien katseittensa ja vaahtoisten suupieltensä vastakohtana, "tulin tosiaankin tekemään sen vaatimuksen teidän ylhäisyydellenne. Tietenkin ihmettelette mokomaa vaivautumistani, mutta, nähtävästi suuret miehet ja pienet miehet ajattelevat eri tavalla. Hän on maannut povellani ja juonut pikaristani, ja olkoon hän mikä onkin, en voi unohtaa, että — vaikka en tahdo häntä enää koskaan nähdä — että hän ei saa joutua kokemaan nälkää, mylord, tai tekemään vielä pahempaa leipänsä ansaitsemiseksi, joskin teidän ylhäisyytenne taitaa arvella, että minä riistän etuja yleisöltä, yrittäessäni muuttaa hänen elämäntapojaan."
"Niin totta kuin olen kristitty ihminen, kautta herrasmiehen kunnian", vakuutti loordi Glenvarloch, "jos vaimonne on joutunut johonkin vahinkoon, en minä tiedä siitä mitään. Taivaan nimessä toivon teidän erehtyneen yhtä suuresti hänen syyllisyydestään kuin olettaessanne minut siihen osalliseksi."
"Hyi, hävetkää, mylord", puheli Christie, "miksi tahdotte tehdä jutusta niin sitkeän? Hän on vain vanhan rihkamasaksan vaimo, taulapään, joka älyttömyydessään nai kahtakymmentä vuotta nuoremman naisen kuin hän itse oli. Teidän ylhäisyytenne ei voi saada siitä sen enempää kunniaa kuin olette jo saanut, ja mitä etuun ja viihdytykseen tulee, niin lienee Nelly-emäntä nyt tarpeeton tyydytykseksenne. Olisin pahoillani huvittelunne keskeyttämisestä; vanhan aisankannattajan pitäisi ottaa paremmin lukuun asemansa. Mutta teidän ylvään ylhäisyytenne ollessa suljettuna tänne kuningaskunnan muiden huomattujen henkilöiden joukkoon ei Nelly-emäntää arvattavasti lasketa jatkamaan armastelun hetkiä, jotka —" Kiihtynyt aviomies alkoi sopertaa, luopui ivallisesta sävystään ja pitkitti iskien sauvansa lattiaan: "Voi, jospa nuo petolliset raajanne, joiden soisin olleen rampautuneita silloin kun ne ensi kertaa astuivat kunniallisen kynnykseni yli, olisivat vapaat kytkyimistä, jotka ne ovat niin täydellisesti ansainneet! Myöntäisin teille nuoruutenne ja aseenne edun ja luovuttaisin sieluni paholaiselle, jollen minä tällä tammikartullani tekisi teistä sellaista esimerkkiä kaikille kiittämättömille, luihuille hovilaisille, että jäisi sananlaskuksi aikojen loppuun asti, miten John Christie peittosi vaimonsa hienon rakastelijan."
"En ymmärrä hävyttömyyttänne", sanoi Nigel, "mutta minä annan sen anteeksi, koska te olette joutunut jonkun kummallisen harhaannuksen valtaan. Mikäli voin käsittää kiivasta syytöstänne, on se kerrassaan ansaitsematon minun taholtani. Te näytte lukevan syykseni vaimonne viettelemisen — toivoakseni on hän viaton. Minun suhteeni hän ainakin on yhtä viaton kuin taivaan enkeli. En ole milloinkaan ajatellut häntä tai koskettanut hänen kättään taikka poskeaan muutoin kuin kunnioittavan kohteliaasti."
"Niin, kyllä — kohteliaasti! — se on aivan oikea sana. Hän ylisteli aina teidän ylhäisyytennekunnioittavaa kohteliaisuutta. Sillä kohteliaisuudellanne te kaksistanne petitte minut. Mylord — mylord, te ette tullut luoksemme kovinkaan varakkaana miehenä — sen tiedätte. Voitonpyynnistä en ottanut halvan kattoni alle teitä ja pöyhkeätä Don Diegoanne. En koskaan pitänyt väliä, oliko se pikku huone vuokrattuna vai ei; tulin toimeen ilman. Koko laiturin naapuristo tietää, että John Christiellä on varoja ja halua ystävälliseen tekoon. Kun te ensin astuitte kunniallisesta ovestani sisälle, olin niin onnellinen kuin tarvitsee olla miehen, joka ei ole mikään nuori heitukka ja on saanut luuvalon. Nelly oli mitä herttaisin eukkonen — saattoi joskus sattua jotakin sananharkkaa hameesta tai nauhasta, mutta ystävällisempää sielua ei voinut olla eikä ikäisekseen huolellisempaa, kunnes te tulitte — ja mitä onkaan hän nyt! Mutta minä en hullaannu itkemään, jos voin auttaa.Mitähän on, se ei ole kysymyksenä, vaanmissähän on; ja se minun pitää kuulla teiltä, sir."
"Kuinka voitte sen kuulla, kun sanon teille", vastasi Nigel, "että olen yhtä tietämätön kuin tekin tai oikeastaan enemmänkin? Tähän hetkeen asti en ole kuullut mitään vaimonne ja teidän kesken sattuneesta selkkauksesta."
"Se on vale", tokaisi John Christie jyrkästi.
"Mitä, senkin heittiö!" kiivastui loordi Glenvarloch; "käytättekö asemaani solvauksiin? Ellen pitäisi teitä hulluna ja kenties joutuneena siihen tilaan jonkun kärsimänne vääryyden johdosta, niin huomaisitte, ettei aseettomuuteni ole teille suojeluksena — iskisin päänne murskaksi seinään."
"Niin, niin", vastasi Christie, "rehennelkää miten mielenne tekee. Olette oleksinut ravintoloissa ja Alsatiassa, luonnollisesti oppien pukarin voimasanoja. Mutta sanon vieläkin, että te valehtelette väittäessänne olevanne tietämätön vaimoni petollisuudesta, sillä kun teitä kiusoiteltiin siitä iloisten kumppanienne parissa, oli se seuranne yleisenä leikkipuheena, ja teidän ylhäisyytenne otti vastaan kaiken kunnian, jota he teille soivat kuhertelustanne ja kiitollisuudestanne."
Tässä kohden osasi syytös todelliseen seikkaan, joka pahasti nolostutti loordi Glenvarlochia, sillä hän ei voinut kunniallisena miehenä kieltää, että loordi Dalgarno ja muut olivat toisinaan puhuneet hänelle pilojaan Nelly-emännästä ja että — vaikka hän ei ollut esiintymiseltään juuri ollutle fan faron des vices qu'il n'avait pas— hän ei ainakaan ollut kyllin innokkaasti puhdistautunut tuollaisen rikkomuksen epäluulosta miesten silmissä, jotka pitivät sitä ansiona. Hiukan epäröiden ja lieventelevään tapaan tunnusti hän senvuoksi, että oli lasketeltu joitakuita joutavia kokkapuheita tuon otaksuman perusteella, niin tyyten aiheeton kuin se olikin. John Christie ei ottanut kuullakseen sen pitempää puolustelua. "Oman myönnytyksenne mukaan", hän sanoi, "annoitte leikillä kertoa itsestänne valeita. Mistä tiedän puhuvanne totta nyt vakavana ollessanne? Te kaiketi katsoitte kauniiksi kulkea kunniallisen perheen häväisijän maineessa — kuka ei ajattelisi, että teillä oli todellisia perusteita kehnon pöyhkeilynne tueksi? Minä ainakaan en usko toisin, ja sentähden, mylord, ottakaa varteen mitä sanon. Te olette nyt itse pulassa — niin totta kuin toivotte selviytyvänne siitä eheänä, henkeä ja omaisuutta menettämättä, ilmaiskaa minulle, missä se onneton on. Ilmaiskaa minulle, jos toivotte taivaan armoa — ilmaiskaa, jos pelkäätte helvettiä — ilmaiskaa, jollette soisi perikatoon joutuneen naisen ja murtuneen miehen kirouksen seuraavan teitä läpi elämän ja todistavan vastaanne kuolemantakaisena tilinteon päivänä. Te olette liikutettu, mylord, näen sen. En voi unohtaa minulle tekemäänne vääryyttä. En voi edes luvata antavani sitä anteeksi — mutta ilmaiskaa minulle, niin ette enää koskaan näe minua tai kuule soimauksiani."
"Mies-parka", vastasi loordi Glenvarloch, "te olette sanonut enemmän, paljoa enemmän kuin kylliksi, liikuttaaksenne mieltäni syvästi. Jos olisin vapaana, niin antaisin teille parhaan apuni sen miehen etsimiseksi, joka on tehnyt teille vääryyttä, sitäkin hartaammin kun aavistelen asukkaananne olemiseni jossain määrin koituneen etäiseksi aiheeksi riistäjän pääsylle lammastarhaanne."
"Minua ilahuttaa, että teidän ylhäisyytenne myöntää minulle niin paljon", huomautti John Christie palautuen siihen katkeroittuneeseen ivaan, jolla hän oli alottanut tämän kummallisen keskustelun. "Säästän teiltä sen enemmät moitteet ja vastaväitteet — päätöksenne on tehty, ja minun samaten. Vartija hoi!" Vartija astui sisälle, ja John jatkoi: "Tahdon päästä ulos, veikko. Pitäkää tarkoin silmällä asukastanne — olisi parempi päästää irralleen Towerin mäelle puolet noista luolissaan värjöttävistä pedoista[52] kuin että tämä samainen sileänaamainen ja liukaskielinen herrasmies palautettaisiin rehellisten ihmisten seuraan!"
Niin sanoen hän poistui kiireesti huoneesta, ja Nigelillä oli kylliksi aikaa valitella nurjaa kohtaloaan, joka ei tuntunut koskaan herkeävän vainoamasta häntä syyttömästi rikoksista ja kietomasta häntä epäluuloihin teoista, joita hän kauhistui. Hän ei kuitenkaan voinut olla tunnustamatta itselleen, että kaikki se kiusa, jota hän saattoi kokea John Christien nykyisestä syytöksestä, oli tähän asti ansaittua, hänen sallittuaan turhamaisuudesta tai oikeammiten pilanteon kohtaamisen vastahakoisuudesta olettaa itsensä kykeneväksi kehnoon vieraanvaraisuuden polkemiseen pelkästään syystä että narrit sanoivat sellaista urotyöksi. Hänen tuskaannukselleen ei ollut suinkaan lievikkeenä se muisto, mitä Richie oli kertonut ravintolan teikarien naureskelusta hänelle takanapäin, kun hän oli ottanut vastaan mainetta vehkeestä, jonka hoitamiseen hänellä ei todellisuudessa ollut luontoa. Hänen teeskentelynsä oli sanalla sanoen toimittanut hänet siihen onnettomaan asemaan, että häntä pilkkasivat kerskurina ne hurjastelevat nuoret miehet, joiden keskuudessa todellinen lempiseikkailu olisi tuottanut hänelle kunniaa, kun häntä taasen toiselta puolen soimasi tunnottomaksi viettelijäksi loukattu aviomies, joka uppiniskaisesti uskoi hänet syypääksi.
Margaret joutuu tilille.
Olisi saattanut tuntua luonnolliselta, että John Christien käynti olisi kokonaan kääntänyt Nigelin huomion hänen uinailevasta kumppanistaan, ja tuokioksi olikin se välittömänä tuloksena tapauksen aiheuttamasta uudesta aatosjaksosta. Mutta piankin sen jälkeen kun vääryyttä kärsinyt mies oli poistunut, alkoi loordi Glenvarloch kummastella, että poika oli voinut nukkua niin sikeästi heidän äänekkäästi haastellessaan ihan lähellä. Ainakaan ei hän näyttänyt liikahtaneen. Oliko hän terve — teeskentelikö hän vain unta? Nigel astui ihan hänen viereensä tarkastelemaan ja huomasi, että hän oli itkenyt ja itki vieläkin, vaikka hänen silmänsä olivat ummessa. Hän kosketti poikaa keveästi hartioihin — tämä säpsähti taaksepäin, vaan ei herännyt. Toinen nykäisi häntä kovemmin ja kysyi, nukkuiko hän.
"Herätetäänkö teidän maassanne ihmisiä, kun tahdotaan tietää, nukkuvatko he vai eivätkö?" virkahti poika.
"Ei, nuori herraseni", vastasi Nigel; "mutta kun he itkevät sillä tavoin kuin sinä unissasi, herätetään heidät, jotta nähdään, mikä heitä vaivaa".
"Vähänpä merkitsee kellekään, mikä minua vaivaa", sanoi poika.
"Totta kyllä", huomautti loordi Glenvarloch; "mutta sinä tiesit ennen nukahdustasi, kuinka vähän kykenin auttamaan sinua vaikeuksissasi, ja kuitenkin näytit taipuvaiselta osoittamaan minulle jonkun verran luottamusta".
"Jos niin oli asia, niin olen muuttanut mieltä", vastasi poika.
"Ja mikähän lienee aiheuttanut sen mielenmuutoksen?" sanoi loordi Glenvarloch. "Jotkut puhuvat unissaan — kenties on sinulla nukkuessasi kuulemisen lahja?"
"Ei, mutta patriarkka Joosef ei ikinä nähnyt oikeampia unia kuin minä."
"Vai niin!" virkkoi loordi Glenvarloch. "Ja sanohan, minkä unen olet nähnyt, joka on riistänyt minulta suosiollisen mielipiteesi, sillä se nähdäkseni on asian ytimenä."
"Saatte päättää itse", vastasi poika. "Olin unissani olevinani synkässä metsässä, missä koirat haukkuivat ja torvet kajahtelivat ihan niinkuin kuulin Greenwichin puistossa."
"Se johtui siitä, että olit puistossa tänä aamuna, sinä yksinkertainen hupsu", huomautti Nigel.
"Malttakaa, mylord", sanoi nuorukainen. "Kuljin unessani eteenpäin, kunnes leveän lehtokujan päässä näin uljaan uroshirven sotkeutuneen verkkoon, ja minä olin tietävinäni, että siinä oli juuri hirvi, jota koko seurue oli metsästämässä, ja että jos ajojoukko ehtisi perille, repisivät koirat sen kappaleiksi taikka pyyntimiehet leikkaisivat siltä kurkun. Minun tuli surku uljasta hirveä ja vaikka kuuluin toiseen elollisten luokkaan ja hiukan pelkäsinkin sitä arvelin kuitenkin uskaltavani jotakin noin komean olennon vapauttamiseksi. Vedin esille veitseni, mutta juuri kun aloin katkoa verkon silmukoita, kavahti eläin tiikerin hahmossa minua vastaan, paljoa isompana ja julmempana kuin ainoakaan, mitä olette saattanut nähdä tuolla eläinnäyttelyssä. Se oli juuri repimäisillään minut palasiksi, kun te herätitte minut."
"Minusta tuntuu", huomautti Nigel, "että ansaitsen parempaa kiitosta kuin olen saanut, kun herättämällä pelastin sinut sellaisesta vaarasta. Mutta, pikku herraseni, koko tällä tarinalla tiikeristä ja hirvestä ei nähdäkseni ole mitään tekemistä mielenmuutoksesi kanssa, joka ilmenee minua kohtaan."
"En tiedä, onko vai ei", sanoi poika; "mutta minä en suostu sanomaan teille, kuka olen".
"Tahdot siis pitää salaisuutesi, pahantuulinen poika", virkkoi Nigel kääntyen hänestä ja alkaen taas kävellä edes takaisin. Sitte hän äkkiä pysähtyen virkahti: "Ja kuitenkaan et saa minusta eritä tietämättä, että olen tunkeutunut salaisuuteesi."
"Salaisuuteeni!" huudahti nuorukainen sekä säikkyneenä että pahastuneena; "mitä tarkoitatte, mylord?"
"Tarkoitan vain, että osaan lukea unesi ilman kaldealaisen tulkitsijan apua, ja selitykseni on — että kaunis kumppanini ei kanna sukupuolensa pukua."
"Ja jos niinkin on, mylord", vastasi hänen kumppaninsa hätäisesti nousten seisaalle ja kietaisten levättinsä tiukkaan ympärilleen, "peittää pukuni tällaisenakin henkilöä, joka ei häpäise sitä".
"Monet sanoisivat tuota väitettä suoranaiseksi haasteeksi", huomautti loordi Glenvarloch tähystäen häntä kiinteästi; "naiset eivät laittaudu miesten vaatteisiin, käyttääkseen miesten aseita".
"Sellaista ei ole mielessäni", selitti valepukuinen. "Minulla on muita suojeluskeinoja, ja voimallisia — mutta tahtoisin ensin tietää, mikä onteidäntarkoituksenne."
"Kunniallinen ja mitä kunnioitettavin", sanoi loordi Glenvarloch. "Mikä hyvänsä olettekaan — mikä tahansa vaikutin onkaan saattanut teidät tähän epäselvään asemaan, oivallan hyvin — jokainen katseenne, sananne ja liikkeenne saa minut oivaltamaan, että te ette ansaitse vähäisintäkään tunkeilevaisuutta, saati huonoa kohtelua. En tiedä, mitkä seikat ovat voineet pakoittaa teidät näin oudoksuttavaan menettelyyn; mutta olen varma siitä, että niissä ei ole eikä voi olla mitään ennakolta mietittyä väärää, joka panisi teidät alttiiksi tahalliselle loukkaukselle. Minun taholtani ei teillä ole mitään peljättävää."
"En odottanutkaan muuta teidän jaloudeltanne, mylord", vastasi neitonen. "Vaikka tunnen, että seikkailuni oli epätoivoinen ja hupsu, ei se kuitenkaan ole niin aivan hupsu ja turvallisuuteni täällä niin peräti suojelematon kuin saattaa näyttää ensi silmäyksellä ja esiintyessäni tässä oudossa asussa. Olen kärsinyt kylliksi ja enemmän kuin kylliksi siitä nöyryytyksestä, että minut on nähty näin epänaisellisena, ja niistä ajatuksista, joita on täytynyt johtua mieleenne käytöksestäni — mutta Jumalan kiitos olen sikäli suojeltu, etten olisi voinut kostamatta joutua alttiiksi loukkaukselle."
Tämän omituisen selvityksen kehityttyä näin pitkälle saapui vartija asettamaan loordi Glenvarlochin eteen aterian, jota saattoi hänen nykyisissä olosuhteissaan sanoa kelvolliseksi; joskaan se ei vetänyt vertoja kuuluisan chevalier Beaujeun keittotaidolle, voitti se suuresti siisteydellään ja maukkuudellaan alsatialaiset näytteet. Toinen vartija jäi tekemään pöytäpalveluksia ja viittasi valepukuista naista nousemaan, saadakseen tältä apua tehtävissään. Mutta Nigel ehkäisi sen, sanoen tuntevansa nuorukaisen vanhemmat ja pyytäen kumppaniansa syömään hänen kanssaan. Tämä suostui hiukan hämillään, mikä mielentila teki hänen sievät kasvonpiirteensä vielä viehättävämmiksi. Kuitenkin ilmaisi hän luontaisen soreasti sellaista hyvää käyttäytymistä, mikä kuuluu sivistyneihin pöytätapoihin, ja kenties oli Nigel jo heidän kohtauksensa merkillisistä asianhaaroista johtunut erityisen suosiolliseksi häntä kohtaan tai ehkäpä hän todella arvosteli vain selvää seikkaa, tullessaan siihen käsitykseen, että hän oli harvoin nähnyt nuoren henkilön esiintyvän säädyllisemmän luontevasti ja miellyttävämmän vaatimattomasti, samalla kun hänen omituisen asemansa tietoisuus loi tytön koko käyttäytymiseen erikoista sävyä, jota ei voinut sanoa muodolliseksi eikä keveäksi tai hämmentyneeksi, mutta joka erilaisin vaihteluin aiheutui kaikista noista kolmesta pääpiirteestä. Pöytään tuotiin viiniä, josta hän ei taipunut maistamaan lasillistakaan. Vartijan läsnäolo luonnollisesti rajoitti heidän keskusteluaan, mutta Nigel oli jo kauvan ennen pöydän korjaamista päättänyt mahdollisuutta myöten tutustua tämän nuoren henkilön oloihin, olletikin kun hän nyt alkoi ajatella, että tytön äänensointu ja kasvonpiirteet eivät olleetkaan hänelle niin vieraita kuin hän oli alkuaan luullut. Tähän käsitykseen johtui hän kuitenkin vain vähitellen, sikäli kuin se kajasteli hänelle erityisistä seikoista heidän aterioidessaan.
Vihdoin pääsivät vangit päivälliseltään, ja loordi Glenvarloch alkoi miettiä, miten saisi helpoimmin siirrytyksi ajattelemaansa puheenaineeseen, kun vartija ilmoitti taaskin vieraan pyrkivän hänen puheilleen.
"Kas", sanoi Nigel hiukan pahastuksissaan, "vankilakaan ei näy pelastavan ihmistä tunkeilevilta käynneiltä".
Hän valmistausi kuitenkin vastaanottamaan vierastaan, säikkyneen kumppaninsa lennähtäessä isoon nojatuoliin, joka oli alussakin ollut hänen turvapaikkanaan; siinä kietoi tämä levättinsä jälleen ympärilleen ja asettui parhaansa mukaan välttämään huomiota. Hän oli tuskin ehtinyt siten varustautua, kun ovi avautui ja vankihuoneeseen astui arvoisa porvari George Heriot.
Hän loi ympäri huonetta tavallisen terävän ja nopeasti tarkkailevan silmäyksensä. Nigelin luokse astuen virkkoi hän sitte: "Mylord, soisin voivani sanoa, että minua ilahuttaa nähdä teidät."
"Niiden näkeminen, jotka ovat itse onnettomia, mestari Heriot, tuottaa harvoin hupia heidän ystävilleen — minä kuitenkin olen hyvilläni tulostanne."
Nigel ojensi kätensä, mutta Heriot kumarsi hyvin muodollisen kohteliaasti, ottamatta vastaan tervehdystarjousta, jota noina tarkoin noudatetun säätyeron aikoina pidettiin erityisenä suosiollisuutena.
"Olette tyytymätön minuun, mestari Heriot", huomautti loordi Glenvarloch punehtuen, sillä häntä ei eksyttänyt arvoisan porvarin teeskentelemä nöyrä kunnioitus.
"En suinkaan, mylord", kielsi Heriot; "mutta minä olen ollut Ranskassa ja katsonut hyväksi tuoda tuntuvampien tavarain mukana pikku näytteen sitä säädyllistä käyttäytymisestä, josta ranskalaiset ovat kuuluisia".
"Ei ole suopeata", muistutti Nigel, "koetella sitä ensimäiseksi vanhaan ja kiitolliseen ystävään".
Heriot vastasi tähän huomautukseen vain kuivakiskoisella yskäisyllä ja pitkitti:
"Hm! hm! Niin, hm! Mylord, koska ranskalainen kohteliaisuuteni ei kenties riitä pitkälle, niin tahtoisin mielelläni tietää, onko minun puhuttava ystävänä, joksi teidän ylhäisyytenne suvaitsee minut määritellä, vai tuleeko minun rajoittua asemani mukaisesti siihen tarpeelliseen liikeasiaan, josta meidän on neuvoteltava."
"Puhukaa ystävänä kaikin mokomin, mestari Heriot", kehoitti Nigel. "Huomaan teidän omaksuneen joitakuita minua vastaan syntyneistä lukuisista ennakkoluuloista, ellette niitä kaikkia. Puhukaa pois, ja suoraan — mitä en voi kieltää, sen tahdon ainakin tunnustaa."
"Ja toivoakseni hyvittää, mylord", sanoi Heriot.
"Mikäli vallassani on, varmasti", vakuutti Nigel.
"Voi, mylord", jatkoi Heriot, "se on murheellinen, vaikka välttämätön rajoitus, sillä kuinka helposti saattaakaan kuka tahansa tehdä pahaa satakertaisesti enemmän kuin hänen vallassaan on korvata kärsijöille ja yhteiskunnalle! Mutta me emme ole täällä yksinämme", hän sanoi pysähtyen, samalla kun iski terävän silmänsä valepukuisen neitosen verhoutuneeseen olentoon, tämä kun ei ollut parhainkaan ponnistuksin kyennyt sovittamaan asentoansa siten, että olisi kokonaan välttynyt huomiolta. Enemmän haluten estää hänen ilmituloaan kuin pitää omia asioitaan salassa vastasi Nigel pikaisesti:
"Hän on paashini; voitte hänen kuultensa puhua vapaasti. Hän onRanskasta eikä osaa ollenkaan kieltämme."
"Minun on siis puhuttava vapaasti", alotti Heriot, vielä kerran vilkaistuansa nojatuoliin päin; "kenties sanani sukeutuvat enemmän vapaina kuin tervetulleina".
"Jatkakaa, sir", sanoi Nigel; "olen huomauttanut teille, että voin sietää moitetta".
"Sanalla sanoen siis, mylord — miksi tapaan teidät tässä paikassa ja syytettynä teoista, jotka mustaavat vuosisatojen kunnostautumisella maineeseen tullutta nimeä?"
"Lyhyeen lausuen tapaatte minut täällä syystä että — alkuerehdyksestäni alottaakseni — tahdoin olla viisaampi kuin isäni", selitti Nigel.
"Se oli vaikea tehtävä, mylord", huomautti Heriot. "Isäänne arvosteltiin yleensä Skotlannin viisaimmaksi ja sen maan uljaimpiin kuuluvaksi mieheksi."
"Hän käski minun", pitkitti Nigel, "karttaa kaikkea pelaamista, ja minä otin rajoittaakseni tätä kieltoa peluuni sovelluttamiseksi taitoni, varojeni ja onnen mukaan".
"Niin, itserakkautta voitonhimon kannustamana, mylord — te toivoitte voivanne tahriutumatta pidellä pikeä", tuumi Heriot. "No niin, mylord, teidän ei tarvitse mainita — sillä olen suureksi mielipahakseni kuullut — miten pitkälle tämä menettely halvensi mainettanne. Seuraavasta erehdyksestänne voinen arvelematta muistuttaa teitä — mylord, mylord, miten hyvänsä loordi Dalgarno lieneekään loukannut teitä, hänen isänsä pojan olisi pitänyt säästyä teidän väkivallaltanne."
"Te puhutte kylmäverisellä päällä, mestari Heriot, ja minua kirvelivät lukuisat ystävyyden naamarin suojassa tehdyt vääryydet."
"Hän nimittäin antoi teidän ylhäisyydellenne huonoja neuvoja, ja te —" sanoi Heriot.
"Minä olin niin älytön, että noudatin hänen neuvojaan", vastasi Nigel. "Mutta me jätämme tämän silleen, mestari Heriot, jos suvaitsette. Vanhat miehet ja nuoret, miekkamiehet ja rauhallisten tointen harrastajat ovat aina ajatelleet ja ajattelevat aina eri tavoin sellaisista asioista."
"Myönnän vanhan kultasepän ja nuoren aatelismiehen välisen eron", intti Heriot, "mutta olisi teidän kuitenkin pitänyt malttaa mielenne loordi Huntinglenin tähden ja olla ymmärtäväinen itsenne takia. Olettaen kiistanne oikeaksikin —"
"Pyydän teitä siirtymään johonkin muuhun kanteeseen", keskeytti loordi Glenvarloch.
"En ole teidän syyttäjänne, mylord; mutta toivon kaiken hyvän nimessä, että oma sydämenne on jo katkerasti syyttänyt teitä siitä vieraanvaraisuuden häpäisemisestä, jota entinen isäntänne on teidän toimestanne kokenut."
"Jos olisin ollut syypää siihen, mihin viittaatte", vastasi loordi Glenvarloch, — "jos hetkellinen kiusaus olisi saanut minut valtaansa, niin olisin jo kauvan mitä katkerimmin katunut sitä. Mutta ken lieneekään tehnyt sen naisen onnettomaksi, minä se en ollut — en ole kuullutkaan hänen kevytmielisyydestään ennen kuin nyt tunnin kuluessa."
"Kuulkaas, mylord", sanoi Heriot hiukan ankarasti, "tämä kuulostaa liiaksi teeskentelyltä. Tiedän nykyaikaisen nuorisomme keskuudessa vallitsevan uutta uskontoa avioliiton rikkomisesta kuten miestapostakin. Mieluummin kuulisin teidän puhuvan kymmenen käskyn korjaamisesta, jotta etuoikeutettujen luokkien hyväksi lievennettäisiin rangaistuksia — mieluummin kuulisin teidän puhuvan tällaista kuin kieltävän sellaisen tosiasian, josta teidän tiedetään pöyhkeilleen."
"Pöyhkeilleenkö! Minä en milloinkaan omaksunut kunniaa tuollaisesta aiheesta, en ikinä olisi siihen taipunut", väitti loordi Glenvarloch. "En voinut estää joutilaita hulluttelijoita tekemästä vääriä johtopäätöksiä."
"Te olisitte hyvin osannut tukkia heidän suunsa, mylord", huomautti Heriot, "jos he olisivat puhuneet teistä sellaista, mikä ei ollut korvillenne mieluista tai totuuteen perustuvaa. Ei, mylord, muistakaa luvanneenne tunnustaa, ja tunnustaminen onkin tässä tapauksessa jonkunlaista pikku hyvitystä. Myönnän teidät nuoreksi — naisen sieväksi — ja kylläkin kevytmieliseksi, kuten olen itse havainnut. Ilmoittakaa minulle, niissä hän on. Hänen hupsu miehensä säälittelee häntä vieläkin — tahtoo pelastaa hänet häpeästä — kenties aikaa myöten ottaa hänet takaisin, sillä me ammattilaiset olemme leppoista väkeä. Älkää, mylord, jäljitelkö niitä, jotka tekevät kolttosia pelkästään huvin vuoksi — se on ihan paholaisen ruminta työtä."
"Teidän vakavat nuhteenne tekevät minut hulluksi", valitti Nigel. "Sanoissanne on järjen ja oikeudenmukaisuuden tuntua, ja kuitenkin vaaditaan siten minua toimittamaan esille pakolainen, josta en tiedä tuon taivaallista."
"Hyvä on, mylord", vastasi Heriot kylmäkiskoisesti. "Teillä on tavallaan oikeus pitää omat salaisuutenne; mutta koska haasteluni näistä seikoista näyttää aivan hyödyttömältä, on meidän parempi siirtyä liikeasioihin. Isänne kuva vain kohoaa mielessäni ja näyttää kehoittavan minua jatkamaan."
"Niinkuin tahdotte, sir", virkkoi Glenvarloch; "se joka epäilee sanaani ei saa sille mitään lisävakuutta".
"No, niin, mylord. Whitefriarsin pyhäkössä — peräti soveltumattomassa turvapaikassa kunnialliselle aatelismiehelle — kuuluu tapahtuneen murha."
"Ja te kai arvelette minua sen tekijäksi?"
"Jumala varjelkoon, mylord!" kielsi Heriot. "Ruumiintarkastajan lautakunta on ollut koolla, ja istunnossa ilmeni, että teidän ylhäisyytenne Grahamen nimisenä käyttäysi mitä urheimmin."
"Ei mitään kohteliaisuuksia, pyydän", esteli Nigel. "Olen vain kovin hyvilläni havaitessani, että minä en murhannut vanhusta enkä ole siitä teosta epäiltynä."
"Totta kyllä, mylord", jatkoi Heriot, "mutta tämäkin juttu kaipaa selvitystä. Teidän ylhäisyytenne läksi tänä aamuna veneeseen erään naisen kanssa, jolla kerrotaan olleen mukanaan suunnaton summa rahaa ja kalleuksia — mutta siitä naisesta ei ole sen koommin mitään kuultu."
"Minä erosin hänestä Paavalin laiturilla", kertoi Nigel, "missä hän poikkesi maihin arkkuineen. Annoin hänelle kirjeen vietäväksi juuri tuolle samalle miehelle, John Christielle."
"Niin, samaa sanoo souturikin; mutta John Christie kieltää muistavansa mitään koko asiasta."
"Minua surettaa kuulla se", pahoitteli nuori aatelismies. "Hartaasti toivon, että hän ei ole joutunut väijytykseen aarteensa tähden."
"Toivottavasti, mylord", yhtyi Heriot; "mutta ihmisten mielet ovat siitä kovin kuohuksissaan. Kansallismaineemme kärsii joka taholla. Muistellaan onnetonta loordi Sanquharin tapausta; hänethän hirtettiin miekkailuopettajan murhasta. Ihmiset huudahtelevat, että he eivät salli Skotlannin aatelisten pilata heidän vaimojansa ja rosvota heidän omaisuuttansa."
"Ja kaikki tämä luetaan minun syykseni!" oudoksui Nigel. "Mutta puhdistautumiseni on helppoa."
"Sitä toivon, mylord", sanoi Heriot, "enkä sitä tässä kohdassa epäilekään. Mutta miksi poistuitte Whitefriarsista noissa olosuhteissa?"
"Master Reginald Lowestoffe toimitti minua varten veneen, varoittaen minua pitämään huolta turvallisuudestani."
"Minua surettaa sanoa", vastasi Heriot, "että hän kieltää tietävänsä mitään teidän ylhäisyytenne asioista sen jälkeen kun hän lähetti erään asiamiehensä tuomaan teille tavaroitanne".
"Soutumiehet sanoivat olevansa hänen hankkimiansa."
"Soutumiehet!" toisti Heriot; "toinen heistä on osoittautunut joutilaaksi oppipojaksi, vanhastaan tutuksi minulle, ja toinen on tipo tiessään. Mutta nyt pidätetty mies vakuuttaa itsepintaisesti olleensa teidän ylhäisyytenne palkkaama, ja yksistään teidän."
"Hän valehtelee!" kivahti loordi Glenvarloch. "Minulle hän sanoi master Lowestoffen lähettäneen hänet. Toivoakseni on tuo hyväsydäminen herrasmies vapaalla jalalla?"
"On", vastasi Heriot, "hän pääsi moitteella tuomarikunnan tutkinnosta, kun oli sekaantunut teidän ylhäisyytenne asioihin. Hovi haluaa pysyä hyvissä väleissä nuorten lakikoululaisten kanssa tällaisina rauhattomina aikoina; muutoin ei hän olisi selviytynyt niin helpolla."
"Se on ainoa lohdullinen sana, mitä olen teiltä kuullut", ilahtui Nigel. "Mutta tuo onneton nainen — hän ja hänen arkkunsa joutuivat kahden kantajan huomaan."
"Samaa sanoo soutumieheksi tekeytynyt; mutta laiturilla puuhailevista miehistä ei yksikään tunnusta olleensa siinä toimessa. Näen sen aatoksen tekevän teidät levottomaksi, mylord; mutta kaikin mahdollisin ponnistuksin koetetaan saada selvää nais-paran olopaikasta — jos hän vielä on hengissä. Ja nyt, mylord, on asiani puhuttu mikäli se koskee yksinomaan teidän ylhäisyyttänne; loppu on muodollisempaa laatua, kuuluen liikealalle."
"Ryhtykäämme siihen viivyttelemättä", sanoi loordi Glenvarloch."Mieluummin kuulisin kenen tahansa muun asioista kuin omistani."
"Ette ole voinut unohtaa, mylord", jatkoi Heriot, "sitä sopimusta, joka laadittiin muutamia viikkoja takaperin loordi Huntinglenin luona — jolla hankittiin suuri rahasumma teidän ylhäisyytenne sukutilan lunastamiseksi?"
"Hyvin muistan sen", vastasi Nigel, "ja nykyinen tylyytenne ei voi häivyttää mielestäni silloin osoittamaanne ystävällisyyttä".
Heriot kumarsi vakavasti ja pitkitti: "Nuo rahat saatiin siinä edellytyksessä ja uskossa, että ne voitaisiin korvata teidän ylhäisyydellenne annetun ja kuninkaan omalla allekirjoituksella vahvistetun myönnytyskirjan nojalla, joka määräsi maksettavaksi eräät isänne valtiolle antamat lainat. Toivoakseni teidän ylhäisyytenne käsitti sopimuksen silloin olleen sellainen — toivoakseni katsotte tulkintani sen sisällöstä nyt oikeaksi?"
"Heillä on oikeus toiseen tai toiseen", vastasi loordi Glenvarloch; "ja koska en voi nykyisessä asemassani noudattaa jälkimäistä vaatimusta, täytyy heidän kai ottaa omaisuus haltuunsa".
"Malttakaa, mylord", sanoi Heriot; "jos olettekin lakannut sanomasta minua omakohtaiseksi ystäväksenne, niin saatte ainakin nähdä olevani aulis esiintymään isänne suvun ystävänä, vaikkapa vain hänen muistonsa tähden. Jos uskotte minun huostaani tuon kuninkaallisen maksumääräyksen, niin luulen asiain olevan nykyään hovissa sillä kannalla, että kykenen muuttamaan sen teille rahaksi."
"Sen tekisin mielelläni", selitti loordi Glenvarloch, "mutta lipas, jossa sitä säilytän, ei ole nyt minulla. Se otettiin takavarikkoon, kun minut pidätettiin Greenwichissä."
"Sitä ei enää pidätellä teiltä", ilmoitti Heriot, "sillä herrani luontainen järkevyys ja jotkut hänen ties millä tavoin saamansa tiedot kuuluvat johtaneen hänet peruuttamaan koko kanteen häntä vastaan tehdystä salahankkeesta. Se juttu on vaiennettu; te joudutte syytteeseen ainoastaan loordi Dalgarnolle palatsin alueella tekemästänne väkivallasta — ja siitä huomaatte kylläkin raskaaksi vastata."
"En sorru sen painoon", sanoi loordi Glenvarloch. "Mutta siitä ei ole nyt kysymys. Jos minulla olisi se lipas —"
"Tavaranne olivat pikku eteishuoneessa, kun tulin tänne", kertoi porvari; "lipas osui silmääni. Luullakseni saitte sen minulta. Se oli vanhan ystäväni Sir Faithful Frugalin. Niin, hänelläkin oli poika —"
Hän vaikeni äkkiä.
"Poika, joka loordi Glenvarlochin pojan tavoin tuotti huonoa kunniata isälleen. Ettekö aikonut siten lopettaa lausettanne?" kysyi nuori aatelismies.
"Mylord, se oli äkkipikaisesti lausuttu sana", peräytti Heriot. "Jumala saattaa parantaa kaikki aikanaan. Sen kuitenkin sanon, että minä olen toisinaan kadehtinut ystäviäni heidän sievien ja terveitten perheittensä tähden, ja kuitenkin olen nähnyt sellaisia muutoksia, kun kuolema on korjannut perheen pään, — niin monia rikkaitten miesten poikia pennittöminä, niin monien ritarien ja ylimysten perillisiä maattomina, — että arvelen oman varallisuuteni ja muistoni, siten kuin sen järjestän, mahdollisesti kestävän pitemmälle tulevaisuuteen kuin suurempien miesten, vaikka Jumala ei ole minulle suonut nimeni perillistä. Mutta tämä ei kuulu asiaan. Hei, vartija, tuokaa tänne loordi Glenvarlochin tavarat."
Virkailija totteli. Arkku ja lipas oli suljettu sineteillä, mutta nämä irroitettiin nyt vartijan sanojen mukaan hovista jälkeenpäin tulleen määräyksen perusteella, ja kaikki jätettiin vangin vapaasti käytettäväksi.
Haluten tehdä lopun tästä kiusallisesta vierailusta loordi Glenvarloch avasi lippaan ja selaili sen sisältämiä papereita ensin pikaisesti, sitte verkallisemmin ja tarkemmin; mutta kaikki oli turhaa. Hallitsijan omakätinen valtuutus oli kadonnut.
"En parempaa ajatellut ja odottanutkaan", sanoi George Heriot katkerasti. "Kaunis perintö on tässä menetetty arvatenkin petollisella nopanheitolla tai korttipelin silmänkääntäjätempulla! Mylord, hämmästyksenne on hyvin näyteltyä. Onnittelen teitä erinomaisista taidoistanne. Olen nähnyt monta yhtä nuorta rehentelijää ja tuhlaria, mutten milloinkaan yhtä nuorta täydellistä teeskentelijää. Ei, mies, älkää minulle suuttuneesti rypistäkö kulmianne. Puhun sydämen katkeruudessa, kun muistelen arvoisaa isäänne, ja jollei hänen poikansa keltään muulta kuule huonontuneensa suvustaan, pitää hänen kuulla se vanhalta kultasepältä."
Tämä uusi epäluulo oli viedä Nigeliltä lopunkin maltin; mutta hyväntahtoisen vanhuksen vaikuttimet ja innokkuus sekä myöskin hänen mielenkarvauttaan herättäneet epäilyttävät seikat olivat sille niin pätevänä puolustuksena, että ne ehdottomasti hillitsivät loordi Nigelin kiukustumista ja taltuttivat hänet parin pikaisen huudahduksen jälkeen ylpeään ja ynseään vaitioloon. Viimein ryhtyi mestari Heriot jälleen ripitykseensä.
"Kuulkaahan, mylord", hän virkkoi, "on tuskin mahdollista, että tuo peräti tärkeä paperi on ehdottomasti luovutettu pois. Sanokaa minulle, missä syrjäisessä sopessa ja mistä vaivaisesta summasta se on panttina — jotakin voi vielä olla tehtävissä."
"Yrityksenne minun hyväkseni ovat mitä jalomielisimpiä", vastasi loordi Glenvarloch, "koska tarjoatte palveluksianne henkilölle, jonka uskotte ansaitsevan kovaa arvostelua — mutta ne ovat aivan hyödyttömiä. Onnetar on joka kohdassa käynyt taisteluun minua vastaan. Voittakoon rynnistyksen."
"Perhana!" ärjäisi Heriot kärsimättömästi; "te kiivastuttaisitte pyhimyksenkin kiroamaan! Kuulkaa, — sanon teille, että jos sitä paperia ei löydy, jonka hukkaamisen näytte ottavan kovin keveältä kannalta, niin hyvästi jääköön Glenvarlochin uljas paroonikunta — rauma ja metsä — niityt ja vainiot — järvi ja joki — kaikki mitä on ollut Olifauntin suvulla William Leijonan päivistä saakka!"
"Hyvästi jääkööt sitte", sanoi Nigel, "ja se surunvalitus on pian tehty".
"Hitto, mylord, enemmän te sitä valitatte ennen kuin kuolette", vakuutti Heriot yhä yhtä suuttuneen kärsimättömästi.
"Enkä valita, vanha ystävä", väitti Nigel. "Jos murehdin, mestari Heriot, niin on aiheena se, että olen menettänyt arvoisan miehen suosiollisen mielipiteen, ja menettänyt kerrassaan ansaitsemattomasti, se minun täytyy sanoa."
"Niin, niin, nuori mies", vastasi Heriot päätänsä pudistaen, "pankaa minut uskomaan se, jos voitte. Asiain lopuksi", hän jatkoi nousten istualtaan ja astuen nojatuolia kohti, johon valepukuinen neitonen oli kyyristäytynyt, "sillä ne ovat nyt supistuneet vähiin, saatte minut yhtä hyvin uskomaan, että tämä naamiaisilvehtijä, jonka olalle nyt lasken isällisen käskyvallan käden, on ranskalainen paashi, joka ei osaa sanaakaan kieltämme".
Niin sanoen hän tarttui valepukuisen levättiin ja jonkun verran sävyisää väkivaltaa käyttäen talutti keskilattialle kaunottaren, joka turhaan yritti peittää kasvojaan ensin viitallaan ja jälkeenpäin käsillään; jokseenkin kursailemattomasti siirsi mestari Heriot syrjään molemmat esteet ja paljasti nähtäväksi vanhan hovikellosepän ilmitulleen tyttären, oman sievän kummityttönsä, Margaret Ramsayn.
"Onpa tämä kaunista!" hän sanoi, ja puhuessaan ei hän malttanut olla hiukan ravistamatta neitoa, sillä olemme jo maininneet, että hän oli ankaranlainen kurin harrastaja. "Mistä johtuu, pikku hälläkkä, että tapaan sinut noin häpeämättömässä asussa ja arvottomassa asemassa? Ei, ujostelusi esiintyy nyt hankalaan aikaan — sen olisi pitänyt ilmaantua aikaisemmin. Puhu, taikka —"
"Mestari Heriot", puuttui puheeseen loordi Glenvarloch, "mitä hyvänsä oikeutta teillä lieneekään tämän neidon suhteen muualla, minun huoneessani ollessaan on hän minun suojeluksessani".
"Teidän suojeluksessanne, mylord! Hyväkin suojelija! Ja kuinka kauvan, mistress, olet ollut mylordin suojeluksessa? Sano vain suoraan!"
"Pari tuntia, kummi-isä", vastasi tyttö, kasvot kääntyneinä maata kohti ja tulipunaisina, "mutta se tapahtui vastoin tahtoani".
"Pari tuntia!" toisti Heriot; "siinä ajassa ehtii jo paljon pahaa tapahtua. Mylord, tämä on kai taas uusi rakastelumaineellenne tarjottu uhri — uusi seikkailu kerskailtavaksi Beaujeun ravintolassa? Minun mielestäni olisi sen henkilön kodin, jossa ensin kohtasitte tämän typerän tyttösen, pitänyt turvata ainakinhänetsellaiselta kohtalolta."
"Kautta kunniani, mestari Heriot", vakuutti loordi Glenvarloch, "nytpä vasta muistankin, että näin tämän nuoren neidin teidän perheessänne. Hänen kasvonpiirteitään ei ole helppo unohtaa, mutta kuitenkin yritin turhaan johdattaa mieleeni, missä olin niitä viimeksi katsellut. Mitä epäluuloihinne tulee, niin ne ovat yhtä vääriä kuin ne ovat loukkaavia sekä hänelle että minulle. Olin juuri keksinyt hänen valepukunsa, kun te astuitte sisälle. Olen koko hänen käyttäytymisestään varma, että hänen olonsa täällä tässä asussa oli vastentahtoista, ja taivas varjelkoon, että minä olisin kyennyt käyttämään sitä hänen vahingokseen."
"Koreasti puhuttu, mylord", epäili mestari Heriot; "mutta viisas saarnamies pystyy lukemaan apokryfisia kirjoja yhtä kovaa kuin ilmestyksen sanaa. Suoraan sanoen, mylord, te olette joutunut sille asteelle, että sanojanne ei hyväksytä vakuudetta."
"Minun ei kenties pitäisi puhua", virkahti Margaret, jonka luontaista vilkkautta ei koskaan kyennyt pitkäksi toviksi masentamaan mikään asema, olipa se kuinkakin kiusallinen, "mutta minä en voi pysyä ääneti. Kummi-isäni, te teette minulle vääryyttä — ja yhtä suurta vääryyttä tälle nuorelle aatelismiehelle. Huomautatte hänen sanojensa kaipaavan vakuutta. Tiedän, mistä on saatavissa vakuus toisille niistä, ja loput minä kaikesta sydämestäni ja vakaasti uskon ilmankin."
"Kiitän teitä, neiti", vastasi Nigel, "lausumastanne suosiollisesta mielipiteestä. Olen nähtävästi joutunut siihen asemaan, vaikken tiedä, miten olen siten sotkeutunut, että minulta evätään kaikkinainen toimenpiteitteni ja vaikuttimieni kohtuudenmukainen tulkinta. Sitä kiitollisempi olen henkilölle, joka myöntää minulle oikeuden, minkä minulta maailma kieltää. Teidän varallenne, lady, on minulla miekka ja käsivarsi, jotka vapaana ollessani kyllä pystyisivät varjelemaan mainettanne."
"Totta tosiaan, kerrassaan Amadis ja Oriana!" ivasi George Heriot. "Kai minä väleen saisin kaulani katkaistuksi ritarin ja prinsessan välissä, jollei onneksi olisi huoveja huhuaman päässä. No, no, lady Lemmenleikkijä — jos aiot selvittää tilisi minulle, niin sen täytyy tapahtua tosiseikoilla eikä romaaneista ja näytelmäkirjoista opituilla puheilla. Kuinka ihmeessä jouduit sinä tänne?"
"Sir", vastasi Margaret, "koska minun täytyy puhua, niin läksinGreenwichiin tänä aamuna Monna Paulan kanssa, esittääkseni ladyHermionen puolesta kuninkaalle anomuksen".
"Hyväinen aika!" huudahti Heriot; "onko hänkin mukana leikissä? Eikö hän olisi voinut odottaa minun paluutani, ennen kuin alkoi penkoa asioitansa? Mutta arvattavasti oli hänet tehnyt rauhattomaksi se tieto, jonka hänelle lähetin. Voi, nainen on nainen — miehellä, joka rupeaa naisen asiakumppaniksi, pitäisi olla kaksinkertainen määrä kärsivällisyyttä, sillä toinen ei tuo yhteiseen varastoon rahtuakaan. No, mutta mitä kumman tekemistä oli tuolla Monna Paulan lähetystoimella sinun järjettömän valepukusi kanssa? Sanopas suoraan."
"Monna Paulaa peloitti", selitti Margaret, "ja hän ei tiennyt miten lähteä asialleen, hän kun tuskin milloinkaan liikkuu ulkosalla — ja sitte — ja sitte — minä suostuin lähtemään hänen kanssaan rohkaisijaksi; ja mitä pukuun tulee, niin tokihan muistatte käyttäneeni sitä eräissä joulunaamiaisissa, ja te ette pitänyt sitä sopimattomana".
"En kotoiseen vierashuoneeseen erityisessä tilaisuudessa", huomautti Heriot, "mutta kyllä kujeiluun pitkin maata. Minä muistan sen, letukka, ja tunsin sen äskenkin; ilmituloosi johtikin se ja tuo pikku kenkäsi, apunaan viittaus, jonka sain aamulla eräältä ystävältä tai siksi itseänsä sanovalta." Loordi Glenvarloch ei voinut olla vilkaisematta sievään jalkaan, jota vakava porvarikin katsoi muistamisen arvoiseksi — se oli vain vilkaisu, sillä hän näki, kuinka suuresti vähäisinkin tarkkaaminen lisäsi Margaretin kiusaannusta ja hämiä. "Ja sano minulle, neitoseni", pitkitti mestari Heriot, sillä vastikään huomauttamamme tapahtui puhelun ohessa, "tiesikö lady Hermione tästä koreasta kepposesta?"
"En olisi millään ehdolla rohjennut ilmaista sitä hänelle", kertoi Margaret; "hän luuli toisen oppipoikamme menneen Monna Paulan saattajaksi".
Tässä kannattaa mainita, että sanassa "oppipoikamme" näytti olevan jotakin taikuutta sen lumouksen kirvoittajaksi, jolla loordi Glenvarloch oli tähän asti kuunnellut Margaretin katkonaista, mutta mielenkiintoista selvitystä.
"Ja miksei hän mennyt? Hän olisi tietääkseni ollut soveliaampi kumppani Monna Paulalle", kysyi porvari.
"Hän oli muussa toimessa", vastasi Margaret tuskin kuuluvalla äänellä.
Mestari George loi nopean katseen Nigeliin, ja kun tämän kasvonpiirteet eivät ilmaisseet mitään tietoisuutta, jupisi hän itsekseen: "Asiain täytyy olla paremmalla kannalla kuin pelkäsin. — Ja siis tuo kirottu espanjatar, jolla on pää täynnä kuten niillä kaikilla valepukuja, salaluukkuja, köysitikkaita ja naamareita, oli niin älytön hölmö, että otti sinut mukaansa moiselle haaveelliselle asialle? Ja miten kävi?"
"Juuri kun saavuimme puiston portille", kertoi Margaret, "alettiin huutaa kavallusta. En tiedä, mihin Monna joutui, mutta minä juoksin kunnes kaaduin erään hyvin siivon palvelusmiehen syliin. Hänen nimensä oli Linklater, ja minun oli pakko ilmaista hänelle, että olin teidän kummityttärenne, ja niin pitikin hän muut loitolla minusta ja toimitti minut hänen majesteettinsa puheille, kun rukoilin häntä välittäjäkseni."
"Se on ainoa koko jutussa osoittamasi merkki siitä, että selvä järki ei ollut tyyten kaikonnut pääkkösestäsi", kiitti Heriot.
"Hänen majesteettinsa", jatkoi neitonen, "oli niin armollinen, että otti minut vastaan yksin, vaikka hovilaiset huusivat hänen henkensä olevan vaarassa, ja he olisivat tutkineet, oliko minulla aseita, taivas varjelkoon, mutta kuningas kielsi sen. Hän taisi saada Linklaterilta viittauksen, miten oli minun laitani."
"No, tyttönen, minä en kysy, mitä sitte tapahtui", sanoi Heriot; "minun ei sovi urkkia herrani salaisuuksia. Jos olisit ollut suljettuna hänen isoisänsä seuraan kahden kesken — Pyhän Andreaksen punaisen revon, kuten Davie Lindsaylla oli tapana nimittää häntä — niin minulla totta tosiaan olisi ollut omat ajatukseni asiasta; mutta meidän herramme, Jumala häntä siunatkoon, on säveä ja siivo, ja Salomo kaikessa paitsi vaimojen ja salasiippain pykälässä."
"En tiedä mitä tarkoitatte, sir", vastasi Margaret. "Hänen majesteettinsa oli mitä ystävällisin ja sääliväisin, mutta sanoi, että minut oli lähetettävä tänne ja että päällikön puoliso, lady Mansel, saisi minut hoitoonsa ja pitäisi huolta täydellisestä turvallisuudestani. Ja kuningas lupasi lähettää minut katetussa purressa ja teille hyvin tutun henkilön viemänä, ja sillä tavalla minä jouduin Toweriin."
"Mutta miten tai miksi tähän huoneeseen, impyeni?" tiedusti George Heriot. "Selvitä se minulle, sillä mielestäni kaipaa se arvoitus ratkaisua."
"En osaa selittää sitä sen pitemmälle kuin että lady Mansel toimitti minut tänne, hartaista rukouksistani, kyynelistäni ja vastustelustani huolimatta. Minä en peljännyt mitään, sillä minä tiesin saavani suojelusta. Mutta olisin voinut kuolla silloin — ja nytkin — pelkästä häpeästä ja hämistä!"
"No, no, jos kyyneleesi ovat vilpittömiä", lohdutti Heriot, "niin ne saattavat sitä pikemmin pestä pois vikasi muiston. Tietääkö isäsi mitään tästä retkestäsi?"
"En millään muotoa soisi hänen tietävän", vastasi tyttö; "hän luulee minun olevan lady Hermionen seurassa".
"Niin, kunnon Davy kykenee pitämään paremmassa järjestyksessä ajanmittareitaan kuin perhettään. Tulehan, tyttöseni, nyt saatan sinut takaisin lady Manselin luo ja pyydän häntä ystävällisesti olemaan vastakertana, kun hänen hoitoonsa uskotaan hanhi, luovuttamatta sitä ketun kaittavaksi. Vartijat toivoakseni sallivat meidän siirtyä ladyn asuntoon."
"Malttakaa vain hetkinen", pyysi loordi Glenvarloch. "Niin huonon mielipiteen kuin olettekin voinut omaksua minusta, annan sen anteeksi, sillä aika osoittaa vielä, että teitte minulle vääryyttä, ja te itse olette sitte luullakseni ensimäinen pahoittelemaan kohtuuttomia kärsimyksiäni. Mutta älkää sekoittako epäluuloihinne tätä nuorta henkilöä, jonka ajatuksien puhtaudesta itse enkelien pitäisi olla takaajina. Olen tarkannut jokaista katsetta, jokaista liikettä — ja niin kauvan kuin hengitän, ajattelen hänestä aina —"
"Älkää ajatelko hänestä mitään, mylord", keskeytti George Heriot; "se on minun käsitykseni mukaan paras suosio, mitä voitte hänelle osoittaa — tai ajatelkaa häntä Davy Ramsayn, kellosepän, tyttärenä, joka ei sovellu hienojen puheitten, haaveellisten seikkailujen tai korkealentoisten runollisten imarrusten aiheuttajaksi. Jääkää hyvästi, mylord. En ajattele aivan niin tylysti kuin sanani ovat saattaneet ilmaista. Jos voin auttaa — jos nimittäin näkisin mitään selvää tietä tästä sokkelosta pääsylle — mutta turha on puhua siitä nyt. Lausun teidän ylhäisyydellenne hyvästi. Vartija hoi! Sallikaa meidän siirtyä lady Manselin huoneeseen."
Vartija sanoi tarvitsevansa määräyksen päälliköltä, ja hänen ollessaan sitä kuulustamassa pysyivät kohtauksen henkilöt seisomassa lähekkäin, mutta sanaakaan virkkamatta ja tuskin vilkaistenkaan toisiinsa muutoin kuin vaivihkaa, jollainen asema oli ainakin kahdelle heistä hyvinkin kiusallinen. Vaikka säätyero oli siihen aikaan peräti suuri seikka, ei se voinut estää loordi Glenvarlochia huomaamasta, että Margaret Ramsay oli sievimpiä nuoria naisia, mitä hän oli milloinkaan nähnyt — aavistelemasta, ties millä perusteella, että tyttökään ei ollut häntä kohtaan välinpitämätön — olemasta varma, että hän oli aiheuttanut paljonkin tytön nykyisestä ahdingosta — kun ihailu, itserakkaus ja jalomielisyys suosivat kaikkea tämänsuuntaista mietiskelyä. Ja kun huovi palatessaan toi luvan hänen vierailleen poistua, ilmeni Nigelin kumarruksessa käsityöläisen kauniille tyttärelle sävyä, joka nostatti tämän poskille yhtä rusottavan punan kuin oli tähän asti tuottanut ainoakaan vaiherikkaan päivän tapaus. Neitonen vastasi tähän hyvästijättöön arasti ja neuvottomasti, nojautui kummi-isänsä käsivarteen ja poistui huoneesta, joka oli kyllä ennenkin ollut hämärä, muttei ollut vielä koskaan näyttänyt Nigelistä niin pimeältä kuin oven sulkeuduttua hänen jälkeensä.
Huono lohduttaja.
Mestari George Heriot ja hänen valvattinsa, kuten jälkimäistä saattoi täydellä syyllä määritellä, sillä hänen kiintymyksensä Margaretiin toimitti hänelle kaikki holhoojan huolet, astuivat vartiosoturin opastamina päällikön asuntoon, missä tapasivat hänet puolisonsa seurassa. Molemmat ottivat heidät vastaan sillä säädyllisellä kohteliaisuudella, jota mestari Heriotin maine ja oletettu vaikutus vaativat sellaisenkin täsmällisen soturivanhuksen ja hovilaisen taholta kuin Sir Edward Manselin. Lady Mansel tervehti Margaretia yhtä ystävällisesti ja ilmoitti mestari Georgelle, että neitonen oli nyt vain hänen vieraansa eikä enää vankinsa.
"Hän on vapaa palaamaan ystäviensä luo teidän hoivassanne", hän ilmoitti, "se on hänen majesteettinsa käsky".
"Se ilahuttaa minua, madam", vastasi Heriot, "mutta olisin vain suonut hänen vapautuksensa tapahtuneen ennen hänen hupsua kohtaustansa tuon kummallisen nuoren miehen kanssa — ja minua ihmetyttää, että teidän armonne salli sen".
"Hyvä mestari Heriot", selitti Sir Edward, "me toimimme meitä paremman ja viisaamman käskyjen mukaan — hänen majesteettinsa antamia määräyksiä on toteltava tarkoin ja kirjaimellisesti; ja minun ei tarvitse sanoa, että hänen majesteettinsa viisaus on varmana takuuna —"
"Tunnen hyvin hänen majesteettinsa viisauden", sanoi Heriot; "mutta on vanha sananlasku tulesta ja tappuroista — no, se sikseen".
"Näen Sir Mungo Malagrowtherin harppailevan tänne päin", huomautti lady Mansel, "kuin rampa kurki. Jo toistamiseen käy hän täällä tänä aamuna."
"Hän toi valtuuden loordi Glenvarlochin vapauttamiseen kavallussyytöksestä", selitti Sir Edward.
"Ja häneltä", kertoi Heriot, "kuulin paljonkin siitä, mitä oli tapahtunut, sillä minä saavuin Ranskasta vasta eilen illalla myöhään ja hiukan odottamattomasti".
Heidän puhuessaan astui huoneeseen Sir Mungo, tervehti Towerinpäällikköä ja tämän puolisoa muodollisen kohteliaasti, kunnioittiGeorge Heriota alentuvalla nyökkäyksellä ja puhutteli Margaretia:"Hei, nuori suojattini, et ole vielä riisunut miehekästä asuasi?"
"Hän ei aio panna sitä pois, Sir Mungo", lausui Heriot kovalla äänellä, "ennen kuin on saanut teiltä hyvitystä valepukunsa kavaltamisesta minulle, niinkuin petolliselta ritarilta ainakin — ja totta tosiaan ajattelen, Sir Mungo, että te kertoessanne minulle hänen harhailevan noin oudossa asussa olisitte voinut myöskin sanoa hänen olevan lady Manselin suojeluksessa".
"Se oli kuninkaan salaisuus, mestari Heriot", selitti Sir Mungo heittäytyen tuolille mahtipontisen karskina; "toinen oli hyvää tarkoittava vihjaus teille, tytön ystävänä".
"Niin", vastasi Heriot, "tuo oli teidän tapaistanne — kylliksi lausuttua tekemään minut onnettomaksi hänen suhteensa — ei sanaakaan, joka olisi huojentanut levottomuuttani".
"Sir Mungo ei ota kuullakseen sitä huomautusta", sanoi lady; "meidän on muutettava puheenainetta. Kuuluuko mitään uutta hovista, Sir Mungo? Olettehan käynyt Greenwichissä?"
"Voisitte yhtä hyvin kysyä minulta, madam", vastasi ritari, "mitä uutta kuuluu hornasta".
"Mitä nyt, Sir Mungo!" muistutti Sir Edward; "punnitkaa sanojanne hiukan paremmin — puhuttehan Jaakko-kuninkaan hovista".
"Sir Edward, vaikka puhuisin kahdentoista keisarin hovista, sanoisin sen olevan tällähaavaa yhtä sekaisin kuin myllerretään pimeyden ruhtinaan päämajassa. Neljäkymmentä virkavuotta palvelleet hovilaiset, ja niihin voin lukea itsenikin, ovat yhtä ymmällä asiassa kuin hullu myllyssä. Jotkut sanovat, että kuningas on rypistänyt otsaansa prinssille — toiset tietävät prinssin katsoneen vakavasti herttuaan — muutamat kertovat loordi Glenvarlochin joutuvan hirsipuuhun valtiopetoksesta — ja toiset väittävät, että loordi Dalgarnoa vastaan on ilmestynyt juttu, joka saattaa maksaa hänelle pään."
"Ja mitä te, neljäkymmentä virkavuotta palvellut hovilainen, ajattelette siitä kaikesta?" kysyi Sir Edward Mansel.
"Ei, älä kysy häneltä, Edward", kielsi hänen puolisonsa, merkitsevästi katsoen mieheensä.
"Sir Mungo on kyllin järkevä muistaakseen", lisäsi mestari Heriot, "että henkilö, joka sanoo mitään, mikä voidaan kerrata hänen omaksi haitakseen, lataa vain ampuma-aseen, jolla kuka hyvänsä seurueesta saa mielensä ja mukavuutensa mukaan ampua hänet kuoliaaksi".
"Mitä, luuletteko minun pelkäävän satimeen joutumista?" sanoi uljas ritari. "No, entä jos sanoisinkin, että Dalgarnolla on enemmän älyä kuin rehellisyyttä — herttualla enemmän purjeita kuin painolastia — prinssillä enemmän ylpeyttä kuin ymmärrystä — ja että kuningas —" lady Mansel kohotti varoittavasti sormensa — "että kuningas on minun peräti hyvä herrani, joka on runsaasti neljänkymmenen vuoden aikana maksanut minulle koiran palkan, nimittäin luita ja löylytystä. Kas niin, kaikki tämä on sanottu, ja Archie Armstrong sanoo paljon pahempaakin heistä joka päivä."
"Hän onkin narri", huomautti George Heriot; "mutta aivan väärässä ei hän olekaan, sillä hupsuus on hänen paras viisautensa. Mutta älkää te, Sir Mungo, asettako älyänne narrin sukkeluutta vastaan, vaikka hän hovin narri onkin."
"Kovin narri, sanotte?" vastasi Sir Mungo, joka ei ollut täydellisesti kuullut mestari Heriotin huomautusta taikka halunnut olla kuulevinaan. "Kyllä olen todellakin ollut narri roikkuessani täällä visukintun hovissa, kun ymmärtäväiset ja toimeliaat miehet ovat luoneet onnensa kaikkialla muualla Europassa. Mutta täällä lykästää miestä huonosti, ellei hän saa isoa avainta käännelläkseen" — katsoen Sir Edwardiin — "tai kykene rummuttamaan tinalevyjä vasaralla. No, niin, hyvät herrat, minun täytyy kiirehtiä takaisin asiallani niinkuin olisin palkattu sanansaattaja. Sir Edward ja armollinen rouva, sulkeudun arvoisaan suosioonne — ja Herran haltuun, mestari Heriot — ja mitä tähän järjestyksenrikkojaan tulee, niin jos noudatatte neuvoani, on hänen huimapäisiin puuskiinsa parhaana parannuksena pikkuinen paastolla masentaminen ja lievä vitsalla vihmominen."
"Jos aiotte Greenwichiin, Sir Mungo", virkkoi päällikkö, "niin voin säästää teiltä sen vaivan — kuningas saapuu hetimiten Whitehalliin".
"Ja siitäpä syystä siis kai onkin neuvosto kutsuttu niin kiireesti koolle", arvasi Sir Mungo. "No, lähdenpä luvallanne kovaonnisen Glenvarloch-poikasen luo suomaan hänelle hiukan lohdutusta."
Päällikkö näytti katsahtavan häneen ja olevan hetkiseksi ikäänkuin epätietoinen.
"Nuorukainen tarvitsee mieluisaa kumppania, joka kykenee kuvailemaan hänelle häntä kohtaavan rangaistuksen laadun ja selittelemään muita hänelle kuuluvia seikkoja. En jätä häntä ennen kuin valaisen hänelle, kuinka perinjuurin hän on jouduttaunut häviöön töyhdöstä kannukseen asti, kuinka surkea on hänen nykyinen tilansa ja kuinka vähän mahdollisuutta on sen parantamiseen."
"No, Sir Mungo", vastasi päällikkö, "jos tosiaan luulette tuon kaiken olevan hyvin lohdullista asianomaiselle, niin lähetän vartijan saattamaan teitä".
"Ja minä", sanoi George, "pyydän nöyrästi lady Manselia lainaamaan joitakuita kamarineitonsa vaatekappaleita tälle huimapäiselle heilakalle, sillä minä tärvelen maineeni, jos kävelen ylös Towerin mäkeä hänen kanssaan, kun hän on tuossa kunnossa — eikä typerä tyttönen kuitenkaan näytä siinä asussa varsin hullulta".
"Toimitan heti vaununi teidän käytettäväksenne", lupasi avulias rouva.
"Tosiaankin, madam, jos kunnioitatte meitä sellaisella kohteliaisuudella, otan sen kiitollisesti vastaan", vastasi porvari, "sillä minulla on kovin kiireellisiä liikeasioita, ja aamupäivä on jo mennyt hyvinkin hyödyttömästi hukkaan".
Vaunut toimitettiin siis esille, ja niillä saapui arvoisa porvari holhottinsa kanssa rakennukseensa Lombard-kadulle. Siellä hän havaitsi lady Hermionen tuskallisesti odotelleen hänen tuloansa, sillä tämä oli juuri saanut käskyn valmistautua olemaan tunnin kuluttua saapuvilla kuninkaallisessa neuvoskunnassa. Ollen kokematon liikeasioissa ja elettyään kauvan erillään seurapiireistä ja koko maailmasta joutui hän tuosta tiedosta mitä suurimpaan hätäännykseen, ikäänkuin ei se olisi ollut välttämättömänä seurauksena anomuksesta, jonka hän oli Monna Paulan välityksellä jättänyt kuninkaalle. George Heriot moitti häntä säveästi siitä, että hän oli ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin niin tärkeässä asiassa ennen neuvojansa palaamista Ranskasta, olletikin kun hän oli pyytänyt lady Hermionea pysymään alallaan kirjeessä, jonka ohella hän oli lähettänyt Parisista todisteita. Toinen saattoi vastauksessaan vain vedota vaikutukseen, joka hänen viipymättömällä toimimisellaan asiassa kaiketi olisi hänen sukulaisensa loordi Glenvarlochin kohtaloon, sillä häntä hävetti tunnustaa, kuinka suuresti häneen oli tehonnut hänen nuorekkaan kumppaninsa kiihkeä pyytely. Margaretin innokkuuden vaikuttimena oli luonnollisesti Nigelin suojeleminen, mutta meidän on jätettävä ajan osoitettavaksi, mitä yhteyttä tällä tarkoituksella oli lady Hermionen anomuksen kanssa. Sillävälin palaamme vierailuun, jolla Sir Mungo Malagrowther suosi tuota kovaonnista nuorta aatelismiestä hänen vankeudessaan.
Tavanmukaisen tervehtelyn jälkeen ritari lausui haastelunsa esipuheeksi paljonkin pahoittelua Nigelin asemasta, istuutui sitte hänen viereensä, sovitti eriskummalliset kasvonpiirteensä mitä synkintä alakuloisuutta kuvastaviksi ja alotti korpinlaulunsa seuraavasti:
"Kiitän Jumalaa siitä, mylord, että minä sain mieluisaksi tehtäväkseni tuoda päällikölle hänen majesteettinsa lempeän sanoman, jolla teidät vapautettiin pahemmasta vastaanne nousseesta kanteesta, hänen majesteettinsa pyhään persoonaan kohdistuvasta salajuonesta, sillä joskin teitä syytetään vähemmästä pahanteesta eli palatsin ja sen alueen etuoikeuksien rikkomisesta,usque ad mutilationem, typistykseen asti, kuten teille kaiken todennäköisyyden mukaan käy, ei jäsenen menetys kuitenkaan ole mitään verrattuna hirttämiseen ja teilaamiseen, minkä kavaltajat saavat palkakseen."
"Tuntisin sellaisen rangaistuksen ansaitsemisen häpeän kipeämmin kuin sen kärsimisen", vastasi Nigel.
"Epäilemättä, mylord, täytyy sen seikan, että olette rangaistuksenne ansainnut, kiduttaa mieltänne, kuten sanotte", pitkitti hänen kiusaajansa, "jonkunlaisena sielullisena ja metafyysillisenä hirttämisenä ja teilaamisena, joka saattaa jossain määrin vastata hampun, raudan, tulen ja muun sellaisen ulkonaista sovelluttamista ihmiseen".
"Minä sanon, Sir Mungo", toisti Nigel, "ja pyydän teitä ymmärtämään sanani, että minä en tiedä tehneeni muuta virhettä kuin aseiden jättämisen haltuuni, kun satuin lähestymään hallitsijaani".
"Te olette oikeassa, mylord, kun ette tunnusta mitään", sanoi Sir Mungo. "Meillä on vanha sananlasku — tyhmä itseänsä syyttää. Ja mitä aseisiin tulee, niin hänen majesteettinsa on tosiaan erityisen kiukkuinen juuri pistooleille; mutta sehän juttu onkin jo lopussa, kuten sanoin. Toivon suoriutuvanne yhtä hyvin siitä toisestakin, vaikka se tuntuu ihan mahdottomalta."
"Te itse, Sir Mungo", huomautti Nigel, "voisitte toki sanoa jotakin minun hyväkseni tuon puistossa sattuneen riidan johdosta. Kukaan ei tiedä paremmin kuin te, että minua kiihdyttivät sillähaavaa mitä kamalimmat loordi Dalgarnon minulle tekemät vääryydet, joista juuri te kerroitte minulle useita suureksi tulistumisekseni."
"Voi hyväinen, voi hyväinen!" vastasi Sir Mungo, "liiankin hyvin muistan, kuinka vimmatusti kiihtymyksenne yltyi, niin vakavasti kuin minä muistuttelinkin teille paikan pyhyyttä. Voi toki, mahdoton on teidän sanoa hypänneenne ojaan varoituksen puutteessa."
"Minä näen, Sir Mungo, päättäneenne olla muistamatta mitään, mistä minulle voisi olla apua", sanoi Nigel.
"Ilomielin olisin teille avulias", vakuutti ritari, "ja paras palvelus, mitä nyt osaan ajatella, on kertoa teille sen rangaistuksen kulusta, johon te ehdottomasti joudutte, minä kun hyväksi onneksi olen saanut nähdä sellaisen täytäntöönpanon kuningattaren aikana erään miekkosen suhteen, joka oli sepittänyt häväistyskirjoituksen. Kuuluin silloin loordi Grayn saattueeseen, hänen oleskellessaan lähettiläänä täällä, ja kun olen aina halunnut mieluisia ja hyödyllisiä nähtäviä, en voinut olla pistäytymättä siihen tilaisuuteen."
"Minua tosiaan kummastuttaisi", huomautti loordi Glenvarloch, "jos te olisitte siinä määrin hillinnyt hyväntahtoisuuttanne, että olisitte jäänyt pois sellaisesta näyttelystä".
"Hä! Pyysikö teidän ylhäisyytenne minua olemaan saapuvilla oman silpomismenettelynne käyttelyssä?" kysyi ritari. "No, mylord, onhan se tosin tukala näky ystävälle, mutta mieluummin rankaisen itseäni kuin epään osanottoni teiltä. Sievä toimitus se sentään on ylimalkaan — varsin sievä toimitus. Mies asteli esille niin rohkein kasvoin, että häntä oli hauska katsella. Hän oli pukeutunut kauttaaltaan valkoiseen, osoittaakseen säveyttänsä ja viattomuuttaan. Tuomio pantiin täytäntöön Westminsterin mestauslavalla — teidän typistyksenne tapahtuu luultavimmin Charingin risteyksessä. Saapuvilla oli voudin ja piiripäällikön väkeä sekä kaikenlaatuista virkakuntaa — pyöveli apurineen ja nuijineen sekä hänen apurinsa, joka hoiteli hehkuvilla hiilillä täytettyä pannua ja poltinoria. Se Derrick oli näppärä mies. Tämä Gregory ei kelpaisi hänen kengänpaulojaankaan päästämään; teidän ylhäisyytenne kannattaisi kenties toimittaa se poropeukalo haavurin luo oppimaan tarpeellisimpia anatomian alkeita — siitä saattaisi olla hyötyä teille ja muille kovaonnisille, ja ystävällinen palvelus olisi se Gregorylle itselleenkin."
"En viitsi ottaa sellaista vaivakseni", kieltäysi Nigel. "Jos laki vaatii käteni, niin irroittakoon telottaja sen miten osaa. Jos kuningas jättää sen paikoilleen, niin se saattaa sattua tekemään hänelle parempaa palvelusta."
"Sangen ylvästä — varsin suuremmoista tosiaan, mylord", kiitti Sir Mungo; "mieluista on nähdä urhean miehen kärsivän. Tuo mies, josta puhuin — tuo Tubbs tai Stubbs tahi mikä sen plebeijin nimi olikaan — astui esiin miehuullisena kuin ruhtinas ja sanoi kansalle: 'Hyvät ystävät, tulin jättämään tänne totisen englantilaisen käden.' Samassa hän läimäytti sen pölkylle niin huolettomasti kuin olisi taputtanut hempukkaansa olalle. Mestaaja Derrick sitte, huomatkaa, sovitti puransa terän tarkoin nivelen kohdalle ja iski kurikallaan niin nasevasti, että käsi lensi yhtä loitolle omistajasta kuin hansikas, jonka sinkoaa haastaja turnauskentälle. No, sir, Stubbs tai Tubbs ei näyttänyt olevan millänsäkään, kunnes apuri likisti hehkuvan poltinraudan hänen vereslihaista tynkäänsä vasten. Mylord, se pihisi kuin läskinviipale, ja mieheltä pääsi huikea kirkaus, josta muutamat päättivät hänen rohkeutensa lannistuneen; mutta vielä mitä, sillä hän kohotti hattuansa vasemmalla kädellään ja heilutti sitä, huutaen: 'Jumala kuningatarta suojatkoon ja rangaiskoon kaikkia pahoja neuvonantajia!' Väkijoukko kajautti hänelle kolme hurraata, jotka hän ansaitsi lujan sydämensä tähden; ja totisesti toivon näkeväni teidän ylhäisyytenne kärsivän yhtä uljaasti."