Synkkä varjo ilmaantui tuomioherran kasvoille ja terävät, tutkivat silmät kiintyivät Niiloon. Mutta se katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, se varjo, ja tyyni levollisuus sai hänessä taas vallan. Ja aivan säveänä vastasi hän tehtyyn väitteeseen.
"Vaikea on lukea miehen ajatuksia hänen kasvoistaan ja sitä ihmistä ei ole, joka voisi väittää tuntevansa arkkipiispa Jöns Pentinpojan. Mutta se, mitä olen sanonut, on totta ja sen tulette te kerran vielä huomaamaan, vaikka tekonsa teistä nyt näyttävätkin, huomatkaa, että sanon näyttävät, näyttävät puhuvan sitä vastaan. Te saatte vielä nähdä, että hän ennen kaikkia tahtoo vain Ruotsin kunniaa, Ruotsin hyvää… Ja siinä suhteessa, jalo ritari, siinä suhteessa seisotte te samalla maapohjalla. Siksi voittekin te aivan hyvin tulla hänen miehekseen ja voimakkaalla kädellänne viedä tätä yhteistä, suurta asiaa eteenpäin… Huomaan, että epäilette, mutta poistakaa se epäilyksen tunne rinnastanne, Niilo ritari. Tahdon vannoa valan, pyhän, kalliin valan, ottakaa vaikka henkenikin, ellei se, mitä nyt olen puhunut, ole aivan totta. Te olette kunnon mies, ritari, jolla ei ole vertaa. Siksi olenkin puhunut teille ilman mitään edellytyksiä varmana siitä ettette väärinkäytä vilpittömyyttäni…"
Taas kiintyivät kaniikin terävät silmät läpitunkevina ritariin. Mutta tämä seisoi siinä ääneti ja, niinkuin näytti, ajatuksiinsa vaipuneena, kädet ristissä rinnoillaan. Ja Helmich jatkoi:
"Arkkipiispa ei mitään muuta niin kernaasti halua kuin Ruotsin pelastusta. Sitä varten tahtoo hän koota ympärilleen kaikki samaa ajattelevat, yhdistää ne lujaan liittoon, joka uskaltaa uhrata kaikki, kaikki Ruotsin edestä…! Te olette ylhäistä sukua, olette nuori, urhoollinen. Teidät tuntee ja teitä rakastaa rahvas. Te voitte nostaa aseisiin talonpoikaisjoukon, niinkuin eilen kuninkaan luona sanoitte, te voitte nostaa sen aseisiin ja puhdistaa valtakunnan! Sitä vaatiikin arkkipiispa nyt teiltä. Siitä kaikesta nyt huomaatte, miten arkkipiispa on seurannut teidän askeleitanne näinä pitkinä vuosina, kun olette elänyt erotettuna kuninkaasta, kaikkien ihmettelyn, etten sanoisi halveksimisen esineenä. Arkkipiispa on ihmetellyt, mitä muutkin ovat ihmetelleet. Ja kun nyt kuninkaan luona kuulin teidän vapaan, voimakkaan ja lämpimän puheenne, niin vahvistui minussa se mielipide, joka sekä minulla että arkkipiispalla teistä jo kauan aikaan on ollut. Ojentakaa nyt minulle kätenne suostumuksen merkiksi ja sallikaa minun viedä arkkipiispalle sellainen tervehdys, että tahdotte liittyä häneen… Silloin on teistä tuleva ensimmäinen mies Ruotsissa ja silloin voitte te myös vuoden ja päivän kuluttua kuljettaa sydämenne valitun, kauniin Briita neidin, morsianna linnaanne!"
Ollen varma jo asiansa onnistumisesta katseli tuomioherra nyt tyytyväisesti hymyillen ritaria, joka oli tullut aina vain vaaleammaksi, mitä kauemmin puhetta jatkui. Ei ollut muuten mikään ihme, jos tämä arkkipiispan kavala välitysmies erehtyikin ritarin suhteen. Onhan ihmissydän yleensä niin samallainen. Intohimot, turhamaisuus, kunnianpyyntö, kosto, ne hallitsevat enemmässä tai vähemmässä määrässä kaikkia. Ja Niilo ritarilla oli paljon kostettavaa, paljon voitettavaa. Hän oli saanut kärsiä häväistystä, hänet oli syrjäytetty, unhotettu. Hänen jaloimmat pyrkimyksensä oli väärinkäsitetty. Hänen onnensa oli kylmästi poljettu ja tyhjäksi tehty. Kukapa siis ei hänen tilallaan olisi kuunnellut, viehättynyt sellaisesta puheesta, sellaisesta tarjouksesta, kuin kaniikki Helmich nyt esiin toi. Epäilemättä oli hetkikin onnellisesti valittu. Ja taitavammin ei olisi voitu asiaa ajaa kuin se nyt tehtiin. Hieno tuomioherra saattoi siis täydellä luottamuksella odottaa ritarin vastausta.
Mutta Niilo Sture vastasi:
"Te olette tehnyt minulle ehdotuksen, että yhtyisin liittoon arkkipiispan kanssa ja, niinkuin suvaitsitte sanoa, Ruotsin tähden. Samalla olette jo ilmoittanut palkinnonkin, joka on tuleva osakseni, jos suostun arkkipiispan tarjoukseen. Tahdon antaa nyt teille vastaukseni. Jos asia on todella niinkuin sanotte, niin on meidän tarkoituksemme Ruotsin suhteen samat. Ja silloin olemme ystäviä, hän ja minä, ilman välipuheitakin, samaten kuin vastaisessa tapauksessa siksi emme koskaan tule. Mitä taas tulee Briita neitiin ja hänen isänsä viimeiseen tahtoon, niin suoraan sanottuna tekee se minuun inhottavan vaikutuksen, että käytätte sitä syöttinä minulle tarkoituksianne varten. Jos tunnette neitosen mielen ja jaksatte ajatella, että tämä hänen isänsä viimeinen tahto perille asti ajettuna voi saattaa hänet kuolemaan, niin on teidän velvollisuutenne ihmisenä ja pappina tehdä kaikki mitä voitte, että tämä määräys tulisi kumotuksi. Ainoastaan sillä ehdolla, siitä saatte olla varma, suostun arkkipiispan tarjoukseen tässä asiassa. Mutta palkintona en koskaan jotain lupausta vastaan, joka sitoisi vapaan tahtoni. Lopuksi tahdon vielä huomauttaa, että jos tarkoitusperä meillä onkin sama, niin emme siltä suinkaan ole yhtä mieltä keinoista, joilla se on saavutettava…"
Niilo pysähtyi ja hänen levolliset silmänsä tarkastelivat tutkivina kaniikkia. Mutta tämän, niin hyvin kuin voikin hillitä itseään, oli nyt vaikea salata kummastusta, joka hänet valtasi kuullessaan ritarin sanat.
"Mikä on tarkoituksenne?" kysyi hän hieno hymy huulillaan. Sillä ei hän mitään sen enempää tarkoittanut. Hän tahtoi vain siten kääntää ritarin huomiota itsestään ja saada miettimisaikaa. Ritarin sanoista ja kasvojen ilmeistä huomasi hän näet aivan selvään, ettei tämä ollutkaan se mies, joksi sekä hän että arkkipiispa olivat luulleet häntä.
"Puheestanne kävi selville", jatkoi Niilo taas, "että arkkipiispa pitää tietä, käytettäviä välikappaleita kokonaan sivuasioina. Sitä en minä voi ja … luottamus luottamuksesta … en koskaan luovu Kaarlo kuninkaasta. Voitte sanoa sen hänen armolleen! Tapahtukoon mitä tahansa, hänelle ja valalleni pysyn sittenkin uskollisena. Se on totta, mitä sanotte, synkkä on polku, jonka valitsen. Niinkuin kuihtunut kukka on kunnia sitä astellessa. Jos taas suostuisin tarjoukseenne, olisin epäilemättä ensimäisten rivissä ja voittaisin kai onnenikin ennen pitkää, onneni, jota niin kaipaan. — Mutta minä luotan siihen, että yksi vielä on olemassa, joka tuomitsee toisin kuin mitä ihmiset tekevät. Hänen edessään toivon kerran voivani seisoa pää pystyssä, niinkuin todellisen ritarin tapa on!… Oletteko nyt ymmärtänyt minua?"
Ritarin puhe oli niin levollista ja samalla niin lämpöä täynnä. Huomasi kyllä, miten syvästi hän suri onnensa menettämistä, onnen, jota hän oli jo niin monta vuotta uneksinut. Myöskin ajatellessaan sitä tuskaa, jota Briita tuntisi, jos häntä uhkaava kova kohtalo todellakin täyttyisi — myöskin se liikutti hänen mieltään. Tuhat ääntä hänen rinnassaan kuiskasi hänelle, että myöntyisi, suostuisi tehtyihin ehdotuksiin. Ja kaikki ne toivat puolustuksekseen tuomioherran väitteen, että Ruotsin onni oli arkkipiispankin korkein tarkoitusperä. — Mutta Niilo Sturen sielussa soi jänne, joka ei koskaan katkennut, jänne, jonka muodosti niitten muisto, jotka olivat olleet hänelle rakkaat. Ne olivat ohjanneet hänen kulkuaan. Ja heidän sanansa säilyivät hänen mielessään niinkuin yksinäinen kukka keskellä kuohuvaa merta, niinkuin kaukainen tähti taivaan sinilaella johdattaen häntä hänen pimeällä polullaan. Kaikki se yhdistyi lopulta hänen rakastettunsa puhtaan kuvan ympärille. Tämä oli nyt hänelle jo itse asiassa etäämpänä kuin tähti viimeöisessä unessa. Mutta hän näki hänet kuitenkin. Ja hänestä tuntui niinkuin olisi neitonen juuri tämän etäisyyden avulla kiinnittänyt hänet vain lujemmin itseensä ja siihen valon, rauhan ja sovinnon maailmaan, jossa hän hallitsi.
Monituisella tavalla ja monen muotoisina kohtaavat taistelut ja kiusaukset ihmistä hänen elämänsä tiellä, mutta totuus, se on yksi vain, ja onneton se, joka ei voi suojella kunniataan, lupauksiaan, toiveitaan maailman myrskyiltä. Onni liukuu hänen käsistään ennenkuin hän huomaakaan sitä. Lumottuna käy sellainen elämän läpi, meri kohoaa hänen ympärillään ja hän vaipuu verkalleen ja hukkuu, uppoaa lopuksi. Eikä muisto levittele lehviään hänen haudallansa. Mutta voitettu kiusaus, tunne, että on voittanut, se tuo sanomattoman rauhan rintaan, antaa lisää voimia uusiin taisteluihin.
Siksi seisoikin nyt halveksittu ritari niin levollisena. Siksi katseli hän nyt niin uljaana, ylevänä maailmaa ja mahtavan arkkipiispan lähettiä. Tämä myös puolestaan luuli nyt tulleensa tuntemaan miehen, joka seisoi siinä hänen edessään. Ja niinkuin muutkin, piti hän tätä jalon mielen ilmaisua yksinkertaisuutena. Mutta vielä tahtoi hän lyödä viimeisen valttinsa pöytään ennenkuin antoi asiansa niin raueta.
"Toimistanne määräätte itse, jalo ritari", sanoi hän, "mutta oletteko edes oikein ajatellut, että ystävän käsi, joka teille nyt tarjotaan voi muuttua vihamiehen kädeksi, kun se takaisin työnnetään… Oletteko edes oikein ajatellut, mikä mies se on, jonka ystävyyden tarjousta näin kohtelette?"
"Olen kyllä!" huudahti Niilo, "kaikkia olen tarkoin ajatellut!"
"Arkkipiispan valta on suuri … monessa suhteessa suurempi kuin kuninkaan!"
"Jumala on häntäkin mahtavampi!"
"Hyvä… Välimme ovat siis aivan selvät… Kunpa ette vain katuisi vielä, sillä käsi, joka minun kauttani nyt tarjottiin teille, sitä ei tarjota enää toista kertaa!"
Kaniikki viivähti vielä hetkisen, ikäänkuin olisi hän tahtonut antaa ritarille miettimisaikaa ja saada alkuun uuden keskustelun. Mutta nähdessään nuo lujat ja päättävät, vaikka samalla vaaleat kasvot edessään, jätti hän hyvästi ja meni.
Niilo jäi siihen yksin seisomaan ja katselemaan poistuvan jälkeen. Epäilysten tulva täytti hänen mielensä ja nuo vanhat ajatukset koskien kuningasta ja valtakuntaa palasivat taas. Mutta hän tempautui väkisin irti alakuloisuudestaan, käveli muutaman kerran lattian yli ja pysähtyi sitten ikkunan eteen.
Elämä ulkona hänen huoneensa edustalla oli vilkastunut. Rahvasta oli lukuisasti saapunut kaupunkiin ja monet ritarit, joista toiset olivat saapuneet hautausta varten, toiset taas tulleet kuninkaan seurassa, toivat asepalvelijoineen siihen vielä uutta vaihtelua. Välinpitämättömänä katseli Niilo ohikulkevaa liikettä. Hänen ajatuksensa kulkivat omia teitään, niinkuin ihmisetkin kadulla. Niin seisoi hän siinä mistään välittämättä kauan aikaa. Mutta äkisti vilkastuivat hänen silmänsä, niinkuin olisi joku siellä ulkona kiinnittänyt hänen mieltään.
Siellä alhaalla ikkunan vieressä seisoi kaksi miestä keskustellen. Toinen oli kaniikki Helmich, toinen herra Ove Laurinpoika. He erosivat juuri toisistaan, kun Niilo huomasi heidät. Ove herra kääntyi pihalle ja heti senjälkeen kuuli Niilo Sture hänen askeltensa äänen rappusista, jotka johtivat hänen omaan huoneeseensa.
Hagbart ja Signe.
Kuninkaankartanon puistossa tuuheitten puitten varjossa istui eräänä varhaisena aamuhetkenä Briita neiti käsi poskeen nojautuneena. Kirkkaansinisellä taivaalla helotti elokuun aurinko, valoi valoaan yli maan, pilkisteli puitten oksien välistä uneksijaan, jonka vaalealle poskelle silloin tällöin kimalteleva kyynel ilmautui tipahtaen siitä alas vihreälle nurmelle hänen jalkainsa juuressa. Hänen katseensa oli kiintynyt poljettuun kukkaan, jonka oli ottanut ylös ja jota paraikaa piti kädessään. Mutta mitä teitä hänen ajatuksensa kulkivat oli vaikea sanoa. Tuo puoleksi kuihtunut, tallattu kukka oli kai aluksi antanut hänen ajatuksilleen suunnan, mutta nyt lentelivät ne jo kaukana siitä. Sillä näytti siltä kuin olisi hän itse tahtonut päättää hävitystyön, jonka luonto oli alkanut, koskapa välinpitämättömästi väänteli kukkasen lehtiä käsissään.
Mutta sitä ei hän nyt huomannut, hänen ajatuksensa liitelivät muilla mailla kaukana lähtökohdastaan, vaikka hän vielä huomaamatta pitikin kukkasta kädessään, ehkä juuri tuolla tajuttomalla liikkeellä ilmaisten, mitä hänen mielessään liikkui.
Silloin ilmestyi nuori ritari erään puun taakse.
Se oli herra Ove Laurinpoika. Hän seisoi sivuun neidosta, joten tämä ei voinut huomata häntä. Ja hurmaantuneena katseli hän siitä paikaltaan kauan aikaa kaunista tyttöä, niinkuin ei olisi koskaan tahtonut häiritä sitä, mitä näki.
Huokaus ja neitosen nimen lausuminen ilmaisivat kuitenkin lopulta hänet.
Briita neiti katsahti peljästyneenä sivulleen. Ja nähdessään Ove herran tuli hänen poskensa vielä vaaleammaksi ja hän hypähti ylös niinkuin säikähtynyt hirvi, kun se yhtäkkiä huomaa metsästäjän jännitetyin jousin seisovan puun alla.
"Mitä tahdotte, Ove herra?" kysyi hän enemmän katseella kuin sanoilla.
"Niin kylmänä, Briita neiti?" lausui tämä käyden esiin ja aikoi tarttua hänen käteensä. "Katseestanne päättäen voisin pitää itseäni nyt onnettomimpana nuorukaisena, mitä maa päällään kantaa!"
"Niinkuin minä todella olen onnettomin tyttö… Kuitenkin on suuri ero minun ja teidän välillänne siinä suhteessa…"
"Ja mikä sitten?"
"Minä olen onneton teidän tähtenne, Ove herra…"
"Minun tähteni…! Kuinka voitte puhua niin julmasti, vaikka kyllä tiedätte, että tahtoisin uhrata kaikkeni, mitä minulla on, henkenikin, teidän ja teidän onnenne edestä!"
"Niin te sanotte … mutta sanoissanne ei ole sydäntä, kuori vain. Muistatteko vielä tuota iltaa monta vuotta takaperin, kun ensi kerran puhuitte minulle rakkaudestanne? Muistatteko, mitä silloin vastasin teille?"
"Mutta paljon on senjälkeen muuttunut, jalo neiti, ja isänne tahto … hänen viimeinen tahtonsa…"
"Ove herra!" huudahti Briita ja katsoi ylpeästi ritaria silmiin."Vakaalla aikomuksellako muistutatte minua tästä lupauksesta."
Ove herra punastui kuullessaan nämät neitosen sanat. Mutta muuten eivät ne näyttäneet tekevän häneen vähintäkään vaikutusta. Päinvastoin meni hänen suunsa hymyyn, vaikka se kohta kuoleutuikin taas hänen huuliltaan.
"Niin kyllä, miksi emme me molemmat muistelisi isänne viimeistä tahtoa?"
"Ensiksikin koska hän ilmoitti tämän viimeisen tahtonsa ollessaan jo tajuttomana, ja toiseksi koska sen muistuttaminen alentaa teidän rakkausvakuutuksienne luotettavaisuutta."
Sellaista puhetta näytti Ove herran olevan vaikea käsittää. Hän oli sellainen kuin oli, avosydäminen, sodassa nopsa ja uhkarohkea ja vieraspöydässä itse ilo. Mutta samalla oli hän kiivas, hillitön ja siveellistä ryhtiä vailla, joka yksin vain antaa miehelle hänen oikean arvonsa. Hän ei ollut luonnostaan paha, mutta voi tulla siksi, koska häneltä juuri puuttui itsenäisyys ja sellainen luja tahto, joka ei hyväksy muitten johtoa. Hän oli iloa kuohuva, mutta samalla itsekäs. Leikin täytyi ennen kaikkia tuottaa hänelle itselleen huvia. — Ja leikkiä oli hänestä kaikki paitsi ehkä rakkautensa Briita Kaarlontyttäreen. Oli hänellekin kunnia kallis, mutta ainoastaan maailman, ei se, joka sydämessä pitää asuinsijaansa. Maailman tuomio voi särkeä hänen kunniansa niinkuin saippuakuplan. Sen kautta oli hän kokonaan ihmisten vallassa, joiden tuomio usein on aivan armoton. Kunniasta, joka näkymättömillä langoilla on taivaaseen kiinnitetty, mutta joka juuri siksi onkin muuttumaton ja kukoistaa kauniimmin, kuin maailma sitä armottomimmin tuomitsee — siitä kunniasta ei hänellä ollut aavistustakaan. Hän voi pysyä hyvässä kiinni niin kauan kuin ei hänen arvonsa siitä kärsinyt. Mutta jos tuli kysymykseen uhrata ulkonainen maailman kunnia todellisen edestä, luopua ihmisten kiitoksesta oikean hyvän tähden, silloin lankesi Ove.
Vaikka hän todella rakastikin Briita neitiä, niin sai tämä tunne kuitenkin siitä huolimatta alistua hänen luonteensa ja ennakkoluulojensa alle. Koko maailma tiesi, että hän rakasti neitoa ja että hän oli saanut tämän isän myöntymyksen asiassa. Koskaan ei siis voinut, kun olosuhteet kerran olivat tällaiset, tulla Ove Laurinpojan mieleenkään antaa perään ja luopua rakkaudestaan ja oikeudestaan. Päinvastoin olivat ne hänelle tukikohtana, johon nojautuen tahtoi nähdä ennemmin rakastettunsa vaikka kuolevan kuin itse antautua maailman pilkattavaksi, joksi varmaan tulisi, ellei puuhansa, saada Briita Kaarlontytär omakseen, onnistuisi.
Siksi tahtoikin hän nyt keskustelussa Briitan kanssa välttää kaikkea, josta hänellä oli se hämärä aavistus, että joutuisi tappiolle. Hän vastasi:
"Isänne ilmoitti kuitenkin tämän tahtonsa todistajan läsnäollessa."
"Mutta mitä merkitystä on tällä todistuksella, jos tunnette isäni todellisen tahdon… Ja tiedättehän aivan hyvin, että jos olisitte puhutellut isääni tässä asiassa hänen vielä terveenä ollessaan, niin olisi hän yhtä vähän myöntynyt pyyntöönne kuin minäkin."
"Briita, Briita!" huudahti Ove rukoilevana kurottaen kätensä neitoa kohti, "kuinka voit puhua näin, työntää minut luotasi, vaikka kyllä tiedät, miten sydämellisesti rakastan sinua!"
"Jättäkää sellaset puheet, Ove Laurinpoika… Rakkaus, joka tarvitsee toisen mahtikäskyn avukseen, ja vielä enemmän se, joka ei häpeä käyttää sitä hyväkseen — sellainen rakkaus ei ole minun silmissäni rakkautta vaan päinvastoin. Jos olisitte pitänyt muistossanne, mitä tuona iltana sanoin teille, kun ensi kerran puhuitte minulle tästä asiasta, niin varmaan olisitte säälinyt minua ettekä rikkonut lupaustanne, jonka silloin annoitte minulle… Ja silloin myös Ove Laurinpoika, silloin olisin pitänyt teitä nuhteettomana ritarina ja ystävänäni…"
"Tapaan pitää sanani!" huomautti Ove tulistuen. "Kukaan ei voi kasvojeni edessä väittää, että olisin sanani rikkonut, mutta katsokaas, jalo neiti, tässä asiassa…"
"Tässä asiassa, arvelette, ei teidän tarvitse sanaanne pitää…"
"Ei, ei … ei niin … kun erosin teistä, oli aikomukseni, että … niin, olisinpa ennemmin antanut hakata itseni vaikka kappaleiksi, kuin muuttaa kirjaintakaan siitä, mitä teille lupasin… Mutta asia ei olekaan niin, kuin se ehkä voi näyttää. Katsokaas, lupauksen annoin mielenkuohussa, en ollut silloin oma herrani… Makasin jalkojenne juuressa, ihanuutenne oli hurmannut, vanginnut minut. Kauneudella on tyrannin mahti… Lupaus, joka on annettu sellaisella hetkellä, on siis pakotettu, sitä ei voi sanoa vapaaehtoiseksi…"
"Ah… Ove herra, kuinka oppineella mietelmällä puolustatte itseänne. Arvelen, että teillä on ollut paljon päänvaivaa, ennenkuin saitte asianne selvitetyksi tähän tapaan…"
Kauniin neitosen kasvoilla kuvastui inho ja harmi. Ja hänen silmissään oli sellainen moittiva ilme, kun katseli ritaria, että tämä ei voinut kestää sen painoa, vaan käänsi kasvonsa pois.
"Niin, asia on yhäti sydämelläni. Ja olen toistanut nuo sanat jo niin usein, etten pian enää muusta tiedäkään…"
"Se todistaa vain, ettei oikeuden tunne ole vielä kokonaan rinnassanne sammunut. Sillä ellei niin olisi, ette varmaankaan tarvitsisi tuollaisilla mietelmillä omaatuntoanne nukuttaa… Sanokaapa nyt rehellisesti minulle, Ove Laurinpoika, oletteko itse keksinyt tuon oppinne lupauksesta, jota ei tarvitse pitää?"
"En, sitä en ole!" vastasi Ove ja huokaus pääsi hänen rinnastaan, ikäänkuin olisi hän tuntenut helpotuksen tunteen povessaan tehtyään tämän tunnustuksen.
Ja ikäänkuin palkinnoksi sellaisesta rehellisestä vastauksesta ojensi Briita neiti hänelle kätensä. Ove herra tarttui siihen ja hänestä tuli heti aivan kuin toinen ihminen. Se oli hänen parempi puolensa, joka leimahti esiin. Se oli heikko maininki todellisesta kunniantunnosta, joka pääsi näkyviin hänen harhaan vievien ennakkoluulojensa lomasta.
Briita neiti huomasi tuon äkkinäisen muutoksen ritarissa. Ja naisen hienolla huomiokyvyllä ja terävällä aistilla kiirehti hän heti käyttämään sitä hyväkseen, varmana siitä, että silmänräpäyksen kuluttua se jo olisi myöhäistä.
"Sanokaapa minulle vielä yhtä rehellisesti, Ove ritari", pyysi hän katsellen tätä ystävällisesti silmiin, "sanokaapa vielä yhtä rehellisesti, kuka on teille neuvonut tuon opin?"
"Pyhä kirkko", vastasi Ove vilkkaasti.
"Ja kenen kautta?" kysyi Briita yhä vain jatkaen tutkistelemuksiaan. "En ymmärrä, miksi ette voisi sitä sanoa, kun ette kuitenkaan mitään sen kautta voi menettää, vaikka tunnenkin sen. Sanokaapa siis minulle, kuka on teille neuvonut tämän pyhän kirkon opin?"
"Kaniikki Helmich on sen tehnyt!"
"Kaniikki Helmich!" huudahti Briita vaaleten ja liitti kätensä ristiin. Hänelle selviytyi siinä yhtäkkiä, että tässä oli kauas tähtäävä suunnitelma pohjana, jonka suunnitelman välikappaleena Ove Laurinpoikaa vain käytettiin, mutta jonka uhriksi hän ja Niilo olivat joutuneet. Syitä ei hän voinut itselleen selvittää, mutta hän tuli kuitenkin siihen päätökseen, että niin oli asianlaita. Hän oli varma, että isässä ei olisi voinut herätä ajatustakaan pakottaa häntä. Siksi hyvin tunsi hän hänet. Vieraan kaniikin tulo Penningebyhyn, hänen huolehtimisensa sairaan sielun suhteen, lempeän isä Johanneksen syrjäyttäminen — kaikki ne yhdessä toisiinsa verrattuina saivat hänet lopulta aivan varmaksi asiasta.
Se ei kuitenkaan nyt riittänyt, että hän itse oli asiasta varma. Hänen täytyi saada se niin selväksi, että voisi esittää sen kuninkaallekin niin, että tämäkin saattaisi erottaa mikä siinä oli totta mikä valhetta. Se verkko, johon hän oli kiedottu, voi yhtä hyvin koskea kuningasta ja valtakuntaakin. Ja siksi päätti hän houkutella Ovelta kaikki hänen tietonsa ilmi. Ove olikin sitäpaitsi ainoa, jolta voi jotain valaistusta saada tässä asiassa.
"Olette toki pohjalta rehellinen ja jalo nuorukainen, Ove ritari", sanoi hän, "mutta kun nyt kerran olette sanonut jo näin paljon, niin voitte sanoa kohta kaikki. Mistä johtui tuo synkkä tuomioherra teille sellaisen neuvon antamaan?"
Hänen äänensä oli niin hellä, että Oven sydän suli ja hän oli valmis ilmoittamaan kaikki.
"Olen tuntenut kaniikin jo kauan aikaa", lausui hän. "Tutustuin häneen, kun hän oli vielä nykyisen arkkipiispan kirjurina. Kerran siihen aikaan Uppsalassa ollessani tapasimme toisemme. Hän kyseli silloin minulta Penningebyn tapahtumia, kyseli teistäkin ja Niilo Sturesta kaikellaista. Ja siinä sai hän myöskin tietää, miten kiihkeästi rakastin teitä. Hän hymyili vain surulleni ja vakuutti asian olevan helposti korjattavissa. Ja siinä tahtoi hän auttaa minua vanhan ystävyytemme vuoksi, sanoi hän…"
"Ja niin lähditte te sitten matkalle isäni kartanoon…?"
"Niin, arkkipiispa lähetti Helmichin jonkun toimituksen tähden isänne luokse, Jumala hänen sieluaan armahtakoon!… Me läksimme matkaan ja senjälkeen tiedätte kyllä itse, miten kaikki kävi niinkuin kävi."
"Ei, ei, Ove herra … en tiedä sitä, mitä puhelitte isälleni, joka niin sai hänet eksymään. Sen täytyy teidän vielä sanoa minulle!"
"Helmich siinä puhui vain…"
"Ja isäni … eikö hän sanonut mitään?"
"Ei, hän vain katseli, katseli meitä suurilla silmillään ja hymyili niin omituisesti kaniikin puheelle… Mutta varmaa on, että hän lopuksi nyökkäsi myöntävästi päätään suostumuksen merkiksi. Briita, Briita, anna se minulle anteeksi … anna anteeksi rakkauteni tähden! Vannon kaiken pyhän nimessä, että kaikki tapahtui vain rakkauteni tähden. Niin, minä rakastan sinua niin suuresti, että tahdon taistella vaikka taivaan ja helvetin voimain kanssa sinusta… Usko minua, minä tahdon joko voittaa sinut tai kuolla!"
"Niin teette te vain meidät kaikki onnettomiksi, Ove Laurinpoika… Älkää luulkokaan, että ylpeät ja julmat sananne voivat minua taivuttaa. Vieläkin voi uljaan Signen henki elää näillä mailla. Ja sen sanon teille, ettei mikään maailmassa voi muuttaa mieltäni tai saada uskollisuuttani häneen horjumaan, jonka sydämeni kerran on valinnut. Jos todellakin aiotte pakottaa minut siihen, niin olen silloin pitävä uljaan Signen kohtalon paraimpana onnenani."
Terävästi katseli Ove Laurinpoika edessään seisovaa päättävän näköistä ja nyt rakkaudessaan vielä ihanampaa neitosta. Näytti kuin olisi hän tahtonut nähdä aina sydämeen asti. Ja jota kauvemmin hän katseli, sitä selvemmäksi kävi hänelle, että toiveensa olivat turhat, että tuo ihana neito ei kuulunutkaan hänelle. Silloin synkistyivät hänen silmänsä ja poskille hiipi kalman vaaleus. Ja aivan hiljaa ikäänkuin itsekseen hyräili hän Hagbartin ja Signen laulusta nuo säkeet:
Kun tulivat he lehtoon ihanaan,Oli Hagbart silloin jo kuollut.
Hyytävä tunne tunki Briita neidin rintaan. Hänestä tuntui, kuin olisivat ne sanat ennustaneet hänelle jotain kamalaa ja kauhistavaa, jota hän ei voinut välttää.
"Mitä sanotte, Ove herra?" kysyi hän henkeään pidättäen.
"Mitä sanoin", lausui Ove, "sen kuulitte te kyllä ja ketä minä tarkoitan Hagbartilla, senkin voitte aivan hyvin arvata, sillä omain sanainne mukaan en ainakaan minä voi se olla."
"Niiloa!" huudahti Briita neiti äänellä, joka ilmaisi hänen sisällisen levottomuutensa.
"Niin, Niiloa!… Tahtonne on täyttyvä, ylhäinen neito! Jo tänä päivänä on maan päällä yksi mies vähemmän. Sillä Niilo Sturen eli minun … jommankumman meistä täytyy sortua… Sitten voitte kyllä näytellä uljaan Signen osaa, jos mielenne tekee… Niilo Sturen morsiameksi ette koskaan tule!"
Ja hän riensi pois kuulematta epätoivoisen tytön rukouksia ikäänkuin olisivat Signen palavan neitikammion liekit jo soaisseet ja samentaneet hänen silmänsä. Neitonen huusi hänen nimeään, kutsui häntä luokseen — se sai vain hänen kiiruhtamaan askeleitaan. Ennen pitkää oli hän jo kadonnut puitten taakse. Ja hänen askeltensa ääni, se hävisi kadun kohinaan.
Tyttö seisoi hetkisen siinä paikallaan, ikäänkuin kiveksi muuttuneena, painaen suonenvedontapaisesti käsiään sydämelleen. Mutta äkisti tempautui hän hervastuksestaan ja pari kyyneltä ilmaisi jälleenpalaavaa elämää hänen rinnassaan.
Nopein askelin kiirehti hän sitten kuninkaankartanoon. Täällä tapasi hän vanhan Erlandin ja pyysi tämän hankkimaan hänelle sisäänpääsyn kuninkaan luokse. Ukko ei voinut salata hämmästystään, kuullessaan neitosen pyynnön ja nähdessään, miten kalmankalpeat tämän kasvot olivat. Mutta neito ei antanut hänelle aikaa kyselemisiin, hän tahtoi vain heti tietää, oliko kuningas yksin huoneissaan, niin että hän voisi tavata häntä. Oli hän, aivan yksin ja heti senjälkeen oli Briita jo kuninkaan luona.
Kaarlo kuningas istui ajatuksiinsa vaipuneena huoneessaan. Niin oli Briita hänet usein ennenkin tavannut senjälkeen kun veljensä kamala kuolema hänelle ilmoitettiin. Kun hän astui sisään katsahti kuningas ylös ja ojensi lempeästi hymyillen kätensä hänelle.
"Mikä tuo teidät näin aikaseen luokseni, serkkuni?" kysyi kuningas, mutta lisäsi heti nähdessään tämän säikähtyneen muodon, "mitä on tapahtunut, onko taas joku uusi onnettomuus kohdannut, joka koskee minuakin?"
"Se voi ainakin tapahtua!" vastasi Briita ja kertoi kohtauksensa OveLaurinpojan kanssa sekä mitä he keskenään olivat puhuneet.
Kuningas kuunteli tarkasti ja hänen korkea otsansa rypistyi ja katse synkkeni. Vielä vaikka Briita oli jo lopettanut istui hän siinä ääneti eteensä katsellen. Mutta äkisti tarttui hän neitoa kädestä kiinni.
"Rakastatko sitten Niilo Sturea, Briita?" kysyi hän.
Hän näki sen jo hänen kasvoistaan, ilman että neidon tarvitsi sitä julki lausua. Siksi ei hän odottanutkaan hänen vastaustaan, vaan lisäsi heti:
"Isäsi viimeisen tahdon voi kuitenkin todistaa mies, joka ei koskaan jätä sitä käyttämättä."
"Siitä määrätköön sitten Herra Jumala", vastasi Briita, "mutta nyt täytyy teidän tulla minun ritarikseni, korkea heimolaiseni… Ove herra ei kauhistu mitään keinoa…"
"Rehellisessä taistelussa luulen kuitenkin", huomautti kuningas raukeasti hymyillen, "Niilo Sturen aina kykenevän Ove Laurinpoikaa vastustamaan!"
"Ja kuka voi väittää, että tässä on rehellinen taistelu kysymyksessä?"
"Huonoja ajattelet Ove raukasta!" oli kuninkaan vastaus.
"Ette siis tahdokaan olla Briitanne ritari, Kaarlo kuningas."
"Ole huoleti vain, lapseni", lausui kuningas, "vielä ei ole sydämeni sulkeutunut sinulta!"
Hän nyökäytti päätään ja viittasi kädellään, että tahtoi olla yksin. Ja Briita jätti hänet mieli kuohuksissa. Sillä koska ryhtyisi nyt kuningas panemaan lupaustansa toimeen? Mitä kaikkea voisikaan tapahtua, ennenkuin hän ehtisi vielä alkuunkaan. Ja joka silmänräpäys oli kallis.
Suruisena kulki hän luhtisillalle mennäkseen huoneeseensa. Siihen hän kuitenkin hetkeksi pysähtyi ja katseli puitten latvoja, jotka syksyisessä kauneudessaan kohosivat taivaalle, niinkuin rivi liikkuvia hautakumpuja. Pian oli niiden uhkea komeus hajoava tuuleen ja ennen pitkää sortuisi se maahan masentuneena, kauniit kesäiset muistot mukanaan, kylmän lumivaipan alle. Niin oli kai hänenkin lyhyt kesäunelmansa murtuva. Sekin hautaantuisi peiton alle kylmemmän vielä kuin talvinen lumisohjo. Ja nunnanhuntu häämötti jo hänen silmissään viimeisenä turvana maailman pahuutta vastaan.
Hevosen kavioiden kapse havautti hänet näistä surumielisistä mietteistä. Hän katsahti pienestä luhdinikkunasta alas pihalle. Siellä pysäytti juuri kookas mies kauniin, korskuvan ratsunsa.
Briita löi kätensä yhteen, katsahti taivasta kohti ja hänen huuliltaan pääsi huudahdus:
"Herman Berman!"
Hänen päähänsä pälkähti siinä yhtäkkiä ajatus, että Herman voisi auttaa häntä ja pelastaa hänen lemmittynsä. Olihan hän Niilo Sturen ystävä, vanha tuttu hänen kanssaan. Epäilemättä tekisi hän siis mielellään tämän palveluksen Niilolle. Mutta hänellä näytti nyt olevan kiire kuninkaan puheille eikä Briita sentähden uskaltanut viivyttää häntä. Hän päätti odottaa. Ja hänen odotuksensa tuli lyhemmäksi, kuin aluksi luulikaan.
Herman, jolla oli ollut niin kiire kuninkaan puheille, että tuskin oli ennättänyt neitoa ohimennessään tervehtääkään, tuli nimittäin hetkisen kuluttua takaisin ja heti riensi Briita puhuttelemaan häntä. Mutta ritari oli saanut kuninkaalta toimen tehtäväkseen, joka ei sallinut viivyttelyä. Hän tervehti siis, kohteliaasti ja kunnioittavasti neitoa, niinkuin luonnollista olikin, ja kiirehti sitten heti annettua käskyä täyttämään.
"Minulla on teille jotain sanottavaa, ylhäinen neito", virkkoi hän ohimennessään, "mutta kuninkaan käsky on ensin pantava toimeen…"
"Ehkä on se asia kuitenkin tärkeämpi, josta minä tahtoisin teidän kanssanne puhua", kiirehti Briita vastaamaan ja kasvonsa olivat vaaleat kuin palttina.
"Sitten, sitten… Jos Jumala suo, on tämä hyvinkin pian toimeenpantu!" lausui Herman.
Ja niin oli hän jo menossa. Muutamien miesten seurassa jätti hän kuninkaankartanon. Ja keihäiden kalina kaikui vielä kauan aikaa heidän mentyäänkin Briitan korvissa, kunnes se lopulta hävisi kadun kohinaan.
Hän aikoi nyt rientää kuninkaan luokse ja tutkia häneltä asiaa. Mutta juuri kun hän lähestyi kuninkaan huoneen ovea, tapasi hän taas Erland vanhuksen, joka ilmoitti hänelle, että kuningas juuri paraikaa keskusteli siellä sisällä muutamain herrain kanssa.
"Ole toki huoleti, lapseni", lisäsi ukko sillä tuttavallisuudella, jonka ikänsä ja pitkällinen palveluksensa kuninkaankartanossa hänelle myönsi, "ole aivan huoleti… Kuningas on suostunut pyyntöösi… Herman Berman on jo matkalla Niilo herran luokse!"
Briita tarttui lujasti ukkoa käteen ja puserti sitä suonenvedontapaisesti.
"Jumala siunatkoon teitä sanoistanne, Erland isä!" sanoi hän ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä. "Kunpa se vain ei olisi jo liian myöhäistä!" huokasi hän sitten perään ja riensi omaan huoneeseensa.
* * * * *
Rientoaskelin kulki Ove Laurinpoika katua eteenpäin. Ja sittenkään ei matka hänen mielestään käynyt kyllin nopeasti. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin tuon surullisen kuutamoritarin, niinkuin hän kilpailijaansa nimitti, ei kuullut muuta kuin neitosen sanat, että hän pysyisi Hagbartilleen uskollisena, vaikka sitten Signenkin kohtalo häntä odottaisi. Vimmassaan oli hän jo karkottaa itse kaniikki Helmichinkin kiukkuisilla sanoillaan pakosalle. Tämä, joka tapasi hänet matkalla, koetti vaivojansa säästämättä saada selville, mikä ritarin vihan oli saanut niin hillittömästi kuohumaan ja ennen kaikkia, mikä oli syynä hänen tuliseen kiireeseensä. Ja niin paljon sai kaniikki siinä tietää, että vihastunut ritari oli matkalla Niilo herran luokse, ja ettei se suinkaan tapahtunut ystävällisissä aikeissa, sen osotti koko käytöstapa.
Kaukana siitä, että olisi koittanut hillitä vimmastuneen ritarin mieltä, huomasi kavala tuomioherra päinvastoin vain asialleen edullisemmaksi kiihottaa sitä äärimmäisiin asti. Ja niin erosivat he juuri Niilo Sturen majatalon portilla toisistaan. Ove herra kiiti rappusia ylös, tempasi oven auki ja seisoi yhtäkkiä kasvot hohtavina ja silmät säkenöiden kilpailijansa edessä.
"Täällä te seisoskelette, Niilo Sture", huusi hän, "ja töllistelette kuninkaankartanolle, odottaen vain niinkuin toinen Hagbart aikaa, jolloin pääsisitte astumaan kuninkaallisen immen neitsytkammioon… Mutta minä sanon teille, koskaan ette te sinne sisään astu, ette ainakaan niin kauan kuin minun suonissani veri virtaa!"
"Perin omituinen aamutervehdys, Ove Laurinpoika!" keskeytti Niilo. "Varmaankaan eivät viimeöiset oluthöyryt ole vielä ehtineet päästänne hälvetä, sillä muuten ette suinkaan tuolla tavoin puhuisi!"
"Toivon kuitenkin teidän ymmärtävän, mitä puhun, jalo Hagbart, ja muuta en haluakaan. Kaksi ehtoa on teillä nyt valittavana, joko luopua Briita neidistä tai taistella kanssani. En tahdo kantaa kunniallista nimeäni, ellei miekkani kärki jo tänään saa vertanne vuotamaan. Jos haluat näytellä Hagbartin osaa, niin tahdon olla telottajasi. Ja usko minua, Niilo Sture, koskaan ei Briita Kaarlontytär tule sinun omaksesi!"
"Sellainen puhe vaatii hyvitystä, Ove Laurinpoika", lausui Niilo totisena. "Miettikää siis, ennenkuin puhutte, ja peräyttäkää sananne, sillä hyvin tiedätte, ettei teillä ole mitään oikeutta minua komentaa."
"Jaa eli ei, Niilo Sture!"
Salama välähti Niilo Sturen silmässä ja hänen muotonsa muuttui niin, että sen kyllä olisi pitänyt saada vastustajankin kalpenemaan. Hän astui askeleen Ove Laurinpoikaa kohti ja lausui hitaasti ja painolla, ovea osottaen:
"Ei sanaakaan enää tähän suuntaan tai heitän minä teidät ulos pihalle ja heti!"
Tämän uhkauksen kuullessaan tuli Ove raivoa täyteen ja vihan vimmassa, silmitöntä kiukkua kuohuen, paljasti hän miekkansa.
Se teko sai Niilon taas hillitsemään mielensä ja jättiläisvoimin tarttui hän käteen, joka piteli miekkaa.
"Luulen, ettette voi tänä aamuna punnita sanojanne ja tekojanne, Ove Laurinpoika", sanoi hän, "eli ettekö voi käsittää, että tällaiset aikeet voivat leimata teidät kurjaksi konnaksi. Pistäkää miekkanne tuppeen. Sitä asiaa varten voidaan valita sopivampikin aika kuin tämä, jos se nyt todella on sen arvoinen, että sen täytyy miekalla ratkaista… Mutta ei nyt, eikä täällä! Ajatelkaahan, missä olemme! Tuskin sadankaan askeleen päässä kuninkaankartanosta… Niin paljon voitte ainakin ajatella, vaikka olisitte kuinka suutuksissa, ettette minun ruumiini ylitse kulkien voi saavuttaa kuninkaan heimolaisen kättä."
Nämät tyynesti lausutut sanat eivät kuitenkaan näyttäneet Ove herraan tekevän mitään vaikutusta.
"Totta ovat puhuneet ne, jotka ovat sanoneet Niilo Sturea pelkuriksi", huusi hän: "ja pahantekijäksi ei voi koskaan sanoa sitä, joka surmaa pelkurin… Ha-ba-haa, nyt pitäisi tuon ihanan immen nähdä valittunsa, joka varmaankin on lumonnut hänen mielensä jollain taikajuomalla…"
Hän tempasi itsensä irti ja suuntasi miekkansa Niilo Stuuren päätä kohti. Tämän miekka riippui naulassa lähellä ikkunaa, niin että hän seisoi siinä aivan turvattomana. Mutta hänen levolliset silmänsä seurasivat tarkasti hyökkääjän pienimpiäkin liikkeitä ja yhtäkkiä heittäytyi hän Oven päälle ja yritti tarttua käteen, joka piti miekkaa, tehdäkseen hänet siten aseettomaksi.
Samassa avautui ovi ja Herman Berman, muutamain kuninkaan miesten seuraamana astui sisään.
"Jumalan nimessä, hyvät herrat!" huudahti hän, "mitä tämä merkitsee…?"
Niilo Sture päästi heti nämät sanat kuullessaan vastustajansa käden irti, mutta Ove herra kohta kun tunsi kätensä vapaaksi, tähtäsi sisääntulleista todistajista välittämättä miekallaan vihollistansa päähän. Se olisi epäilemättä ollut Niilo Sturen loppu ellei Herman samassa olisi rientänyt esiin ja voimakkaalla kädenlyönnillä antanut iskulle toista suuntaa.
Miekka sattui pöydän syrjään, johon jäi kiinni, niinkuin naulattuna.
"Tässä on tehty kolmenkertainen rikos", virkkoi Herman kiinnittäen terävät silmänsä Oveen, "ensiksikin koti- ja kuninkaanrauhaa vastaan ja sen lisäksi vielä oikeita ritaritapoja vastaan, joiden loukkaamista jokainen rehellinen mies pitää arvolleen alentavana!" Ja osottaen kädellään Niiloa lisäsi hän: "Sillä tavalla menettelee vain kurja henkipatto, kuin te nyt olette menetellyt, Ove Laurinpoika!"
Ove herra tujotti puhujaan, ikäänkuin ei olisi voinut uskoa korviaan, ja päänsä kohosi uljaana pystyyn.
"Kuka uskaltaa puhua minulle ritaritavoista…? Ette luullakseni ainakaan te, Herman Berman?"
"Täällä Ruotsissa uskaltaa jokainen vapaasukuinen mies puhua teille ritaritavoista, Ove Laurinpoika…! Voi olla, että teidän kotimaassanne pidetään ritaritapoihin kuuluvana myöskin kaksintaistelu epätasaisilla aseilla, ehkäpä suora hyökkäys turvattomankin kimppuun. Mutta meillä Ruotsissa, jossa jokainen talonpoika on yhtä hyvällä oikeudella vapaasukuinen kuin ritarikin, meillä on siinä suhteessa toinen tapa… Siitä voitte te kuitenkin päästä paraiten selville siellä, johon teidät nyt vien!"
Hermannin levollinen, varma puhe- ja esiintymistapa, samaten kuin aseellisten miesten läsnäolokin, kaikki ne saivat lopulta ylpeän nuorukaisen miettimään asemaansa ja mitä hänellä mahdollisesti olisi edessä. Pöyhkeys ja viha väistyivät vähitellen kysyvän ilmeen tieltä hänen kasvoiltaan. Kuitenkaan ei hän ehtinyt vielä mitään puhua, kun jo Herman lausui:
"Kuninkaan nimessä vangitsen minä teidät, herra Ove Laurinpoika!"
Hän antoi viittauksen miehilleen, jotka astuivat heti esiin ja panivat toimeen hänen käskynsä.
Tuomioherran matkaseurue.
Vähän myöhemmin päivällä edelläkerrottujen tapausten jälkeen lähti kaniikki Helmich Vadstenasta mestari Eerikki Olavinpojan ja parin arkkipiispan miehen seurassa. Äänettöminä ratsastivat molemmat hengelliset herrat eteenpäin, tuomioherra ajatuksiinsa vaipuneena, koulumestari taas epäilemättä kunnioituksesta esimiestään kohtaan. Hän katseli kumminkin kauniita maisemia ympärillään, kuin sitävastoin tuomioherra istui vain pää alhaalla, kulmakarvat rypistyksissä ja tujotti suoraan eteensä niinkuin olisi hevosen harja ollut ainoa maailmassa, jota kannatti katsella.
Niin kulkivat he noin puoli peninkulmaa. Siellä täällä tuli heidän vastaansa toivioretkeläisiä, jotka olivat matkalla Pyhän Briitan kuuluisaan luostariin. Moni niistä rukousnauha käsissään luki rukouksiaan tien syrjällä, tuulen tuodessa yksinäisiä kellon ääniä luostarista heidän korviinsa. Toisinaan taas tapasivat he joukon asepalvelijoita, joilla oli herrojensa vaakunat neulottuina takkinsa etupuolelle. Tulipa muutaman kerran tavarakuormakin heidän vastaansa. Ne sisälsivät kaikki ruoka-aineita luostarille ja tuotiin kai niitä joltain sen monista maatiloista, joista useimmat sijaitsivat rajapitäjissä.
Mutta kaikesta tästä ei tuomioherra mitään välittänyt. Hän ratsasti vain äänetönnä eteenpäin ja koulumestari ei tahtonut tai ei uskaltanut häiritä häntä.
Tuomioherran matka kävi pohjaa kohti pitkin Vetterin rantaa Motalaan, josta sitä sitten oli määrä jatkaa Neriken ja Örebron kautta Stäken linnaan, missä arkkipiispa tähän aikaan oleskeli. Helmich oli valinnut tämän tien, koska toivoi Örebrossa saavansa kuulla tärkeitä uutisia. Motalaan pysähtyivät he hetkiseksi lepäämään. Siinä levätessä yllätti heidät eräs munkki, joka hiljalleen ratsastaen saapui pihalle, astui alas hevosensa seljästä ja antoi apetta sille.
Munkki oli kookas mies ja hänen hitaat liikkeensä eivät voineet katsojalta salata, että hän ennen luostariin menoaan oli harjoittanut aseidenkäyttöä toimenaan. Hänen päähineensä oli kasvojen eteen vedettynä, niin että kukaan ei voinut nähdä hänen muotoaan. Hevosen syödessä istui hän itse vieressä erään hirren päällä. Mestari Eerikki seisoi hetkisen matkan päässä hänestä ja katseli häntä tutkien. Hän luuli tuntevansa tuon kookkaan munkin, vaikka ei nähnytkään hänen kasvojaan. Hän ei kuitenkaan tahtonut antautua ennemmin keskusteluun tämän kanssa, kuin oli varma asiastaan.
Mutta kun hän seisoi siinä ja mietti itsekseen, oliko munkki se, joksi hän häntä luuli, nousi tämä hitaasti ylös ja lähestyi häntä.
"Ettekö ole Eerikki Olavinpoika?" kysyi munkki.
Tämä nyökkäsi päätään.
"No kuinka pitkälle olette ehtinyt kronikkanne kirjoittamisessa senjälkeen, kun viimeksi tapasimme toisemme?"
"Oikein!" huudahti koulumestari. "En erehtynytkään luuloissani… Tehän se todellakin olette!"
"No oletteko päässyt tunkeutumaan tuota pimeää käytävää pitkin Folkungaherttuain torniin?" keskeytti munkki hänen puheensa ja sanoista voi kuulla, että hän hymyili, vaikka ei nähnytkään hänen kasvojaan.
"Kiitos avustanne, harmaaveli…! Niin kauas en vielä ole ehtinyt, mutta maanalaisen käytävän perille pääsin… Muut toimet ovat senjälkeen vieneet niin aikani, etten ole muuta ehtinyt kuin lisätä varastojani arvokkailla löydöillä teostani varten. Kunpa pääsisinkin pian työpöytäni ääreen!"
"Matkustitte silloin, ellen väärin muista, hänen armonsa, arkkipiispan, asioissa Lundiin?"
Koulumestari nyökäytti päätään.
"Silloin voitte ehkä sanoa", jatkoi munkki, "aikooko arkkipiispa Tuve vieläkin, aina joka kerta, kun saapuu ruotsalaiseen kaupunkiin, kannattaa arkkipiispanristiä edellään? Niin teki hän kuningas Kristofer vainajan aikana tullessaan Kalmariin vähän enemmän kuin kymmenen vuotta sitten."
Tanskan arkkipiispa oli antanut, tullessaan erääseen kokoukseen Kalmariin vuonna 1444, kantaa suurta arkkipiispan ristiä edellään sen merkiksi, että hänellä oli etusija ennen Upsalan arkkipiispaa ja että arvonsa puolesta oli pohjoismaitten hengellinen päämies lähinnä paavia eli, latinalaisella sanalla sanottuna, primas. Kalmarissa silloin läsnäolevat piispat vastustivat arkkipiispan oikeutta tässä suhteessa. Ja tämä selitti heille, että kaikki oli tapahtunut vain kristillisestä hurskaudesta ja kuninkaalle kunniaksi sekä että hän kyllä mielellään omasta puolestaan sallisi Upsalan arkkipiispan esiintyä samalla tavalla Tanskassa.
"Voihan se kyllä vieläkin tapahtua", vastasi koulumestari sävyisästi ja miettivän näköisenä, mutta hänen puheensa keskeytti tässä yhtäkkiä tuomioherra, joka oli lähestynyt keskustelevia heidän sitä huomaamatta.
"Ei koskaan!" huudahti Helmich. "Sellaista oman arvonsa loukkaamista ei hänen armonsa, arkkipiispa, koskaan tule sallimaan. Enkä luule, että sitä sallii kukaan hänen jälkeisistäänkään… Mutta kuka olette te, harmaaveli, ja mihin olette matkalla?"
"Olen ollut luostarini puolesta erityisten asiain tähden Tukholmassa", vastasi munkki, "ja olen nyt matkalla Örebrohon. Välillä täytyi turvautua hevoseen, koska olen viipynyt matkallani liian kauan ja kun kuitenkin siitä huolimatta pitää olla määrätyllä hetkellä takaisin."
"Tottumattomalle ratsastajalle tuottaa sekin matka jo kyllin tuskaa", virkkoi kaniikki ja jatkoi sitten keskustelua munkin kanssa, kunnes lepohetki loppui ja hänen taas oli noustava hevosen selkään.
Samaan aikaan laittoi munkkikin itsensä kuntoon ja tielle tultua oli keskustelu taas ennen pitkää täydessä vauhdissa. Mahtavaa tuomioherraakin näytti se yhä enemmän alkavan huvittaa, jota paremmin oppi tuntemaan seuralaisensa laajan kokemuksen ja tiedot aikakauden merkillisimmistä henkilöistä. Munkki näytti myös tahtovan mikäli mahdollista olla tuomioherralle mieliksi. Aluksi tietysti puhelivat he vain yleisistä asioista. Mutta jo sen kuluessa tuli tuo kokenut ja terävännäköinen tuomioherra useamman kerran huomaamaan munkin monipuoliset tiedot ajan oloista.
Lopulta joutuivat he taas uudestaan puhelemaan Lundin ja Upsalanarkkipiispain välisestä riidasta koskien primasoikeutta pohjoismaissa.Ja siitä siirtyi puhe sitten ikäänkuin itsestään arkkipiispa JönsPentinpoikaan.
"Luulenpa, että arkkipiispan sanoilla nyt tulee olemaan kokonaan toinen kaiku Ruotsin valtakunnassa, kun niiden tukena on Stäken luja linna", virkkoi munkki.
Kaniikki nyökäytti päätään, mutta jätti ajatuksensa julkilausumatta.
"Hyvällä syyllä voitanee kai myös sanoa, että se on hänen omain kättensä työtä?"
"Hän on pannut paljon huolta linnan varustamiseen, itselleen ja arkkihiippakunnalleen kunniaksi ja iloksi."
"Niin, olen kuullut sanottavan, että linnan rakentaminen jo alusta alkain on ollut hänen johtonsa alla."
"Hänen armollaan, Jöns arkkipiispalla, on ollut suuri vaikutusvoima lähimpäin edeltäjäinsä aikana", myönsi tuomioherrakin.
"Ja epäilemättä on se ollut onneksi Ruotsinmaalle!" lisäsi munkki äänellä, joka riittävästi ilmaisi hänen ihmettelynsä ja kunnioituksensa, tai jota ainakin voitiin ymmärtää niin.
"Epäilemättä!" vastasi tuomioherra lyhyeen.
Häntä ei näyttänyt keskustelu tästä asiasta huvittavan, vaikka muuten ehkä mielellään kuuntelikin tuon kokeneen munkin ylistyksiä esimiehestään. Mutta tämä jatkoi ikäänkuin ei olisi mitään huomannut:
"Omituista kyllä on hänen armonsa molempia edeltäjiä arkkipiispanistuimella kohdannut kuolema, joka kansan kesken on ollut paljon puheen aineena. Niilo arkkipiispa rakasti tosin kuningastaan yhtä suuresti, kuin Jonatan Taavettia, mutta kuinka hän, vaikka niin olikin asianlaita, voi surra itsensä kuoliaaksi kuninkaan kuolemasta tiedon saatuaan, sitä on kansan hyvin vaikea käsittää…"
"Siinä on teille jotain tutkittavaa, Eerikki Olavinpoika!" keskeytti Helmich kiireesti ja lisäsi sitten: "luulen kuitenkin, että sille, mitä kansa tällaisissa tapauksissa uskoo ja ajattelee, on yleensä annettava hyvin vähän arvoa. Sitä näet voi kuitenkin aina taitava henkilö johtaa, mihin itse tahtoo."
"Epäilemättä on väitteessänne perää, mutta…"
"Kuinka esiintyivät esimerkiksi taalalaiset drotsin, herra KristerNiilonpojan aikana, Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen!"
"Niin, taalalaiset…", keskeytti munkki miettivän näköisenä. "Ilman vaivaa ei se kuitenkaan koskaan näytä onnistuvan. Tunsin erään miehen, joka koetti johtaa suuren virran uomastaan tilustensa ylitse. Se onnistuikin hänelle. Mutta siitä tuli kuitenkin vain pieni puro. Suuri virta juoksi edelleenkin raivoisana ja kuohuen omaa rataansa. Jos hän olisi saanut joen kokonaan suljetuksi, olisivat hänen tiluksensa olleet mennyttä kalua. Mies muistuttaa minusta jossain määrin vanhaa drotsia ja ehkä, jos asiaa tarkemmin katselemme, muitakin…"
Tuomioherra vilkaisi salaa munkkiin, mutta kasvoille vedetty päähine esti hänet mitään näkemästä. Seurasi sitten hetken hiljaisuus, jonka kuluessa kukin matkustavaisista antautui omien ajatustensa valtaan. Sen keskeytti lopulta munkki, joka lisäsi kääntäen samassa hevosensa harjan toiselta puolen toiselle:
"Hänen armonsa, Jöns arkkipiispa, näyttää voivan paremmin selviytyä asiasta. Uskokaa minua, armollinen herra, jos hän vain ryhtyy toimeen, kääntää hän varmaan virran kulun, mihin itse tahtoo, eikä hänen tarvitse peljätä tulvaa, eikä sitäkään, että siitä syntyisi vain pieni puro joen asemesta. Olenpa varma, ettei hän myöskään puolusta teidän ajatustanne, armollinen herra, mitä kansan tuomioon tulee…"
"Hm, hm!" yski kaniikki katsellen sinertäviä vuoria, joitten yli heidän oli kuljettava.
"Kunpa hän vaan saisi elää!" virkkoi munkki.
"Elää…? Mitä tarkoitatte, harmaaveli? Hänen armonsahan on mitä paraimmissa voimissa!"
"Ajattelin vain arkkipiispa Olavia ja hänen äkillistä kuolemaansa!"
Munkki käänsi samalla kasvonsa sivulle, niin että hän selvästi voi nähdä kaniikin koko muodon. Tämä kalpeni kovasti ja tempasi samassa ikäänkuin tajuttomasti uljasta juoksijaansa suitsista, niin että se peljästyneenä hypähti eteenpäin. Mutta samassa käänsi munkki jo kasvonsa takaisin ja kaikki kävi taas vanhaa rataansa, vaikka keskustelua painostikin se mieliala, johon kaniikki oli joutunut. Tätä ei se enää näyttänyt huvittavan tai tuntui se hänestä liian tuskalliselta voidakseen jatkaa sitä.
"Jumala paratkoon!" virkkoi munkki, "vieläkään ei olla varmoja siitä, mikä aiheutti tämän äkillisen kuolemantapauksen… Mikä on teidän mielipiteenne siitä, armollinen herra…? Onkohan mitään perää kansan jutuissa mantelimaidosta?"
"Manteli … mantelimaidosta … niin, olenhan minäkin kuullut sellaisia huhuja… Siitä nyt huomaatte, harmaaveli, kuinka paljo voi luottaa kansan puheisiin."
"Te tunnette siis asian tarkemmin?"
"Enhän toki, kaukana siitä … mitenkäs minä sen paremmin voisin tuntea, mutta sen tiedän kumminkin varmaan, että…"
"Arkkipiispa Olavi kuoli luonnollisen kuoleman… Äkisti se kuitenkin joka tapauksessa tuli, sitä ei voitane kieltää!" keskeytti munkki ja äänessä ilmeni sellainen omituinen varmuus, että se vaikutti melkein päinvastaisesti tuomioherraan, kuin mitä sillä ehkä tarkoitettiin.
"En tahdo sitäkään väittää", virkkoi tämä välinpitämättömästi hymyillen, "hänen kuolemansa tapahtui, niinkuin äsken sanoitte, ihan äkkiarvaamatta. Olin itse läsnä Nyköpingin linnassa…"
"Vai niin … no siinä tapauksessa en tahdo puhua mitään, sillä silloinhan te itse paraiten tiedätte, kuinka kaikki tapahtui. Mutta kansan puhetta voi sittenkin verrata uuninpiipusta nousevaan savuun. Niinkuin savu nousee ylöspäin, kiertelee ja kaartelee sinne tänne, aina tuulen mukaan, milloin lukemattomissa renkaissa, milloin taas muissa supistuksissa ja laajennuksissa, niin puhekin, joka käy miehestä mieheen. Sekään ei anna ohjata itseään…"
"Ja on sillä myös yhtä vähän merkitystä kuin savullakin!" lisäsi kaniikki päättävällä äänellä.
"Kokonaan merkitystä vailla ei se siltä ole, armollinen herra. Voihan se esimerkiksi hyvin helposti mustata puun, joka levittelee tuvan ylitse oksiaan."
"Ja kenen voisivat jutut mantelimaidosta mustata?" kysyi kaniikki äkisti ääni katkerana.
Itse tyyni ja sävyisä mestari Eerikki Olavinpoikakin heitti nämät sanat kuullessaan peljästyneen ja tutkivan silmäyksen kaniikkiin, niin hämmästytti häntä tämän äkillinen kysymys. Mutta munkki vastasi aivan rauhallisena:
"Mitään nimeä en ole kuullut koskaan mainittavan, sanotaan vain, että mantelimaidon laittoi hänelle eräs korkea herra."
"Ja tuo korkea herra ei voi arvattavasti olla kukaan muu kuin…!"
"Häntä, jota te nyt ajattelette, en ainakaan minä siksi usko… Enkä ole kuullut kenenkään muunkaan häntä syyttävän, ja jos joku olisi kuullutkin sellaisia huhuja, niin on aivan selvää, mistä ne ovat alkunsa saaneet. Yleensä olen huomannut niiden, jotka tahtovat antaa huhuille varman, määrätyn suuntansa, ja sellaisia on kyllä olemassa, yleensä olen huomannut niiden onnistuvan yrityksissään yhtä huonosti, kuin jos joku jättiläispalkeilla tahtoisi pakottaa uuninpiipusta nousevan savun kulkemaan vastatuuleen… Onhan toki Ruotsin valtakunnassa vielä muitakin korkeita herroja!"
Olisi odottanut Helmichin nyt vuorostaan kysyvän munkilta, ketä tämä katsoi eli ketä oli kuullut syytettävän mantelimaidon antajaksi, koskapa niin varmaan väitti, ettei se ollut se korkea herra, jota Helmich itse siksi arveli. Mutta sitä hän ei tehnyt, vaan lausui vain entistä vertausta jatkaen:
"Sanotaan myös: ei mitään savua ilman tulta, harmaaveli, ja tässä ei ole tulta. Sillä täytyyhän teidän ymmärtää, ettei pyhä kirkko koskaan olisi jättänyt sellaista rikosta rankaisematta, jos vain jotain syytä epäluuloihin olisi ollut. Mutta mitään sellaista ei kuolemantapauksen jälkeen esiin tuotu, vaikka sitä kysyttiin. Asia on siis aivan selvä!"
"Tepä sen sanotte, armollinen herra … asia on todellakin aivan selvä", lausui munkki. Ja niin kääntyi keskustelu vähitellen ja ikäänkuin huomaamatta toiselle alalle, jossa he näyttivät paremmin sopivan yhteen.
Puhelunaineeksi tuli näet nyt ei enemmän eikä vähemmän kuin itse Kaarlo kuningas, sekä se sota, jota paraikaa käytiin Tanskan kuningasta Kristiania vastaan. Kaniikki ei yrittänytkään salata, mistä kuningasta pääasiassa moitti. Tämä oli aivan liiaksi veltto. Näytti siltä, kuin ei hänellä enää olisi ollut ollenkaan omaa tahtoa, tai niinkuin ei hän enää olisi uskaltanut toimia, kuten itse tahtoi ja niinkuin epäilemättä olisi pitänyt. Sen lisäksi ei hänestä ollut miestä valitsemaan väkeä itselleen, päinvastoin käytti yksi ja toinen häntä välikappaleena voittaakseen siten omat tarkoitusperänsä. Hän oli nyt jo leikkipallo jokaisen taitavan miehen käsissä, joka vain ymmärsi johtaa ja kuljettaa häntä, ja oli siksi vielä enemmän tuleva.
Kaiken tämän munkki myönsi ja lisäsi, että valitettavasti kyllä Jost von Bardenvlethin tapaisia miehiä oli aivan … liiankin paljon olemassa.
"Mutta sellainen asiaintila ei ajan pitkään saata olla Ruotsin valtakunnalle hyödyksi", jatkoi Helmich. "Se ei ole enää Kaarlo kuningas, joka hallitsee, vaan se on milloin mikin hänen suosikeistaan ja lopulta kai ne kaikki, jotka vain hänen armostaan ovat osallisiksi tulleet. Sellainen järjestys ei voi ajan pitkään pystyssä pysyä. Sehän on aivan samaa kuin jos asettaisi yhtä monta kuskia johtamaan tulista nelivaljakkoa, kuin vaunuissa on ajavia. Ruotsalainen vaatii ennen kaikkia voimakasta ja lujaa johtoa hallitsijoiltaan… Talonpoika ei ole vieläkään unhottanut Engelbrektiänsä, vaikka Kaarlo kuningas on jo aikaa sitten unhottanut talonpojan. Se unhottaminen, se juuri onkin hänen heikoin puolensa."
Tämäkin oli munkista aivan oikeaa puhetta ja hän surkutteli urhokkaan marskin, jalon Tord herran, aikaista kuolemaa sekä kysyi sitten huoaten kaniikilta, kuka hänen mielestään nyt paraiten sopisi kuninkaan asiaa kunnialla ajamaan.
"Te kysytte sitä, harmaaveli", puuttui Helmich lämmöllä puheeseen, "ja minun puolestani saatte te kyllä sitä kysyä. Mutta oma ajatukseni on, että se nyt auttaa hyvin vähän asiaa, kuka hänen kunniaansa ylläpitää, kun ei hän kumminkaan enää sitä itse tee. Tarvittaisiin ainoastaan hiukkanen Engelbrektin henkeä ja se jo saisi Kaarlo kuninkaan valtaistuimen musertumaan pirstaleiksi."
"Ja sellainen mies kyllä arvattavasti löytyy, joka omistaa tämän hiukkasen Engelbrektin henkeä", virkkoi munkki ikäänkuin täydentääkseen kaniikin ajatuksen, ja loi samalla salaisen katseen häneen. "Toivottavasti kuitenkin yhä edelleenkin pidetään pääasiana, ettei valtakunnan etu mitään sen kautta kärsi!"
"Kyllä, harmaaveli, sitä pidetään yhä edelleenkin pääasiana… Valtakunta ei sen kautta mitään vahinkoa kärsi, päinvastoin hyötyy, siitä olen varma."
"Mutta jos Kristian kuningas käyttää tilaisuutta hyväkseen…?"
"Kristian kuningas…!" virkkoi kaniikki ajattelevasti ja vilkkaat silmänsä kiintyivät hevosen harjaan. "Rauha ja rauhan säilyttäminen valtakuntien kesken, onhan se aina pidettävä pääasiana", lisäsi hän sitten, "ellei sitä voida säilyttää vähemmällä, niin suostuttakoon Jumalan ja pyhimysten nimessä vaikka siihenkin… Pahemmaksi ei voi asiaintila kuitenkaan koskaan tulla, kuin se nyt on! Katsokaas, rauha valtakuntain kesken, sehän on juuri se suuren kuningattaren meille jättämä perintö, jonka me voimme ja jonka meidän pitää säilyttää. Ja sentähden, sitä saavuttaaksemme, täytyy meidän myös olla vähän enemmän myöntyväisiä."
"Paljon totta on puheessanne, armollinen herra", virkkoi munkki, "mutta tuskin on uskottavaa, että muukalainen kuningas koskaan oppii antamaan oikeaa arvoa Ruotsin laille, ja jos laki rikotaan, vallitsee laittomuus maassa."
"Silloin on myös Kristian kuninkaan valta lopussa."
"Ja mies, joka omistaa tuon hiukkasen Engelbrektin henkeä, ottaa hallitusohjat käsiinsä", virkkoi munkki päättävällä äänellä, joka puhe näytti suuresti kaniikkia miellyttävän. "Luulenpa tietäväni, ketä te sillä tarkoitattekin."
Hän nojautui sivulle, asetti suunsa ihan kaniikin korvan viereen ja kuiskasi:
"Te tarkoitatte arkkipiispa Jöns Pentinpoikaa!"
Kaniikki yskäsi ja vei äkisti kätensä suun eteen, mutta ei kumminkaan kieltänyt, jos ei myöntänytkään. Niin ratsastivat he hetken ääneti. Munkki ei tahtonut sanoa enempää kuin oli sanonut ja kaniikin näytti kuiskaus saaneen syviin mietteisiin. Vähäsen matkaa tieltä oikealle sijaitsi eräällä mäen rinteellä talonpoikaistalo ja joko oli kaniikilla aivan rehellinen aikomus tai teki hän sen vain saadakseen keskustelun lopetetuksi, totta ainakin on, että hän yhtäkkiä käänsi hevosensa kapealle polulle, joka johti taloon, ilmoittaen, että hän siellä tahtoi levätä ja syödä päivällistä.
Munkki tervehti ja aikoi jatkaa matkaansa, mutta kun kaniikki pyysi hänen tekemään seuraa itselleen, suostui hän.
Päivällisen loputtua ja ojennettuaan itsensä mukavaan asentoon auringonpaisteessa, viittasi kaniikki munkin luokseen.
"Kuulkaapa, harmaaveli", sanoi hän, "te olette kauasnäkevä ja teräväjärkinen mies. Teidän vertaistanne harvoin tapaa luostariveljien joukossa… Siirtäkää siis päähineenne syrjään, että näen kasvonne. Muistan silloin teidät paremmin."
"Jumala paratkoon, armollinen herra", vastasi munkki, "minä olen vain köyhä ja syntinen ihminen ja olen tehnyt lupauksen, etten koskaan paljasta päätäni muualla kuin Jumalan alttarin edessä. Jos olen teitä miellyttänyt, niin voittehan muistaa, että se oli eräs harmaaveli, jolla ei ollut nimeä…"
Äänen vieno värinä ei olisi jäänyt kaniikilta huomaamatta, ellei hänen päänsä olisi ollut niin täynnä muita ajatuksia.
"Hyvä, hyvä", sanoi hän, "minä voin tehdä jotain teidän hyväksenne…Teidän ei saa jäädä siihen alhaiseen asemaan, jossa nyt olette…Muistatte kai tekin vielä, sillä eihän siitä niin pitkä aika ole, kuneräästä Vadstenan munkista tehtiin Vesteråsiin piispa?"
"Sen muistan aivan hyvän…"
"Niin, harmaaveli, sellaista voi vieläkin tapahtua… Sanokaapa nyt minulle, ajattelematta ollenkaan, kelle puhutte, sanokaa aivan suoraan, mitä tarkoititte sillä, kun äsken mainitsitte arkkipiispa Jönsin nimen samalla kertaa kuin Engelbrektin?"
"Mitäpä muuta voisin sillä tarkoittaa, kuin että hänellä juuri on se voima ja tarmo, jota nykyiset olot vaativat, jos hän vain tahtoo käyttää sitä…"
"Me puhumme nyt ilman todistajia, harmaaveli… Voimme siis ymmärtää toisiamme, puhua kaunistelematta ja suoraan, ilman että kummankaan tarvitsee peljätä mitään… Edellä puolisen olimme jo yhtä mieltä siitä hädästä, joka valtakunnassa vallitsee. Tyytymättömyys, joka sen johdosta on noussut kuningasta vastaan, on suurempi kuin hän aavistaakaan… Herrat samoinkuin papit, porvarit ja talonpojatkin, kaikki ovat ne häneen perin kyllästyneet ja vihaavat hänen hallitustaan… Hänen menettelynsä kirkkoa ja luostareita kohtaan, hänen sotaväkensä ja voutinsa, — kas siinä ne petolinnut, jotka jo ovat iskeneet kyntensä kiinni hänen kuninkaanmantteliinsa ja jotka eivät siitä ennen hellitä, kuin hän itse makaa maan tomussa… Mutta asiaan, mitä arvelette te siis, voiko arkkipiispa…"
"Pelastaa valtakunnan? aiotte sanoa", täydensi munkki kaniikin puheen, "kyllä, armollinen herra, uskon, että arkkipiispa Jöns sen aivan hyvin voi…"
Munkki ei ehtinyt sanoa ajatustaan loppuun. Kaniikki keskeytti hänet. Tämä oli mielestään nyt jo kuullut kylliksi, vaikka itse asiassa ei ollut ollenkaan sanottu, että hän ja munkki siltä samalla tavalla käsittivät arkkipiispan merkityksen olojen muodostajana ja valtakunnan pelastajana. Mutta keskustelu asiasta oli koko ajan käynyt siihen suuntaan, että munkilla todella aina oli tilaisuus valita kahden välillä, nimittäin asettua joko kuninkaan puolelle tai häntä vastaan. Sitävastoin tuo viekas kaniikki paljasti yhä vain enemmin itsensä, osottautuen lopulta kiihkeäksi arkkipiispan puoluelaiseksi. Ei ollut muuten mikään ihme, jos ei kaniikki nyt huomannutkaan munkin sanoissa piilevää kaksimielisyyttä. Hänet oli näet vallannut kokonaan toinen asia, jonka tahtoi perille ajaa, ja sentähden ei häneltä muuhun tarkasteluun aikaa riittänytkään. Siksi hän myöskin nyt keskeytti munkin puheen, laski kätensä hänen olkapäälleen ja nojautui tuttavallisesti, alamainen hymy huulillaan, hänen puoleensa.
"Tunnetteko Niilo Sturen?" kysyi hän ja lisäsi sitten selittäen: "hänet, joka kuuluu Yö- ja Päivä-sukuun, mutta on ottanut Sture-nimen äitinsä jälkeen…"
Munkki nyökäytti päätään.
"Hän on meidän miehiämme!" virkkoi kaniikki, mutta vaikeni äkisti ja kiinnitti tutkivat silmänsä munkkiin.
Tämä hätkähti ikäänkuin olisi kouristus häntä kohdannut, mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen ja sen voi yhtä hyvin tulkita mielihyvän kuin vastenmielisyydenkin osoitteeksi kaniikin asialle.
"Teitä se hämmästyttää!" virkkoi tämä, "mutta mitä on teillä häntä vastaan muistuttamista? Löytyykö ehkä Ruotsin valtakunnassa joku toinen, joka paremmin kuin hän kykenisi talonpoikaisjoukkoa johtamaan?"
"Sitä en suinkaan tahdo sanoa, armollinen herra. Niilo Sture on todellakin ainoa, joka tähän aikaan siihen kykenee!"
Hän lausui nämät sanat epäillen, mikä kaniikista tuntuikin aivan luonnolliselta. Sillä ei ollut hänen mielestään ollenkaan ihme, jos munkkia, joka niin tarkasti tunsi ajan olot, vähän epäilyttikin sen tiedonannon todenperäisyys, että Niilo Sturesta oli tullut arkkipiispan mies. Hieno, selittämätön hymy huulillaan lisäsi hän sentähden:
"Koska tunnette miehen ja muutenkin olette yhtä mieltä minun kanssani, niin voisitte hyödyttää yhteistä ja Ruotsin asiaa, jos tekisitte…"
"Jos tekisin, armollinen herra ..!"
"Niilo Sturen meidän mieheksemme eli oikeammin sanoen arkkipiispan mieheksi. Te voisitte silloin vaatia mitä tahansa, eikä arkkipiispa olisi sitä teiltä kieltävä…"
"Ah…!"
Munkki asetti kätensä rinnoilleen ja hengähti syvään. Kaniikki piti tätä liikettä ja huudahdusta osoitteena siitä, että tuon karkean munkkikaapun alla siltä löytyi hiukkanen kunnianhimoakin, jota hän keskustelun kuluessa jo oli alkanut epäillä, vaikka ei tosin ollutkaan voinut vielä kokonaan niistä luuloista luopua. Ja samalla se myöskin hänen mielestään osoitti, että munkki ei ainoastaan suostuisi hänen pyyntöönsä, vaan että hän sen lisäksi tekisi sen mielelläänkin.
"Te suostutte siis?" kysyi kaniikki ja laski tuttavallisesti kätensä munkin olkapäälle.
"Oletteko sitten aivan varma, että onnistuisin yrityksessäni?" kysäsi munkki.
"Toimi on vaikea, se myönnettäköön … hyvinkin vaikea. Olen näet itse jo käynyt ritarin puheilla ja koettanut saada häntä taipumaan, mutta turhaan… Te olette kuitenkin harvinaisten ominaisuuksienne vuoksi kuin luotu tähän toimeen. Toivon, ettette väärin ymmärrä minua, harmaaveli, sanon todella, mitä ajattelen… Jos joku voi Niilo herran taivuttaa, niin täytyy sen olla juuri sellaisen miehen, jolla on teidän kokemuksenne ihmisistä ja oloista… Menkää siis ja palatkaa voittajana takaisin… Pyhän kirkon nimessä, isänmaan nimessä … menkää, minä pyydän sitä… Ruotsin tulevaisuus, sen onni tai onnettomuus, se on nyt teidän käsissänne!"
Munkki näytti miettivän kaniikin suurella juhlallisuudella lausuttuja sanoja. Kuitenkaan ei hän siltä mitään varmaa vastausta antanut. Päinvastoin pyysi hän ensin saada lähempiä tietoja tuomioherran ja ritarin välillä tapahtuneesta keskustelusta.
Tähän ei kuitenkaan tuomioherra katsonut voivansa myöntyä, sillä, arveli hän, ellei munkki kerran suostunut hänen pyyntöönsä, tälle oli aivan yhdentekevää, tiesikö hän sen, mistä hän oli keskustellut ritarin kanssa, tai ei. Tämän kuultuaan suostui munkki tuomioherran pyyntöön ja tämä kertoi silloin hänelle keskustelunsa ritarin kanssa sekä muuta, mitä munkin tehtäväänsä varten oli tarpeellista tietää.
"No, mutta Ove Laurinpoika, armollinen herra!" virkkoi munkki kun kaniikki oli lopettanut kertomuksensa, "oletteko te sitten jo kokonaan unhottanut hänet. Jos niin on, on se minusta aivan samaa kuin jos lähtisitte hakemaan vettä joen toiselta puolen… Hänethän voisi saada paljon helpommin taipumaankin kuin Niilo Sturen, varsinkin nyt kun hän vielä on kuninkaalle vangitsemisenkin tähden vihoissaan. Sitäpaitsi on hän minun mielestäni aivan kuin luotu tähän toimeen. Hän on reipas, uhkarohkea ja ilomielinen, kaikki juuri sellaisia ominaisuuksia, joista kansa pitää… Hänestä varmaan tulisi mainio nuija, kun vain joku pitäisi varresta kiinni ja suuntaisi iskut…"
"Hänestäkö…!" keskeytti kaniikki ja teki kädellään halveksivan liikkeen, "siinä suhteessa on hän kokonaan ala-arvoinen. Siihen vähään, johon hän kelpaa, on häntä jo siksi toiseksi käytetty… Mutta tähän toimeen … tähän ei hän ollenkaan sovi!"
"Kuitenkin johonkin, armollinen herra, koskapa kerran itse sanoitte…"
Hieno, tuskin huomattava hymy ilmestyi kaniikin kasvoille ja hänen silmissään, kun hän ne munkkiin suuntasi, oli puoleksi tutkiva puoleksi tuttavallinen ilme.
"Kun tahdotaan ottaa joku hevonen kiinni, joka vallattomuudessaan juoksee, minne itse tahtoo, niin käytetään paulaa, harmaaveli… Ove herra on ollut sellainen paula, hän ja…"
Hän ei täydentänyt ajatustaan, vaan nyökäytti vain päätään ja hieno, selittämätön hymy, joka ilmestyi hänen kasvoilleen, esti enempää näkemästä.
"Luulen ymmärtäväni, mitä tarkoitatte", puuttui munkki puheeseen, "Briita neiti…! Hänestä tehtiin kultaiset ohjakset tuolle vallattomalle varsalle, hän oli se hinta, joka teki tästä arkkipiispan miehen…? Mahdollista kyllä", lisäsi hän sitten, "että olette oikeassa. Ehkä ei Ove herra olekaan se mies, jota te tarvitsette. Mutta kun tuo toinen ei kuitenkaan ole myynyt itseään sillä hinnalla, jonka te olette tarjonnut hänelle, niin ei mielestäni niin urhokasta miestä kuin Ove herra on siltä olisi kokonaan heitettävä…"