Outo anomuksen esittäjä.
Seuraavana aamuna istui Nigel Olifaunt, Glenvarlochin nuori loordi, apeana ja yksinäisenä pienessä kamarissaan laivatarpeiden kauppiaan John Christien rakennuksessa. Kelpo ammattilainen näytti muuten rakennuttaneen tämän huoneen mahdollisimman läheisesti laivan kajuutin kaltaiseksi, kenties kiitollisuudesta sitä toimialaa kohtaan, josta hän enimmäkseen sai elatuksensa.
Talo sijaitsi lähellä Paavalin laituria tuollaisen mutkikkaan ja soukan kujan päässä, jotka tekivät sen osan kaupunkia kapeiden, pimeitten, kosteitten ja epäterveellisten katujen ja raittien hämmennyttäväksi sokkeloksi, kunnes se tuhoutui suuressa tulipalossa v. 1666. Tämän jossakin sopessa oli silloin aina rutto vaanimassa yhtä varmasti kuin Konstantinopolin syrjäisillä kolkilla meidän aikanamme. Mutta John Christien talo oli virran puolella, joten sillä oli etunaan vapaa ilman pääsy, joskin sitä kyllästivät laivanvarustajan myymien tavarain voimakkaat huurut, pien haju ja pakoveden jättämän liejun ja liman luonnollinen tunkka.
Paitsi että hänen asuntonsa ei kellunut nousuvedellä ja tarttunut pohjaan luoteen aikana, oli nuori loordi ylimalkaan melkein yhtä mukavasti majoittunut kuin matkustaessaan pienessä kauppaprikissä Kirkaldyn pitkästä kaupungista Lifen kreivikunnasta Lontooseen. Rehellinen talon isäntä osoitti hänelle kuitenkin kaikkea mahdollista huomaavaisuutta, sillä Richie Moniplies ei ollut katsonut välttämättömäksi säilyttää herransa tuntemattomuutta niin täydellisesti, ettei kauppias olisi kyennyt arvaamaan vieraansa säätyä ylemmäksi kuin hänen ulkoasustaan saattoi päättää.
Hänen vaimonsa, Nelly-emäntä, oli pyylevä, verevä, naurunhaluinen nainen, jolla oli mustat silmät, tiukka nauhoilla koristeltu miehusta, vihreä esiliina, punainen hame reunustettu hennolla hopeakutouksella ja viisaasti lyhennetty näyttämään lyhyen kantapään ja sievän nilkan sekä hyvin kiillotetut kengät. Hänessä luonnollisesti herätti erityistä mielenkiintoa nuori mies, joka ei ainoastaan ollut komea, hyväntuulinen ja helposti tyydytetty talon suomilla mukavuuksilla, vaan myöskin selvästi esiintyi arvoltaan ja käytökseltään paljoa ylhäisempänä kuin ne kauppa-aluksien laivurit — eli kapteenit, kuten he itseään nimittivät — jotka olivat hänen vuokraamiensa huoneiden tavallisina asukkaina. Näiden lähtiessä tiesi hän varmasti tapaavansa hyvin huositut lattiansa tahrittuina tupakanjätteillä, se nautintoaine kun kuningas Jaakon vastajulistuksesta huolimatta oli silloin tunkeutumassa käytäntöön, ja parhaat uutimensa tuoksuvina katajanmarjaviinalta ja muilta väkijuomilta. Emäntä Nelly oli tuollaisesta kovin suutuksissaan, aivan oikein huomauttaen, että myymälän ja tavara-aitan haju oli kyllin paha ilman näitä lisiä.
Mutta kaikki mr. Olifauntin tavat olivat säännölliset ja puhtaat, ja hänen vilpitön ja yksinkertainenkin sävynsä kuvasti niin suuresti hovilaista ja herrasmiestä, että se oli tehokkaana vastakohtana hänen meriväkensä äänekkäälle huutelulle, karkeille piloille ja meluavalle maltittomuudelle. Emäntä näki vieraansa olevan myös kaihomielinen, vaikka hän yrittikin näyttää tyytyväiseltä ja hilpeältä; ja sanalla sanoen hän itse oivaltamatta tunteensa laajuutta sai vierastaan kohtaan sitä lajia harrastusta, jota häikäilemätön keikari olisi saattanut tulla houkutelluksi kehittämään rehellisen Johnin vahingoksi, miehen ollessa ainakin kahta vuosikymmentä vanhempi kuin elämänkumppaninsa. Olifauntilla ei kuitenkaan ainoastaan ollut muita asioita ajateltavana, vaan jos sellainen juoni olisi hänen mieleensäkin juontanut, olisi hän katsonut sitä kunnottomaksi ja kiittämättömäksi vieraanvaraisuuden lakien loukkaukseksi, sillä hänen isä-vainajansa oli muodostanut hänen uskontonsa kansallisten opinkäsitysten ankarain periaatteiden mukaan ja hänen siveellisyytensä mitä tarkimpia kunnian vaatimuksia noudattavaksi. Hän ei ollut välttänyt maalaistensa vallitsevaa heikkoutta, ylenpalttista sukuylpeyden tuntoa ja taipumusta arvioimaan muiden arvoa ja merkitystä heidän kuolleitten esi-isiensä lukumäärän ja maineen perusteella, mutta hänen järkevyytensä ja yleinen säyseytensä hillitsi hyvin tätä perhekorskeutta ja tavallisesti melkein tyyten salasikin sen.
Kertomuksemme ottaessa hänet mukaansa oli Nigel Olifaunt — eli oikeammin nuori loordi Glenvarloch — pahasti ymmällä uskollisen ja ainoan saattolaisensa Richard Monipliesin kohtalosta; nuoren herransa lähettämänä edellisen päivän aamulla varhain Westminsterissa majailevaan hoviin ei hän ollut vieläkään palannut. Miehen iltaseikkailuihin on lukija jo tutustunut ja tietää sikäli enemmän Richiestä kuin hänen herransa, joka ei ollut kuullut palvelijastaan neljäänkolmatta tuntiin.
Emäntä Nelly Christie sillävälin silmäili vierastaan hiukan huolestuneesti ja tunsi suurta halua viihdyttää häntä, jos mahdollista. Hän asetti aamiaispöydälle muhkean kappaleen kylmää suolalihaa, tavallisena reunustuksenaan lanttua ja porkkanaa, suositti sinappiansa suoraan tulleena serkultaan Tewkesburysta ja mausti paahdetun leivän omin käsin — ja omin käsin hän myös laski tynnyristä haarikallisen vaahtoavaa väkiolutta, jotka kaikki olivat sen ajan tukevan aamiaisen aineksina.
Nähdessään vieraansa levottomuuden estävän häntä tekemästä täyttä oikeutta eteensä asetetulle hyvälle kestitykselle alotti hän suusanallisen lohduttajatoimensa hänen asemassaan olevien naisten tavalliseen suulaaseen tapaan, kun nämä hyvästä ulkomuodostaan, hyvistä aikeistaan ja hyvistä keuhkoistaan tietoisina eivät pelkää väsyttävänsä itseään tai kylläännyttävänsä kuulijoitaan.
"No, ihme ja kumma! pitääkö meidän lähettää teidät sinne Skotlantiin yhtä laihana kuin tännekin tulitte? Varmasti olisi se vastoin luonnon kulkua. Kelpo mieheni isä, vanha Sandie Christie, kuuluu olleen pelkkä hiven, kun hän muutti pohjoisesta, ja kuollessaan viime Pyhän Barnabyn päivänä kymmenen vuotta takaperin oli hän varmasti kolmensadankahdenkymmenen naulan painoinen. Minä olin avopäinen tyttönen siihen aikaan ja asuin naapuristossa, vaikken osannut silloin arvata meneväni naimisiin Johnin kanssa, joka oli minusta parikymmentä vuotta edellä — mutta hän on hyvinvoipa mies ja ystävällinen puoliso — ja hänen isänsä, niinkuin sanoin, kuoli lihavana kuin kirkonkuudennus. Niin, sir, mutta toivoakseni en ole pahastuttanut teitä pikku leikilläni — ja toivon oluen olevan teidän arvoisuutenne mieliksi — ja lihan — ja sinapin?"
"Kaikki oivallista — kaikki liiankin hyvää", vastasi Olifaunt. "Teillä on kaikki niin puhdasta ja siistiä, emäntä, että minä en tiedä miten elää palatessani omaan maahani — jos sinne koskaan palaan."
Tämä lisäys näytti puhkeavan sanoiksi vastoin hänen tahtoaan, ja sitä säesti syvä huokaus.
"Tokihan teidän arvoisuutenne lähtee takaisin, jos haluaa", puheli emäntä, "jollette katso paremmaksi ottaa sievää hyvillä myötäjäisillä varustettua vallasneitoa, kuten jotkut maanmiehenne ovat tehneet. Sanonpa teille, että muutamat kaupungin parhaatkin ovat menneet skotlantilaisille. Sekin lady[16] Trebleplumb, suuren Turkinmaalle kauppoja tehneen Sir Thomas Trebleplumbin leski, huoli Sir Awley Macauleyn, jonka teidän arvoisuutenne varmaankin tuntee; ja kaunis mistress Doublefee, vanhan lakimies Doublefeen tytär, hyppäsi ulos ikkunasta ja vihittiin Mayfairissa erään kovanimisen skotlantilaisen kanssa; ja vanhan puutavarakauppias Pitchpostin tyttäret eivät tehneet paljoa paremmin, sillä he ottivat kumpikin irlantilaisen; ja kun ihmiset ivaavat minua siitä, että minulla on skotlantilainen vuokralaisena, tarkoittaen teidän arvoisuuttanne, sanon minä heille, että he ovat peloissaan tyttäristään ja vaimoistaan; ja tokihan minulla on oikeus puoltaa skotlantilaisia, koska John Christie on puoleksi skotlantilainen ja hyvinvoipa mies ja hyvä puoliso, vaikka meidän väliämme on parikymmentä vuotta; ja kovasti minä soisin teidän arvoisuutenne heittävän pois huolensa ja parantavan aamiaistansa suupalasella ja kulauksella."
"En mitenkään voi, hyvä emäntä", vakuutti Olifaunt. "Olen tuskaantunut tuosta palvelijastani, joka on ollut niin kauvan poissa teidän vaarallisessa kaupungissanne."
Olkoon ohimennen mainittuna, että Nelly-emännän tavallisena lohdutusmuotona oli todistaa olemattomaksi kaikkinainen pahoittelun syy. Hänen sanotaan menneen tässä niin pitkälle, että miehensä kuolemaa surevan naapurin lohdutukseksi vakuutti rakkaan vainajan varmasti jaksavan huomenna paremmin, mikä ei kenties olisi osoittautunut soveliaaksi huojennuksen tuottajaksi, jos se olisi ollut mahdollistakin.
Tällä kertaa hän lujasti kielsi Richien viipyneen kaupungilla kahtakaankymmentä tuntia. Ja mitä tuli ihmisten surmaamiseen Lontoon kaduilla, niin oli tosin kaksi miestä löydetty Towerin kaivannosta viime viikolla, mutta se oli kaukana itälaidalla, ja se onneton, jolta oli kurkku leikattu kedolla, oli tavannut kohtalonsa Islingtonin lähellä; irlantilainen oli taasen se mies, jonka oli juovuspäissään pistänyt kuoliaaksi nuori lakikoululainen Pyhän Klementin edustalla Strandilla.[17] Kaikki nämä todistukset hän esitti osoittaakseen, että yksikään näistä tapauksista ei ollut sattunut ihan samanlaisissa olosuhteissa kuin oli Richien paluu skotlantilaisena Westminsterista.
"Parempana lohdutuksenani on, hyvä emäntä", vastasi Olifaunt, "että poika ei ole riidanrakentaja eikä tappelija, ellei häntä kovin härnätä, ja että hänellä ei ole mukanaan mitään kellekään muulle kuin minulle kallisarvoista".
"Teidän arvoisuutenne puhuu ihan paikalleen", myönsi uupumaton emäntä, joka rupattelunsa pitentämiseksi viivytteli toimessaan, kun korjasi astioita pöydältä ja järjesteli huoneessa. "Varma olen siitä, että master Moniplies ei ole mellastaja eikä riitapukari, sillä jos hän metelistä pitäisi, leiskuisi hän nuoren väen seassa täällä naapuristossa, mutta sellaista ei hän uneksikaan; ja kun minä pyysin sitä nuorta miestä tulemaan vain hyvän tuttuni emäntä Drinkwaterin luokse asti ja maistamaan lasillisen anisvettä ja haukkaamaan palasen ähkyjuustoa, — sillä emäntä Drinkwater on saanut kaksoset, niinkuin teidän arvoisuudellenne kerroin, sir — ja tarkoitin pelkkää kohteliaisuutta sille nuorelle miehelle, niin hän vain mieluummin jäi istumaan kotimieheksi John Christien seuraan; ja varmastikin on heidän väliään parikymmentä vuotta, sillä teidän arvoisuutenne palvelija näyttää tuskin paljoa vanhemmalta kuin minäkään. Mitähän niillä mahtoi olla sanottavaa toisilleen. Kysyin John Christieltä, mutta hän käski minun nukkua."
"Jollei hän tule pian", huomautti nuori ylimys, "niin pyydän teitä sanomaan minulle, minkä viranomaisen apuun voin vedota, sillä mies-paran turvallisuudesta puhumattakaan olen huolissani myöskin hänen haltuunsa jättämistäni tärkeistä papereista".
"Voi, teidän arvoisuutenne saa olla ihan varma siitä, että hän ilmestyy tänne neljännestunnin kuluessa", vakuutti Nelly-emäntä. "Hän ei ole semmoinen nuorukainen, joka viipyy ulkona kokonaisen vuorokauden yhteen menoon. Ja mitä niihin papereihin tulee, niin varmastikin teidän arvoisuutenne suo minulle anteeksi, että ihan sattumalta osui silmääni kirjeen kulma, kun olin antamassa hänelle tuskin sormustimenikaan kokoista pikarillista viinaa hänen vahvistuksekseen märkyyttä vastaan, — ja se oli osoitettu hänen kuninkaalliselle majesteetilleen; ja niinpä onkin kaiketi hänen majesteettinsa pidättänyt Richien luonansa kohteliaisuudesta, pohtiakseen teidän arvoisuutenne kirjettä ja lähettääkseen takaisin sopivan vastauksen."
Sattumalta osasi puhelias emäntä tässä käytännöllisempään lohdutusperusteeseen kuin hän oli tähän asti keksinyt, sillä nuorella loordilla oli itselläänkin hiukan epämääräistä toivoa, että hänen lähettinsä oli saattanut viivästyä hovissa, kunnes hänelle saataisiin toimitetuksi sovelias ja suotuisa vastaus. Mutta niin kokematon kuin hän olikin yleisissä asioissa, tarvittiin vain tovin mietintä hänen tullakseen vakuutetuksi sellaisen odotuksen vähäisestä mahdollisuudesta, joka oli aivan päinvastainen kaikelle, mitä hän oli kuullut hovisääntöjen kaavamaisuudesta ja hovissa ajettavan jutun vitkallisuudesta. Huoahtaen vastasi hän hyväsydämiselle emännälleen epäilevänsä, tokko kuningas katsahtaisikaan hänelle osoitettuun lähetykseen, saati ottaisi sitä heti harkittavakseen.
"No, kylläpä te olette heikkosydäminen herrasmies!" kummastui kelpo vaimo; "ja miksei hän tekisi hyväksemme yhtä paljon kuin armollinen Elisabet-kuningattaremme? Monet ihmiset sanovat sitä ja tätä kuningattaresta ja kuninkaasta, mutta minun mielestäni on kuningas luonnollisempi meidän englantilaisten hallitsijaksi; ja tämä hyvä mies menee yhtä usein vesitse alas Greenwichiin ja käyttää yhtä monia lauttureita ja kaikenkaltaisia soutumiehiä ja ylläpitää kuninkaallisessa armollisuudessaan vesirunoilija John Tayloria, jolla on sekä jaala että vene. Ja hän on toimittanut komean hovin Whitehalliin ihan virran varteen; ja koska kuningas on niin hyvä ystävä Thamesille, niin en voi nähdä, sallikoon teidän arvoisuutenne minun sanoa, minkä takia kaikki hänen alamaisensa ja teidän arvoisuutenne erittäisin eivät saisi häneltä täyttä tyydytystä."
"Totta kyllä, emäntä — totta kyllä, — toivokaamme parasta; mutta minun täytyy ottaa levättini ja pistomiekkani sekä pyytää miestänne hyväntahtoisesti opastamaan minut viranomaisen luo."
"Totisesti, sir", sanoi rivakka emäntä, "sen voin minä tehdä yhtä hyvin kuin hänkin, joka on ollut hidas mies kielestään kaiken ikänsä, vaikka tahdon kohtuuden mukaisesti tunnustaa hänet rakastavaksi puolisoksi ja mieheksi, joka pystyy yhtä hyvin menestymään maailmassa kuin kukaan meidän ja kujanpään välillä. Ja järjestysasioissa istuva raatimies on aina Guildhallissa, joka on likellä Paavalin-kirkkoa, ja minä takaan teille, että hän panee kaupungissa kuntoon kaikki, mitä viisaus voi korjata; ja muulle ei ole muuta apua kuin kärsiminen. Mutta soisinpa olevani yhtä varma neljästäkymmenestä punnasta kuin sen nuoren miehen tulemisesta takaisin ehjänä ja terveenä."
Olifaunt oli suuressa ja tuskallisessa epäilyksessä siitä; mitä kelpo emäntä niin lujasti väitti varmaksi. Hän heitti levätin toiselle olalleen ja oli kiinnittämässä pistomiekkaa vyötäisilleen, kun ensin Richie Monipliesin ääni portaista ja sitte tuon uskollisen lähetin ilmestyminen kamariin selvitti asian epäilemättömäksi. Onniteltuaan Monipliesia hänen paluustaan ja lausuttuaan useita kohteliaisuuksia omalle viisaudelleen sen ennustamisesta näki Nelly-emäntä vihdoin hyväksi poistua huoneesta. Totta puhuen hillitsivät hänen uteliaisuuttaan muutamat vaistomaiset säädyllisen käyttäymisen tunteet, jotapaitsi hän käsitti mahdottomaksi Richien ryhtyä kertomiseensa hänen ollessaan saapuvilla. Senvuoksi peräytyi hän, uskoen oman taidokkuutensa saavan salaisuuden heltiämään jommaltakummalta nuorelta mieheltä yksinäisessä puhelussa.
"No, taivaan nimessä, mikä on vikana?" alotti Nigel Olifaunt. "Missä olet ollut, tai mitä olet hommannut? Näytät valjulta kuin kuolema. Kätesi on veressä, vaatteesi riekaleina. Mitä mäikinää oletkaan pitänyt? Olet ollut päissäsi, Richard, ja tapellut."
"Tapellut olen", myönsi Richard, "pikku otteen; mutta mitä päihtymiseen tulee, niin sitä urakkaa on työläs saada toimeen tässä kaupungissa, kun ei ole penniäkään nesteen ostoon; ja mitä mäikinään tulee, niin ei ole rahtuakaan muuta mäikytetty kuin minun päätäni. Se ei ole raudasta, tietääkseni, eivätkä vaatteeni teräsverkosta, niin että toisen puhkasi nuija ja toisen tärveli kouraisu. Muutamat älyttömät hunsvotit haukkuivat maatani, mutta taisinpa puhdistaa kujan niistä. Koko pesye kävi minulle kuitenkin viimein liian paljoksi, ja minä sain tämän kolauksen nuppiini, ja sitte minut kannettiin tiedottomana pieneen puotiin lakikoulun portin viereen, missä myydään hoijakoita ja väkkäröitä, jotka mittaavat aikaa niinkuin mies mittaisi sarkaa; ja sitte ne iskivät minusta suonta, tahdoin taikka olin tahtomatta, ja olivat aika höyliä, liiatenkin muuan vanha maanmiehemme, josta enemmän vastakertana."
"Ja mihin aikaan saattoi tuo tapahtua?" kysyi Nigel.
"Ne kaksi rautaukkoa siellä kirkon tornissa portin lähellä kolkuttivat juuri kello kuutta."
"Ja mikset tullut kotiin heti kun virkosit?" kummeksui Nigel.
"Totta tosiaan, mylord, jokainenmiksion saanut omansiksi, ja tällä onkin pätevä", selitti hänen saattolaisensa. "Kotiin tullakseni tarvitsi minun tietää, missä koti on; mutta minulta oli lopen haihtunut kujan nimi, ja mitä enemmän kyselin, sitä enemmän ihmiset nauroivat ja sitä kauvemmas he lähettivät minut harhaan, niin että minä heitin homman, kunnes Jumala toimittaisi päivänvalon avukseni; ja kun viimetteeksi näin olevani lähellä kirkkoa, niin livahdinpa ottamaan yösijani kirkkomaalta."
"Kirkkomaalta?" surkutteli Nigel. "Mutta minun ei ole tarvis kysyä, mikä hääti sinut sellaiseen pinteeseen."
"Ei se niin suuresti tapahtunut rahan puutteessa, mylord Nigel", selitti Richie salaperäisen tärkeänä sävyltään, "sillä minä en ollut tyyten vailla varoja, josta vastakertana enemmän. Mutta ajattelin, etten ikänä haaskaisi kuutta pennyä heikäläisen majatalon nenäkkääseen huoneenhoitajaan, niin kauvan kuin saatoin nukkua raikkaasti ja pulskasti kauniissa, kuivassa, keväisessä yössä. Monenakin kertana, kun olen tullut kotiin liian myöhään ja nähnyt Länsiportin suljetuksi ja vartijan pahanilkiseksi, olen pannut Pyhän Cuthbertin vasikkahaan kaitsijan luovuttamaan minulle kortteerin. Mutta Pyhän Cuthbertin hautuumaalla onkin sieviä ruohomättäitä, missä saa nukkua niinkuin untuvapatjalla, kunnes kuulee kiurun visertävän niin korkealla ilmassa kuin linnanhuipun tasalla. Mutta ihme paikka on, että nämä Lontoon kirkkotarhat ovat kivetyt sepelkivillä, jotka on taottu lujasti vieri viereen kiinni; ja kun viittani on jotensakin hiukioin, niin siitä lähti vain ohut alunen, ja minun oli pakko luopua vuoteestani ennen kuin puudutin kaikki jäsenet. Kuolleet saattavat siellä nukkua kylläkin, sikeästi, mutta ei lempokaan muu."
"Ja mihin sitte jouduit?" tiedusti hänen herransa.
"Pistäysinpähän sievoiseen soppeen, tuommoisen katuvajan ulkonevien räystäslautojen suojaan, ja siellä nukuin lujasti kuin linnassa. Kyllähän minua häiritsivät jotkut yöhäiläkät ja reuhaavat katusankarit, mutta havaitessaan, ettei minulta ollut muuta saatavissa kuin sivallus Andrea Ferrarastani, toivottivat he hyvää yötä mokomalle skotlantilaiselle köyhimykselle; ja hyvilläni olin, kun heistä niinkin helpolla pääsin. Ja aamusella tulla jönkäilin tänne, mutta tuska ja vaiva oli löytää tietä, sillä minä olin ollut niin kaukana idässä kuin Penikulman-pääksi[18] nimitetyssä paikassa, vaikka se oli paremmin kuuden penikulman päässä."
"No, niin, Richie", vastasi Nigel, "minua ilahuttaa, että kaikki tämä on päättynyt näin hyvin — mene saamaan jotakin syödäksesi. Varmasti tarvitset vahvistusta."
"Kyllä tosiaankin, sir", myönsi Moniplies; "mutta jos teidän ylhäisyytenne suvaitsee —"
"Unohda ylhäisyys toistaiseksi, Richie, kuten olen jo usein sanonut sinulle."
"Totta tosiaan", sanoi Richie, "voisin hyvin unohtaa, että teidän arvoisuutenne on loordi, mutta silloin minun pitäisi unohtaa, että olen loordin palvelusmies, ja se ei ole niin helppoa. Mutta kuitenkin", hän lisäsi, autellen kuvaustaan oikean kätensä peukalolla ja kahdella etusormella linnun varpaiden tapaan haritettuina, pikkusormen ja nimettömän painuessa kämmentä vasten, "hoviin minä menin, ja ystäväni, joka oli luvannut näyttää minulle hänen majesteettinsa kaikkeinarmollisimman persoonan, pysyi sanassaan ja vei minut pihan puolelle, missä sain parhaan aamiaisen mitä olen syönyt siitä saakka kun tänne tulimme, ja se teki minulle hyvää koko lopuksi päivää, sillä mitä tässä kirotussa kaupungissa muulloisin syömääni tulee, niin se on aina höystettyä sillä kiusallisella aatoksella, että siitä on maksettava. Eihän siinä oikeammiten muuta ollut kuin luulihoja ja mehuisaa jauhovelliä; mutta kuninkaan ruumenet, niinkuin teidän arvoisuutenne tietää, ovat parempia kuin muiden ihmisten jyvät, — ja ainakin oli se lahjoitettua. Mutta minä näen", huomautti hän äkkiä pysähtyen, "että teidän arvoisuutenne käy kärsimättömäksi".
"En suinkaan, Richie", väitti nuori ylimys alistuvan näköisenä, sillä hän tiesi hyvin, ettei hänen palvelijansa parantaisi vauhtiaan hoputuksesta; "sinä olet kärsinyt kylliksi asiallasi, ollaksesi oikeutettu kertomaan tarinan omalla tavallasi. Salli minun vain pyytää sinua mainitsemaan sen ystävän nimi, jonka piti toimittaa sinut kuninkaan puheille. Sinä olit kovin salaperäinen siinä seikassa, kun otit hänen välityksellään laittaaksesi anomuksen hänen majesteettinsa omiin käsiin, koska kaikki tähän asti lähetetyt eivät kaikesta päättäen päässeet hänen sihteeriänsä pitemmälle."
"Niin, mylord", sanoi Richie, "minä en ensin ilmoittanut teille hänen nimeään ja arvoaan, koska arvelin teidän närkästyvän siitä, että hänenlaisellaan on mitään tekemistä teidän ylhäisyytenne asioissa. Mutta monikin mies kiipee ylös hovissa kehnommalla avulla. Hän oli vain Laurie Linklater, keittiön apulainen, joka palveli kauvan sitten isäni oppipoikana."
"Keittiön apulainen — palvelija!" huudahti loordi Nigel, pahoilla mielin mitellen lattiaa.
"Mutta ajatelkaa, sir", sanoi Richie levollisesti, "että kaikki suuret ystävänne vetäysivät poikkeen ja karttoivat tunnustamasta teitä joukkoonsa taikka puoltamasta anomustanne. Ja vaikka minä totisesti toivotan Laurielle korkeampaa virkaa, teidän ylhäisyytenne tähden ja omasta puolestani sekä olletikin hänen itsensä tähden, hän kun on ystävällinen mies, pitää teidän ylhäisyytenne ottaa huomioon, että palvelija, jos hallitsijan kaikkeinkuninkaallisimman keittiön apumiestä voi sanoa palvelijaksi, saattaa hyvinkin vastata keittiömestaria muualla, sillä kuninkaan ruumenet, niinkuin sanoin, ovat parempia kuin —"
"Sinä olet oikeassa, ja minä olin väärässä", taipui nuori ylimys. "Minulla ei ole mitään valintaa keinoista, saattaakseni olosuhteeni tunnetuiksi, kunhan ne ovat kunniallisia."
"Laurie on niin rehellinen poika kuin on koskaan hyörinyt kauhan varressa", takasi Richie, "vaikka arvatenkinhan hän osaa nuolla näppiään niinkuin muutkin ihmiset, ja syytä onkin. Mutta lyhyimmästä tärkeimpään, sillä minä näen teidän arvoisuutenne käyvän maltittomaksi, hän vei minut palatsiin, missä kiireesti hommattiin kuninkaan lähtöä metsälle taikka haukallapyyntiin Blackheathille, niinkuin ne taisivat sitä nimittää. Ja siellä seisoi hevonen kaikkien kiviröykkiöiden keskessä, niin virma hiirakko kuin missään nähdään; ja satula ja jalustimet ja marhaminta ja kuolaimet silkkaa hohtavaa kultaa taikka vähintäänkin kullattua hopeata; ja alas, sir, tuli kuningas kaikkine ylimyksineen, pukeutuneena vihreään metsästysasuunsa, joka oli kaksin kerroin nauhoitettu korupunoksilla ja silailtu kullalla. Ihan muistin hänen kasvonsakin, vaikka siitä oli pitkä aika, kun hänet viimeksi näin. Mutta totta toisen kerran, veikkonen, ajattelin, ovatkin ajat muuttuneet sitte kun pakenit alas vanhan Holyrood-palatsin takaportaita hirmuisessa pelossa, housut hyppysissä, kun et kerinnyt vetämään niitä jalkaasi, ja Frank Stuart, Bothwellin hurja jaarli, kiivaasti kintereilläsi; ja jos vanha loordi Glenvarloch ei olisi heittänyt levättiänsä käsivarrelleen ja ottanut verisiä haavoja runsaammin kuin yksikään sinun puolestasi, et tänä päivänä kiekuisi noin ylpeänä; ja niin sanoessani en voinut olla ajattelematta, että teidän ylhäisyytenne supliikki ei saattanut olla muuta kuin mitä mieluisin; ja niin minä säntäsin loordien joukkoon. Laurie luuli minua hulluksi ja piti kiinni takinliepeestäni, kunnes vaate repesi hänen käteensä; ja niin minä poukkosin ihan kuninkaan eteen, juuri kun hän nousi ratsaille, ja työnsin supliikin hänelle käteen, ja hän avasi sen kuin ihmetyksissään; ja juuri kun hän näki ensimäisen rivin, teki minun mieleni kumartaa, ja pahaksi onnekseni tönäisin hänen vauhkoa elukkaansa turpaan hatullani ja säikäytin sen pahuksen, ja se tempausi syrjään, ja kuningas, joka ei istu satulassa paljoakaan paremmin kuin viljasäkki, oli kuukertua päälleen, ja se olisi saattanut venähyttää kaulani — ja hän paiskasi paperin hiirakon jalkoihin ja huusi: 'Tiehensä se kelvoton moukka, joka sen toi!' Ja ne tarttuivat minuun ja huusivat kavallusta; ja minä ajattelin Ruthveneita, jotka puukotettiin omassa talossaan kenties yhtä pikkaisesta pillasta. Ne puhuivat sentään vain selkäsaunasta ja lennättivät minut portinvartijan koppiin, koettaakseen pamppua, ja minä kiljuin armoa minkä kurkusta läksi; ja kuningas satulassa suoristauduttuaan ja hengähdettyään huusi, ettei minulle pitänyt tehdä mitään pahaa, sillä minä olin, hän sanoi, hänen omia pohjoismaalaisia mullejaan, sen tunsi hän mylvinästä, — ja ne kaikki nauroivat ja pitivät melkein samanlaista mölyä. Ja sitte hän sanoi: 'Antakaa hänelle kappale julistusta, ja menköön hän takaisin pohjoiseen ensimäisellä hiililaivalla, enne kuin käy pahemmin.' Ne siis hellittivät minusta ja ratsastivat ulos, tirskuen, hohottaen ja supattaen toisilleen korvaan. Kovasti lujalle jouduin Laurie Linklaterin kanssa, sillä hän sanoi joutuvansa hukkaan. Ja kun sitte kerroin hänelle, että asia oli teidän, sanoi hän, että jos hän olisi ennen tiennyt, olisi hän antautunut torumisen vaaraan teidän tähtenne, koska hän muisti urhean vanhan loordin, isänne. Ja sitte hän näytti, kuinka minun olisi pitänyt tehdä, — ja että minun olisi pitänyt kohottaa käteni otsalle, niinkuin olisi kuninkaan ja hänen hevoshepeniensä loisto kilottanut silmissäni, ja muita marakatin temppuja olisi minun pitänyt näyttää, sen sijaan että tarjosin supliikkia, hän sanoi, niinkuin olisin tuonut purtavaa karhun kitaan. 'Sillä', hän sanoi, 'Richie, kuningas on hyvä luontoinen ja oikeudentuntoinen mies omasta ystävällisestä luonnostaan, mutta hänellä on kaikenlaisia oikkuja, joita on viisaasti ohjattava; ja sitte, Richie', hän sanoi hyvin matalalla äänellä, 'en sitä sanoisi kellekään muulle kuin sinunlaisellesi viisaalle miehelle, mutta kuninkaalla on ympärillään sellaisia, jotka turmelisivat taivaan enkelin; minä olisin osannut antaa sinulle osviittaa hänen kohdittelukseen, mutta nyt se on kuin lihan jälkeen sinappi'. 'No niin, Laurie', minä sanoin, 'suittaa olla niinkuin sanot; mutta koska olen selvillä pampusta ja portinvartijan kopista, niin tarjoilkoot supliikkeja kutka haluavat, — lempo Richie Monipliesin periköön, jos hän tulee tänne toistamiseen suplikoimaan'. Ja minä läksin niine hyvineni, enkä ollut kaukana lakikoulun portilta, kun jouduin siihen mylläkkään, josta äsken kerroin."
"No, kelpo Richie", sanoi loordi Nigel, "yrityksesi oli hyvin tarkoitettu eikä mielestäni niin huonosti toimeenpantu, että se olisi ansainnut noin kehnoa loppua; mutta menehän lihasi ja sinappisi ääreen, puhuaksemme muusta myöhemmällä".
"Enempää ei olekaan puhuttavana, sir", kertoi hänen saattolaisensa, "paitsi että kohtasin hyvin kunnollisen, hyväntahtoisen, hienon herrasmiehen tai luullakseni pikemmin; porvarin, joka oli kojekauppiaan takakamarissa; ja kun hän kuuli, kuka minä olin, niin olikin hän itse ystävällinen skotlantilainen, vieläpä oman hyvän kaupunkimme lapsia, ja hän suvaitsi pakottaa minut ottamaan tämän portugalilaisen kultakolikon, juomarahaksi muka — hitto vieköön, ajattelin minä, me tiedämme paremmin, sillä me syömme sen — ja hän puhui pistäytyvänsä teidän ylhäisyytenne luona käymään".
"Ethän sanonut hänelle, missä asuin, heittiö?" huudahti loordi Nigel vihaisesti. "Kuolema ja kadotus! Pitääkö minun saada jokainen moukkamainen Edinburghista muuttanut porvari tänne töllistelemään hätääni ja maksamaani killingin Köyhän Ritarin näkemisestä ilmielävänä!"
"Että sanoinko, missä te asutte?" virkkoi Richie kiertäen kysymyksen. "Kuinka olisin voinut sanoa hänelle, mitä en itse tiennyt? Jos olisin muistanut kujan nimen, niin ei minun olisi viime-yönä tarvinnut nukkua hautuumaalla."
"Pidä siis varasi, ettet anna kellekään tietoa asunnostamme", varoitti nuori ylimys. "Ne, joille minulla on asiaa, voin tavata Paavalin-kirkon luona tai velkajuttujen oikeustossa."
"Tämä on tallinoven sulkemista sitte kun hevonen on varastettu", ajatteli Richie itsekseen; "mutta minun pitää panna hänet toiselle tolalle".
Ja hän kysyi nuorelta loordilta, mitä lausuttiin julistuksessa, jota hän yhä piteli kokoontaitettuna kädessään; "sillä minulla kun on ollut niukalti aikaa tavailla sitä", hän sanoi, "tietää teidän ylhäisyytenne hyvin, ettei minulla ole siitä muuta selkoa kuin komea vaakuna ylälaidasta — jalopeura on nyt saanut kynsiinsä vanhan skotlantilaisen kilpemme, mutta yhtä hyvin oli se kannatettuna silloin kun sen kumpaisellakin puolella seisoi yksisarviainen".
Loordi Nigel luki julistuksen, ja hän punastui korvia myöten häpeästä ja suuttumuksesta, mikäli lukemisensa joutui, sillä sisältö oli hänen loukkaantuneille tunteilleen kuin kirvelevän nesteen kaatamista verekseen haavaan.
"Mitä hemmettiä on siinä paperissa, mylord?" kysyi Richie kykenemättä hillitsemään uteliaisuuttaan, kun näki herransa muuttuneen ilmeen. "En sitä kysyisi, mutta julistus ei ole yksityinen asia, vaan on tarkoitettu kaikkien ihmisten kuuluviin."
"Se on tosiaankin tarkoitettu kaikkien kuuluviin", vastasi loordi Nigel, "ja se julistaa maamme häpeätä ja valtiaamme kiittämättömyyttä".
"Taivas armahtakoon! ja vielä julkaisee sen juuri Lontoossa!" huudahti Moniplies.
"Kuulehan, Richard", selitti Nigel Olifaunt, "tässä paperissa neuvostoherrat ilmoittavat, että 'koska alhaissäätyisiä joutilaita henkilöitä saapuu hänen majesteettinsa kuningaskunnasta Skotlannista hänen englantilaiseen hoviinsa, häiriten sitä jutuillaan ja anomuksillaan ja häväisten kuninkaan persoonaa alhaisella, köyhällä ja kurjalla esiintymisellään, siten halventaen maansa arvoa englantilaisten silmissä, niin kielletään täten laivureita, haaksien isäntiä ja muita kaikkialla Skotlannissa tuomasta sellaisia viheliäisiä olentoja hoviin sakon ja vankeuden uhalla'."
"Kumma että laivuri otti meidät matkustajikseen", paisteli Richie.
"Sitten ei sinun tarvitse kummastella, miten päästä takaisin", sanoi loordi Nigel, "sillä tässä on pykälä, jonka mukaan sellaiset joutilaat anelijat on kuljetettava takaisin Skotlantiin hänen majesteettinsa kustannuksella ja rangaistava julkeudestaan raipoilla, kaakinpuulla tai tyrmällä, rikkomuksensa mukaan — se merkitsee arvattavasti heidän köyhyytensä määrän mukaan, sillä mitään muuta rikkomusta en näe määriteltynä".
"Tämä tuskin", surkeili Richie, "mallaa vanhaan puheenparteemme:
"'On kuninkaan katsanto armon aurinko.'
"Mutta mitä on paperissa muuta, mylord?"
"Kas, vain pikku pykälä, joka erityisesti koskee meitä. Vielä ankarammin tuomitaan niitä anojia, jotka rohkenevat lähestyä hovia muka perimään suoritusta vanhoista saatavista, joita kuningas on heille velkaa. Paperissa sanotaan, että tämä on kaikenlaatuisesta kiusaamisesta hänen majesteetilleen kaikkein vastenmielisintä".[19]
"Kuninkaalla on naapureita siinä asiassa", sanoi Richie; "mutta jokainen ei kykene karistamaan sellaisia takkiaisia itsestään niin helposti kuin hän".
Heidän haastelunsa keskeytyi, kun ulko-ovelle koputettiin. Olifaunt katsoi ikkunasta ja näki vanhemmanpuoleisen arvokkaan henkilön, jota hän ei tuntenut. Richiekin tirkisti ja tunsi, mutta, hän ei tuntiessaan huolinut tunnustaa edellisen illan ystävää. Peljäten oman osuutensa tähän vierailuun saattavan tulla ilmi hän pujahti huoneesta muka aamiaiselleen ja jätti emännän toimeksi opastaa mestari Georgen loordi Nigelin luo, minkä tämä toimitti peräti kohteliaasti.
Raha-asioita.
Nuori skotlantilainen ylimys vastaanotti elinkeinolaisen kylmäkiskoisen kohteliaasti, osoittaen tuollaista vähäpuheisuutta, jolla korkeampiin säätyluokkiin kuuluvat toisinaan haluavat saada alempansa tajuamaan, että hän häiritsee. Mutta mestari George ei näyttänyt pahastuneelta eikä nolostuneelta. Hän istuutui tuolille, jota loordi Nigel tarjosi hänelle hänen kunnioitusta herättävän ulkomuotonsa johdosta, ja silmäili tarkkaavasti nuorta miestä, liikutukseen yhtynyttä kunnioitusta tuntien. "Suokaa minulle anteeksi tämä säädyttömyyteni, mylord", sanoi hän tovin vaiti oltuaan; "mutta minä koetin nuorekkaista kasvoistanne eroittaa hyvän vanhan mylordin, kelpo isänne piirteitä".
Syntyi tuokion äänettömyys, ennen kuin nuori Glenvarloch vastasi, yhä karttelevaan tapaan: "Minua on pidetty isäni näköisenä, sir, ja minua ilahuttaa nähdä henkilö, joka pitää kunniassa hänen muistoaan. Mutta se asia, joka on aiheuttanut tuloni tähän kaupunkiin, on kiireellistä kuten yksityistäkin laatua, ja —"
"Ymmärrän viittauksen, mylord", sanoi mestari George, "enkä tahtoisi tehdä itseäni syypääksi teidän pitkälliseen pidättämiseenne tehtävistänne tai mieluisammasta haastelusta. Asiani on melkein toimitettu, kun saan sanotuksi, että minä olen George Heriot, jota teidän hyvä isänne lämpimästi suosi, toimittaen minut Skotlannin kuninkaallisen perheen palvelukseen kolmattakymmentä vuotta takaperin, ja että kuultuani eräältä saattolaiseltanne teidän ylhäisyytenne oleskelevan kaupungissa jotakin tärkeätä asiaa ajamassa minun velvollisuuteni ja mielihyväni on palvella kunnioitetun suojelijani poikaa sekä tarjota hänelle tointensa edistämiseksi sellaista apua kuin luottoni ja kokemukseni saattavat toimittaa, koska olen jonkun verran tunnettu sekä hovissa että kaupungilla."
"En epäile kumpaakaan, mestari Heriot", sanoi loordi Nigel, "ja kiitän teitä sydämestäni hyväntahtoisuudestanne, kun olette tarjonnut niitä vieraan tarpeisiin. Mutta asiani hovissa on toimitettu ja päättynyt, ja minä aion lähteä Lontoosta ja koko saareltakin, matkustaakseni ulkomailla ja ryhtyäkseni siellä sotapalvelukseen. Voin lisätä, että lähtöni äkillisyys antaa minulle niukasti aikaa käytettäväkseni."
Mestari Heriot ei noudattanut viittausta, vaan istui hievahtamattomana; mutta hänen kasvoillaan kuvastui hämiä, niinkuin olisi hänellä ollut lausuttavanaan jotakin, mitä hän ei oikein osannut saada sanoiksi. Viimein virkkoi hän epäilevästi hymyillen: "Teillä on ollut onnea, mylord, kun olette saanut niin väleen suoritetuksi asianne hovissa. Puhelias emäntänne ilmoitti minulle, että te olette ollut kaupungissa vasta kaksi viikkoa. Tavallisesti menee kuukausia ja vuosia ennen kuin hovi ja oikeuksiensa hakija pudistavat kättä ja eriävät."
"Minun asiani", sanoi loordi Nigel niin lyhyeen, että hän ilmeisesti tahtoi siten lopettaa keskustelun, "käsiteltiin kertakaikkiaan".
Yhä pysyi mestari Heriot alallaan, ja hänen arvokkaaseen ulkomuotoonsa yhtynyt sydämellinen suopeus teki mahdottomaksi loordi Nigelin selvemmin vaatia hänen poistumistaan.
"Teidän ylhäisyydellänne ei ole vielä ollut aikaa", huomautti ammattilainen, yhäti yrittäen pitää keskustelua vireillä, "käydä huvipaikoissa — teattereissa ja muualla, minne nuorisoa keräytyy. Mutta näenkin teidän ylhäisyytenne kädessä tuollaisen vastakeksityn kappalejuonen,[20] jollaisia on viime aikoina levitelty. Saanko kysyä, mikä kappale siinä esitetään?"
"Hoo, hyvin tuttu näytelmä", sanoi loordi Nigel, kärsimättömästi viskaten lattialle julistuksen, jota hän oli tähän asti väännellyt kädessään, — "oivallinen ja suosittu näytelmä —Uusi tapa maksaa vanhoja velkoja".
Mestari Heriot kumartui alas sanoen: "Vai niin, vanhan ystäväni Filip Massingerin tekele." Mutta avattuaan paperin ja nähtyään sisällön hän katsoi kummastuneena loordi Nigeliin ja virkkoi: "Toivoakseni ei teidän ylhäisyytenne ajattele tämän kiellon voivan ulottuateihintai teidän vaatimuksiinne?"
"En olisi sitä ajatellut", sanoi nuori ylimys; "mutta siksi osoittautuu asia. Hänen majesteettinsa, lopettaakseni tämän keskustelun, on nähnyt hyväksi lähettää minulle julistuksensa, vastauksena alamaiseen anomukseen suurten lainojen suorittamisesta, joita isäni antoi valtion palvelukseen kuninkaan kipeimmissä tarpeissa."
"Mahdotonta!" väitti ammatinharjoittaja; "mahdotonta kerrassaan! Jos kuningas saattoi unohtaa, mitä teidän isänne muisto vaati, niin ei hän kuitenkaan olisi voinut haluta — saatanpa sanoa rohjennut — olla niin räikeän kohtuuton sellaisen miehen nimeä kohtaan, joka ruumiillisesti kuolleena elää kauvan Skotlannin kansan muistissa."
"Minä olisin ollut samaa mieltä", vastasi loordi Nigel entiseen tapaansa; "mutta tosiseikkoja vastaan ei käy kiistäminen".
"Mikä oli sen anomuksen sisältönä?" kysyi Heriot, "tai kuka sen esitti? Jotakin kummallista on täytynyt olla sen sävyssä, taikka sitte —"
"Voitte nähdä pohjakirjoitukseni", sanoi nuori loordi, ottaen sen pienestä matkalippaasta. "Lainopillisen puolen siitä on laatinut Skotlannissa toimiva asianajajani, taitava ja järkevä mies; muu on omaani ja toivoakseni lausuttua asianomaisen nöyrästi ja vaatimattomasti."
Mestari Heriot silmäsi nopeasti kirjelmää. "Mikään ei voi olla maltillisempaa ja kunnioittavampaa", hän sanoi. "Onko mahdollista, että kuningas on kohdellut tätä anomusta halveksivasti?"
"Hän heitti sen pihakivitykselle". kertoi Glevarlochin loordi, "ja lähetti minulle vastaukseksi tuon julistuksen, luokittaen minut Skotlannista saapuvien köyhimysten ja kerjäläisten joukkoon, jotka häpäisevät hänen hoviaan ylpeän Englannin silmissä — siinä kaikki. Jollei isäni olisi häntä puoltanut sydämellään, säilällään ja omaisuudellaan, niin hän kenties ei olisi itse nähnyt Englannin hovia."
"Mutta kuka esitti anomuksenne, mylord?" kysyi Heriot. "Lähetin herättämä vastenmielisyys ulottuu toisinaan itse sanomaan."
"Palvelijani", ilmoitti loordi Nigel, "sama mies, jonka näitte ja jolle lienette ollut ystävällinen".
"Palvelijanne, mylord?" sanoi kultaseppä. "Hän näyttää nokkelalta mieheltä ja on epäilemättä uskollinen; mutta varmaan —"
"Aiotte sanoa", tokaisi loordi Nigel, "että hän ei ole sovelias sanansaattaja kuninkaan näkyviin? Ei kylläkään mutta mitä saatoin tehdä? Jokainen yritykseni asiani esittämiseksi kuninkaalle oli onnistunut huonosti, hakemuksen eivät olleet päässeet pitemmälle kuin apulaisten ja sihteerien salkkuihin. Tuo mies vakuutti, että hänellä oli kuninkaan huonekunnassa ystävä, joka toimittaisi hänet kuninkaan tavattaviin, — ja niinpä —"
"Kyllä ymmärrän", sanoi Heriot. "Mutta, mylord, minkätähden ette te arvonne ja syntynne oikeudella ole lähtenyt hoviin ja pyytänyt puheillepääsyä, jota ei olisi voitu evätä teiltä?"
Nuori loordi punehtui ja silmäili pukuaan, joka oli hyvin yksinkertainen ja näytti siistiydestään huolimatta jo palvelleen kauvankin.
"En tiedä, miksi häpeisin puhua totta", ilmaisi hän hetkisen epäröittyään. "Minulla ei ollut soveliasta pukua, esiintyäkseni hovissa. Olen päättänyt karttaa kulunkeja, joita en voi suorittaa; ja luullakseni ette te, sir, neuvoisi minua seisomaan palatsin ovella itse ojentamassa anomusta niiden joukossa, jotka itse teossa valittavat hätäänsä ja rukoilevat almua."
"Se olisi tosiaan ollut sopimatonta", myönsi porvari. "Mutta kuitenkin, mylord, on minulla lujasti mielessäni se aatos, että tässä on joku erehdys. Saanko puhutella palvelijaanne?"
"En näe, mitä hyötyä siitä olisi", vastasi nuori ylimys, "mutta vastuksiani kohtaan osoittamanne harrastus näyttää vilpittömältä, ja sen vuoksi —" Hän polki lattiaa, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua ilmestyi Moniplies pyyhkien partaansa ja viiksiänsä leivänmuruista ja oluthaarikan vaahdosta, selväksi osoitukseksi siitä, missä puuhassa hän oli ollut. "Salliiko teidän ylhäisyytenne", pyysi Heriot, "minun tehdä palvelijallenne muutamia kysymyksiä?"
"Hänen ylhäisyytensä paashille, mestari George", huomautti Moniplies, nyökäten tervehdykseksi, "jos huolitte puhua kirjaimellisesti".
"Hillitse kärkevä kielesi", käski hänen herransa, "ja vastaa selvästi tiedustuksiin, mitä sinulta kysytään".
"Jatotuudenmukaan, jos sinun paashiutesi suvaitsee", lisäsi ammattilainen, "sillä muistanethan, että minulla on kyky saada ilmi valehtelu".
"Kyllä, kyllä kai, niin", vastasi palvelusmies hiukan hämillään, ujostelemattomuudestaan huolimatta, "vaikka arvelen, että sellaisen totuuden, joka kelpaa herralleni, sietää kelvata kelle hyvänsä muullekin".
"Paashit panevat omiaan herroilleen vanhan tavan oikeudella", sanoi kultaseppä, "ja sinä lyöttäydyt siihen joukkoon, vaikka olet luullakseni vanhimpia moisista viikareista. Mutta minulle sinun pitää puhua totta, jollet halua päättää juttuasi piiskurin paalussa."
"Ja se onkin kehno leposija", vastasi aikava kantapoika. "Siis kyselkää pois vain, mestari George."
"No niin", alotti elinkeinolainen, "mikäli kuulen, ojensit sinä eilen hänen majesteettinsa käteen anomuksen tältä kunnianarvoisalta loordilta, herraltasi".
"Sitä ei totisesti käy kieltäminen, sir", vastasi Moniplies; "siinä oli näkijöitä kylliksi paitsi minua".
"Ja sinä väität hänen majesteettinsa paiskanneen sen halveksivasti luotansa?" jatkoi kultaseppä. "Pidä varasi, sillä minulla on keinoja totuuden ilmisaamiseen, ja sinun olisi parempi seistä kaulaa myöten Nor-Lochissa, josta niin suuresti pidät, kuin kantaa väärää todistusta, kun hänen majesteettinsa nimi on kysymyksessä."
"Ei ole mitään aihetta väärään todistukseen siinä asiassa", vastasi Moniplies lujasti. "Hänen majesteettinsa viskasi sen pois kuin olisi se liannut hänen sormiansa."
"Siinä kuulette, sir", huomautti Olifaunt Heriotille.
"Malttakaahan!" vastasi viisas porvari; "tämän miehen nimi ei ole poissa paikaltaan — hän on monipuolinen esiintymisessään. Seis, mies", sillä Moniplies jupisi jotakin aamiaisensa lopettamisesta ja alkoi lyyhätä ovelle päin, "vastaa minulle vielä yhteen kysymykseen. Kun annoit herrasi anomuksen hänen majesteetilleen, etkö antanut mitään sen mukana?"
"Ka, mitäs minä olisin sen mukana antanut, tietääksenne, mestariGeorge?"
"Sitä minä juuri haluan ja vaadin saada tietää", vastasi kuulustaja.
"No, niin — en osaa oikein sanoa, vaikka olisin tainnut tulla sujauttaneeksi kuninkaan käteen pikkaraisen supliikin omasta puolestani, mylordin paperin seurana — vain säästääkseni hänen majesteetiltaan vaivaa — jotta hän saisi yhdellä kertaa harkita ne molemmat."
"Oman anomuksesi, tolvana!" huudahti hänen herransa.
"Voi hyväinen, niin, mylord", sanoi Richie; "köyhillä on omat pikku supliikkinsa niinkuin paremmillakin ihmisillä".
"Ja kuulepas, mitähän se arvoisa hakemuksesi lienee sisältänyt?" uteli mestari Heriot. "Ei, taivaan tähden, mylord, malttakaa mielenne, muutoin emme milloinkaan pääse selville tästä kummallisesta jutusta. Puhu suusi puhtaaksi, miekkonen, niin minä puolustan sinua herrallesi."
"Se on pitkä tarina kertoa — mutta ytimenä siinä oli kovistus vanhasta laskusta, jonka jäi isäni kuolinpesälle velkaa hänen majesteettinsa kuninkaan kaikkeinarmollisin äiti, kun hän asui linnassa ja sai meidän myymälästämme yksiä ja toisia tarpeita ja tavaroita, joiden toimittaminen epäilemättä tuotti isälleni kunniaa, niinkuin niiden maksaminen yhtä epäilemättömästi herättänee luottamusta hänen majesteettiinsa, samaten kuin suorituksen vastaanottaminen tuottaa minulle suurta mukavuutta."
"Mitä häpeämättömyyksien latelua tämä on?" ärjäisi hänen herransa.
"Joka sana niin tosi kuin konsanaan puhui John Knox", vakuuttiRichie. "Tässä on jäljennös-pahainen supliikista."
Mestari George otti rypistyneen paperilapun miehen kädestä ja luki hampaittensa välitse mutisten: "Nöyrästi osoittaa — um — um — hänen majesteettinsa kaikkeinarmollisin äiti — um — um — oikein veloitettu ja jäänyt maksamatta viisitoista markkaa[21] — allaolevan tilin mukaan — kaksitoista sarvikarjan sorkkaa hyytelöiksi — karitsa jouluksi — rasvassa käristetty salvukukko neuvostohuoneeseen, kun Bothwellin loordi illasti hänen armonsa kanssa. Tuskinpa voitte kummeksua, mylord, että kuningas antoi tälle karhunnalle rivakan vastaanoton; ja minä päättelen, herra paashi, että sinä pidit huolta oman anomuksesi esittämisestä ennen herrasi hakemusta?"
"En maar pitänytkään", vastasi Moniplies. "Ajattelin antaa mylordin hakupaperin ensin, niinkuin syytä olikin; ja sitäpaitsi olisi se avannut tien omalle pikku laskulleni. Mutta siinä hälinässä ja kuhinassa, ja vauhkon hevosen peijakkaan sätkiessä sinne ja tänne, taisin sulloa ne molemmat hänen käteensä ripirinnan, ja kenties omani oli päällimäisenä; ja jos siinä nyt oli jotain väärää, niin minähän sain kaiken peljästyksen ja kaiken vaaran —"
"Ja saat kaiken selkäsaunan, kelvoton lurjus", koveni Nigel. "Pitääkö sinun tungettelevassa hävyttömyydessäsi päästä loukkaamaan ja häpäisemään minua viheliäisten asiaisi sotkemisella omiini?"
"Ei, ei, mylord", sanoi suopea porvari, asettuen välittäjäksi, "minä olen tullut toimittaneeksi miehen harhaannuksen päivänvaloon — suokaa minulle sen verran vaikutusta teidän ylhäisyyteenne, että kelpaan hänen luittensa takaajaksi. Teillä on syytä olla suutuksissanne, mutta kuitenkin luulen veitikan erehtyneen enemmän itseluuloisuudesta kuin tahallaan; ja käsitykseni mukaan saatte häneltä parempaa palvelusta toisella kerralla, jos jätätte tämän virheen silleen. Menehän siitä, mies — minä solmin sinulle rauhan."
"Enkä", sanoi Moniplies, pysyen hievahtamattomana. "Jos mylord haluaa lyödä miestä, joka on seurannut häntä pelkästä rakkaudesta, sillä luullakseni ei meidän välillämme ole vaihtunut paljoakaan palvelijan palkkaa koko matkalla Skotlannista asti, niin tehköön mielensä mukaan ja katsokoon, mitä kunniaa hän siitä saapi — ja mieluummin (suuri kiitos teille sentään, mestari George) siedän pehmityksen hänen pampustaan kuin että koskaan sanottaisiin vieraan tulleen meidän väliimme."
"Mene sitte", sanoi hänen herransa, "ja laittaudu näkyvistäni".
"Hyvin tiedän, että se on pian tehty", puheli Moniplies, peräytyen hitaasti. "Minä en tullut kutsumatta — ja halusta olisin ollut poissa jo puoli tuntia takaperin, mutta pitipäs mestari Georgen pidättää minut vastaamaan kyselyynsä, ja siitä syntyi kaikki tämä kohu."
Ja niin läksi hän muristen, sävyltään paljoa enemmän vääryyttä kärsineenä kuin tehneenä.
"Ei ole ikinä ollut mies niin kiusattuna nenittelevästä tolvanasta kuin minä! Mies on teräväpäinen, ja minä olen huomannut hänet uskolliseksi — luullakseni hän myös rakastaa minua, ja siitä on hän antanut todisteita — mutta hän on niin kohoutunut omaan turhamaisuuteensa, itsepäisyyteensä ja ansioittensa luulotteluun, että hänestä näyttää tulevan herra ja minusta palvelija; ja minkä hyvänsä virheen hän tekee, siitä lausuu hän varmasti niin äänekkäitä valituksia kuin olisi koko erehdys minun eikä missään määrin hänen."
"Pitäkää ja hoivatkaa häntä kuitenkin", neuvoi kaupunkilainen; "sillä uskokaa harmaita hapsiani, kiintymys ja uskollisuus ovat nykyään palvelijassa harvinaisempia ominaisuuksia kuin ennen vanhaan. Älkää kuitenkaan, loordi hyvä, uskoko hänelle mitään syntyperänsä tai kasvatuksensa yläpuolelle kuuluvaa toimitusta, sillä te näette itse, kuinka siinä voi käydä."
"Se on liiankin ilmeistä, mestari Heriot", myönsi nuori ylimys, "ja minä pahoittelen tehneeni vääryyttä hallitsijalleni ja herrallenne. Mutta minä olen aito skotlantilaisen tavoin viisas perästäpäin — erehdys on tapahtunut, hakemukseni on hyljätty, ja ainoana keinonani on käyttää varojeni jäännös Monipliesin ja itseni toimittamiseen jonkun vallihaudan ääreen, kaatuakseni taistelurintamassa esi-isieni tavoin."
"Olisi parempi elää ja palvella maatamme niinkuin ylväs isänne, mylord", muistutti mestari George. "Ei, ei, älkää katsoko alas tai pudistako päätänne, — kuningas ei ole evännyt anomustanne, sillä hän ei ole sitä nähnyt. Te pyydätte vain oikeutta, ja sitä antamaan alamaisilleen pakottaa hänet sijansa — niin juuri, mylord, ja sanonpa, että hänen luonnollinen mielenlaatunsa pitää tässä hänen velvollisuutensa puolta."
"Kovin mielelläni ajattelisin niin, ja kuitenkin —" sanoi Nigel Olifaunt; "en puhu omista vahingoistani, mutta maassani on moni jäänyt hyvityksettä".
"Mylord", vakuutti mestari Heriot, "minä en haasta kuninkaallisesta herrastani ainoastaan alamaisena kunnioittavasti — suosittuna palvelijana kiitollisesti — vaan myöskin vapaana ja uskollisena skotlantilaisena suoramielisesti. Kuningas itse on hyvin luontuva pitämään oikeuden vaakaa tasassa; mutta hänen ympärillään on henkilöitä, jotka kykenevät vaivihkaa heittämään vaakakuppiin omia itsekkäitä toiveitaan ja halpoja pyyteitään. Te olette jo kärsimässä tästä, ja tietämättänne."
"Minua kummastuttaa, mestari Heriot", sanoi nuori loordi, "kuulla teidän näin lyhyen tuttavuuden perusteella puhuvan niinkuin olisitte likeisesti tutustunut asioihini".
"Mylord", selitti kultaseppä, "toimeni laatu suo minulle suoranaisen pääsyn palatsin sisäsuojiin. Tiedetään hyvin, että minä en puutu vehkeisiin tai puolueasioihin, niin että yksikään suosikki ei ole vielä yrittänyt sulkea minulta kuninkaallisen kammion ovea; päin vastoin olen ollut hyvissä väleissä jokaisen kanssa niin kauvan kuin hän oli vallassa, enkä ole ottanut osaa ainoankaan kukistumiseen. Mutta minä en voi olla siten suhteissa hoviin, kuulematta vastoin tahtoanikin, mitkä pyörät ovat liikkeessä ja miten niitä pidätetään tai kieritetään. Tietysti, kun katson hyväksi tavoittaa sellaista tietoa, osaan etsiä oikeista lähteistä. Olen maininnut teille, miksi teidän ylhäisyytenne vaiheet herättivät mielenkiintoani. Vasta eilis-iltana tiesin olevanne kaupungissa, ja kuitenkin sain tehdessäni tuloa tänne tänä aamuna hankituksi teille hiukan valaistusta juttunne esteistä."
"Sir, olen kiitollinen harrastuksestanne, niin vähän kuin se lieneekin ansaittua", vastasi Nigel vielä hiukan jäykästi. "Tuskin kuitenkaan tajuan sellaista osanottoa."
"Sallikaa minun ensin osoittaa teille, että se on todellinen", sanoi käsityöläinen. "En moiti teitä vastahakoisuudestanne luottamaan minun alhaiseen yhteiskuntaluokkaani kuuluvan vieraan kauniisiin lupauksiin, kun olette kohdannut niin vähän ystävällisyyttä sukulaisten ja niiden säätyläistenne taholta, joita olisi monien siteiden pitänyt kiinnittää avuksenne. Mutta ottakaa huomioonne syy. Isänne laajat tilukset ovat kiinnitetyt 40,000 markan summasta, jonka on nimellisesti saamassa Peregrine Peterson, skotlantilaisten etuoikeuksien valvoja Campveressä."
"En tiedä mitään kiinnityksestä", sanoi nuori loordi; "mutta sellaisesta summasta on vetokirja, jonka lunastamatta jäädessä menetän koko sukuperintöni neljänneksestä arvostaan — ja juuri siitä syystä velon kuninkaan hallitukselta isäni saatavia, kyetäkseni pelastamaan maatilani tuolta ahnaalta velkojalta".
"Vetokirja Skotlannissa", selitti Heriot, "on sama kuin kiinnekirja tällä puolen Tweediä; mutta te ette tunne todellista velkojaanne. Valvoja Peterson vain lainaa nimensä verhoamaan itse Skotlannin loordi ylikansleria, joka toivoo tämän velan varjolla voittavansa itse haltuunsa kiinteimistön tai kenties tyydyttävänsä vielä mahtavampaa kolmatta henkilöä. Hän antaa luultavasti kätyrinsä Petersonin ottaa tilukset huostaansa, ja kun toimenpiteen nurjuus on unohtunut, siirtää mateleva välikappale myynnin tai muun sellaisen tempun nimellä tälle suurelle miehelle Glenvarlochin omaisuuden ja herruuden."
"Voiko se olla mahdollista?" oudoksui loordi Nigel. "Ylikansleri itki, kun jätin hänelle hyvästi — sanoi minua serkukseen — ja pojakseenkin — antoi minulle kirjeitä, ja vaikken pyytänyt häneltä mitään rahallista apua, pyysi hän tarpeettomasti anteeksi, kun ei tyrkyttänyt sellaista minulle, vedoten arvoasemansa ja ison perheensä suuriin menoihin. Ei, minä en voi uskoa, että ylimys harjoittaisi petosta niin pitkälle."
"Minä en tosin ole jalosukuista syntyperää", sanoi kultaseppä, "mutta vielä kerran pyydän teitä silmäämään harmaita hiuksiani ja ajattelemaan, mitä etua minulla voisi olla niiden häpäisemisestä valheellisuudella asioissa, joihin minulla ei ole mitään osaa, paitsi mikäli ne koskevat hyväntekijäni poikaa. Miettikää myös, onko teille ollut mitään hyötyä loordi ylikanslerin kirjeistä?"
"Ei mitään", vastasi Nigel Olifaunt, "paitsi kylmiä tekoja ja kauniita sanoja. Olen jonkun aikaa ajatellut, että heidän ainoana tarkoituksenaan oli päästä eroon minusta — muuan eilen tarjoili minulle rahaa, kun puhuin ulkomaille menosta, jotta minulta ei puuttuisi varoja maanpaon toimittamiseen itselleni."
"Oikein", vahvisti Heriot; "mieluummin kuin että jäisitte pakenematta toimittaisivat he itse teille siivet lentääksenne pois".
"Minä lähden heti hänen luokseen", uhkasi tulistunut nuorukainen, "ja lausun hänelle mielipiteeni hänen halpamaisuudestaan".
"Luvallanne sanoen", esteli Heriot, pidättäen hänet, "te ette saa tehdä niin. Riidalla te tulisitte tuhonneeksi minut tiedonantajananne; ja vaikka minä uskaltaisin puolet puotiani teidän ylhäisyytenne palvelukseksi, niin luullakseni tuskin soisitte minun joutuvan vahinkoon, kun siitä ei voi olla mitään apua teille."
Sanapuotikuulosti karkealta nuoren ylimyksen korvaan, ja hän vastasi pikaisesti: "Vahinkoon, sir? — niin kaukana olen minä vahingon suomisesta teille, että toivoisin teidän taivaan tähden herkeävän turhista tarjoumuksistanne sellaisen palvelemiseksi, jolle ei ole ollenkaan mahdollinen toimittaa lopullista apua!"
"Jättäkää se minun huolekseni", pyysi ammatinharjoittaja; "olettehan jo erehtynyt yhtä pitkälle toiselta puolen. Sallikaa minun ottaa tämä anomus — minä kirjoitutan sen kauniisti puhtaaksi ja valitsen oman aikani (ja se tapahtuukin pian), asettaakseni sen kuninkaan käteen varmaankin ymmärtäväisemmin kuin saattolaisenne osasi. Jokseenkin vastaan siitä, että hän ryhtyy asiaan niinkuin häneltä toivotte — mutta ellei hän sitä tee, en vielä silloinkaan luovu hyvästä hankkeesta."
"Sir", sanoi nuori ylimys, "teidän puheenne on niin ystävällistä ja oma tilani niin avuton, etten tiedä miten kieltäytyä hyväsydämisestä tarjoumuksestanne, vaikka minua punastuttaakin sen omaksuminen vieraalta".
"Emme uskoakseni ole enää vieraita keskenämme", toivoi kultaseppä; "ja kun välitykseni onnistuu ja teidän omaisuutenne on saatu jälleen turvatuksi, niin teidän pitää hyvityksekseni tilata ensimäinen varastonne pöytähopeita George Heriotilta".
"Te saisitte huonon maksajan, mestari Heriot", virkkoi loordi Nigel.
"Sitä en pelkää", vastasi kultaseppä; "ja minua ilahuttaa nähdä teidän hymyilevän, mylord. Tällöin olette minusta vielä enemmän kelpo vanhan loordi isänne näköinen, ja se rohkaisee minua sitäpaitsi esittämään pikku pyynnön — että tulisitte yksinkertaiselle päivälliselle luokseni huomenna. Asun ihan likellä Lombard-kadun varrella. Kestityksenä, mylord, on valkoista lientä, lihava salvukukko hyvin silavoittuna, häränlihavatkulia vanhan Skotlannin vuoksi ja kenties pikarillinen oikeata vanhaa viiniä, joka laskettiin tynnyriin ennen kuin Skotlanti ja Englanti olivat yhtenä. Sitte seuraksi pari omaa kunnon maanmiestämme — ja kukaties emäntäni saa keksityksi hauskan skotlantilaisen tyttösen tai sinnepäin."
"Ottaisin vastaan kohteliaisuutenne, mestari Heriot", sanoi Nigel, "mutta Lontoon kaupunkilaisneitoset kuuluvat haluavan nähdä miehen keikarina. Minun ei tekisi mieleni halventaa skotlantilaista ylimystä heidän käsityksissään, koska epäilemättä olette puhunut parasta maa-poloisestamme, ja olen tällähaavaa hiukan varojen puutteessa komeiluun."
"Mylord, suoruutenne johtaa minut askeleen edemmäksi", ilmaisi mestari George. "Minä — minä jäin velkaan isällenne jonkun määrän rahaa, ja — ei, jos teidän ylhäisyytenne katsoo minuun noin tiukasti, en ikinä kerro tarinaani — ja suoraan puhuakseni, sillä minä en ole eläissäni kertaakaan kyennyt pitkittämään valhetta kunnolleen loppuun — ja on mitä asianmukaisinta, että teidän ylhäisyytenne tätä juttua sopivasti ajaakseen menee hoviin arvoanne vastaavasti. Minä olen kultaseppä ja elän rahanlainauksella kuten kalleuksienkin myynnillä. Tahtoisin sijoittaa sata puntaa teidän haltuunne korkoa kasvamaan, kunnes asianne ovat sovitut."
"Ja entä jos niitä ei koskaan sovita suotuisasti?" epäröi Nigel.
"Silloin, mylord", vastasi kauppamies, "moisen summan hukkaantuminen merkitsee minulle vähän, muihin pahoittelun aiheisiin verraten".
"Mestari Heriot", sanoi loordi Nigel, "suosionosoituksenne on jalomielisesti tarjottu ja otettakoon vilpittömästi vastaan. Minun täytyy olettaa, että te näette tienne selvänä tässä jutussa, vaikka minä tuskin näen, sillä kaiketi teitä surettaisi lisätä mitään uutta taakkaa kannettavakseni, kehoittamalla minua antautumaan velkoihin, joita todennäköisesti en kykenisi suorittamaan. Otan senvuoksi rahanne siinä toivossa ja luottamuksessa, että te toimitatte minulle tilaisuuden maksaa takaisin täsmällisesti."
"Saan teidät vakuutetuksi siitä, mylord", takasi kultaseppä, "että aion menetellä suhteenne kuin velallisen, jolta odotan suoritusta: jos minulla on myöntymyksenne, niin pitää teidän vahvistaa nimellänne näiden rahojen saanti ja sitoumus niiden takaisinmaksamisesta".
Hän otti vyöstään kirjoitusneuvonsa, kyhäsi muutamia rivejä lausumaansa suuntaan, veti viittansa sivutaskusta pienen kultamassin ja alkoi hyvin järjestelmällisesti lukea sen sisältöä pöydälle huomauttaen, että siinä piti olla sata puntaa. Nigel Olifaunt ei voinut olla viittaamatta, että tämä oli tarpeetonta muodollisuutta ja että hän ottaisi massin kohteliaan saamamiehensä sanan perusteella; mutta se oli vastenmielistä vanhuksen liiketavoille.
"Suvaitkaa säännöllisyyttäni", hän sanoi, "loordi hyvä, — me ammattilaiset olemme varovaista ja toimellista väkeä, ja minä menettäisin hyvän nimeni ainiaaksi Paavalin-kirkon kellonkaikunan piirissä, jos antaisin kuitin tai ottaisin tunnusteen, toimittamatta rahoja nimenomaan laskettavaksi. Määrän pitäisi nyt olla oikea — ja toden totta", hän lisäsi katsoen ulos ikkunasta, "tuolla tuovat poikani muuliani, sillä minun on lähdettävä länttä kohti. Pankaa rahanne sivummalle, mylord; ei ole hyvä näyttää sellaisia kultasirkkuja visertelemässä ympärillään lontoolaisessa vuokratalossa. Luullakseni on lippaanne lukko välttävän hyvä; jollei ole, niin voin toimittaa teille huokealla lippaan, joka on sisältänyt tuhansia. Se oli vanhan kelpo Sir Faithful Frugalin; hänen tuhlari poikansa möi kuoren, syötyään sydämen — ja siinä oli kaupungissa kerätyn varallisuuden loppu."
"Toivoakseni teidän varanne saavat paremman määränpään, mestariHeriot", lausui loordi Nigel.
"Samaa toivon minäkin, mylord", sanoi vanhus hymyillen, mutta kunnon John Bunyanin puheenpartta käyttäen 'senohella kihahti vesi hänen silmiinsä'. "Jumala on nähnyt hyväksi koetella minua kahden lapsen menetyksellä, ja mitä tulee kasvattilapseen, joka elää, niin — voi minua! oi tätä maailmaa! Mutta minä olen kärsivällinen ja kiitollinen, ja mitä Jumalan minulle lähettämään varallisuuteen tulee, niin siltä ei puutu perillisiä niin kauvan kuin on orpopoikia Vanhassa Sauhulassa.[22] Hyvästi jääkää, mylord."
"Yhdellä orvolla on jo syytä kiittää teitä", sanoi Nigel saattaessaan häntä kamarinsa ovelle, missä vanha ammattilainen ehkäisi enemmän seuraamisen ja poistui kiireesti.
Alas portaita mennessään hän sivuutti puodin, missä emäntä Christie seisoi niiaillen, ja tiedusti kohteliaasti hänen miestänsä. Emäntä luonnollisesti pahoitteli tämän poissaoloa; John oli nimittäin alhaalla Deptfordissa tekemässä tiliä jonkun hollantilaisen laivurin kanssa.
"Meikäläinen kaupanteko, sir", hän sanoi, "pidättää häntä paljon poissa kotoa, ja mieheni on oltava jokaisen tervatakin orjana, joka tarvitsee vain naulankin köysitäpettä".
"Kaikista liikeasioista täytyy pitää huoli, emäntä", huomautti kultaseppä. "Sanokaa miehellenne terveiseni — George Heriotin terveiset Lombard-kadulta. Olen ollut asioissa hänen kanssaan — hän on rehellinen ja säntillinen — pitää ajasta ja sitoumuksista tarkan vaarin. Olkaa ystävällisiä jalosukuiselle vieraallenne ja huolehtikaa siitä, että häneltä ei puutu mitään. Vaikka hän katsoo hyväksi nykyään oleskella hiljaisesti ja syrjässä, on olemassa henkilöitä, jotka välittävät hänestä, ja minun toimenani on valvoa hänen tarpeitaan. Antakaahan siis minun tietää miehenne kautta, emäntä hyvä, miten mylord jaksaa ja puuttuuko häneltä mitään."
"Ja hän siis lopultakinontodellinen loordi?" sanoi emäntä. "Kyllä minä aina ajattelinkin hänen näyttävän sellaiselta. Mutta miksei hän sitte mene parlamenttiin?"
"Menee kyllä, emäntä", vastasi Heriot, "Skotlannin parlamenttiin, omassa maassaan".
"Kas, hän on siis vain skotlantilainen loordi", vähäksyi emäntä; "ja siitä syystä hän häpeilee arvonimensä omaksumista, kuten sanotaan".
"Älkää antako hänen kuullateidänsanovan niin, emäntä", huomautti porvari.
"Mitä, minunko, sir?" puolustausi toinen; "sellaista ei ole ajatuksissanikaan, sir. Skotti tai englantilainen, hän on ainakin miellyttävä mies, ja höyli mies; mieluummin kuin hän olisi minkään puutteessa, palvelisin häntä itse ja tulisin Lombard-kadulle saakka teidän arvoisuutennekin palvelemiseksi."
"Miehenne tulkoon luokseni, emäntä hyvä", sanoi kultaseppä, joka kaikessa kokeneessa viisaudessaan ja arvokkuudessaan oli jossain määrin muodonnoudattaja ja tarkan kurin harrastaja. "Sananlasku sanoo: 'koti lujilla, kun muijat kujilla!' Ja palvelkoon hänen ylhäisyytensä oma mies isäntäänsä hänen kamarissaan — se on säädyllisempää. Hyvästi vain, emäntä."
"Hyvästi, teidän arvoisuutenne", lausui emäntä hiukan kylmäkiskoisesti, ja niin pian kuin opastelija oli edennyt kuulumattomiin, jupisi hän ynseästi, toisen neuvontaa halveksien: "Viis minä mokoman puheista, vanhan skotlantilaisen läkkisepän, mikä oletkin! Mieheni on yhtä viisas ja melkein yhtä vanha kuin sinäkin, ja jos miellytän häntä, niin se on kyllin hyvä. Ja vaikka hän ei ole juuri niin rikas juuri nyt kuin jotkut ihmiset, niin toivon kuitenkin vielä näkeväni hänen ratsastavan muulillaan jalkapeitteineen ja kaksi sinitakkia takanaan yhtä hyvin kuin hekin."