"Sopimus on laadittu", huomautti kuningas, "oman valvontamme alaisena, jolloin on erityisesti purettupotestas maritalisja määrätty, että he asuvat erillään. Solmikaa heidät siis niin väleen kuin voitte, loordi piispa, jotta he sitä pikemmin pääsevät erilleen."
Piispa avasi kirjansa ja alotti vihkimismenot noin harvinaisissa ja huonoenteisissä olosuhteissa. Morsiamen vastaukset ilmaistiin vain pään ja ruumiin taivutuksilla, mutta sulhanen esitti osaansa äänekkäästi ja rohkeasti, sävyn muistuttaessa kevytmielisyyttä, jollei ylenkatsetta. Toimituksen päätyttyä astui loordi Dalgarno ikäänkuin tervehtimään morsianta, mutta nähdessään tämän peräytyvän säikkyen ja inhoten tyytyi hän kumartamaan tälle syvään. Sitte hän suoristausi täyteen mittaansa ja venyttelihe kuin koetellakseen raajojensa voimaa, mutta soreasti ja asentoansa rajusti muuttamatta. "Voisin vielä pyörähdellä kipakkaa", hän haastoi, "vaikka olen kahleissa — mutta ne ovat kullasta ja kepeät kantaa. Kas, huomaanpa kaikkien silmäilevän minua kylmäkiskoisesti, ja aika on minun lähteä. Aurinko paistaa muuallakin kuin Englannissa! Mutta ensin täytyy minun kysyä, miten tämä kaunoinen lady Dalgarno on majoitettava. Mielestäni on säädyllistä minun tietää se. Onko hänet lähetettävä armollisen herttuan haaremiin? Vai onko tämä arvoisa porvari kuten ennenkin —"
"Hillitse herja kielesi!" käski hänen isänsä, loordi Huntinglen, joka oli vihkimisen aikana pysytellyt taampana ja nyt äkkiä esille astuen tarttui ladyä käsivarteen, hänen arvottomaan puolisoonsa kääntyneenä. "Lady Dalgarno", hän jatkoi, "jää kuin leskenä minun talooni. Leskenä minä häntä pidän yhtä suuresti kuin olisi hauta ummistunut hänen kunniattoman miehensä yli."
Loordi Dalgarno näytti hetkellisesti joutuvan kovin hämmentyneeksi ja virkkoi allapäin: "Jos sinä voit toivottaa minut kuolleeksi, en minä perijänäsikään voi maksaa samalla kohteliaisuudella takaisin. Harvat Israelin esikoiset", hän lisäsi tointuen ainoasta liikutuksen kosketuksesta, mitä hänessä oli tällaikaa havaittu, "voivat vilpittömästi lausua samaa. Mutta minä varmistutan sinut ennen lähtöäni siitä, että minä olen totinen vesa suvussa, joka on kuuluisa kärsimiensä vääryyksien muistamisesta."
"Minua ihmetyttää, että teidän majesteettinne kuuntelee häntä vielä", sanoi Kaarlo-prinssi. "Olemme mielestäni suoneet kylliksi sijaa hänen julkealle hävyttömyydelleen."
Mutta Jaakossa herätti tällainen kohtaus juorunhaluista mielenkiintoaeikä hän malttanut ehkäistä kinastusta, vaan vaiensi poikaansa:"Hiljaa, Charles-lapsonen — olehan nyt kiltti lapsukainen, hiljaa!Tahdon kuulla, mitä sillä röyhkeällä riiviöllä on sanottavaa."
"Ainoastaan että jollei minulle annetussa omaisuusarviossa olisi ollut erästä ainokaista riviä", selitti Dalgarno, "ei mikään muu sen sisältämä olisi voinut lahjoa minua ottamaan tuon naisen kättä omaani".
"Se rivi oli varmastikinsumma totalis", arveli kuningas.
"Ei ollut, sire", vastasi Dalgarno. "Loppusumma olisi tosiaan saattanut olla harkinnan arvoinen skotlantilaiselle kuninkaallekin vielä hiljakkoin, mutta se ei olisi minulle tarjonnut suurtakaan viehätystä, jollen olisi tässä nähnyt merkintää, joka antaa minulle kostamisvallan Glenvarloch-sukuun nähden. Asettaessaan hääsoihdun käteeni antoi valju morsian minulle siten vallan polttaa äitinsä talon tuhaksi!"
"Mitä nyt!" kummeksui kuningas. "Mitä hän höpöttää, Kilkku-Geordie?"
"Tämä ystävällinen porvari", jatkoi loordi Dalgarno, "on käyttänyt ladylleni ja siten nyt onnekseni minulle kuuluvan summan erään kiinnityskirjan hankkimiseen, jonka vakuutena on Glenvarlochin sukuomaisuus. Jollei sitä lunasteta ennen puoltapäivää huomenna, saan minä sen perusteella omakseni niiden uljaat alueet, jotka aikoinaan nimittivät itseään meidän sukumme kilpailijoiksi."
"Onko se mahdollista?" kysyi kuningas.
"Liiankin totta se on, teidän majesteettinne", vastasi kultaseppä. "Lady Hermionen maksettua rahat alkuperäiselle velkojalle oli minun pakko kunniallisena ja rehellisenä välittäjänä siirrättää oikeudet hänelle, ja epäilemättä ne nyt joutuvat hänen miehelleen."
"Mutta valtuutus, mies", muistutti kuningas, "valtiorahastomme maksettavaksi osoitettu valtuutus? Eikö nuori mies sen avulla voisi saada lunastusvaroja?"
"Valitettavasti on hän hukannut sen taikka muuttanut jotenkuten rahaksi — sitä ei löydy, teidän majesteettinne. Hän on mitä kovaonnisin nuorukainen!"
"Jo on tämä kaunista!" päivitteli kuningas, alkaen hypistellä ihokkaansa ja housujensa nauhasolmuja ähmissään. "Me emme voi auttaa häntä suorittamatta velkaamme kahteen kertaan, ja valtiorahastomme nykyisellään ollessa saamme niitä tuskin kertaalleenkaan kuitatuiksi."
"Olette kertonut minulle uutisen", virkkoi loordi Dalgarno, "mutta minä en käytä sitä edukseni".
"Älä tee sitä", pyysi hänen isänsä, "ole rohkea heittiö, kun kerran heittiöksi lyöttäysit, ja etsi kostoa aseilla äläkä koronkiskurin keinoilla".
"Suo anteeksi, isäseni", vastasi loordi Dalgarno, "kynä ja muste ovat nyt varmimpina kostovälineinäni, ja enemmän maata voittaa lakimies oinaannahallaan kuin Andrea Ferrara lampaanpäisellä kahvallaan. Mutta, kuten jo sanoin, minä en tahdo käyttää mitään satunnaista etua. Odotan kaupungissa huomenna Covent-puutarhan lähettyvillä; jos joku maksaa lunastusrahat kirjurilleni, jonka hallussa asiakirjat ovat, sitä parempi loordi Glenvarlochille. Jollei niin tapahdu, niin lähden seuraavana päivänä matkalle pohjoista kohti mitä kiireimmin ottamaan tilukset huostaani."
"Ota mukaasi isän kirous, kurja hylky!" huudahti loordi Huntinglen.
"Ja kuninkaan, joka onpater patriae", lisäsi Jaakko.
"Toivon kestäväni keveästi kumpaisenkin", sanoi loordi Dalgarno, kumarsi ympärilleen ja poistui paikalta. Kaikki läsnäolijat, joita hänen horjumaton paatumuksensa oli painostanut ja ikäänkuin peloittanut, havaitsivat voivansa hengittää vapaammin, kun hän oli viimeinkin lähtenyt seurasta. Loordi Huntlingen omistautui uuden miniänsä viihdyttelyyn ja vei hänet mukanaan, mutta kuningas ei vieläkään lähettänyt neuvoskuntaansa hajalle, vaan palasi istuntohuoneeseen, vaikka hetki jo oli harvinaisen myöhäinen. Heriotin käskettiin yhä pysyä saapuvilla, mutta syytä ei hänelle selitetty.
Kuningas tuomarina.
Tuskin oli Jaakko jälleen asettunut istuimelleen neuvostopöydän ääreen, kun hän alkoi liikahdella, yskiä, käyttää nenäliinaansa ja muilla oireilla ilmaista, että hän mietti pitkää puhetta. Neuvosto tasaantui asianmukaisen tarkkaavaksi. Kaarlo, joka oli käsityksissään säädyllisyydestä yhtä ankara kuin hänen isänsä esiintyi siitä välinpitämättömänä, suoristausi jäykän ja kunnioittavan huomaavaiseksi, mutta tajuten vaikutusvaltansa sekä isään että poikaan heittäysi korskea suosikki huolettomampaan asentoon istuimellaan ja omaksui kyllä kuuntelevan sävyn, mutta näköjään enemmän hovimenojen noudattamiseksi kuin velvollisuuden tunnosta.
"Kaiketikin, hyvät herrat", alotti hallitsija, "jotkut teistä jo ajattelevat virkistyshetken menneen ohitse ja ajan tulleen kysyä niinkuin orja huvinäytelmässä:quid de symbolo?Siitä huolimatta on oikeuden jakaminen ja tuomiopäätösten laatiminen meidän ruokanamme ja juomanamme, ja nyt aiomme pyytää teidän viisauttanne harkitsemaan nuoren onnettoman loordi Glenvarlochin juttua ja katsomaan, voidaanko mitään meidän kunniaamme soveltuvaa tehdä hänen hyväkseen."
"Minua kummastuttaa, että teidän majesteettinne viisaus tekee sen kysymyksen", lausui herttua. "On selvää, että tuo Dalgarno on paljastunut mitä häpeämättömimmäksi lurjukseksi, joten siis täytyy myös olla ilmeistä, että jos loordi Glenvarloch olisi lävistänyt hänet miekallaan, olisi maailmasta vain saanut lähdön heittiö, joka oli elänyt siinä liian kauvan. Nähdäkseni on loordi Glenvarloch kokenut paljon vääryyttä, ja pahoittelen, että minulla on itselläni ollut jonkun verran osuutta siihen tuon petollisen miehen uskoittelun johdosta."
"Sinä puhut kuin lapsi, Steenie — tarkoitan Buckinghamin herttua", vastasi kuningas, "ja niinkuin koulujen ajatusoppia tuntematon, sillä teko saattaa olla moitteeton tai ansiollinenkinquoad hominem, siihenhenkilöönnähden, johon toimenpide kohdistuu, ja kuitenkin mitä rikollisinquoad locum, kun ottaa lukuun paikan,missäse tapahtuu, niinkuin mies saattaa laillisesti tanssia kipakkaa taikka mitä hyvänsä pyörähtelyä kapakassa, mutteiinter parietes ecclesiae. Vaikka siis loordi Dalgarnon pistäminen olisi saattanut olla hyvä teko, kun hän on tuollaiseksi osoittautunut, missä tahansa muualla, niin joutui asia selvän lain alaiseksi, kun väkivaltaa yritettiin hovin alueella. Sillä minun täytyy sanoa teille, hyvät herrat, että tappelukielto olisi peräti hyödytön meidän hovissamme, jos sitä voitaisiin kiertää todistamalla lyöty henkilö heittiöksi. On suuresti valitettava seikka, että minä en tiedä kristikunnassa ainoatakaan hovia, missä ei tavata heittiöitä, ja jos ihmiset saavat rikkoa rauhaa näiden löylyttämisen verukkeella, niin sateleepa puukkoja ihan eteishuoneessamme."
"Mitä teidän majesteettinne lausuu", huomautti Kaarlo-prinssi, "on teidän ainaisen viisautenne tukemaa. Palatsien alueiden tulee olla pyhiä niinkuin kuninkaitten persoonankin, jota alhaisimmatkin kansat kunnioittavat vain askelta alempana jumaliansa. Mutta teidän majesteettinne tahto voi määräillä tämän ja kaikkien muiden lakien ankaruutta, ja teidän vallassanne on hänen juttuansa harkitessanne myöntää äkkipikaiselle nuorelle miehelle täysi anteeksianto."
"Rem acu tetigisti, Carole, mi puerule", vastasi kuningas; "ja tietäkää, hyvät herrat, että me olemme eräällä omalla ovelalla kojeellamme ja terävällä tarkkaamisellamme jo pohjia myöten tutkineet tuon loordi Grenvarlochin mielialaa. Luultavasti on joukossanne joitakuita, jotka muistavat, miten käsittelin mylady Laken kummallista juttua ja paljastin valheeksi hänen ja tyttärensä tarinan seinäverhon takana kuuntelemisesta. Tästäpä johduin aprikoimaan ja muistin lukeneeni, että Dionysius, Syrakusan kuningas, jolla on historiassa nimityksenäänTyrannos, mikä ei kreikaksi merkitse kuten meidän kielessämme hirmuhallitsijaa, vaan ylvästä kuningasta, kenties hallitessa hiukan ankarampaa kuin me ja muut lailliset valtiaat, joilla oli muinaisena aikana nimityksenänsäBasileis— niin, tämä Syrakusan Dionysius rakennutti taitavilla työläisillä itselleenhörhön— tiedättekö, mikä se on, loordi piispa?"
"Tuomiokirkko, rohkenen arvata", vastasi piispa.
"Mitä pentelettä, mies — pyydän teidän ylhäisyydeltänne anteeksi kiroamisestani — mutta mikään tuomiokirkko ei se ollut, vaan väijymispaikka, missä kuningas sai istua lymyssä ja kuunnella vankiensa haastelua. No niin, hyvät herrat, jäljitellen tuota Dionysiusta, jonka otin esikuvakseni sitäkin mieluummin, kun hän oli etevä kielimies ja piti hyvällä menestyksellä koulua valtaistuimelta luovuttuaan — joko hän tahi hänen samanniminen jälkeläisensä, sillä ei ole väliä — olen rakennuttanut tuollaisenhörhönTowerin valtiovankilaan, enemmän saarnastuolin kuin tuomiokirkon mallisen, loordi piispa. Se johtaa päällikön kamarin seinäverhon taakse, missä me voimme istua kaikessa hiljaisuudessa kuuntelemassa sellaisten vankien puhelua, jotka on kytketty sinne valtiollisista rikoksista, ja siten hiipiä vihollistemme salaisimpiinkin juoniin."
Prinssi loi suurta tuskastusta ja vastenmielisyyttä ilmaisevan katseen herttuaan. Buckingham kohautti olkapäitänsä, mutta liike oli niin keveä, että sitä tuskin huomasikaan.
"No niin, hyvät herrat, te tiedätte aamullisessa metsästyksessä sattuneen rähäkän — en pääse puistatuksista ennen kuin saan kunnollisen yön unen. Juuri jälkeenpäin tuotiin esille sievä paashi, joka oli tavattu puistossa. Ympäristömme huolestunut valvonta varoitti meitä tutkimasta häntä itse, mutta siitä huolimatta me pitäen henkeämme aina näitten kuningaskuntain palvelukselle omistettuna käskimme kaikkien poistua huoneesta, etenkin kun epäilimme sitä poikaa tytöksi. Mitäs arvelette, hyvät herrat? — harvat teistä olisivat luulleet minulla olevan haukansilmää sellaiseenkin, mutta me kiitämme Jumalaa siitä, että me vanhanakin tiedämme moisista leluista sen verran kuin saattaa soveltua säädyllisen vakavalle miehelle. No, hyvät herrat, me kuulustimme tätä miehiseen vaatetukseen laittautunutta neitoa itse, ja vakuutanpa sen olleen näpsää ja johdonmukaista kyselyä. Sillä vaikka hän ensin väitti omaksuneensa tuon valepuvun suojellakseen naista, jonka piti esittää meille lady Hermionen anomus, tyttö kun vakuutti kaikesta sydämestään kiintyneensä armolliseen rouvaan, johtui meidän epäilyksiimmeanguis in herba, ja me teimme hänelle suoran kysymyksen, jolloin hänen oli pakko tunnustaa siveä kiintymyksensä Glenvarlochidekseen niin sievässä häpeän ja pelon kuohahduksessa, että meillä oli tuska ja työ pidättäessämme omia silmiämme yhtymästä hänen itkuunsa. Hän myöskin paljasti meille tuon Dalgarnon kavalat juonet Glenvarlochidesta vastaan, kun petollinen ystävä oli houkutellut tätä huonomaineisiin paikkoihin ja antanut ilkimielisiä neuvoja, joista kokematon nuorukainen johtui vahingoittamaan itseään ja pahastuttamaan meitä. Mutta niin lipevästi kuin hän tarinansa latelikin, emme me tahtoneet täydellisesti luottaa hänen kertomukseensa, vaan päätimme mieluummin yrittää koetta, jonka olimme keksineet tuollaisiin tarpeisiin. Ja itse joutuisasti matkattuamme Greenwichista Toweriin asetuimme kuuntelijana tarkkaamaan, mitä tapahtuisi Glenvarlochideksen ja hänen paashinsa kesken, jonka toimitimme hänen huoneeseensa, viisaasti harkiten, että jos he olivat yhdessä juonessa meitä pettääkseen, livahtaisi siitä varmasti jotakin ilmi. Ja mitä luulette meidän nähneen, hyvät herrat? Ei mitään sinun tyrskyäksesi ja hykähdelläksesi, Steenie — sillä epäilenpä, tokko sinä olisit kyennyt näyttelemään tuon nuoren Glenvarloch-poloisen malttavaista ja kristillismielistä osaa. Hän on kuin kirkkoisä sinuun verrattuna, mies. Ja sitte me vielä edelleen koetellaksemme hänen kärsivällisyyttään hellitimme hänen niskaansa erään hovilaisen ja porvarin, nimittäin Sir Mungo Malagrowtherin ja tämän palvelijamme George Heriotin, jotka läksyttivät poika-raiskaa eivätkä suuresti säästäneet meidän kuninkaallista itseämmekään. Muistatkos, Geordie, mitä sinä sanoit vaimoista ja salasiipoista? Mutta minä annan sinulle anteeksi, mies — ei ole yhtään tarvis polvistua, annan sinulle anteeksi — sitä kerkeämmin, kun asia koskee erästä yksityisseikkaa, joka ei kovinkaan kartuttanut Salomon kunniaa, joten sen puuttumisen ei voi sanoa halventavan omaamme. Mutta, hyvät herrat, kaiken kipeän ärsytyksen ja huonon esimerkin uhallakaan ei tuo poika-parka kertaakaan kirvoittanut kieleltään ainoatakaan säädytöntä sanaa meistä, mikä saa meidät sitä enemmän ajattelemaan, joskin tahdomme kaikessa toimia teidän viisaan neuvonne mukaan, että tuo puistossa tapahtunut jupakka aiheutui pikapäissä ja tuskaannuttavan hämäyksen johdosta, ja senvuoksi suomme täydellisen anteeksiannon loordi Glenvarlochille."
"Olen hyvilläni siitä", virkkoi Buckinghamin herttua, "että teidän armollinen majesteettinne on johtunut siihen päätelmään, vaikka minä en olisi ikinä kyennyt arvaamaan sitä tietä, jota myöten sen saavutitte".
"Minä toivon", huomautti Kaarlo-prinssi, "ettei teidän majesteettinne katso korkeaan arvoonne soveltuvaksi astua sitä polkua usein".
"En enää eläissäni, Charles-lapsonen, siitä annan kuninkaallisen sanani. Sanotaan, että kuuntelijat harvoin kuulevat hyvää itsestään — kautta sieluni, vieläkin kuumoittavat korviani tuon vanhan peljättimen Sir Mungon pistelyt. Hän morkkasi meitä visukintuksi, Steenie — varmasti voit sinä väittää päinvastaista. Mutta se on pelkkää kateutta siinä ikäkulussa silvotussa syntisessä, kun hänellä ei itsellään ole kolikkoakaan kämmenellään eikä sormia puristaakseen sitä näppiinsä, jos hänellä olisikin." Kuningas unohti Sir Mungon julkeuden hihittäessään omalle sukkeluudelleen ja viittasi siihen enää ainoastaan huomauttamalla: "Meidän täytyy antaa sille vanhalle järsijällebos in linguam— jotakin suun tukkeeksi, taikka hän sättii meitä Danista Bersabaan. Ja nyt, hyvät herrat, lähetettäköön loordi Glenvarlochia kohtaan päättämämme armon valtuutus heti liikkeelle, hänen päästäkseen vapaalle jalalle, ja koska hänen omaisuutensa näkyy hupenevan tyhjiin, tahdomme harkita, mitä suosiollisuutta voimme hänelle osoittaa. Hyvät herrat, toivotan teille ruokahalua varhaista illallista varten, sillä meidän työskentelymme on lähestynyt sitä hetkeä. Charles-lapsonen ja Steenie, te jäätte maatamenoomme asti. Loordi piispa, suvaitkaa jäädä siunaamaan ruokamme. Geordie Heriot, sananen kanssasi erikseen."
Hänen majesteettinsa veti porvarin erääseen nurkkaan, valtakunnanneuvoston jäsenten kumartaessa ja poistuessa, niitä lukuunottamatta, joiden oli käsketty jääpyä. "Geordie", puheli kuningas, "hyvä ja taattu palvelijani" — hän hypisteli ahkerasti pukunsa ruusukkeita ja nauhoja — "näet meidän myöntäneen omasta luontaisesta oikeudentunnostamme, mitä se pitkäselkäinen mies, Moniplies kai hänen nimensä oli, tarjousi aimo lahjuksella ostamaan meiltä; siitä me kieltäysimme kruunattuna kuninkaana, joka ei tahdo rahallisesta hyvityksestä myydä oikeuttansa tai armollisuuttansa. No, mikä mielestäsi pitäisi olla tästä tuloksena?"
"Glenvarlochin loordin vapautus ja hänen paluunsa teidän majesteettinne suosioon", vastasi Heriot.
"Sen tiedän", sanoi kuningas ärtyisesti. "Sinä olet kovin tylsä tänään. Tarkoitan, mitä pitäisi mielestäsi tuon Monipliesin ajatella asiasta?"
"Että teidän majesteettinne varmasti on mitä hyväsydämisin ja suosiollisin hallitsija", arveli Heriot.
"Kyllä tarvitseekin meidän olla sekä hyväsydäminen että suosiollinen", sanoi kuningas vielä ärtyisemmin, "kun meillä on ympärillämme epattoja, jotka eivät pysty ymmärtämään yrittämäämme, ellemme tolkkua sitä leveällä alamaan murteella. Mene sen Monipliesin luo ja sano hänelle, että me olemme toimineet loordi Glenvarlochiin nähden, jonka puolelle hän on niin hartaasti asettunut, oman armollisen vaikutelmamme perusteella, vaikka kieltäysimme samanlaisesta menettelystä minkään yksityisen edun tarjoamisen johdosta. Voit nyt ikäänkuin omasta alotteestasi panna hänet ajattelemaan, onko hänen taholtaan kaunista tai tunnollista ahdistaa meiltä pikaista suoritusta niistä parista-, kolmestasadasta vaivaisesta punnasta, joista meidän oli pakko pantata nuo jalokivet. Saattaisivatpa oikeastaan monet ihmiset arvella sinun täyttävän kelpo kansalaisen tehtävän, jos ottaisit omaksi asiaksesi kieltäytyä maksamasta siihen nähden, että hän on saanut mitä vakuutti pitävänsä täytenä korvauksena, olletikin kun on ilmeistä, että hänellä ei ole mitään kipeätä rahan tarvista, kun se sitävastoin meille on kovin tähdellistä."
George Heriot huokasi itsekseen. "Voi, herrani", ajatteli hän, "rakas herrani, onko siis sallittua, että sinä et saa koskaan antautua kuninkaalliseen tai ylevään mielialaan, sen tahriutumatta jostakin itsekkään pyyteen jälkiajatuksesta!"
Kuningas ei huolinut siitä, mitä hän ajatteli, vaan sanoi tarttuen häntä kaulukseen: "Tiedät nyt tarkoitukseni, Kilkuttaja — menehän. Sinä olet viisas mies — sovita se omalla tavallasi — mutta älä unohda nykyistä ahdinkoamme." Porvari kumarsi ja läksi.
"Ja nyt, lapset", virkkoi kuningas, "mitä te toisistanne katselette — ja mitä on teillä pyydettävää rakkaalta taatoltanne ja kuomaltanne?"
"Ainoastaan", vastasi prinssi, "että teidän majesteettinne suvaitsisi käskeä vankilan väijytyspaikan kiireimmiten rakennettavaksi umpeen — vangin voihkeita ei saisi käyttää todistuksena häntä vastaan".
"Mitä! hörhöni muurattavaksi kiinni, Charles-lapsonen? Ja parempi sentäänkin kuurona kuin kuulla pahoja puheita itsestään. Muuratkoot sen siis viipymättä visusti umpeen, sitäkin mieluummin, kun selkääni säjöilee kyyristeltyäni siellä kokonaisen tunnin. Ja katsokaamme nyt, mitä kokit ovat tehneet hyväksemme, lapsukaiset."
Juonia.
Lukijamme muistanevat erään liehakoivan, sileätukkaisen, kanvastipukuisen skotlantilaisen kirjurin, joka tämän kertomuksen alkupuolella esiintyi George Heriotin holhottina. Hänen asuntoonsa nyt siirrymme; mutta hänellä on jo toiset ajat. Vaatimattomasta vajasta on tullut komea konttorihuone, kanvasti on vaihtunut mustaan samettiin, ja vaikka sen kantaja on säilyttänyt puritanisen nöyryytensä ja kohteliaisuutensa huomattavia henkilöitä kohtaan, voi hän nyt katsoa muita suoraan kasvoihin ja kohdella heitä täysin määrin osoittaen varallisuutensa tukemaa mahtipontisuutta. Nämä muutokset olivat tapahtuneet ihan lyhyessä ajassa, eikä asianomainen itse ollut vielä oikein tottunut niihin, mutta jokapäiväinen harjoitus oli tekemässä uudet olosuhteet yhä vähemmän hämmennyttäviksi hänelle. Muun hyvän joukossa, mitä rikkaus on saanut aikaan, näkyy pöydällä eräs Davy Ramsayn parhaita ajanosoittajia, ja hänen silmänsä tarkkailee tuon tuostakin sen kulkua, sillävälin kun puhtaaksikirjoittajana käytetty poikanen tuolloin tällöin saa toimekseen käydä tarkistamassa sitä Pyhän Dunstanin torninkellon mukaan.
Kirjuri itse näytti olevan melkoisesti kiihdyksissään. Hän otti raudoitetusta kirstusta pergamenttitukun ja luki siitä kohtia hyvin tarkkaavasti; sitte hän alkoi puhella itsekseen: "Ei ole mitään lain esittämää pääsyaukkoa — ei ainoatakaan kiertelyn takaporttia — ei mitenkään. Jollei Glenvarlochin tiluksia lunasteta ennen kuin puolipäivän hetki kajahtaa, omistaa loordi Dalgarno ne polkuhinnasta. Kummallista, että hän vihdoin kykeni uhmaamaan suosijaansa ja hankkimaan itselleen uhkean maaomaisuuden, jonka saamisella hän niin kauvan viehätteli mahtavaa Buckinghamia. Eikö Andrew Skurliewhitter saattaisi vetää häntä nenästä yhtä näpsästi? Hän on ollut suosijani — totta kyllä — muttei enempää kuin Buckingham oli hänen; ja hän ei voi olla suosijanani enää, sillä hän lähtee piammiten Skotlantiin. Olen iloissani siitä — minä vihaan häntä, ja pelkään häntä. Hän tietää salaisuuksistani liian monta — minä liian monta hänen. Mutta ei — ei — ei — minun ei tarvitse koskaan yrittää sitä, ei ole mitään keinoja hänen voittamisekseen viekkaudessa. No, Willie, mitä on kello?"
"Juuri löi yksitoista, sir."
"Mene pulpettisi ääreen ulkopuolelle, poju", käski kirjuri. "Mitä nyt tehdä — menetän vanhan jaarlin hyvät asiat ja — mikä pahempi — hänen poikansa kehnot keinottelut. Vanha Heriot tarkkaa liikeasioita liian visusti, saadakseni enempää kuin viheliäiset tavalliset palkkioni. Whitefrisiarsin homma oli tuottoisa, mutta se on käynyt epävarmaksi siitä asti kun — huh! — mikä sai sen juuri nyt mieleeni? Kykenen tuskin pitämään kynääni — jos ihmiset näkisivät minut tässä kunnossa! Willie", huusi hän pojalle, "pikarillinen tislattua! Kas niin, nyt voisin katsoa silmiin paholaistakin."
Hän lausui viime sanat ääneen ja ihan oven luona, jonka äkkiä avasi Richie Moniplies, mukanaan kaksi herrasmiestä, joita seurasi kaksi kantajaa, sylissään rahapusseja. "Jos voitte katsoa silmiin paholaista, master Skurliewhifter", sanoi Richie, "niin sitä vähemmin kai käännätte selkäänne moniaalle rahasäkille, jotka olen ottanut vapaudekseni tuoda teille. Saatana ja mammona ovat likeistä sukua." Samassa järjestivät kantajat taakkansa lattialle.
"Minä — minä", änkytti kummastunut kirjuri, "en voi arvata, mitä tarkoitatte, sir".
"Olenhan vain tuonut teille lunastusrahat loordi Glenvarlochin puolesta suoritukseksi eräästä hänen sukuperintöönsä otetusta kiinnityksestä. Ja tässä tulevat parahiksi master Reginald Lowestoffe ja eräs toinen kunniallinen lakikoulun herrasmies toimituksen todistajiksi."
"Minä — minä vähän arvelen", esteli kirjuri, "että määräaika on mennyt umpeen".
"Suokaa anteeksi, herra kirjuri", sanoi Lowestoffe, "mutta te ette häkäytä meitä — kaupungin jokaisen torninkellon mukaan puuttuu vielä kolme neljännestä puolipäivän hetkestä".
"Minun täytyy saada aikaa, hyvät herrat", muistutti Andrew, "tarkastaakseni kullan lukumäärältään ja painoltaan".
"Tehkää työnne rauhassa, herra kirjuri", myönnytti Lowestoffe. "Me olemme jo nähneet jokaisen pussin sisällön lasketuksi ja punnituksi sekä sinetinneet ne. Tuossa ne ovat rivissä, kaksikymmentä luvultaan, jokaisessa kolmesataa keltasirkkua — me olemme todistamassa maksutarjouksen laillisuutta."
"Hyvät herrat", virkkoi kirjuri, "vakuus kuuluu nyt mahtavalle loordille. Älkäähän hätäilkö, kunnes lähetän hakemaan loordi Dalgarnoa — tai mieluummin juoksenkin häntä noutamassa itse."
Niin sanoen hän otti hattunsa, mutta Lowestoffe huusi: "Moniplies veikkonen, pidä ovi kiinni, jos olet mies! Hän yrittää vain voittaa aikaa. Suoraan puhuen, Andrew, jos tahdot, niin voit lähettää hakemaan vaikka Lempoa, joka on mahtavin minun tuntemani herra, mutta täältä sinä et hievahda ennen kuin olet vastannut esitykseemme hylkäämällä tai hyväksymällä kunnollisesti tarjotut lunastusrahat. Tuossa ne ovat — ota tai jätä, miten mielit. Tiedän minä sen verran, että laki on mahtavampi kuin yksikään herra Britanniassa — sen olen oppinut lakikoulussa, jollen mitään muuta. Ja pidä varasi, ettet leikittele sen kanssa, jotta pitkät korvasi eivät typistyisi tuuman vertaa, master Skurliewhitter."
"Ei, hyvät herrat, jos uhkaatte minua", sanoi kirjuri, "niin en voi vastustaa pakoitusta".
"Ei uhkauksia — ei ollenkaan, pikku Andrew", väitti Lowestoffe; "pieni ystävällinen neuvo vain — älä unohda, kunnon Andrew, että minä olen nähnyt sinut Alsatiassa".
Sanaakaan vastaamatta istuutui kirjuri pöytänsä ääreen ja kirjoitti asianmukaisen todistuksen tarjotusta maksusta.
"Minä otan vastaan rahat teidän puheenne perusteella, master Lowestoffe", huomautti hän sitte. "Toivoakseni muistatte, että minä en vaatinut punnitsemista enkä laskemista — olen ollut höyli — jos on vajausta, niin se joutuu minun vahingokseni."
"Anna hänelle nenäpiuvi kultakolikolla, Richie", sanoi lakikoululainen. "Ota paperit, ja nyt me lähdemmekin rempseästi aterioimaan, tiedät minne."
"Jos minä saisin valita", tuumi Richie, "niin ei se tapahtuisi tuossa ravintolan vietävässä; mutta kun asia on teidän määrättävissänne, hyvät herrat, niin kustannan puolipäivällisen siellä, missä hyvänsä te sen haluatte".
"Ravintolassa", sanoi toinen lakikoululainen.
"Beaujeulla", sanoi toinen; "se on Lontoon ainoa paikka hyville viineille, ketterille juomanlaskijoille, hienoille herkuille ja —"
"Ja ylettömille maksuille", tokaisi Richie Moniplies. "Mutta kuten jo sanoin, hyvät herrat, teillä on oikeus käskeä minua tässä kohdassa, niin reimasti annettuanne minulle palveluksenne tässä pikku liikeasiassa ilman muuta ehtoa kuin että panen toimeen pikku kekkerit."
Haastelun loppuosa tapahtui kadulla, missä he heti jälkeenpäin kohtasivat loordi Dalgarnon. Tämä näytti olevan kiireissään ja kosketti hiukan hattuansa master Lowestoffelle, joka vastasi tervehdykseen yhtä huolimattomasti ja asteli verkalleen eteenpäin kumppaninsa kanssa, loordi Dalgarnon pysäyttäessä Richie Monipliesin käskevällä viittauksella, jota kasvatuksen vaisti pakoitti Monipliesin suutuksissaankin tottelemaan.
"Ketä sinä nyt seuraat, mies?" kysyi ylimys.
"Ketä vain edelleni osuu, mylord", vastasi Moniplies.
"Ei mitään nenäkkyyttä, heittiö — tahdon tietää, vieläkö palveletNigel Olifauntia?" sanoi Dalgarno.
"Olen jalon Glenvarlochin loordin ystävä", vastasi Moniplies arvokkaasti.
"Aivan oikein", jatkoi loordi Dalgarno, "se jalo loordi on vaipunut etsimään ystäviänsä lakeijain parista. Kuitenkin — kuulehan — kuitenkin, jos hän on samaa mieltä kuin viimeksi kohdatessamme, voit huomauttaa hänelle, että minä huomenna kello neljältä ehtoopäivällä ratsastan pohjoiseen päin Enfieldin ajopuiston läpi — saattueeni jää vähäiseksi, sillä aikomuksenani on lähettää matkueeni Barnetin kautta. Olen päättänyt edetä hiljalleen metsän halki ja viipyä tuokion Camletin kaivannolla — hän tuntee paikan ja pitää sitä eräisiin tarkoituksiin soveliaampana kuin hovipuistoa, jos hän on muuta kuin alsatialainen rehentelijä. Hän on tietääkseni vapaalla jalalla tai ainakin pääsee hetimiten irti. Jollei hän kohtaa minua nimeämässäni paikassa, on hänen etsittävä minua Skotlannista, missä hän tapaa minut isänsä sukukartanon ja tiluksien haltijana."
"Hm!" jupisi Richie; "siihen kauppaan tarvitaan kaksi".
Ajattelipa hän pilaakin niistä keinoista, joilla tiesi tekevänsä tyhjiksi loordi Dalgarnon aikeet, mutta nuoren aatelismiehen silmissä kuvastui sellaista tuimaa ja vaarallista kiihtymystä, että se sai Richien varovaisuuden kerrankin pitämään kurissa hänen sukkeluuttaan, joten hän vastasi vain:
"Jumala suokoon teille paljon hupia uudesta saannoksestanne — jahka sen saatte. Asianne toimitan herralleni — sikäli", lisäsi hän itsekseen, "että hän ei ikinä kuule sanaakaan siitä Richieltä. Minä en ole mies laittamaan häntä sellaiseen uhkapeliin."
Loordi Dalgarno tähysti häntä terävästi tovin ikäänkuin tajutakseen, mikä oli tarkoituksena sillä kuivakiskoisen ivallisella sävyllä, jota Richien pelkäilystä huolimatta ilmeni hänen vastauksessaan, mutta heilautti sitte kättään hänen lähteäkseen edelleen. Itse asteli hän hitaasti toisaanne, kunnes kolmikko oli kadonnut näkyvistä, mutta pyörsi sitte nopein askelin kirjurin ovelle, jonka oli sivuuttanut kävelyllään, koputti ja pääsi sisälle.
Loordi Dalgarno tapasi lainpalvelijan yhä seisomassa rahapussien edessä, ja hänen terävää katsettaan ei välttänyt, että Skurliewhitter oli hämillään ja säikähdyksissään hänen lähestyessään.
"Mitä nyt, mies", sanoi hän, "mitä! eikö sinulla ole ainoatakaan öljytyn onnittelun sanaa minulle auvoisen avioliittoni johdosta? — eikö vähäisintäkään järkevää lohdutusta hovihäväistykseni kestämiseksi? Tai onko minun katsannollani, kun olen aisankannattaja ja hyljätty suosikki, samat ominaisuudet kuin sai Gorgon pää,turbatae Palladis arma, kuten hänen majesteettinsa saattaisi sanoa?"
"Mylord, minua ilahuttaa — mylord, minua surettaa", sopersi vapiseva kirjuri; hän tunsi loordi Dalgarnon äkkipikaisuuden ja pelkäsi sen ilmoituksen seurauksia, joka hänen oli tehtävä vieraalleen.
"Ilahuttaa ja surettaa!" toisti loordi Dalgarno. "Siinäpä vasta ristituuli puhaltaa. Kuulehan, sinä ruumiillistettu varkaus — jos sinua surettaa, että minut on pantu kannattamaan aisaa, niin muista kannattelevani vain omaani, heittiö — hänen poskissaan on liian vähän verta hänen voidakseen olla joutunut harhaan muualla. No, minä kannan sarvekkaan kunniani parhaani mukaan — kulta saa sen kirkastaa; ja mitä häpeääni tulee, niin se pitää koston sulostuttaa. Niin, koston — ja tuolta kajahtaakin se onnekas hetki!"
Ja Pyhän Dunstanin tornista kiiri maailmalle puolipäivän hetken julistus. "Hyvin mäikytetty, te uljaat vasarat!" riemuitsi loordi Dalgarno. "Glenvarlochin kartano ja tilukset ovat sortuneet noiden moikuvien iskujen alle. Jos vain teräkseni huomenna osoittautuu yhtä kunnolliseksi kuin teidän rautakolkkareenne tänään, niin ei maaton loordi-parka joudu suurestikaan kaipaamaan, mitä teidän äppäyksenne on häneltä riistänyt. Paperit — paperit, tolvana! Huomenna lähden Pohjolaan, hei! Neljältä ehtoopäivällä on minun oltava Camletin kaivannolla Enfieldin ajopuistossa. Tänä iltana lähtee jo enin osa saattuettani taipaleelle. Paperit! Tänne, joutuin."
"Mylord, ne — ne Glenvarlochin kiinnekirjat — niitä — niitä ei minulla ole."
"Eikö ole!" sanoi loordi Dalgarno. "Oletko lähettänyt ne asuntooni, älliö? Enkö sanonut tulevani tänne? Mitä tarkoitat viittilöimällä noihin rahoihin? Mitä konnuutta olet hiiden takia tehnyt? Erä on liian suuri ollakseen rehellisesti ansaittu."
"Teidän ylhäisyytenne tietää parhaiten", vastasi kirjuri ahdistunein mielin. "Se kulta on omanne. Se on — se on —"
"Eihän lunastussumma Glenvarlochin omaisuudesta!" ärjäisi Dalgarno. "Älä uskalla sanoa sen olevan, taikka minä heti paikalla lähetän saivartelevan sielusi matkalle viheliäisestä raadostasi!" Ja hän tarttui kirjuria kaulukseen ja ravisteli häntä niin kiivaasti, että se repesi irti uumatakista.
"Mylord, minun täytyy huutaa apua", sopersi tutiseva ilkiö, joka sillä hetkellä tunsi kaikkea kuolontuskan katkeruutta. "Se oli lain toimenpide eikä minun. Mitä saatoin minä tehdä?"
"Kysytkö sitä? No, senkin nuhiseva kadotuksen kuvatus, olivatko kaikki valasi, temppusi ja valheesi lopussa? Vai katsotko itsesi liian hyväksi käyttämään niitä minun palveluksessani? Sinun olisi pitänyt vääristellä, luihuilla, muuttaa musta valkeaksi mieluummin kuin seistä minun ja kostoni välissä! Mutta pane mieleesi", hän pitkitti, "että minä tiedän tepposistasi enemmän kuin tarvitaan joutuaksesi hirteen. Rivi minulta prokuraattorille, niin olet mennyttä miestä."
"Mitä tahtoisitte minun tekevän, mylord?" änkkäsi kirjuri. "Yritän kaikkea mihin taito ja laki kykenee."
"Kas, joko käännyt? Tee se, tai sure henkeäsi!" sanoi loordi; "ja muista, että minä en milloinkaan syö sanaani. Pidä siis tuo kirottu kulta", hän jatkoi. "Taikka maltas, en luotakaan sinuun — lähetä minulle nuo pussit hetimiten asuntooni. Lähden kuitenkin Skotlantiin, ja lujalle ottaa, jollen minä pidä hallussani Glenvarlochin linnaa sen omistajaa vastaan niillä varustuksilla, jotka hän on minulle itse toimittanut. Olet valmis palvelemaan minua?"
Kirjuri vakuutti tottelevansa sokeasti.
"Muista siis, että määrähetki oli mennyt umpeen ennen kuin maksua tarjottiin — ja pidä huolta siitä, että sinulla on hyvämuistisia miehiä sen seikan todistajiksi."
"Mitäs, mylord, teen minä enemmänkin", lupasi Andrew elpyen; "minä näytän toteen, että loordi Glenvarlochin ystävät uhkailivat minua, ärhennellen edessäni paljastetuin miekoin. Luuliko teidän ylhäisyytenne minua niin kiittämättömäksi, että olisin sallinut heidän tuottaa vahinkoa teidän ylhäisyydellenne, jolleivät he olisi miekankärjellä tähdänneet kurkkuani?"
"Kylliksi sanottu", vastasi Dalgarno; "sinä olet kunnossa — muista pysyäkin, jos tahdot välttää raivostustani. Minä jätän paashini alikertaan — hanki kantajia ja anna heidän heti tuoda perässäni kultapussit."
Niin sanoen läksi loordi Dalgarno kirjurin asunnosta.
Lähetettyään apuripoikansa hankkimaan luotettavia kantajia rahojen kuljettamiseen jäi Skurliewhitter apeassa yksinäisyydessään mietiskelemään, millä keinoin hän pääsisi vapautumaan kostonhaluisesta ja pahaluontoisesta aatelismiehestä, joka oli vaarallisesti tutustunut hänen asioihinsa ja kykeni paljastamaan hänet siten, että seurauksena olisi ehdoton hukka. Hän oli tosin suostunut nopeasti hahmoiteltuun suunnitelmaan lunastetun sukuomaisuuden anastamiseksi, mutta hänen kokemuksensa osoitti ennakolta, että tämä yritys oli mahdoton; toiselta puolen ei hän voinut ajatella loordi Dalgarnon pettyneen kiukun seurauksia, tuntematta järkyttelevää pelkoa kurjassa sielussaan. Olla tuhlaavaisen nuoren loordin vallassa sekä hänen oikkujensa ja kiristystensä pinteessä, juuri kun hänen uutteruutensa oli luonut pohjan tulevaiselle menestykselle — se oli julmin kolttonen, mitä kohtalo olisi voinut tehdä alottelevalle koronkiskurille.
Kirjurin ollessa syventyneenä näihin tuskallisiin aavistuksiin koputti joku huoneen ovelle, ja sisälle kutsuttuna ilmestyi hän verhoutuneena karkeaan leikkaamattomasta Wiltshiren verasta tehtyyn ratsastusviittaan, joka oli kiinnitetty leveällä nahkavyöllä ja messinkisoljella, kuten silloin oli yleensä tapana kalakauppiailla ja maamiehillä. Skurliewhitter luuli näkevänsä maalta tulleen neuvonkysyjän, josta saattoi olla hyötyä, ja hän oli jo avannut suunsa pyytääkseen tulijaa istuutumaan, kun vieras heitti taaksepäin karvakankaisen säpsänsä, jonka oli vetänyt kasvoilleen, ja näytti kirjurille piirteet, jotka olivat hyvin painuneet tämän muistiin, mutta olivat aina pökerryttää hänet tainnuksiin.
"Tekö siinä?" sanoi hän heikosti, kun vieras käänsi säpsän jälleen suojakseen.
"Enpä muukaan", vastasi tulija.
"Sä pergamenttipoika, mustetolpon ja juttusalkun juuress' syntynyt, taatokses sulkaa sano, mustett' äidiks, veljekses vahaa, hiekkaa siskoksesi ja kelpo kaakinpuuta serkkuseksi — mua nouse palvomaan jo, parempaasi!"
"Ettekö vieläkään ole maalla", hätäili kirjuri, "kaikkien varoitusten jälkeen? Älkää luulko, että tuo karjakauppiaan viitta pelastaa teitä, kapteeni — taikka nuo otteenne kaiken maailman näytelmistä."
"Kas, mitä minun pitäisi tehdä?" vastasi kapteeni. "Tahtoisitko minun näkevän nälkää? Jos minun on lennähdettävä tieheni, niin pitää sinun varata minulle siiviksi joitakuita höyheniä. Kai sinulta liikenee."
"Teillä oli jo varat — saitte kymmenen kolikkoa. Mihin ovat ne joutuneet?"
"Menneet", selitti kapteeni Colepepper. "Menneet, siitä viisi minne — teki mieleni puraista ja osuinkin itse koukkuun, siinä kaikki. Taisi käteni vapista ajatellessani toissayön työtä, sillä minä pyöräyttelin kuutioita kömpelösti kuin sylivauva."
"Ja te olette siis menettänyt kaikki? No, ottakaa nämä ja menkää", sanoi kirjuri.
"Mitä, kaksi vaivaista kolikkoa! Perhana sinun anteliaisuutesi palkitkoon! Mutta muista olevasi pelissä yhtä pitkällä kuin minäkin."
"En maar, kautta taivaan!" kielsi kirjuri. "Minä vain ajattelin keventää ukolta joitakuita papereita ja pikkusen kultaa, ja te veitte häneltä hengen."
"Jos hän olisi elossa", vastasi Colepepper, "niin hän olisi mieluummin menettänyt sen kuin rahansa. Mutta se ei ole kysymyksenä, Skurliewhitter — sinä avasit ikkunan salasalvat, käydessäsi hänen luonaan joillakin asioilla päivää ennen hänen kuolemaansa. Ole siis varma siitä, että jos minut napataan, en killu yksinäni. Vahinko, että Jack Hempsfield on vainajana, tärvellen vanhan laulunpätkän:
"'Ja kolme on meitä reilua poikaa, ja elämä on meitillä hauskaa, ilo nuottina virressä, kunnes me hirressä sätkimme jotta se nauskaa.'"
"Jumalan tähden, olkaa hiljempaa", varoitti kirjuri; "nytkö ja täälläkö teidän sopii rämäytellä yöllisiä renkutuksianne? Mutta minkä verran tarvitsisitte? Olen nyt hyvinkin huonoissa varoissa, sanon."
"Sanot sitte valeen", huomautti pukari, "valeen yhtä pitkän kuin leveänkin. Kuinkako paljon tarvitsisin? No, yksi noista pusseista riittää ensi hätään."
"Vannon teille, että nuo rahapussit eivät ole minun käytettävissäni."
"Kenties eivät rehellisesti", myönsi kapteeni, "mutta se ei tee suurtakaan eroa meidän keskemme".
"Vannon teille", jatkoi kirjuri, "että ne eivät ole mitenkään käytettävissäni. Ne on luovutettu haltuuni tarkoin luettuina, ja minun on maksettava ne loordi Dalgarnolle, jonka poika odottaa alikerrassa, ja minä en voisi kehveltää niistä kolikkoakaan, joutumattani kiinnioton vaaraan."
"Etkö voi lykätä luovutusta tuonnemmaksi?" kysyi rosvo, jonka leveä koura vielä hypisteli yhtä pussia niinkuin olisivat hänen sormensa pyrkineet väkisinkin tarttumaan siihen.
"Mahdotonta", vakuutti kirjuri; "hän lähtee matkalle Skotlantiin huomenna".
"Vai niin!" virkahti pukari tovin mietittyään. "Ratsastaako hän pohjoiseen tuollaisin aartein?"
"Hänellä on hyvä saattue", lisäsi kirjuri; "mutta kuitenkin —"
"Mutta kuitenkin — mitä?" tiedusti rosvo.
"Ei, en tarkoittanut mitään", peruutti kirjuri.
"Tarkoitit vainkin — sinulla oli vainua jostakin hyvästä asiasta", väitti Colepepper; "minä näin sinun pysähtyvän kuin lintukoira. Sinä tahdot hiiskua niin vähän ja antaa niin varman merkin kuin hyvin harjoitettu luppakorva."
"Aioin vain mainita, kapteeni, että hänen palvelijansa menevät Barnetin kautta ja hän itse paashinsa kanssa Enfieldin ajopuiston läpi. Hiljakseen sanoi ratsastavansakin."
"Ahaa! Ymmärränpä yskän, poikaseni!"
"Ja lepäävänsä", jatkoi kirjuri, — "lepäävänsä tovin Camletin kaivannolla".
"Kas, tämä on parempaa kuin kukkotappelu!" ihastui kapteeni.
"En käsitä, mitä etua teillä siitä on, kapteeni", sanoi kirjuri. "Mutta nopeasti he eivät voikaan ratsastaa, sillä paashi kulkee kuormahevosella, joka saa kantaakseen kaiken tuon painon", viitaten rahapusseihin. "Loordi Dalgarno pitää tarkoin silmällä maallista hyvyyttä."
"Se hevonen on kiitollinen niille, jotka voivat keventää sen taakkaa", virkkoi rosvo, "ja lempo soikoon, sitä vastaan voidaan tulla. Hänellä on vielä se sama paashi — se Lutin — se viksari? No, se poika on minulle ennenkin toimittanut riistaa. Saan samalla kostetuksikin, sillä minulla on hänelle kaunaa vanhastaan ravintolasta. Annas olla — Musta Feltham ja Dick Shakebag — me tarvitsemme neljännen — mieleni tekee olla varma, ja saaliissa on jakamista, siitä puhumattakaan, mitä saan heiltä peijatuksi. No, kirjuri, lainaa minulle vielä kaksi kolikkoa. Uljaasti tehty — jalosti lahjoitettu! Hyvästi vain." Ja vetäen viitan tiukemmin ympärilleen hän meni matkoihinsa.
Vieraansa poistuttua väänteli kirjuri käsiään ja huudahti: "Lisää verta — lisää verta! Luulin päässeeni jo sellaisesta, mutta tällä kertaa ei vika ollut minun — ei ollenkaan — ja minä saan kaiken hyödynkin. Jos tuo roisto kaatuu, niin hän herkeää nykimästä kukkaronnauhojani, ja jos loordi Dalgarno kuolee — kuten on luultavinta, sillä vaikka tämä mies pelkää kylmää terästä kuin velallinen karhuajaa, on hän kuolettava ampuja pensaan takaa — silloin minä olen tuhansin tavoin turvassa — turvassa."
Mielellämme laskemme esiripun hänen ja mietteittensä eteen.
Vincentin epätoivo.
Ystävämme Richie Moniplies oli kestinnyt lakikoululaisia eräässä yksityisessä huoneessa Beaujeulla, missä häntä saattoi pitää hyvänä seurana, sillä hän oli vaihtanut palvelijan viitan ja nutun vakavaan, mutta sievään ajanmukaiseen pukuun, joskin tämä olisi paremmin sopinut vanhemmalle miehelle kuin hän oli. Hän oli ehdottomasti kieltäytynyt esiintymästä ravintolapuolella, jonne hänen kumppaninsa olivat kovin halukkaat kärttämään häntä, sillä luonnollisesti teki tuollaisten veitikkain hiukan mieli huvitella sivistymättömän ja yksivakaisen skotlantilaisen kustannuksella, puhumattakaan siitä mahdollisuudesta, että häneltä oli lypsettävissä joitakuita kolikoita, joita hän näytti hankkineen tuntuvasti. Mutta alituiseen täytetyt sektimitatkaan, joissa pienet kirkkaat hituset säihkyivät kuin tomuhiukkaset auringon säteissä, eivät vähääkään tehonneet Richien käsityksiin säädyllisyydestä. Hän pysyi vakavana kuin tuomari, vaikka joikin kuin kala osittain omasta luontaisesta taipumuksestaan kelpo nesteen nauttimiseen ja osittain ollakseen toverillinen vieraitansa kohtaan. Kun viini alkoi hiukan enemmän elvyttää heidän mieltänsä, väsyi kenties master Lowestoffe Richien oikkuihin, sillä tämä alkoi käydä vielä jäykemmän vastustelevaksi ja opettavaiseksi kuin kekkeriensä alkuhetkinä, ja ehdotti ystävälleen, että kemut lopetettaisiin heidän yhtyäkseen pelaajiin.
Tarjoilija siis kutsuttiin saapuville, ja Richie suoritti seurueen laskun, jalomielisesti palkiten palveluskuntaakin ja saaden siitä osakseen monia kumarruksia ja vakuutuksia: "Sydämellisesti tervetulleita vastakin, hyvät herrat."
"Minua murehduttaa, että erkanemme näin pian", virkkoi Richie kumppaneilleen. "Olisin suonut teidän tyhjentävän vielä neljänneksen ennen lähtöänne tai viipyvän nauttimaan pikku illallisen tapaisen ja lasillisen renskaa. Kiitän teitä kuitenkin siitä, että olette näin pitkälle kunnioittaneet vaatimatonta ajanviettoani, ja toivotan teille onnea omilla laduillanne, sillä ravintola ei ole ollut eikä vastakaan ole minun elementtinäni."
"Hyvästi vain sitte", toivotti Lowestoffe, "tarkkatuntoinen ja järkevä master Moniplies. Olkoon sinulla pian toinen kiinnitys lunastettavana, ja suotakoon minun olla mukana todistamassa, ja esiintyköön kelpo toverillisuutesi taas yhtä sydämellisenä kuin tänäkin päivänä."
"Ei, hyvät herrat, tuon te sanotte vain hyväntahtoisuudestanne — mutta jos tahtoisitte kuulla minun lausuvan joitakuita kehoituksen sanoja tästä ilkeästä ravintolasta —"
"Säästä luentosi, arvoisa Richie", keskeytti Lowestoffe, "kunnes olen menettänyt kaikki rahani", samalla näyttäen jokseenkin täyttä kukkaroa, "ja silloin saattaa opetuksillasi olla jonkun verran vaikutusta".
"Ja säästä minun osuuteni siitä, Richie", virkkoi toinen lakikoululainen, vuorostaan näyttäen melkein tyhjää kukkaroa, "kunnes tämä on taas täysi, ja silloin lupaan kuunnella sinua jokseenkin kärsivällisesti".
"Niin, niin, te eleksijät", sanoi Richie, "täydet ja tyhjät menevät saman tien, ja se taival on harmaa — mutta vielä tulee aika".
"Ei, se on jo tullut", huomautti Lowestoffe; "pelipöytä on järjestetty esille. Koska kivenkovaan kieltäydyt tulemasta mukaan, niin jääös hyvästi, Richie."
"Hyvästi, hyvät herrat", vastasi Richie ja läksi talosta, johon he olivat palanneet.
Moniplies ei ollut montakaan askelta ovelta, kun häntä vastaan töyttäsi henkilö, jota hän peluuta, ravintoloita ja ajantapoja mietiskellessään ei ollut havainnut ja joka oli puolestaan ollut yhtä tarkkaamaton. Kun Richie tahtoi tietää, tarkoittiko vieras "mitään hämäystä", vastasi tämä kiroamalla Skotlantia ja kaikkea siihen kuuluvaa. Vähemmänkin ponteva moite hänen maastansa olisi milloin hyvänsä ärsyttänyt Richietä, mutta se kiukutti häntä erityisesti nyt, kun hänellä oli päässään kelpo annos kanarinviiniä ja parempaakin. Hän oli antamaisillaan hyvin järeän vastauksen ja säestämäisillään sanojansa teolla, kun vastustajansa lähempi näkeminen muutti hänen tarkoituksensa.
"Te olette juuri se miekkonen", virkkoi Richie, "jota olen maailmassa enimmin halunnut tavata".
"Ja te", ärähti vieras, "kuten kuka tahansa muukin Skotlannin mierolainen, olette viho viimeinen, mitä kuunaan tahtoisin nähdä. Te skotlantilaiset olette aina liukaskielisiä ja petollisia, ja rehellinen mies ei voi menestyä silmänkantaman päässä teistä."
"Mitä köyhyyteemme tulee, veikkonen", vastasi Richie, "niin sen laita on miten taivas näkee hyväksi; mutta petollisuutemme suhteen tahdon todistaa teille, että skotlantilaisella on yhtä uskollinen ja aulis sydän ystäväänsä kohtaan kuin on koskaan sykkinyt englantilaisessa ihokkaassa".
"Siitä en minä vähääkään välitä", tuumi teikari. "Antakaa minun mennä — miksi pitelette kiinni viitastani? Antakaa minun mennä, tai työnnän teidät katuojaan."
"Luullakseni voisin antaa teille anteeksi, sillä te teitte minulle kerran hyvän palveluksen, nostamalla minut siitä", sanoi skotlantilainen.
"Kuivettukoot sitte sormeni, jos sen tein", sadatti vieras. "Soisin koko maanne viruvan siinä teidän kanssanne ja taivaan kirouksen kohtaavan jokaista, joka auttaisi niitä nousemaan! Miksi asetutte tielleni?" lisäsi hän tuimasti.
"Syystä että se on paha, master Jenkin", vastasi Richie. "Ei, älkää hätkähtäkö, mies — näette olevanne tunnettu. Hyväinen aika, että kunniallisen miehen poika joutuukaan säpsähtämään kuullessaan puhuteltavan itseänsä omalla nimellään!"
Jenkin löi rajusti otsaansa nyrkillään. "No, no", tyynnytteli Richie, "tuollainen kiihtymys on hyödytön. Sanokaa minulle, minne olette menossa?"
"Hornaan!" vastasi Jin Vin.
"Se on musta paikka, jos puhutte kirjaimellisesti", haastoi Richie; "mutta jos vertauskuvallisesti, niin tässä isossa kaupungissa on pahempiakin paikkoja kuin Lempolakrouvi, ja enpä pidä väliä, vaikka lähdenkin sinne teidän kanssanne ja kustannan maistellaksemme mitallisen hehkusektiä — se täydentää mukavasti vatsani pohjalastin, sieväksi aluseksi kylmälle kananpaistille".
"Minä pyydän kauniisti, että annatte minun mennä", sanoi Jenkin. "Tarkoituksenne saattaa olla ystävällinen, ja minä toivon, ettette joudu kokemaan mitään vahinkoa minun kädestäni; mutta minä olen sillä päällä, että siitä on vaaraa itselleni ja muille."
"Otan sen vaaran vastuulleni", lausui skotlantilainen, "jos vain tulette kanssani, ja täällä on mukava paikka lähempänä kuin Lempola, joka onkin pahaenteisen poutainen nimi kapakalle. Tämä toinen, Pyhän Andreaksen majatalo, on rauhallinen kohtauspaikka, jossa minä olen tuolloin tällöin kumonnut naukun, silloin kun asuin lakikoulun lähellä loordi Glenvarlochin kanssa. Mikä perhana miestä vaivaakaan, kun ihan poukkosi koholle ja melkein tuuperrutti itsensä ja minut hevoskadulle?"
"Älkää mainitko minulle sen petollisen skotlantilaisen nimeä", kivahti Jin Vin, "jollette tahdo tehdä minua hulluksi! Olin onnellinen ennen kuin näin hänet — hän on ollut aiheena kaikkeen pahaan, mikä on minua kohdannut — hän on tehnyt minusta rikollisen ja mielipuolen!"
"Jos olette rikollinen", sanoi Richie, "niin olette kohdannut oikeudenpalvelijan — jos olette järjiltänne, niin rupean minä kaitsijaksi; mutta hellävaraisesti hoidan kumpaa tahansa virkaa. Katsokaas, hyvä ystävä, siitä samaisesta loordista väitetään jos jotakin yhtä perätöntä kuin ovat Muhametin hupsutukset. Pahin, mitä hänestä voidaan syyllä sanoa, on se, että hän ei ole aina niin luontuvainen hyviin neuvoihin kuin toivoisin hänen, teidän ja jokaisen nuoren miehen olevan. Tulkaa kanssani — tulkaahan nyt, ja jos pikku erä rahaa ja melkoinen määrä hyvää ohjausta kykenee huojentamaan tarpeitanne, niin en voi sanoa muuta kuin että teillä on ollut hyvä onni, kohdatessanne miehen, joka kykenee antamaan kumpaistakin ja on varsin halukas tekemään ne palvelukset teille."
Skotlantilaisen itsepintaisuus pääsi voitolle Vincentin juroudesta; tämä olikin kiihdyksissään kykenemätön ajattelemaan puolestansa, joten hän sitä helpommin taipui toisen esityksiin. Hän antoi laahata itsensä pieneen majataloon, jota Richie oli suosittanut, ja siellä he pian istuivat kodikkaassa komerossa, edessään höyryävä ruukullinen kiehautettua sektiä ja röykkiö sokeria. Piippuja ja tupakkaa tuotiin myös, mutta niitä käytti ainoastaan Richie, joka oli hiljakkoin omaksunut sen tavan, koska se muka melkoisesti lisäsi hänen sävynsä vakavuutta ja tärkeyttä sekä ikäänkuin antoi lievää ja mieluisaa säestystä hänen kieleltään laukeaville viisauden sanoille. Heidän täytettyään lasinsa ja tyhjennettyään ne ääneti toisti Richie kysymyksen, minne hänen vieraansa oli menossa, kun he noin onnellisesti tapasivat toisensa.
"Sanoin jo teille", selitti Jenkin, "että olin menossa kadotukseen — tarkoitan pelihuoneeseen. Olen päättänyt uskaltaa nämä pari kolme kultakolikkoa yrittääkseni saada kokoon sen verran kuin tarvitaan matkani maksuksi kapteeni Sharkerin laivassa Gravesendistä Amerikaan — ja niin sitä mentäisiin! Kohtasin jo yhden paholaisen tielläni, joka tahtoi kiusata minua luopumaan aikeestani, mutta minä häädin sen luotani — te saatatte hyvinkin olla toinen. Mitä kadotuksen astetta ehdotatte te minulle", lisäsi hän nurjamielisesti, "ja mikä on sen hintana?"
"Minun täytyy ilmoittaa teille", vastasi Richie, "että minä en tee kauppoja sellaisilla tavaroilla, en ostajana enkä myyjänä. Mutta jos rehellisesti kerrotte minulle pulanne syyn, niin teen voitavani auttaakseni teitä selville siitä — olematta kuitenkaan ylenpalttinen lupauksissani, ennen kuin tunnen jutun, niinkuin oppinut lääkäri antaa neuvonsa vasta sitte kun on tutkinut taudin laatua."
"Kellään ei ole mitään tekemistä asiaini kanssa", sanoi poika-parka, ja laskien käsivartensa ristikkäin pöydälle hän painoi päänsä niiden varaan juron apeana kuin liiallisesti sälytetty lamaeläin, kun se epätoivoissaan heittäytyy maahan kuolemaan.
Kuten useimmat ihmiset, joilla on suotuisa mielipide itsestään, piti Richard Moniplieskin lohduttajan tehtävästä, joka osoitti hänen ylemmyyttään — sillä sen aseman saa ehdottomasti ainakin hetkellisesti lohduttaja kovaosaisen suhteen — samalla kun hän pääsi siten tyydyttämään puheliaisuuttansa. Hän rankaisi onnetonta katujaa armottoman pitkällä saarnalla, joka oli täpösen täynnä tuollaisessa tilaisuudessa tavallisia puheenaineita, selitellen inhimillisten asiain vaihtelevaisuutta, kärsivällisyyden erinomaisia etuja kovan onnen kohdatessa, hyödyttömän murehtimisen hupsuutta, paremman varovaisuuden välttämättömyyttä vastaisen varalle, lisänä muutamia lieviä nuhteita menneisyydestä, lannistaakseen neuvottavansa uppiniskaisuutta hapolla niinkuin Hannibal käytti etikkaa halkoessaan tietänsä kallioiden läpi. Ihmisluonteen mukaista ei ollut tällaisen jokapäiväisyyksien tulvan sietäminen äänettömänä, ja Jin Vin lopulta joko halusi tyrehdyttää sanojen vaon, joka siten solui ehtymättömänä hänen korvaansa vastoin omaa järkeä, taikka luotti Richien ystävyyden vakuutuksiin, joita onnettomat Fieldingin mukaan ovat aina kovin auliit uskomaan — tai kenties hän vain tunsi pakkoa surujensa purkamiseen sanoina. Hän kohotti päänsä ja käänsi punaiset ja turvottuneet silmänsä Richieen:
"Helkkarissa, mies, pitäkää vain kitanne kiinni, niin kuulette koko jutun — ja sitten en teiltä muuta pyydä kuin että lyömme kättä ja eroamme. Se Margaret Ramsay — olettehan nähnyt hänet, mies?"
"Kerran", sanoi Richie, "mestari George Heriotin luonaLombard-kadulla — minä olin huoneessa heidän syödessään päivällistä".
"Aivan oikein, te autoitte lautasien vaihdossa, nyt muistankin", sanoi Jin Vin. "No, tuo samainen sievä tyttö — ja minä väitän hänet sievimmäksi Paavalin ja Barin välillä — hän on menossa naimisiin teidän loordi Glenvarlochinne kanssa, hitto sen heiskaleen periköön!"
"Se on mahdotonta", väitti Richie; "tuo on sulaa hulluutta, mies — teistä kaupunginpojista tehdään huhtikuun hupsuja vuoden jokaisena kuukautena. Glenvarlochin loordiko ottaisi lontoolaisen käsityöläisen tyttären! Yhtä helposti uskoisin suuren John-saarnaajamme vievän vihille juutalaisen kamasaksan perijättären."
"Kuulkaas, veikkonen", varoitti Jin Vin, "minä en salli kenenkään puhua halveksivasti kaupunkilaisista, niin pulassa kuin olenkin".
"Suokaa anteeksi, mies — en tarkoittanut pahastuttaa", pyysi Richie; "mutta mitä siihen naimiskauppaan tulee, niin se on kerrassaan mahdoton juttu".
"Se juttu kuitenkin toteutuu, sillä herttualla ja prinssillä ja niillä kaikilla on sormi siinä pelissä, ja erittäinkin vanhalla kuninkaan hupelolla, joka selvittelee tytön olevan suurtakin sukua omassa maassansa, niinkuin kaikki skotlantilaiset ovat olevinaan, tiedättehän."
"Master Vincent, jollette olisi tuskaannuksissanne", huomautti lohduttaja vuorostaan loukkaantuneena, "en ottaisi kuullakseni kansallisuuteni pilkkaamista".
Onnettomuuden katkeroittama nuorukainen pyysi nyt vuorostaan anteeksi, "mutta totta on", vakuutti hän, "että kuningas sanoo Peggie Ramsayn olevan jollakin etäisellä tavalla aatelinen ja että hän on osoittanut suurta harrastusta tätä avioliittoa kohtaan juoksennellen ympärinsä kuin vanha koirashanhi kotkottaen Peggiestä aina siitä saakka kun näki hänet housuissa ja ihokkaassa — eikä ihmekään", lisäsi Vin-parka syvään huoaten.
"Tämä saattaa kaikki olla totta", myönsi nyt Richie, "vaikka se kuulostaa kummalta minun korvissani. Mutta, mies, te ette saisi puhua pahaa arvohenkilöistä — älkää sadatelko kuningasta, Jenkin, älkää makuuhuoneessannekaan — kiviseinilläkin on korvat — kukaan ei voi sitä tietää paremmin kuin minä."
"Minä en sadattele sitä hupsua ukkoa", tuumi Jenkin, "mutta soisin minä heidän rehkivän hiukan säyseämmin. Jos he saisivat nähdäkseen aukealla kentällä kolmekymmentätuhatta sellaista peitsimiestä kuin minä olen nähnyt tykkiväen harjoitusradalla, niin ei heidän pitkätukkaisista hovilaisistaan luullakseni lähtisi suurtakaan apua."
"Mitäs joutavia, mies", sanoi Richie; "muistakaa, mistä Stuartit tulivat, älkääkä luulko, että teiltäkään puuttuisi keihäitä tai kaksiteräisiä lyömämiekkoja. Mutta jättäen sellaiset asiat, joista on vaarallinen haastella, kysyn vielä kerran, mikä on teidän osuutenne koko tuossa jutussa."
"Mikäkö on?" vastasi Jenkin. "No, enkö minä ole valinnut Peggie Ramsayta sydämeni rakastetuksi siitä päivästä asti, jona tulin hänen isänsä liikkeeseen? Ja enkö ole kanniskellut hänen päällyskenkiään ja käyntikenkiään kolmen vuoden aikana ja kuljettanut hänen rukouskirjaansa kirkkoon ja harjannut pielusta hänen polvistuakseen sille, ja onko hän milloinkaan hyljännyt palveluksiani?"
"Sellaiseen en näe olleen mitään syytä", arveli Richie, "jos vain tuollaisiin pikku tehtäviin tarjouduitte. Voi, mies, on vain harvoja — varsin harvoja sekä hupsujen että viisaitten joukossa, jotka osaavat ohjata naista."
"No, enkö minä palvellut häntä oman vapauteni vaarantaen ja ollen hyvin vähällä panna henkenikin alttiiksi? Eikö hän — ei, hän se ei sentään ollut, vaan tuo kirottu akka, jonka hän sai muokkaamaan minua — eikö tämä houkutellut minua hupsun tavoin tekeytymään soutumieheksi mokomankin loordin auttamiseksi Skotlantiin? Ja eikö se vietävä kieltäytynyt rauhallisesti lähtemästä Gravesendissä odottavaan laivaan, laverrellen ja rehennellen ja pistoolejansa näytellen, ja pannut minua laskemaan hänet maihin Greenwichissä, missä hän joillakin pöyhistelevillä metkuillaan toimitti sekä itsensä että minut Toweriin?"
"Vai niin!" huudahti Richie, ja hänen katseensa sai tavallista suurempaa viisautta; "te siis olitte se vihreänuttuinen ruuhimies, joka souti loordi Glenvarlochin alas virtaa?"
"Sitä hullumpi olin, kun en liottanut häntä Thamesissa", vastasi Jenkin. "Ja minä olin se poika, joka en suostunut tunnustamaan sanaakaan siitä, kuka tai mikä minä olin, vaikka he uhkasivat panna minut syleilemään Exeterin herttuan tytärtä."
"Kuka hän on, mies?" kummeksui Richie. "Jo täytyy hänen olla aika kuvatus, jos niin pahasti pelkäät häntä, vaikka hän vielä on niin korkeata sukuakin."
"Tarkoitan kiristyspuita — piinapenkkiä, mies", selitti Jenkin. "Missä olette te kasvanut, kun ette ole koskaan kuullut Exeterin herttuan tyttärestä? Mutta kaikki Englannin herttuat ja herttuattaret eivät olisi voineet saada minulta mitään heltiämään — ja sitte totuus selvisikin jollain muulla tavoin, ja minut laskettiin vapaaksi. Kotiin juoksin, ajatellen olevani kaupunginpiirin nokkelimpia ja onnellisimpia miehiä. Ja tyttö — hän — hän tahtoi maksaa minullerahallakaiken uskollisen palvelemiseni, ja hän puhui niin herttaisesti ja niin kylmäkiskoisesti samalla kertaa, että toivotin itseäni Towerin syvimpään vankiluolaan. Soisin heidän kiduttaneen minut kuoliaaksi ennen kuin kuulin tuon skotlantilaisen riistävän minulta armaani!"
"Mutta oletteko varma siitä, että olette menettänyt hänet?" epäili Richie. "Kovin oudolta tuntuu minusta, että loordi Glenvarloch naisi kauppamiehen tyttären — vaikka myönnänkin, että Lontoossa solmitaan eriskummallisia avioliittoja."
"Ka, sanonpa teille, että tuo loordi oli tuskin suoriutunut Towerista, kun hän ja mestari George Heriot tulivat tekemään esityksiänsä tytöstä kuninkaan suostumuksella, ja mitä kaikkea heillä olikaan sanottavana kosinnan puolesta. Koreita hovisuosion lupauksia kuului loordi myös saaneen, sillä hänellä ei ole auranalaakaan maata."
"No, ja mitä sanoi vanha kelloseppä?" tiedusti Richie. "Eikö hän, kuten hyvin sopikin hänelle, ollut loikkaamaisillaan nahoistaan riemastuksissaan?"
"Hän kertoi kuusi lukua keskenään ja ilmoitti tuloksen — sitten antaen suostumuksensa."
"Ja mitä te teitte?"
"Minä ryntäsin kadulle", kertoi poika-parka, "kirvelevin sydämin ja veristynein silmin — ja missä sitten ensiksi tapasinkaan itseni muualla kuin tuon syöjättären, muori Suddlechopin luona — ja mitä neuvoi hän minulle muuta kuin maantielle laittautumista?"
"Maantielle, mies? Missä mielessä?" kysyi Richie.
"Pyhän Nikolauksen kirjurina vain — maantieritarina, niinkuin Poins ja Peto ja muut näytelmän[54] urhot. Ja arvatkaas, kenestä piti tulla kapteenini? Hän nimittäin lörpötteli koko jutun ennen kuin ennätin puhua hänelle — otaksui kai vaitioloni myöntymykseksi ja arveli minua niin peruuttamattomasti kadotetuksi, ettei minulla voinut olla ainoatakaan pelastukselle haiskahtavaa ajatusta. Kenen piti olla kapteeninani muun kuin sen heittiön, jota näitte minun peittoavan ravintolassa, kun palvelitte loordi Glenvarlochia — raukkamaisen, luihun, varastelevan pukarin, jota sanotaan Colepepperiksi?"
"Colepepper — hm — minä tiedän yhtä ja toista siitä ryökäleestä", sanoi Richie. "Tiedättekö sattumalta, missä hän saattaisi olla tavattavana, master Jenkin? Tekisitte minulle hyvän palveluksen, jos sen sanoisitte."
"No, hän elelee jokseenkin syrjäisesti", vastasi oppipoika, "ollen epäiltynä jostakin konnuudesta — luullakseni Whitefriarsissa tapahtuneesta hirveästä murhasta tai muusta sellaisesta. Mutta minä olisin saattanut kuulla hänestä tarkemmin emäntä Suddlechopilta, sillä hän esitti, että tapaisin kapteenin Enfieldin ajopuistossa muutamien toisten kelpo veikkojen keralla, koska on hankkeissa rosvota joku, joka matkustaa pohjoiseen suuri aarre mukanaan."
"Ja te ette suostunut tähän kauniiseen suunnitelmaan", sanoiMoniplies.
"Minä kirosin hänet kelvottomana riiviönä ja läksin omille asioilleni", vastasi Jenkin.
"Mutta mitä sanoi hän siihen, mies? Kai se hätkähdytti häntä", arveliRichie.
"Ei rahtuakaan. Hän nauroi ja sanoi puhuneensa leikkiä", vastasi Jenkin. "Mutta minä tunnen sen naaraspirun pilapuheet hänen vakaista tuumistaan liian hyvin, eksyäkseni siten. Hän tietää silti, että minä en milloinkaan kavaltaisi häntä."
"Kavaltaisi häntä! Ette tietenkään", tuumi Richie; "mutta oletteko millään tavoin sidottu tuohon Pepperculliin tai Colepepperin veijariin, taikka miksi häntä nimitetäänkin, antaaksenne hänen rosvota kunniallista herrasmiestä, joka matkustaa pohjoiseen päin ja saattaa hyvinkin olla kelpo skotlantilainen?"
"Niin — kuljettamassa kotiin englantilaista rahakuormaa", tokaisi Jenkin. "Mutta olkoon hän kuka hyvänsä, rosvotkoot he vain koko maailman, jos haluavat, sillä minäkin olen rosvottu ja häviöön syösty."
Richie täytti ystävänsä pikarin reunoja myöten ja vaati häntä juomaan pohjaan. "Tämä rakkaus", hän puheli, "on vain lapsellinen juttu sellaiselle riuskalle nuorelle miehelle kuin te olette, master Jenkin. Ja jos teillä välttämättömästi pitää olla hempukka, vaikka minun mielestäni olisi turvallisempaa uskaltautua vakaan vaimoihmisen varaan, niin onhan täällä Lontoossa yhtä reippaita kaunokaisia kuin tuo Ramsayn tyttö. Teidän ei tarvitse huoata noin raskaasti, sillä se on ihan totta — meressä on yhtä hyvää kalaa kuin siitä on koskaan saatu. Miksi siis pitäisi teidän, joka olette yhtä vireä ja pulska nuori mies kokoiseksenne kuin missään näkee — miksi pitäisi teidän täten istuskella alakärsänä, yrittämättä jotakin rohkeata kunnostautumista asemanne parantamiseksi?"
"Sanonpa teille, master Moniplies", huomautti Jenkin, "että minä olen yhtä köyhä kuin yksikään skotlantilainen — olen rikkonut oppisopimukseni ja aion livistää maastani".
"Voi hyväinen!" päivitteli Richie; "mutta se ei käy laatuun, mies. Tiedän murheellisesta kokemuksesta kyllä hyvin, että köyhyys tuottaa miehen luontoon löyhyyttä ja että se istuu varsin alallaan, jolla on reikä housuissaan. Mutta rohkeutta, mies; te olette auttanut minua aikaisemmin, ja minä tahdon avittaa teitä nyt. Jos vain toimitatte minut tuon samaisen kapteenin pakeille, niin siitä koituu paras päivän työ, mitä olette milloinkaan tehnyt."
"Kyllä arvaan aikomuksenne, master Richard — tahtoisitte pelastaa maanmiehenne pitkän kukkaron", sanoi Jenkin. "En voi nähdä, mitä hyötyä minulla siitä olisi, mutta enpä välitä, vaikka ottaisinkin osaa juttuun. Minä vihaan tuota kerskuvaa, verenhimoista pelkuria. Jos voitte hankkia käytettäväkseni hevosen, niin kyllä näytän, missä emäntä neuvoi minua tapaamaan hänet. Mutta teidän tulee hiukan uskaltaa, sillä vaikka hän on itse arka mies, tiedän hänen hankkivan parikin vankkaa kumppania mukaansa."
"Me varaamme itsellemme vangitsemiskäskyn, mies", esitti Richie, "ja oikeudenpalvelijoita vartioksemme".
"Mitään sellaista emme tee", kielsi Jenkin, "jos minun pitää tulla kanssanne. Minussa ei ole miestä kavaltamaan ketään virkanappisen huostaan. Teidän on suoriuduttava asiasta miehuudella, jos minä olen joukossa. Olen vannoutunut henkipattojen lakiin enkä myy yhdenkään ihmisen verta."
"No niin", myöntyi Richie, "uppiniskaisen miehen on saatava tahtonsa tapahtumaan; teidän on ajateltava, että minä olen syntynyt ja kasvanut siellä, missä reikäisiä päitä on runsaammin kuin eheitä. Sitäpaitsi on minulla täällä kaksi uljasta ystävää, master Lowestoffe lakikoulusta ja hänen serkkunsa master Ringwood, jotka mieluusti yhtyvät näin urheaan retkeen."
"Lowestoffe ja Ringwood!" sanoi Jenkin; "he ovat rivakoita urhoja kumpikin — heistä saamme taattua seuraa. Tiedättekö, mistä he ovat tavattavissa?"
"Tiedänpä kyllä", vastasi Richie. "He ovat kiintyneet kortteihin ja noppiin aamutunteihin asti, siitä olen varma."
"He ovat luotettavia ja kunniallisia herrasmiehiä", lausui Jenkin, "ja jos he kehoittavat siihen, niin yritänpähän sitä seikkailua. Menkää koettamaan, voitteko tuoda heidät tänne, koska teillä on niin paljon sananvaltaa heidän suhteensa. Me emme saa näyttäytyä yhdessä kaupungilla. En tiedä, mistä se johtuu, master Moniplies", jatkoi hän kasvojensa kirkastuessa, samalla kun hän vuorostaan täytti pikarit, "mutta sydämeni tuntuu jonkun verran keveämmältä siitä asti kun aloin ajatella tätä hommaa".
"Sellaista on neuvojien saaminen, master Jenkin", puheli Richie; "ja totisesti toivon vielä kuulevani teidän sanovan, että sydämenne on keveä kuin kiurun, ennen kuin olette montakaan päivää vanhempi. Älkää hymyilkö ja päätänne pudistako, vaan muistakaa, mitä sanoin — ja odottakaa sillaikaa täällä, kun käyn hakemassa noita teikareita. Vakuutanpa teille, että heitä ei voitaisi köysilläkään pidätellä sellaisesta leikistä kuin minä heille esitän."