"Hyvää olutta te ainakin silloin saatte, siitä voit olla varma!"
"Silloin on siis katsottava, että hänen armonsa, arkkipiispan, kellari on hyvin varustettuna sitä varten!"
"Arkkipiispan!… Miksi et sano Taavetti herran?"
"Koskapa pidot luullakseni tulevat pidettäväksi täällä Almarestäkessä."
"Ei, ei, veli Sigge … täällä arkkipiispan linnassa on paras varoa sormiaan, itse muuritkin voivat ne polttaa… Ei, minä tahdon olla ainoastaan Taavetti herran kanssa tekemisissä."
"Hyvä on, Haukka … luulenpa, että tekisin samoin kuin sinäkin. Ekolsund on joka tapauksessa iloisemman näköinen kuin tämä synkkä, kolkko linna!"
"Tuntuu myöskin paljon sopivammalta saapua ratsastaen paikalle ja ottaa isännyyden heti käsiinsä. Kun sitten puhalletaan torveen ja minä huudan: hei, aseveljet! … niin tahdonpa silloin nähdä, miltä Taavetti herra näyttää."
Ikäänkuin antaakseen pontta tälle kuvaukselle, kuului samassa torventörähdys pihalta. Molemmat miehet hätkähtivät kumpikin yhtä hämmästyneenä siitä sattumuksesta, joka ikäänkuin antoi Haukan sanoille todellisuuden leiman. Molemmat he myöskin tulivat uteliaiksi, mitä tietoja ne mahtoivatkaan olla, joita näin myöhään linnaan tuotiin. Ja he nousivat istuimiltaan ylös ja riensivät ulos.
Tulija oli eräs piispan asepalvelija, joka oli ratsastanut pysähtymättä yötä päivää Linköpingistä ja nyt pyysi päästä heti herransa puheille. Se hänelle myönnettiinkin.
Piispa istui toisten herrain kanssa vieraspöydässä, jossa pikareja ahkerasti kallisteltiin ja leikkiä laskettiin. Kristian kuningas oli siinä usein esillä ja erittäinkin oli Katillo piispa kärkäs hänestä juttelemaan. Hän kertoi siinä muun muassa kirjeestään kuninkaalle, jossa oli tälle vakuuttanut, että miehet rauhoittuisivat taas, jos arkkipiispa vain laskettaisiin vapaaksi, ja kuinka kuningas oli leikkiä laskien sanonut, kun oli kirjeen lukenut: "Der schal my de kraden Pape nimmer tho dwingen."[11]
"Mutta sen uskallan sanoa, että paksu pappi on vielä laittava pähkinänpuristajien kuninkaalle sellaisen pähkinän, jota hän ei niinkään helposti puserra rikki, vaikka olisi sitten kaksikin kertaa niin väkevä kuin todellisuudessa on."
Ja hän nauraa hohotti taas, muitten herrain yhtyessä häneen. Silloin avautui ovi ja Linköpingistä tullut sanansaattaja astui sisään. Vaikka piispan ajatukset olivatkin kokonaan huvituksiin ja leikinlaskuun kiintyneinä, huomasi hän kuitenkin heti palvelijansa ja viittasi hänet luokseen. Mies astui esiin ja ilmoitti piispalle, että kuningas oli samonnut Itägöötinmaalle ja valloittanut Linköpingin.
"Kas vain!" virkkoi piispa, jonka täyteläisillä huulilla vielä leikki ja hymy elelehti, "meidän ei siis tarvitsekaan vaivata itseämme Tanskaan vapauttaaksemme heimolaiseni. Se onkin tapahtuva täällä kotona… No hyvä, sitä parempi! Paksu pappi kyllä tietää käytellä miekkaansa!… Koska jätit Linköpingin, mies?"
"Kuningas saapui sinne maaliskuun 18 päivänä jälkeen puolisen", ilmoitti palvelija. "Kello löi juuri kaksi, kun hän ratsasti sisään kaupunkiin ja illalla lähetti hovimestarinne minut tälle matkalle."
"Sellainen ratsastus on sinulle kunniaksi, mies?" virkkoi piispa."Näitkö kuninkaan?"
"Näinhän toki! Hän otti asuntonsa itse piispan kartanoon. Ja kellarin ovet lyötiin siellä rikki, oluttynnörejä kannettiin ulos pihalle ja itse keittiössäkin alkoi heti suuri keittäminen ja paistaminen. Kristian kuningas olisi pitävä sellaiset pidot teidän talossanne, että ne aina muistettaisiin, sanoivat hänen miehensä."
"Tuo kuninkaallinen vieras tuli pikemmin kuin odotinkaan", virkkoi piispa ja sanat tulivat sitä hitaammin esiin, jota enemmän hänen ajatuksensa syvenivät. "Hyvä olisi ollut, jos meillä nyt olisi Tukholma hallussamme, mutta hyvä näinkin… Teidän täytyy ratsastaa Vesteråsiin, setäni", jatkoi hän sitten kääntyen Niilo Kristerinpojan puoleen, joka istui häntä lähinnä pöydässä, "teidän täytyy heti ratsastaa sinne ja katsoa, että kaikki on valmiina kuninkaan vastaanottoa varten. Ja teidän sopii myös lähettää sanansaattaja Örebrohon, että ne edes pysyisivät valppaina siellä… Täälläpäin tahdomme me itse pitää isännyyttä ja minä uskon, että kuningas on muistava kauemmin ne vieraspidot, jotka hänelle täällä tahdon laittaa, kuin minä ne, joita hän nyt talossani paraillaan pitää. Huomenna, hyvät herrat, ratsastamme me jo Tukholmaan."
Seuraavana päivänä vallitsi Stäken linnassa taas hiljaisuus ja rauha. Piispa ja kaikki ritarit menivät näet jo varhain aamulla matkoihinsa, samaten myös herra Krister Pentinpoika. Ainoastaan Taavetti herra jäi jäljelle linnasta huolta pitämään. Mutta nyt tuli valvonta tarkemmaksi ja Taavetti Pentinpoika kävi itse joka paikassa ja katsoi, että kaikki tapahtui niinkuin piti. Levottomuus suurempi sitä, jonka kuninkaan lähestyminen sai aikaan, painoi ritarin mieltä. Sen sai aikaan hänen salainen vankinsa ja vaikka hän rauhoittuikin joka kerta, kun Sigge kertoi hänelle Haukan herkkäuskoisuudesta, niin heräsivät ne huolet siltä hänessä uudelleen joka aamu eloon. Ja hänelle tuotti yhtä paljon vaivaa tuo yksinäinen mies, kuin koko Stäken linna.
Nyt oli hän vihdoinkin saanut selville, että se oli Ekolsund, jossa Haukka aikoi viettää "herranpäivänsä", niinkuin ritari sitä kutsui, mutta se herätti hänen ihmetystänsä, ettei sitä "herranpäivää" koskaan tullut. Ja samassa saivat epäluulot taas hänessä uutta vauhtia, varsinkin, kun Ekolsundin valitseminen näytti osottavan, ettei se ollut kuningas, jonka hyväksi Haukka toimi. Niin ollen ei voinut olla kukaan muu kysymyksessä kuin tuo vangittu ritari. Taavetti herra mietti jo monta kertaa heittää Haukan vankeuteen voidakseen vapautua levottomuudestaan. Mutta onnettomuudeksi tunsi joka mies linnassa hänen lupauksensa ja odotti vain kaipauksella niitä suuria kemuja, jotka Haukka oli luvannut heille laittaa. Jos sentähden miestä kohtaan olisi jotain ilkeyttä harjoitettu, olisi se epäilemättä heti tullut piispan korviin ja sitä ei Taavetti herra nyt tahtonut.
Sillä välin saapui piispalta tuon tuostakin tietoja linnaan. Kuningas oli viipynyt kolme päivää Linköpingissä ja sieltä sitten samonnut Bråvikin ylitse Nyköpingiin. Se tapahtui lauvantaina 23 päivänä maaliskuuta ja niin nopeasti kulki Kristian senjälkeen eteenpäin, että hän jo maanantai-iltana marssi sisään Tukholmaan. Kuninkaan liikkeiden nopeus vaikutti, että Katillo piispa purki leirinsä Tukholman edustalla ja päästi rahvaan kotiin. Itse suuntasi hän kulkunsa Taalaihin. Tämän tähden oli muutamia päiviä ennen kuninkaan tuloa Tukholmaan vallinnut suuri liike niillä teillä, jotka veivät pohjaan ja länteen kaupungista. Joukko joukon perään samosi tietä pitkin kotiinsa myöskin Stäken linnan ohi. Näitten mukana saapui piispan sanansaattaja Stäkeen. Piispa vetäytyi nyt pohjaan päin, ilmoitti tämä, mutta hän aikoo pian tulla takaisin ja pyysi serkkunsa tarkasti vartioitsemaan Stäken linnaa.
Samana päivänä oli Taavetti herralla pitkä neuvottelu palvelijansa kanssa linnan salakammiossa.
"Kävi miten kävi, Sigge, mutta huomenna täytyy sinun ratsastaaEkolsundiin ja tuoda vanki tänne."
"Jumala paratkoon, Taavetti herra", virkkoi mies, "pelkään, että sen nyt jo olisi pitänyt olla tehtynä."
"Mitä nyt, mies … kautta viiden haavan, oletko tullut pelkoiseksi eli mikä on mielesi villinnyt?"
"Te saatte nähdä, eikä sitä kauan tarvitsekaan odottaa että olen oikeassa… Meidät suljetaan ennen pitkää tähän linnaan, niinkuin rotanpyydykseen."
"Sellaista kissaa ei vielä ole syntynyt, joka…"
"Se kissa on Kristian kuningas, herrani!… Ja jos hän kerran on kahdessa päivässä kulkenut matkan Nyköpingistä Tukholmaan ja jos piispa on paennut, niin voitte olla varma siitä, että hän tuossa paikassa on täällä veljenne linnan edustalla!"
Mies oli tuskin vielä ehtinyt sanoa ajatustaan loppuun, ennenkuin jo torventörähdys ulkopuolelta ilmoitti, että joku vieras oli tulossa linnaan. Taavetti herra kiirehti ulos. Siellä seisoi osasto kuninkaan ratsumiehiä linnan edustalla ja niitten päällikkö pyysi saada puhutella linnanhaltijaa. Tämä meni portille ja kysyi, mitä oli tekeillä ja mitä he tahtoivat.
"Teidän on heti jätettävä linna meidän haltuumme, Taavetti herra!" vastasi päällysmies. "Muussa tapauksessa on kuningas täällä jo huomenna ja hän on kyllä helposti vetävä teidät tukasta ulos linnastanne."
"Tervehtikää kuningasta ja sanokaa hänelle, että linnaa ei hän saa!" huusi Taavetti herra ja kääntyi harmistuneena takaisin salakammioonsa.
Linnanrappusilla tapasi hän Haukan.
"Nyt olen tehnyt lopullisesti päätöksen", lausui tämä, "huomenna minä tahdon olla herrana Ekolsundissa!"
Taavetti herra astui askeleen taaksepäin ja teki molemmilla käsillään hurjan liikkeen, ikäänkuin olisi hän tahtonut yhdellä voimakkaalla iskulla musertaa tuon rohkean miehen maahan. Koskaan ei tämä olisikaan voinut kirottujen hankkeittensa kanssa tulla sopimattomampaan aikaan, kuin juuri nyt. Ritarista tuntui niinkuin olisi hän ollut yhteydessä vihollisen kanssa ja nyt kävi tämän asioilla. Sillä jommankumman täytyi ritarin nyt menettää joko Stäken linna tai taas vankinsa. Tämä selvisi yhtäkkiä siinä hänelle ja sen vaikutuksesta hyökkäsi hän miestä kohti, huutaen:
"Kavaltaja … ennen heitän oman sydämesi vasten naamaasi, kuin annan sinun hetkeäkään olla herrana Ekolsundissa!"
"Sen voitte te aivan kernaasti minun puolestani tehdä, Taavetti herra!" vastasi mies, eikä piirrekään muuttunut hänen kasvoissaan, ei värähdystäkään huomannut hänen äänessään.
He seisoivat ihan soihdun ääressä, joka paloi linnanporstuassa oven vieressä, niin että he aivan selvään voivat erottaa toistensa kasvonpiirteet. Ja niin kiukuissaan kuin Taavetti herra olikin, ei hän voinut mitenkään olla ajattelematta Siggen sanoja, että Haukka välistä kadotti ymmärryksensä. Se sai hänen hillitsemään itsensä ja samassa tuli Sigge juosten paikalle.
Tämä antoi miehelle viittauksen poistumaan, mutta siitä ollenkaan välittämättä uudisti Haukka vain vaatimuksensa.
"Te voitte kernaasti ottaa henkeni, Taavetti herra", virkkoi hän, "mitä muuta sitten voitattekin sillä, niin kunniaa ette ainakaan voita. Ajatelkaa piispaa, serkkuanne, ja myös muita herroja, jotka kuulivat teidän lupauksenne. — Ajatelkaa myöskin omia miehiänne! Näinä aikoina on mielestäni ennen kaikkia katsottava sitä, että he pysyvät hyvällä mielellä!"
"Haukka on oikeassa!" virkkoi Sigge. "Teidän täytyy pysyä sanassanne, Taavetti herra. Se on minun ja kaikkien rehellisten miesten mielipide ja oikeimmin teette te myöntymällä Haukan vaatimukseen."
Taavetti herra seisoi siinä synkkänä ja uhkaavana ja hetkinen kului ennenkuin hän sanaakaan lausui. Kuitenkin teki Siggen puhe häneen heti huomattavan vaikutuksen.
"Niin tapahtukoon sitten, niinkuin itse tahdot, mies!" virkkoi hän vielä vihaa kuohuen ja meni jykein askelin linnanrappusia ylös.
Sigge pysähtyi.
"Tästä voit nyt nähdä, veli hyvä!" sanoi hän puoliääneen Haukalle, "minkälainen Taavetti herra saattaa olla, Odota minua keittiöhuoneessa niin saamme puhella hetkisen. Luulenpa sinun nyt muuttavan mielipiteesi Taavetti herran suhteen."
Ne sanat sanottuaan juoksi hän ylös rappusia ritarin jälkeen.
Mutta Brodde käveli hetkisen aikaa linnanpihalla pitkin muurien vierustaa, vaihtaen siinä ohimennessään muutaman sanan vahtien kanssa. Lopulta suuntasi hän kulkunsa linnan syrjäisimpään osaan, jossa ei mitään vahteja seisonut, koska kallio, jonka päälle muuri oli rakennettu, oli täällä aivan luoksepääsemätön. Täällä pysähtyi hän hetkiseksi ja katseli tutkien ympärilleen.
Kaikkialla vallitsi hiljaisuus ja taivaan peitti paksu pilvikerros, niin ettei voinut nähdä sylen vertaakaan eteensä. Raskaita lumihiutaleita alkoi putoilla ja kaikki osoitti kovan rajuilman tuloa. Myrsky kävi viuhuen yli aavan Upsalantasangon ja pian oli se peittävä linnanmuurit, samoimkuin kaikki tiet ja polutkin, lumen ja kinoksien alle. Mutta tämä ei tehnyt mitään vaikutusta mieheen. Hän otti vain äkisti lumen alta kahden kiven välistä esiin kokoonkäärityn mytyn, joka aukikierrettynä osottautui nuoraportaiksi. Nämät olivat toisesta päästään kiinnitetyt erääseen kiveen paksulla köydellä, joka ulottui aina muurin ylitse, mistä nuoraportaat voi mukavasti laskea maahan. Suurella varovaisuudella teki Brodde tämän kaiken ja yhtä varovasti ryömi hän muurin ylitse kavuten tikkoja myöten kalliolle.
Päästyään alas, pysähtyi hän hetkiseksi paikalleen. Samassa alkoi kallion juurelta kuulua askelten ääniä ja vähän sen jälkeen tuli näkyviin musta varjo, joka suurella vaivalla kiipesi ylös samalle vuorenlonkalle, jossa Brodde seisoi. Tulija oli Erkki, joka täällä vähän väliä yhtyi Brodden kanssa tuumimaan niistä keinoista, joihin kulloinkin oli ryhdyttävä. Samalla hän myös tavallisesti kertoi mitä sillä välin olivat Hollingerin kanssa yhdessä aikaansaaneet. Paikka oli peräti vaarallinen. Mutta Brodde oli jo edeltäpäin arvannut, ettei hän voisi epäluuloja herättämättä poistua linnasta ja sentähden olivat he samana päivänä, jona saivat sen käsiinsä, yhdessä Erkin kanssa valinneet vuorenlonkan yhtymäpaikakseen ja sopineet merkistä. Erkin oli sillä päivän kuluessa ilmoitettava, että hän seuraavana yönä oli yhtymäpaikalla vastassa. Tämä merkki oli täytetty harakka, joka seipääseen sidottuna kiinnitettiin vastaisella rannalla olevaan korkeimpaan puuhun.
"Huomenna, Erkki", sanoi Brodde, kun Erkki seisoi hänen vieressään, "huomenna tai ainakin ylihuomenna olemme me toivoakseni leikkineet tämän leikin loppuun… Onko teillä edes kaikki nyt kunnossa sitä varten?"
"Kaniikin pulloako tarkoitat?… Kyllä se on meillä ja myös Hollinger on valmis lauluineen, niin että niihin nähden ei sinun ollenkaan tarvitse olla huolissasi… Mutta minä olen alkanut epäillä, olemmeko me edes osuneet oikealle tielle… Mitäs sitten tehdään, ellei Niilo herraa olisikaan Ekolsundissa!"
"Sitä samaa olen itsekin usein ajatellut, Erkki, mutta missä hän sitten lieneekin, niin on ritarin näytettävä meille sinne tie…"
"Kautta Jumalan kalliin veren, Brodde, minä pelkään, että sinä viivyttelet liian kauan… Jos niin on, kuin sinä sanot, niin miksi sitten et kiirehdi. Miksi emme jo tänä yönä mene ritarin luo ja pakota häntä miekka kädessä toimimaan, niinkuin ritarin toimia tulee?"
"Sentähden", vastasi Brodde, "että meidän vaikeutemme sen kautta vain suurenisivat, ilman että me siltä pääsisimme sen lähemmäksi päämääräämme. Me saisimme kyllä tietää hänen vankiluolansa, mutta siinä olisikin kaikki, sillä ennenkuin me ehtisimme ulkopuolelle Stäken linnaa, olisimme me jo molemmat Taavetti herran vankeja. Ja silloin riippuisimme me varmaan jo ennen auringon laskua hirsipuussa muurin ulkopuolella. Kuinka silloin Niilo herran kävisi, on helppo arvata. Mutta se on minua surettanut ja pysyy minulle arvoituksena, miksi ei Taavetti herra ole antanut kuljettaa Niilo ritaria tänne linnaan. Olen ollut aivan varma siitä, että niin tapahtuisi. Olen näet antanut hänen uskotun palvelijansa ymmärtää, että aion viettää Ekolsundissa 'herranpäiväni', niinkuin Taavetti herra ja hänen palvelijansa tätä päivää nimittävät, jota minä odotan suuremmalla jännityksellä kuin oman henkeni pelastamista. Nyt ei kuitenkaan enää ole asiain näin ollen mitään muuta keinoa, kuin panna mitä pikemmin tuumamme toimeen. Ellei Niilo herraa ole Ekolsundissa, niin riippuu se silloin kokonaan Jumalasta ja hänen pyhimyksistään, voimmeko pelastaa häntä vai ei. Sillä Taavetti herra on yhtä viekas ja kavala kuin hän on pelkoinen…! Kuitenkin olen vannonut valan ja aion myöskin pitää sen… Hänen henkensä ei ole minkään arvoinen, ellei hän päästä Niilo herraa vapauteen."
Erkki ei puhunut mitään. Hän huomasi aivan liiankin hyvin, että Brodde oli oikeassa.
"Onko sinulla muuten mitään tietoja Penningebystä?" kysyi tämä.
"Ei!" oli Erkin vastaus. "Mutta vihreä ritari oleskelee yhä edelleenkin tuvassa Ekolsundia vastapäätä!"
"Ja te ette ole hänelle puhuneet mitään?"
"Ei mitään?"
"Mitä tuolla omituisella miehellä mielessä lie, sen voivat ainoastaan pyhimykset tietää… Mutta pitäkää tarkoin silmällä häntä, sinä ja Hollinger! Kautta Jumalan kalliin veren, hän voisi saattaa kaikki meidän puuhamme turhiksi…"
Molemmat palvelijat poistuivat tämän jälkeen. Erkki kapusi kalliolta alas ja se kävi nyt nopeammin kuin tullessa lumen tähden, jota myrsky oli ajanut kallionrotkot täyteen. Hän melkein vieri alas lumikinokseen kallion juurelle. Paremmin onnistui Brodde matkallaan. Rajuilma oli hänen paras liittolaisensa. Sillä jos tässä paikassa muulloinkin harvoin joku kävi, niin ei se tietysti nyt voinut tulla kysymykseenkään tällaisena myrskyisenä yönä. Hän sai sentähden häiritsemättä nostaa nuoraportaansa ylös, kääriä ne kokoon ja asettaa tavalliselle paikalleen. Sen tehtyään meni hän sitten toista tietä, kuin oli tullut, linnanrakennusten välistä takaisin linnanpihalle suunnaten askeleensa keittiötä kohti.
Silloin kuuli hän Siggen äänen ja tämä tuli samassa juosten pihan ylitse hänen luokseen.
"Sinäkö se olet Haukka?" huusi hän.
"Niin, minä se olen!" vastasi tämä.
"Oikea lemmon ilma tänä yönä… En tahtonut päästä ollenkaan erilleni Taavetti herrasta ja pelkäsin jo, ettet jaksaisi enää odottaakaan minua."
"Se ei odota koskaan liian kauan, joka tietää saavansa jotain hyvää!" virkkoi Brodde ja niin menivät he tavalliseen oleskelupaikkaansa keittiön vieressä olevaan huoneeseen. Sinne päästyä otti Sigge viiniruukun esiin juhlallisuuksien alkajaisiksi. He olivat juoneet vasta yhden pikarillisen, kun Sigge jo huomasi ystävänsä silmälautasten painuvan kiinni.
"Luulenpa, että olet väsynyt ja uninen, Haukka!" virkkoi hän. "Eikä se ole ihmekään, sillä tällainen ilma voi kyllä saada ihmisen raukeaksi. Otappa vielä yksi kulaus, niin eroamme tässä… Onhan meillä vielä huomennakin aikaa puhella. Pääni on niin raskas, kuin olisi se lyijyä täynnä."
Hän oli juuri saanut lausutuksi nämä sanat, kun Brodden pää vaipui pöytää vasten ja kova kuorsaus ilmaisi, että hän oli vaipunut syvään uneen. Sigge tutki tarkoin, oliko uni todellista ja jätti sitten huoneen.
Pian tuli hän kuitenkin taas takaisin, mutta nyt oli hänellä Taavetti herra mukanaan.
He tutkivat vielä kerran, oliko unijuoma tehnyt edes vaikutuksensa, sitoivat sitten nukkuvan kädet ja jalat, heittivät viitan hänen päälleen ja kantoivat hänet ulos huoneesta. Pihalle tultuaan suuntasivat he askeleensa suurta tornia kohti, jonka sisään katosivat pienen rautaoven kautta.
"Dei kraden Pape."
Ekolsundinlahden rantamalla oli pienen pieni, metsän kätkössä oleva torppa. Siellä odotteli Erkki aamun tuloa lähteäkseen Hollingerin tilalle vahtiin. Ennen ulosmenoa katsoi hän että kaikki oli tuvassa oikeassa järjestyksessä. Erittäin tarkasti tutki hän suuren pullon, joka hyvin käärittynä ja korkattuna seisoi huoneen nurkassa penkin alla, luultavasti asetettu sinne siinä tarkoituksessa, ettei sitä millään tavalla voitaisi vahingoittaa. Senjälkeen heitti hän vielä pikaisen silmäyksen kahteen kirjavaan pukuun, jotka riippuivat naulassa pullon yläpuolella laajaan munkkiviittaan käärittyinä.
Tämän tehtyänsä meni hän ulos ja tapasi ennen pitkää Hollingerin. Mitään ei ollut yön aikana tapahtunut ja Erkki lähti Hollingerin tilalle vahtiin käskettyään kuitenkin ensin, että tämä pitäisi itseään valmiina, sillä Brodde voisi tulla millä hetkellä hyvänsä ja silloin olisi tosi leikki edessä.
Mutta päivä meni, ilman että Broddelta tuli mitään tietoja. Erkki päätti sentähden heti, Hollingerin palattua takaisin vartiopaikalle, lähteä Stäkeen. Tämä oli noin kolmen peninkulman matkan päässä Ekolsundista kaakkoon päin ja Erkki tapasi näille retkille lainata hevosen Husbyn kirkkoherralta. Hän oli laamanni, herra Kaarlo Tordinpojan, huonekappalaisen ystävä ja muutenkin tämän Bonde-suvun haaran innokas ihailija. Siksi olikin Erkki uskaltanut ilmoittaa hänelle asian oikean laidan ja tämä oli kaikin tavoin luvannut auttaa häntä. Nopeammin kuin tavallisesti suoritti hän nyt matkan pappilaan, mutta täällä sai hän kirkkoherralta tietää, että koko Tanskan sotajoukko ja Kristian kuningas itse olivat samonneet Stäkeä kohti luultavasti aikomuksessa vallata se. Kun kirkkoherra oli saanut tietonsa varmalta taholta, jätti Erkki matkansa siltä yöltä ja päätti odottaa vielä seuraavan päivän.
Mutta sekin meni, ilman että mitään kuului, ja nyt päätti Erkki täydellä todella ja hinnalla millä hyvänsä lähteä Stäkeen päästäkseen Brodden kanssa puheisiin. Kun Hollinger sitä varten tuli päästämään häntä vartiopaikalta, kuulivat he yhtäkkiä hevosten kavioiden kopinaa ja äänestä voi päättää, että tulossa oli ei ainoastaan muutama ratsastaja, vaan koko ratsujoukko. He lähestyivät varovasti taloa ja täällä saivat he pian selvän niin hyvin ratsujoukosta kuin myös siitä, joka oli sen tulon aiheuttanut.
Tulija oli Taavetti herra itse miehineen. Hänet oli epäilemättä pakotettu heittämään Stäken linna, arvelu, jonka he sitten huomasivat todeksi. Mutta Brodde?… Mihin oli hän joutunut? Oliko ehkä tuo julma merisissi saanut selvän, että jotain oli tekeillä, ja ottanut häneltä hengen tai heittänyt hänet vankeuteen, taikka oliko hänen onnistunut paeta? Viimeistä olivat he enimmän taipuvaiset uskomaan, koska tunsivat miehen viekkauden ja varovaisuuden. Sentähden toivoivatkin he vielä yön kuluessa saavansa kuulla hänestä.
Niin menivät he rannalla olevaan kalastajatupaan odottamaan, sillä nyt ei kannattanut enää pitää silmällä Ekolsundia, heidän herraansa kun ei kuitenkaan voitu sieltä nyt Stäkeen viedä. Mutta ei vielä sinäkään yönä Broddea näkynyt, ei edes tullut mitään tietoa häneltä. Molemmat miehet valtasi silloin levottomuus, joka läheni epätoivoa, sillä ilman Broddea eivät he voineet ajatellakaan herransa vapauttamista. Hollinger meni varhain aamulla tiedusteluretkelle. Hän lähestyi herrastaloa ja tapasi siellä pari asepalvelijaa, jotka kuuluivat Taavetti herran väkeen. Näitten kanssa alkoi hän varovasti keskustella, ilmoittaen, että vei Tukholmasta sanaa Katillo piispalle, mutta että matkalla oli joutunut kuninkaan väen käsiin. Nämät olivat vieneet häneltä hevosen ja itse oli hän vain hädin tuskin päässyt heistä erilleen… Molemmat miehet olivat kovasti vihoissaan ja ennen pitkää sai Hollinger tietää, mikä oli syynä siihen. He olivat odottaneet iloisia kemuja, luulleet, että ne tuossa paikassa pidettäisiin. Mutta sensijaan olikin heidän pitänyt ratsastaa Taavetti herran kanssa pois Stäken linnasta ja saaneet ainoastaan kovia sanoja osakseen. Ja mies, joka oli luvannut kemut pitää, Haukka, hän oli paennut Stäkestä jo pari yötä takaperin. Mutta he kyllä hänet pehmittäisivät, jos vain vielä kerran tapaisivat, sen vakuuttivat palvelijat kalliilla valalla.
Näillä tiedoilla palasi Hollinger takaisin Erkin luo. Tämä istui hänen sisään astuessaan lieden ääressä leuka kätten varassa ja tujotti tuleen. Ja kun Hollinger kertoi, mitä oli saanut tietää, ei hän näyttänyt edes kuuntelevan häntä. Mutta heti tämän lopetettua hypähti hän ylös ja sanoi:
"Broddelle on tapahtunut onnettomuus!… Jos hän olisi paennut, olisi hän jo varmaan täällä. Olen siitä yhtä vakuutettu, kuin että tuota järveä, joka tässä eteemme leviää, peittää jääkansi vuorenseinää lujempi… Mutta nyt ovat hyvät neuvot tarpeen, Hollinger!"
"Minä tiedän ainoastaan yhden", virkkoi tämä, "ja se on, että me kahden, sinä ja minä, yritämme pelastaa Niilo herran."
"Ja jos me emme onnistuisi … niin olisi hän auttamatta hukassa. Minä tiedän toisen keinon, jota me voimme ensin koittaa. Meidän täytyy lähteä piispan pakinoille ja selittää hänelle koko asia. Hän se yksin vain voi saada Taavetti Pentinpojan taipumaan."
"Piispan luokseko!" huudahti Hollinger. "Neuvosi on rohkea eikä se ainakaan minusta tunnu hyvältä. Vaarallisempaa tietä rakkaan herramme vankilaan olisit tuskin voinut keksiä."
"Mutta en myöskään varmempaa", lausui Erkki lujasti. "Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä varmemmaksi päätöksessäni tulen… Minä voin pakottaa piispan, niin, minä voin pakottaa hänet ajamaan asiaamme… Ja jos ei se onnistuisi, jota en kuitenkaan usko, niin on meillä sittenkin vielä sinun neuvosi jäljellä. Me voimme silloin joko pelastaa Niilo herran tai taas kuolla."
He sopivat, että Hollinger jäisi Ekolsundiin pitämään silmällä taloa sekä myöskin viheriää ritaria, jonka oleskeleminen kartanoa vastapäätä olevassa tuvassa tuntui heistä suuressa määrässä epäilyttävältä. Mutta Erkki itse lähti samana päivänä jo pohjaan päin Taalainmaata kohti kulkemaan aikoen Katillo piispan puheille.
Matka meni nopeammin kuin hän oli toivonutkaan. Kolmannen päivän iltana astui hän jo erään vuorimiehen tupaan lähellä Hedemoran pitäjää.
"Jumalan rauhaa, Pentti ukko!" sanoi hän kynnyksen yli astuttuaan.
Pentti ukko istui lieden ääressä ja hänen vierellään hääräili kolme uljasta poikaa ja yhtä monta renkiä toimissaan. Toisella puolen takkaa istui hänen vaimonsa tyttärineen ja piikoineen. Kaikki olivat he työpuuhissa. Miehet takoivat ja teroittivat kirveitä sekä myös miekkoja. Naiset kehräsivät ja karstasivat.
Pentti ukko varjosti kädellään silmiään ja tirkisteli oven suuhun, johon Erkki oli pysähtynyt. Ja heti kun erotti vastatulleen kasvonpiirteet tunsi hän tämän.
"Niin totta kuin elän, on se Erkki… Jumalan rauhaa, istu alas! Otappa esiin jouluoluesi, muori, sillä luulen, että se matkustavaiselle nyt kyllä maistaa… Mikä tuo sinut tänne, poikani?"
"Olen tullut hakemaan apua täältä, Pentti ukko!"
"Sinäkö, Erkki… Ja minä kun ajattelin, että me pian herrasi kanssa saisimme auttaa itse itseämme."
"Niin ajattelin minäkin ja luulinpa, että Niilo herra jo tähän aikaan olisi taalalaisarmeijan kanssa kaukana joen eteläpuolella. Mutta kohtalo on määrännyt toisin. Niilo herra tarvitsee nyt itse apua ja ellei hän sitä pian saa, niin on hän auttamatta hukassa. Hän on vangittu!"
"Vangittu…! Niilo herra vangittu!" huudahti Pentti ukko ja nousi istuimeltaan. Kaikki miehet käänsivät ihmetellen katseensa Erkkiin ja myös rukit lakkasivat hyrräämästä.
"Kuten sanoin, Pentti ukko, Niilo herra on vangittu!"
"Ja kuka on uskaltanut tehdä sellaisen konnantyön? Missä on hänen vankilansa?"
"Ensimmäiseen kysymykseenne voin kyllä vastata, mutta jos minun pitäisi oikeuden edessä näyttää väitteeni todeksi, niin en voisi sitä. Päinvastoin minut langetettaisiin ja rikoksellinen päästettäisiin vapaaksi. Niin hyvin on hän osannut jälkensä lakaista. Herra Taavetti Pentinpoika, arkkipiispan veli, hän se on tehnyt tämän konnantyön! Mitä taas tulee jälkimäiseen kysymykseen, niin voi siihen ainoastaan Taavetti ritari itse antaa vastauksen."
Vanha vuoritilallinen veti tuuheat kulmakarvansa kokoon ja asetti kätensä ristiin rinnoilleen. Syvä hiljaisuus vallitsi tuvassa.
"Mikä se sitten on", kysyi vihdoin Pentti ukko, "joka aiheuttaa tämän vihollisuuden herrasi ja arkkipiispan veljen välillä?"
"Kaarlo kuningas!" vastasi Erkki ja lisäsi, kun huomasi, että vanhus tahtoi selvempää vastausta. "Niilo herra on, niinkuin hyvin tiedätte, Kaarlo kuninkaan puoluelainen ja kannattaja. Hän tahtoo saada kuninkaan takaisin valtakuntaan, mutta sitä ei tahdo Katillo piispa eivätkä myöskään arkkipiispan sukulaiset ja ystävät. Linköpingin tuomiokirkossa keskusteli Niilo herra heidän kanssaan. Ja siellä tultiin siihen päätökseen, että valtakunta oli yhteisvoimin vapautettava tanskalaisten ikeestä. Senjälkeen olisi sekä kuningas että arkkipiispa palautettava takaisin maahan. Mutta sitten tulivat herrat ehkä ajatelleeksi, muulta kannalta en ainakaan minä voi asiaa käsittää, että Niilo herrasta teidän johtajananne koituisi liian mahtava mies. Ja niin otettiin hän vangiksi vasten kaikkia lupauksia ja kunniasanoja, vaikka rauhan ja ystävyyden oli määrä vallita kaikkien kesken. Siinä käytiin siis aivan samalla tavalla kuin ennen Vesteråsissa, Eerikki Puken asiassa. Ja minä pelkään, Jumala paratkoon, että myöskin tässä on henki kysymyksessä!"
Taas syntyi syvä hiljaisuus. Sen keskeytti nytkin isäntä itse asettumalla jälleen vanhalle paikalleen ratisevan takkavalkean ääreen, jossa laski päänsä kätten nojaan. Vuoritilallinen Pentti Björnsson oli rikas ja hyvin arvossa pidetty mies, jonka neuvoja kaikissa tärkeissä asioissa haluttiin ja myös laajoissa piireissä noudatettiin. Hän oli ollut mukana Engelbrektin vapautussodassa ja tämän muisto oli hänelle erittäin rakas. Kaikkia, jotka olivat siihen osaa ottaneet, piti ukko ystävinään, eikä hän niiltä koskaan apuansa kieltänyt. Tuomas piispan laulut Engelbrektistä ja vapaudesta osasi hän ulkoa alusta loppuun ja monta kertaa oli hän puhellut vanhan rehellisen piispan kanssa aikansa huomattavimmista henkilöistä ja tapahtumista. Näissä keskusteluissa oli piispa myöskin kertonut hänelle Niilo Sturesta, jonka hehkuva rakkaus Engelbrektiin jo yksinään teki vuoritilallisesta tämän ihailijan. Tuttavuus, johon hän jäljestäpäin oli tullut Niilo herran kanssa Kaarlo Knuutinpojan sotien aikana vanhaa drotsia, Krister Niilonpoikaa vastaan, oli vielä vahvistanut ja lisännyt tätä ihailua. Ja arvossa pidetyn vuoritilallisen Pentti Björnssonin puhe tästä Engelbrektin ystävästä levisi laajalle ympäri seutuja. Se sai aikaan yleisen ihailun Niilo Sturea kohtaan vuoristossa ja näitten seutujen asukkaat olisivat menneet vaikka kuolemaan hänen edestään.
Kun nyt Erkki, joka syntyperäisenä taalalaisena oli täällä tuttu jo Engelbrektin ajoista asti, toi tiedon rakasta ritaria kohdanneesta onnettomuudesta, herätti se vuoristolaisessa ja tämän perheessä mitä suurinta katkeruutta. Mutta se ei puhjennut ilmi mahtipontisissa sanoissa eikä myöskään muissa ulkonaisissa ilmaisumuodoissa. Se koski niinkuin yleensä kaikki tällaiset tapaukset suoraan tämän yksinkertaisen ja rehellisen kansan sydämeen. Jo Tukholman piirityksen aikana oli ihmetelty, ettei Niilo herraa ollut siellä, vaikka niin oli puhe ollut. Eikä vuoristolaisten kysymyksiin ollut osattu mitään tyydyttävää vastausta antaa. Sentähden olivatkin nämät, kun piispan sanansaattajat saapuivat, aikoneet jäädä kotia, kunnes Niilo herra itse tulisi. Mutta kun sitten olivat saaneet kuulla, että tämä oli samonnut Gestriklantiin päin saattaakseen rahvaan sielläkin ja Helsinglannissa liikkeelle, olivat he, vaikka epäillen, viimein lähteneet matkaan. Luultavaa kuitenkin oli, että vielä tälläkin hetkellä, vaikka piispa itse oli saapunut Taalaihin, tällaisten tietojen tultua syntyisi vastustusta. Niin, oli hyvin todennäköistä, että piispa saisi ankarasti ponnistella, ennenkuin saisi taalalaiset matkaan, ellei näet onnistuisi hankkia Niilo Sturea sivulleen.
Erkki kertoi sitten kaikki, mitä ritarin vapauttamiseksi oli tehty, ja kuinka nyt viimeinenkin toivo oli rauennut Brodden kadotessa, jolta varmaankin tuo konnamainen Taavetti herra oli ryöstänyt vapauden aivan samoin kuin Niilo herraltakin.
Silloin ryhtyi vihdoin vanha vuoristolainen puhumaan. Hän oli koko ajan Erkin kertoessa istunut pää kumarassa. Mutta rypyt hänen otsallaan olivat yhä suurenneet ja katse tullut terävämmäksi.
"Mitä Niilo Sture tahtoo, sitä mekin tahdomme", lausui hän. "Hänen vihollisensa ovat meidän vihollisiamme samaten kun hänen ystävänsä ovat myös meidän. Sentähden pitää asiain mennä niinkuin hän tahtoo. Ruotsin valtakunta ei ole mikään papintila… Kuninkaan täytyy saada palata takaisin. Ellei siihen myönnytä, eivät taalalaiset, ei ainoakaan heistä, astu joen ylitse Kristian kuningasta vastaan. Se on ensimäinen ehto!… Toinen on, että Niilo Sture on heti päästettävä vapaalle jalalle, sillä hän se on vievä meidät taisteluun, hän, eikä kukaan muu. Sen sanoi minulle vanha Tuomas piispa, Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen, ja olen siitä itsekin aivan varmasti vakuutettu, että Niilo Sture on oivallisin ritari Ruotsin valtakunnassa ja kaikista sopivin saattamaan Engelbrektin suuren työn loppuun."
Nämät sanat täyttivät Erkin rinnan sydämellisellä riemulla ja kostea kiilto silmissään astui hän esiin ja tarttui vuoritilallisen käteen kiinni.
"Jumala siunatkoon teitä niistä sanoista, Pentti ukko", lausui hän. "Tiedän aivan hyvin, että teidän puheellanne on merkitystä ja että sitä kuunnellaan ja noudatetaan laajalti näillä seuduin."
"No, no, poikaseni!" mutisi Pentti ukko, itsekin liikutettuna, ajatellessaan, mitä kaikkea rakastettu ritari sai kärsiä, "no, no, maistakaamme nyt ensin muorin jouluolutta ja tuumikaamme sitten, millä tavoin voimme paraiten saada Niilo herran vapautetuksi!"
Vuoritilallisen vaimo toi nyt jouluoluen sisään ja ennen pitkää kulki jo kiiltäväksi hinkattu kuparihaarikka miehestä mieheen. Sitten kun myöskin vieraalle oli tarjottu tervetulijaispikari, tarttui itse isäntä haarikkaan kiinni ja lausui:
"Kaarlo kuninkaan ja Niilo Sturen malja!"
Juotuaan tarjosi hän haarikan Erkille, joka myös toistettuaan samat sanat vei sen huulilleen. Samaten tekivät kaikki muutkin läsnäolevat.
"On kyllä olemassa keino, Pentti ukko", virkkoi Erkki, "jonka avullaNiilo Sture voidaan vapauttaa, ja se on…"
"Ja se on…", kertoi vuorimies, ikäänkuin hämmästyen sitä, että tuo hänen silmissään nuori mies tahtoi pyytämättä antaa hänelle neuvon.
"Muuta keinoa ei ole, kuin että me menemme Katillo piispan puheille", lausui Erkki, "ja sanomme suoraan hänelle, että yhtä varmasti kuin Taalain armeija lähtee sotaan ainoastaan saattaakseen Kaarlo kuninkaan takaisin valtakuntaan, yhtä varmasti vaatii se myös ritari Niilo Sturen johtajakseen, ja ettei se ilman sitä matkaan lähde. Uskon, ettei piispa tunne heimolaisensa konnamaista tekoa. Jos hän saa sen nyt tietää, niin olen varma, että hän yhtä innokkaasti kuin joku meistä on toimiva Niilo herran vapauttamisen hyväksi. Mutta mahdollista on, ettei hän luota sanoihini. Ja minä en voi näyttää niitä toteen yhtä vähän kuin kukaan muukaan niistä miehistä, jotka jäivät kuninkaantyttären kanssa odottamaan Krokekin luostarin ulkopuolelle, kun Niilo herra meni sinne sisään."
Erkki lähestyi jo viittäkymmentä. Mutta vanhasta Pentistä, joka oli nähnyt hänen pienestä pojan vekarasta alkain, tuntui Erkki aina nuorelta. Eikä ihme, sillä olihan Pentti tuntenut hänen isänsä ja olihan hänellä sitä paitsi kolmekymmentä vuotta enemmän hartioillaan kuin tällä, vaikka olikin ulkonäöltään vielä reipas ja voimakas niinkuin paraassa miehuudenijässä oleva mies. Kummastuksen ilme katosi kuitenkin heti hänen kasvoiltaan ja suurella tarkkaavaisuudella näytti hän kuuntelevan Erkin ehdotusta. Kun tämä sitten oli lopettanut, sanoi hän tälle niinkuin vertaiselleen:
"Neuvosi tuntuu minusta hyvältä… Meidän on mentävä piispan luo ja puhuttava hänelle asiasta."
Enempää ei sinä iltana juteltu. Vasta parin päivän päästä oli kokous Tunassa, johon Katillo piispa oli määrännyt vuoristolaiset saapumaan. Näitä kahta päivää käyttivät Pentti ja Erkki sekä edellisen pojat hyväkseen. He keskustelivat naapurien kanssa ja tutkivat heidän mielipiteitään sekä valmistivat heitä kaikilla tavoin kokousta varten.
Kun he sitten määrättyyn aikaan saapuivat Tunaan, ei piispaa itseä ollutkaan siellä. Sen sijaan puhui arkkipiispan veli, Krister Pentinpoika, hänen nimessään vuoristolaisille. Tämä selitti heille, miten välttämätöntä oli, että nyt mies talosta lähtisi sotaan, jos kerran täydellä todella tahdottaisiin pelastaa valtakunta vaarasta. Ja laajasti kuvaili hän, kuinka kuningas oli tunkeutunut aina yhä eteenpäin, sen jälkeen kun oli saapunut Tukholmaan maanantaina 25 päivänä maaliskuuta.
"Veljeni arkkipiispan linna, Stäke", lausui hän, "ja myös oma linnani Sallestaborg, ovat joutuneet kuninkaan käsiin. Pääsiäisenä kuunteli hän messua Upsalan tuomiokirkossa ja seuraavana päivänä samosi hän Vesteråsiin, jossa hän nyt paraillaan majailee heimolaiseni, herra Niilo Kristerinpojan, luona. Hänen ja veljeni, Taavetti herran, sanansaattajat ovat täällä läsnä, niin että te voitte itse heiltä tiedustella, minkälainen asiain tila todellisuudessa on. Mutta varmaa on, että teidät perii hukka, ellette heti ryhdy ponteviin toimiin, sillä epäilemättä on kuningas heti, kun on saanut Vesteråsin käsiinsä, samoava Långhedenin ylitse tänne teidän seuduillenne."
Ritarin sanoja seurasi hiljaisuus. Miehet lähestyivät toisiansa ja puhelivat keskenään ja kun sitä sellaista oli kestänyt hetkisen aikaa, astui vanha, hopeahapsinen vanhus, Pentti Björnsson, esiin ja tervehti ritaria. Kaikki tunkeutuivat hänen ympärilleen kuullakseen tämän kokeneen miehen sanoja. Kun sitten taas hiljaisuus oli syntynyt, alkoi Pentti:
"Tavaksi on nyt tullut, aina siitä alkain, kun suuret herrat tulivat huomaamaan, mihin me kelpaamme, me, jotka asumme täällä Taalaissa ja ympärillä, että he lähtevät tänne joen ylitse, kun hätä ahdistaa ja uhkaa heitä. Niin on nyt sinunkin käynyt, Krister Pentinpoika, ja samaten myös sukulaisesi, Katillo piispan. Hyvä olisi ollut, jos hän olisi itse ollut täällä meitä vastassa, koskapa hän juuri on kutsunut meidät kokoon. Sillä sinua me hyvin vähän tunnemme. Ja kun ajattelen, miten enosi, Krister Niilonpoika, houkutteli Taalain rehelliset miehet sotajalalle, vaikka mikään hätä ei ahdistanut valtakuntaa, niin on minulla hyvin vähän halua noudattaa kehotustasi. Katsos, nyt on asianlaita niin, että me kyllä huomaamme valtakunnan olevan vaarassa, mutta ei suinkaan veljesi tähden, vaan sentähden, että valtakunta on hallitsijaa vailla, niin kauan kuin Kaarlo kuningas on ja pysyy maanpaossa. Se on tämän hädän tähden vaan, kun me tahdomme lähteä matkaan mies talosta. Sillä sen sanon sinulle, mitään pappisvaltaa me emme halua, vaan me tahdomme, että Ruotsi yhä edelleenkin pysyy kuningaskuntana, jollainen se jo ikimuistettavista ajoista on ollut."
Krister herra huomasi asemansa erittäin vaikeaksi. Sillä tällaista puhetta kuin hän nyt vanhan vuoritilallisen huulilta kuuli, ei hän ollut ollenkaan odottanut. Ja sentähden ei hänellä ollutkaan siihen mitään vastausta antaa. Sillä se oli kokonaan vasten hänen ja muitten herrain aikeita tämä puhe Kaarlo kuninkaan takaisin kutsumisesta. Mutta olla tähän vaatimukseen suostumatta, sitä hän ei uskaltanut, koska taalalaiset toden teolla olivat nyt heidän ainoa turvansa. Niin olisi epäilemättä Katillo piispa tehnyt ja jyrkällä kiellollaan olisi hän ehkä voittanut enemmän kuin mitä Krister herra nyt voitti puolittaisella myöntymisellään.
"Mikä on maalle ja valtakunnalle hyödyksi, sitä mekin uurastamme!" vastasi hän.
"Silloin on sinun se valalla vahvistettava!" jatkoi taipumaton Pentti ukko. "Niin, sinun on vannottava, että sinä ja piispa ja kaikki, jotka nyt ratsastelevat täällä Taalaissa, että ne kaikki suostuvat ensimäiseksi työksi hankkimaan Kaarlo kuninkaan takaisin valtakuntaan. Ja sitten täytyy sinun vielä laittaa meille johtajaksi kelpo ritari, herra Niilo Sture, tai on sinun ainakin sanottava meille hänen nykyinen olinpaikkansa. Silloin lähdemme me iloisella mielellä Tanskan kuningasta vastaan! Muussa tapauksessa pysymme me kotona ja luulen, olenpa melkein varma siitä, että niitä on vähän, jotka Siljanista lähtevät joen toiselle puolen teidän kanssanne, jos ei nimittäin Katillo piispa puheillaan saa mieliä muuttumaan."
Mustiinpuettu herra, jota vuoristolaiset eivät tunteneet, mutta jonka nimen Erkki heille jälkeenpäin ilmoitti — mies oli Uppsalan kaniikki Helmich — lähestyi vuorimiehen puhuessa ritaria, joka seisoi muitten herrain keskellä, ja kuiskasi hänelle toisten sitä huomaamatta jotain korvaan. Krister herra astui sen jälkeen esiin ja nosti kaksi sormeansa ylös lausuen:
"Mitä minuun itseeni tulee, niin mielelläni suostun vaatimuksiinne, Taalain kunnon miehet! Mutta heimolaiseni, Katillo piispan, puolesta en minä voi mitään valaa vannoa. Mitä taas Niilo herraan tulee, niin ei luullakseni viivy kauan, ennenkuin te taas saatte hänet nähdä. Kuitenkin tahdon ilmoittaa teille, että minä kaikista vähimmän odotin teiltä tällaista puhetta nyt, kun vaara on juuri oven edessä. Ja suuresti mahtaa se Katillo piispaa ihmetyttää, palatessaan rahvaan kanssa Siljanin laaksoista, kun huomaa teidät pysyvän alallanne. Ajatelkaa myöskin, että jos Vesterås antautuu, niin on koko tämä maanpuoli avoinna Kristian kuninkaan joukoille. Toivon siis, että luotatte sanoihini ja että jo huomenna lähdette liikkeelle, jos ei muuta niin ainakin joelle asti!"
"Ei", lausui Pentti Björnsson, "siitä ei tule mitään. Meidän täytyy ensin saada piispalta lupaus, että Kaarlo kuningas palautetaan takaisin valtakuntaansa ja sitten on teidän hankittava meille Niilo herra päälliköksi… Sinä et peljätä meitä puheellasi vaarasta, sillä jos se todella lähestyy, jos kuningas samoo Långhedenin yli, niin tiedämme me kyllä, miten silloin varjella omaa kotiamme ja kontuamme."
Kaikki vuoristolaiset yhtyivät Pentin lausumaan mielipiteeseen ja niin hajoitettiin kokous.
Pentti ja Erkki lähtivät Kuparivuorelle Faluniin, jossa vuorimiehen veli asusti. Vanhus tahtoi neuvotella tämän kanssa ja jos mahdollista saada sanansaattaja jonkun vaikutusvoimaisen talonpojan luo Leksantiin tai Moraan voidakseen estää piispan hankkeet. Vasta myöhään illalla seuraavana päivänä palasivat he takaisin Pentti Björnssonin kotiin.
"Sanasi kokouksessa ovat tehneet aiotun vaikutuksen, isä!" virkkoi vaimo, kun miehet olivat tulleet tupaan. Ja miehen kysymykseen, mitä hän puheellaan tarkoitti, vastasi hän: "tänne saapui eilen jälkeen puolisen lähetti Niilo herralta."
"Niilo herralta?" huudahtivat ukko ja Erkki samalla kertaa.
"Niin, se oli todellakin häneltä!" virkkoi vaimo. "Niilo herra on matkalla tänne ja lähetti käski minun sanoa sinulle, Erkki, että kiiruhtaisit viipymättä Penningebyhyn. Se on herrasi tahto. Miehellä oli kirje mukanaan, minullekin näytti hän sitä… Ritarin sinetti riippui siinä. Se oli piispalle ja lähetillä oli kiire, sillä kirjeessä oli tärkeitä ja painavia tietoja."
"Mitä sanot, akka?" huudahti mies ja hänen äänessään vaihteli ilo ja epäilys.
Erkki seisoi siinä kauan ja mietti, mitä oli kuullut. Ei ollut aivan kokonaan mahdotonta, että Niilo herra oli saanut vapautensa takaisin. Brodde oli voinut saapua ja tehdä heti uhkayrityksen, joka oli onnistunut. Ja aivan luonnollista siinä tapauksessa oli, että Niilo herra ensin oli lähtenyt Penningebyhyn. Tie oli kyllä pitkä sinne, mutta ei kuitenkaan niin kovin pitkä, ettei hän olisi voinut olla takaisin varmain tietojen kanssa ennemmin kuin piispa Siljanlaaksojen rahvaan kanssa ehti vihollisen ahdistamille paikoille.
Niin läksi Erkki matkaan. Mutta saavuttuaan Penningebyhyn, olivat kaikki siellä syvään suruun ja murheeseen vaipuneina. Ritarista ei ollut kuulunut mitään. Erkin kertomus, niin vähän varmuutta kuin se sisälsikin, herätti siellä kuitenkin taas toivon kipinän. Mutta itse huomasi hän heti, että kaikki oli ollut vain pelkkää petosta, ja hän tuli siinä ajatelleeksi mustaa kaniikkia, joka kuiskasi ritarin korvaan kansankokouksessa. Epäilemättä oli se hänen keksintöänsä, tuo miehen lähettäminen, saadakseen siten Erkin poistumaan paikkakunnalta, koska toivoa sopi, että hänen poissaollessaan ainakin piispan oma läsnäolo voisi saada talonpojat taipumaan. Tämä huomio sai hänen levottomuutensa kohoamaan äärimmilleen, niin että Briita rouvan täytyi jo lohduttaa häntä. Kaarlo kuninkaan vanha hovimestari tuli hänen luokseen ja lausui hänelle ystävällisen tervehdyksen kuninkaantyttäreltä, joka pyysi häntä pysymään vain rohkealla mielellä. Mutta kaikesta tästä huolimatta ei Erkki voinut saada rauhaa, ennenkuin istui taas hevosen seljässä.
Hurjaa, epätoivoista vauhtia ajaen suoritti hän matkan takaisin Hedemoraan. Mutta juuri päästessään Fjädrunda-maahan, sai hän kuulla, että Katillo piispa mahtavan taalalais- ja vestmanlantilais-armeijan kanssa majaili Hällemetsässä lähellä Harakerin kirkkoa. Tämä uutinen, joka vahvisti hänen epäluulojansa Krister herraan ja kaniikkiin nähden, enensi hänen levottomuuttaan ja sai hänet ponnistamaan voimiaan viimeisiin asti.
Katillo piispan oli todellakin onnistunut saada taalalaiset seuraamaan itseään. Sen olivat suureksi osaksi vaikuttaneet ne sanomat, joista kaikkialla tiedettiin puhua, että nimittäin Niilo Sture oli palannut retkeltään pohjoisista maakunnista ja niin muodoin ennen pitkää saapuisi paikalle. Itse Pentti ukkokin antoi sen kirjeen pettää itseään, jota oli hänen vaimollensa näytetty. Ja niin oli myöskin hän lähtenyt sotaan kolmen poikansa kanssa.
Varhain aamulla 16 päivänä huhtikuuta ratsasti Erkki pitkin metsäpolkuja, jotka olivat hänelle vallan tuttuja, kiiruhti niin nopeaa, kuin väsynyt hevosensa juosta voi, eteenpäin Harakerin kirkkoa kohti. Ja jota lähemmäksi hän sitä tuli, sitä selvemmin erotti hänen tottunut korvansa sen omituisen sorinan, joka sekoittui korkeain honkain majesteetilliseen huminaan. Se sorina tuli suuresta leiristä, jonka täytyi olla aivan lähellä.
Silloin keksi hänen silmänsä yhtäkkiä kookkaan, harmaantuneen miehen, joka sotatapparaansa nojaten seisoi erään pilviä tavottelevan kuusen alla. Erkki tunsi heti hänet. Mies oli Pentti Björnsson. Nähtävästi olivat vuoristolaiset ottaneet asemansa tähän osaan metsää. Ja hän sai pian vahvistuksen tähän arveluunsa, sittenkun hän oli ehtinyt tunkeutua tavattoman tiheän, orjantappuroita kasvavan pikkumetsän läpi ukon luokse. Tämä seisoi siellä ajatuksiin vaipuneena ja hänen muotonsa oli synkkä, melkein uhkaava. Kun Erkki tuli hänen luokseen, katsahti hän ylös ja hänen katseensa oli tutkiva, mutta mitään kysymystä ei hän tehnyt. Palvelija tuli yksinään, siinä oli selvä vastaus hänelle.
"Tänä päivänä on tosi leikki edessä", virkkoi ukko, "mutta Niilo Sturea ei siltä vielä näy."
"Se oli kaikki vain kamalaa vilppiä, petosta, Pentti ukko", puhkesi Erkki puhumaan ja kiivaus, jolla sanat lausuttiin, ilmaisi aivan täydelleen sen kiihottuneen mielentilan, jossa hän oli. "Pelkkää, inhottavaa petosta kaikki! Niilo herraa pidetään yhä edelleenkin vangittuna."
"Vilppiä, petosta?… Kautta Jumalan kuoleman, poika, mitä sanot?" Ukko mietti hetkisen ja lisäsi sitten: "Minun täytyy heti puhua piispan kanssa. Tule, Erkki… Tahdonpa nähdä, uskalletaanko taalalaisia heitellä niin vain kuin leikkipalloja heidän saamatta edes rehellistä sanaa kiitokseksi rehellisestä työstä."
Erkki sitoi hevosensa puuhun kiinni ja niin menivät he molemmat nopein askelin oikotietä metsän läpi sille suunnalle, jossa Pentti tiesi piispan olevan.
"Mihin nyt, Pentti ukko?" kuului yhtäkkiä ääni, kun he olivat kulkeneet hetkisen matkaa tietä pitkin. Ja nuori ritari loistavissa varuksissa astui esiin metsäpolulta ja laski kätensä vuoristolaisen hartioille.
"Piispan luokse", vastasi Pentti lyhyesti ja äreällä äänellä.
"Mutta sinähän jätät paikan, jonka minä olen osottanut sinulle, ukko… Kuningas voi tulla millä hetkellä hyvänsä. Oletko asettanut edes toista miestä tilallesi?"
"Se on kyllä oikeaa puhetta, mitä te siinä pidätte", vastasi ukko, "mutta nyt on asianlaita niin, että meidät on tänne houkuteltu petollisella tavalla ja sitä me emme kärsi… Sitä minä myös menen nyt sanomaan piispalle. Hän saa itse katsoa eteensä, kun kuningas tulee, miten paraimmaksi näkee. Mutta minä ja meikäläiset ja paljon muita lisää, me palaamme takaisin kotiin…"
"Kautta Jumalan kalliin veren … mitä sanot, ukko?"
"Puhtaan totuuden vain, en muuta! Eikö meille luvattu, että Niilo Sture kyllä saapuisi oikeaan aikaan, juuri silloin, kun me häntä tarvitsisimme. Ja nyt olen minä, Jumala paratkoon syntiset ajatukseni, seisonut täällä ja ajatellut pahaa tuosta jalosta miehestä sentähden, että hän on pysynyt poissa… Sen lisäksi saan minä vielä nyt kaiken muun hyvän lopuksi kuulla, että hän kituu yhä edelleen pimeässä vankiluolassaan, odottaen ehkä kuolemaa vapauttamisen asemasta… Kautta Jumalan kalliin veren, Steen Sture, siinä on jo enemmän kuin rehellinen mies voi kärsiä."
Steen Sturen, joka samaten turhaan oli odottanut ystäväänsä, täytyi myöntää, että ukon viha oli oikeutettua, ja tämä jatkoi:
"Katsos nyt, Steen, kun rauta on vielä kuumaa, täytyy meidän takoa. Katillo piispan on pyhimysten nimessä vannottava, että hän antaa ritarille hänen vapautensa takaisin, muuten lähdemme me miehissä kotiin, sen vakuutan minä, Pentti Björnsson."
"Anna minulle kätesi, ukko", huudahti Steen lämmöllä, "toivoisinpa, että sinä pitäisit minua yhtä rakkaana kuin pidät Niilo Sturea… Usko minua, myös minä olen ritarin ystävä ja tahdon uhrata henkeni ja vereni hänen edestään. Sinä, Erkki, tunnet minut ja voit sanoa, tapaanko minä pöyhkeillä tyhjillä sanoilla ja lupauksilla!… No niin, minä vannon nyt sinulle tämän ystävyytemme nimessä, ukko, vannonpa kautta kolmen lummekukan kilvessäni, että hankin Niilo Sturelle hänen vapautensa jälleen, vaikka minulta sitten henki menisi. Ja siinä en viivyttele hetkeäkään, jos vain saan elää tämän taistelun jälkeen, joka nyt on edessämme."
Lämpö, jolla nuori ritari puhui, sekä myös hänen avonaiset ja rehelliset kasvonsa tekivät huomattavan vaikutuksen vuoritilalliseen.
"Mutta jos sinä vähänkin luotat minuun, Pentti ukko", jatkoi Steen Sture, "niin jätä asia edemmäksi. Tämä päivä ei ole sitä varten. Muuten on minun uskoni se, että Katillo piispa yhtä vähän kuin minä on voinut ajatellakaan mitään sellaista mahdolliseksi, josta sinä nyt tässä tiedät kertoa. Itse tulen, niinkuin tiedät, Elfsborgin seuduilta ja kun erosin Niilo Sturesta, oli puhe, että me tapaisimme toisemme täällä… Kuka on se konna, joka on uskaltanut vangita hänet?"
"Taavetti Pentinpoika!" vastasi Erkki.
"Voitko näyttää väitöksesi toteen, mies?" kysyi Steen äkisti.
"Voin niin, että te, Steen herra, olette uskova sen yhtä varmasti kuin minä sen uskon… Mutta tuomioistuimen edessä en sitä voi todistaa?"
"Hyvä, luota minuun… Minä olen pitävä sanani… Mutta tänä päivänä,Pentti ukko, ajatelkaamme ainoastaan Ruotsin valtakuntaa, niinkuinEngelbrekt aikoinaan teki… Hän ei olisi oman veljensäkään tähdenluopunut velvollisuudestaan!"
Hevosten kavioiden kopina, joka alkoi kuulua kapealta metsäpolulta, katkaisi keskustelun. Katillo piispa itse tuli sieltä ratsastaen murrokselle. Huolimatta raskaasta ja kömpelöstä ruumiistansa oli hän väsymätön valvomaan puolustustoimia. Kaikkialla tahtoi hän itse olla läsnä. Nyt tuli hän varhaisena aamuhetkenä murrosta tarkastamaan, katsomaan, tekivätkö kaikki siellä edes velvollisuutensa. Joukko ritareja oli piispan mukana.
Kolme samallaista murrosta, tehdyt korkeista, kaadetuista hongista, oli siinä perätysten. Kaikki olivat ne täynnä uljaita, taisteluihin tottuneita talonpoikia. Se murros, jossa Steen piti komentoa, sijaitsi keskellä. Piispa loi Steeniin, jonka hän ensimäiseksi huomasi, tyytymättömän katseen. Häntä ei tietysti voinut miellyttää se, että tämä seisoi ja kaikessa rauhassa keskusteli miesten kanssa niin kaukana sivulla murroksesta, varsinkin kun vihollinen voi saapua millä hetkellä hyvänsä. Mutta heti kun huomasi harmaantuneen vanhuksen, kirkastui hänen katseensa.
"Sinä olet vielä sitä vanhaa rotua, ukko, näen sen sinusta", sanoi hän ja nyökkäsi Pentille muhoillen päätään. "Jos teillä, vuoristolaiset, on vielä yhtä lujat kourat ja yhtä vahvat jänteet joutsissanne kuin Engelbrektin aikana, niin näytämme me Kristian kuninkaalle, mitä paksu pappi voi aikaansaada… Sillä nyt juuri tänä päivänä aikoo hän hyökätä kimppuumme, saat uskoa minua… Hän tahtoo vetää minut tukasta täältä, täältä Taalainmaasta, ha-ha-haa… Mitä sanot sinä siihen, ukko? Emmekö tarjoa hänelle sitä pääsiäisolutta, jota täällä olemme valmistaneet, vai kuinka? Seuratkaa minua, Steen herra!"
Piispa ratsasti pois ja Steen herra seurasi häntä. Hän ei tahtonut odottaa mitään vastausta vuoristolaiselta, hän tahtoi vain kehottaa ja rohkaista, täällä niinkuin muuallakin, missä katsoi sellaista tarpeelliseksi. Se olikin ehkä tällä hetkellä parainta. Sillä tuskin on luultavaa, että Pentti ukko olisi saattanut olla tuomatta esiin sitä asiaa, joka hänen mieltänsä painoi, varsinkin jos olisi saanut aikaa ja päässyt alkuun puheessaan. Ja mitä seurauksia siitä olisi ollut, on helppo arvata, varsinkin kun tieto tuli, että huhuissa kuninkaan tulosta oli todellakin perää. Hän oli tänä päivänä paneva uhkauksensa täytäntöön ja marssiva koko armeijansa kanssa suoraan Taalainmaahan.
Pentti ukko ja Erkki palasivat äänettöminä polkua pitkin takaisin samalle paikalle, jossa Erkki ensinnä oli tavannut tuon rehellisen vuoritilallisen. He aikoivat jo kääntyä sivulle tullakseen murroksen taa, kun yhtäkkiä kaukaa alkoi kuulua pauhaavan sotamusiikin säveleet. Samassa kuulivat he ratsastajan laukkaavan takanansa ja kun he kääntyivät katsomaan, näkivät he piispan, joka raskaana ja kankeana heilui pärskyvän sotaorhinsa seljässä.
"Huomaan, että nyt on jokaisella aika mennä omiensa pariin", virkkoi Pentti ukko. "Toivonpa, että pyhän kolminaisuuden nimessä tämä päivä saa hyvän lopun ja taistelu kunniallisen päätöksen. Silloin voimme me huomenna toden teolla ryhtyä ajamaan Niilo Sturen asiaa."
Erkin sydäntä kirveli, mitä enemmän hän ajatteli herraansa ja sitä tuskaa, jota tämä epäilemättä tuntisi, kun saisi kuulla taistelusta ja niistä urhotöistä, joita siinä oli suoritettu, ilman että hän oli saanut olla mukana. Mutta kuinka katkeralta tuo ajatus tuntuikin, niin täytyi nyt antaa asiain mennä menoansa. Ja Erkki pyysi ukolta, että saisi hänen poikainsa rinnalla ottaa osaa taisteluun. Silloin kuuli hän voimakkaan äänen takanansa huutavan häntä nimeltä ja kun hän pysähtyi, saavutti hänet Steen Sture.
"Kuuleppa, mies", huusi tämä Erkille, "riennä lähimmän miehen tykö murroksessa ja sano hänelle, että päällikköjen on kokoonnuttava tänne minun luokseni!"
Koko sotajoukko oli jaettu kolmeen osaan murrosten mukaan. Kullakin osastolla oli oma johtajansa. Steen herra piti komentoa keskimäisessä, kun sitä vastoin Katillo piispa itse hoiti päällikkyyttä taaimmaisessa ja Krister Pentinpoika etumaisessa murroksessa, Tuossa paikassa suoritti Erkki tehtävänsä. Steen Sture oli näet totuttanut väkensä murroksessa erinomaiseen nopeuteen. Heti kun Erkki oli ilmoittanut päällikön käskyn ensimäiselle miehelle, lähti tämä viemään sitä toiselle ja niin meni tieto miehestä mieheen, kunnes sen hetken kuluttua tunsi jo koko sotajoukko.
Sillä välin lähestyi Steen herra itse murrosta. Se oli suuri, laaja hakkaus, joka ulottui kauas sivuille ja jossa puut olivat kasattuina tylsän kulman muotoon. Sen sisäpuolelle oli hänen osastonsa sijoitettu. Ulommaisina murroksen sivulla seisoivat vuoristolaiset, joiden päällikkö Pentti ukko oli. Steen Sture nyökäytteli ystävällisesti joka taholle päätään ja jatkoi matkaansa, kunnes päällysmiehet toinen toisensa perään alkoivat saapua.
Kun kaikki olivat koossa, ilmoitti hän heille, mitä piispa oli hänelle kertonut. Kuningas, joka ei tiennyt, että piispa oli niin lähellä, samosi rientomarssissa eteenpäin tunkeutuakseen Taalainmaahan, josta hän oli vetävä paksun papin tukasta esiin, niinkuin hän oli sanonut. Nämät tiedot oli piispa saanut eräältä nuorelta vesteråsilaiselta kauppiaalta, joka yön aikana oli saapunut leiriin.
"Meillä on nyt siis ankara ottelu edessä!" lisäsi hän, "ja minä olen varma siitä, että te näytätte hänelle, mistä on lyhin tie kotiin. Mutta sellainen on piispan tahto, että tanskalaisen pitää saada esteettömästi marssia ensimäisen ja toisen murroksen ohi. Vasta sitten kun se on saapunut kolmannen murroksen luo, on sen päälle joka taholta hyökättävä. Sanokaa sentähden miehillenne, ettei sanaakaan saa puhua, ei jousta jännittää eikä miekkaa vetää tupesta, ennenkuin piispan merkkilaukaus on kajahtanut."
Päällysmiehet menivät ja Steen herra jäi siihen yksin seisomaan. Hän kuunteli. Tanskalaisen soittokunnan säveleet kuuluivat nyt aivan selvään, kuului torventörähdyksiä ja rummun pärrytystä. Nuoren soturin rinta kohosi, sen täytti rohkeus ja taistelunhimo, halu saada viedä miehensä vihollista vastaan. Se oli ensi kerta, kun hän suuren sotajoukon johtajana oli astuva taisteluun, ja sentähden sykkikin nuorukaisen povi kuuluvasti. Herra Taavetti Pentinpojan oli oikeastaan ollut määrä johtaa tätä sotajoukonosastoa. Mutta vuoristolaiset eivät olleet hyväksyneet häntä, kun piispa oli heille puhunut siitä. Ja kun sitten Steen Sture saapui paikalle, olivat taalalaiset, jotka tunsivat hänen suhteensa Kaarlo kuninkaaseen ja rakastettuun Niilo Stureen, pyytäneet ja saaneetkin hänen päällikökseen. Steenin näitä ajatuksia hautoessa, astui yhtäkkiä nuori mies hänen eteensä.
Se oli sama vesteråsilainen kauppias, joka oli tuonut piispalle nuo tärkeät tiedot Kristian kuninkaasta. Hän oli jo kauan seisonut ja katsellut Steen herraa, nähtävästi epävarmana, sopisiko hänen nyt lähestyä vai olisiko parempi pysyä paikoillaan. Mutta lopuksi teki hän reippaan päätöksen ja astui esiin.
"Te olette kai nuori herra Steen Sture?" lausui hän nöyrällä äänellä ja kun Steen herra nyökäytti siihen päätään, lisäsi hän: "oletteko tavannut asepalvelijaa?"
"Mitä asepalvelijaa?" kysyi Steen herra.
"Palvelijaa, joka viime yönä tuli minun kanssani kaupungista tänne…Me erkanimme Skultunassa, sillä hän ei uskaltanut tulla yhteyteenOxenstjerna-veljesten väen kanssa. Mutta hän etsii teitä ja hänellä onvarmaan tärkeitä asioita, joista hän tahtoo puhella kanssanne."
Steen herran into nousi ja hän kehotti kauppiasta kiireesti ilmoittamaan, mitä tiesi. Sillä, sanoi hän, jos jotain tahdottiin tehdä miehen hyväksi, se piti tapahtua heti tuossa paikassa. Ja samassa ilmoitti sotamusiikki, että vihollinen jo lähestyi ensimäistä murrosta. Se vahvisti siis hänen sanansa ja sai kauppiaan kiirehtimään.
"Mitä nyt kerron, tapahtui toissa yönä", alkoi tämä. "Minulla oli asioita kaupungin ulkopuolelle ja kotiin palatessani kuljin minä erästä syrjätietä, ettei minun olisi tarvinnut tulla tekemisiin tanskalaisten leirin kanssa. Ollessani jo aivan lähellä kaupunkia, kuulin minä yhtäkkiä hevosten kavioiden kopinaa takaani tieltä. Minä pysähdyin ja samassa saavutti minut kolme ratsastajaa, jotka olivat menossa samaan suuntaan kuin minäkin. Pimeydestä huolimatta huomasivat he heti minut, pysähtyivät ja yksi heistä kysyi, tiesinkö minä, missä herra Ove Laurinpoika asusti kaupungissa. Ja kun hän majaili juuri meidän naapurissa, otin minä toimekseni saattaa heidät sinne. Saavuttuamme naapurini kartanolle, huomasin minä, että kolmas heistä olikin vanki, jota toiset olivat kuljettaneet välillään. Toinen vangin kuljettajista meni heti Ove herran puheille ja hetken perästä tuli hän ulos mukanaan kaksi Ove herran miestä. Nämät ottivat vangin haltuunsa ja veivät hänet kellariin. Mutta molemmat ratsastajat hypähtivät taas hevostensa selkään ja menivät matkoihinsa. Olin hyvin utelias tietämään, kuka vanki oli. Ja kun aivan helposti voin päästä puheisiin hänen kanssaan, minun ja naapurini kellarin välillä on ainoastaan vahva puuovi, niin päätin ottaa selvän siitä. Vanki sekä kuuli että vastasi ja niin sain minä tietää, että mies oli herra Niilo Sturen asepalvelija."
"Niilo Sturen palvelija!"
"Niin… Niilo Sturen, Steen herra. Mutta minä tahdoin nyt myös, kun kerran olin oppinut tuntemaan hänet, auttaa häntä vapaalle jalalle. Ja sen tein yhtä mielelläni, kuin ennen olin halunnut saada tietää, kuka hän oli. Kun se minulle oli yhtä helppoa, kuin edellinenkin, niin päätin ensin tutkia, mitä herra Ove Laurinpoika vangista ajatteli. Menin sentähden eilen aamulla varhain Ove herran luokse ja kysyin, tiesikö hän, mikä mies se oli, joka oli uskottu hänen haltuunsa. Sitä hän ei tiennyt. Kun minä sitten selvitin hänelle, kuka vanki oli, tuli hän intoa täyteen ja riensi heti kellariin puhuttelemaan miestä. Heidän keskustelunsa kesti hyvän aikaa. Jälkeen puolisen lähetti Ove herra hakemaan minua ja kysyi, tahtoisinko minä Katillo piispan tähden — hän tiesi, että minä henkeen ja vereen asti olin tähän kiintynyt, koska tämä samotessaan Vesteråsin kautta Taalaihin itse omassa persoonassaan kävi antamassa äidilleni viimeisen voitelun — niin hän kysyi, tahtoisinko minä piispan tähden auttaa häntä vapauttamaan vankia…"
Steen herra viittasi kädellään ja juoksi jo samassa murrokselle. Siellä kiipesi hän korkeimpaan kohtaan tähystelemään. Tuuli, joka puhalsi etelästä, toi torvien toitotuksen metsässä olevan aukon kautta niin kovaäänisenä paikalle, jossa keskustelevat seisoivat, että tuntui siltä, kuin olisi vihollinen ollut jo aivan murroksen vieressä. Tämä se oli, joka sai Steen Sturen juoksemaan ja sentähden myös hyväntahtoisen kauppiaan kertomus keskeytyi. Sillä Steen Sturella ei enää ollut aikaa ajatella muuta, kuin alkavaa taistelua.
Varovasti kohotti hän päänsä murroksen harjan yli, josta voi nähdä hyvän matkaa tielle. Tämä kierteli pilviä piirtelevien honkien keskellä mennen murrosten läpi juuri molempien kylkien välistä. Taisteluun valmiiden talonpoikain pitkä rivi ulottui tieltä syvälle metsään niin kauas kuin silmä voi nähdä. Ja joka miehen katse oli luotuna Steen herraan tai taas johonkin muuhun niistä, joita pitkin murroksen harjaa oli asetettu vahtiin.
Hetkinen kului kaikessa hiljaisuudessa. Kuului ainoastaan, kuinka tuuli suhisi puitten latvoissa, ja vähän etäämpää etelästä päin saapui korviin kumea, yhtämittainen töminä. Mahdotonta oli kuitenkin tästä ponnahtelevasta äänestä päättää, oliko vihollinen jo saapunut murrosten sisäpuolelle, joitten seiniä kasvavat puut estivät näkymästä, vai oliko se vielä ensimäisen murroksen edessä, joka muodosti ikäänkuin portin seuraaviin. Monien tuhansien ihmisten ja hevosten jalanastunta synnytti töminän, joka tiheässä metsässä ja rosoisissa vuorenseinissä sai aikaan mahtavan, juhlallisen kaiun. Tuntui, niinkuin olisi kuullut valtavan kotkan siipien äänen sen juuri laskeutuessa vuoren onkalossa olevaan pesäänsä, sittenkun nuolennopean lennon aikaansaama suhina on tauonnut.
Yhtäkkiä alkoi soittokunta puhaltaa täydellä voimallaan ja torvien ääni kajahteli niin kauniisti ja iloisesti ihanana talviaamuna. Hevoset hirnuivat ja päällysmiesten kehotukset antoivat ikäänkuin lisää vauhtia joukolle, joka niinkuin pitkä suomuinen käärme kiemurteli esiin puitten välistä.
Liikkumatonna niinkuin kuvapatsas istui Steen Sture, mutta vilkkaista silmistä ja pingoittuneista kasvojen lihaksista voi huomata, että odotettu hetki yhä läheni. Silloin hirnahti hevonen murroksen alapuolella, vähän edempänä talonpoikaisjoukon takana. Steen herra loi tuikean silmäyksen sinne päin, jossa hevoset seisoivat, ja samassa viittasi hän kädellään, että kaikkia sellaisia, jotka voivat ilmoittaa viholliselle asianlaidan, piti koittaa estää. Vihollisen liikkeistä voi kuitenkin nähdä, ettei tämä ollut vielä mitään huomannut. Suuri armeija samosi näet yhä herkeämättä eteenpäin, joukko joukon perässä. Steen Sture seisoi juuri murroksen ulommaisessa päässä. — Siinä oli vaarallisin paikka ja siinä myöskin luotetuimmat miehet seisoivat, koska, jos hakkaus olisi huomattu, siihen epäilemättä ensimmäinen ja ankarin hyökkäys olisi suunnattu. Paikasta oli mainio näköala yli koko seudun, joten hän siitä voi eroittaa jokaisen osaston, niin vieläpä jokaisen yksityisen sotilaankin kuninkaan armeijassa. Näitten kasvoista loisti rohkeus ja taistelunhalu. Ja niitten näkö ei ollut suinkaan omiansa elähyttämään isänmaanystävän toiveita, kun nimittäin niitä komeissa, uljaissa puvuissaan vertasi talonpoikiin, joilla oli kotitekoiset turkit yllään. Mutta sen minkä talonpojat jäivät jälkeen komeudessa, sotaisessa taidossa ja harjoituksessa, sen voittivat he täydelleen takaisin ruumiinvoimissa, sillä siinä suhteessa olivat he vastustajistaan verrattomasti edellä.
Mahdollisesti tekivät juuri nämät vihollisarmeijan hyvät puolet valtaavan vaikutuksen nuoren Steen herran mieleen, sillä varjo levisi siinä hänen jaloille kasvoilleen. Mutta sen voi myös yhtä hyvin aikaansaada kookkaan kuninkaan näkö, joka juuri silloin ratsasti murroksen ohi. Tällä oli yllään kallisarvoinen turkki, jonka alta haarniska välkkyi, ja päässä vihreä hattu, jota oli lämpimämpi pitää kuin kypäriä. Kypäriä ja kilpeä kuljetti hänen takanaan aseenkantaja.
Silloin hirnui taas hevonen ja Steen herra hätkähti. Äänen oli täytynyt kuulua aina tielle asti ja heti huomasikin hän, että kuningas pysähtyi ja kuunteli. Arvattavasti oli hirnunta herättänyt hänessä epäluuloja. Miesten onnistui kuitenkin saada levoton hevonen, joka oli Steen herran oma, heti asettumaan, niin että kaikkialla oli taas hiljaista. Ja vihollinen jatkoi matkaansa. Mutta kuningas ei näyttänyt enää ratsastavan yhtä levollisena kuin ennen. Hän katseli ympärilleen ja pysähtyi tuon tuostakin kuuntelemaan. Seutu oli tässä suuressa määrin hänelle sopimaton, jos nimittäin tappelu olisi syntynyt. Tie oli raivattu ainoaan mahdolliseen paikkaan. Muualta ei se olisi voinut kulkeakaan. Sillä molemmin puolin sitä kohosivat korkeat, metsän peittämät kallioseinät, jotka uhkaavina ja varoittavina tujottivat alas kuninkaaseen ja häntä ympäröiviin ritareihin. Oli aivan selvää, että jos hyökkäys täällä tapahtuisi, eteenpäin samoava sotajoukko olisi auttamattomasti hukassa. Ja epäluulo, kun se kerran oli herännyt, kasvoi pian peloksi, josta kuningas ei voinut päästä erilleen. Kerta kerran perään teki hän itselleen kysymyksen, minkätähden hänen juuri nyt pitäisi peljätä väijytystä, kun kerran varmaan tiesi, että vasta Taalaissa toisella puolen Långhedeniä saattoi odottaa yhteentörmäystä paksun papin kanssa.
Silloin kuului hevosen hirnunta vielä kerran ja nyt pysähtyi kuningas siihen paikkaan. Sekä Steen herra että muutkin murroksella olevat vahdit luulivat näkevänsä, kuinka hän vaaleni.
"Meidän täytyy heti kääntyä!" kuultiin hänen huutavan ja käsky meni tuota pikaa osastosta osastoon. Koko sotajoukko pysähtyi.
Mutta samalla viittasi myöskin Steen Sture alhaalla seisovalle torvensoittajalle antamaan ryntäysmerkin. Ja pian kuuluivatkin ilmassa tutut säveleet, joihin joka taholta murroksista heti vastattiin. Samassa satoi jo tuhansittain nuolia Tanskan armeijan päälle.
Kiireesti kiipesi nyt koko talonpoikaisjoukko murroksen harjalle ja nuolipilvi nuolipilven jälkeen satoi tielle, kunnes Steen Sture itse ensimäisenä hyppäsi alas toiselle puolelle ja alkoi ahdistaa vihollista miekalla. Talonpojat päästivät mahtavan sotahuudon, jota kaiku moninkertaisesti kallioissa toisteli. Piispakin tuli murrokselle heti kun sai kuulla hyökkäysmerkkiä puhallettavan ja häntä seurasi oma osastonsa.
Taistelu tuli yleiseksi ja piispa ja Steen Sture heittäytyivät keskelle tulisinta tuoksinaa. Hurjia iskuja otettiin ja annettiin. Tanskalaiset taistelivat erinomaisella urhollisuudella. Kristian kuningas oli heittänyt pois turkkinsa ja tarttunut kilpeensä kiinni, mutta hän ei ollut ehtinyt vaihtaa viheriää hattuansa kypärään. Hän istui hevosensa seljässä juuri keskimäisen murroksen kylkien kohdalla ja tunnettiin helposti hatustansa, vaikka tuskin yksikään talonpoika siltä tiesi, että se oli kuningas.
Uloimpana vasemmalla raivosi Pentti Björnsson Erkin ja kolmen poikansa kanssa itselleen tietä, kulkien eteenpäin yhtä tyynenä ja levollisena, kuin jos olisi kävellyt omia peltojansa pitkin. Ja varmasti kaatui aina vihollinen siellä, mihin he leveillä sotakirveillään iskivät. He vetivätkin sentähden ennen pitkää vihollisen huomion puoleensa ja pian oli heillä vastassa tihein joukko. Pojat ja Erkki ottivat silloin askeleen eteenpäin, niin että he tulivat ukon eteen, jossa seisoivat niinkuin muuri päälletunkevia tanskalaisia vastaan. Mutta ukkoa se ei ollenkaan miellyttänyt ja hän huusi:
"Mikä teitä riivaa, pojat … vai ettekö häpee sulkea tietä vanhalta mieheltä!"
Ja hän aikoi juuri teoillaan vahvistaa sanansa, kun yhtäkkiä pysähtyi ja tujotti suoraan eteensä tielle. Hänen silmäänsä oli pistänyt sieltä tuo viheriä hattu ja ne monet loistavavarusteiset ritarit, jotka ympäröivät tuon hatun omistajaa. Ajatus, että se mahtoi olla kuningas, syntyi siinä äkisti hänen päässään ja hän kääntyi katselemaan jousta itselleen. Mutta kaikki olivat nyt tarttuneet miekkaan ja kirveisiin käsiksi, eikä hän huomannut ainoatakaan, niin kauas kuin nähdä voi, jolla olisi ollut jousi. Sillä nuolivarasto oli suureksi osaksi tullut tyhjennetyksi jo hyökkäyksessä. Ukolta pääsi silloin harminhuudahdus ja hän aikoi taas rientää poikainsa perään, joitten jälkeen oli jäänyt tyhjä tila. Mutta silloin huomasi hän, että vihreähattuinen lähestyi itse Katillo piispaa, jota sitä paitsi ympäröi jo joukko muitakin vihollisia. Ja nyt kääntyi hän taas katkeralla mielellä katselemaan asetta, jota tarvitsi.