"Kiitän teitä, Sir Mungo", sanoi Nigel, joka ei ollut kyennyt häätämään muutamia kiusallisen laatuisia luonnollisia tunteita tämän vilkkaan kuvauksen aikana. "En ollenkaan epäile, että näytelmästä koituu varsin hupainen teille ja muille katselijoille, mitä tahansa se onkaan päähenkilölle."
"Varsin hupainen", vahvisti Sir Mungo, "peräti mielenkiintoinen — peräti mielenkiintoinen tosiaankin, vaikkei ihan niin suuresti kuin teloitus valtiopetoksesta. Näin Digbyn, Winterein, Fawkesin ja muiden ruutisalaliiton osallisten lopun, ja se vasta oli komea näytelmä sekä heidän kärsimystensä että osoittamansa sisun puolesta."
"Sitä kiitollisempi olen hyväntahtoisuudestanne, Sir Mungo", vakuutti Nigel, "kun te tuon näyn menetettyännekin onnittelette minua sen johdosta, että pääsin esittämästä samaa opettavaa osaa".
"Kuten sanotte, mylord", vastasi Sir Mungo, "menetys koskee tavallaan korvattavaa osaa. Luonto on ollut meille hyvin antelias ja suonut meille muutamia elimiä kaksoiskappaleina, jotta voimme sietää toisen menettämisen, jos sellaisia sattumuksia osuu maallisen vaelluksemme tielle. Katsokaa minun vaivaista oikeatani, typistyneenä peukaloksi, yhdeksi sormeksi ja tyngäksi — taistokumppanini iskusta kuitenkin eikä pyövelin toimesta. No niin, sir, tämä vajava koura-pahainen tekee minulle tavallaan yhtä hyvää palvelusta kuin konsanaan, ja jos nyt teidän hyppysenne katkaistaankin ranteesta, on teillä vielä vasen käsi kunnossa, joten jäätte parempaan tilaan kuin täällä liikkuva hollantilainen kääpiö, joka pujottaa langan neulansilmään, maalaa, kirjoittaa ja heittää peistä yksistään varpaittensa avulla, kokonaan osattomana käden palveluksista."
"No, Sir Mungo", huomautti loordi Glenvarloch, "tämä kaikki on kyllä hyvinkin lohdullista; mutta minä toivon kuninkaan säästävän käteni kunnostautumaan hänen hyväkseen taistelussa, missä minä teidän kaikesta ystävällisestä rohkaisustanne huolimatta voisin vuodattaa vertani paljoa halukkaammin kuin mestauslavalla".
"Surullinen totuus onkin", vastasi Sir Mungo, "että teidän ylhäisyytenne oli liiankin täpärällä joutua kuolemaan mestauslavalla — ainoankaan sielun puhumatta puolestanne, paitsi tuon eksytetyn tyttösen, Maggie Ramsayn".
"Ketä tarkoitatte?" kysyi Nigel huomaavaisemmin kuin oli tähän asti kuunnellut ritarin rupattelua.
"Ketäs muutakaan kuin sitä ilvehtivää tyttöä, jonka seurassa me söimme päivällistä kultaseppä Heriotin kunnioittaessa meitä kutsullaan? Itse tiedätte parhaiten, miten olette voittanut hänen harrastuksensa, mutta minä näin hänet polvillaan rukoilemassa kuningasta puolestanne. Hänet uskottiin minun haltuuni, tuodakseni hänet tänne kunniallisesti ja turvallisesti. Jos olisin voinut noudattaa omaa tahtoani, niin olisin toimittanut hänet kehruuhuoneeseen, jotta hänestä olisi suomittu huima veri hiljaisemmaksi — mokomastakin nenäkkäästä hailakasta, joka riivaantuu kantamaan housuja, eikä ole vielä naimisissakaan!"
"Kuulkaa, Sir Mungo Malagrowther", muistutti Nigel, "teidän tulisi puhua siitä nuoresta henkilöstä soveliaan kunnioittavasti".
"Niin kunnioittavasti kuin suinkin soveltuu teidän ylhäisyytenne rakastajattaren ja Davy Ramsayn tyttären suhteen puhun varmasti hänestä, mylord", vastasi Sir Mungo kuivakiskoisen ivallisesti.
Nigelin teki kovin mieli nostaa vakava riita, mutta Sir Mungon suhteen olisi se menettely ollut naurettavaa. Hän hillitsi senvuoksi suuttumuksensa ja pyysi ritaria kertomaan, mitä tämä oli kuullut ja nähnyt neitosesta.
"Olinhan vain eteishuoneessa hänen päästyänsä kuninkaan puheille ja kuulin hänen majesteettinsa sanovan suureksi ihmeekseni: "Pulchra sane puella!"[53] ja Maxwell, joka ei ole paljoakaan hajulla latinasta, ajatteli kuninkaan huutaneen häntä ristimänimeltä, jona tuttavallisesti on Sawney, ja säntäsi saapuville, ja siellä näin Jaakko-hallitsijamme omalla kädellään nostavan ylös tyttöä, joka oli ilvehtien laittautunut miehen asuun, kuten jo sanoin. Minulla olisi ollut omat ajatukseni siitä, mutta meidän armollinen herramme on vanha, eikä hän nuoruudessaankaan ollut varsin paha peijooni helmaväen seurassa; ja hän lohdutti tyttöä omalla tavallaan ja puheli: 'Ei sinun ole tarvis vetistellä siitä, sievä typykkäni, Glenvarlochides saa oikeudenmukaisen kuulustelun, ja ensi hätäännyksestä päästyämme emme tosiaan voineetkaan uskoa, että hänellä oli mitään juonta meitä vastaan. Ja mitä hänen muihin rikkomuksiinsa tulee, niin tahdomme tutkia asiata viisaasti ja visusti.' Niinpä minä siis sain toimekseni tuoda tuon nuoren aitimuksen tänne Toweriin ja luovuttaa hänet lady Manselin hoimiin; ja hänen majesteettinsa kielsi minua virkkamasta hänelle sanaakaan teidän rikkomuksistanne, 'sillä', hän sanoi, 'siltä poloiselta on jo sydän pakahtumaisillaan hänen tähtensä'."
"Ja tähän te olette suosiollisesti perustanut tälle nuorelle neidille haitallisen mielipiteenne, jonka vastikään näitte hyväksi lausua?" sanoi loordi Glenvarloch.
"Toden totta, mylord", vastasi Sir Mungo, "mitä mieltä pitäisi minun olla naikkosesta, joka pukeutuu mieheksi ja lähtee kuninkaan eteen polvilleen huimapäisen nuoren aatelismiehen takia? En tiedä, mikä lienee muodinmukaisena sanana, sillä puheentapa muuttuu, vaikka tapa pysyy. Mutta totisesti täytyy minun ajatella, että tämä nuori lady — jos sanotte Kello-Ramsayn tyttöä nuoreksi ladyksi — käyttäytyy enemmän huvinaisen kuin hovinaisen tavoin."
"Te teette hänelle suunnatonta vääryyttä, Sir Mungo", vakuutti Nigel, "tai oikeastaan ovat näennäiset seikat harhaannuttaneet teidät".
"Siten harhaantuu koko maailma, mylord", vastasi ivailija, "jollette satu väärinymmärryksen hälventämiseksi tekemään sitä, mitä isänne poika tuskin katsoo soveliaaksi tehdä".
"Ja mikä se olisi?"
"Vain naida tyttönen — tehdä hänestä lady Glenvarloch. Niin, niin, tietysti hätkähdätte — mutta sillä tolalla olette ajautumassa. Parempi naida kuin tehdä pahemmin, jollei jo ole pahin tehtynä."
"Sir Mungo", sanoi Nigel, "pyydän teitä jättämään tämän puheenaineen sikseen ja mieluummin palaamaan typistykseen, jota äsken suvaitsitte kuvailla".
"Minulla ei ole nyt aikaa", kieltäysi Sir Mungo kuullen kellon lyövän neljä; "mutta niin pian kuin olette saanut tuomionne, mylord, selitän teille varmasti perinpohjin koko juhlallisuudet, ja sanani annan teille ritarina ja herrasmiehenä siitä, että itse saatan teitä mestauslavalle, katselkoon minua kuka hyvänsä karsaasti sen johdosta. Minulla on sydän, ollakseni ystävän tukena pahimmassa vastamäessä."
Hän jätti hyvästi loordi Glenvarlochille, joka tunsi yhtä suurta mielihyvää hänen poistumisestaan, vaikka se saattaa olla rohkeasti lausuttua, kuin yksikään hänen seuraansa koskaan joutunut.
Mutta jäätyänsä omiin mietteisiinsä ei Nigel voinut olla tuntematta yksinäisyyttä lähes yhtä tukalaksi kuin Sir Mungo Malagrowtherin seura oli ollut. Odottamattomana lisäiskuna hänen vaiheissaan oli sukuomaisuuden täydellinen hukka, joka nyt näytti joutuneen välttämättömäksi, koska hän oli menettänyt kuninkaallisen valtuutuksen, joka oli suonut hänelle mahdollisuuden lunastaa sen olemasta velkojien vakuutena. Hän ei kyennyt tarkalleen muistamaan, milloin hän oli viimeksi nähnyt tuon asiakirjan, mutta hänestä tuntui siltä kuin olisi se ollut lippaassa hänen ottaessaan sieltä rahaa vuokransa maksuksi saiturille Whitefriarsissa. Siitä asti oli lipas ollut melkein alituiseen hänen näkyvissään, paitsi sinä lyhyenä aikana, joksi pidätys Greenwichin puistossa oli eroittanut hänet tavaroistaan. Se oli kyllä voitu siepata tallestaan sillävälin, sillä hänellä ei ollut mitään syytä ajatella, että hän itse tai hänen omaisuutensa oli suosiollisissa käsissä; mutta toiselta puolen eivät rahalippaan lukot olleet hänen nähdäkseen kokeneet mitään väkivaltaa, ja niiden erikoisen ja mutkikkaan rakenteen johdosta arveli hän, että niitä oli tuskin voitu avata ilman vasiten valmistettua ja niiden lokeroihin sovellettua tiirikkaa, ja siihen ei väliaika ollut riittävä. Mutta miten hyvänsä hän aprikoitsikaan asiaa, oli selvää, että tärkeä maksumääräys oli kateissa, ja todennäköistä, että se oli siirtynyt vihamielisiin käsiin. "Menköön", sanoi Nigel itsekseen; "tulevaisuudentoiveeni ovat tuskin huonommalla kannalla kuin ensin saapuessani tähän kirottuun kaupunkiin. Mutta peräti surkeata on saada vastaansa julmia syytöksiä ja joutua rumien epäluulojen häpäisemäksi — saada osakseen mitä nöyryyttävintä sääliä tuon kelpo porvarin taholta ja ilkimielisyyttä kateellisen ja sappitautisen hovilaisen suusta, joka ei siedä lähimäisensä hyvää onnea ja kunnollisia ominaisuuksia sen paremmin kuin myyrä päiväpaistetta. Seurausten täytyy ulottua koko vastaiseen elämääni ja haitata kaikkea, mitä pääni tai käteni — jos se minulle jätetään — saattaisi kyetä toimittamaan hyväkseni."
Se tunne, että häntä yleiseen halveksitaan ja hyljitään, näyttää olevan kaikkein sietämättömimmän kiusallista, mitä ihmisolento voi kokea. Katalimmatkin pahantekijät, joiden hermot eivät ole peräytyneet pöyristyttävimmänkään julmuuden työstä, kärsivät enemmän siitä tietoisuudesta, että yksikään ihminen ei ole heille myötätuntoinen, kuin lähenevän rangaistuksensa tuskan aavistelusta, ja usein tiedetään heidän yrittävän lieventää rikollisuuttansa ja toisinaan kokonaan kieltävänkin mitä selvimmin todistettuja kamaluuksia mieluummin kuin lähtevän tästä elämästä ihmiskunnan yleisen kirouksen painostamina. Ei ollut ihme, että Nigel yleisen, vaikka kohtuuttoman epäluulon raskauttamana noin tuskallista asemaansa pohtiessaan muisti ainakin yhden henkilön ei ainoastaan uskoneen häntä viattomaksi, vaan uskaltautuneen kaikella heikolla voimallaan välittäjäksikin hänen puolestaan. "Tyttö-parka!" mietti hän; "äkkipikainen, mutta jalomielinen neito-poloinen! Kohtalosi on samanlainen kuin skotlantilaisen tarinan sankarittaren, joka työnsi käsivartensa oven sinkilään salvaksi salamurhaajia vastaan, näiden uhatessa surmata hänen hallitsijansa. Uhrautuvainen teko oli hyödytön, paitsi että se antoi kuolemattoman nimen tekijälleen, jonka veren sanotaan virtaavan minun sukuni suonissa."
En kykene selittämään lukijalle, eikö tämän historiallisen urotyön muistoa ja sitä vilkasta vaikutusta, jota vertaus kenties hiukan liikanaisena oli omiaan tuottamaan Margaret Ramsayn hyväksi, lieventänyt samaan muistoon yhtyvä esi-isien ja ikivanhan syntyperän ajattelu. Mutta ristiriitaiset tunteet panivat alulle uuden aatosjuoksun. "Esi-isät", hän ajatteli, "ja ikivanha syntyperä, mitä ovat ne minulle? Isäni perinnön mentyä — arvonimeni tultua moitteeksi, sillä ylhäinen mierolaisuus on kerrassaan hullunkurista — maineeni jouduttua epäillyksi — en tahdo jäädä tähän maahan; ja jos minä muualle muuttaessani ottaisin noin viehkeän, urhean ja uskollisen elämänkumppanin, niin kuka sanoisi minun halventaneen säätyluokkaa, josta todella olen luopumassa?"
Haaveilussa oli jotakin runollista ja mieluisaa hänen kehittäessään tätä kuvaa hellästä ja uskollisesta parista, joka olisi koko maailmana toinen toiselleen ja käsikädessä ponnistaisi kohtalon nurjuutta vastaan. Herttaiselta tuntui kuvitella siten liittyneensä niin kauniiseen olentoon, joka oli noin uhraavasti ja itseänsä ajattelematta tahtonut ottaa osaa vieraan nuorukaisen vaiheisiin.
Äkkiä hälvensi hänen unelmoivan näkynsä se muisto, että koko kuvittelu perustui mitä itsekkäimpään kiittämättömyyteen hänen taholtaan. Linnansa ja torniensa, metsiensä ja niittyjensä, uhkean perintönsä ja ylvään nimensä valtiaana olisi hän tavallaan mahdottomana hyljännyt aatoksen käsityöläistyttären koroittamisesta omaan arvoonsa; mutta tuosta asemastaan alentuneena ja köyhyyteen ja vaikeuksiin suistuneena hävetti häntä tuntiessaan olevansa luontuvainen siihen, että tyttö-parka sokeassa kiintymyksessään luopuisi kaikista oman vakiintuneen aseman paremmista toiveista, antautuakseen sille epätietoiselle ladulle, jolle hän itse oli tuomittu. Nigelin jalomielinen luonne kavahti hänen suunnittelemansa onnellisuuden itsekkyyttä, ja hän teki lujan ponnistuksen karkoittaakseen ajatuksistaan lopuksi iltaa tuon viehättävän neitosen tai ollakseen ainakaan sallimatta niiden enää pysähtyä siihen vaaralliseen seikkaan, että tyttö oli tällähaavaa ainoa elollinen olento, joka näytti arvostelevan häntä ystävällisesti.
Hän ei kuitenkaan saanut auttajatartaan häädetyksi unistaan, uuvuttavan päivän lopuksi laskeuduttuaan rauhattomaan lepoon. Margaretin kuva sekaantui unien myllerrykseen, joka aiheutui hänen äskeisistä seikkailuistaan, ja silloinkin kun mielikuvitus Sir Mungon vilkasta kertomusta jäljitellen esitti hänelle veren pursuamisen ja poltinoran pihinän, seisoi Margaret hänen takanaan kuin valon hengettärenä huokumassa parannusta haavaan. Viimein nääntyi luonto noista haavellisista muodostelmistansa, ja Nigel nukkui sikeästi, kunnes hänet aamusella herätti soinnullaan tuttu ääni, joka oli usein keskeyttänyt hänen uinumisensa jokseenkin samalla tunnilla.
Richie toistamiseen hovissa.
Vastamainitsemamme ääni ei ollut mitään muuta kuin Richie Monipliesin nurkuvaa jupinaa.
Tämä arvoisa henkilö — kuten jotkut muutkin, joilla on korkea sija omissa mielipiteissään — oli hyvin taipuisa muun seuran puutteessa haastelemaan varmasti halukkaalle kuulijalle, itselleen. Hän harjasi ja järjesteli nyt loordi Glenvarlochin vaatteita niin levollisesti ja uutterasti kuin ei hän olisi ollut hetkeäkään poissa tämän palveluksesta, työnsä lomassa mutisten: "Hm — niin, kyllä oli jo aika levätin ja nutun joutua minun käsiini — epäilenpä, tokko suka on sivellyt niitä sen koommin kuin viimeksi erosimme. Korukirjauskin kelpo lailla kahnautunut — ja viitan kultanapit — taivasten tekijä ja niin totta kuin olen rehellinen mies, niistä on tarkalleen tusina tipotiessään! Sellaista sitä tulee alsatialaisista kujeista — Jumala pitäköön meidät armollisessa huomassaan älköönkä jättäkö meitä omien aivoitustemme varaan! Miekkaa en näe, mutta se tietenkin johtuu nykyisistä olosuhteista."
Nigel ei vähään aikaan voinut olla uskomatta näkevänsä unta, niin mahdottomalta tuntui hänestä, että hänen palvelijansa, jonka hän oletti oleskelevan Skotlannissa, oli saattanut keksiä hänet ja näissä oloissa päästä hänen luokseen. Pilkistäessään uutimien raosta hän kuitenkin varmistui asiasta nähdessään pitkä- ja kankeavartisen Richien, naama kuvastamassa tavallista tärkeyttään lähes kaksin verroin, kun uskollinen palvelija ahkerasti harjasi herransa viittaa ja tuon tuostakin virkistäysi viheltämällä tai hymisemällä jotakuta vanhaa kaihomielistä skotlantilaista laulunpätkää. Vaikka olikin päässyt kyllin vakuutetuksi havainnostaan, ei loordi Glenvarloch voinut pidättyä ilmaisemasta kummastustansa tarpeettomalla kysymyksellä: "Taivaan nimessä, sinäkö siinä, Richie?"
"Ja kukas muukaan, mylord?" vastasi Richie. "Ei taida teidän ylhäisyytenne vastaanottotunnille tässä paikassa juuri saapua ketään, jota ei siihen velvollisuus vaadi."
"Minua ihmetyttää", sanoi Nigel, "että luokseni tulee ketään — ja erittäinkin sinun ilmestymisesi, Richie; sillä mehän erosimme, ja minä ajattelin sinun jo aikaa sitte saapuneen Skotlantiin".
"Pyydän teidän ylhäisyydeltänne anteeksi, mutta me emme ole vielä eronneet emmekä kai piakkoisin eroakkaan, sillä kaupan purkamiseen tarvitaan kahden ihmisen suostumus niinkuin tekemiseenkin. Vaikka teidän ylhäisyytenne suvaitsi käyttäytyä siten, että olimme joutua eroon, niin ei lähemmin ajatellessani kuitenkaan tehnyt mieleni lähteä. Suoraan sanoakseni, jollei teidän ylhäisyytenne tiedä, milloin teillä on hyvä palvelija, tiedän minä, milloin olen saanut hyväsydämisen isännän; ja totta puhuen on teitä nyt helpompi palvella kuin koskaan, kun ei ole suurtakaan mahdollisuutta, että enää pääsette valtoimeksi."
"Olen tosiaan sidottu hyvään käyttäytymiseen", myönsi loordi Glenvarloch hymyillen; "mutta toivoakseni et käytä asemaani ollaksesi liian ankara hulluttelustani, Richie?"
"Jumala varjelkoon, mylord — Jumala varjelkoon!" vastasi Richie, jonka ilmeeseen yhtyi viisaan ylemmyyden turhamainen tietoisuus ja todellinen myötätunto, "olletikin kun teidän ylhäisyytenne on tullut hupsutustenne tajuntaan. Kyllähän minä nuhtelin nöyrän velvollisuuteni mukaisesti, mutta en minä sitä pöyhi teidän ylhäisyytenne eteen. Ei, ei, minä olen itsekin erehtyväinen olento — selvästi tietoinen moniaista pikku heikkouksista — ei tapaa ihmisessä täydellisyyttä."
"Mutta, Richie", huomautti loordi Glenvarloch, "vaikka olenkin sinulle hyvin kiitollinen palveluksesi tarjoamisesta, ei siitä voi olla minulle suurtakaan hyötyä täällä, ja haittaa saattaa siitä koitua itsellesi".
"Teidän ylhäisyytenne pitää taaskin antaa minulle anteeksi", vastasi Richie, johon kumpaisenkin miehen muuttunut suhde oli juurruttanut kaavamaisuutta kymmenkertaisesti lisää, "mutta niinkuin minä hoidan sen asian, saa teidän ylhäisyytenne suurta apua palveluksestani enkä minä vähintäkään haittaa".
"Siihen en näe mahdollisuutta, ystäväni", virkkoi loordi Glenvarloch, "koska raha-asiasikin —"
"Mitä rahoihin tulee, mylord", selitti Richie, "niin olen minä kutakuinkin hyvissä varoissa, ja sattuupa niin, että oleskeluni täällä ei tule taakaksi teidän ylhäisyydellenne eikä pulaksi itselleni. Anon vain lupaa saada liittää erinäisiä ehtoja palvelukseeni teidän ylhäisyytenne luona."
"Liitä mitä hyvänsä", myöntyi loordi Glenvarloch, "sillä hyvinkin varmasti noudatat sinä omaa tahtoasi, asetatpa ehtoja tai et. Koska et tahdo jättää minua, mikä luullakseni olisi viisaimpana menettelynäsi, pitää sinun palvella minua ainoastaan siten kuin itse haluat, ja sehän kai aikomuksenasi onkin."
"Kaikki mitä pyydän, mylord", sanoi Richie vakavasti ja mielestään erityisen säveästi, "on saada häiritsemättömästi hallita omia liikkeitäni eräissä tärkeissä tarkoituksissa, joita minulla nyt on tekeillä, suoden aina teidän ylhäisyydellenne seurani ja palvelukseni viihdytyksen sellaisina aikoina kuin sekä sopii mukavasti minulle että käy teille tarpeelliseksi".
"Minkä yksinomaiseksi ratkaisijaksi kai sinä asettaudut", arveliNigel hymyillen.
"Vääjäämättömästi, mylord", vastasi Richie totisena, "sillä teidän ylhäisyytenne voi ainoastaan tietää, mitä te itse tarvitsette, kun sitävastoin minä, joka näen mitalin molemmat puolet, tiedän sekä mikä on parasta teidän asioillenne että tarpeellisinta omilleni".
"Richie, hyvä ystävä", sanoi Nigel, "minä pelkään, että tämä järjestys, joka alistaa isännän suuresti palvelijan määräysvaltaan, tuskin soveltuisi meille, jos olisimme kumpainenkin vapaalla jalalla. Mutta vankina ollen saatan yhtä hyvin olla sinun määrättävissäsi kuin olen monien muiden henkilöiden, ja voit siis tulla ja mennä mielesi mukaan sillä nähtävästi et neuvoani noudattaen lähde omaan maahasi takaisin ja jätä minua kohtaloni haltuun."
"Lempo minulta koivet rampauttakoon, jos sen teen", sanoi Moniplies. "Minussa ei ole miestä jättämään teidän ylhäisyyttänne rumalla säällä, kun saatoin teitä ja sain elantoni teiltä koko pitkän kesäisen päivän. Ja sitäpaitsi saattaa olla uljaita päiviä edessäpäin, kaikesta tulleesta huolimatta, sillä
"'hei, koti on kallis ja sinne mieli kulkee vaikk' onkin tuuli noussut ja synkkyys taivaan sulkee; mut päivä armas vilkkuu vierestä pilvenkaistan ja lausuu: 'Sulle maassamme viel' yltäkyllin paistan.'"
Kajautettuaan nämä säkeet runonlaulajan tavoin, jonka ääni on säröytynyt henkitorven ponnistellessa voitolle pohjoispuhurin toitotuksista, Richie Moniplies auttoi herraansa nousemaan, hoiti hänen pukeutumistaan mitä juhlallisinta ja nöyrintä kunnioitusta ilmaisevasti, palveli häntä sitten aamiaispöydässä ja poistui lopulta siihen vedoten että hänellä oli tärkeätä toimitettavaa, joka pidättäisi häntä joiksikuiksi tunneiksi kaupungilla.
Vaikka loordi Glenvarloch tiesi ehdottomasti toisinaan kiusaantuvansa Richie Monipliesin itseluuloisuudesta jämeydestä, ei hän kuitenkaan voinut olla tuntematta mitä suurinta mielihyvää siitä lujasta ja hartaasta kiintymyksestä, jota hänen uskollinen saattolaisensa oli osoittanut tässä tapauksessa, ja hän toivoikin miehen palveluksista myös huojennusta vankeutensa ikävyyteen. Ilokseen kuuli hän senvuoksi vartijalta että palvelija sai olla saapuvilla kaikkina aikoina, jolloin linnoituksen yleiset säännöt myönsivät pääsyn vieraille.
Sillävälin oli jalomielinen Richie jo saapunut Towerin laiturille. Halveksivasti katseli hän useita pikku veneiden soutajia, jotka yrittivät kääntää hänen huomiotaan puoleensa, ja hylkäsi heidän tarjouksensa käden heilautuksella, huutaen sitten arvokkaasti: "Paras puolikannellinen!" Se sai liikkeelle useita vetelehtiviä korkeamman luokan virtamiehiä, jotka eivät olleet ensi näkemällä katsoneet kannattavan olla hänestä millänsäkään. Valittuaan aluksensa hän istuutui mahtavan näköisenä perään ja käski soutaa Whitehallin laituriportaisiin. Turvallisesti päästyänsä palatsiin hän pyysi saada tavata master Linklateria, hänen majesteettinsa keittiöapulaista. Vastauksena oli, että tämä ei ollut puhuteltavissa, valmistaessaan kukkokeittoa sipulihöysteineen kuninkaan omaa suuta varten.
"Sanokaa hänelle", esitti Moniplies, "että muuan hänen rakas maanmiehensä pyrkii hänen puheilleen hyvin tärkeällä asialla".
"Rakas maanmieheni?" murisi Linklater, kun hänelle ilmoitettiin tämä kiireellinen sanoma. "No tulkoon sitte, senkin pahalainen, että minun pitikin niin sanomani! Tietysti joku punapää pitkäkoipinen West-Portin tyhjäntoimittaja, joka on ylennyksestäni kuultuaan rientänyt tänne pyrkimään minun välitykselläni paistinkääntäjäksi taikka kyökkipojan apuriksi. Kelle tahansa maailmassa kohoamaan mielivälle on suurena vastuksena tuollaisten ystävien roikkuminen liepeissään hinautumassa muka hänen matkassaan eteenpäin. Hei, Richie Moniplies, sinäkö siellä olitkin, veikkonen? Ja mikä on sinut tänne lennättänyt? Jos tuntisivat sinut samaksi tolvanaksi, joka silloin säikäytti hevosen —!"
"Älä nyt enää siitä, ystävä", sanoi Richie. "Tulinhan juuri vanhalla asiallani — minun pitää saada puhutella kuningasta."
"Kuningastako? Sinä olet pähkähullu", hämmästyi Linklater, mutta muisti samassa huutaa apulaisilleen: "Pitäkää silmällä paistinvartaita, senkin ääliöt —pisces purga — salsamenta fac macerentur pulchre— panen minä teidät tomppelit oppimaan latinaa niinkuin Jaakko-kuninkaan kyökkiväen tulee." Sitte hän jatkoi varovasti Richien korvaan supattaen: "Etkö tiedä, kuinka kehnosti herrallesi kävi eilen? Sanonpa, että se juttu tutisutti muutamia ihmisiä virassaan."
"Niin, mutta, Laurie, kyllä sinun pitää vielä tämän kerran avittaa minua ja toimittaa tämä pienoinen supliikki sujautetuksi hänen majesteettinsa omaan kaikkeinarmollisimpaan käteen. Vakuutan sinulle, että sen sisältö on hänelle mitä mieluisinta."
"Richie", vastasi Linklater, "sinä olet varmasti vannonut lausuvasi rukouksesi portinvartijan kopissa selkä paljaana ja kaksi hevosrenkiä koiranruoskilla soittamassa aamenta".
"Ei, ei, Laurie-poikaseni", vakuutti Richie, "tiedän paremmin mitä kuuluu supliikkeihin kuin taannoin, ja samaa sanot sinäkin, jos vain laitat tämän lappusen kuninkaan käteen".
"En puutu siihen asiaan kädelläni enkä jalallani", epäsi varova keittiöapulainen. "Mutta hänen majesteettinsa sipulikukko tarjotaan hänelle kohtsiltään hänen työhuoneessaan — en voi estää sinua panemasta kirjettäsi kullatun kulhon ja lautasen väliin; hänen pyhä majesteettinsa näkee sen kohottaessaan kulhoa, sillä hän juo aina liemen."
"Kylliksi sanottu", tuumi Richie ja talletti siten paperinsa juuri ennen kuin paashi saapui viemään ruokalajia hänen majesteetilleen.
"No niin, kuoma", virkkoi Laurie kantapojan mentyä, "syytä itseäsi, jos olet tehnyt jotakin, mikä toimittaa sinut hirteen tai raippapaaluun".
"Ketäs muutakaan", vastasi Richie, ja nolostumattoman uppiniskaisena itseluuloisuudessaan, joka oli hänen luonteensa peruspiirteitä, hän odotti tulosta, joka näkyikin ennen pitkää.
Muutaman minuutin kuluttua saapui itse Maxwell keittiökamariin ja tiedusti hätäisesti, kuka oli asettanut kirjelmän kuninkaan lautaselle. Linklater kielsi tietävänsä asiasta mitään, mutta Richie Moniplies astui rohkeasti esiin ja tunnusti pontevasti: "Minä olen se mies."
"Seuraa sitte minua", sanoi Maxwell, silmättyään häntä hyvin uteliaasti.
He nousivat ylös sivuportaita — juuri samoja sivuportaita, joiden käyttämisoikeutta hovissa pidetään lyhyempänä tienä valtaan kuin itsegrandes entréestarjoavat. Heidän saavuttuaan Richien kertoman mukaan "kehnosti siivottuun" eteishuoneeseen antoi johdemies hänelle merkin pysähtyä, itse mennessään kuninkaan kammioon. Heidän neuvottelunsa oli lyhyt, ja Maxwellin avatessa oven peräytyäkseen kuuli Richie siitä loppuosan.
"Olet siis varma siitä, että hän ei ole vaarallinen? Kerran jouduin pihtiin. Pysy kuuluvilla, mutta älä lähempänä ovea kuin kolmen mittausopillisen kyynärän päässä. Jos puhun kovaa, niin hyökkää luokseni kuin haukka — jos puhun hiljaa, niin pidä pitkät korvasi kuulemattomissa. Ja anna hänen nyt tulla sisälle."
Richie astui esiin Maxwellin mykästä viittauksesta ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä kuninkaan edessä. Richien syntyperän ja kasvatuksen tasolla olevat miehet ja monet muutkin olisivat hämmentyneet joutuessaan kahden kesken hallitsijansa seuraan. Mutta Richie Monipliesilla oli liian korkea käsitys itsestään, hänen välittääkseen tuollaisista aatoksista, ja tehtyään kankean kumarruksensa hän kohoutui jälleen pystysuoraan mittaansa ja seisoi Jaakon edessä jäykkänä kuin aidanseiväs.
"Onko sinulla ne, mies? onko sinulla ne?" kysyi kuningas hätääntyneesti, toivon ja kiihkon vaiheilla sekä epäluuloista pelkoakin hiukan tuntien. "Anna ne minulle — anna tänne — ennen kuin hiiskut sanaakaan, minä käsken, uskollisuudenvalasi nimessä."
Richie otti povestaan rasian, painui toisen polvensa varaan ja ojensi sen hänen majesteetilleen. Tämä avasi rasian kiireesti ja havaitessaan sen sisältävän rubiinivitjat, joihin lukija on jo aikaisammin tutustunut, ei hän voinut pidättyä ihastumasta jonkunlaiseen hurmiotilaan, suudellen jalokiviä kuin elollisia armasteltavia ja hokien lapsellisen riemastuneena: "Onyx cum prole, silexque — onyx cum prole!Voi teitä kirkkaita ja herttaisia säihkyjöitä, kepeästi hyppii sydämeni ollessanne jälleen näkyvissäni." Hän kääntyi sitte Richieen, jonka järkähtämättömille kasvoille hänen majesteettinsa haltioittuminen oli häilähdyttänyt jotakin juron myhäilyn tapaista; iloitsemisensa keskeyttäen moitti Jaakko: "Pidä varasi, mies, sinun ei sovi nauraa meille — me olemme sinun voideltu hallitsijasi."
"Jumala varjelkoon minua nauramasta!" selitti Richie jähmetyttäen kasvonpiirteensä niiden luontaiseen yksivakaisuuteen. "Hymyilinhän vain saattaakseni hahmoni yhdenmukaiseksi ja sopeutuvaksi teidän majesteettinne katsannon kanssa."
"Puhut kuin velvollisuutensa tunteva alamainen ja rehellinen mies", sanoi kuningas; "mutta mikä lempo onkaan nimesi, mies?"
"Ilman vain Richie Moniplies, vanhan Mungo Monipliesin poika Edinburghin West-Portilta — hänellähän oli kunnia toimittaa teidän majesteettinne äidin ja teidän majesteettinnekin kuninkaalliseen pöytään lihaa ja muita ruokatarpeita ennen vanhaan."
"Ahaa!" virkkoi kuningas nauraen, sillä hänellä oli asemalleen hyödyllisenä lahjana erinomainen muisti, josta ei hävinnyt ainoakaan hänen kanssaan satunnaisiin tekemisiin joutunut henkilö; "sinä olet samainen kavaltaja, joka oli vähällä keikauttaa meidät päistikkaa oman pihamme kivitykseen? Mutta mepä pysyimmekin lujassa ratsailla.Aequam memento rebus in arduis servare. No, älähän huoli, Richie, sillä kun kerran on moni mies kääntynyt kavaltajaksi, on vain kohtuullista, että kavaltaja tuolloin tällöin osoittautuucontra expectandakunnon mieheksi. Miten sait käsiisi meidän jalokivemme, mies? Tulitko George Heriotin puolesta?"
"En millään muotoa", selitti Richie. "Teidän majesteettinne luvalla sanoen tulin niinkuin Harry Wynd tappeli — ihan omasta takaa enkä yhdenkään ihmisen asialla. Enkä minä tosiaan ketään herrakseni sanokaan, paitsi Häntä, joka minut loi, teidän kaikkeinarmollisinta majesteettianne, joka minua hallitsee, ja ylvästä Nigel Olifauntia, Glenvarlochin loordia, joka elätti minua niin kauvan kuin kykeni elättämään itseänsäkin, ylimys-poloinen!"
"Glenvarlochides taaskin!" huudahti kuningas; "kautta kunniani, hän väijyy meitä joka sopessa! Maxwell koputtaa ovelle. George Heriot sieltä tulee ilmoittamaan meille, että hän ei löydä näitä jalokiviä. Pujahda seinäverhon taakse, Richie — seiso alallasi, mies — älä aivasta — älä yski — älä hengitä! Kilkku-Geordie on niin heikkarin aulis jakelemaan kultaisia ohjeitaan ja niin vietävän vastahakoinen hellittämään samaa runsautta rahana, että me kautta kuninkaallisen sielumme teemmekin hänelle pikku kujeen."
Suopean kuninkaan käskyä noudattaen piiloutui Richie seinäverhon taa. Omin käsin järjesti hallitsija kudotut peitekaistat täydellisesti kätkemään hänet, sillä hän ei antanut arvokkuutensa milloinkaan olla hauskojen kolttosien tiellä, ja kysyi Maxwellilta, mikä oli hätänä. Maxwell vastasi niin hiljaa, että sitä ei kuullut Richie Moniplies, jonka aseman omituisuus ei suinkaan heikentänyt hänen uteliaisuuttaan ja haluaan saada se mahdollisimman suuressa määrin tyydytetyksi.
"Tulkoon George Heriot sisälle", sanoi kuningas, ja Richie näki seinäverhon repeämästä, että jollei kelpo porvari suorastaan ollut kiihdyksissään, oli hän ainakin rauhaton. Kuninkaan leikkisyys oli juuri sitä lajia, jota nyt alkanut kohtaus tyydytti; hän vastaanotti porvarin alamaisen tervehdyksen kylmäkiskoisesti ja alkoi puhutella häntä totisen arvokkaasti, niin arkiaikaisen huoletonta kuin hänen esiintymisensä yleensä muulloin olikin. "Mestari Heriot", hän alotti, "jos oikein muistamme, niin jätimme vakuudeksi haltuusi muutamia kruunun jalokiviä, erään lainan vastikkeena. Jätimmekö vai emmekö?"
"Kaikkein armollisin hallitsijani", myönsi Heriot, "epäämättömästi suvaitsi teidän majesteettinne tehdä sen".
"Jotka jalokivet jacimeliapysyivät meidän ominamme", pitkitti kuningas samaan juhlalliseen tapaan, "hallussapidon perustuessa ainoastaan lainaussuhteeseen, minkä lainan takaisinmaksaminen antaa meille siis oikeuden vaatia jälleen talteemme kiinnitetyn eli pantatun elikkä vakuudeksi myönnytetyn kalleuden. Voetius, Vinnius, Groenwigeneus, Pagenstecherus — kaikki, jotka ovat kirjoittaneetde contractu opignerationis, consentiunt in eundem, ovat siitä yhtä mieltä. Roomalainen laki, Englannin yleinen laki ja meidän oman vanhan kuningaskuntamme Skotlannin maalaki — vaikka ne eriävät useammissa kohdin kuin olisi mielestäni suotavaa — yhtyvät tässä yhtä tiukasti kuin kierretyn köyden kolme säijettä."
"Teidän majesteettinne luvalla huomauttaen", vastasi Heriot, "ei tarvita niin monia oppineita asiantuntijoita todistamaan kellekään rehelliselle miehelle, että hänen osuutensa panttiin päättyy, kun lainatut rahat suoritetaan takaisin".
"No, minä tarjoudun maksamaan lainan ja vaadin takaisin jalokivet, jotka sinulle panttasin. Vihjasinkin sinulle jo äskettäin, että tämä tulisi välttämättömäksi, sillä kun lähenevät tapaukset luultavasti vaativat meitä esiintymään julkisuudessa, näyttäisi oudolta, jos me emme käyttäisi niitä koruja, jotka ovat kruunun perintökalleuksia, ja sellaisten poissaolo toimittaisi meidät uskollisten alamaistemme silmissä varmaankin halveksituksi ja epäillyksi."
Hallitsijan sanat näyttivät tekevän mestari George Heriotiin syvän vaikutuksen ja hän vastasi liikutettuna: "Haastan taivaan todistajakseni, että minä olen kokonaan viaton tässä asiassa ja että mielelläni menettäisin lainaksi antamani summan, kunhan voisin palauttaa nuo jalokivet, joiden puuttumista teidän majesteettinne täydellä syyllä valittaa. Jos ne olisivat jääneet minun haltuuni, olisi niistä ollut helposti tili tehtävissä; mutta teidän majesteettinne suvainnee oikeudentuntoisesti muistaa, että minä teidän nimenomaisesta määräyksestänne siirsin ne toiselle henkilölle, joka myönsi lainaksi ison summan juuri ennen Parisiin lähtöäni. Rahat tarvittiin kipeästi, eikä mieleeni johtunut mitään muuta keinoa niiden hankkimiseksi. Tarvittavan summan tuodessani kerroin teidän majesteetillenne, että se mies, jolta rahat saatiin, ei ollut missään hyvässä maineessa, ja teidän ruhtinaallisena vastauksenanne oli, haistaessanne kultaa:non olet, se ei haise hankkimiskeinoiltansa."
"Mutta, mies", kummeksui kuningas, "mitä varten moinen laverrus? Jos annoit jalokiveni tuollaiselle pantiksi, niin eikö sinun pitänyt uskollisena alamaisena huolehtia siitä, että lunastus oli meidän vallassamme? Ja onko meidän kärsittävä kalleuksiemme hukkaantuminen sinun laiminlyöntisi takia, puhumattakaan sekä vasalliemme että ulkomaiden lähettilästen ylenkatseesta ja moitteesta?"
"Herrani ja kuninkaani", lausui Heriot, "Jumala tietää, että jos minä voisin pidättää teidän majesteetiltanne moitteen tai häpeän, ottamalla seuraukset omille niskoilleni, olisi minun velvollisuuteni kestää kumpainenkin monista armonosoituksista kiitollisena palvelijana. Mutta kun teidän majesteettinne ajattelee itse miehen väkivaltaista kuolemaa, hänen tyttärensä katoamista ja koronkiskurin aarteen joutumista samalle tielle, muistatte varmaankin, että minä nöyrän velvollisuuteni mukaisesti varoitin teidän majesteettianne sellaisten sattumusten mahdollisuudesta ja pyysin teitä olemaan kehoittamatta minua kauppoihin hänen kanssaan teidän puolestanne."
"Mutta sinä et esittänyt minulle parempaakaan keinoa", muistutti kuningas; "Geordie, et esittänyt parempaakaan keinoa. Minä olin kuin hyljätty mies; mitä saatoin tehdä muuta kuin tarttua ensimäisiin tarjottuihin rahoihin niinkuin hukkuva tarraa pajunvesaan, joka kerkeimmin sattuu käteen? No niin, mies, mikset ole tuonut takaisin jalokiviä? Tokihan ne ovat maan päällä, jos vain etsisit tarkoin."
"On etsitty mitä tarkimmin, sallikoon teidän majesteettinne minun huomauttaa", vakuutti porvari. "Oikeudenpalvelijoita on lähetetty kaikkialle, ja mahdottomaksi on havaittu saada niistä vihiä."
"Vaikeaksi, tarkoitat, Geordie, ei mahdottomaksi", vastasi kuningas, "sillä se, mikä on mahdotonta, on sitä joko tieteellisesti,exempli gratiatehdä kahdesta kolme, taikka siveellisesti, kuten kääntää totuus valeeksi; mutta se, mikä on ainoastaan vaikeata, saattaa käydä laatuun viisauden ja kärsivällisyyden avulla — niinkuin esimerkiksi, Kilkku-Geordie, katsopas tänne!" Ja hän väläytti löytynyttä aarretta hämmästyneen kultasepän silmissä, huudahtaen voitonriemuisesti: "Mitäs nyt sanot, Kilkuttaja? Kautta valtikkani ja kruununi, mies tuijottaa kuin otaksuen synnyinmaansa valtiaan velhoksi — meidät, joka olemme aitomalleus maleficarum, kaikkien noitien, poppamiesten, loitsijain ja sen sellaisten ruhjiva ja rusentava moukari, meidät hän luulee osalliseksi mustista taidoista! Mutta menehän matkaasi, kunnon Geordie; sinä olet yksinkertainen kelpo mies, vaikket kuulu Kreikan seitsemän viisaan joukkoon — mene matkaasi ja muista hiljakkoin virkkamasi totinen sana, että tässä maassa on muuan, joka lähenee Israelin Salomo-kuningasta hänen kaikissa lahjoissaan, paitsi rakkaudessaan vieraisiin naisiin, saati Faraon tyttäreen."
Jos Heriot oli ihmeissään, kun näki jalokivet niin odottamattomasti esitettyinä kuninkaan juuri soimatessa häntä niiden hukkumisesta, joutui hän kerrassaan pyörälle päästään kuullessaan tämän viittauksen huomautukseen, jonka hän oli tullut virkkaneeksi keskustelussaan loordi Glenvarlochin kanssa. Sentähden olikin kuningas niin ihastuksissaan saavuttamastansa ylemmyydestä, että hän hykerteli käsiään, hykähteli ja lopulta kokonaan menetti arvokkuutensa tunnon voitonriemussaan, heittäytyen nojatuoliinsa ja nauraen hillittömän rajusti, kunnes oli pakahtua ja kyyneleet helmeilivät pitkin poskia hänen yrittäessään hengähtää. Sillävälin säesti kuninkaallista hohotusta rämeä ja karmiva remahtelu seinäverhon takaa, niinkuin sellaisiin mielenliikutuksiin tottumaton ihminen olisi aivan erikoisen vaikuttimen johdosta menettänyt kaiken kyvyn hillitä meluisaa rattoansa. Uudestaan ällistyneenä käänsi Heriot päänsä sille taholle, mistä hallitsijan korviin noin soveltumattomat äänet tuntuivat kaikella voimallaan törähtelevän.
Kuningaskin oivalsi osaksi tuon säädyttömyyden, nousi seisaalle, pyyhki silmiään ja huutaen: "tule hemmetissä jo ulos lymystäsi!" toimitti esille seinäverhon takaa Richie Monipliesin, joka yhä nauroi yhtä hillittömän makeasti kuin milloinkaan kylänakka maalaisristiäisissä. "Hiljaa, mies, hiljaa, mies", esteli kuningas; "ei sinun tarvitse hirnua tuolla tavoin kuin ori kaurapussille, vaikka se olikin hupainen pila ja meidän omaa keksintöämme. Ja kuitenkin — nähdä Kiikku-Geordie, joka pitää itseänsä niin isosti muita ihmisiä viisaampana — nähdä hänet — ha ha ha! — niinkuin Euclioapud Plautumtuskaisesti hakemassa, mitä oli ihan hänen kyynäspäänsä vieressä —
"'perii, interii, occidi — quo curram? quo non curram? — tene, tene — quem? quis? nescio — nihil video'.
"Voi, Geordie, silmäsi ovat kyllä teräviä vaanimaan kultaa ja hopeaa, helmiä, jalokiviä ja kaikkia kalleuksia, mutta et sinä tiedä, miten tavoittaa niitä, kun ne ovat joutuneet hukkaan. Niin, niin, katsohan niitä, mies, — katsohan niitä — ne ovat kiinni ja kunnossa, ehjinä entisellään, ei ole ainuttakaan jäljennöstä sujautettu sekaan."
Ensimäisen kummastuksensa tasaannuttua oli George Heriot liian vanha hovilainen häiritäkseen kuninkaan kuviteltua voitonriemua, vaikka hän vilkaisi hiukan pahastuneesti kelpo Richieen, jonka huulet yhä olivat leveässä irvissä. Levollisesti tutki kultaseppä jalokiviä ja huomatessaan ne kaikki täydellisiksi onnitteli vilpittömän sydämellisesti hänen majesteettiansa aarteen löytämisestä, jonka sikseen jääminen olisi ehdottomasti tuottanut jotakin häpeää kruunulle. Samalla kysyi hän, kelle hänen oli maksettava niiden nojalla lainatut rahat, huomauttaen lunastussumman olevan valmiina hallussaan.
"Sinullapa on lemmon kiire, kun on maksaminen kysymyksessä, Geordie", virkahti kuningas. "Hätäkös tässä on, mies? Jalokivet toi rehellinen, ystävällinen maanmiehemme. Tuossa hän seisoo, ja kuka tietää, tahtooko hän kolikot pöytään, vai eikö hän hyvinkin tyytyisi sievoiseen kuuden kuukauden ajalle asetettuun maksumääräykseen valtiorahastomme takuulla? Sinä tiedät, että aarrekamarimme on parhaillaan ehtymässä, mutta huudat maksua, maksua, maksua niinkuin meillä olisi kaikki Ofirin kaivokset."
"Teidän majestettinne luvalla sanoen", lausui Heriot, "jos tällä miehellä on todellinen oikeus näihin rahoihin, niin on epäilemättä hänen vallassaan myöntää lykkäystä. Mutta tuskin voin sitä uskoa, kun muistan, missä kunnossa ensin näin hänet, risaisessa viitassa ja läpi päässä. Etkö sinä ole Richie Moniplies, kuninkaan myönnytyksellä kysyen?"
"Aivan oikein, mestari Heriot — vanhaa ja arvoisaa Lihalan linnan sukua Edinburghin läntisen portin läheltä."
"Nähkääs, teidän majesteettinne, hän on köyhä palvelija", sanoi Heriot. "Ne rahat eivät ikinä voi rehellisesti kuulua hänen huostaansa."
"Mikseivät?" kysyi kuningas. "Etkö soisi kenenkään muun kuin itsesi rynnistävän ylös mäkeä? Oma viittasi oli kylläkin ohkoinen tänne tullessasi, vaikka olet sisustanut sen komeasti ja runsaasti. Ja mitä palvelijoihin tulee, niin on monikin paljassääri tullut Tweedin yli herransa reppu hartioillaan ja pöyhistelee nyt kuuden saattolaisen seuraamana. Tuossa seisoo mies itse; kysy häneltä, Geordie."
"Hänen mielipiteensä ei kenties ole asiassa vakuuttavin", vastasi varova porvari.
"Joutavia, mies", vähäksyi kuningas, "sinä arvelet turhia. Tavaran tuojalla on toki oikeus määrätä luovutusehdot. Kuulehan, ystävä, puhu totuus ja häpäise lempo. Onko sinulla täysi valtuus määrätä lunastusrahoista maksun lykkäyksen tai muun sellaisen suhteen vai eikö ole?"
"Täysi valtuus on, sallikoon teidän armollinen majesteettinne minun vakuuttaa", vastasi Richie; "ja mitä mieluimmin yhdyn kaikkeen, mikä voi jollain tavoin olla teidän majesteetillenne mukavampaa maksuun nähden, uskoen teidän majesteettinne armon olevan minulle suosiollinen eräässä pikku seikassa".
"Kas, mies", sanoi kuningas, "siinäkö se olikin? Jo minä ajattelinkin, että samanlainen kai sinä olet kuin kaikki muutkin. Luulisipa alamaistemme hengen ja tavaran olevan kaiken omaamme ja tahtomme mukaan käytettäväksemme kuuluvaa; mutta kun heiltä vain jotakin rahallista apua tarvitsemme, kuten pyrkii sattumaan useammin kuin ollenkaan soisimme, ei ole hemmetissä penniäkään saatavissa muutoin kuin vanhoilla ota ja anna-ehdoilla. Mitta mitasta vain. No niin, miekkonen, mitä siis tekee mielesi — jotakin yksinoikeutta arvattavasti? Taikka kenties jotakin kirkontilusten tahi tihuntien myönnytystä, taikka ritariarvoako? Sinun pitää olla järjellinen, jollet aio tarjota lisää rahoja nykyisiin tarpeisiimme."
"Armollinen valtiaani", esitti Richie, "noiden rahojen omistaja jättää ne teidän majesteettinne käytettäväksi ilman vakuutta ja korottomasti niin pitkäksi aikaa kuin kuninkaallinen mielenne tekee, kunhan teidän majesteettinne suvaitsee alentua osoittamaan jotakin suosiollisuutta jalolle loordi Glenvarlochille, joka on nykyään vankina teidän kuninkaallisessa Towerissanne".
"Mitä, mies — mitä — mies — mitä, mies!" huudahteli kuningas punehtuen ja änkäten, mutta ylväämmistä tunteista kuin hän toisinaan kiihtyi. "Mitä rohkenetkaan esittää meille? Oikeutemme myyntiä! — armeliaisuutemme kauppaamista! — esittää kruunatulle kuninkaalle, joka on vannonut tekevänsä oikeutta kaikille alamaisille portillansa ja on vastuussa hoivastaan Hänelle, joka on kaikkien kuninkaitten yläpuolella?" Kunnioittavasti kohotti hän katseensa, kosketti hattuansa ja jatkoi vielä terävämmin: "Me emme uskalla ryhtyä sellaisiin kauppoihin, mies, ja jollet sinä olisi tietämätön poloinen, joka on tänä päivänä tehnyt meille hyvinkin mieluisan palveluksen, niin lävistyttäisimme kielesi hehkuvalla raudallain terroremmuille. Vie hänet pois, Geordie — maksa hänelle joka penni hallussasi olevista rahoista ja anna niiden piitata, jotka myöhästyvät jäämään vaille."
Richie oli pitänyt mestarillisen viisasta temppuansa ehdottoman varmasti menestyvänä ja tunsi nyt olonsa samaksi kuin rakentaja, jonka alta telineet äkkiä luhistuvat. Hän tarttui kuitenkin apuun, jonka arveli pidättävän putoustansa. "Ei ainoastaan jalokiviä vastaan lainattua summaa", hän sanoi, "asetettaisi hänen majesteettinsa käytettäväksi, vaan kaksinkertainenkin määrä, jos tarvittaisiin, ja ilman takaisinmaksunkin toivoa tai ehtoa, jos vain —"
Mutta kuningas ei sallinut hänen lopettaa lausettansa, vaan huusi entistä kiivaammin, ikäänkuin peljäten omien hyvien päätöstensä horjumista: "Pois hänet — pian pois! Aika on hänen lähteä, jos hän tuota menoa lisäilee tarjouksiansa. Ja henkesi uhalla, älä anna Steenien tai kenenkään niistä kuulla sanaakaan hänen suustansa, sillä kuka tietää, mihin vaivaan voisin siitä joutua!Ne inducas nos in tentationem — vade retro, Sathanas! Amen."
Kuninkaallista määräystä totellen kiidätti George Heriot nolatun anojan pois kuninkaan puheilta ja ulos palatsista. Heidän ollessaan pihalla muisti porvari hiukan pahastuksissaan sen tasa-arvoisuuden sävyn, jonka Richie oli omaksunut häntä kohtaan äskeisen kohtauksen alussa, eikä voinut olla maksamatta takaisin, ivallisesti hymyillen onnittelemalla häntä hänen hovisuosiostaan ja anomuksen esittämistaidossa parantuneesta juohevuudestaan.
"Älkää te siitä välittäkö, mestari George Heriot", vastasi Richie aivan hätääntymättömänä, "vaan sanokaa minulle, milloin ja missä saan anoa teiltä niitä kahdeksaasataa Englannin puntaa, joista nuo jalokivet oli kiinnitetty?"
"Heti kun tuot mukanasi rahojen todellisen omistajan, joka minun on tärkeä nähdä useastakin syystä", vastasi Heriot.
"Sittepä lähden uudestaan hänen majesteettinsa luo", tuumi Richie Moniplies urheasti, "ja hankin joko rahat tai vakuuden takaisin. Olen täydellisesti valtuutettu toimimaan siinä asiassa."
"Suittaa niin olla, Richie", sanoi kultaseppä, "ja kenties ei olekaan niin, sillä sinun juttusi eivät kaikki ole evankeliumia; ole siis varma siitä, että tahdon nähdä senolevanniin ennen kuin maksan sinulle noin suuret rahat. Tunnusteen annan sinulle summasta ja pidän tämän aina varalla. Mutta, kelpo Richard Moniplies, Lihalan linnan sukua Edinburghin läntisen portin läheltä, sillaikaa on minun pakko palata hänen majesteettinsa luo tärkeissä asioissa." Niin sanoen hän nousi portaille, astuakseen takaisin palatsiin, ja lisäsi loppulausunnoksi: "George Heriot on liian vanha kukko eksytettäväksi ruumenilla."
Richie seisoi kuin kivettyneenä, nähdessään hänen pyörtävän takaisin palatsiin ja luullessaan jääneensä oman onnensa nojaan. "No, rutto sinut periköön", hän jupisi, "mokomankin viekkaan, vanhan idartajan, jonka muka itse rehellisenä miehenä pitää kaikin mokomin toimia koko maailman kanssa niinkuin kaikki muut olisivat pelkkiä veijareita. Mutta sitten on hitto, jos minusta vielä teet pietin! Herra varjelkoon, tuolta tulee nyt Laurie Linklater lisäksi, ja hän käy ahdistamaan minua supliikistani. Häntä en ota sietääkseni, kautta Pyhän Andreaksen!"
Niinpä hän muuttikin korskean harppailunsa, jolla oli äsken saapunut palatsin alueelle, karttelevaksi laapostukseksi, peräytyessään odottavaan purteen vauhdilla, joka tuollaisissa tilanteissa hyväksyttyä sanantapaa käyttääksemme suuresti muistutti pakoa.
Väkinäinen naiminen.
Tuskin oli mestari George Heriot palannut kuninkaan huoneeseen, kun Jaakko kysyi Maxwellilta, oliko Huntinglenin jaarli saapuvilla, ja myöntävän vastauksen saatuansa käski kutsua tämän esille. Vanhan skotlantilaisen loordin tehtyä tavanmukaisen hovikumarruksensa ojensi kuningas kätensä suudeltavaksi ja alkoi sitte puhutella häntä hyvin myötätuntoisesti.
"Ilmoitimme teidän ylhäisyydellenne tämänaamuisessa salaisessa kirjeessämme, jonka laadimme omalla kädellämme todistaaksemme uskollisen palveluksenne säilyneen laiminlyönnistä ja unohduksesta, että meillä oli teille sellaista mainittavaa, minkä kestäminen vaatisi sekä kärsivällisyyttä että urheutta, ja senvuoksi kehoitimme teitä silmäilemään joitakuita Senecan ytimekkäimpiä kohtia ja BoethiuksenDe consolatione, jotta selkä niin sanoaksemme voimistuisi taakkaa varten. Tätä suositamme teille omasta kokemuksestamme.
"'Non ignara mali, miseris succurrere disco',
"lausuu Dido, ja minä voisin sanoa omasta kohdastaninon ignarus, mutta suvun muuttaminen haittaisi poljentoa, jolle meidän eteläiset alamaisemme ovat tyystiä. Toivoakseni siis, Huntinglenin loordi, olette toiminut neuvomme mukaan ja harrastanut kärsivällisyyttä ennen kuin sitä tarvitsette.Venienti occurrite morbo— lääke on sekoitettava taudin oireiden tuntuessa."
"Suvaitkoon teidän majesteettinne minun huomauttaa", vastasi loordi Huntinglen, "olen enemmän vanha soturi kuin lukumies — ja jollei oma karkea luontoni kannattele minua jossakussa onnettomuudessa, saan toivoakseni armoa yrittämään raamatun lohdutusta".
"Kas, mies, silläkö sinä ratsastatkin? Piplia" — hattuansa koskettaen — "on tosiaanprincipium et fons, mutta on vahinko, että teidän ylhäisyytenne ei lue sitä alkuperäisessä asussaan. Sillä vaikka me itse edistimme tuota käännöstyötä — koska voitte lukea jokaisen raamatun esipuheessa, että kun ajateltiin synkän pimeyden pilvien levittäytyvän varjostamaan maata kirkkaan läntisen tähden, Elisabet-kuningattaren, laskeuduttua, hälvensi kuitenkin meidän ilmestymisemme heti nuo oletetut usmat niinkuin aurinko kaikessa loistossaan — sanon, että vaikka me, kuten siinä on mainittuna, edistimme evankeliumin saarnaamista ja etenkin molempien testamenttien kääntämistä alkuperäisistä pyhistä kielistä, tunnustamme me silti itse tavanneemme niiden tutkimisesta alkuperäisellä hepreankielellä viihdytystä, jollaista emme tunne saavamme edes latinalaisesta septuagintan käännöksestä, saati englantilaisesta muodostelmasta."
"Sallikoon teidän majesteettinne minun lausua", huomautti loordi Huntinglen, "että jos teidän majesteettinne viivyttää kunnioittavan kirjeenne uhkaamien pahojen viestien ilmoittamista minulle, kunnes kykenen lukemaan hepreaa niinkuin teidän majesteettinne, pelkään kuolevani tietämättömänä siitä onnettomuudesta, joka on kohdannut tai kohtaamaisillaan huonekuntaani".
"Saatte kuulla sen liiankin pian, mylord", vastasi kuningas. "Minua surettaa sanoa, että poikanne Dalgarno, jota pidin ihan pyhimyksenä, kun hän oli niin paljon Steenien ja Charles-lapsosen seurassa, on osoittautunut suorastaan konnaksi."
"Konnaksi!" kertasi loordi Huntinglen, ja vaikka hän heti hillitsi itsensä ja lisäsi: "mutta teidän majesteettinne sen sanoo", sai hänen ensimäinen äänenpainonsa kuninkaan astahtamaan taaksepäin kuin iskun kohtaamana. Hänkin tointui taas heti ja lausui hermostuneesti, mikä tavallisesti ilmaisi hänen pahastustaan: "Niin, mylord, me sen sanoimme —non surdo canis— me emme ole kuuro — pyydämme teitä olemaan koroittamatta ääntänne, kun puhutte meille. Tuossa on korea selvitys — lukekaa, ja päättäkää itse."
Kuningas työnsi vanhan ylimyksen käteen paperin, joka sisälsi lady Hermionen tarinan. Kertomus ja sitä tukeva todistelu oli esitetty niin lyhyesti ja selkeästi, että loordi Dalgarnon kataluus näytti epäämättömältä; hän nimittäin oli se rakastaja, joka oli niin häpeällisesti pettänyt morsiamensa. Mutta isä ei noin helposti pidä poikansa asiaa menetettynä.
"Teidän majesteettinne luvalla kysyen", hän sanoi, "minkätähden ei tätä juttua ilmaistu aikaisemmin? Nainen on oleskellut täällä vuosikausia — miksei hän tehnyt vaatimustansa poikaani vastaan heti kun saapui Englannin alueelle?"
"Selitä hänelle, mistä se johtui, Geordie", käski kuningas Heriotia.
"Pahoilla mielin tuotan Huntinglenin loordille murhetta", sanoi Heriot, "mutta minun täytyy lausua totuus. Pitkään aikaan ei lady Hermione voinut sietää ajatusta asemansa tekemisestä julkiseksi, ja kun hän siinä kohdassa muutti mieltä, oli välttämätöntä hankkia petollisen avioliiton todistukset sekä siihen kuuluvat kirjeet ja paperit, jotka hän oli Parisiin tultuansa ja juuri ennen kuin minä hänet tapasin tallettanut eräälle sikäläiselle isänsä kauppatuttavalle. Tämä joutui jälkeenpäin vararikkoon, ja tuon vahingon johdosta siirtyivät ladyn paperit toisiin käsiin. Vasta muutamia päiviä takaperin sain niistä selvän ja perin ne takaisin. Ilman niiden asiakirjojen todistusta olisi hänen ollut varomaton esittää valitustansa, koska loordi Dalgarno on mahtavien ystävien suosiossa."
"Olet häpeämätön sanoessasi siten", tuumi kuningas. "Kyllä tiedän, mitä tarkoitat. Sinä luulet, että Steenie olisi polkaissut jalkansa oikeuden vaakaan ja keikauttanut sen kieroon — mutta sinä unohdat, Geordie, kenen käsi sitä kannattelee. Ja teet Steenie-paralle sitä suurempaa vääryyttä, sillä hän tunnusti meidän ja valtioneuvostomme edessä, että Dalgarno tahtoi heittää naikkosen hänen niskoilleen, yksinkertaisen viattoman lapsosen, uskotellen hänelle, että tämä oli kevytjalkainen olento; ja siihen mielipiteeseen Steenie jäi vielä hyljätystä erottuansakin, vaikka hänen olisi kyllä pitänyt ajatella, että mikään siihen laumaan kuuluva ei olisi vastustanut hänenlaistansa urhoa."
"Lady Hermione", ilmoitti George Heriot, "on aina mitä oikeudentuntoisimmin arvostellut herttuan käytöstä; vaikka tämä oli eksytetty mitä pahimpiin ennakkoluuloihin hänen mainettansa vastaan, ei hän kuitenkaan tahtonut käyttää hyväkseen yksinäisen naisen turvattomuutta, vaan päin vastoin auttoi hänet pelastautumaan vaikeuksistansa".
"Se oli ihan hänen kaltaistaan — siunattu olkoon se ylevä urho!" ihastui kuningas; "ja minä uskoinkin sen ladyn kertomuksen sitä huokeammin, Huntinglenin loordi, kun hän ei puhunut pahaa Steeniestä. Ja lopettaakseni pitkän jutun lyhyeen, mylord, sekä neuvostomme että meidän mielipiteemme on, kuten myös Charles-lapsosen ja Steenien, että poikanne pitää korvata rikkomuksensa menemällä naimisiin ladyn kanssa taikka joutua sellaiseen häpeään ja epäsuosioon kuin me voimme säätää."
Hänen puhuttelemansa henkilö oli kykenemätön vastaamaan. Hän seisoi kuninkaan edessä liikkumattomana ja tuijottavin silmin, joiden luometkin näyttivät rävähtämättömiltä, ikäänkuin olisi hän silmänräpäyksessä muuttunut vanhaksi kuvapatsaaksi ritariajoilta — niin äkkiä olivat hänen kovat kasvonpiirteensä ja voimakkaat raajansa jäykistyneet kokemastansa iskusta. Ja seuraavassa hetkessä hän saman patsaan tavoin, kun sitä kohtaa salama, kaatui hervottomana maahan, raskaasti voihkaisten. Kuningas hätääntyi tavattomasti, huusi Heriotia ja Maxwellia avuksi ja — mielenmaltti kun ei ollut hänen erityisiä ominaisuuksiansa — juoksenteli edes takaisin työkammiossaan, huudahdellen: "Vanha ja rakastettu palvelijani — joka pelasti meidän voidellun itsemme!Vae atque dolor!Huntinglenin loordi, katsokaa minuun — katsokaa minuun, mies, ja poikanne saakoon naida Saban kuningattaren, jos mielensä tekee."
Tällöin olivat Maxwell ja Heriot kohottaneet vanhan aatelismiehen ja asettaneet hänet nojatuoliin, kuninkaan pitkittäessä lohdutuksiaan järjestelmällisemmin, havaitessaan hänen alkavan tointua.
"Nostakaa päänne — nostakaa päänne, ja kuunnelkaa omaa ystävällistä synnyinmaanne ruhtinasta. Jos siinä on häpeätä, mies, niin se ei tule tyhjin käsin — varoja riittää sen kultaamiseksi — kelpo myötäjäiset, eikä ollenkaan huono syntyperä. Jos hän on ollut hukkateillä, niin teidän poikanne hänet niille eksytti, ja poikanne voi hänestä jälleen tehdä kunniallisen naisen."
Nämä huomautukset olivat kyllä tavalliseen tapaukseen järjellisiä, mutta ne eivät tuottaneet tyynnytystä loordi Huntinglenille, jos hän niitä täydellisesti tajusikaan. Nopeammin tehosi hänen hyväsydämisen vanhan herransa niiskutus, joka alkoi säestää ja keskeyttää kuninkaallista puhetta. Iso kyynel kumpusi vastahakoisesti loordin silmästä, kun hän suuteli kuihtuneita käsiä, jotka kuningas vähemmän arvokkaasti ja hillitysti itkien luovutti hänelle ensin vuorotellen ja sitte molemmat yhtaikaa, kunnes miehen tunteet kokonaan pääsivät voitolle hallitsijan arvokkuuden tajunnasta ja hän tarttui loordi Huntinglenin käsiin, pudistaen niitä tasa-arvoisen ja likeisen ystävän myötätuntoon heltyneenä.
"Compone lachrymas", kehoitti hallitsija; "ole kärsivällinen, mies, ole kärsivällinen. Hiiteen koko neuvosto ja Charles-lapsonen, Steenie ja kaikki — poikasi ei tarvitse naida häntä, koska se koskee sinuun niin syvältä."
"Poikanipitäänaida hänet, kautta taivaan!" vastasi jaarli, suoristautuen seisaalle, pyyhkäisten kyyneleen silmästään ja yrittäen tasaantua levolliseksi. "Pyydän teidän majesteetiltanne anteeksi, mutta poikani pitää naida hänet, häpeä myötäjäisinään, vaikka hän olisi koko Espanjan tunnetuin ilotyttö. Jos poikani antoi sanansa, niin hänen on siinä pysyttävä, vaikka sen saaja olisi halvin katuharava — hänen on se tehtävä, taikka ottaa oma tikarini hengen, jonka hänelle annoin. Jos hän kykeni alentumaan niin kehnoon petokseen vaikkapa kunnottomuuden eksyttämiseksi, niin naikoon kunnottomuuden."
"Ei, ei!" huomautteli hallitsija edelleen, "asiat eivät ole niin huonolla kannalla — Steenie itsekään ei koskaan luullut häntä katukulkijameksi, silloinkaan kun ajatteli hänestä pahinta".
"Jos se voi ollenkaan lohduttaa Huntinglenin loordia", virkkoi kultaseppä, "niin voin vakuuttaa hänelle, että lady on hyvää sukua ja mitä puhtain maineeltaan".
"Olen pahoillani siitä", sanoi loordi Huntinglen, mutta keskeytti lauseensa, jatkaakseen: "Taivas minulle suokoon anteeksi kiittämättömyyteni sellaisesta lohdusta! — mutta melkein pahoittelen, että hän kuvauksenne mukaan on niin paljoa parempi kuin se roisto ansaitsee. Tulla tuomituksi naimaan kauneutta ja viattomuutta ja kunniallista syntyperää —"
"Niin, ja rikkautta, mylord — rikkautta", täydensi kuningas, "on laupiaampi rangaistus kuin hänen petollisuutensa sietäisi saada".
"Siitä on kauvan", sanoi katkeroittunut isä, "kun huomasin hänet itsekkääksi ja kovasydämiseksi; mutta olla valapatto valehtelija — en ollut koskaan peljännyt sellaisen tahran kohtaavan sukuani! En tahdo enää koskaan nähdä häntä silmissäni."
"Älkääs nyt, mylord, älkääs nyt", tuumi kuningas. "Pitäähän teidän läksyttää hänet juurta jaksain, ja myönnän kyllä, että teidän tulisi puhua enemmän Demean kuin Mition tapaan,vi nempe et via pervulgata patrum;mutta kerrassaan kohtuutonta olisi, että te ette enää päästäisi näkyviinne ainoata poikaanne. Sanonpa teille, mies, että Charles-lapsonen — mutta mistään hinnasta en soisi hänen sitä kuulevan — voisi harhaannuttaa puolet Lontoon tytöistä ennen kuin minulla olisi sydäntä käyttää niin kovia sanoja kuin te olette lausunut tuosta Dalgarnonne juuttaasta."
"Sallikoon teidän majesteettinne minun poistua", pyysi loordi Huntinglen, "ja menetelköön asiassa oman kuninkaallisen oikeudentuntonne mukaan, sillä minä en halua hänelle mitään suosiollisuutta".
"No, niin, mylord, se tapahtukoon; ja jos teidän ylhäisyytenne voi ajatella", lisäsi hallitsija, "mitään meidän vallassamme olevaa viihdytystä itsellenne —"
"Teidän majesteettinne armollinen myötätunto", vastasi loordi Huntinglen, "on jo viihdyttänyt minua niin pitkälle kuin maailma voipi; muun täytyy tulla kuninkaitten Kuninkaalta".
"Hänen hoivaansa toivotan sinut, vanha ja uskollinen palvelijani", virkkoi Jaakko liikutettuna, kun jaarli vetäytyi pois. Kuningas jäi joksikin aikaa ajatuksiinsa, ja huomautti sitte Heriotille: "Kilkku-Geordie, sinä tunnet kaikki hovimme yksityiset asiat, ja olet tuntenut jo kolmekymmentä vuotta, vaikka sinä viisaana miehenä kyllä kuulet ja näet, vaan et sano mitään. No, mielelläni tahtoisin tietää erään seikan, viisaustieteellisen tutkiskelun kannalta. Oletko milloinkaan kuullut lady Huntinglen-vainajan, ylvään loordimme edesmenneen puolison, astahtaneen hiukan syrjään elämänpolullaan — tarkoitan, liukastuneen, luoneen tyvivanteensa taikka muuta sellaista, ymmärräthän?"
"Niin totta kuin olen rehellinen mies", vakuutti George Heriot hiukan kummastuksissaan kysymyksestä, "en ole koskaan kuullut hänelle tehdyksi vääryyttä vähäisimmälläkään epäluulolla. Hän oli ylevä lady, hyvin huolellinen käyttäytymisessään, ja eli sopusoinnussa miehensä kanssa, paitsi että kunnon kreivitär oli jossain määrin puritaani ja piti enemmän seuraa pappien kanssa kuin oli oikein mieleistä loordi Huntinglenille, jonka teidän majesteettinne hyvin tietää vanhan ryyppivän ja sadattelevan maailman mieheksi."
"Voi, Geordie", huudahti kuningas, "ne ovat vanhanaikaisia heikkouksia, joista mekään emme uskalla väittää olevamme ihan vapaa. Mutta maailma huononee päivä päivältä, Geordie. Tämän aikakauden nuorukaiset saattavat hyvin sanoa runoilijan mukaan:
"'Aetas parentum, pejor avis, tulit nos nequiores.'
"Tuo Dalgarno ei juo niin paljoa tai kiroile niin usein kuin hänen isänsä; mutta hän on naisiin menevä, Geordie, ja rikkoo sekä sanansa että valansa. Mitä tulee kertomaasi ladystä ja papeista, niin me olemme kaikki lankeemukselle alttiita, Geordie, papit ja kuninkaat kuten muutkin, ja kuka tietää, vaikka siinä olisi selitys Dalgarnon ja hänen isänsä erilaisuuteen? Jaarli on itse kunniallisuus eikä välitä maailman tavarasta sen enempää kuin jalo ajokoira haisunäädän nuuskimisesta; mutta hänen poikansapa pyrki paaduttamaan itsensä röyhkeästi meitä kaikkia vastaan — meitä itseämme, Steenietä, Charles-lapsukaista ja neuvostoamme vastaan — kunnes kuuli myötäjäisistä, ja silloin, kautta kuninkaallisen kruununi, hän loikkasi kuin kukko karviaismarjaan! Tuollaiset eroavaisuudet vanhemman ja pojan välillä eivät ole selitettävissä luonnollisesti, kuten osoittavat Baptista Porta, Mikael Scottde secretisja muut. Voi, Kilkku-Geordie, jos kattilanpaikkuusi ja kaikenlaisten metalliastiain takojana kalkuttelusi ei olisi kilkuttanut kaikkea kielioppia kaikkoamaan ajukopastasi, niin olisin voinut seikkaperäisemmin selostaa sinulle sitä asiaa."
Heriot oli liian suoraluontoinen ilmaistakseen tämän perusteella suurtakaan mielipahaa kieliopintojensa hukkaantumisesta. Vaatimattomasti huomautettuaan nähneensä montakin miestä, jotka eivät kyenneet pitämään päässään isänsä hattua, vaikka kenenkään ei ollut epäilty käyttäneen heidän isänsä yömyssyä, hän vain tiedusti, oliko loordi Dalgarno siis suostunut tekemään oikeutta lady Hermionelle.
"Totisesti, mies, enpä juuri muutakaan luule hänen tekevän", vastasi kuningas. "Annoin hänelle neuvostossa sen laskelman ladyn maallisesta hyvyydestä, jonka sinulta sain, ja me myönsimme hänelle puoli tuntia sen palan märehtimiseen. Se on erinomaista luettavaa hänen järkevystyäksensä. Jätin Charles-lapsosen ja Steenien selittelemään hänelle velvollisuuden vaatimuksia, ja jos hän kykenee vastustamaan, mitähehäneltä haluavat — niin soisin hänen opettavanminullesen tempun. Voi, Geordie, Kilkku-Geordie, suuremmoista oli kuulla Charles-lapsosen valaisevan teeskentelyn pahetta ja Steenien luennoitsevan hillittömyyden törkeydestä!"
"Minä, pelkään, olisin saattanut ajatella vanhaa sananlaskua siitä, miten paholainen morkkaa syntiä", ei George Heriot malttanut olla tokaisematta.
"Lempo sielumme periköön, veikkonen", äännähti kuningas punehtuen, "etpä sinä ujostele! Minä suon sinulle luvan haastaa vapaasti, ja etpä heikkarissa annakaan sen oikeuden hukkaantuanon utendo— ei se sinulla supistumaan pääse. Onko mielestäsi soveliasta, että Charles-lapsonen antaisi ajatustensa näkyä julki? Ei, ei — ruhtinaitten mietteet ovatarcana imperii — qui nescit dissimulare nescit regnare. Jokainen alamainen on velvollinen lausumaan koko totuuden kuninkaalle, mutta velvoitus ei ole vastavuoroinen. Ja mitä siihen tulee, että Steenie on entisvuosina ollut jonkun aikaa hulivili, niin sopiiko sitä syytää hänen silmilleen sinun, joka olet hänen kultaseppänsä ja jolle hän on velkaa huikean summan?"
Heriot ei katsonut tarpeelliseksi näytellä Zenon osaa ja uhrautua siveellisen totuuden puoltamiseksi; hän ei kuitenkaan sanojansa peräyttämällä luopunut siitä, vaan ainoastaan ilmaisi mielipahansa hänen majesteettinsa närkästyttämisestä, ja se tyydytti leppeätä kuningasta riittävästi.
"Ja nyt, Geordie", hän sanoi, "lähdemmekin sen rikkojan luo ja kuulustamme, mitä hänellä on sanottavana puolestaan, sillä minä toimitan sen jutun selväksi vielä tänä päivänä. Sinun pitää tulla mukaan, sillä todistustasi voidaan tarvita."
Kuningas astui edellä isompaan huoneeseen, missä prinssi, Buckinghamin herttua ja pari valtakunnanneuvoston jäsentä istui pöydän ääressä, jonka edessä seisoi loordi Dalgarno niin rentoa huolettomuutta ja välinpitämättömyyttä ilmaisevassa asennossa kuin sen ajan kankea puku ja esiintymistapa sallivat.
Kaikki nousivat ja kumarsivat kunnioittavasti, kuninkaan vaappuessa hajasäärin valtaistuimelleen, viitaten Heriotia seisomaan takanaan.
"Me toivomme", sanoi hänen majesteettinsa, "että loordi Dalgarno on valmistautunut tekemään oikeutta onnettomalle ladylle sekä omalle maineelleen ja kunnialleen?"
"Saanko nöyrästi kysyä, mikä on rangaistuksena", virkkoi loordi Dalgarno, "siinä tapauksessa, että valitettavasti huomaisin mahdottomaksi mukautua teidän majesteettinne vaatimuksiin?"
"Karkoitus hovistamme, mylord", ilmoitti kuningas; "hovistamme ja suosiostamme".
"Niin onnettomaksi kulkuriksi kuin koitunenkin", sanoi loordi Dalgarno hillityn ivallisesti, "vien ainakin mukanani teidän majesteettinne kuvan, sillä minä en ikinä näe toista samanlaista kuningasta".
"Ja karkoitus valtioistamme, mylord", huomautti prinssi ankarasti.
"Sen tulee tapahtua laillista tietä, suvaitkoon teidän kuninkaallinen korkeutenne minun muistuttaa", vastasi Dalgarno syvää kunnioitusta teeskennellen, "enkä ole kuullut olevan asetusta, joka pakoittaa meidät sellaisen rangaistuksen uhalla naimaan jokaisen naisen, jonka kanssa tulemme hullutelleeksi. Kenties voi hänen armonsa Buckinghamin herttua sanoa minulle?"
"Sinä olet heittiö, Dalgarno", tokaisi korskea ja kiivas suosikki.
"Hyi, mylord — vangille, ja kuninkaallisen ja isällisen kuomanne kuullen!" pahoitteli loordi Dalgarno. "Mutta mitäpä pitkistä puheista. Olen tutkinut tästä luettelosta, mitä tavaroita ja talletuksia on Erminia Paulettilla, jalosukuisen — niin, häntä sanotaan jalosukuiseksi, jollen lue väärin — genualaiseen Sansovino-haaraan kuuluvan Giovanni Pauletti-vainajan ja yhtä jalosukuisen Glenvarlocheista polveutuvan lady Maud Olifauntin tyttärellä. No, vahvistan olleeni Espanjassa kihloissa tämän jalosukuisen ladyn kanssa, ja keskenämme sattuipraelibatio matrimonii. Mitä vaatii minulta nyt muuta tämä vakava kokous?"
"Että hyvitätte ladylle tekemänne törkeän ja tunnottoman vääryyden, menemällä hänen kanssaan tunnin kuluessa naimisiin", ilmoitti prinssi.
"Ka, suvaitkoon teidän kuninkaallinen korkeutenne minun huomauttaa", vastasi Dalgarno, "että olen hiukan sukua eräälle vanhalle jaarlille, joka sanoo itseänsä isäkseni, ja hän saattaa pidättää itselleen hiukan äänivaltaa tässä asiassa. Voi, jokainen poika ei ole siunattu kuuliaisella isällä!" Hän uskalsi ohimennen vilkaista valtaistuimeen päin, antaakseen merkitystä viime sanoilleen.
"Me olemme itse puhuneet loordi Huntinglenin kanssa", ilmoitti kuningas, "ja saaneet valtuutuksen suostua, hänen nimessään".
"En olisi koskaan voinut odottaa saavani niin ylhäistä puhemiestä", huomautti Dalgarno, tuskin salaten halveksivaa irvistystä. "Ja isäni on suostunut? Hänellä oli tapana sanoa ennen Skotlannista lähtöämme, että Huntinglenin ja Glenvarlochin veri ei sekautuisi, vaikka kumpaistakin kaadettaisiin samaan astiaan. Kenties haluaa hän tehdä kokeen?"
"Mylord", sanoi Jaakko, "sikseen jo joutavat puheet. Tahdotteko heti jasine moraottaa sen ladyn vaimoksenne meidän kappelissamme?"
"Statim atque instanter", vastasi loordi Dalgarno, "sillä minä huomaan siten menetellessäni pääseväni tilaisuuteen tekemään suuria palveluksia yhteiskunnalle — saan rikkauksia teidän majesteettinne tarpeiksi ja kauniin vaimon hänen armonsa Buckinghamin herttuan käytettäväksi".
Herttua nousi, astui pöydän päähän, missä loordi Dalgarno seisoi, ja kuiskasi hänen korvaansa: "Sinä olet ennen asettanut kauniin sisaren käytettäväkseni."
Tämä ilkku vihlaisi pahasti loordi Dalgarnon väkinäistä tyyneyttä. Hän kavahti kuin kyyn pistämänä, mutta malttui taas heti ja tähysti herttuan vielä hymyileviä kasvoja sammumatonta vihaa ilmaisevin katsein, samassa kun vasemman käden etusormella viittasi miekkansa kahvaan, mutta niin vaivihkaa, että merkkiä tuskin huomasi kukaan muu kuin Buckingham. Herttua hymyili hänelle toistamiseen katkeran halveksivasti ja palasi istuimelleen totellen kuningasta, joka huuteli: "Istuudu, Steenie, istumaan, minä käsken — me emme suvaitse täällä mitään suukopua."
"Teidän majesteettinne ei tarvitse olla huolissanne minun kärsivällisyydestäni", vakuutti loordi Dalgarno, "ja jotta voin sitä paremmin säilyttää sen, en tässä seurassa enää virka ainoatakaan sanaa, paitsi mitä minun lausuttavakseni asettaa se kirkollisen käsikirjamme autuaaksitekevä osa, jossa meidän käsketään 'päältäiskein' rakastaa vaimoamme".
"Sinä olet paatunut vintiö, Dalgarno", pahastui kuningas, "ja jos minä olisin se tyttö, niin kautta isäni sielun sietäisinkin mieluummin sen häpeän, että olin sattumalta osunut jalkavaimoksesi, kuin uskaltaisin tulla aviovaimoksesi. Mutta hänen pitää olla meidän erityisessä suojeluksessamme. Tulkaa, hyvät herrat, me tahdomme itse nähdä nämä herttaiset vihkiäiset." Hän antoi merkin nousemisellaan ja siirtyi ovelle päin saattueensa seuraamana. Loordi Dalgarno kulki mukana ääneti ja kenenkään häntä puhuttelematta, mutta näköjään yhtä huolettomana käynniltään ja ryhdiltään kuin olisi hän todellakin ollut onnellinen sulhanen.
He saapuivat kappeliin sivukäytävää myöten, joka johti kuninkaallisesta huoneustosta. Alttarin ääressä seisoi kirkkoruhtinaallisessa puvussaan Winchesterin piispa, ja toisella puolella Monna Paulan tukemana valju, kuihtunut ja puolittain hengettömältä näyttävä lady Hermione eli Erminia Pauletti. Loordi Dalgarno kumarsi hänelle syvään, ja huomatessaan, miten kauhistuneesti lady katsoi häneen, astui prinssi morsiamen luo ja lausui hänelle hyvin arvokkaasti: "Madam, ennen kuin alistutte tämän miehen käskyvaltaan, sallikaa minun ilmoittaa teille, että hän on täydellisesti puhdistanut kunnianne, mitä tulee entiseen seurusteluunne. Teidän on harkittava, tahdotteko panna omaisuutenne ja onnenne sellaisen henkilön käsiin, joka on osoittautunut kaikelle luottamukselle arvottomaksi."
Vaivoin sai lady sanoiksi vastauksensa. "Hänen majesteettinsa on hyväntahtoisesti", hän virkkoi, "huolehtinut omaisuuteni osan varaamisesta säädylliseksi elannokseni. Jäännös ei ole paremmin käytettävissä kuin sen nuhteettoman maineen ostamiseen takaisin, joka minulta riistettiin, ja tilaisuuden hankkimiseen päivieni päättämiseksi rauhallisesti ja yksinäisesti."