Hetki kului ja ritari seisoi siinä yhä ajatuksiaan hautoen. Silloin kuului yhtäkkiä sotahuuto ja aseitten kalsketta luostarimuurin ulkopuolelta.
Se sai ritarin havahtumaan mietteistään. Mutta samassa aukeni ovi ja asepalvelija syöksähti sisään.
"Turha yritys, ritari!" lausui hän, "he pötkivät pakoon, niinkuin olisi heidän hevosillaan ollut siivet, heti kun me vain pistimme nenämme luostariportin ulkopuolelle…"
"Ja te annoitte heidän paeta!" kysyi ritari vallan vimmastuneena.
"Sehän oli teidän oma käskynne?" huomautti mies hämmästyneen näköisenä.
"Minun käskyni!" huudahti Taavetti herra kokonaan tulipunaisena kasvoiltaan. "Niin totta kuin elän, hakkaan sinut kappaleiksi, mies!… Ovatko he todella päässeet pakoon?… Eikö kuninkaantytärtä ole mukanasi?"
"Jumala paratkoon, Taavetti herra, häntä ei minulla ole… Heti portin ulkopuolelle päästyämme ja nähdessämme, että reessä olevat ja ratsumiehet aavistivat pahaa sekä lähtivät pakoon, ajoimme me heitä takaa ja saavutimmekin heidät tässä lähellä mäessä. Uljasta väkeä, antoivat kaksi lyöntiä yhdestä! Mutta monta iskua emme vielä olleet ehtineet vaihtaa heidän kanssaan, kun tuo pitkä kauppasaksa, jota te olette pitänyt luonanne, tuli täyttä karkua ajaen peräämme ja käski meidän heti kääntymään takaisin. Niin oli Taavetti herra määrännyt, sanoi hän…"
"Tuhat tulimmaista!" kiroili Taavetti Pentinpoika, "jos hän on pitänyt minua narrinaan, maksaa se hänen henkensä… Mihin hän jäi teistä?"
"Hän ratsasti reen viereen, jossa kuninkaantytär istui, ja jos kuulin oikein, sanoi hän: 'Olkaa huoletta, jalo neiti, minä olen saattava teidät ehjänä Penningebyhyn!'"
"Penningebyhyn?"
Niilo oli yhtä hämmästynyt kuin ritarikin ja hän olisi antanut paljon, jos vain olisi saanut tietää, kuka tämä kauppasaksa oli. Taavetti Pentinpoika taas, joka nyt näkyi pettyneen toiveissaan, sillä selvästi huomasi, että hän oli aikonut pyydystää kuninkaantyttären samalla verkolla kuin vihatun Niilo Sturenkin, hän löi nyrkkinsä munkkien pitkään tammipöytään, niin että pienet ikkunaruudut vapisivat. Sitten asetti hän kypärän päähänsä ja kiiruhti ovelle.
"Kaikki miehet matkaan!" huusi hän. "Tahdon nähdä, eikö paennut otus ole vielä saavutettavissa. Teidät, Niilo herra", lisäsi hän tämän puoleen kääntyen, "luulen taas pian tapaavani."
Rientoaskelin poistui hän huoneesta ja heti sen jälkeen kiiti hän miestensä etunenässä pohjaa kohti ottaakseen kuninkaantyttären kiinni.
Mutta kun kuu oli laskeutunut ja synkkä, musta yö peitti maan, avautui taas luostarin portti ja pieni ratsujoukko ratsasti sieltä ulos. He veivät vangitun miehen keskellään.
Vieras asepalvelija.
Noin kuukausi äsken kerrotun tapauksen jälkeen kulki yksinäinen mies tietä pitkin, joka vei Penningebyhyn. Pää painuksissa asteli hän eteenpäin ja syvä suru kuvastui hänen vaaleilla kasvoillaan. Hänen vaatteensa olivat kuluneet ja rääsyiset, mutta siltä ei hän näyttänyt tuntevan pakkasen eikä hyytävän tuulen vaikutusta. Ja talvi oli kuitenkin tänä vuonna kylmempi kuin se oli ollut miesmuistiin. Tuon tuostakin tuli joukko talonpoikia hänen vastaansa. Ne olivat matkalla Katillo piispan leiriin tai veivät ne elintarpeita Tukholmaa piirittävälle sotajoukolle. Kaikki olivat ne paksuihin lammasnahkaturkkeihin puettuina ja katselivat ihmetellen yksinäistä kulkijaa, joka sarkatakissaan kestään välittämättä asteli eteenpäin.
Mutta jota edemmäksi Tukholmasta matkustaja tuli ja jota lähemmäksi Penningebytä pääsi, sitä autiommiksi muuttuivat tiet. Viimeispäivänä, jona toivoi vihdoinkin ehtivänsä linnaan, ei hän kohdannut henkeäkään tiellä. Tuntui kuin olisi koko seutu ollut autio, niin hiljaista oli kaikkialla ja itse metsäkin huokui niin kamalasti illan tullen, jolloin hänen väsynyt silmänsä vihdoinkin sai nähdä tulien loistavan Penningebystä, että olisi voinut uskoa senkin ottavan osaa miehen suruun.
Saapuessaan sillalle, joka johti linnoitettuun kartanoon, pysähtyi hän ja katseli ympärilleen, ikäänkuin olisi epäillyt, jatkaisiko matkaa vai ei. Mutta heti irtautui hän mietteistään ja kulki varmoin askelin ylösnostettua vipusiltaa kohti.
"Kuka siellä?" huusi valpas porttivahti.
"Hyvä ystävä!" vastasi vieras.
"Hyviä ystäviä on tähän aikaan vähän", huusi taas vahti. "Mikä on nimesi ja mistä tulet?"
"Brodde on nimeni", vastasi kulkija, "ja muinoin ei ollut se suinkaan outo nimi Niilo Sturen miesten joukossa."
"Brodde", toisti vahti, "en tunne sinua ja tänne taloon ei päästetä ketään tuntematonta. Tule huomenna takaisin, kun on valoisa päivä!"
"Kova määräys sellaiselle, joka on väsynyt ja vilustunut, mies!…Minun mielestäni voisit ainakin ensin kysyä talonvoudin mieltä.Yksinäinen matkustaja ei luullakseni voi vallata Penningebytä."
Hetkisen hiljaisuus syntyi, mutta sitten kuului askelten ääniä vahtitornista ja nostosilta alkoi liikkua alaspäin rautaketjujaan rahistellen. Heti seisoi vieras portin vieressä. Sekin avautui ja hän astui sisään. Vouti seisoi porttiholvissa ja tarkasteli tutkivin silmin tuntematonta. Tutkimus näytti olleen tämän eduksi, sillä vouti sanoi melkein lempeällä äänellä:
"Yli yön voit olla linnantuvassa, mies… Huomenna saamme sitten lähemmin puhella."
Hän meni ja vieras seurasi häntä. Tie vei tallin ohi ja ollen innokas toimessaan, päätti vouti katsoa, oliko kaikki siellä oikeassa kunnossa. Oli, kaikki oli kunnossa. Mutta eräs mies seisoi nojaten hinkaloa vastaan, jossa Niilo herran mielikkihevonen pureskeli apettaan. Se oli jotain tavatonta, jos ei se tosin ollutkaan rikos, josta piti rangaista.
"Hei, mies!" huusi vouti karmealla äänellä. "Miksi seisoa jollotat siellä ritarin hevosen vieressä?"
Mies hätkähti ja katsahti ylös. Ja soihdun valossa, jonka vouti oli kiinnittänyt ovipieleen, näytti siltä, kuin olisi kyynel vierinyt alas hänen ahavoittunutta poskeaan.
"Hollinger!" huudahti vieras voudin seljän takana ja hypähti esiin.
"Pyhä Jumalan äiti… Brodde?"
Silmänräpäys senjälkeen olivat molemmat miehet jo toistensa sylissä.Mutta valkohapsinen vouti seisoi katsellen heitä ja hymyili partaansa.
"Vai niin, vai niin", sanoi hän. "Te tunnette siis toisenne. Hyvä… silloin olet varmaankin mies, joka olet tervetullut Niilo Sturen miesten joukkoon. Mutta ei sovi seisoa ja nukkua ritarin hevosen vieressä. Se ei kuulu järjestykseen… Ja järjestys ennen kaikkia… No niin, nyt voitte mennä matkoihinne!"
Järjestystä rakastava, vähän tulinen, mutta muuten hyväntahtoinen vouti otti samassa soihdun käteensä ja meni tiehensä. Ja niin seisoivat vanhat ystävykset taas kahden, he, jotka niin monta taistelua ja seikkailua olivat yhdessä kestäneet, he seisoivat siinä tähtien himmeästi loistaessa taivaalla, jota loistoa vielä tänä yönä lisäsi ihana revontulten palo.
Mutta tämän ajan miehet eivät pitäneet liiallisista tunteenpurkauksista, samoinkuin ei heistä liioin ollut haaveellisiksi luonnonihailijoiksi. Jos heidän sydämensä kuohuikin jälleennäkemisen ilosta, niin ei heille tullut mieleenkään siinä kauemman aikaa viipyä.
"Ja niin varmana kuin minä pidin jo, ettemme enää tässä maailmassa tapaisi toisiamme", lausui Hollinger.
"Vankeuteni kesti kauemmin, kuin aluksi luulinkaan", virkkoi Brodde.
"Luullakseni on jo enemmän kuin kahdeksan vuotta kulunut siitä, kun viimeksi näimme toisemme."
"Enemmän kuin kahdeksan vuotta!" toisti Brodde.
Ja kun nämät sanat sitten olivat lausutut, tuntui, kuin ei kahdeksanvuotista eroa enää olisi ollutkaan. Hollinger kysyi, mitä Broddelle oli kuluneina vuosina tapahtunut, ja tämä kertoi sen hänelle aivan lyhyesti. Mutta sitten joutuivat he yhtäkkiä aineeseen, joka paljoa painavampana oli heidän molempain sydämellä — ja se koski heidän herraansa, Niilo Sturea.
Hollingerin täytyi nyt kertoa kaikki, mitä rakkaasta ritarista tiesi, aina Tord Bonden kuolemasta asti. Ja niin kertoi hän sovinnosta kuninkaan kanssa, häistä kuolleen marskin sisaren kanssa ja mitä senjälkeen oli tapahtunut aina kuninkaan pakoon asti ja siitä nykyhetkeen. Kerta toisensa perään keskeytti hän kertomuksensa. Ja vaikka hän koetti hillitä mieltänsä, ei Brodden kuitenkaan ollut vaikea huomata, että hänellä oli jotain sydämellään, joka tuotti hänelle tuskaa, mutta jota hän ei tahtonut lausua julki.
"Yksi asia vain herättää enemmän ihmetystäni, kuin voin sanoin ilmi lausua", alkoi Brodde Hollingerin lopetettua kertomuksensa. "Ja se on, miten Niilo herra ja te kaikki voitte olla niin tietämättömiä siitä vaarasta, joka kuningasta uhkasi, ja taisteluista, joita käytiin Tukholman ja Strängnäsin edustalla."
"Sitä kyllä kannattaa kyselläkin, Brodde", vastasi Hollinger vältellen. "Ja Jumala paratkoon, näyttää siltä, kuin kohtaisi rangaistus meitä nyt taas, kun entiset laiminlyömiset olisivat jollain tavoin sovitettavissa…"
"Paljaita arvoituksia ovat nämät kaikki minulle", lisäsi Brodde. Hänen tarkka silmänsä ja terävä huomiokykynsä keksivät heti, että vanhan toverin mieltä rasitti jokin, jota hän ei tahtonut ilmi lausua, mutta joka epäilemättä oli hänen salaiseen suruunsa syynä.
"Minä tarkoitan", selitti Hollinger, "että nyt, kun arkkipiispan vapauttamista varten taistelu on aljettu, että nyt juuri Niilo herra olisi voinut saada tahtonsa perille ja Kaarlo kuninkaan takaisin valtakuntaansa. Siten olisi hän sovittanut, mitä silloin rikkoi, kun rauhallisena istui Penningebyssään, vaikka hätä oli kuninkaan oven edessä."
"Se tuntuu koskevan sinun mieleesi enemmän, kuin tahtoisit ilmaistakaan, Hollinger!" lausui Brodde taaskin laskien kätensä ystävän olkapäälle.
Hollinger katseli hinkaloa kohti, jossa ritarin hevonen seisoi, mutta ei puhunut mitään. Brodde toisti sentähden kysymyksensä.
"Kumpiko?" kysyi tämä silloin, selvästi koettaen välttää antamasta varmaa vastausta.
"Se tietysti, että Niilo herra jäi kaikessa rauhassa lepäämään Penningebyhyn, vaikka hänen velvollisuutensa olisi ollut taistella kuninkaan sivulla."
Hollinger nousi penkiltä tallin oven vierestä, jossa he molemmat olivat istuneet, ja samassa puhalsi vahti portilla torveensa, ilmoittaen puoliyön hetken saapuneen.
"On jo puoliyö. Olemme istuneet tässä liiankin kauan", sanoi hän, "vouti on ankara mies ja sitä paitsi tarvitset sinä levätä pitkän matkasi jälkeen."
Äänettöminä kulkivat he yli pihan. Brodde ei tahtonut nyt pakottaa Hollingeria salaisuuttaan ilmaisemaan. Mutta hänen vastahakoisuutensa kiihotti kumminkin häntä ja hän päätti ottaa vielä salaisuudesta selvän hinnalla millä hyvänsä. Hän aavisti jo, miten asianlaita todellisuudessa oli. Ja sentähden tahtoi hän välttämättä tuntea kaikki, voidakseen löytää ja pelastaa herransa — ajatus, joka hänessä jo oli kypsynyt päätökseksi.
Aamu tuli. Briita rouva lähetti sanan, että vieras saapuisi suureen saliin keskustelemaan hänen kanssaan. Hän oli voudilta saanut kuulla miehen tulosta ja kysynyt hänen nimeään. Ja vaikka useampi henkilö voikin kantaa samaa nimeä, huomasi hän heti, kun vouti kertoi, mitä oli tapahtunut vieraan ja Hollingerin välillä, että se oli sama Brodde, jonka hän oli oppinut tuntemaan ensin päällysmiehenä Tranalla, sitten miehensä seuraajana kaikissa tämän vaiheissa, josta toimesta vasta hänen veljeänsä kohdannut onnettomuus oli tämän erottanut. Ja vanhat muistot tulivat taas leijaillen esiin, mutta ne olivat nyt mustia, surullisia, kylmiä kuin lumihiutaleet, jotka hautaavat alleen kedon pienet kukkaset.
"Pelkään", sanoi hän Iliana rouvalle, joka nykyään oleskeli hänen luonaan vieraana, "pelkään niin kovasti, että punainen ruusuni kuihtuu ja kuolee pois. Se käy tosin hitaammin kuin sinun, Iliana, mutta se kuolee kuitenkin ja meitä molempia kai se tarkoittikin tuo vanhus valkoisella ruusullaan."
Iliana rouva hymyili surumielisesti hymyään, sulki ystävän syliinsä ja kuiskasi hänelle, että niin kauan kuin oli toivoa vielä, ei hänen ruusunsa ollut kuihtumaan päinkään. Ja kun Briita rouvan pieni poikanen, joka setänsä mukaan oli saanut Svanten nimen, samassa tuli juosten heidän luokseen, kääntyi hän hänen puoleensa ja painoi kyynelten kimallellessa silmissään suutelon poikasen ruusuhuulille.
Kaksi poikaa ja tyttö oli Briita rouvan lohdutuksena näinä murheen ja onnettomuuden päivinä. Vanhempi pojista, joka nyt oli jo yli kuuden vuoden vanha, oli nimeltään Mauri. Svante oli häntä vuotta nuorempi. Tytär Sigrid oli vasta kolmen vuoden vanha. Jo varhain osottautuivat pojat luonteiltaan kokonaan erilaisiksi. Vanhempi, Mauri, oli tullut setäänsä. Lempeällä, hiljaisella olennollaan ei hän varmaankaan tulisi koskaan liikaa melua maailmassa synnyttämään. Svante sitävastoin oli vilkas, reipas ja rohkea poika ja ruumiinrakenteeltaankin veljeänsä voimakkaampi. Briita rouva tapasikin sen vuoksi sanoa, että nimet olivat vaihtuneet. Svanten nimen olisi pitänyt olla Mauri ja päinvastoin.
Brodden astuessa suureen saliin olivat molemmat pojat ne, jotka hän ensimäiseksi näki. Toinen, Mauri, istui viheriän ritarin sylissä, toinen lattialla hänen jalkainsa vieressä leikitellen pienellä puukirveellä, jonka viheriä oli hänelle laittanut. Ritari istui toisessa päässä huonetta roihuavan takkavalkean ääressä. Siitä huolimatta oli sisällä puolihämärä, niin ettei voinut nähdä sisäänastuvaa. Eikä hän siksi toiseksi kuullutkaan Brodden tuloa, sillä silmänsä olivat kääntyneinä poikaan, joka istui hänen polvillaan. Ja ajatus, jonka lempeät ja kauniit lapsenkasvot herättivät hänessä oli saanut tällä hetkellä hänet niin kokonaan valtaansa, ettei hänen aistinsa voineet kiintyä mihinkään muuhun.
"Oliko iso-äiti hyvin onneton, suriko hän kovasti!" kysyi Mauri ja katseli odottavana ritaria.
Mutta Svante nojautui eteenpäin nähdäkseen, kuka sisääntulija oli. Kun hän sitten huomasi, että se oli vieras jota hän ei tuntenut, nousi hän ylös ja juoksi ovelle pieni kirves kädessään.
"Kuka sinä olet?" kysyi hän.
Mutta Brodde voi tuskin nähdä kyyneliltä, jotka tunkivat hänen silmiinsä, ja puhua ei hän myöskään saattanut. Hän nosti vain pienen kysyjän käsivarrelleen ja astui lieden luokse.
Mutta se oli jotain, josta tuo pieni miehenalku ei ollenkaan pitänyt.Hän kohotti kirveensä ja uhkasi lyödä.
"Päästä minut", sanoi hän enemmän vihaisena kuin peloissaan, "mitä sinulla on minun kanssani tekemistä!"
Nyt huomasi ritarikin, kuka vieras oli, ja ojensi kätensä hänelle.
"Tervetuloa, Brodde!" virkkoi hän. "Laske alas se pojanvekara…Näethän, että hän on suuri mies jo ja hoitaa paraiten itse itsensä!"
"Niin, paraiten hoidan itse itseni!" toisti pieni mies asettuen penkin viereen, jolla ritari istui, ja katseli siitä tarkkaavana eikä suinkaan ystävällisin silmin vierasta ja hänen mielestään liian julkeaa miestä.
Samassa tuli Briita rouva yhdessä Iliana rouvan kanssa sisään. Jälkimäinen riensi esiin ja tarttui molemmin käsin Brodden käteen kiinni.
"Myöhään tulet takaisin rakas, uskollinen Brodde!" sanoi hän, "mutta koskaan en ole unhottava, mitä sinä minun hyväkseni olet tehnyt!"
Vaikka niin monta vuotta jo oli kulunut jalon Tord-herran kuolemasta, toi palanneen miehen näkö hänen mieleensä taas tuon kauhean tapahtuman. Hän oli näkevinään, kuinka kavaltaja halkaisi kirveen iskulla hänen miehensä pääkallon. Ja hän puhkesi valtavaan itkuun, niin että Briita rouva vuorostaan sai nyt lohduttaa häntä. Mutta Iliana rouva oli tottunut jo sellaisiin ajatuksiin. Hän oli kuvitellut niin usein mielessään tuon murha-yön, kuinka hänen miehensä, jalo Tord herra, heräsi ja kuunteli, kuinka kavaltaja rauhoitti häntä, kunnes ehti antaa hänelle tuon kuolettavan iskun. Siksi voikin hän heti taas tukehuttaa tuskansa. — Mitä hän tähän asti tiesi tapahtumasta, perustui paenneitten miesten kertomuksiin. Niihin perustui myös se laulu, jota tähän aikaan laulettiin yli koko Ruotsinmaan. Ja nyt voi hän kuulla tapauksen täydellisesti luotettavan näkijän huulilta. Samoin kuin Ilianan, oli Briita rouvankin laita. Mutta hänelle oli sen lisäksi tämä muisto ja miehen palaus terveellisenä vastapainona sitä surua vastaan, joka rasitti hänen mieltään.
"Annappa nyt kuulua Brodde", sanoi hän, sittenkun myöskin hän oli lämpimästi kiittänyt rehellistä miestä hänen rohkeudestaan, miestä, joka oli uskaltanut vihollisjoukon läpi tunkeutua yksinäiseen linnaan, "annappa nyt kuulua, kuinka löysit onnettoman veljeni ja kuinka sinulle itsellesi sitten kävi. Minä ja Niilo herra olemme pitäneet sinua kuolleena, emmekä koskaan enää luulleet tapaavamme sinua tässä maailmassa."
Ja Brodde kertoi. Ensin oli hän kiivennyt jyrkkää vuorenseinämää ylös. Sitten oli hän aikonut jostain sopivasta paikasta kavuta muurin yli. Ja siinä yrityksessä oli kavaltaja itse aivan odottamatta auttanut häntä.
"Muuri oli korkea ja niin pitkältä kuin erottaa voin, ei näkynyt ainoatakaan halkeamaa, jolle olisin saattanut kavuta. Mutta siinä miettiessäni alkoi merenpuoliselta sivulta yhtäkkiä kuulua kolinaa. Ja heti sen jälkeen näin, kuinka suuri mytty vieritettiin yli muurin ja laskettiin alas. Se oli kavaltaja, joka hilasi varastettuja tavaroitaan muurin juurelle. Saatuaan mytyn maahan katosi hän. Olin jo päässyt melkein köyden päähän, jota tietysti kohta, sen huomattuani, käytin avuksi muurille pääsöä varten, kun alkoi taas kuulua kolinaa ja heti senjälkeen näin kavaltajan seisovan muurin harjalla ja hilaavan itseään alas. Olin nyt varma, että jokin konnantyö oli tekeillä. Ja vähiltä olin kadottaa tasapainonikin, siinä kun seisoin muurin ulkonemalla, joka tuskin oli kädenkään levyinen. Kuinka sain taas köyteen kiinni en voi sanoa, mutta sain kumminkin ja ennen pitkää seisoin jo muurilla. Tunsin selvään, että petturi piti vielä köydestä kiinni ja hilasi itseään alas. Silloin otin miekkani ja hakkasin köyden poikki, niin että tuo kavala konna ruhjoutui rannan kiviin ja veti viimeisen henkäyksensä."
Molemmat rouvat liittivät kätensä yhteen kauhistuksesta kalpeina. Myös pikku Maurin poski vaaleni ja arkana hiipi hän vanhan ritarin viereen. Mutta Svante oli tullut yhä likemmäksi kertojaa. Ja vihan ilmaus, joka oli hänen kasvoillaan miehen sisään tullessa, hävisi nyt kokonaan ihmettelyn ja ihailun tieltä.
Brodde kertoi sitten, minkä lukija jo tietää, kuinka marskin miehet olivat sisään salvattuina. Vahdit olivat kyllä määrätyillä paikoillaan, mutta kukaan ei niistä uskaltanut liikkua tilaltaan, vaikka kuulivatkin, kuinka vouti juoksi edestakaisin rappusissa, ja aavistivat siitä, että jotain tavatonta oli tekeillä. Kun he sitten olivat kokoontuneet ja vapauttaneet sisään suljetut toverinsa, menivät he yhdessä torniin ja löysivät sieltä marskin verisen ruumiin sängystä.
"Kyllin, kyllin!" huusi Iliana rouva kätkien kasvonsa käsiin.
Ja Brodde ymmärsi häntä. Hän kiirehti kertomaan, miten heidän siinä vielä seisoessa rakastetun päällikön ruumiin ympärillä yhtäkkiä vihollisen ryntäyshuuto tärisytti ilmaa. Ja siinä mielentilassa, jossa he silloin olivat, oli heidän ollut mahdoton vastustaa sen tekemää hyökkäystä.
"Minut veivät he vankina Norjaan ja siellä olen ollut tähän asti. Ehkä olisin voinut ennemminkin jo päästä vapaalle jalalle, ellei yksityiskosto olisi tullut esteeksi. Monta vuotta takaperin olin minä vitaliveljesten mukana, kun nämät ryöstivät Bergenin kaupungin ja piispan vouti tunsi minut niiltä ajoilta. Sen hän nyt kosti minulle ja luultavasti olisin saanut maatua siinä tornissa, ellei tuo vanha mies olisi lopulta kuollut. Uudella voudilla ei ollut minulle mitään kostettavana, olipa päinvastoin Kaarlo kuninkaan ystävä, ja siksi laski hän minut heti vapauteen."
Hetken hiljaisuus syntyi. Molempain rouvain ajatuksissa väikkyi yhä veljen ja puolison kamala kuolema, niin että he tuskin kuulivatkaan miehen viimeisiä sanoja. Mutta kauan ei Brodde antanut heidän sellaisia mietteitä hautoa.
"Ja niin tulen minä tänne", jatkoi hän, "ja kun kysyn isäntääni, Niilo herraa, saan ensimäiseksi kuulla, että hän on poissa, ilman että kukaan tietää missä… Mutta olkaa huoletta, Briita rouva, minä kyllä tiedän, miten Niilo herra on takaisin löydettävissä. Uskallan siitä vaikka henkeni pantiksi panna."
"Ja Svante tahtoo olla mukana!" huudahti poika juosten miehen luo."Minä pidän sinusta, mies, ja tahdon, että sinäkin pidät minusta…Sillä minusta tulee aika mies vielä, niin sanoo vihreä. Ja isä raukanme vapautamme yhdessä tornista, sinä ja minä, sano, emmekö tee sitä?"
Brodde otti pojan syliinsä, eikä tämä nyt pannutkaan sitä vastaan, ja ylpeys ja ilo loisti hänen rehellisistä silmistään, kun hän painoi rakasta lasta rintaansa vasten. Mutta vihreä ritari istui lieden vieressä ja katseli tuleen. Hän hymyili, mutta se ei ollut nyt sitä vanhaa, tavallista hymyä, vaan siinä ilmeni täysi tarkoitus. Lapset olivat hänelle erittäin rakkaat, samoin kuin hän oli heidän parain ystävänsä. Oli siis aivan luonnollista, että Svante nähdessään miehen käsivarrelta ritarin niin mietteissään istuvan, huudahti hänelle: "Sano, vihreä… emmekö tee sitä?"
Vihreä kuuli lapsen kysymyksen ja keinutteli päätään edestakaisin kääntämättä silmiään valkeasta, mutta hiljaa ikäänkuin itsekseen hyräili hän:
Lehmus lehvii ja lehdet variseeVaan maan päällä vihertävät metsät.
Lapsen ja miehen keskinäinen puhelu sekä ritarin laulu saivat Briita rouvan ajatukset taas menneisyydestä nykyisyyteen, veljestä mieheen ja hän suuntasi Broddeen katseen, jossa ilmeni kiitollisuutta, rohkeutta ja toivoa.
"Ja kuinka voisit sinä paremmin onnistua kuin toiset?" kysyi hän valittavalla äänellä. "Kaksi reipasta, kelpo miestä on kulkenut linnasta linnaan ja koettanut saada selville mieheni olinpaikkaa. Näinä päivinä odotan juuri parhainta heistä kotiin. Luulenpa, ettei löydy yhtä ainoata linnaa Krokekin luostarin lähimailla, jota he eivät olisi jollain tavoin tutkineet… Kuinka onnistuisit sinä nyt paremmin?… Mutta hyvää tahtoa ei sinulta ainakaan puutu ja sentähden päätöksesi ilahuttaa minua."
"Sanokaa minulle, Briita rouva", virkkoi Brodde hetkisen mietittyään, "kuka nyt on Niilo herraa etsimässä?"
"Erkki, vanha, luotettava ja kokenut mies, joka lapsuudesta asti on ollut Herman Bermanin palveluksessa. Hänen kai helposti muistat niiltä ajoilta, kun Herman eleli korkean heimolaiseni, Kaarlo kuninkaan hovissa."
"Hyvinhän minä hänet muistan … ja kuka on ennen häntä ollut liikkeellä?"
"Hollinger!"
"Kaikki hyvin, Briita rouva", jatkoi Brodde. "Annatte kai minun nyt yhdessä Hollingerin kanssa lähteä heti matkaan? Erkki voi seurata perässä, kun kotiin saapuu. Minä tahdon alkaa tämän leikin omalla tavallani… Toisesta päästä on aljettava. Ei linnoja, vaan Taavetti Pentinpoika, tuo pöyhkeä ritari on ensin tutkittava."
"Taavetti Pentinpoika, Katillo piispan serkku ja arkkipiispan veli!" huudahti Briita rouva käsiään yhteen lyöden. Iliana rouvankin poski vaaleni, mutta vihreä ritari kohotti katseensa valkeasta ja kiinnitti sen rohkeaan mieheen. Ja hänen silmänsä välähtivät, niinkuin olisi kadonnut entisyys niistä kimallellut.
"Niin tietysti!" lausui Brodde, "voi kyllä olla paikallaan tutkia karhun pesä, mutta lopulta on kuitenkin pakko tarttua häneen itseensäkin kiinni. Taavetti Pentinpojan tunnen hyvin ja siksi uskallankin väittää, että moni vitaliveljes, joka on ollut kaupunkien ja kauppalaivojen kauhuna, oli paljoa parempi, kuin tuo kavala ritari… Katillo piispa ei minua taas ollenkaan huoleta…! Jos hän muuten on sellainen mies, joksi sanotaan, niin ei hänen rehellinen mielensä hetkeäkään salli sellaista vääryyttä, jota Niilo herra nyt saa kärsiä, kunhan vain saa tietää sen."
"Jumalan äiti ja kaikki pyhimykset olkoot mukanasi, kelpo mies!" virkkoi Briita rouva, miehen lämpimistä, sydämellisistä sanoista innostuneena.
"Ja minä myös tahdon olla mukana!" huusi Svante taputtaen ihastuksesta pieniä käsiään.
Mutta vanhempi veli meni hänen luokseen ja kuiskasi hänen korvaansa.
"Ei se sovi että sinä tuolla tavoin sekoittaudut vanhempien ihmisten puheeseen?"
Ylpeän näköisenä ja puoleksi loukkaantuneena nyökkäsi Svante veljelleen. Arveli kai, että hän se kyllä hoiti itsekin itsensä, niin oli vihreä sanonut, ja hän se oli nyt Svanten a ja o, ja mitä hän sanoi se oli pettämätön totuus.
Ovi avautui ja kuninkaantytär, ihana Magdaleena neiti, astui sisään yhdessä Ingeborg Åkentyttären kanssa. Kaikki sisälläolevat tervehtivät häntä kunnioittavasti. Magdaleena neiti, jossa kuninkaallinen ryhti ja neitseellinen sulous olivat yhdistettyinä, astui Briita rouvan luokse ja tarttui hänen käteensä.
"Voin nähdä teistä", sanoi hän, "mistä täällä on kysymys ja tämä mies tuo kai taas tietoja turhista etsimisistä. Niilo herra on ja pysyy kateissa…"
Briita rouva selitti lyhyesti, kuka vieras oli sekä että hän päinvastoin aikoi lähteä saman asian tähden liikkeelle. Kuninkaantytär nyökäytti lempeästi ja ystävällisesti miehelle päätään ja kääntyi sitten Briita rouvan puoleen.
"Minulla on jotain ilmoitettavana, josta ehkä voi olla teille hyötyä", sanoi hän. "Älkäät hämmästykö jalo heimolaiseni, voittehan kyllä ymmärtää, että minäkin olen tahtonut ja tahdon vieläkin tehdä kaikki, mitä voin, korvatakseni teille ja miehellenne edes jollain tavalla sen hyvyyden, jota te minulle olette osottaneet… Tähän asti tosin eivät minunkaan yritykseni ole onnistuneet paremmin kuin muittenkaan… Ja mitä minulla nyt on sanottavana selvittää vain niukasti sekin, mitä jo ennen tiedämme…"
"Jumalan äiti ja kaikki pyhimykset siunatkoot teitä, ylhäinen neito… On niin hauskaa huomata, että on ainakin hyviä ystäviä ympärillä, vaikkei itse onnettomuutta sen kautta saataisikaan torjutuksi talostamme."
"Kirje, jonka eilen sain palvelijanne mukana Uppsalasta", alkoi taas kuninkaantytär, "kertoo erään rehellisen, kelpo miehen yrityksestä vapauttaa miehenne vankeudesta… Mutta lopputulos on se, että ainoastaan Taavetti Pentinpoika tietää hänen olinpaikkansa."
"Tämä kelpo mies aikoo myös lähteä Taavetti herran pakinoille. Hän sanoo juuri samaa, kuin kirjeenne kirjoittaja".
Kuninkaantytär suuntasi mieheen katseen, jossa levottomuus ja ihmettely samalla kertaa kuvastuivat. Uskaltaa tuon hurjan ritarin pakinoille sellaisen asian vuoksi kuin Brodde nyt aikoi, oli myös jotain, jota kannatti ihmetellä. Mutta ennen kaikkea herätti kuninkaantyttären huomiota se, että miehellä oli juuri samat puuhat, joihin hänelle tulleessa kirjeessä neuvottiin ryhtymään. Siksi tulikin hän ajatelleeksi, että jotain yhteyttä ehkä oli olemassa kirjeenkirjoittajan ja miehen välillä. Hän koetti sentähden tutkia tätä kyselemällä häneltä yhtä ja toista. Vastaukset, jotka sai, näyttivät kuitenkin täydellisesti rauhoittavan häntä.
Sittenkun asiasta oli vielä tarkemmin keskusteltu, päätettiin lopuksi, että Brodden piti jo samana päivänä lähteä matkaan Hollinger mukanaan. Erkin taas, niin pian kuin oli palannut, oli heti tultava Tukholmaan, jossa hän saisi sitten lähemmin tietää, missä voi yhtyä toisiin.
Brodden poistuessa salista, tuli vihreä ritari hänen peräänsä ja ilmoitti haluavansa puhella hänen kanssaan, sekä että hän odotti häntä tornikamarissa. Ritari oli nyt aivan toisellainen, kuin Brodde oli tottunut hänet näkemään, ja sentähden ei hän ollut tuntea häntä. Hymy oli poissa hänen huuliltaan ja suuret, läpitunkevat silmät katselivat niin totisina, että hän kaikista vähimmin näytti siltä, jona Brodde ja kaikki muut olivat tottuneet häntä pitämään. Brodde lupasi tulla ja niin erosivat he. Kun Brodde sitten saapui linnantupaan, tuli vouti hänen luokseen ja lausui hänet tervetulleeksi talon väen joukkoon. Samalla pyysi hän Briita rouvan puolesta, että Brodde seuraisi häntä vaatekamariin, josta hän saisi valita itselleen uudet, lämpimät vaatteet siksi kunnes räätäli ehtisi valmistaa toiset.
Vähän senjälkeen oli Brodde jo vihreän ritarin luona tornikamarissa. Tämä sulki huolellisesti oven ja pyysi häntä istumaan, ottaen itse samalla paikan hänen viereensä.
"Sinä olet älykäs ja rohkea mies, Brodde", alkoi hän, "ja sinä löydät kyllä Niilo herran ja vapautat hänet."
"Jos se vain on ihmisvoimille mahdollista, niin teen minä sen!" lausuiBrodde.
"Ja kuitenkaan ei se pitäisi tapahtua… Rauhoitu mies! Ymmärrän aivan hyvin intosi ja ihailen sitä. Mutta minä näen jotain, jota sinä et huomaa. Ja siitä johtuvat nämä sananikin nyt… Niilo herralle itselle on vahingoksi, jos hän saa vapautensa niin kauan kuin…"
Brodde katseli ritariin samalla kun kummastus ja hämmästys vaihtelivat hänen kasvoillaan. Epäilemättä oli tämä hänen puheensa hämmentyneitten aivojen aikaansaama, niin levollinen ja syvä kuin hänen katseensa olikin.
"Ja mikä se olisi, jonka te huomaatte, mutta en minä ja jonka vuoksi olisi parempi, että Niilo herran vankeus pitentyisi yli sen, mikä kohtuullista on?" kysyi hän.
"Se on Ruotsin valtakunta, mies!"
"Ruotsin valtakunta…? Luulin toki, että Ruotsi tarvitsee hänen kätensä mitä pikemmin sitä parempi."
"Ei, mies, ei vielä… Niin kauan kuin sotaa kestää Katillo piispan ja kuninkaan välillä, voi Niilo herra olla poissa. Ainoastaan kaksi asianhaaraa voi tapahtua. Joko voittaa kuningas tahi piispa. Mutta kummassakin tapauksessa tarvitsee Ruotsi vasta senjälkeen sellaisen miehen kuin Niilo herra on… Voisi sattua, jos hän nyt pääsisi vapaaksi, että hän turmelisi kaikki ja tietysti ennen kaikkea oman asiansa."
"Tämä on enemmän, kuin mitä minä voin käsittää!" huomautti Brodde.
"Niilo herrahan taistelee Kaarlo kuninkaan asian puolesta!" virkkoi vihreä.
"Ja mitä on teillä sitä vastaan?"
"Kaarlo kuningas ei kelpaa enää Ruotsia hallitsemaan!"
"Mutta Tanskan kuningas … arkkipiispa?"
"Niin, he kelpaavat kyllä, kumpi tahansa heistä…. Sillä he pakottavat esiin sen, jonka pitääkin tulla esiin, nimittäin Ruotsin itsenäisyyden. Kaikkea tätä et sinä tosin ymmärrä, mutta voit luottaa sanoihini, sillä minä asetan Niilo Sturen yhtä korkealle, kuin sinäkin, ja tahdon hänet vielä kerran nähdä ensimmäisenä miehenä Ruotsinmaassa… Kas, sentähden juuri täytyy meidän estää, mitä hänellä nyt on mielessä. Kaarlo kuningas ei saa enää tulla takaisin… Se olisi samaa kuin pidentää hätää ja kurjuutta vain maassa. Ja jos piispa voittaa, niinkuin näyttää, ja arkkipiispa palaa takaisin, niin ei hän koskaan salli tuon muukalaisen kuninkaan enää laskea jalkaansa ruotsalaiselle maaperälle…"
Huudahdus, jolla Brodde ilmoitti, että asia alkoi hänelle selvitä, sai ritarin hetkiseksi pysähtymään puheessaan.
"Kas sillä tavoin, mies … on asianlaita", jatkoi hän. "Arkkipiispa panee myllyn käyntiin ja alkaa jauhaa. Usko minua, kauan ei kestä, jos hänet oikein tunnen, ennenkuin valtakunta tarvitsee jo ritarin … uuden Engelbrektin ja siksi on silloin Niilo Sture tuleva!"
Kun ritari oli lopettanut puheensa, istui hän kauan aikaa ja katseli Broddea. Terävin silmin seurasi hän pienintäkin ilmettä tämän kasvoilla, nähdäkseen minkä vaikutuksen puheensa oli häneen tehnyt.
Mutta Brodde nousi ylös ja suru kuvastui hänen kasvoillaan.
"Pelkäänpä, ritari", sanoi hän, "että tässä asiassa olette mennyt edemmäksi kuin suotavaa olisi ollut… Nyt voin myös ymmärtää, että te se olitte, joka estitte Niilo herran kuninkaan sanaa saamasta, kun hänen seitsemän vuotta sitten olisi pitänyt olla kokonaan toisaalla kuin mitä oli."
"Mies!" huusi ritari ja hypähti ylös.
"Niin on asia vain selitettävissä ja sanaani en takaisin ota. Mutta sen sanon teille, ritari, minä en tahdo olla samallainen kuin se, joka silloin kuunteli ja totteli teidän neuvojanne!"
Vihreä ritari seisoi siinä sanatonna. Näytti hetkisen siltä, kuin olisi toiselta puolen viha ja toiselta puolen kunnioitus taistelleet ylivallasta hänen rinnassaan. Mutta viimemainittu vei voiton ja sanomattoman kaunis ilme levisi hänen kasvoilleen.
"Ei siis tämäkään!" sanoi hän itsekseen, jonka jälkeen lisäsi kovaa: "hyvä on, mies, ryhdy vain toimeesi, se on aivan paikallaan, enkä ainakaan minä tahdo pakottaa omaatuntoasi."
Ja hyräillen tuota vanhaa laulua:
Luvallamme ValdemarVoit sisään jäädä kyllä
kääntyi hän menemään ja poistui huoneen toiseen päähän ikkunan luo.
Brodde jäi seisomaan paikalleen. Hän ei voinut käsittää tätä omituista miestä, mutta hän tunsi kuitenkin rinnassaan, ilman että itsekään voi sitä selittää, kuinka äärettömän rakas Niilo herra oli tälle ritarille. Ja hänen oli melkein mielensä paha, ettei voinut suostua seuraamaan vanhuksen neuvoa. Selvästi kuvastui surua siinä katseessa, jolla hän Broddesta erosi, kun lähti astelemaan ikkunan luo. Mutta kun hän sitten kääntyi taas, oli jo tuo vanha, puoleksi hupsuutta, puoleksi ivaa ilmaiseva hymy hänen huulillaan, joka ei muuten näyttänyt ollenkaan olevan sopusoinnussa hänen muun olentonsa kanssa.
Raskaalla sydämellä jätti Brodde vihreän ritarin. Tällä oli, niin ajatteli hän, hyvä sydän ja tahto mitä parhain, mutta pää ei ollut, niinkuin olla olisi pitänyt. Ja siksi saattoi hän onnettomuutta niille, joille olisi suonut vain paljasta onnea.
Katillo piispan leirissä.
Suurella menestyksellä oli Katillo piispa toiminut Itä-göötanmaalla. Rahvas oli yhdistynyt häneen. Linnat olivat saatetut piiritystilaan. Ja kun hän oli saanut yhden niistä, Ringstaholman, käsiinsä ja kauppakaupungit olivat luvanneet apuansa hänelle, tunkeutui hän pohjaan päin Nerikeen. Täällä sai hän Örebron haltuunsa ja kulki sitten Västmanlantiin Västeråsin linnaan, jonka haltijana oli hänen setänsä, Niilo Kristerinpoika (Vaasa). Siellä pidettiin kokous. Ja läsnäolevat ritarit sekä rahvaan edustajat valitsivat piispan "koko valtakunnan ensimäiseksi hallitusmieheksi."
Siten suuremmalla vallalla varustettuna marssi hän Tukholmaa vastaan ja alkoi piirittää sitä. Tämä tapahtui helmikuun 11:nnen päivän tienoilla. Hänen armeijansa oli silloin jo jokseenkin suuri ja mahtava. Taalainmaasta oli hän saanut lukuisia joukkoja avukseen ja hänen leirinsä ulottuikin yli koko Norr- ja Södermalmin. Eipä siis ihme, jos uljaan piispan silmät säteilivät paljasta iloa ja riemua, kun ratsasteli ympäri ja katseli piiritystöitä. Niillä matkoillaan puheli hän usein yksityisten talonpoikain kanssa ja päivä päivältä alkoivat nämät yhä enemmän pitää hänestä. Hänen olennossaan olikin jotakin vapaata, ujostelematonta ja miehekästä, joka veti talonpojat puolelleen. Kiivaudessaan voi hän kyllä usein tehdä yhtä ja toista, joka näiden mielestä olisi saanut jäädä tekemättä, mutta yhtä kaikki käsitti ja ymmärsi rahvas häntä täydellisesti. Hän näet ei kärsinyt mitään salaisia viekasteluja ja vehkeitä. Kaikki piti olla julkista ja rehellistä, mitä puuhattiin.
Eräänä päivänä helmikuun loppupuolella heti päivällisen jälkeen ratsasti piispa setänsä ja muutamain toisten ritarien seurassa jäätä pitkin Södermalmilta Liderneen, nykyiseen Kungsholmaan. Juuri keskellä Kedjeskäriä kohtasi hän vanhan taalalaisen, joka kirves olalla meni kävellen eteläänpäin. Piispa tunsi miehen ja pidätti hevosensa.
"Jumalan rauhaa, vanha Matti!" sanoi hän, "näyttää siltä, kuin olisi meillä onni mukanamme!"
"Siltähän se näyttää", vastasi talonpoika, "ja kun sinä saat tämänTukholman kylän käsiisi, niin…"
"Niin hyökkäämme tanskalaisen kimppuun ja saatamme arkkipiispan takaisin valtakuntaan", keskeytti piispa vilkkaasti.
Talonpoika ei puhunut mitään, kynsi vain korvallistaan ja näytti miettivän näköiseltä. Siksi lisäsikin piispa:
"Vai mitä sinä itse arvelet, Matti…?"
"Hm … sen arkkipiispan kanssa on sulla niin paljon hommaamista, ettet edes muista, minkä tähden me olemme tälle retkelle lähteneet."
"Ja minkä tähden sitten?" älähti piispa ja löi kannukset hevosen kylkiin, niin että tämä hypähti pystyyn.
"Me tahdomme kuninkaamme takaisin ja päästä kerrankin tanskalaisesta", virkkoi talonpoika perin tyynenä. "Ja sitten voi kyllä arkkipiispakin palata kotiinsa… Se on mun mielipiteeni ja niin ajattelemme me kaikki."
"Jumal'auta, vanha Matti, mitä puhutte! Minä olen tarttunut miekkaan vain heimolaiseni asian vuoksi, sen häväistyksen tähden, joka Ruotsin valtakuntaa hänen persoonassaan on kohdannut…"
"Ja me kuninkaan tähden", lisäsi taalalainen, "ja jos sinä saat oman asiasi perille ja me omamme, niin eihän tässä silloin ole mitään surtavaa!"
Salama välähti piispan silmissä ja hän laukkasi yli lumikentän, niin että ritarien oli vaikea seurata häntä. Talonpoika katseli hetkisen tuota hurjaa ajoa, mutta painoi sitten hatun syvemmälle päähänsä ja jatkoi kaikessa levossa matkaansa.
"Se alkaa jo tuntua sietämättömältä, tuo kansan alituinen puhe kuninkaasta!" sanoi piispa ratsastaessaan rantaa pitkin eräälle kukkulalle, josta oli hyvä näköala yli kaupungin ja linnan sekä yli Kedjeskärin luostarineen ja yli molempien leirien.
"Onhan sitä jo niin kauan heidän korviinsa toitotettu että olisi ihme, jos he voisivat vielä muutakin ajatella!" virkkoi ritari Niilo Kristerinpoika. "Minä tunnen muuten parhaiten nuo miehet, minä joka Västeråsin linnasta päin olen saanut olla moninaisissa tekemisissä heidän kanssaan."
"Se on, Jumala paratkoon, sitä Niilo Sturen vanhaa rämpytystä, niin totta kuin elän ja kuolen!" lausui Krister Pentinpoika (Oxenstjerna). "Ei muuta enää puutu, kuin että hän itse jonain kauniina päivänä saapuu tänne ja peli on menetetty. Ja jos vielä kuningas Artturikin tulee tänne, niin kyllä silloin saamme veljeni palauttamista odotella."
Piispa ei puhunut mitään, istui ja katseli vain korkeaa Kärnantornia, jota ilta-aurinko valaisi ja jonka huipulla Dannebrogi punaisena loisti taivasta vasten. Ja näytti siltä kuin olisi tuo punainen vaate valkoisine ristineen tuonut yhtäkkiä jonkun uuden ajatuksen hänen mieleensä, sillä hän kiiti kukkulalta alas ja riensi taas takaisin Norrmalmille ja Klaaran luostariin päin, jossa hänellä oli pääkortteerinsa.
Hänen tullessaan luostarinpihaan seisoi herra Taavetti Pentinpoika siellä ja tuijotti tuimannäköisenä eteensä, nähtävästi miettien niitä sanoja, joita edessään seisova mies oli lausunut hänelle. Päästyään hevosen seljästä, astui piispa ritarin luo, ja myös toiset herrat keräytyivät vähitellen heidän ympärilleen.
"Mitä on miehellä sanottavaa?" kysyi piispa lyhyesti. "Tahtoisin jättääAlmarestäken teidän käsiinne, Katillo piispa!"
"Almarestäken … mies, mitä sanotkaan?… Sellainen lahja olisi kultaa kalliimpi."
"No niin arvelen minäkin!" lausui mies.
"Se linna ei ole kuitenkaan niin vain otettavissa", huomautti herra Niilo Kristerinpoika, "arvelen, että olisi parempi, jos tulisit tänne vasta sitten, kun linna jo on käsissäsi, mies."
"Se on minun asiani", virkkoi mies, "ellen voi sanaani pitää, niin ei siitä kellekään ole mitään vahinkoa, jos taas voin sen pitää, niin…"
"No niin, mikä on tarkoituksesi…?" kysyi Katillo piispa vilkkaasti.
"Niin, onhan minulla ehto… Jos jätän linnan haltuunne, niin en tee sitä suinkaan ilman."
"Ilmoita vain, mitä vaadit. Se täytetään heti, niin totta kuin kannan isäni kilpimerkkiä kunnialla!" sanoi piispa.
"Vaatimukseni olen jo tehnyt ankaralle Taavetti herralle", vastasi mies. "Hänestä riippuu nyt, joutuuko Almarestäke teidän käsiinne vai ei. Jos hän näet suostuu pyyntööni, on linna teidän. Muussa tapauksessa ei."
"Ja mikä on ehtosi?" kysyi kärsimätön piispa, samalla kun Taavetti herra kiinnitti vaanivat silmänsä mieheen.
"Tahdon yhden päivän ja yön hallita yhtä niistä linnoista, joita tämä ritari pitää hallussaan."
"Ha-ha-haa", hohotti piispa, niin että luostarimuurit kajahtelivat, "uljaampaa ja rohkeampaa miestä kuin sinä en ole vielä koskaan tavannut… Kenen palveluksessa olet?"
"En vielä kenenkään… Olen juuri päässyt kotiin monivuotisesta vankeudesta Tanskanmaalta."
"Sepä joltain kuuluu… Voit astua nyt minun palvelukseeni ja jos saatat Almarestäken käsiini, niin annan sinulle sanani heimolaiseni, herra Taavetti Pentinpojan, puolesta."
"Almarestäken saatte haltuunne, jos vain Taavetti herra suostuu ehtooni. Siitä voitte olla varma, piispa. Ja luulenpa sellaisen palveluksen olevan jonkin arvoisen, vielä paremmin sen tähden, kun en tahdo kuulua edes omiin miehiinne."
"Yksipäinen kuin synti!… Mutta sellainen väki tapaa kelvatakin johonkin… No niin, Taavetti herra, mitä te asiasta arvelette…? Stäken linna sellaisilla ehdoilla! Ja minä annan sen sitten teidän ja veljenne Kristerin haltuun, siksi kunnes arkkipiispa saapuu taas takaisin valtakuntaan."
Ritari oli kahdella päällä. Vaadittu ehto tuntui hänestä kovin omituiselta. Hän aavisti, että sen alla piili jokin ilkeä petos. Siksi miettikin hän siinä jo itsekseen, olisiko hänellä kyllin keinoja, joilla voisi välttää sitä vaaraa, mikä ehkä miehen ehdon täyttämisestä syntyisi hänelle.
"No niin", sanoi hän vihdoin, "tarjous houkuttelee minua yhtä paljon kuin teitäkin, Katillo serkku, ja jos tämä mies suostuu minun vastaehtoihini, saa asia olla päätetty."
"Esittäkääpä ne sitten!"
"Linnassa ei saa silloin olla muuta väkeä kuin minun ja itse tahdon myös olla läsnä."
Ilo välähti miehen silmissä, kuitenkin vain sivumennen, niin että kukaan ei sitä huomannut. Mutta siltä seisoi hän siinä kauan aikaa miettien ja näytti tarkoin punnitsevan ritarin asettamia ehtoja.
"Ritarin ehdot tuntuvat minusta kohtuullisilta, mies!" huomautti piispa. Hän näet, mitä enemmän ajatteli sitä asianhaaraa, että niin edullisilla ehdoilla saisi arkkipiispan lujan linnan haltuunsa, alkoi tulla jo levottomaksi, pelkäsi, ettei mies ehkä suostuisikaan ritarin asettamiin vastaehtoihin.
"No minä suostun ehtoihinne, Taavetti herra", virkkoi mies. "Mutta silloin on myös teidän, Katillo piispa, annettava sananne, että kaikki todella tapahtuu niinkuin luvattu on. Ja teidät, jalot herrat otan minä tämän sopimuksemme todistajiksi."
"Sanani olet saanut, mies", huusi piispa, "ja minä vastaan myöskin näitten jalojen herrain puolesta."
Sitten astui hän luostarirakennukseen, jossa huoneensa olivat, ottaen miehen ja herrat mukaansa asian enempää tuumimista varten. Ja siihen päätökseen tultiin, että mies rohkeaa uhkapeliänsä varten saisi valita piispan ja herrain miehistä ne, jotka itse tahtoi.
Niin kului viikko ja saavuttiin jo maaliskuuhun. Miehestä ei ollut senjälkeen mitään kuulunut ja levottomuudessaan alkoi piispa jo tehdä leikkiä Taavetti herrasta, joka siitä alkain oli tullut muutamain maantiesissien huomion esineeksi. Se suututti kovasti Taavetti herraa. Hän ei itsekään tiennyt, miten selittäisi miehen esiintymisen, oliko sillä mitään merkitystä eli ei ja se epävarmuus tuotti hänelle enemmän huolta, kuin hän tahtoi myöntää.
Mutta viikko senjälkeen, kun mainittu sopimus tehtiin, juuri kun kärsimättömyys piispan leirissä Tukholman ulkopuolella oli noussut kukkuroilleen, käveli kaksi miestä ja munkki kaniikkitalon edustalla Upsalan tuomiokirkon vierellä. Yö oli sysimusta ja itätuuli vieritteli paksuja lumipilviä ylin taivaankannen. Miehet kulkivat varovaisin askelin pitkin mutkistelevaa katua ja katselivat ikkunoihin, joista siellä täällä tulia loisti, pysähtyivät ja kuuntelivat ja menivät sitten taas vanhoille paikoilleen takaisin.
Munkki seisoi liikkumatonna, eikä häneen näyttänyt ollenkaan miesten levottomuus tarttuvan. Silloin tällöin kopisteli hän jalkojaan pitääkseen niitä lämpiminä ja veti päähineen syvemmälle kasvojen eteen, mutta muuten ei hän näyttänyt ollenkaan sellaista levottomuutta liikkeissään, joka toisia miehiä vaivasi.
"Luulenpa, ettei tuo hurskas herra lopultakaan uskalla ulos pesästään", lausui toinen miehistä munkille. "Ellet olisi niin varma asiastasi, Erkki, ja jollen luottaisi niin täydellisesti älyysi, niin menisin nyt jo itse sisään…"
"Ja silloin olisi kaikki mennyttä kalua", virkkoi Erkki. "Ei, hän on kyllä varmaan tuleva, eikä hän saa muuta tietää, kuin että se on todella hän, joka kavaltaa Pyhän Eerikin linnan tanskalaisten käsistä… Enkä minä näe siinä muuta kuin Jumalan sormen aina siitä alkain kuin Penningebystä läksin tavatakseni teidät Tukholmassa… Mies raukka, jonka oli haettava parantaja Tukholmasta, tuli niin iloiseksi, kun sai kuulla, että minä voin hankkia hänelle sen lähempääkin. Oikein omaantuntooni koski, kun ajattelin, etten ollut rehellinen häntä kohtaan… Ole huoletta vain, Brodde, kaniikki ja minä pidämme kyllä portit avoinna kun tulet. Ja kaniikin avusta, niin siitä saan kiittää yksin tuota vanhaa juttua arkkipiispa Olavista, joka minulla oli selvillä, ennenkuin lähdin hänen pakinoilleen. Mutta hiljaa … siellä hän jo tuleekin, kuulen hänen askeleensa kivirappusissa."
Ja sieltä laskeutuikin todella kaniikki Helmich kadulle paksuun, turkeilla varustettuun munkinkaapuun kietoutuneena.
"Tännepäin!" lausui Erkki hiljaa ja kiirehti kaniikkia vastaan, "kaikki on jo kunnossa, me odotamme vain teitä!… Tässä on eräs piispan miehiä, joka tulevana yönä tulee ottamaan linnan haltuunsa."
"Piispan mieskö?" kysyi kaniikki levottomalla ja tutkivalla äänellä, tarttuen samalla Erkkiä kovasti kädestä kiinni.
"Niin, taikka jos niin haluatte, armollinen herra, herra TaavettiPentinpojan… Hänen väkensä tulee näet ottamaan linnan käsiinsä jaTaavetti herra itse saa sitten pitää sen. Niin on Katillo piispantahto."
"Hyvä on, mies!" huokasi kaniikki, nähtävästi keveämmällä sydämmellä, ja lisäsi, "asia saa olla, niinkuin on puhuttu… Tulevana yönä odotamme me teitä portilla… Seuratkaa nyt meitä reen luokse, niin olemme ennen pitkää jo matkalla. Ota sinä, ystäväni, tämä lipas, se on liian raskas minun kantaa."
Samassa jätti hän lippaan Erkille, joka asetti sen kainaloonsa. Sitten menivät he neljän miehen katua eteenpäin, kunnes tulivat erään pienen talon edustalle lähellä eteläistä kaupunginporttia. Siinä hevonen ja reki heitä odottivat. Molemmat munkit asettuivat istumaan. Erkki tarttui ohjaksiin ja niin lähtivät he matkaan. Miehet taas menivät talon pihalle, jossa heidän hevosensa olivat, ja vähän senjälkeen ratsastivat hekin jo täyttä karkua eteläänpäin pitkin Tukholmaan menevää tietä.
Nämät kolme miestä, joista yksi nyt esiintyi munkkina, olivat Brodde, Hollinger ja Erkki. Viimeksimainittu oli vähän senjälkeen kun toiset olivat lähteneet saapunut kotiin, ei tosin aivan tyhjin toimin, mutta ei kuitenkaan etsimisissään likimaillekaan onnistuneena. Hän oli toisin kuin Hollinger jättänyt linnat syrjään ja kääntynyt arkkipiispan uskotun, kaniikki Helmichin, puoleen Upsalassa. Valmistamatonna ei hän kuitenkaan ollut uskaltanut tämän luokse mennä. Sentähden oli hän tiedustellut ja saanutkin tietää arkkipiispa Olavin vanhan kansleerin olopaikan, joka nyt eli harmaaveljenä Tukholmassa. Tapausten ja henkilöitten omituinen yhteensattuminen piispan kuollessa Nyköpingin linnassa oli alusta alkain herättänyt Erkin huomiota. Ja hän oli tullut yhä varmemmaksi siitä, että jos piispa todella myrkytettiin, niinkuin yleisesti siihen aikaan luultiin, niin ei se ollut kenenkään muun tekoa kuin Upsalan tuomioprovastin silloisen kirjurin, Helmichin. Ja kun hän nyt aikoi tämän pakinoille, tahtoi hän tehdä sen matkan kaikin puolin valmistettuna. Siksi olikin hän Upsalassa ottanut selvän vanhan kansleerin asuinpaikasta ja lähtenyt sitten Tukholmaan saadakseen tältä asian selville. Katillo piispa ei ollut silloin vielä ehtinyt kaupunkia piirittää, joten sinne pääsi vapaasti sisään ja ulos. Täältä löysikin hän Harmaaveljesten luostarista haettavansa ja sai häneltä tietää kaikki.
Tämä nyt ei itse asiassa olisi tuottanut hänelle mitään valtaa kaniikin yli, ellei kummallinen muutos tässä miehessä olisi ollut hänelle siinä suhteessa avuksi. Tämä näet ei ollut enää sama kuin ennen. Munkki, joka Tukholman linnassa toisti hänelle samat sanat, jotka kuoleva arkkipiispa oli kuiskannut, kuvitteli yhä hänen mielessään. Se yhdessä rauenneitten toiveiden, vanhuuden heikkouden ja kalvaavan omantunnon kanssa oli tehnyt tuosta ennen niin jäntevästä miehestä kurjan pelkurin. Mutta ei yksin pelko saanut kaniikkia seuraamaan Erkkiä noille vaarallisille retkille, joiden kautta Stäken linna nyt oli takaisin voitettava. Myös toinen seikka ajoi hänet liikkeelle. Hän näet toivoi, että suosijansa, vangittu arkkipiispa, sellaisesta teosta lopultakin tulisi huomaamaan hänen uupumattoman intonsa ja palattuaan täyttäisi hänen vaatimuksensa, jota hän jo niin kauan oli saanut odottaa.
Tuskin olisi Erkin tutkistelemuksista kumminkaan ollut mitään hyötyä, ellei hän olisi sattunut yhteen Brodden kanssa. Tämä tapahtui Tukholmassa vähää ennen kuin kaupungin portit suljettiin Katillo piispan tulon johdosta. Matkalla sinne oli onni tuonut vielä hänen tielleen Stäken linnanhaltijan palvelijan. Linnanherra oli tullut kipeäksi ja Erkki oli miehelle ilmoittanut, että hän kyllä voisi hankkia, mitä tarvittiin.
Ja niin tapasi hän Brodden ja Hollingerin, joitten kanssa hän sitten sommitteli tuon suunnitelman, minkä avulla Stäken linna oli saatettava takaisin ruotsalaisten käsiin. Mutta se oli samalla myös oleva ensimmäinen askel Niilo herran vapauttamiseen. Sen jälkeen oli Erkki sitten jo parikin kertaa käynyt munkinkaapuun puettuna linnassa ja puhellut linnanherran kanssa. Itse oli hän kuitenkin vain oppilas, oli hän siellä sanonut, jonka tähden ei voinutkaan mitään erinomaisempaa aikaansaada. Mutta hän oli tuova sinne pian herransa ja mestarinsa. Tämä herra ja mestari ei ollut kukaan muu kuin Helmich ja nyt olivat siis sekä mestari että oppilas matkalla arkkipiispan linnaan.
Seuraavana päivänä seisoi Brodde taas Klaaran luostarin pihamaalla. Hetkisen siinä odotettuaan tuli piispa ulos noustakseen hevosen selkään ja ratsastaakseen leiriin. Niinkuin edellisellä kerrallakin oli hänen seurassaan nytkin joukko ritareja, muiden muassa myös Taavetti Pentinpoika. Miehen näkö teki piispaan hyvän vaikutuksen ja hän sanoi heti Taavetti herralle:
"Jos oikein näen, Taavetti serkku, niin seisoo tuolla odottamamme mies… Hei, mies, mitä tietoja sinulla on tuotavana", huusi hän sitten tälle, "olen jo ehtinyt unohtaa nimesikin, niin pitkä on siitä, kun viimeksi puhelimme toistemme kanssa."
"Haukka on nimeni nyt niinkuin silloinkin, herra piispa", vastasiBrodde astuen samalla piispan luo ja lisäsi: "ja jos olettekin ehtinytunhottaa minut ja nimeni, niin ette luullakseni ainakaan ole unhottanutStäken linnaa."
"Hyvä on, kas se joltain kuuluu … ja pysytkö sinä vielä nytkin sanassasi, Haukka?"
"Huomenna jo on Stäken linna teidän, jos vain onni minua vähänkin vielä suosii, ellei, en ole siltä luullakseni huonompi, kuin moni muukaan, joka on uskaltanut hyvää asiaa edistää, mutta erehtynyt keinojen suhteen. Tänä iltana aion lähteä matkaan kolmekymmentä miestä mukanani."
"Sopimuksen mukaan voit ne itse valita!" sanoi piispa.
"Siinä tapauksessa voin kääntyä teidän puoleenne, Taavetti herra", jatkoi mies ja tervehti ritaria, "tuntuu ehkä sopivimmalta, että te itse saatte valita ne miehet, joiden haltuun linna jätetään."
"Hyvä, Haukka, minä pidän sinusta", sanoi piispa hymyillen. "Mutta määrää nyt myös tuo päivä ja yö, sillä tietenkin vietät ne Stäken linnassa ja luulenpa, että se tuntuukin joltain, kun saat esiintyä isäntänä serkkuni, arkkipiispan, asemasta."
"Hyvä muistonne ilahuttaa minua, armollinen herra", vastasi mies. "Se hetki kyllä tulee ajallaan sekin, mutta ennen kaikkia toivon, että serkkunne, tämä ankara ritari, oppisi tuntemaan minut oikein. Hän näyttää näet epäilevän minua, vaikka minä en suinkaan muuta halua, kuin olla yhden päivän ja yön herrana Stäken linnassa… Sitten tahdon myös lopulta määrätä, kenen palvelukseen antaudun."
"Hyvä on, mies", nauroi piispa, "haluaisinpa itsekin jo olla läsnä silloin Stäken linnassa."
Piispa ratsasti matkaansa ja Taavetti herra jäi jakelemaan käskyjään niille miehille, joiden piti ratsastaa Haukan kanssa Stäkeen. Eikä siinä kauan siekailtukaan. Sillä iltapuolella päivää jätti Brodde jo Taavetti herran miesten kanssa piispan leirin.
Illalla oli piispa mitä paraimmalla tuulella ja leikkiä laskettiin luostarituvassa pikarien kulkiessa miehestä mieheen.
Myös Taavetti herra oli heittänyt synkät ajatuksensa. Viini oli sen kai saanut aikaan. Ja hän piti kaikkea vain nyt leikkinä miehen puolelta, joka kyllä vielä vaatisi paremmankin palkinnon, ajatteli hän, ehkä pyrkikin sillä tavoin vain hänen asepalvelijainsa päälliköksi. Ja sellainen päällikkö se olisikin jonkin arvoinen. Sillä kaikki olivat vakuutetut, että mies onnistuisi yrityksessään. Niin suuren luottamuksen oli hän jo saavuttanut.
Niin kävikin. Puolisen aikaan seuraavana päivänä saapui ratsumies luostariin tuoden sen sanan piispalle, että Stäken linna oli valloitettu ja sen tanskalainen varustusväki vankina.
"Ja kuinka se onnistui?" huusi piispa uteliaana saadakseen tietää sen sotakepposen, jota siinä oli käytetty.
"Kun saavuimme sinne", kertoi lähetti, "levättyämme ensin välillä eräässä talossa noin penikulman matkan päässä linnasta, niin oli jo puoliyön aika käsissä, nostosilta oli alhaalla ja portti auki niin ettei meidän tarvinnut muuta kuin ratsastaa sisään vain. Kaikki miehet makasivat siellä syvään uneen vaipuneina, eikä meillä ollut muuta työtä kuin sitoa ne kiinni. Sitten meni vieras päällysmiehemme sisään siihen huoneeseen, jossa linnanherra makasi kipeänä, ja otti hänetkin vangiksi. Kaikki kävi siis, niinkuin leikkien vain."
"Mutta kuka oli laskenut nostosillan ja avannut portin?"
"Sitä minä en voi sanoa. Eräs munkki oli meidän sisäänastuessamme linnanherran luona ja sitten tapasimme me vielä pihalla toisen, jonka kanssa päällysmiehellämme oli jotain puhuttavaa, mutta hänkin poistui heti portista ja meni tiehensä."
"Sellaista leikkiä, sitä kyllä kiitellä kannattaa!" lausui piispa käsiään yhteen hieroen. "Ja jos kaikki käy niinkuin pitääkin, niin viikon kuluttua juon minä maljanne Stäken linnassa, Taavetti Pentinpoika. Sitä ennen tahdon kuitenkin ensin saada varmoja tietoja kuninkaan puuhista."
Ritari ja asepalvelija.
Iloisella mielellä läksi Taavetti Pentinpoika seuraavana päivänä ottamaan haltuunsa Stäken linnaa. Mutta jota lähemmäksi hän tätä tuli, sitä enemmän se iloinen mieli hävisi ja kun lopulta Stäken tornit ja muurit rupesivat näkymään, oli se jo kokonaan poissa. Vieras asepalvelija oli alkanut taas kummitella hänen mielessään uhkaavana ja taipumattomana. Ja kun linnan korkea torni, hänen juuri tuota miestä ajatellessaan, sattui hänen silmäänsä, tuntui hänestä kuin olisi silläkin ollut miehen uhkaava muoto.
Kahdessa asiassa voi mies tehdä hänelle kepposen, joko saattaa linnan Kristian kuninkaan haltuun tai taas vapauttaa hänen vankinsa Niilo Sturen. Konnanteko Krokekin luostarissa oli tykkänään Taavetti herran omaa puuhaa ja siis myöskin yksin hänen salaisuutensa. Ja tätä salaisuuttaan ei hän uskaltanut mitenkään ennen päästää päivän valoon, kuin veljensä, arkkipiispa, oli palannut kotiin. Katillo piispa oli jalomielinen ja kelpo mies, eikä hän olisi hetkeäkään viivytellyt vangin vapauttamista, jos vain olisi saanut tiedon serkkunsa konnantyöstä. Ja monta kertaa oli Taavetti herra vain hädin tuskin selviytynyt niistä kysymyksistä, joita piispa oli hänelle tehnyt Niilo herran kummallisen katoamisen johdosta. Sillä tästäkin oli alkanut tuntua omituiselta, että ritari, joka oli ratsastanut samaa tietä kuin Taavetti herra, senjälkeen oli aivan jäljettömiin kadonnut. Sanansaattaja, jonka piispa oli lähettänyt Penningebyhyn, oli kaikeksi onneksi poikennut sinne mennessään Taavetti herran luo, joten tämä oli voinut muodostaa vastauksen sellaiseksi kuin itse tahtoi. Niin olikin hän lähetin käskenyt ilmoittaa piispalle, että Niilo herra oli oleskellut muutaman päivän kotonaan ja sitten lähtenyt Gestriklantiin päin asioilleen. Tämän jälkeen ei piispa enää ollut mitään kysellyt. Varmaankin luuli hän, että ritari oli mennyt Helsinglantiin nostamaan sen maan rahvasta aseisiin samotakseen sitten sen kanssa hänelle apuun.
Mutta sentähden ei kukaan voinut innokkaammin odottaa arkkipiispan paluuta kuin Taavetti herra, ja sentähden oli hän myöskin enemmän perään antava kuin hänen pöyheä luontonsa muuten olisi sallinutkaan. Hän oli petoeläimen kaltainen, joka tekeytyy ystävälliseksi vain sentähden, että saisi toiset poistumaan siitä paikasta, johon hän on saaliinsa kaivanut.
Nyt oli vain kysymys, kummanko niistä kahdesta vankiluolasta, joita Taavetti Pentinpoika piti hallussaan, asepalvelija tulisi valitsemaan. Taavetti herralla oli kaksi linnaa, Ekolsund ja se, jota hän nyt meni ottamaan haltuunsa, Almarestäke. Siinä linnassa, jonka Haukka valitsisi, vaikkei hänellä sitten olisikaan mitään aikeita Niilo herran suhteen, ei tätä silloin missään tapauksessa sopisi säilyttää. Ritarin täytyi siis saada tietoonsa, kumpaako Haukka halusi näistä kahdesta. Ja siitä luuli hän ennen pitkää pääsevänsä selville. Jossain sopivassa tilaisuudessa, ajatteli hän, sen joku hänen uskotuistaan saisi asepalvelijalta hyvin helposti urkituksi.
Näissä mietteissä ratsasti herra Taavetti Pentinpoika joukkonsa etunenässä alaslasketun nostosillan ylitse veljensä, arkkipiispan, linnaan.
Haukka tuli häntä vastaan jo portailla ja jätti avaimet hänen haltuunsa. Sitten astuivat he yhdessä siihen kerrokseen, jossa tanskalaista päällysmiestä pidettiin vangittuna ja jossa myös kaniikki Helmich asusti. Mutta jo samana päivänä neuvotteli Taavetti herra luotettavimman miehensä kanssa, ainoan, joka tiesi herra Niilo Sturen säilytyspaikan. Taavetti herra oli näet erittäin viisaalla tavalla kuljettanut vangin pois Krokekin luostarista. Ne miehet, jotka olivat vieneet hänen sieltä pois, oli hän heti lähettänyt kokonaan toiselle taholle. Niille taas, jotka ottivat hänet vastaan, oli vangitseminen Krokekin luostarissa kokonaan tuntematon asia. He tiesivät vain kuljettavansa vankia, jota ei kukaan muu tuntenut tai saanut tuntea kuin heidän herransa. Poiskuljettaminen oli suoritettu lyhyissä päivämatkoissa sen saman miehen johdon alla, joka nyt oli saanut toimekseen urkkia Haukalta hänen salaiset aikomuksensa ilmi. Ne neljä ensimäistä palvelijaa, jotka olivat vieneet vangin Krokekin luostarista lähimpään lepopaikkaan ja joitten vaitiolo oli tärkein, lähetettiin jo samana yönä etelään Katillo piispan luokse Vadstenaan käskyllä, että jäisivät herran Krister Pentinpojan palvelukseen, joka silloin vielä oli piispan luona. Nyt olivat nämät miehet sitten Taavetti herran pyynnöstä pistetyt niitten miesten joukkoon, jotka muodostivat Örebron linnan varustusväen. Sentähden olikin Hollingerin ollut aivan mahdoton saada mitään tietoja Niilo herrasta Ekolsundissa, jossa hän sitä tarkoitusta varten oli käynyt. Sillä todellisuudessa ei kukaan niistä, joilta hän siellä asiaa kyseli, tiennyt mitään vangitusta ritarista. Ainoa, joka tunsi salaisuuden, oli vanginvartija ja tämä ei tietysti missään tapauksessa mennyt ilmoittamaan miehelle salaisuuttaan. Sitä paitsi piti Hollinger velvollisuutenaan menetellä tutkimusyrityksissään niin varovasti kuin mahdollista, koska pelkäsi herransa vankeutta kovennettavan ja häntä uhkaavan vaaran suurenevan, jos huomattaisiin, että hänen vapauttamistaan puuhattiin. Hollingerin oleskelu Ekolsundissa olikin sentähden ollut aivan lyhytaikainen ja hän oli lähtenyt sieltä varmasti vakuutettuna, että vanginvartijan huomautus oli aivan oikea. Tämä oli sanonut, "että jos Taavetti herralla kerran olisi niin tärkeä vanki säilytettävänä, niin olisi hän sille valinnut varmemman talletuspaikan, kuin mitä Ekolsund oli." Siis aivan samaa kuin mitä hän itse jo oli asiasta ajatellut, ja luonnolliselta tuntuikin, että ritari vasta viimeisessä hädässä valitsisi niin vaarallisen henkilön säilytyspaikaksi, kuin Niilo herra todella oli, oman kotinsa. — Ja niin oli Hollinger jatkanut vaellustansa linnasta linnaan, kartanosta kartanoon, missä vain tiesi Taavetti herralla olevan sukulaisia ja ystäviä. Hänen etsiskelynsä olivat kuitenkin, niinkuin jo tiedämme, olleet turhat.
Mutta jo saman päivän iltana, jona Taavetti herra saapui Stäkeen, alkoi hänen uskottunsa toimensa saavuttaakseen Brodden luottamuksen.
"Taavetti herra on tuima ritari", sanoi hän ja lisäsi vihastuneen näköisenä: "eli mikä on teidän mielipiteenne hänestä, Haukka?"
Näin puhellessaan istuivat he linnantuvassa toisessa päässä pöytää vähäsen matkaa muista miehistä. Brodden älykkäät silmät katselivat hetken tutkivasti miestä, ennenkuin vastasi.
"Tuima mies on usein myös kelpo mies!" sanoi hän sitten aivan rauhallisena.
"Se voi kyllä olla totta", vastasi mies, "mutta minun ainakin ja monen muunkin mielestä olisi hän voinut palkita sinut paremminkin kuin tehnyt on… Sillä hän saa kuitenkin kiittää ainoastaan sinua siitä, että hänellä on nyt hallussaan Stäken linna."
"Minä olen saanut, mitä olen pyytänyt…"
"Hyvä on, Haukka … mutta minä ainakin soisin sinulle teostasi paremmankin palkan."
Hän viittasi salaa kädellään ja nousi ylös sekä astui ovelle, jossa hän vielä kääntyi ja uudisti viittauksensa. Brodde katsahti epäillen häneen, mutta nousi sitten hetken arveltuaan ylös hänkin ja meni ulos, koitellen siinä mennessään pikaisesti ja toisen sitä huomaamatta, olivatko miekkansa ja tikarinsa edes paikoillaan ja helposti saatavissa.
Ulos tultuaan huomasi hän miehen seisovan oven ulkopuolella ja odottavan häntä. Tämä pyysi Broddea seuraamaan itseään. Hän olisi tarjoava hänelle muillisen parempaa olutta kuin se oli, jota linnan tuvassa oli saatavana. Ja Brodde seurasi häntä. Mies vei hänet pieneen huoneeseen. Tämä sijaitsi ihan keittiön vieressä, missä juuri paraillaan laitettiin ruokaa ritarin pöytää varten. Saatuaan itselleen sopivan paikan tuossa pienessä huoneessa, antoi palvelija jonka nimi oli Sigge, kielelleen vapaan vallan ja kertoi Broddelle, jonka heti ensi hetkestä oli huomannut miesten paraaksi, kaikenlaisia asioita Taavetti herrasta ja tämän veljestä sekä heidän suhteestaan piispaan. Ja siinä puheen lomassa kallisteli hän tuhka tiheään olutkannuaan, eikä suinkaan unhottanut tarjota tuota kieltämättä oivallista juomaa uudelle ystävälleenkään.
"Tiedätkö mitä, Haukka", virkkoi vihdoin Sigge, "minä olen jo monta kertaa ollut aikeissa jättää Taavetti herran ja etsiä itselleni toisen isännän. Voitkos arvata, ketä tahtoisin palvella?"
"En!"
"Herra Niilo Sturea."
"Hm … ja minkätähden?"
"Aivan yksinkertaisesti vain sentähden, että hän minua miellyttää. Muistan vallan hyvin vielä tuon kauniin, nuoren herran, kun hän saapui Nyköpingiin vanhan herran Krister Niilonpojan luokse, jonka tykönä jo olivat koolla joulua viettämässä hänen omat sekä myös Niilo herran sukulaiset. Se oli Eerikki kuninkaan hallituksen loppupuolella ja Niilo herra toi silloin Nyköpingiin tietoja herraltaan, marskilta… Aina siitä alkain olen minä pitänyt hänestä."
Brodde kohotti pikariaan ja otti, niinkuin näytti, syvän kulauksen siitä, kääntämättä kuitenkaan silmiään avomielisestä asepalvelijasta.
"Jos tahdot panna tuumasi toimeen, Sigge", sanoi hän, "niin ei luullakseni sinua siitä mikään estä."
"Estä… Etkö sitten tiedä, että Niilo herra on jäljettömiin kadonnut?"
"Sepä oli merkillinen uutinen… Mutta kuinkapa minä, joka tulen Norjasta, sellaista tietäisin. Vähän tunnen minä, mitä minun pitkän poissaoloni aikana on tapahtunut… Ei, mutta marski vainaja, jalo Tord herra, kas siinä oli mies minun mieleiseni… Ja nyt juon minä hänen muistokseen."
"Niin minäkin… Hänen muistokseen!" kertoi Sigge.
Näin alkoi heidän tuttavuutensa ja jatkui yhä seuraavien päivien kuluessa. Ja joka päivä oli Siggellä aina jotain uutta kerrottavaa herralleen Haukasta, joka oli, arveli Sigge, herkkäuskoinen narri, vaikka olikin ymmärtänyt käyttää hyväkseen kaniikin ja munkin taitoa uuvuttaessaan Stäken väen uneen ja anastaessaan linnan haltuunsa. Brodde taas puolestaan terävällä huomiokyvyllään aavisti heti ensi hetkestä, että jotain piiloutui tämän uuden ystävyyden takana. Ja mestarillisesti osasi hän sovittaa itsensä uuden tuttunsa ajatusten mukaan ja jäljitellä sitä ääntä ja ryhtiä, jota tämä odotti häneltä.
Niin kului enemmän kuin viikon päivät ja Katillo piispalta tuli sana, että hän piakkoin saapuisi Stäkeen. Samana päivänä, kun sanansaattaja, saapui sinne jo tuomiorovasti, arkkiteini ja yksi kaniikki Upsalan tuomiokapitulista. Heidän oli määrä yhdessä piispan kanssa arkkihiippakunnan tuomiokapitulin valtuuttamina jättää linna Taavetti herralle ja tämän veljelle, Krister Pentinpojalle. Se tapahtuikin ja molemmat Oxenstjernan veljekset ottivat linnan vastaan "sillä ehdolla" — sanotaan — "että he pitäisivät sitä varalla armollista herraansa, arvoisaa isää, Upsalan arkkipiispaa Jöns Pentinpoikaa varten." Sittenkun tämä oli tehty, asettuivat herrat pöytään, eikä silloin ruokaa ja juomaa säästetty.
Myös tänä iltana istuivat Brodde ja Sigge pienessä huoneessa keittiön vieressä. Mutta tällä kerralla tarjosi Sigge viiniä ja oli avomielisempi kuin koskaan edellisinä iltoina. Hän oli nyt päättänyt lopullisesti jättää Taavetti herran ja mennä Niilo Sturen palvelukseen.
"Tule mukaan, Haukka", sanoi hän, "jos me vain panemme viisaat päämme yhteen, niin löydämme me kyllä hänet."
"Ei", vastasi Brodde hyvin välinpitämättömän näköisenä, "siihen ei minulla ole halua. Mieluummin jään nykyisen herrasi luokse. Hän on kyllä tuima ritari, mutta hänen väellään on hyvät päivät."
"Mitä turhia", keskeytti Sigge, "olet sinä niin monta vuotta hänen palveluksessaan kuin minä olen ollut, niin sanot varmaankin silloin jo toisin… Enpä usko, että siitäkään päivästä tulee sen erinomaisempaa, jona saat Taavetti herran asemasta olla isäntänä täällä, ha-ha-haa."