"Urhoollisia miehiä löytyy kosolta, harmaaveli, mutta sellaista, jolla sen ohessa on vielä pää paikallaan … sellaista me tarvitsemme. Sitäpaitsi, kuka on sanonut, että me hylkäämme tuon urhean herran, varsinkaan nyt, kun kuninkaan menettely on hänet liittänyt meihin lujemmin kuin koskaan ennen… Ei, ei … hänenkin vuoronsa kyllä kerran tulee… Hänkin on saava sopivan toimen tehtäväkseen…"
"Te ette siis ollenkaan pelkää kuninkaan rangaistusta?"
"Siitä ei koskaan mitään tule…!"
Hetken hiljaisuus seurasi. Sen keskeytti viimein munkki, joka kysyi:
"Mitkä ovat tarkoituksenne, armollinen herra, Niilo Stureen nähden?… Mitäpä minä voisin tarjota hänelle sellaista, joka saisi hänen taipumaan, kun ei kerran rakkauskaan ole voinut sitä aikaan saada?"
"Te muistutatte minua asiasta", mutisi kaniikki, "jota todellakin kannattaa ajatella. Kuitenkin luulen, että meillä on hänelle jotain tarjottavaa, jolla pitäisi olla kylliksi hurmaava vetovoima ja loistava sulo, impi paljon verrattomampi kuin vanhan Kaarlo Tordinpojan tytär onkaan…"
"Ja se on…?"
"Ruotsin kuningaskruunu!" kuiskasi kaniikki ja hänen huulensa menivät taas hienoon hymyyn.
"Ruotsin kuningaskruunu!" huudahti munkki teeskentelemättömällä hämmästyksellä.
"Niin!" virkkoi kaniikki, "luulenpa, että sellainen impi on jo jonkin arvoinen ja sen voimme me hänelle kyllä tarjota… Jos hän ottaa tarjouksen vastaan, niin asetamme me ehdot… Ellei hän sitä tee, niin jätämme me hänet. Hänestä tulee meidän vihollisemme ja pyhän kirkon valta ei ole vielä niin vähäinen, ettei se voisi musertaa häntä."
"Paratkoon Jumala sen ritarin, jolle sellainen morsian ei kelpaa!" virkkoi munkki.
"Ryhtykää siis heti toimeen, harmaaveli … aika on kallista… Mitä tehdään, se pitää tehtämän heti!"
"Parastani olen koittava, siitä saatte olla varma, armollinen herra, ja kauan ei viivy ennenkuin taas saatte kuulla minusta…"
Nyt nousi kaniikki ylös. Palvelijat toivat hevoset esiin ja mestari Eerikki Olavinpoika tuli myös vaellukseltaan takaisin, jonka lähimpään metsään oli tehnyt.
"Stäken linnassa Jöns arkkipiispan luona", virkkoi kaniikki, "siellä tapaatte minut!"
Sitten nousi hän hevosensa selkään ja ratsasti pienen seurueensa kanssa pois, jättäen munkin siihen pihamaalle yksin seisomaan.
Stäken linnassa.
Stäken linna oli uudestaan rakennettu. Se oli ehditty päättää jo nykyisen arkkipiispan edeltäjän aikana, sillä työtä oli tehty tulisella kiireellä. Mutta nyt olikin se aivan valmis. Tornit, ympärysmuuri ja nostosilta olivat täydessä kunnossa ja linnan pihalla kohosi komea palatsi. Arkkipiispa asusti juuri tähän aikaan linnassa ja hänen luonaan olivat hänen molemmat veljensä, herrat Taavetti ja Krister Pentinpojat, sitäpaitsi vielä Strängnäsin Sigge piispa, Olavi piispa Vesteråsista ja useita ritareja, niiden joukossa herra Fader Ulvinpoika (Sparre), herra Eskil Iisakinpoika (Banér) ja herra Juhani Kristerinpoika (Vaasa).
Mieliala kokoontuneessa seurassa oli erittäin katkera kuningasta kohtaan ja niinkuin tavallista, oli toinen toistaan äänekkäämpi syytämään syytöksiä, jotka tulivat sitä ankarampina esiin, mitä myöhemmin kukin oli ne tilaisuudessa julkilausumaan. Mutta sillä aikaa kun herrat näin suuressa salissa, jossa arkkipiispan palvelijat kulkivat edestakaisin pikareja täytellen, antoivat vihalleen ja suuttumukselleen kuningasta kohtaan vallan, sillä aikaa istui arkkipiispa eräässä toisessa linnanhuoneessa ja keskusteli muutamain Upplannin ja Taalain talonpoikain kanssa.
Arkkipiispa istui siellä yllään violettivärinen, kallisarvoisella nahalla vuorattu takki ja hänen päänsä nojasi korkean selkätuolin topattua karmia vasten. Kasvonsa olivat kalpeat ja silmät suljettuina. Ei yksikään piirre niissä ilmaissut, mitä hänen sisässään liikkui. Ne olivat yhtä tyynet, kuin tavallisesti aina, ikäänkuin ei hänellä olisi nytkään ollut muuta tekemistä, kuin vaihtaa vain luettu kirja uuteen kirjahyllyllään. Talonpoikain kasvoista huomasi, että he odottivat vastausta häneltä. Mutta kun sitä ei ruvennut kuulumaan, alkoivat he tähystellä toisiaan, ja lopulta astui eräs taalalaisista esiin.
Tämä oli kookas, hartiakas, mustatukkainen mies, jolla oli älykkäät, läpitunkevat silmät. Hän pyöritteli hattua toisessa kädessään, samalla kun toinen oli pistettynä nahkavyöhön, johon myöskin kintaat olivat napilla kiinnitetyt.
"Sinun on heti suoraan sanottava, kumpaako näistä kahdesta tahdot!" virkkoi hän. "Se on kyllä aivan totta, mitä tässä nyt olet sanonut ja mitä lähettisi jo ennen ovat meille puhuneet, että Kaarlo kuningas on meitä rasittanut laittomilla veroilla ja aivan kokonaan jo unhottanut meidät, köyhät talonpojat, mutta me emme kuitenkaan missään tapauksessa tahdo lähteä sotaan häväistäviksi, kuten tapahtui lankosi, Krister Niilonpojan aikana, Jumala hänen sieluaan armahtakoon… Eikä meillä myöskään ole halua vaihtaa Kaarlo kuningasta johonkin muukalaiseen hallitsijaan, joka ei tunne Ruotsia ja Ruotsin lakia. Nyt on sinun siis tässä sanottava, kumpaako sinä haluat. Jos sinun tarkoituksenasi on saattaa Tanskan kuningas täällä vallan päälle, niin kieltäydymme me jyrkästi auttamasta sinua puuhissasi… Jos taas tarkoituksesi on kohottaa kotimainen mies valtaistuimelle, joka turvaa meille lain ja oikeuden, niin tahdomme me seurata sinua mies talosta!"
Jöns arkkipiispa antoi miehen puhua loppuun, ja vielä senkin jälkeen kun tämä oli jo vaiennut, istui hän kauan aikaa äänetönnä sama kylmä, jäykkä ilme kasvoissaan. Mutta äkisti nousi hän sitten ylös, astui taalalaisen luo ja tarttui tämän käteen kiinni.
"Sinä pyydät minun ilmoittamaan, kuka on tuleva kuninkaaksi … no hyvä, minä tahdon vastata sinulle. Suokoon Jumala ja Pyhä Eerikki kuningas, että te voisitte luottaa minuun! Vastatkaa siis ensin minulle, te Taalain rehelliset miehet ja te, jotka olette Upplannista kotoisin, kuinka te menettelette silloin, kun te tahdotte tehdä peltoa sellaiselle maalle, jossa kasvaa metsää ja jossa suuri kallionlohkare on keskellä maata. Väännättekö te ensin kallionlohkareen pois ja hakkaatte sitten vasta metsän kaskeksi, vai teettekö päinvastoin? Luullakseni annatte te kiven jäädä paikalleen, kunnes muu työ on tehty. Vai mitä itse arvelette?"
"Aivan niin", vastasi talonpoika, "kyllä sinä siinä suhteessa oikeassa olet, kunnia-arvoisa isä! Niin me todella teemme."
"No niin, samalla tavalla täytyy meidän menetellä Kaarlo kuninkaan kanssa. Saattaa tosin sattua, että me yhdellä voimakkaalla iskulla voimme vapauttaa itsemme siitä kivestä, joka Ruotsin kaunista yrttitarhaa rumentaa, nimittäin Tanskan kuninkaasta … mutta voi myös sattua niinkin, että meidän välttääksemme tarpeetonta verenvuodatusta täytyy ainakin jonkun ajan kärsiä kiveä pellollamme… Toivon, että ymmärrätte nyt minua oikein, kun vannon teille, että jos kaikki vain saa tapahtua minun tahtoni mukaan, koskaan muukalainen kuningas ei kanna Ruotsin kruunua, tuli siksi sitten kuka kotimainen mies tahansa."
Arkkipiispan puhuessa tujotti talonpoika lattiaan. Ja kun hän oli lopettanut, tarkastelivat tämän silmät kauan ja tutkivasti häntä. Mahdollisesti oli kuitenkin ylipapin jäykissä, ankaroissa piirteissä jotakin, joka puhui hänen puolestaan ja herätti luottamusta. Jo tuo vilpitön tunnustuskin puolestaan, että lupausta ei voitu yhdessä silmänräpäyksessä täyttää, sekin jo oli omiansa vahvistamaan semmoista vaikutusta.
"Teidän täytyy itsekin myöntää", jatkoi arkkipiispa, "että siitä hetkestä alkain, kun me luovumme Kaarlo kuninkaasta, on hän paneva kaikki voimansa liikkeelle saadakseen meidät alistumaan. Mutta ei siinä kyllin. Myöskään Tanskan kuningas Kristian ei ole missään tapauksessa jättävä sellaista tilaisuutta käyttämättä, jolloin hänellä on toivoa voittaa kolmaskin edeltäjänsä kruunuista. Niin ollen olisi meitä siis kolme, jotka kaikki kävisimme keskenämme sotaa tästä maasta ja kuka voi sanoa, kestäisikö Ruotsi sellaista melskettä sortumatta. Sentähden en voikaan nyt tällä hetkellä mitään muuta varmuudella luvata, kuin mitä jo luvannut olen. Mutta sen tahdon myös kalliilla valalla vahvistaa. Oletteko nyt ymmärtäneet minua?"
Talonpojat myönsivät ja arkkipiispa jatkoi:
"No siinä tapauksessa, kunnon miehet, voitte palata takaisin omille seuduillenne ja laittaa itsenne valmiiksi! Te taalalaiset tapaatte minut Vesteråsissa. Kauan ei viivy, ennenkuin saatte minusta kuulla. Te taas, jotka asutte täällä Upplannissa, saatte myöskin laittaa itsenne kuntoon, en voi nyt tällä hetkellä sanoa päivää ja hetkeä milloin, mutta siitä saatte te kyllä ajoissa tiedon."
Sittenkun arkkipiispa oli vielä lähemmin sopinut yhdestä ja toisesta asiasta talonpoikain lähettien kanssa, jättivät nämät hyvästi ja poistuivat linnasta, mennen kukin omalle taholleen. Ainoastaan vähäsen aikaa senjälkeen, kun talonpojat olivat jättäneet linnan, saapui sinne uljaan ja reippaan näköinen nuorukainen komealla hevosella. Hän pyysi päästä linnaan sisään ja kun tämä oli hänelle myönnetty, kysyi hän arkkipiispaa.
Vastatullut oli nuori Steen Sture.
Hän toi Kaarlo kuninkaan pyynnön arkkipiispalle, että tämä saapuisi joulun ajoissa Tukholmaan, jossa kuningas silloin aikoi viettää erään miehensä häitä.
"Herra Ove Laurinpojanko?" kysyi arkkipiispa.
Steen Sture vastasi myöntäen, mutta tavalla, joka selvään osoitti, mitä hän itse asiasta ajatteli. Se antoi arkkipiispalle aihetta uuteen huomautukseen.
"Näyttää siltä, kuin ette olisi ollenkaan häämietteissä, ystäväni… Niin synkkä katse ei sovi sulhaspojalle, joka tuo kutsun lankonsa häihin…"
Hieno, tuskin huomattava hymy kuvasteli arkkipiispan kasvoilla hänen tätä sanoessaan. Mutta nuorukaisen posket hehkuivat ja hän katsoi arkkipiispaa rohkeasti ja pelkäämättä silmiin kun vastasi:
"Antaisin vaikka henkeni, kun nämät häät vain jäisivät pitämättä!"
"Mitä me emme voi estää, sen täytyy meidän kestää", virkkoi arkkipiispa kylmästi ja lisäsi sitten: "tervehdä Kaarlo kuningasta ja sano, että Jöns arkkipiispa on saapuva määrättyyn aikaan."
"Minulle on sanottu, että arvoisat isät, Strängnäsin ja Vesteråsin piispat, ovat nykyään täällä teidän vierainanne", alkoi Steen taas puhua, vastaamatta mitään arkkipiispan kylmään huomautukseen. "Sallitteko, että vien myöskin heille kuninkaan pyynnön?"
Arkkipiispa soitti ja käski sisäänastuvan palvelijan saattaa Steen herran suureen saliin, jossa herrat olivat koolla. Palvelija ja Steen herra poistuivat, joten arkkipiispa jäi taas aivan yksin.
Oli kylmä joulukuun päivä. Huurre oli peittänyt puut ja pensaat, joten ne auringon valossa kauniisti kimaltelivat. Myös ikkunaruutuihin arkkipiispan huoneessa oli pakkanen maalaillut kaikenlaisia kuvioita, jotka loistivat ja välkkyivät häntä vastaan, kun hän kädet seljän takana käveli ikkunain puoleista seinää kohti. Suuressa liedessä paloi loimuava takkavalkea.
Arkkipiispa pysähtyi erään ikkunan eteen ja hänen silmänsä kiintyivät kuvioon, jonka pakkanen oli siihen ruudulle maalannut. Vallan selvään voi siinä erottaa kuninkaankruunun ja vähän sivuun siitä pitkän sauvan, jonka toinen pää oli käyrä aivan niinkuin piispansauvan. Mutta linnan suuren tornin varjo lankesi juuri tähän osaan huonetta ja sattumus oli asettanut niin, että arkkipiispansauva oli varjossa, kun sitävastoin kuninkaankruunu kimalteli tuhansissa sateenkaaren väreissä.
Jöns Pentinpoika katseli kauan siinä noita pieniä kristalleja. Se ei ollut kuitenkaan niiden ihmeellinen rakennus, joka sai hänet niitä tarkastelemaan, ei, vaan kuninkaankruunu johti hänen ajatuksensa kauas tulevaan aikaan loiston ja vallan keskelle. Hänen katseensa ikäänkuin imeytyi välkkyviin kristalleihin kiinni ja silmät suurenivat samassa kun rauhan ja mielihyvän ilme levisi hänen kalpeille kasvoilleen.
Hän nojautui alas ja hengitti ruutuun sille kohdalle, jossa kuninkaankruunu oli, ensin aivan hiljaa, sitten jo kovempaa raapien sitä samalla etusormellaan, kunnes se oli siitä kokonaan hävinnyt.
Ja kun hän sitten katseli tyhjää paikkaa, josta kruunu vielä äsken oli kimallellut häntä vastaan, hymähti hän, ikäänkuin olisi hän todella tätä pientä hävitystyötä pitänyt suuren valtansa osoitteena. Himmentää henkensä huounnalla kuninkaankruunun, saada sen häipymään ja häviämään, — niin, voihan sitä myöskin tavallaan pitää vallan osoitteena. Mutta arkkipiispa, joko oli se häneltä ajattelematonta leikkiä vain taikka teki hän sen todella vakaassa aikomuksessa ja tarkoituksella, — totta ainakin on, että hän alkoi piirtää kruunua arkkipiispansauvan ympärille, ja hymy muuttui yhä ylpeämmäksi hänen huulillaan.
Mutta kruunun muodostaminen ei ollutkaan enää yhtä helppoa kuin vähää ennen sen hävittäminen. Hän hengitti jäähän tehdäkseen sen pehmeämmäksi ja piirsi uudestaan, hengitti taas ja koitti jälleen, mutta kruunua ei vain enää syntynyt ruudulle. Hän yritti muodostaa sen alemmaksi, jossa jää oli paksumpaa ja lujempaa, mutta yhtä turhaan.
Silloin vetäytyivät mustat kulmakarvat kokoon, salama välähti silmissä ja äkisti kääntyi hän ja poistui ikkunan luota.
"Valtaa!" huudahti hän intohimoisesti ja painoi kädellään otsaansa, "valtaa vain haluan, en muuta. Sen kun saan käsiini, en välitä, saanko kuninkaankruunua eli en!"
Samassa tarttui joku oven lukkoon kiinni ja hän oli heti silmänräpäyksessä taas sama kylmä, tyyni ja tutkimaton mies, kuin ennenkin.
Ovi avautui ja kaniikki Helmich astui sisään. Arkkipiispa näytti häntä levottomuudella odottaneen, sillä kaniikin ilmestyminen sai hänet kovasti ilostumaan. Kasvojen vilkkaista liikkeistä voi myös helposti huomata, että kaniikki oli hänelle uskottu, jonka edessä hän ei katsonut tarvitsevansa siihen määrin sitoa itseään, kuin muitten.
"Kuningas?" oli arkkipiispan ensi kysymys.
"Sokea niinkuin tavallisesti aina!" vastasi kaniikki ilkeästi hymyillen. "Varmoin askelin kulkee hän perikatoansa kohti. Hän ei aavista vielä mitään. Onnelliset tapahtumat etelässä ovat hänet kokonaan sokaisseet."
"Mutta häät?" kysyi arkkipiispa, kiinnittämättä huomiota kaniikin viime sanoihin.
"Niitä puuhataan paraikaa", oli tämän vastaus.
"Ja sulhanen?"
"Siksi tulee Ove Laurinpoika!"
"Mutta hänhän on vielä vankeudessa?" huomautti arkkipiispa.
"Niin on, mutta hän viedään sieltä suoraan vihkituoliin… Hän on nyt meidän miehemme ja pysyy sinä. Kaikki se, mitä te, arvoisa isä, olette hänen hyväkseen tässä asiassa tehnyt, kiinnittää hänet lujasti meihin. Vihkituolista voitte te lähettää hänet, mihin itse tahdotte. Hän on menevä teidän edestänne vaikka kuolemaan!"
Arkkipiispa kuunteli kaikkea tätä, ilman mitään erityistä mielenkiintoa. Ja kaniikki, joka täydelleen ymmärsi hänet, jatkoi:
"Niilo herran vertainen ei hän tosin ole, mutta urhoollinen käsi ja pelkäämätön mieli ovat myös jonkin arvoiset, varsinkin kun ne ovat vihollisen omasta leiristä kotoisin… Niilo herra ei anna houkutella itseään."
"Te ette ole vielä ilmoittanut minulle, Helmich, kuinka tuo teidän valtuutettunne on yrityksessään onnistunut. Ellen väärin muista, piti hänen houkutella Niilo herraa ei vähemmällä kuin itse kuningaskruunulla."
"Kuinka yritys onnistuu, on minun vaikea sanoa… Harmaaveli on mies, jonka vertaista yleiseen hyvin harvoin tapaa. Pankaa hääkellot vain soimaan, virkkoi hän minulle erotessamme, se on sellaista soittoa, joka saa nuorukaisen mielen värisemään, ja silloin on aika asettaa hänet koetukselle…"
Arkkipiispa nyökäytti hyväksyvästi päätään.
"Hän on nykyään Tukholmassa", jatkoi Helmich, "kaikki on täydessä järjestyksessä ja onnistuu, niin ainakin toivon, laskujen mukaan. Se vain on varmaa, että parempiin käsiin ei tätä asiaa koskaan olisi voitu jättää."
Arkkipiispa siirsi tuolinsa lieden eteen ja asettui siihen istumaan. Kaniikki jäi yhä edelleenkin seisomaan, mutta kumpikaan ei puhunut sanaakaan hyvään aikaan. Vihdoin virkkoi arkkipiispa silmiään liedestä kääntämättä:
"Mitä uutisia on kuningas saanut etelästä?"
"Ne ovat Kalmarista, herra Kustaa Kaarlonpojalta!"
"Hyviäkö…?"
"Niin, Kustaa herra on hyökännyt kuninkaan laivaston kimppuun, joka oli asettunut linnan edustalle, ja tuskin olisi se muuten pelastunut hänen käsistään, ellei onni ja tuuli olisi suosinut kuningasta."
"Mutta Borgbolman ja Ölannin on Kaarlo kuningas kumminkin toivottavasti menettänyt?"
"Niin on ja Eerikki herran aarteet on Tanskan laivasto kuljettanut mukanaan Tanskaan", lisäsi Helmich.
"Herra Eerikki Eerikinpoikaako tarkoitat, kuninkaan vävyä?" kysyi arkkipiispa.
"Niin, häntä juuri", selitti kaniikki, "kun Eerikki herran tavaroita kuljetettiin pois Borgholman linnasta, katkesi eräästä tynnöristä vyö. Tynnöri oli täynnä pelkkää kultaa ja hopeaa, joka juoksi ympäri maata. Kuningas julisti heti tynnörin kalliine sisältöineen omaisuudekseen: kaikki mitä onni rannalle ajaa, virkkoi hän, on rantaoikeuden mukaan minun omaisuuttani. Eerikki herra istuu nyt vankina Tanskassa, mutta hänen kultansa ja hopeansa vapautti kuningas kahleista…"
Tapaus Borgholman linnassa ja se tapa, jolla kuningas käytti hyväkseen lakia: "was meinen Grund beröhret, mir gehöret", — herätti aikoinaan paljon huomiota ja puhuttiin siitä kansankin keskuudessa aivan yleisesti. Riimiä käyttävä kronikankirjoittaja kirjoitti siitä myös aikakirjaansa. Hän tekee tapauksen johdosta seuraavan huomautuksen:
Siis nyt on tapa sellainen,Ei mikään turvass' olla voi,Jonk' kerran maalle meri toi.
Mutta arkkipiispa ei näyttänyt kiinnittävän mitään erityistä huomiota tähän asiaan. Hän istui siinä aivan jäykkänä ja mustat silmänsä tujottivat tuleen. Yhtäkkiä havahtui hän ikäänkuin horrostilasta, tarttui lujasti peukalollaan ja nuolusormellaan soopelinnahalla reunustettuun takinliepeeseen kiinni, työnsi sen syrjään ja ojensi samassa jalkansa suoraan eteenpäin. Se ei ollut mikään mukavuudesta johtunut liike, kaikki jäntereet ja lihakset saattoi se jännitykseen.
"Kustaa Kaarlonpoika!" virkkoi hän hitaasti ja lisäsi sitten: "urheaKustaa Kaarlonpoika!"
"Urhoollisia miehiä on muitakin kuin hän Ruotsin valtakunnassa", virkkoi kaniikki, ikäänkuin olisi arvannut arkkipiispan ajatuksen juoksun, "ja jos katselette asiaa sen oikeassa valossa, niin täytynee teidän myöntää, että urhoollisimmat miehet ovat juuri teidän puolellanne eikä kuninkaan. Ne herrat, jotka nyt oleskelevat Tanskassa Kristian kuninkaan luona, painavat myös jotain vaa'assa, kun he nyt teidän kehotuksestanne saapuvat kotiin takaisin. Herra Maunu Gren, herra Tuure Tuurenpoika ja herra Kustaa Olavinpoika, niin myös tuo kunnianarvoisa herra, Skaran Pentti piispa, jonka Kaarlo kuningas on pakottanut jättämään piispanistuimensa, — niistä ei luullakseni kukaan jää toimettomana katselemaan, kun on kysymyksessä… Minä en voi siis muuta kuin onnitella teitä, Jöns arkkipiispa! Uusi vuosi ei ole ehtinyt vielä pitkälle kulua, kun te jo ratsastatte Tukholman linnaan Ruotsin valtakunnan herrana, siitä olen varma."
Arkkipiispa loi kaniikkiin halveksivan silmäyksen.
"Sinä puhut aivan kuin lapsi, Helmich!" virkkoi hän ja veti takinliepeen uudestaan ojennettujen jalkojensa yli.
Kaniikki katsahti hämmästyneenä mestariinsa, mutta rämä lisäsi:
"Ensi tapahtumia ei ole katsottava muuta kuin alkutanssiksi vain. Löytyyhän Ruotsissa vielä monta herrasmiestä, jotka uskaltavat kilpailla arkkipiispa Jönssin kanssa etusijasta… Sellaisia on esimerkiksi Eerikki Akselinpoika, Nyköpingin linnanhaltija. Oletko huomannut, kuinka hän pöyhistelee itseään! Ja kuinka korkealle luulet hänen maalinsa asettaneen…? Kuten sanoin, on se alkuna vain tapausten sarjalle, joiden loppu vasta vähitellen ja hitaasti kehittyy. Kun se on tapahtunut, silloin vasta voit tulla luokseni ja onnitella minua. Ja minä en ole silloin unhottava sitä palkkiota, jonka uskollisuudestasi ja suurista palveluksistasi olet oikeutettu saataaan. Mutta älä heti ylistä sitä jäätä, jolla olet vasta ensi askeleen ottanut."
Kaniikki tarkasteli puoleksi uneksiva katse silmissään korkeaa esimiestään, jonka suunnitelmain kauastähtääviä tarkoituksia ei edes hän, joka tunsi hänet niin tarkasti, voinut seurata.
Arkkipiispa Jöns Pentinpoika Oxenstjerna, sellaisena kuin hän historiassa esiintyy, on suuri, voimakas henki, jollaista harvoin tapaa. Se kanta, jolle hän asettuu ajan oloihin nähden, sekä yleensä koko hänen menettelytapansa todistaa sitä. Taistelu hänen enonsa, herra Krister Niilonpojan, ja Kaarlo Knuutinpojan välillä, jälkimäisen voitto silloin ja vielä enemmän Kristofer kuninkaan kuoleman jälkeen, jolloin arkkipiispan oman isän ja sedän täytyi väistyä loistavan, onnen suosiman marskin tieltä, kaikki nämät yhdessä synnyttivät jo aikaisin Jöns Pentinpojassa vihan Kaarloa vastaan, joka ei koskaan sammunut. Mutta se ei ollut siltä yksin viha ja kosto, eikä pelkkä kunnianhimokaan, joka johti hänen askeleitaan. Nämät pyyteet olisi hän saattanut paljoa vähemmälläkin vaivalla tyydyttää ja kosto olisi muutenkin helposti voinut sammuttaa janonsa, kun oli sellainen vihollinen vastassa kuin Kaarlo kuningas. Ei, Jöns Pentinpoika uneksi jotain suurempaa, hänen päämääränsä tähtäsi korkeammalle, ja keinot, joilla se oli saavutettavissa, ne kypsyivät hitaasti siirtyen vuodesta vuoteen, hetkestä hetkeen ja kohoten samassa määrässä kuin päämääräkin. Kaarlo kuninkaan kukistaminen oli oleva ainoastaan alkutanssi vain, niinkuin hän sanoi, ja siihen ehkä sisältyi joku määrä kostoakin niiden vastoinkäymisten synnyttämää, jotka olivat kohdanneet sukua sen taistelussa marskia vastaan. Mutta ensi askeleen otettua oli otettava vielä monta muuta.
Ja ne otettiin, yhtä tyynesti ja kylmäverisesti, yhtä tarkan harkinnan jälkeen kuin ensimmäinenkin. Hän noudatti eteenpäin kulkiessaan sellaista menestystapaa, että hänen ei koskaan, jos hän vain voi kaikki asianhaarat huomioon ottaa, tarvinnut tehdä mitään toistamiseen. Hän ei milloinkaan pitänyt kiirettä, mutta kun hetki löi, jota hän oli odottanut, iski hän koko voimallaan. Uupumatta ja järkähtämätönnä kulki hän päämääräänsä kohti ja oli peljättävän voimakas, ehkä juuri enimmin sentähden, että hän vähän välitti keinoista, joita käytti, kunhan ne vain johtivat toivottuun tulokseen.
Mitä hän sitten tahtoi, tämä rohkea, lannistumaton mies, jonka henki ei koskaan väsynyt, jonka tahto ei milloinkaan masentunut, joka vastustamattomalla voimalla kulki rataansa ja itse vastoinkäymisistäkin niitti vain hyötyä, — mitä hän tahtoi? Vastaus, sellaisena kuin se ilmenee hänen teoissaan ja historiassaan, ei ehkä tullut aivan siksi, kuin hän itse tarkoitti. Tämän tarkoituksen voimme me ainoastaan arvaamalla likimaille päättää, osaksi historian jäävittömäin todistusten, osaksi niiden hämäräin viittausten nojalla, joita meillä on hänen omalta ajaltaan. Ruotsia on hallittava ilman kuningasta, — kas siinä kaikki, mitä voi erottaa siitä sekavasta vyyhdistä, jota arkkipiispa piti käsissään, jääden ratkaisematta oliko sitä johtava yksi tai useampi mies. Ulkopuolelle tätä rajaa emme saa kuitenkaan otaksua hänen ajatuksiensa menneen. Sillä hän oli sielultaan ja mieleltään herrasmies, vaikka hän tosin olikin vertaisiaan edellä siinä, että otti oppia monesta seikasta, jotka nämät jättivät huomioon ottamatta. Meillä ei ole oikeus kiiruhtaa tapausten edelle, mutta varmaa on, että se hallitusmuoto, joka hänen jälkeensä tuli tavalliseksi Ruotsin valtakunnassa, tuli siksi vasta hänen toimestaan. Me tarkoitamme tässä valtionhoitajia, jotka tästalkain lähes puolen vuosisataa pitivät Ruotsissa hallitusohjia käsissään, kun ne sitä vastoin ennen hänen aikaansa olivat olleet enemmän satunnaisia, harvinaisissa poikkeustapauksissa valittuja, jotka taas, kun pakottava syy oli hävinnyt, luopuivat vallastaan.
Helmich oli arkkipiispan rinnalla aivan vähäpätöinen suuruus. Hän oli kavala, viekas ja osasi käyttää sellaisiakin keinoja hyväkseen, joiden olemassaolosta toisilla ei ollut aavistustakaan. Mutta hän oli myös julma ja sydämetön, jollaiseksi juuri paljas itsekkäisyys ihmisen tekee. Hänellä ei näet ollut mitään sen korkeampaa päämäärää kuin oma itsensä. Hän oli kunnianhimoinen, niinkuin Jöns Pentinpoikakin, mutta hänen kunnianhimonsa rajoittui paljoa ahtaammalle alalle. Hänellä oli keltaiset kynnet samaten kuin kotkallakin, mutta aurinkoa kohti ei hän koskaan lentoansa suunnannut. Arkkipiispa Jönsin käsissä oli hän kumminkin mainio välikappale ja tämä osasikin käyttää häntä erinomaisella tavalla.
Helmich tuskin käsitti, mitä arkkipiispa oikeastaan tarkoitti hämärillä sanoillaan, ja tämä ei näyttänyt pitävän lähempää selvittelyä tarpeellisena. Niin vaipui kumpikin heistä omiin ajatuksiinsa.
Silloin avautui ovi äkisti ja arkkipiispan molemmat veljet astuivat sisään.
"Mitä sanotte te siihen, veli", huudahti Krister herra posket hehkuvina, "mitä sanotte te siihen, me olemme tehneet lupauksen, minä ja Taavetti veljeni, ja meissä on myöskin molemmissa miestä panemaan se toimeen."
"Vannon sen kautta Herramme katkeran piinan ja kuoleman", lisäsi Taavetti herra, "miekkani ei ole toimetonna lepäävä, niin totta kuin kannan isäni kilpimerkkiä kunnialla!"
Molemmat herrat olivat luonteeltaan tulisia ja sitä mielentulisuutta oli heissä nyt vielä kohottanut se olut ja viini, jota linnan ritarisalissa olivat ylenmäärin nauttineet.
Arkkipiispa istui ääneti paikallaan ja katseli tutkivin silmin molempia ritareja. Selvään huomasi, ettei hän antanut paljon arvoa heidän sanoilleen, mutta oli kumminkin vaiti, koska ei tahtonut, tuntien veljiensä hurjan luonteen, antaa näille mitään aihetta tyytymättömyyteen itseänsä kohtaan.
"Me tahdomme uskaltaa jotakin Ruotsin hyväksi", lisäsi Taavetti herra ja astui veljensä luokse, niin että koko hänen jykevä vartalonsa ja punottava naamansa tulivat takkavalkean valossa näkyviin.
"Sen lupauksen olemme tehneet", keskeytti Krister herra, "että Kaarlo kuningas on ensi jouluna rypevä omassa veressään!"
Sekä arkkipiispa että Helmich vavahtivat nämät sanat kuullessaan. Jälkimäinen katsahti säikähtyneenä kiukustuneeseen ritariin, edellinen taas loi häneen pitkän, tutkivan katseen, joka olisi voinut toisessa mielentilassa saada ritarin sydämen jähmettymään.
"Kaunis joulu on siitä aivan varmaan tuleva!" puuttui Taavetti herra puheeseen lyöden kädellään miekkansa kahvaan, "tuo mahtava herra on saava minulta silloin syleilyn, jonka hän on aina muistava…"
"Se on siis toisin sanoen kuninkaanmurha, josta te pikareja kilistellen minun salissani olette keskustelleet?" virkkoi arkkipiispa.
"Murha!" huudahtivat molemmat herrat samalla kertaa.
"Niin, minä ainakin sitä siksi kutsun!" virkkoi arkkipiispa aivan tyyneenä.
Veljekset seisoivat ja tujottivat häneen, ikäänkuin eivät olisi oikein ymmärtäneet hänen sanojaan. He olivat luulleet, että tehty päätös arkkipiispaa miellyttäisi ja siinä tarkoituksessa olivat he tulleet sitä ilmoittamaankin. Mutta nyt huomasivatkin he kokonaan erehtyneensä.
"Antakaa te teolle mikä nimi tahansa", virkkoi vihdoin Krister herra, "siinä pysyn sittenkin, mitä olen päättänyt ja tahdonpa nähdä sen, joka uskaltaa pelastaa Kaarlo kuninkaan, kun kostava käteni tarttuu häneen!"
Ne sanat sanottuaan meni julmistunut ritari matkoihinsa. Taavetti herra sitä vastoin viipyi vielä hetkisen ja koetti veljen katseesta saada selville, mitä tämä ajatteli. Mutta synkkä veli istui siinä jäykkänä ja kylmänä, soopelitakkiinsa kietoutuneena, eikä hänestä voinut mitään päättää.
Sekavin tuntein poistui Taavetti herra. Ja kaniikki jäi taas yksin arkkipiispan kanssa, joka kauan aikaa istui siinä ajatuksiinsa vaipuneena, kuulematta ja näkemättä mitään.
Äkisti nousi hän reippaasti ylös, niin reippaasti, että se herätti itse kaniikki Helmichissäkin ihmettelyä, viittasi tätä seuraamaan itseään ja poistui huoneesta. Arkkipiispa nousi pimeitä rappusia ylös ja pysähtyi erään raudoitetun oven eteen, jonka avasi.
He astuivat sisään pieneen huoneeseen, jonka seinät olivat täynnä haarniskoita, kypärejä, satuloita, suitsia, sanalla sanoen kaikkia, mitä hyvin varustettuun varuskamariin kuuluu. Kaikki oli täällä laadultaan mitä parainta ja näytti se olevan varattu arkkipiispan uljaimpia ja taitavimpia asepalvelijoita varten. Lattialla oli suuri tammiarkku, jonka kansi oli auki.
Arkkipiispa astui erään varustuksen luo, joka täydessä kunnossa seisoi erillään muista. Se oli myöskin mitä hienointa tekoa, aivan erinomaista laadultaan, niinkuin yleensä kaikki, mikä kaniikin silmää täällä kohtasi. Kypärä ja haarniska olivat kullalla ja hopealla moninaisesti koristellut. Kypäräntöyhtö oli muodostettu erilaisista höyhenistä, jotka osottivat Oxenstjernojen värejä, ja yli haarniskan kulki kallisarvoinen vyö. Suuresta kilvestä taas, joka oli nojallaan, varustusta vasten, kimalteli Oxenstjernasuvun vaakuna.
Varovasti nosti arkkipiispa kypärän alas ja laski sen arkkuun. Senjälkeen irroitti hän vyön haarniskan ympäriltä ja asetti sen myöskin arkkuun ja niin lopulta koko varustuksen, osan osan perään, jonka jälkeen hän sulki kannen ja lukitsi sen kahdella lujalla rautaisella munalukolla.
Tämän tehtyään, kääntyi hän Helmichin puoleen ja katseli kauan tätä tutkien. Sitten lausui hän:
"Tämän arkun tulee teidän kuljettaa Uppsalaan, Helmich, ja asettaa se tuomiokirkkoni sakaristoon. Sillä tulevaisuudessa voin ehkä tarvita sitä! Jos tarvitsen teitä Tukholmassa, jonne nyt lähden joulua viettämään Kaarlo kuninkaan luo, niin saatte te kyllä siitä aikanansa tiedon. Ellei taas mitään käskyä tule, niin jäätte te Uppsalaan siksi, kunnes itse saavun sinne!"
Kuninkaan tikari.
Eräänä päivänä vähää ennen joulua ratsasti yksinäinen mies eteläisestä portista sisään Tukholmaan. Koko päivän oli satanut räntää ja illalla kääntyi tuuli pohjoiseen muuttuen samalla kolean kylmäksi, niin että jokainen pieni lumensekainen vesipisara oli kuin hieno jääneula. Ne tulivat vinhan tuulen kanssa pieksien armottomasti ritaria kasvoihin. Ja tämän täytyi tuon tuostakin viedä kätensä silmiensä eteen saadakseen edes hetkeksi helpotusta. Mutta muuten ei hän näyttänyt huolivan ilman hurjuudesta, joko hän sitten oli tottunut sellaista kestämään, tai oli hän niin niiden ajatusten vallassa, jotka täyttivät hänen sielunsa, ettei edes ehtinyt kiinnittää mieltänsä siihen, mitä hänen ulkopuolellaan tapahtui.
Kulkija oli Niilo Sture. Hän oli Vadstenasta matkustanut Ekesjöhön, jossa sitten oli hetken aikaa asustanut Svante veljensä luona. Mutta jota enemmän se aika läheni, jolloin kuningas oli naittava serkkunsa herra Ove Laurinpojalle, sitä levottomammaksi hän kävi ja sitä tuskallisemmalta alkoi hänestä tuntua vanhassa isäinkodissa vallitseva rauha ja lepo. Hänen täytyi lähteä liikkeelle, kulkea kauas, kauas pois. Hän tahtoi unhottaa itsensä, paeta sydänsuruansa. Mutta suru, se seurasi sittenkin alinomaa häntä, surun kalvaava henki, eikä se luopunut koskaan hänestä. Missä hän sitten kulkikin, metsässä tai nummella, aina näki hän vaaleakutrisen immen edessään, joka kyynelsilmin kurotti käsiänsä häntä kohti, rukoillen häneltä turvaa ja apua.
Ja niin ratsasti hän yhä edemmäksi ja edemmäksi kotoisilta mailta. Hän tuskin tiesi, minne meni. Oikeastaan se olikin hevonen, joka piti huolta matkan suunnasta. Ja hän melkein peljästyi, kun huomasi, että eläin kiiti pohjaa kohti. Itse pohti hän mielessään viime aikain tapahtumia, joissa kuningas, Ove Laurinpoika ja Herman Berman olivat päähenkilöinä. Viimemainittu oli vanginnut Ove herran kuninkaan käskystä, mutta hän oli sitten jälkeenpäin kertonut Niilolle, että kuninkaan tarkoitus ei suinkaan ollut rangaista tuota hurjaa nuorukaista tai ryöstää häneltä hänen morsiantansa, jonka sekä hän itse että hänen setänsä olivat luvanneet hänelle. Eikä tämä ollutkaan mitään odottamatonta tai tavatonta kuninkaan puolelta, niin horjuvaksi ja epävakaiseksi oli hän viime aikoina tullut. Sitä paitsi pelkäsi hän nyt, että ankaralla menettelyllään Ove Laurinpoikaa kohtaan loukkaisi mahtavia herroja, jotka, vaikka eivät pitäneetkään Ove Laurinpoikaa vertaisenaan, kuitenkin voisivat siitä saada sopivan aiheen hyökkäykseen häntä vastaan. Jalo Herman Berman oli kertonut asian Niilolle surun valtaamana. Niilo oli huomannut hänestä, että hän ei hyväksynyt kuninkaan toimia ja tarkoituksia tässä suhteessa. Jouluna oli häitä vietettävä ja nyt oli joulu jo ovella. Kuningas ei olisi sitä paitsi nyt enää voinutkaan rikkoa lupaustaan, jonka hän oli antanut valtakunnan ylhäisimpäin herrain läsnäollessa.
Mutta Briita itse, kysyi hän usein itseltään, kuinka olisi hän kestävä tämän raskaan koettelemuksen? Mitä voisi hän muuta viime hädässä tehdä, kuin joko kuolla tai mennä luostariin, jos näet hänellä todella olisi rohkeutta vastustaa kuninkaan ja mikä vielä oli vaarallisempaa, pyhän kirkon tahtoa. Niitä mietteitä hän hautoi yhä uudelleen ja uudelleen mielessään ja hänen verensä jähmettyi ajatellessaan immen kohtaloa. — Kuolla tai mennä luostariin! — Kerran myös tuli hänen mieleensä kadotettu kaulaketju ja hänen täytyi itselleen myöntää, että siitä alkain kun hän oli sen kadottanut, oli nurja onni leppymättömästi vainonnut häntä. Mitä hän oli kuluneina vuosina voittanut ja nauttinut, oli aina ollut vain puolinaista. Hän omisti rakkaan olennon ja hänellä oli ystävä, mutta edellistä ympäröi läpipääsemätön panssari ja jälkimäinen temmattiin häneltä pois juuri samalla hetkellä, kun hän toivoi saavansa vastaan ottaa elämänsä paraimman lahjan, sovinnon kuninkaansa kanssa.
Nyt tahtoi hän vielä kerran nähdä sydämensä valitun, puristaa hänen kättänsä jäähyväisiksi ja sitten matkustaa pois, kauas vieraaseen maahan, jossa aina joku oli urhoollisen ritarin palveluksen tarpeessa. Näissä mietteissä ratsasti hän nyt eteläisestä portista sisään Tukholmaan ja jatkoi sitten matkaansa sen avonaisen paikan ylitse, josta tie vie läntiselle Pitkällekadulle.
Silloin kuuli hän, juuri kun saapui tälle kadulle, nimeänsä huudettavan ja kun hän katsoi eteensä, huomasi hän siinä ihan vieressään kookkaan munkin, joka jo oli tarttunut hänen hevosensa suitsiin kiinni.
"Myöhään tulette, Niilo herra", virkkoi hän, "kuitenkin toivon, ettei se siltä vielä ole liian myöhään."
"Olisiko siis joku olemassa, jolle minun tuloni saattaisi olla joko liian myöhäinen tai liian aikainen?" kysyi Niilo epäluuloinen hymy huulillaan.
"Sen sanansaattajan, joka ratsasti aina Ekesjöstä asti teitä tänne hakemaan, sen olisi pitänyt saada teidät siitä vakuutetuksi!"
"Sanansaattaja minun luokseni!" huudahti Niilo ja lisäsi: "mutta minun tyköni ei mitään sellaista ole saapunut."
"Ja kuitenkin olisi sen pitänyt olla taattu mies, joka luoksenne lähetettiin… Mutta saman tekevää on, oletteko saanut minun sanaani vai oletteko omin päin tänne tullut, pääasia vain on, että olette saapunut ja saapunut oikeaan aikaan… Olenpa varma, että hyvät henget ovat askeleitanne ohjanneet, kun ne ovat johtaneet tänne. Minä olen jo kauan aikaa tähystellyt teitä täällä tullissa, sillä minulla on tärkeitä asioita, joista tahdon teidän kanssanne keskustella… Sallitteko, että seuraan teitä nyt heti majataloonne?"
Niilolla ei ollut mitään syytä, jonka tähden olisi kieltäytynyt munkin pyyntöön suostumasta. Hän oli sellaisessa tilassa, jolloin ihminen on välinpitämätön kaikkiin nähden. Isänmaa oli ainoa, joka vielä sai hänen sydämensä kielet värisemään. Ja sekin oli tällä hetkellä enemmän sivulle joutunut, eli oikeammin sanoen, se lepäsi kyllä hänen sydämellään, mutta kahlehdittuna, sen tenhopiirin ympäröimänä, jonka yli hän ei voinut astua. Rakkaus kansaan, jonka asian oli ottanut omakseen, ja lupaus, jonka oli antanut kuningattarelle, että nimittäin pysyisi kuninkaalle uskollisena, — kas siinä ne langat, jotka sitoivat häntä. Hänellä oli nyt tuskin mahdollisuutta vaikuttaa toisen hyväksi rikkomatta jo toista vastaan. Tämä yksin jo olisi voinut saada miehen epätoivoiseksi ja kuitenkin tuli siihen vielä lisäksi hänen rakkautensa, jonka hänen täytyi tukahuttaa ja kieltää itseltään.
Emme saa siis ihmetellä, jos tuo kohtalon vainooma mies oli joutunut tilaan, joka välistä läheni unen kaltaista tylsyyttä, emme sitäkään, jos hän nyt mitä välinpitämättöminmällä äänellä maailmassa pyysi munkkia seuraamaan itseään.
Ennen pitkää olivat he jo majatalossa ja sittenkun Niilo oli pyytänyt munkkia istumaan, alkoi tämä:
"Minä tulen nyt tänne teidän luoksenne sellaisessa asiassa, jota tärkeämpää teille ei vielä koskaan elämässänne ole esitetty, Niilo ritari, ja minä pyydän, ettette ennen aikaansa kiivastu, vaan että tarkoin mietitte ja punnitsette vastausta, ennenkuin annatte sen. Te olette hyljännyt sen tarjouksen, johon suostumalla olisitte voinut voittaa morsiamenne…"
Niilo vavahti ja kiinnitti synkät silmänsä munkkiin, jonka kasvoja ei hän kuitenkaan voinut nähdä.
"Teitä kummastuttaa, kuinka minä tunnen tämän asian, ritari … minua kummastuttaa vielä enemmän, kuinka te voitte vastustaa niin suurta kiusausta. Mutta se todistaa vain ne puheet tosiksi, joita teistä on liikkeellä, että te olette todellinen ritari, sellainen kuin ritarin tulee olla…"
"Olisin teille oikein kiitollinen", keskeytti Niilo, "kun heti vain suoraan sanoisitte asianne… Jos teillä on hyvät ajatukset minusta, niin ilahuttaa se minua, mutta minulla ei ole siltä halua kuulla siitä puhuttavan."
"Hm —", mutisi munkki, "jokaisella on heikkoutensa… Mutta olkoon menneeksi, tahdon noudattaa pyyntöänne. Tulen teidän luoksenne valtakunnan nimessä ja pyydän teitä nyt ottamaan sen asian omaksenne ja saattamaan sen niitten myrskyjen läpi, jotka sitä uhkaavat, rauhalliseen satamaan."
"Mitä tarkoitatte puheellanne, harmaaveli…? Kuka voi syyttää minua, että olisin vetäytynyt syrjään, missä minun vain on sallittu vaikuttaa…? Ja millä tavalla sitten mielestänne voisin minä nyt ottaa sellaisen asian ajettavakseni, minä, joka harhailen kuin haamu ympäri maata, henkipattona ja suojatonna? Olenhan minä nyt tähän aikaan kaikkien joko säälin tai halveksimisen esineenä, aina sen mukaan uskovatko he minun surevan kuninkaani suosion menettämistä tai että raukkamaisuudesta en uskalla kohottaa miekkaani häntä vastaan ja kantaa nurjaa kilpeä isänmaatani kohtaan."
"On niitäkin, Niilo ritari, jotka ajattelevat toisin teistä ja niiden valtuuttamana seison minä nyt teidän edessänne. Niitten nimessä tarjoan minä nyt teille Ruotsin kuningaskruunun. Ruotsin rahvas jo teroittaa keihäitänsä ja hioo miekkojansa ja mahtava ritarijoukko on valmis ottamaan teidät millä hetkellä hyvänsä vastaan, jos vain myönnytte siihen, mitä teille tässä olen ehdottanut!"
Niilo katsahti hämmästyneenä munkkiin.
"Niin kauas on siis jo tultu eikä yhtään ainoaa ystävää ole Kaarlo kuninkaalla, joka avaisi hänen silmänsä ja saattaisi hänet puolustamaan itseään uhkaavalta vaaralta!"
"Kaarlo kuningas on sokea ja on sentähden auttamattomasti turmion oma… Mutta nyt on kysymys, pitääkö myös Ruotsin valtakunnan joutua hänen kanssaan perikatoon? — ja siihen täytyy jokaisen ruotsalaisen aatelismiehen vastata kieltävästi… Mitä sanotte te, Niilo ritari?"
Vähääkään arvelematta virkkoi Niilo:
"Te tulette minulle ehdottamaan, että ottaisin osaa kapinaan, jota puuhataan herraani ja kuningastani vastaan, ja te kysytte vielä, mitä minulla on siihen sanottavaa…"
"Mutta tehän ette ota huomioon tärkeintä asiaa, josta olen teille puhunut, vaan ainoastaan…"
"On aivan tarpeetonta teidän vaivata ajatuksianne keksiäksenne kauniin kiillon huonolle asialle…! Tässä ei ole nyt sen vähemmästä kysymys kuin itse valtion kavalluksesta ja valanrikkomisesta ja siihen ei minulla ole muuta kuin yksi vastaus. Sellaiseen en suostu ja nyt pyydän teidät jättämään minut. Kavalluksella ei Niilo Sture tahdo koskaan käsiänsä tahrata!"
"Mutta se on aivan täyttä totta, tuo minun puheeni kuninkaankruunusta…"
"Munkki!" huudahti Niilo ja otti jo askeleen tätä kohti.
Mutta munkki nousi hitaasti ja arvokkaasti ylös ja astui vihastuneen ritarin luo. Hän laski kätensä tämän olkapäälle ja katseli kauan ja tutkien ritarin avonaisiin ja rehellisiin, mutta nyt niin surullisiin silmiin.
"Rauhoittukaa, jalo ritari!" virkkoi hän, "minun huuliltani ette te saa enää kuulla sanaakaan tästä asiasta. Se on yhtä varmaa kuin jo edeltäpäin tiesin, minkälaisen vastauksen olin teiltä saava…"
"Kuka te olette, harmaaveli?" kysyi Niilo uteliaana ja yritti samassa työntää päähineen syrjään hänen kasvoiltansa. "Teidän äänenne olen ennenkin kuullut…"
"Mitäpä hyötyä teille siitä olisi, vaikka saisittekin nimeni tietää?" virkkoi munkki hymyillen. "Me olemme tavanneet toisemme, muutaman kerran kuningattaren luona hänen vielä eläessään. Voin ilmoittaa teille, että olin hänen rippi-isänsä."
Niilo muisti hänet nyt aivan selvään ja hänen huulillaan pyöri jo kysymys, kuinka hän, joka oli elänyt lempeää kuningatarta niin lähellä, kuinka hän saattoi ryhtyä sellaista välitystointa harjoittamaan, jota varten nyt oli tullut. Mutta munkki esti hänet niistä tuumista ruveten puhumaan kokonaan toisista asioista.
"Minulla on vielä muutakin asiaa teille, Niilo ritari", sanoi hän, "ja yhtä varma, kuin olin teistä, mitä edelliseen tulee, yhtä epävarma olen nyt tästä asiasta. Ja vaikka nyt, kun ikä on heitellyt lunta ohimoilleni ja rypistellyt poskeni, voisin sanoa, kuinka itse sellaisessa tapauksessa tekisin, niin en siltä kuitenkaan uskalla väittää, että olisin samoin menetellyt, kun olin teidän ijässänne."
"Se mahtaa olla merkillinen asia!" virkkoi Niilo katsellen kysyvästi munkkia.
"Eräs vanki, jonka ei pitäisi olla teille tuntemattoman, kituu täälläTukholman linnan vankikomerossa… Se on herra Ove Laurinpoika!"
"Mitä sanottekaan?" huudahti Niilo. "Herra Ove Laurinpoikako kituisi vankeudessa ja kuitenkin on minulle sanottu, että kuningas juuri paraikaa valmistelee hänen häitään!"
"Mikä kuninkaan ajatus on, sitä en minä tiedä, mutta se vain on varmaa, että Ove herra istuu vankeudessa linnan tornissa ja että hän on kuoleva… Ehkä on kuningas muuttanut mieltään siinä suhteessa, ehkä… Mutta minä olen puhellut Ove herran kanssa ja hän on nykyään kokonaan toinen mies kuin silloin, kun hän tahtoi tappaa teidät, Niilo herra. Hän myöntää käyttäytyneensä alhaisesti ja katuu sitä katkerasti sekä haluaisi nyt saada puhella teidän kanssanne voidakseen pyytää anteeksi ja sopia. Mitä sanotte te siihen, Niilo herra?"
"Ja sitä te vielä kysytte, harmaaveli!" huudahti Niilo. "Tiedänhän aivan hyvin, kuinka helposti onneton rakkaus voi miehen mielen villitä…! Ei, ei… Olen valmis saapumaan hänen luokseen, koska hän vain itse haluaa, vaikka jo tällä hetkellä."
"Te olette ritari, jolla ei ole vertaa, Niilo herra", lausui harmaaveli äänellä, joka vapisi sisällisestä liikutuksesta. "Tahdotteko, niin lähdemme heti tuon mies raukan luo, sillä mikäli minä olen saanut kuulla, on huominen päivä oleva hänen viimeisensä."
Niilo oli heti valmis seuraamaan ja viipymättä riensivät he linnaan.
Munkki, joka näytti täällä olevan kuin kotonaan, haki heti linnanvoudin käsiinsä ja sai tältä luvan mennä tervehtimään vangittua ritaria. Ja niin menivät he yhdessä Niilon kanssa alas vankilaan. Kun he olivat saapuneet vankihuoneen ovelle, kuiskasi munkki:
"Jos tarvitsette minua Ove herran luota tultua niin tapaatte minut linnankappelissa."
Munkki meni, rautaovi ratisi saranoissaan ja Niilo saatettiin sisään vankilaan. Vanginvartija, joka oli seurannut heitä tulisoihtu kädessä, pisti sen sisälle tultua erääseen muurin rakoon, jonka jälkeen hänkin poistui sulkien oven mennessään.
Samassa kuului kahleitten kalinaa vankihuoneen pimeimmästä loukosta ja kun silmä oli ehtinyt paremmin tottua pimeään, näki Niilo kilpailijansa ja vihollisensa, Ove Laurinpojan, astuvan sieltä esiin. Mutta se ei ollut nyt enää tuo uljas, hurja nuorukainen, joka mielettömässä vimmassaan oli tahtonut pakottaa hänet kaksintaisteluun, ja kun ei se ollut onnistunut, yrittänyt tappaa hänet. Ei, vaan hänen edessään oli nyt kalpea, murtunut mies, joka joka suhteessa herätti sääliä.
Vanki seisoi hetkisen käsi otsalla. Soihdun valo teki häneen saman vaikutuksen, kuin pimeys Niiloon. Mutta kun hän ehti huomata kuka tullut oli, kävi kova väristys läpi koko hänen ruumiinsa, ja hän vaipui alas polvilleen peittäen kasvonsa käsillään.
"Rauhoittukaa, Ove herra", sanoi Niilo ja koitti nostaa häntä ylös, "ellei mikään raskaampi taakka omaatuntoanne paina, kuin se mitä meillä on välillämme, niin voitte olla aivan levollinen!"
"Te olette siis antanut anteeksi minulle?" huokasi vanki.
"Olen, olen!" vakuutti Niilo, "kaiken sen, mitä te olette minua vastaan rikkonut, kaiken sen minä mielelläni anteeksi annan. Onko teillä ehkä mitään muuta toivomusta, jonka näkisitte mielellänne täyttyvän…? Sanokaa se vain arastelematta julki, Ove herra, mikäli voimissani on, tahdon auttaa teitä!"
Ove Laurinpoika nousi hitaasti ylös ja katseli ensin arasti sitten jo rohkeammin Niilo Sturea silmiin. Näytti siltä, kuin ei hän olisi oikein voinut uskoa, mitä näki ja kuuli. Vihdoin puhkesi hän itkuun ja peitti käsillään kasvonsa, samalla kun raskaat kahleet, joilla hän oli seinään kiinnitetty, kalisivat, ikäänkuin olisivat nekin joka hetki tahtoneet muistuttaa hänelle hänen surullista kohtaloaan.
"Vain paljaalla hyvällä tahdotte te kaiken sen pahan palkita, jota olen teille yrittänyt tehdä", virkkoi hän lopulta, kun oli ehtinyt niin paljon rauhottua, että voi selvään lausua ajatuksensa. "Mitä minä vielä tässä elämässä toivoisin, on mahdoton saavuttaa, eikä siitä sentähden kannata puhua…"
"Mutta voisihan teillä olla sellainen ystävä tuttavienne joukossa, joka mielellään tekisi teille haluamanne palveluksen…"
"Ei, ei", keskeytti Ove herra kiivaasti, "ei yksikään ainoa heistä tahdo tehdä minulle haluamaani palvelusta, ja sitäpaitsi ei sitä voisi kukaan muu toimittaakaan kuin minä itse… Se juuri tekeekin asian toimeenpanon mahdottomaksi. Minä tarvitsisin sitä varten aikaa ja vapautta, ehtiäkseni Tanskaan ja sieltä takaisin. Ja huomenna jo täytyy minun kuolla…"
Ove herra liitti kätensä ristiin ja tuijotti eteensä alas kosteaan kivilattiaan. Niin seisoi hän kauan aikaa. Ja kun hän taas loi silmänsä Niiloon, kimalteli niissä pari suurta kyyneltä, jotka hiljalleen vierivät hänen poskiansa alas.
"Jos minä nyt sanoisin teille, Niilo herra, että minä tahtoisin antaa vaikka henkeni teidän edestänne, niin uskoisitteko te sitä?" kysyi hän ja äänestä, katseesta, koko miehen olennosta huomasi, että hän todellisella tuskalla odotti vastausta. "Minä olen käyttäytynyt teitä kohtaan alhaisesti ja raukkamaisesti, kuinka voisinkaan asiain niin ollen pyytää, että te uskoisitte sanojani… Voisihan sattua, että minä kiusauksen hetkenä taas unhottaisin kaikki ja menettelisin uudelleen kunniattoman miehen tavoin… Älkää siis puhuko enää mitään minulle, älkää katsoko minuun … sanokaa vain, että olette antanut minulle anteeksi ja jättäkää sitten minut, että voisin yksinäisyydessä itkeä onnettomuuttani, johon itse olen syypää… En voi odottaa mitään armahdusta täällä, enkä uskalla toivoa sitä toisella puolenkaan elämää…"
"Tämä on jo epätoivoisen puhetta, Ove Laurinpoika", puuttui Niilo puheeseen, kun vangin voimat näyttivät ikäänkuin murtuvan itsesoimausten painosta, "minä en ainakaan puolestani soisi, että te siltä joutuisitte epätoivoon… Ja paremmin en mielestäni voi osoittaa teille, että luotan sanoihinne, kuin menemällä takaukseen edestänne, että te saatte matkustaa Tanskaan ja sieltä takaisin…"
"Niilo herra!" huudahti Ove Laurinpoika vaipuen alas maahan, kokonaan niiden tunteiden valtaamana, jotka täyttivät hänen sydämensä. "Oletteko te enkeli vai ritari, jonka henkeä ja onnea minä sokeudessani olen tavotellut…"
"Ove Laurinpoika!" lausui Niilo. "Me emme ole tunteneet toisiamme ennenkuin nyt vasta… Hyvä ja paha ovat tässä maailmassa sekautuneet toisiinsa ja siitä sekoituksesta on jokainen ihminen saanut oman osansa, siis myöskin minä ja te… Me olemme molemmat pyrkineet samaan päämäärään ja se on erottanut meidät ja saattanut meidät väärin käsittämään toisiamme!"
"Mutta te olette tämän päämäärän saavuttava, Niilo Sture", lisäsi Ove loistavin silmin, omituisen lämpimällä ja varmalla äänellä, "te yksin vain ansaitsette tämän enkelin, te eikä kukaan muu…! Ja minä vannon sen kautta Herramme kalliin veren, että hänestä on tuleva teidän morsiamenne … niin paljon voi vielä Ove Laurinpoika aikaansaada vastoin arkkipiispan ja kuninkaankin tahtoa."
"Arkkipiispan ja kuninkaan?" kysyi Niilo hämmästyneenä.
"Niin", jatkoi Ove herra, "arkkipiispa on tahtonut voittaa minut ja kuningas taas on tahtonut voittaa arkkipiispan, mutta minä teen sellaisen käännöksen, jota he eivät koskaan olisi voineet ajatellakaan…"
"Ja se on…?"
"Jättäkää se minun asiakseni … ja luottakaa vain minuun! Te saatte kerran nähdä, että Ove Laurinpoikakin osaa toimia miehen tavoin! Tiedän kyllä, että kuningas ei ole teille suosiollinen, ja että teidän vielä minun kuoltuanikin on melkein mahdoton saada häntä suostumaan… Mutta minä tahdon ainakin antaa kuninkaalle mietittäväksi asioita, joita hän ei ole niinkään helposti unhottava."
Hän puhui sellaisella varmuudella ja hänen katseensa oli! niin luottamusta herättävä, että Niilo oikein lämpeni siitä ja tarttui liikutettuna vankia kädestä kiinni.
"Kiitos teille, Ove Laurinpoika!" virkkoi hän, "niitä sanoja, jotka tällä hetkellä olette lausunut minulle, niitä en tule koskaan unhottamaan… Ja minä pysyn vieläkin lujana siinä, mitä jo olen sanonut, että menen takaukseen teidän puolestanne, kunnes te olette ehtinyt käydä Tanskassa asianne toimittamassa. Mutta…"
Niilo pysähtyi äkisti ja katsahti ylös, ikäänkuin olisi joku uusi ajatus aivan yhtäkkiä sukeltanut hänen sieluunsa tai niinkuin olisi hän nyt vasta muistanut jonkin keinon, joka tähän asti oli häneltä jäänyt kokonaan huomaamatta. Ove Laurinpoika taas puolestaan koetti, tuskaa täynnä, lukea Niilo Sturen avonaisista kasvoista, olisiko tämä mahdollisesti jostain hänelle tuntemattomasta syystä muuttanut mielipiteensä.
"Mitä mietitte…?" kysyi hän vihdoin. "Kadutteko ehkä jalomielisyyttänne… Ei, ei, älkää sitä tehkö! Katsokaas, minulla oli kerran Tanskassa ystävä. Hän oli teidän vertaisenne, Niilo herra, ritarillisen mielensä, uljaan rohkeutensa ja jalon esiintymistapansa puolesta… Ja tätä ystävääni loukkasin minä kerran kuolettavasti… Hänet tahtoisin minä nyt hyvittää… Mutta te olette oikeassa … minun ei sovi ottaa teidän ystävyyslahjaanne vastaan, sillä voisihan sattua, että te saisitte antaa henkenne minun edestäni, jos näet kaatuisin kaksintaistelussa kotimaassani… Siitä voitte itse huomata, kuinka ajattelematon minä olen ja kuinka vähän voin hillitä itseäni!… Ei, ei, se ei saa tapahtua, Briita neidin tähden, se ei saa tapahtua!"
"Sen ei tarvitsekaan tapahtua!" virkkoi Niilo hymyillen.
"Ei tarvitse?" kysyi Ove voimatta salata hämmästystään.
"Minä tiedän toisenkin keinon, joka on saattava teidät toivomuksenne perille!" sanoi Niilo.
Oven hämmästys nousi korkeimmilleen, mutta Niilo veti ihokkaansa sisästä tikarin näyttäen sitä Ovelle.
Tikari oli mitä hienointa tekoa. Kahva oli koristeltu jalokivillä ja se päättyi nappiin, jolla oli kuninkaankruunun muoto. Sen syrjään oli kaiverrettu nimi: Carolus Canuti R.S. (Rex Suecorum). Tuppi oli hopeaa mainiota tekoa sekin.
Kallisarvoinen tikari oli nahkakotelossa, josta Niilo otti sen esiin.
"Kas tässä", sanoi hän, "ottakaa tämä, lähettäkää se Kaarlo kuninkaalle ja te olette saava tahtonne täytäntöön ilman takaustakin!"
"Ja sellaista kalua te salaatte, Niilo Sture", virkkoi Ove ja hänen silmänsä paloivat ihmetyksestä. "Vaikka teidän ei olisi tarvinnut muuta kuin näyttää sitä saadaksenne toivonne täytetyksi, niin te ette kuitenkaan ole tehnyt sitä…"
"Sellaista keinoa käyttämään olen liian ylpeä, Ove Laurinpoika…"
"Niin olen minäkin!"
"Mutta teidän kunnianne ei tarvitse kärsiä siitä, vaikka käytättekin nyt kuninkaan tikaria tätä asiaa varten! Tikari on pakottava Kaarlo kuninkaan toimimaan antajan tahdon mukaan, mutta minä en tahdo sillä tavalla onneani saavut taa… Teillä taas, Ove Laurinpoika, ei ole mitään valitsemisen varaa … ja jos teidän kunnianne siitä kärsii, niin kärsii se kai sentähden, että…"
"Ei, ei … ymmärrän aivan hyvin, mitä tarkoitatte, Niilo herra", huudahti Ove. "Ja Jumala on todistajani, että tahdon pitää teille antamani lupauksen. Rangaiskoon hän minua ikuisella piinallaan, jos rikon sen!"
He olivat sitten molemmat hetkisen aikaa ääneti, mutta yhtäkkiä virkkoiOve:
"Teidän täytyy kuitenkin sanoa minulle vielä yksi asia, Niilo herra… Jos kuningas kerran on antanut tämän kalleuden teille, niin on se tuntuva hänestä omituiselta, että minä sen hänelle jätän ja käytän sitä hyväkseni…"
"Kuningas on antanut sen minulle, tietämättä itsekään, kuka vastaanottaja oli. Jos niin sattuisi, että hän todella kysyisi teiltä jotain siitä, niin sanokaa vain: Metsässä Dalbyn luostarin luona! ja hän käsittää kohta kaikki."
"Ja minä anastaisin siis teiltä teidän rehellisesti ansaitun kunnianne voittaakseni…"
"Ei, ei, Ove herra, te lainaatte sen vain, joten te siis voitte palauttaa sen taas minulle, kun tulette takaisin, ja vaikka ette tulisikaan, niin on teillä sittenkin aina keinoja, joilla voitte tässä asiassa omaatuntoanne keventää."
Hetken mietittyään päätti Ove ottaa tikarin vastaan. Hänellä ei ollut nyt valitsemisen varaa, jos kerran tahtoi antaa loukatulle nuoruusystävälleen sen hyvityksen, jonka tämä oli oikeutettu saamaan. Voisihan hän sitäpaitsi sen tapauksen varalta, että itse kaatuisi taistelussa, antaa jonkun toimeksi saattaa asian todellinen laita kuninkaan tietoon. Epäilemättä olisi Niilo Sture, jos hänelle tällainen tapaus olisi sattunut, jyrkästi kieltäytynyt. Mutta niinhän se on, kun kerran on alkanut alentaa omantuntonsa vaatimuksia, että tällainen ahdinko joskus sattuu. Täytyy silloin usein hyvääkin asiaa ajaessa, ryhtyä tai tyytyä keinoihin, joita tarkka siveellisyystunto ei saattaisi oikeiksi myöntää.
Herra Ove Laurinpoika otti siis tikarin vastaan ja heti senjälkeen jätti Niilo Sture vankilan.
Sulhanen.
Niilo Sture meni vankilasta linnan kappeliin. Hän halusi, tietämättä oikein itsekään minkätähden, vielä kerran puhutella vanhaa munkkia. Mutta vaikka tämä oli luvannut odottaa Niiloa kappelissa ei häntä siltä kuitenkaan ollut siellä ja Niilon täytyi siis tyhjin toimin palata takaisin. Hän poistui linnasta ja kulki kaupunkiin, jossa jo päivän puuhain synnyttämä liike illan lähestyessä alkoi vähetä ja porvarit sulkivat juuri paraillaan puotiensa ovia ja ikkunoita, kun hän kulki katua pitkin asuntoonsa.
Hän ei kuitenkaan nyt kiinnittänyt mieltänsä niihin erilaisiin puuhiin, joilla porvarit päivätyönsä lopettivat, eikä hän myöskään huomannut puotipalvelijain reipasta kulkua ja vilkkaita liikkeitä kun ne tulivat häntä vastaan kadulla. Vasta kaksi kuninkaan asepalvelijaa, jotka seisoivat eräässä kadunkulmassa ja tuntuivat odottavan jotain, herättivät hänen huomiotansa.
He puhelivat kuolleesta marskista, Tord herrasta, Niilo kuuli sen aivan selvään, ja kun hän meni heidän ohitsensa, katsahti toinen yht'äkkiä ylös ja tervehti häntä kunnioittavasti. Niilo herra pysähtyi ja tarkasteli tutkien miestä, jonka kasvot hänestä tuntuivat tutuilta.
"Ettekö tunne enää minua, Niilo herra?" kysyi silloin asepalvelija ujostelematta ja Niilon täytyi tunnustaa, että hän oli unhottanut miehen nimen.
"No tahdon teille muistuttaa matkaa, jolloin tulin tuntemaan teidät, Niilo herra… Me ajelimme silloin Hirvellä Itämerta, ja minä pidin perää, kun me kohtasimme kuninkaan laivan, joka alkoi ahdistaa meitä, mutta joutuikin alakynteen…"
Enempää ei tarvittukaan. Niilo muisti nyt kaikki aivan hyvin.
"Hollinger!" huudahti hän.
"Niin, sehän se on kunniallinen nimeni", vastasi asepalvelija leveä, hyväntahtoinen hymy huulillaan.
"Olen sinulle kiitollinen viimeisistä palveluksistasi, Hollinger!" virkkoi Niilo, mutta asepalvelija keskeytti hänet äkisti:
"Toiseen suuntaan uskoin minä silloin ja moni muukin minun kanssani yhden ja toisen miehen tulevan purtensa ohjamaan … tarkoitan, nähkääs, että häissä, joita kuningas nyt paraikaa valmistelee, olisi pitänyt olla toinen mies sulhasena, kuin joka siksi nyt todella näyttää tulevan… Ja marskin sisar … marskin sisar, tuo nuori jalo neitonen…"
Hänen vielä puhuessaan alkoi joku laulaa sisällä huoneessa, jonka ulkopuolella he seisoivat.
Kerran yleni Ruotsissa ruusunen,Ken hänen petti, petti Kristuksen,Se ruusutarhass' kasvanut oli.
Se oli alku siitä laulusta, jota oli aljettu laulaa Tord herran kuoleman johdosta. Kukaan ei voinut kuunnella sitä tulematta syvästi liikutetuksi. Myös Niiloon teki laulu syvän vaikutuksen ja se vaikutti häneen vielä enemmän sentähden, että laulaja alkoi laulunsa juuri silloin kun asepalvelija puhui murhatun marskin sisaresta. Mutta laulaja jatkoi:
Oli marski väsynyt taisteluun,Hän halusi lepoon siunattuun,Hän luotti Jöns Bonpojan kuntoon:"Nyt tahdon mennä mä nukkumaanSuhun miehistäni luotan vaanOlet rakkaampi muita sä mulle."
Hollinger pyyhkäsi kädellään silmiään ja myös toinen asepalvelija näytti syvästi liikutetulta. Se teki heihin aivan saman vaikutuksen, kuin juhlallinen kirkkolaulu, joka keskeltä elämän kuohuvia intohimoja tahtoo kohottaa ihmismielen johonkin korkeampaan ja parempaan. — Isänmaallinen tunne, kosto ja viha maan vihollisia vastaan levisi ikäänkuin pisaroittain näitten laulujen kautta yli koko Ruotsinmaan. Se oli historiaa, sellaisena kuin kansa sen käsitti, ja vaikka se oli yksinkertaista ja teeskentelemätöntä eikä pitänyt niin tarkkaa lukua nimistä, ajasta ja paikasta, niin vaikutti se kuitenkin sitä mitä se julistikin, — rakkautta siihen maahan, jossa sen sankarit olivat eläneet ja vaikuttaneet, halua kohota heidän vertaisekseen miehuudessa ja jalossa rohkeudessa.
Mutta laulaja, joka oli hetkiseksi pysähtynyt, alkoi taas:
Pään halkaisi hältä hän kokonaan,Se isku oli turma Ruotsinmaan,Kas sellaisen palkan konnalta saa.Kuin Juudas Herransa ennen möi,Niin möi myös Jösse kun marskin löi.Sitä itkee nyt vaimot ja neidot.
Sitten yhtyi jo muitakin ääniä loppuvärsyä laulamaan:
Ja vaimot ja neidot ne vaikertaa:"Herra suojaa murhalta meidän maa,Isä, Poika ja Henki pyhä,Hän suojatkoon maatamme yhä!"
"Amen!" sanoi Niilo Sture ja miehet toistivat sanan.
"Jumala myöskin marskin sisarta suojelkoon, ettei suru häntä hautaan veisi…! Pelkään näet, että häistä, joita nyt paraikaa valmistellaan, tuleekin hautajaiset sen asemasta kuin…"
"Häistä!" keskeytti Niilo, joka keskustelunsa jälkeen Ove herran kanssa oli jo kokonaan unhottanut, mitä ennen oli kuullut, että nimittäin Kaarlo kuningas ei tarkoittanutkaan totta rankaisemisellaan, vaan päinvastoin aikoi antaa anteeksi Ove herralle ja vieläpä serkkunsakin oman ja setänsä lupauksen mukaan.
Mies elvytti nyt hänen muistoaan.
"Ettekö sitten tiedäkään", virkkoi hän, "että linnassa valmistellaan häitä ja että Ove herra vie marskin sisaren vihkituoliin?"
"Mutta Ove herrahan istuu vangittuna ja on huomenna kuoleva", huomauttiNiilo.
"Niin ollen tunnemme me paremmin kuninkaan tahdon kuin te, Niilo herra… Arkkipiispa on lähettänyt kuninkaalle sanan, että hän pysyy vaatimuksessaan, ja nyt, kun marski, Tord herra, Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen, on poissa, nyt…"
"Nyt saa arkkipiispa tahtonsa täytäntöön?" virkkoi Niilo.
"Niin, aivan niin … joka mies sen linnassa tietää… Mutta niin varmaan, kuin kannan rehellistä nimeäni kunnialla, niin varmaan saatte luottaa minuun, jos neidon tähden tahdotte leikkiin ryhtyä… Minä ja moni muu rehellinen mies minun kanssani, me olemme valmiit menemään vaikka kuolemaan, kun on kysymyksessä teidän ja ylhäisen neitosen onni…"
"Kautta Jumalan kuoleman, Hollinger… Mitä rohkenet puhua?" huudahtiNiilo peljästyneenä.
Mutta Hollinger vastasi aivan levollisena ja häikäilemättä: "Siinä, mitä olen puhunut, tahdon pysyä ja olen valmis vaikka tällä hetkellä sen asian hyväksi vuodattamaan vereni viimeiseen pisaraan asti! Jumala teitä siunatkoon, Niilo herra, mutta sen tahdon sanoa, että jos joskus tarvitsette miehen apua, niin toivon, että silloin muistatte minua!"
"Hyvä on, Hollinger, siitä saat olla varma!" virkkoi Niilo. Hän sanoi sen päästäkseen vain erilleen intoilevasta asepalvelijasta, joka avomielisyydessään ja jalossa uhraavaisuusinnossaan antoi aivan liian vapaan vallan sydämensä tunteille.
Mutta tämä ei päästänytkään niin helposti ritaria.
"Täällä sisällä", virkkoi hän, "on mies, joka mielellään tahtoisi tulla teidän palvelukseenne… Se on hän, joka laulun lauloi. Hän on teille jo ennestäänkin tuttu."
"Ja kuka on hän…?"
"Eerikki, Herman Bermanin aseenkantaja… Hänen herransa elää nyt kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa tiloillaan Itägöötinmaalla, mutta Eerikkiä ei se sellainen elämä miellytä, ja siksi on hän lähtenyt matkaan astuakseen joko kuninkaan tai jonkun ritarin palvelukseen."
Ties kuinka kauan asepalvelija olisi jatkanutkaan puhettaan, ellei eräs kuninkaan päällysmiehistä, joka tuli kävellen katua pitkin, olisi huutanut häntä luokseen. Päällysmies oli Klaus Lang. Hän tervehti kunnioittavasti Niiloa, kun oli päässyt niin lähelle, että voi tuntea hänen ja Niilo poistui vaihdettuaan muutaman sanan päällikön kanssa.
Asepalvelijan sanat antoivat Niilolle paljon ajattelemisen aihetta, sitä enemmän, kun ne olivat aivan yhtäpitäviä niitten tiedonantojen kanssa, jotka Herman Bermanilta Vadstenassa oli saanut. Kuningas valmisteli häitä, se oli nyt varmaa, ja jos kerran Briita neiti oli morsian, niin oli myöskin aivan varmaa, että Ove Laurinpoika oli sulhanen. Mutta voitiinhan häitä valmistella jollekin toiselle kuninkaan miehistä, jolloin tietysti morsiankin oli toinen kuin Briita Kaarlontytär. Hänen ajatuksensa harhailivat siinä kulkiessa sinne tänne, mutta aina ne sittenkin lopulta palasivat neitoon, jonka kohtalo niin läheisesti oli liittynyt hänen kohtaloonsa.
Niissä mietteissä lähestyi hän majatalonsa porttia. Likemmäksi tultuaan huomasi hän tuon kookkaan munkin seisovan sen ulkopuolella kädet ristissä rinnoilla ja odottavan häntä. Hän joudutti silloin askeleitansa ja heti kun munkki havaitsi hänet, kiirehti hänkin vastalle.
"Oletteko hakenut minua?" kysyi munkki ja Niilo vastasi myöntäen.
"Minulle tuli toinen kohtaus esteeksi", selitti munkki, "sentähden en voinut odottaa teitä linnankappelissa, mutta kun kuitenkin halusin tavata teitä keskustelunne jälkeen vangin kanssa, kiirehdin majataloonne heti kun sain tietää, että olitte jättänyt linnan. Toivon, ettette pahastu, Niilo ritari, kun nyt pyydän saada tietää, millä kannalla asianne vangin kanssa ovat…"
"En suinkaan, hurskas isä", keskeytti Niilo ystävällisesti, "aivan mielelläni sen teille ilmoitan … mutta astukaamme ensin huoneeseen! Täällä kadulla emme voi sellaisista asioista keskustella!"
Niin menivät he sisään. Siellä oli majatalon emäntä laittanut lieteen komean takkavalkean, joka levitteli valoaan yli koko huoneen valaisten kaikki kirkkaalla loistollaan. Kaikki oli puhdasta ja kiillotettua ja järjestävä käsi oli tehnyt huoneen niin kodikkaan näköiseksi, että vaikka kohtalon vainooman ritarin mieli olikin musta, sen kuitenkin tällaisen ympäristön olisi luullut saavan elpymään ja lämpenemään.
Sittenkun he olivat istuutuneet penkille vähäisen matkan päähän liedestä, toisti munkki kysymyksensä ja Niilo virkkoi:
"Luulen, että mitä vankiin tulee, asiat ovat hyvällä kannalla, sillä me erosimme ystävinä."
"Oletteko aivan varma siitä, ritari", kysyi munkki ja äänestä voi päättää, että hän pani paljon painoa juuri tähän asianhaaraan, "ettehän vain ole antanut hänen onnettoman kohtalonsa, puheensa ja kyyneleensä pettää itseänne?"
"Tuntuu siltä, harmaaveli, kuin panisitte te erityistä painoa juuri tähän seikkaan!" huomautti Niilo.
"Aivan, oikein, niin teenkin!" vastasi munkki. "Ja te saatatte minut onnelliseksi, jos voitte sanoa minulle, että olette varmasti vakuutettu Ove Laurinpojan ystävyydestä."
"Jos kerran miehen sanaan voi luottaa, joka luulee seisovansa haudan partaalla, niin uskallan olla vakuutettu siitä. Ja minä uskon, olenpa aivan varma siitä, että jos hän nyt vain voisi käyttäytyisi hän kokonaan toisin minua kohtaan, kuin mitä ennen on tehnyt."
"Hm!" mutisi munkki ja päänsä vaipui rinnoille, kätten mennessä ikäänkuin itsestään ristiin.
"Mutta Ove herralla", jatkoi Niilo, "ei ole sellainen luonne, että hän järkähtämättä voisi pysyä siinä, mitä on luvannut. Jos on totta, mitä puhutaan, niin ei ole mahdotonta, että hän vielä mielensä muuttaa… Joka tapauksessa olen minä velvollisuuteni tehnyt."