"Heissaa, viheriä!" huudahti kuningas, "missä olette nämät pitkät vuodet viettänyt, ja mistä nyt viimeksi tulette?"
"Kaksi kysymystä yhdellä kertaa, herra kuningas", lausui ritari, "niin moneen en jaksa vastatakaan… Mistä tulen, kysytte… Minä vastaan siihen: kuolleen tyköä!"
"Kuolleen?" kysyi kuningas ja arkkipiispa ynnä muut vieraat tekivät katseellaan saman kysymyksen.
"Niin, kuolleen", vastasi ritari, "herra Kaarlo Tordinpojan luota, jonka viimeksi näin Penningebyssä … kuinka monta vuotta siitä nyt on kulunut en niin tarkalleen muista… Kuitenkin on minulla kirje teille tältä jo aikoja kuolleelta herralta sekä myös sen ohessa eräs tärkeä tiedonanto."
"Antakaa se sitten tänne!" huudahti kuningas.
"Ensin toinen asia, herra kuningas", vastasi ritari aivan tyynenä. "Vanhalla laamannilla oli ystävä, johon hän sokeasti luotti, ja tällä ystävällä oli salaisuus, jonka hän uskoi vanhalle herralle…"
"Ei, ei, viheriä!" keskeytti kuningas kärsimättömänä, "älkäämme puhuko siitä nyt. Nyt on meillä tärkeämpiäkin asioita ratkaistavana. Vai ettekö tiedä, että tämä mahtava mies, Ruotsin arkkipiispa, joka seisoo tässä edessänne, tahtoo repiä sen hajalle, mitä minä tahdon yhdistää… On kysymyksessä setä vainajani tyttären…"
"Häntä juuri, kuningas, koskee minunkin tiedonantoni", keskeytti ritari. "Mutta pyydän, ettette keskeytä minua, sillä pitäisihän teidän entisestä muistaa, kuinka vaikea minun on enää saada sitä liitetyksi yhteen, joka kerran on rikki mennyt!… Katsokaas, herra kuningas, ja voitte tekin sen kuulla, Jöns arkkipiispa, asia oli niin, että vanhan herran ystävällä oli salaisuus, jonka hän uskoi tälle. Se salaisuus koski tämän tytärtä, joka rakasti erästä nuorukaista, samaten kuin nuorukainenkin rakasti häntä, vaikka hän luulikin, niinkuin yleensä kaikki nuorukaiset luulevat, että neitonen ei pitänyt hänestä, ja että hän sentähden oli onnettomin nuorukainen maan päällä. Kaarlo herraa ei niin paljon ihmetyttänyt tyttärensä rakkaus, kuin se, mitä ystävällä vielä oli kerrottavaa. Tämä näet tiesi ilmoittaa hänelle, että petos ja kavaluus kutoi lankojansa hänen rakkaan tyttärensä ympärillä ja että tätä aiottiin käyttää paulana houkuttelemaan hänen sydämensä valittu tekoihin, joita tämä elinaikansa saisi katua."
Tässä pysähtyi ritari hetkiseksi ja katseli tutkien ympäröiviä herroja. Vähän syrjässä, herra Krister Pentinpojan takana, erotti hän kaniikki Helmichin kalmankalpeat kasvot. Näihin kiintyi hänen katseensa ja häneltä pääsi siinä omituinen, käheä nauru. Kaniikista, joka äkisti vetäytyi Krister herran leveän selän suojaan, siirtyivät ritarin silmät tarkastelevina muuhun joukkoon ja kiintyivät lopulta arkkipiispaan. Mutta tämä seisoi kylmänä ja jäykkänä. Eikä pienintäkään värähdystä huomannut hänen kasvoillaan.
"Ja nyt teki vanha Kaarlo herra", jatkoi hän sitten, "niinkuin ystävä pyysi häntä. Hän kirjoitti kirjallisen määräyksen, jossa hän sääsi, että hänen tyttärensä Briita oli hänen tahdostaan ja suostumuksellaan annettava avioksi herra Niilo Bonpoika Sturelle, ilman että kellään olisi oikeutta järkähyttää hänen näin täydellä tajulla tehtyä päätöstään… Kas tässä on kirje, kas tässä … ritarin vahasinetti samoinkuin todistajainkin riippuu siinä?"
Ritari otti manttelinsa alta pergamentille kirjoitetun kirjeen, josta kolme sinettiä riippui, ja jätti sen kuninkaalle. Tämä otti pergamentin käteensä ja sittenkun oli lukenut sen, ojensi hän kirjeen arkkipiispalle, joka myös tarkasti tutki sen sisällön.
"Mutta miksi", kysyi kuningas saatuaan kirjeen takaisin, "miksi tämä setäni määräys nyt vasta tulee päivän valoon? Niiden monien vuosien vieriessä, jotka hänen kuolemastaan ovat kuluneet, olisi luullut olevan kyllin aikaa tällaisen kirjeen jättämiseen. Jumala paratkoon, sehän olisi voinut tulla aivan liian myöhään!"
"Liian myöhään, kuningas", keskeytti ritari, "liian myöhään … se ei ole ennen onnettomuutta! Mutta tämän kirjoituksen jätti vanha Kaarlo herra kappalaiselleen, mestari Johannekselle, valallisella velvoituksella, ettei antaisi sitä ennenkuin vasta viimeisessä hätätilassa. Hän ei näet uskonut, että asia koskaan voisi mennä näin kauas, kun se nyt todella on mennyt."
"Mutta kuinka on kirje tullut teidän käsiinne?" tutki kuningas. "Minä olen odottanut sitä, sillä sen lupasi minulle tänä päivänä eräs veli harmaamunkkien luostarista…"
"Luostarissa oleskelee myöskin teidän setänne vanha huonekappalainen… Hän on ilmaissut salaisuutensa sille harmaaveljelle, josta te puhutte, ja tämän harmaaveljen asioita käyn minä nyt… Mitä taas minuun, teidän omaan ritariinne, tulee, niin olen minä tänä päivänä saapunut pitkältä matkalta takaisin kotimaahan. Ensiksi pohjastuin täällä harmaaveljesten luostariin ja… Niin siinähän se sitten onkin koko asia!"
Kuningas seisoi hetken aikaa ääneti paikallaan käännellen pergamenttia kädessään ja katsellen siinä riippuvia sinettejä, joista toinen oli huonekappalaisen, toinen Kustaa Anundinpoika Sturen. Sitten loi hän silmänsä arkkipiispaan ja virkkoi:
"Mitä arvelette, Jöns arkkipiispa? Voimmeko pitää näitä häitä, joita varten nyt olemme tänne kokoon tulleet, laillisina, vaikka sulhasena ei olekaan se, jonka aluksi luultiin siksi tulevan?"
Arkkipiispa vaikeni ja kuningas katsoi sen suostumisen merkiksi sekä antoi soittajilleen viittauksen puhaltamaan. Ja niin lähtivät kaikki musiikin ja kellojen soidessa kirkkoon, jossa vihkiminen toimitettiin. Senjälkeen kokoontuivat vieraat komeille päivällisille, missä hopealautasia ja -astioita luettiin sadottain, muita hopea- ja kultakalleuksia lukuunottamatta, joita tuo rikas kuningas omisti.
"Mitä arvelet, veli, onko aika sopiva?" kysyi Krister Pentinpoika synkältä arkkipiispalta, kun he menivät yhdessä rappusia ylös linnaan.
Mutta tämä ei vastannut mitään. Ja vihkimisen sekä hääaterian kestäessä ei kukaan voinut hänessä huomata mitään muuta, kuin paljasta hyväntahtoisuutta. Hän istui pöydässä kuninkaan vieressä ja hänen sivullaan istui Strängnäsin Sigge piispa sekä muut pääpapit ja ritarit, aina arvonsa mukaan. Herra Niilo Kristerinpoika (Vaasa) teki drotsin virkaa ja herra Eerikki Niilonpoika (Oxenstjerna), arkkipiispan serkku, leikkasi ja asetti kaikkien eteen ruoat.
Ulkonaisen kohteliaisuuden ohessa huomasi kuitenkin silloin tällöin yhden ja toisen myrkyllisen silmäniskun pitkässä pöydässä. Oxenstjernan veljeksillä oli tuon tuostakin jotain kuiskattavaa toisilleen ja toinen poistui jo pari kertaa pöydästäkin ja meni ulos, mutta tuli taas heti takaisin sisään. Linna vilisi täynnä aseellisia miehiä. Kuningas voi olla aivan rauhallinen. Sillä valppaat silmät valvoivat tänä ja seuraavina päivinä tarkasti kaikkia vähänkin epäiltäviä liikkeitä ja voimakkaita käsiä oli aina valmiina tarttumaan kiinni, koska ja missä vain tarvittiin.
"Onko aika sopiva?" kysyi Taavetti herra Krister veljeltään.
"Ei!" vastasi tämä, "täällä voisi kompastua heti ensimäiseen mieheen!"
"Niin antakaamme sitten veljemme, arkkipiispan, toimia!" virkkoi Taavetti herra tarttuen samassa raskaaseen hopeapikariin, josta joi sulhasen maljan.
Hääaterian jälkeen, jonka kuluessa kuninkaan soittajat puhalsivat kappaleen toisensa perään, alkoi tanssi ja muut leikit. Seuraavana päivänä oli määrä pitää turnajaiset. Kaikkialla oli elämää ja iloa ja moni sydän syttyi, leimahti täyteen liekkiin kauniitten silmäin lumoomana. Lupauksia annettiin ja otettiin. Tuntui niinkuin olisi hyvän ja lempeän Kaarina kuningattaren henki hiipinyt ympäri huoneita. Sellaista, niin iloista ja valoisaa päivää ei Tukholman linna ollut nähnyt hänen kuolemansa jälkeen. Kuningas itsekin näytti tällä hetkellä unhottavan kaikki raskaat huolensa ja antautuvan kokonaan ilon valtaan. Hänen kauniit kasvonsa vilkastuivat, nähdessään kaiken sen onnen, joka joka taholta hymyili häntä vastaan. Mutta useimmin kääntyivät kuitenkin hänen silmänsä kauniiseen morsiuspariin. Paljon, paljon muistoja, sekä valoisia että synkkiä, toi se näky hänen mieleensä! Mutta niitä ympäröi nyt hetken pyhä rauha.
Leikkien lomassa meni kukin ulkohuoneisiin raitista ilmaa hengittämään. Sellaisella vilvottelumatkalla harhautui morsiuspari aina luhtisillalle asti. Siellä valoi kuu valoansa yli linnanpihan ja heitti myös loistettaan luhtisillalle valaisten morsiamen kauniit kasvot. Etäältä salista alkoi kuulua tanssinsävel ja kaikki riensivät heti sinne, niin että nuo kaksi nuorta jäivät siihen aivan yksin. Synkkä varjo lähestyi heitä takaapäin, mutta pysähtyi sitten äkisti ja jäi hiljaa paikalleen seisomaan.
Samassa laskeutui käsi Niilo Sturen olkapäälle. Hän käännähti äkisti ympäri ja myös morsian katsahti taakseen.
Siinä seisoi aivan heidän vieressään Ove Laurinpoika. Kuun valossa näyttivät tämän kasvot vallan vaaleilta, joka teki, että hän oli enemmän hengen kuin ihmisen näköinen.
"Minä ratsastan jo tänä yönä kaupungista", sanoi hän, "mutta ennen sitä tahdoin vielä tavata teidät! Sydämeni halusi vielä kerran saada vakuutuksen siitä, että te olette antanut minulle anteeksi ja että te ilman katkeruutta voitte muistella Ove Laurinpoikaa!"
Niilo sulki hänet syliinsä.
"Jos tarvitsette joskus ystävän apua, Ove Laurinpoika", sanoi hän, "niin muistakaa silloin minua!"
"Sitten kiitän sydämestäni Jumalaa!" virkkoi Ove ja lisäsi, tarttuen samassa morsiamen käteen kiinni: "Ja te, voitteko myöskin te unhottaa kaikki ja ajatella hyvää minusta?"
"Voin!" vastasi Briita ja puristi lämpimästi Ove herran kättä, "minä tahdon rukoilla pyhää neitsyttä, että hän antaisi teille kaiken sen onnen, jonka te niin hyvin ansaitsette. Kiitos, sydämmellinen kiitos teille, Ove Laurinpoika… Ajatelkaa te myös ilman katkeruutta minua!"
Ove suuteli kättä, jota piti omassaan, laski sen sitten Niilo Sturen käteen ja riensi pois rappusia alas linnanpihalle. Mutta kun hän oli kadonnut, astui korkea haamu esiin ja kuun valossa tulivat näkyviin kuninkaan kauniit kasvot.
"Myös minulla on teille pyyntö", virkkoi hän, "anteeksi pyydän teiltä molemmilta, mitä teitä kohtaan olen rikkonut… Niin onnelliseksi kuin tänäpäivänä en ole hyvään aikaan tuntenut itseäni. Ja sentähden olen monta kertaa itseltäni kysynyt, onko tämä kaikki vain mielikuvituksen leikkiä, vai onko se täyttä totta, mitä edessäni näen. Onneni on niinkuin kultainen hedelmä. Se riippuu kiinni meidän välisestä sovinnosta… Auttakaa te siis minua suojelemaan tätä onneani! Oi, minä huomaan selvään, etten enää ole se, joka ennen olen ollut… Kaarina, Kaarina, kunpa olisinkin ajoissa sinun neuvoasi seurannut!"
Hän sulki sulhasen ja morsiamen syliinsä.
Punaisen ruusun kodissa.
Seuraavat päivät kuluivat, ilman että mikään häiritsi iloa ja riemua kuninkaan hovissa. Kuningas itse oli, niinkuin olisi hänen mielensä näinä päivinä kokonaan muuttunut. Ja yhtä mittaa puhui hän, kuinka hän jo ennen vuoden loppua toivoi voivansa selviytyä Tanskan kuninkaasta, joka ei tahtonut antaa hänelle mitään rauhaa. Siitä puhuessaan katseli hän rinta toivoa ja rohkeutta täynnä ympärilleen ystävä- ja sukulaispiirissä ja kaikki hymyilivät hänelle vastaan.
Häitten jälkeen oli vastanaineitten määrä vetäytyä Penningebyhyn, jonka linnan Niilo herra oli saanut vaimonsa myötäjäisiksi. Sinne olivat he toistaiseksi päättäneet ottaa asuinsijansa. Kaikki oli nyt aivan rauhallista. Mikään ei näyttänyt vaativan ritarin läsnäoloa kuninkaan luona, mikäli ulkonaisista merkeistä päättää voi. Hän saattoi siis kaikessa rauhassa viettää ainakin kuherruskuukautensa.
"Mutta keväällä", lausui kuningas ja nyökkäsi Niilolle päätään, "keväällä marssimme me Kristian kuningasta vastaan ja silloin ovat kaikki urhoolliset ja uskolliset miehet tarpeen… Silloin on myös teidän oltava mukana ja te saatte siksi puuhata taalalaisarmeijan kokoon. Nyt marsin minä itse miehineni Kalmariin valloittamaan Borgholman ja Ölannin takaisin ja karkottamaan kavaltajan, Maunu Grenin, pois sieltä, jos Jumala vain minulle onnea suo… Toivon siitä asiasta pian selviytyväni ja sitten olen heti taas täällä! Jöns arkkipiispa on sillä aikaa kutsuva Upplannin rahvaan kokoon sotaanlähtöä varten!"
Samana päivänä, jona Niilon rouvineen oli määrä lähteä Tukholmasta, oli neitsyt Maarian veljeyden salissa neuvoston kokous. Kun kuningas kokouksen loputtua saapui linnaan, jossa Niilo ja Briita odottivat häntä, oli ilo poissa hänen kasvoiltaan. Neuvostossa oli syntynyt kova riita. Arkkipiispa oli vaatinut korvausta kaikesta siitä väestä, aseista ja laivoista, jotka edellisenä kesänä oli sodassa menettänyt. Kuningas oli kovasti pahastunut hänen vaatimuksestaan, joka tuotiinkin esiin aivan sopimattomalla ajalla, varsinkin kun arkkipiispa aivan hyvin tiesi, että kuningas oli juuri sotaan lähdössä. Tämä olikin selittänyt, ettei hän ollut velvollinen semmoisia suorittamaan. Mutta hän oli kuitenkin suostunut jättämään asian tuomarein ratkaistavaksi ja nämät olivat langettaneet tuomion arkkipiispan eduksi. Se oli suututtanut kuningasta, niin että hän oli esiintynyt loukkaavasti sekä tuomareja että arkkipiispaa kohtaan.
Muutamalla sanalla vain kertoi kuningas neuvoston kokouksesta palattuaan keskustelun kulun. Mutta se jo riitti Niilolle selittämään, jos ei kaikkia mitä oli tapahtunut, niin kuitenkin niin paljon, että hän heti huomasi asiain ei olevan oikealla kannalla. Ja kaikki se, mitä salavehkeistä tiesi, tuli siinä yht'äkkiä niin selvänä hänen mieleensä.
"Minä olen valmiina jättämään teidät, Kaarlo kuningas", sanoi hän, "mutta Jumala tietää, että toinen halu sydämessäni palaa. Antakaa nyt minulle se määräys, jonka aiotte kevääseen säästää…"
"Ei, ei", keskeytti kuningas kiivaasti, "tahtoni on, että matkustatte vaimonne kanssa Penningebyhyn. Sinne tulen minäkin sitte viettämään pääsiäistä teidän kanssanne. Kuuletteko, Niilo, ja sinä, Briita, pääsiäisenä jo olen miesteni kanssa teidän luonanne… Teillä on minun tähteni jo ollut liian monta surullista päivää, teillä molemmilla. Minä tahdon, että te ainakin hetken saatte nauttia rauhaa ja lepoa omassa kodissanne… Eli kuinka, Briita, mitä sanoisit sinä, jos minä nyt heti taas tempaisin tämän innokkaan ritarin sinun sivultasi?"
Hän hipaisi samassa hiljaa kädellään punastuvan Briitan poskea ja hymyili vallattomasti hänelle.
"Kuinka voin minä tai mieheni", vastasi tämä innokkaasti, "kuinka voimme me nauttia rauhaa ja lepoa Penningebyssä, jos tiedämme, että teitä ja valtakuntaa uhkaa vaara?"
"Mitä siihen tulee, voitte te olla aivan levolliset", virkkoi kuningas tullen taas yhtäkkiä vakavaksi.
"Älkää kumminkaan missään tapauksessa antako arkkipiispalle oikeutta kutsua rahvasta kokoon…! Se on ainoa asia, mitä pyydän teiltä", lausui Niilo.
Kuningas katsahti ihmetellen häneen. "Mitä ajattelettekaan! Minunko pitäisi peräyttää arkkipiispalle antamani määräyksen!" huudahti hän. "Onko se todella tarkoituksenne, Niilo?… Onko Jöns arkkipiispa mielestänne koskaan ollut lempeämmällä tuulella, kuin nyt häitten aikana? Pitäisikö minun nyt sitten rikkoa tämä hyvä suhde ja saada hänen vihansa kuohumaan, joka varmaan tapahtuisi, jos neuvoanne seuraisin…"
"Mutta arkkipiispa ei ole teidän ystävänne ja hän etsii vain tilaisuutta päästäkseen teidän kimppuunne!"
"Tämänpäiväisessä neuvostonkokouksessa on hän saanut, mitä on halunnut…"
"Mutta vasten teidän tahtoanne, jos oikein olen sananne käsittänyt… Ajatelkaahan toki, Kaarlo kuningas! Sellaista miestä pidetään aina tyhmänä, joka karkottaa karhun metsään ja lisää sen voimia heikontamalla omaa itseään."
Kuningas katseli hetkisen ajattelevasti eteensä, mutta kääntyi sitten äkisti ympäri ja astui pöydän luo, jolla kallisarvoinen lipas seisoi. Siinä säilytti hän kalleuksiansa.
"Kun palaan takaisin Borgholmasta, niin voimme me keskustella tästä asiasta, Niilo… Te saatatte kyllä olla oikeassa, mutta nyt täytyy ensin panna toimeen se, mikä kerran päätetty on."
Hän avasi lippaan ja otti sieltä esiin kahdet kallisarvoiset kultavitjat. Sitten astui hän Niilon luo ja ripusti toiset hänen kaulaansa sekä toiset Briitan, jota hän suuteli otsalle.
"Nämät ketjut", sanoi hän, "saatte te muistoksi langoltanne, kuninkaalta! Ja nyt matkustakaa Jumala mukananne. Jos hän sen suo, olen teidän luonanne pääsiäisenä ja minä tuon silloin mukanani lankoni, uskollisen ritarin, herra Kustaa Kaarlonpojan… Silloin saatamme me kolme yhdessä neuvotella valtakunnan asioista, Niilo… Nyt ei muuta kuin hyvästi, hyvästi vain!"
Hän viittasi kädellään ja riensi sitten nopein askelin pois huoneesta.
Niilo auttoi Briitan päälle turkiksilla sisustetun päällyskapan. Sitten menivät he rappusia alas linnanpihalle, jossa heidän rekensä jo odottivat valmiina sekä joukko asepalvelijoita. Näitten etunenässä oikealla sivustalla istui hevosen seljässä jykevärakenteinen, paraassa ijässä oleva mies. Se oli Erkki, Herman Bermanin aseenkantaja, joka nyt oli astunut Niilo Sturen palvelukseen. Hänen sivullaan ratsasti Hollinger, joka saatuaan kuninkaalta luvan oli eronnut hänen ja mennyt sulhasen palvelukseen.
Inga vanhus, jonka oli määrä seurata Briita rouvaa, sillä kuninkaankartanossa ei hänellä nyt enää ollut mitään tehtävää, istui jo reessä peiteltynä. Ja hän hymyili niin sydämellisesti nuorelle emännälleen, kun tämä tarkasti oliko kaikki reessä niinkuin olla piti.
Sen komeasti koristellun reen vieressä, jolla Niilo herran rouvineen oli määrä matkustaa, seisoi vanha mies paljain päin, niin että tuuli liehutteli hänen harventunutta, hopeaista tukkaansa edestakaisin. Vanhus oli Erland ukko.
"Jumalan rauha ja siunaus seuratkoon teitä matkallanne!" sanoi hän ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.
"Kiitos, sydämellinen kiitos teille, isä Erland!" virkkoi Briita ja tarttui ukkoa kädestä kiinni. "Toivon, ettette sure meidän menoamme, me tapaamme luullakseni pian taas toisemme."
"Oh, miksi en surisi", keskeytti ukko surullinen hymy huulillaan, "sillä katoaahan teidän kanssanne viimeinenkin ilonkukkanen herrani kartanosta… Oi, voi, Fågelvikiin emme me koskaan enää tule ja siellä oli kuitenkin herrani sekä mahtava että rikas … niin, sitä hän oli!"
Samassa tuli Niilo herra reen luo. Hän oli kulkenut ympäri tarkastamassa ja huomannut kaikkien olevan täydessä kunnossa sekä kuormarekien että ratsastajain. Hänellä oli siinä vielä monta muuta puuhaa ennen lähtöä. Lopuksi kietoi hän upean karhunnahan vaimonsa ympärille. Sitten sanoi hänkin tuolle hopeahapsiselle vanhukselle hyvästi. Hän tarttui ystävällisesti ukkoa kädestä kiinni ja kiitti häntä kaikista vanhoista muistoista, joita heillä oli yhteisiä. Ja kyyneleet valuivat virtanaan ukon kuumia poskia alas. Hän hymyili, hymyili vain ja lopulta kääntyi hän pois salatakseen liikutustaan.
Niilo herra asettui rekeen. Torventörähdys kajahti, ratsumiehet lähtivät liikkeelle ja pian oli koko tuo pieni joukko kadonnut ukon näkyvistä.
"Siinä katosi viimeinen ilonkukkanen kuninkaankartanosta!" huokasi hän itsekseen, nähdessään viimeisen vilahduksen Niilo herrasta ja Briita rouvasta. Ja niin meni hän horjuvin askelin takaisin linnaan.
Mutta Niilon ja hänen nuoren, kauniin vaimonsa silmien eteen kohosi joka askeleella, mitä kauemmaksi he Tukholmasta tulivat, mitä lähemmäksi tulevaa kotiansa saapuivat, ei ainoastaan kukkia vaan kokonaisia kukkakenttiä, joilla ilo ja riemu karkeili, löi leikkiään. Nyt vasta oli heillä aikaa katsella ympärilleen ja nähdä kaikki oikeassa valossaan sekä menneet että nykyhetken tapahtumat. Ja heitä, niinkuin luonnollista olikin, kiihotti edellinen, synkkä menneisyys, pitämään sitä lujemmin kiinni jälkimäisestä. Koko matkan tuntui heistä kuin olisivat he olleet lumouksen vallassa, niinkuin olisivat he hiisien synkistä asunnoista olleet matkalla valon ja elämän maailmaan.
Penningebyssä oli kaikki järjestetty juhlallista vastaanottoa varten. Joukko ympärillä asuvia, alhaisempia rälssimiehiä oli rientänyt ottamaan vastaan vanhan laamannin tytärtä, joka nyt palasi takaisin vanhaan isäin kotiinsa ottaakseen siellä emännyyden omaan huostaansa. Kaikkien kasvot loistivat ilosta, niin vanhain kuin nuortenkin. Ja kaikki yrittivät ainakin jotain puuhata, niin että mitään ei puuttuisi Niilo herran ja Briita rouvan saapuessa taloon. Eräs tallipalvelija oli saanut toimekseen pitää läheiseltä mäen kukkulalta silmällä, koska vieraat olivat tulossa, että tiedettäisiin olla varalla.
Kartanonvouti kulki levottomana edestakaisin katsellen, että kaikki vain oli täydessä kunnossa, että vieraspöytä oli tarpeellisella huolella katettu ja huoneitten seinät ja penkit puhtaat. Saapuneet vieraat kävelivät linnantuvassa edestakaisin puhellen entisistä ajoista, jolloin laamanni vielä eli. Ja kertomus antoi aihetta toiseen saattaen mielet vilkkaasen liikkeeseen. — Tähän aikaan oli elämä niin ylhäisten kuin talonpoikainkin taloissa kokonaan toisenlaista kuin meidän päivinämme. Kukin eli enemmän itsekseen. Seurustelupiiriin kuului vain lähin naapuristo ja sen ulkopuolella oli kaikki vierasta, josta huhu silloin tällöin kuljetti merkillisimmät tapaukset näittenkin tietoon. Niinkuin valtakunta sulki itseensä kokonaisuuden, jonka ulkopuolella olevia kutsuttiin "ulkomaalaisiksi", niin myös pienessä muodossa talo. Eikä valtakunnan ylimyksistäkään muut kuin ylhäisimmät viettäneet liikkuvaa elämää. Kuningas sitävastoin kulki kaupungista kaupunkiin, talosta taloon aina sen mukaan, missä paraiten hänen läsnäoloansa vaadittiin. Tästä kaikesta oli tietysti selvänä seurauksena, että talonväki joka kartanossa liittyi lähemmin yhteen ja muodosti isäntäväkensä kanssa oman omituisen maailman itselleen.
Siitä myöskin johtui, että suhde isäntäväen ja palvelijain välillä oli kokonaan toisellainen, kuin mitä se nyt on meidän päivinämme. Palvelija syntyi ja kuoli herransa tilalla ja siihen sekä herraansa ja tämän sukuun kiintyi kaikki hänen lapsuusmuistonsa, siihen myös miehuusikänsä harrastukset. Palvelija piti itsensä sukuun kuuluvana. Tämän ilot ja surut olivat myöskin hänen ja mikään ei ollut hänelle suuremman arvoinen kuin suvun kunnia ja maine.
Penningeby oli monta vuotta ollut autiona. Cecilia rouva oli herra Kaarlo Tordinpojan kuoleman jälkeen paraasta päästä asustanut toisen tyttärensä, Sigridin, ja tämän miehen, Tapani Ulvinpojan, luona. Ja kun sitten tieto saapui hänen poikansa, Tord herran, kauheasta kuolemasta, tuli Penningeby hänelle vielä vastenmielisemmäksi, siellä kun kaikki paikat muistuttivat hänelle hänen rakasta poikaansa. Nyt oli elämä muuttuva taas. Ja nuori Briita rouva oli jokaisen mielestä, jotka nyt täällä levottomina odottivat hänen tuloaan, ilonkukkanen, niinkuin Kaarlo kuninkaan vanha hovimestari lähtiessä oli sanonut.
Vouti tuli, tehtyään viimeisen kierroksen huoneissa, ulos pihalle, jossa kaikki palvelijat, sekä miehet että naiset, jo seisoivat koossa ja odottivat vierasten tuloa. Hän hymyili tyytyväisenä partaansa, sillä hän oli huomannut, että sisällä kaikki oli täydessä kunnossa. Pihalle päästyään asetti hän kätensä silmilleen ja tähysteli ylös mäelle, jossa tallipalvelija seisoi ja odotti. Mutta mitään merkkiä ei sieltä vielä näkynyt. Vouti oli koittanut määrätä ajan, koska vieraat tulisivat, sen tiedon perusteella, jonka eräs herra Niilo Sturen miehistä oli hänelle Tukholmasta tuonut. Ja tämä oli ratsastanut sieltä aikaisin aamulla samana päivänä, jona Niilo herran ja Briita rouvan oli määrä lähteä matkaan.
Vieraat viipyivät kuitenkin kauemmin, kuin vouti oli laskenut. Ja tämä alkoi jo tulla vähän levottomaksi viivytyksestä. Hän käveli edestakaisin pihalla, tempasi siellä täällä jotain naista huivista, tyrkkäsi rengin sivuun, ikäänkuin olisi hän joka hetki, mitä kauemmin odotusta kesti, keksinyt yhä uusia vikoja ja puutteita.
Äkisti antoi mies mäeltä merkin, että odotetut olivat tulossa. Ja vähän senjälkeen tuli hän jo itse hengästyneenä linnanpihalle ja kiirehti voudin luokse, joka sanoi:
"Ellei se olisi ilosanoma, jonka meille tuot, niin saisit istua tänä iltana jalkapuussa siitä, ettet ennemmin antanut merkkiä!"
Mies mutisi kyllä jotain, ettei hän voinut antaa ennemmin merkkiä, kuin näki tulijat, mutta käskemään tottunut vouti löi häntä hyväntahtoisesti olkapäälle ja asetti hänet kiireesti samaan riviin muitten palvelijain kanssa.
Jo kuului hevosten kavioiden kapsetta sillalta, jo kajahteli niitten ääni porttiholvissa ja aina vain päättävämmin katseli vouti eteensä.
Ratsastava asepalvelijajoukko ajoi ensin pihaan. Se kääntyi oikealle, jonne asettui seisomaan. Ja heti heidän jälkeensä tuli reki, jossa Niilo herra ja Briita rouva istuivat. Valtavat eläköönhuudot täyttivät ilman ja väkijoukko tunki rekeä kohti, niin että Niilon useamman kerran täytyi ystävällisesti hymyillen pyytää heitä väistymään.
Mutta Briita rouva nyökäytteli ystävällisesti päätään joka taholle ja kiihotti sillä vain enemmän lähenteleviä. Hän kutsui heitä nimeltänsä ja ojensi valkoisen kätensä ulos, nähdessään jonkun, johon hän oli lähemmin kiintynyt. Lopulta pysähtyi reki päärappusten viereen, jonne herrat linnantuvasta olivat kokoontuneet.
Kului hyvän aikaa, ennenkuin kaikki olivat ehtineet päästä esiin ja tervehtiä nuorta ritaria ja hänen rouvaansa. Mutta vihdoin päästiin kuitenkin vierassaliin, jossa vieraiden rouvat ja tyttäret odottivat. Ja sittenkuin asianmukaiset tervehdykset olivat tehdyt, istuttiin pöytään.
Silloin avautui ovi ja viheriä ritari astui sisään. Hän nauroi tavallista omituista nauruaan, lähestyessään kunniaistuinta, johon Niilo oli ottanut sijansa. Tämä nousi ja astui häntä vastaan.
"Tuotteko sanan kuninkaalta?" kysyi hän vilkkaasti.
"Tuon!" vastasi ritari.
"No sen kohta arvasinkin!" keskeytti Niilo ja katsahti Briitaan sekä lisäsi, "olen valmis matkaan, vaikka jo tällä hetkellä… Ilmoittakaa siis heti, ritari, minkä käskyn tuotte minulle kuninkaalta?"
"Sen, että te nyt vain nautitte elämästä, Niilo herra, ettekä ole turhista levoton… Kuningas marssii paraillaan miestensä kanssa etelää kohti Kustaa herran luokse Kalmariin… Sanomat ovat siis hyviä."
Niilo vaipui ajatuksiinsa ja unhotti kokonaan velvollisuutensa isäntänä. Mutta iloinen ritari ei siitä hämmästynyt.
"Siinä te seisotte, Niilo herra", virkkoi hän, "ettekä edes lausu minua tervetulleeksi taloonne tai tarjoa minulle viinipikaria…"
Mutta Briita rouva kaatoi itse pikarin täyteen kirsikkaviiniä ja ojensi sen ritarille. Tämä otti maljan vastaan kasvoissaan ilme, joka oli täynnä surumielisyyttä, mutta samalla niin lämmin ja sydämellinen, että se herätti sekä Briita rouvassa että tämän miehessä ihmetystä. Se kesti kuitenkin vain silmänräpäyksen ja heti oli ritari taas sama naurua herättävä mies, joka näytti olevan ikäänkuin luotu synnyttämään toisissa pilkanhalua itseään kohtaan.
Sittenkun hän oli ottanut paikan pöydässä ja kaikki taas meni vanhaa rataansa, alkoi Niilo uudelleen kysellä tietoja kuninkaasta ja myös minkätähden ritari oli jättänyt hänet sekä tullut Penningebyhyn.
"Kuningas tarvitsee nyt tähän aikaan minua yhtä vähän kuin teitäkin, Niilo herra!" vastasi tämä. "Ja minulla on nyt se paha tapa, jota ei voi auttaa, että tahdon kierrellä maailmaa ja katsella vähän ympärilleni. Niin sain nytkin yhtäkkiä halun tulla vierailemaan tänne teidän luoksenne, niinkuin ennen vierailin äitinne, Kaarina rouvan, talossa… Ettehän kiellä sitä minulta, Niilo Sture…?"
"En, en suinkaan", keskeytti tämä vilkkaasti ritarin puheen ja myös Briita rouva nyökkäsi ystävällisesti päätään. "Te olette sydämellisesti tervetullut taloomme!"
"Hyvä, niin ollen jään minä tänne siksi, kun pois lähden!" vastasi ritari ja tyhjensi pikarin.
Ja hän jäi Penningebyhyn ja eleli siellä vanhalla tavallaan, ilman että kukaan voi päästä selville, mikä hän oikeastaan oli. Joskus puhui hän erinomaisen viisaasti, joskus taas niin yksinkertaisesti, että monesta tuntui, kuin olisi hän tehnyt sen aivan tahallaan, koska siten paraiten voi ympäröidä itsensä läpinäkymättömällä hunnulla. Niilo yritti monta kertaa tutkia häntä, mutta juuri kun luuli onnistuneensa yrityksessään, liukui tämä jo pois hänen käsistään. Usein, etenkin silloin kun hän oli yksin, voitiin hänet tavata jossain ikkunasyvennyksessä katselemassa lumipeitteisiä kenttiä silmät kyyneleitä täynnä. Mutta heti kun huomasi, että joku lähestyi, tuli hän niinkuin taikaiskusta taas entiselleen ja alkoi naputella sormillaan ikkunalautaan tai lauloi hän muutaman säkeen jostain laulusta, ensimäisestä, joka mieleen sattui.
Paraiten näytti hän viihtyvän, kun Niilo ja Briita istuivat palvelijainsa keskellä suuren lieden ääressä, jossa tuli leimusi ja valaisi kotoisen elämän kaunista kuvaa. Mutta niin Penningebyn talonväki kuin lähimmät naapuritkin pitivät häntä yksinkertaisena ja vetivät aina suunsa hymyyn, kun hän lasketteli omituisia sukkeluuksiaan.
Toiselta puolen oli Penningebyn ritarilla ja hänen nuorella rouvallaan aivan vähän aikaa tutkistella, mikä viheriä ritari oikeastaan oli. Sitä paitsi olihan hänen käytöksensä aivan samallainen kuin muinoin marskin hovissa, josta tämän kuninkaaksi tultua yht'äkkiä oli kadonnut. Taikka oikeammin sanoen oli hän hävinnyt jo tuona kauheana myrsky-yönä, jona Kristoffer kuningas kuoli ja Viipurin linnan katto lensi ilmaan. — Niin, heillä oli nyt vähän aikaa muuhun, he nauttivat vain toistensa seurasta. Ja mikään ei ollut heistä hauskempaa kuin tämä hiljainen maaelämä, jossa he levollisina voivat vaeltaa tietänsä ja muistella mennyttä aikaa, sen suruja ja iloja. Itse vastoinkäymisetkin näyttivät heistä nyt kauniilta kukilta, jotka pilkistivät menneisyydestä esiin. Ja Penningeby sitten, kuinka paljon muistoja se jo herättikään? Metsä, järvi, lehto, itse muuritkin, haukkatarha ja torni, jossa Niilo asusti, puhuivathan ne kaikki heille sydämen suruista ja taisteluista?
Turun matka, Tord ja Iliana sekä Brodde olivat heillä tavallisimpana keskusteluaineena ja, monta rakkauden ja kiitollisuuden synnyttämää huokausta kohosi näitten puolesta taivasta kohti. Brodden muisto liittyi heidän kuluneen elämänsä tärkeimpiin tapauksiin ja hänen kuolemansa — sillä Niilo oli varma, että hän oli kaatunut koittaessaan pelastaa urhoollista marskia — se verhosi hänet yliluonnollisella loistolla.
"Niin tuli punainen ruusu sittenkin sinun omaksesi, Briita!" virkkoi Niilo kerran, kun he istuivat yhdessä tuttavallisesti keskustellen, "ja itse olet sinä punainen ruusu minun elämässäni! Kunpa Jumala vaan soisi, että se aina pysyisi kukkatarhana, jossa ruusuni hyvin viihtyisi…!"
Briita hymyili sydämellisesti hänelle ja nojasi päänsä hänen rintaansa vasten.
"Älä muistuta minulle tuota kauheaa ennustusta!" sanoi hän. "Sydämeni vapisee, kun ajattelen, kuinka äkisti Ilianan punainen ruusu muuttui valkoiseksi."
"Voimmehan jättää sen, jos se sinua niin peljättää, mutta sinä olet kumminkin minun punainen ruusuni, puhukoon ennustus sitten totta tai ei!"
Niin meni aika päivästä päivään ja ennenkuin huomattiinkaan oli maaliskuu kulumassa. Sen 17 päivänä oli pääsiäinen. Niilo alkoi ja tulla levottomaksi, kun ei kuninkaalta ruvennut mitään kuulumaan. Aika oli pian käsissä, jona hän oli luvannut saapua Penningebyhyn ja täällä aljettiin jo valmistella yhtä ja toista kuninkaan vastaanottoa varten.
Mutta päivä kului päivän perään ja kuningasta ei vain kuulunut, ei edes mitään tietoa tullut häneltä. Viheriä ritari, joka seisoi ihan lähellä, kun Niilo lausui sen johdosta Briitalle huolensa, virkkoi:
"Kaikki hyvin kun ei mitään kuulu, sanotaan… Pysykää vain alallanne, niinkuin kuninkaan tahto on!"
Ja Niilo pysyi alallaan ja pääsiäisilta tuli. Sinä päivänä vietti hän aikansa ylhäällä tornihuoneessa, jossa hän kerran itse oli asustanut. Se oli vielä samassa kunnossa kuin silloinkin. Pöytä oli entisellä paikallaan ja aurinko pilkisteli ystävällisesti ikkunasta sisään ja valaisi pöydänkannen, jossa hän viimeisen kerran oli nähnyt kallisarvoisen kaulaketjunsa kimaltelevan. Ja hän hymyili itsekseen, ajatellessaan, kuinka paljoa kalliimpi koristus hänellä nyt oli rakkaassa vaimossaan.
Samassa kuului portilta torventörähdys. Niilo katsahti ulos ikkunasta. Pölyinen ratsastaja ajoi linnanpihalle. Hänen mieleensä tuli heti sanansaattaja, jota kuninkaalta jo kauan oli odottanut, ja nopein askelin kiirehti hän alas. Hän tunsi siinä mennessään ahdistusta rinnassaan, jonka syytä ei voinut itselleen selittää. Eikä se tahtonut ollenkaan kadota, kun hän tuli ajatelleeksi sitä pitkää aikaa, joka oli kulunut siitä, kun viimeksi kuninkaan tapasi. — Hän huomasi nyt yhtäkkiä tehneensä anteeksiantamattoman virheen, kun ei ollut lähettänyt luotettavaa palvelijaa tietoja hankkimaan.
Alhaalla suuressa salissa kohtasi hän ryvettyneen ratsumiehen. Se oli Steen Sture. Heti sisäänastuessaan huomasi Niilo, että jotain oli tapahtunut, sillä reippaan nuorukaisen mieli oli kovasti kuohuksissa. Hänen tavallisesti niin vilkkaat ja eloisat silmänsä säihkyivät hurjaa tulta. Se oli tuskin ystävän tervehdys, jolla hän otti Niilon vastaan.
"Täällä te istutte, Niilo herra", sanoi hän, "ja annatte kotkan ja korpin kaikessa rauhassa repiä Ruotsin valtakunnan hajalle…"
"Tämäpä on omituinen tervehdys", virkkoi Niilo, "minä odotan joka hetki kuninkaan oman määräyksen mukaan tietoja häneltä. Mutta mitä puhutte te tässä kotkasta, korpista ja Ruotsin valtakunnasta?"
"Kotka on Ruotsin arkkipiispa, Niilo herra, ja korppi, niin se onKristian kuningas!"
"Kautta Jumalan kuoleman!" huudahti Niilo aavistaen heti mitä pahinta, "sanokaa suoraan, Steen herra, mitä tietoja tuotte mukananne!"
"En mitään muuta kuin että Jöns arkkipiispa on nyt Tukholman linnan herrana mahtavin mies Ruotsin valtakunnassa ja että Kristian kuningas ennen pitkää kantaa Ruotsin kruunua!"
"Mutta Kaarlo kuningas?" änkytti Niilo.
"Kaarlo kuningas on paennut meren ylitse Danzigiin!"
Tieto tuli niin äkkiä, että Niilo Sturen täytyi panna kaikki sielunvoimansa liikkeelle voidakseen pysyä pystyssä. Ja sittenkin oli se kokonaan lamata hänet. — Kauan aikaa kului, ennenkuin hän voi tyrmistyksestään päästä ja sanaakaan lausua. Hämmästys, viha ja suru vaihtelivat vuoron perään hänen silmissään, mutta posket olivat kalmankalpeat ja koko ruumis vetäytyi kokoon, ikäänkuin olisi siinä joka lihas koonnut voimia jotain voimakasta tekoa varten.
"Kaarlo kuningas paennut", sai hän vihdoin sanotuksi, "ja arkkipiispaTukholman linnanherrana Ruotsin valtakunnan hallitsija!"
"Mutta ettekö sitten tiedäkään tästä kaikesta mitään, Niilo herra?" puuttui Steen jo paljon lempeämmällä äänellä puhumaan. "Ettekö ole saanut kuninkaan sanaa tai niitä viestejä, jotka sekä minä että Olavi Drake Tukholman linnasta teille lähetimme?"
"Te olette ensimäinen, Steen herra", vastasi Niilo ja hänen äänensä värisi ja katseensa oli tuskaa täynnä, "te olette ensimäinen, joka tuotte minulle tietoja Tukholmasta senjälkeen kuin sieltä lähdin."
Nyt oli Steen Sturen vuoro hämmästyä ja hänen täytyi myöntää, että ystävänsä, jota hän jo itsekseen oli syyttänyt petturiksi, oli aivan puhdas ja viaton. Se huomio sai hänen kylmän ja loukkaavan käytöksensä muuttumaan ja lämmöllä tarttui hän Niilo Sturea kädestä kiinni, Miten he siinä sitten koittivatkin selittää sitä omituista asianhaaraa, ettei yhtä ainoaa lähettiä ollut saapunut Penningebyhyn, niin eivät he lopultakaan voineet ymmärtää sitä muuten, kuin että ne kaikki olivat joutuneet arkkipiispan väen käsiin.
Viheriä ritari tuli saliin heidän juuri paraillaan siitä keskustellessa. Hän pysähtyi hetkeksi lattialle ja kuunteli, mutta meni sitten äkisti toiseen päähän huonetta ja lauloi hiljaa mennessään:
Ja mailma se täynnä on vilppiä,Niin usein oon huomannut sen.Se köyhiä, rikkaita kahlehtii,Mistä uskotun löytänen?
"Sellaista voittekin kyllä laulaa, ritari!" virkkoi Steen Sture, "mistä uskotun löytänen! Sitä on kuningas raukka mahtanut runsaissa määrin kokea, jonka niin äkisti täytyi rikkauden ja vallan kukkuloilta lähteä maanpakoon. Kuitenkin luulen, ettei kauan viivy, ennenkuin hän taas on takaisin valtakunnassaan!"
Briita oli tullut sisään viimeisiä sanoja lausuttaissa ja muuttui kalmankalpeaksi, kun kuuli Steen Sturen puheen. Niilo riensi hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä kiinni.
"Me emme voikaan nyt odottaa Kaarlo kuningasta vieraaksemme!" lausui hän.
"Maanpaossa?" huudahti Briita katsellen milloin Niiloa milloin Steeniä, "mitä ovat ne onnettomat uutiset, joista te täällä puhelette?"
"Kuninkaan on täytynyt paeta maasta!" selitti Niilo.
Uutinen näytti koskevan kovasti nuoreen rouvaan, mutta sitä kesti vaan muutaman silmänräpäyksen. Heti taas hillitsi hän mielensä ja kaksi kyyneltä, jotka hiljalleen valuivat alas hänen poskiaan, osoittivat hänen suruaan, jonka hän oli voittanut.
"Äkisti, aivan liian äkisti kohtasi onnettomuus meitä!" sanoi hän. "Tuskin on vielä kahta kuukautta kulunut siitä, kun häämme vietettiin, ja nyt on suru jo tullut kotiimme vierailemaan! Mutta", lisäsi hän kohottaen uljaasti kaunista päätänsä, samalla kuin silmät säihkyivät toivoa ja luottamusta: "minä uskallan toivoa, että Ruotsin valtakunnassa on vielä sellaisia miehiä, jotka voivat hankkia serkulleni, Kaarlo kuninkaalle, hänen kruununsa jälleen?"
"Niistä ei puutetta ole!" vakuuttivat Niilo ja Steen juhlallisen vakavina.
Mutta viheriä ritari lauleli nurkassaan:
Ja lehmus lehvii ja lehdet varisee,Vaan maan päällä vihertävät metsät.
Neuvottelu
Ensi hämmästyksestä päästyä voi jokainen tarkemmin miettiä sitä suurta onnettomuutta, joka oli tapahtunut, sekä niitä keinoja, joilla se vielä mahdollisesti oli korjattavissa. Ja niin pyysi Niilo Steen Sturea kertomaan alusta loppuun saakka, miten kaikki oli tapahtunut.
Ilta alkoi lähestyä, joten sisällä oli jo vähän hämärä. Sentähden asettuikin talonväki vieraineen lieden ääreen, johon eräs palvelijoista oli laittanut komean takkavalkean. Viheriä ritari otti paikkansa ihan tulen viereen. Siinä istui hän sitten koko ajan ja leikitteli sammuneiden hiilien kanssa, joita hän halolla sai kootuksi siihen melkoisen kasan, ennenkuin ne vielä ehtivät muuttua hehkuviksi. Näistä alkoi hän senjälkeen vähitellen keskustelun jatkuessa, rakentaa ja taidokkaasti sovitella tornia, joka kohosi kohoamistaan. Näytti niinkuin olisi hän tahtonut sillä jollain tavalla jäljitellä tai matkia kertomuksen kulkua, aina sen mukaan minkä vaikutuksen se kulloinkin häneen teki.
Mutta Steen Sture kertoi vilkkaasti ja lämmöllä:
"Me olimme juuri päässeet Kolmårdenin eteläpuolelle ltägöötinmaalla, kun eräs ratsupalvelija saavutti meidät. Hän tuli kiireesti ratsastaen vaahtoisella hevosella ja jätti kuninkaalle kirjeen. Kuningas avasi sen ja tuli sen luettuaan kalmankalpeaksi kasvoiltaan. Kuitenkin hillitsi hän heti itsensä ja virkkoi hymyillen, heittäen samalla kirjeen luotaan: 'Se ei ole mahdollista!' Ja niin kertoi hän minulle kirjeen sisällön. Arkkipiispa oli, niin kerrottiin kirjeessä, saavuttuaan häämatkalta kotiin Uppsalaan, mennyt tuomiokirkkoonsa ja riisunut arkkipiispan puvun yltään. Sitten oli hän pukenut itsensä haarniskaan, asettanut kypärin päähänsä ja kiinnittänyt miekan vyölleen sekä vannonut kalliin valan, ettei ennen panisi arkkipiispan viittaa ylleen, kuin oli karkottanut Kaarlo kuninkaan pois valtakunnasta. Asepalvelijajoukon etupäässä, joitten herrat olivat liittyneet häneen, oli hän sitten marssinut Svartsjöhön ja Hagaan sekä, heti kun rahvas oli ehtinyt kokoontua, rientänyt Vesteråsiin, jonka oli määrännyt taalalaisille yhtymäpaikaksi."
"Niin ovat siis Taalain kunnon miehet vieläkin kerran antaneet johtaa itseään harhaan!" puhkesi Niilo surumielisenä puhumaan. "Arkkipiispa näyttää myöskin ajaneen asiansa paremmin kuin hänen enonsa, vanha herra Krister Niilonpoika!"
"No kääntyikö kuningas takaisin?" kysyi Briita rouva kiihkeänä.
"Kääntyi, mutta vasta sitten, kun oli saanut vielä muita kirjeitä, jotka kaikki vahvistivat ensimäisessä olleet tiedot. Hän ratsasti ensin Nyköpingiin, jossa antoi vangita herra Eerikki Akselinpojan. Matkalla sai hän kolmensadan miehen suuruisen apujoukon, joten hänellä oli kaikkiaan seitsemänsataa ratsumiestä. Kaupunkiin saavuttuaan sijoitti hän joukkonsa järven rannalle kaupungin ja Hirvisalmen välille. Kauan emme olleet vielä kaupungissa ollut, kun huhu levisi, että arkkipiispa samosi Strängnäsiä kohti. Kuningas käski silloin, se oli jo myöhään illalla, erään osaston ratsastaa tiedustelemaan, oliko huhussa perää. Nämät ratsastivat aina Vårfrubergan luostariin Voutisaarelle, mutta mitään vihollista eivät he nähneet, eikä kukaan tiennyt heille siitä mitään kertoa. Pari tuntia puoliyön jälkeen tulivat he takaisin leiriin ja kuningas antoi silloin väkensä mennä nukkumaan. Samoin heittäytyi hän itsekin, kokonaan uupuneena, vuoteelleen, nauttiakseen edes hetken lepoa."
Briita rouva siirtyi uteliaana lähemmäksi kertojaa, mutta Niilon silmät tähystelivät ritaria, joka innokkaana rakenteli torniansa. Eikä tähän näyttänyt se ollenkaan vaikuttavan, mikä toisten mielet sai niin kiihkeään jännitykseen.
Steen herra jatkoi:
"Mutta vähän jälkeen auringonnousun syöksähti eräs ritari kuninkaan huoneesen ja ilmoitti, että arkkipiispa oli samonnut jään yli Vesteråsista ja hyökkäsi paraillaan kaupunkia kohti. Kuningas hypähti unen horroksissa ylös vuoteeltaan ja sotahuudot ja aseitten kalske, jotka kuuluivat hetken matkan päästä, vahvistivat ritarin sanojen todenperäisyyden. Voin tuskin sanoa, kuinka me ehdimme asettaa haarniskan päällemme, mutta silmänräpäyksessä olimme me hevosten seljässä. Ja niin syöksyimme me, kuningas, muutama ritari ja joukko asepalvelijoita, eteenpäin ääntä kohti. Arkkipiispa oli tehnyt hyökkäyksensä Hirvisalmen puolelta. Harmaassa aamuhämärässä näimme me siellä varjojen liikkuvan pitkin koko leiriä, mutta järjestymättöminä, sikin sokin ja hajallaan. Rummut pärisivät ja torvet soivat, mutta kaikki olivat niinkuin unen horroksissa. Ratsastajat eivät ehtineet hevosten selkään ja jos jotkut ehtivätkin eivät he siltä koskaan tulleet sen edemmäksi. Kuningas ei kuitenkaan siitä peljästynyt. Niinkuin myrskytuuli syöksähti hän kuohuvimpaan melskeeseen. 'Kuningas, kuningas!' kaikui huuto yli kentän ja hetkisen näytti jo siltä, kuin täytyisi vihollisen väistyä sen hurjan innostuksen tieltä, jonka hänen läsnäolonsa synnytti. Itse taisteli hän niinkuin ainoastaan kuningas ja ritari taistella voi. Sotamelske erotti hänet omasta väestään, mutta siitä huolimatta heilutti hän herkeämättä miekkaansa. Näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut raivata tien itse arkkipiispan luo, joka istui joukkonsa keskellä mustan hevosen seljässä niinkuin ilkeä vuorenpeikko. Silloin sattui hänen hevoseensa pyssynluoti…"
Briita huudahti kauhistuksesta, mutta Steen katsoi vain hymyillen häneen.
"Älkää peljästykö, Briita rouva!" sanoi hän, "sillä kertaa pelastui kyllä kuningas. Hän sai hevosen, ja sen, joka ratsun hänelle antoi, onnistui myös saada toinen itselleen, joten he pelastuivat molemmat!"
"Ja kuka antoi hänelle hevosen?" kysyi Briita, mutta lisäsi sitten äkisti poskien tullessa hehkuvan punaisiksi, "kiitos, jalo Steen herra, mitäpä kyselenkään… Te se olitte, joka pelastitte kuninkaan hengen!"
"Siitä ei kiittää kannata, Briita rouva!" virkkoi Steen herra punastuen, "kysykääpä mieheltänne, onko sellainen teko kiitoksen arvoinen. Se oli kuitenkin hädin tuskin kun kuninkaan sillä kertaa onnistui pelastaa itsensä. Mutta arkkipiispa tunki päälle ei niinkuin Herran pappi vaan niinkuin Belialin palvelija. Hän käski väkensä aivan armotta hakata ja murhata, missä tahansa vain tapaisivat kuninkaan miehiä, oli se sitten kirkossa tai luostarissa. Ja veri valui virtoina ympäri kenttää."
"Mutta kuningas, kuinka hänen kävi?" kysyi Briita rouva.
"Myöhään illalla samana päivänä, se oli 10 päivä helmikuuta, pysähtyi kaksi yksinäistä ratsumiestä Tukholman portin ulkopuolelle. Ratsastajat olivat kuningas ja eräs köyhä nuorukainen, joka hänen edestään olisi uhrannut vaikka sata henkeä sen yhden asemesta, josta hän vain voi määrätä. Heti kun kuningas oli päässyt sisään linnaan, antoi hän sitoa haavansa. Kun se oli tehty, meni hän rukoushuoneeseen ja viipyi siellä kauan aikaa. Koskaan en unhota sitä syvää surua, joka hänen kasvoillaan kuvastui, kun hän sieltä takaisin palasi. Seisoin suuressa salissa ja olin siellä sillä hetkellä aivan yksin. Hän tuli hiljaa kävellen sisään, otti minua kädestä kiinni ja sanoi: 'Sinä olet tänä päivänä tehnyt suuren teon, Steen… Oi, jospa kuningattareni voisi myöskin sanoa samaa minusta!… Taistelu on ollut ankara, mutta minä olen voittanut'! — Hän löi sitten rintaansa ja sanoi, kyynelten tunkiessa silmistä esiin: 'Se on kuitenkin nyt jo liian myöhäistä, aivan liian myöhäistä!…' Mitä hän näillä sanoilla tarkoitti, sitä en kuolemakseni voi käsittää. Senjälkeen jätti hän minut ja meni omiin huoneisiinsa."
Steen pysähtyi kertomuksessaan. Näytti siltä, kuin olisi hän tarvinnut kaikki voimansa ehkäisemään sitä surua, joka oli hänen mielensä vallannut, muistaessaan kuninkaan katkeran surun.
"Kuningas raukka, onneton kuningas raukka!" huudahti Briita, "raskaalta mahtoi sinä iltana varmaankin tuntua sinulle kuninkaankruunu!"
Itse viheriä ritarikin oli hetkeksi heittänyt rakentamisensa ja loi nopean silmäyksen kertojaan. Sitten tarttui hän yht'äkkiä raskaasen halkoon kiinni ja asetti sen torninsa päälle niin että se ramisten sortui maahan. Kiukustuneena kun torni luhistui iski hän nyrkkinsä polveen ja katseli hajonnutta rakennustaan. Mutta Niilo seurasi synkeän silmin hänen leikittelyään ja virkkoi:
"Vähän näyttää teitä kuninkaanne onnettomuus surettavan, koska tuolla tavoin voitte leikitellä, juuri siitä puhuttaissa."
Ritari loi Niiloon viattoman, melkein lapsellisen katseen ja sanoi sitten rukoilevalla äänellä:
"Älkää pahastuko, Niilo herra, vaan antakaa minun olla omissa oloissani… Jokainen käyttäytyy omalla tavallaan niin surun kuin ilonkin hetkellä!"
Hän alkoi uudestaan rakentaa torniansa ja Niilo salli sen tapahtua. Hänen ajatuksensa näet harhailivat kuningas raukassa, jota kohtalo nyt niin kovakouraisesti piteli. Tämä oli ehtinyt toteuttaa hänen armaimman unelmansa siten palkiten sen kovuuden, jolla hän ennen hänen elämänsä oli katkeroittanut. Hänen surunsa olikin nyt suurempi, kuin hän voi ilmaistakaan, juuri sentähden, ettei hän näinä päivinä saanut taistella kuninkaan sivulla ja näyttää, kuinka lämpimästi ainakin hän olisi tahtonut hänet kaikesta sellaisesta säästää.
"Ja kuninkaani lähetit eivät voineet tänne päästä!" huudahti hän.
Mutta Steen kertoi kertomuksensa loppuun:
"Seuraavana aamuna kutsui kuningas Tukholman porvarit kokoon ja kysyi heiltä, tahtoivatko he pysyä uskollisina hänelle. Nämät vastasivat myöntäen, nostamalla kätensä ylös, ja samaa vakuuttivat he vielä, kun kuningas arkkipiispan saavuttua kaupungin edustalle, — se oli lauvantaipäivä kun hän tuli — uudisti kysymyksensä. Arkkipiispan ratsumiehet saapuivat kahdeksan päivää myöhemmin kaupungin luo kuin me, ja talonpoikaisjoukko tuli vähitellen jälestä päin. Kuningas ehdotteli rauhaa, mutta sitä ei arkkipiispa tahtonut ja niin päätti kuningas vielä kerran koittaa sotaonnea. Mutta miten porvarien laita lienee ollut, sen tietää Jumala… Sellainen huhu kävi, että arkkipiispalla oli salaisia kätyrejä niiden joukossa. Ja se ainakin on varma asia, että heti kun taistelu oli alkanut, he käänsivät selkänsä viholliselle ja riensivät kaupunkiin takaisin. Kuningas huusi, pyysi ja rukoili heitä pysähtymään, mutta he eivät kuulleet eivätkä nähneet mitään. Ja lopulta täytyi kuninkaankin seurata mukana, sillä muuten olisi hän joutunut arkkipiispan käsiin. Niin päättyy Kaarlo kuninkaan satu… Tuorstaina, Pyhän Matiaan päivänä, nousi hän laivaan ja jätti Tukholman purjehtien Danzigiin."
"Ei, ei", huudahti Niilo kiivaasti, "vielä ei ole Kaarlo kuninkaan satu loppunut, jos kerran rehellisiä, kunnon miehiä löytyy Ruotsin maassa!"
Juhlallinen hiljaisuus syntyi salissa. Niilo herra oli lausunut niin hyvin Steen Sturen kuin vaimonsakin sisäisen ajatuksen julki. Ainoastaan ritari yhä puuhasi torninsa kanssa, jonka hän taas oli saanut nousemaan koko korkealle. Mutta myös hänen kasvoillaan ilmeni juhlallinen vakavuus, kun hän loi silmänsä Steen Stureen ja toisen kerran tarttui halkoon kiinni.
"Katsokaas", sanoi hän, "kuinka uljaana torni tuossa nyt kohoaa… Onhan se aivan sen näköinen, että sen luulisi voivan kestää minkälaista painoa tahansa… Pitäkää varalla, nyt asetan minä sen päälle halkoni!"
Tahtomattaan kuunteli Niilo ritarin puhetta ja toiset tekivät samoin.Halko laskeutui tornin päälle ja ramisten sortui se taas maahan.
"Niin", huudahti ritari, "tämä torni tässä on todistuksena siitä, että mikä on pilalle palanut, se on palanut… Tuhka ei ole muuta kuin tuhkaa ja siksi ei tämä kasakaan voi minun halkoni painoa kestää."
"Mutta Kaarlo kuningas on kerran vielä kantava Ruotsin kruunua … sanoihini saatte luottaa ritarit. Hänen on vielä Ruotsin valtikka, vaikka minulta sitten henki menisi!"
Silmät säihkyivät ja ojennettu käsi vapisi. Mutta viheriä ritari viittasi vain hiililäjään ja tällä hetkellä oli hänen silmissään niin älykäs ilme ja kasvoillaan sellainen vakavuus, että Niilo ja muutkin tulivat ajatelleeksi, eikö hän sittenkin omituisella leikittelyllään tarkoittanut jotain erikoista.
"Tuhka ei ole muuta kuin tuhkaa ja sinä se pysyy!" virkkoi hän ja poistui sitten hitaasti salista, laulaen mennessään:
Ja mailma se täynnä on vilppiä,Niin usein oon huomannut sen.Se köyhiä, rikkaita kahlehtii,Mistä uskotun löytänen?
"Mitä tarkoitti ritari?" kysyi Steen Sture, sittenkun tuo omituinen mies oli poistunut salista.
"Hyvin käsitän hänen ajatuksensa!" sanoi Niilo miettivänä, mutta Briita keskeytti hänet.
"Lankoni ei ole enää pelastettavissa!" lausui hän, "oi, voi, se on ehkä liiankin totta."
"Ei, hänen sanoillaan on syvempi tarkoitus", huomautti Niilo. "Kaarlo kuningas ei voi enää kantaa Ruotsin kruunua, oli hänellä sitten kuninkaan nimi tai ei. Hän on niinkuin palanut rakennus … hänen aikansa on ollut eikä enää takaisin tule… Sellainen on ritarin ajatus."
Meni hetkinen, jonka kuluessa kukin itsekseen tuumi paenneen kuninkaan kohtaloa. Lopulta kysyi Steen Stuure:
"Mutta mikä mielipide on teillä asiasta, Niilo herra? Onko se sama kuin viheriällä ritarilla?"
Niilo mietti hetken, ennenkuin vastasi.
"Ei, kaukana siitä!" sanoi hän vihdoin, "minä päinvastoin olen varmasti vakuutettu, että Kaarlo kuningas vielä kerran saa entisen valtansa takaisin, jos minä nimittäin jotain voin toimittaa."
"Ja siinä tahdon minä olla teille apuna!" lisäsi Steen herra vilkkaasti.
Kumpikin näki aivan selvään ne vaikeudet, jotka tässä työssä oli kohtaava heitä. Heidän voimansa oli liian vähäinen. Omilla miehillään eivät he voineet mitään aikaan saada. Heidän täytyi siis, jos tahtoivat panna aikeensa toimeen käyttää talonpoikaisjoukkoa tukenaan, niinkuin arkkipiispakin oli tehnyt. Mutta saada rahvas nyt luopumaan arkkipiispasta ja nousemaan häntä vastaan, se tuntui tällä hetkellä mahdottomalta. Epäilemättä oli arkkipiispakin saanut kauan puuhata ennenkuin oli voittanut taalalaiset asiansa puolelle. Sitä paitsi oli Niilo näille nyt jo melkein vieras, joten hänen vaikutuksensa olisi voinut supistua hyvinkin pieneen, jos nyt olisi astunut vastustamaan miestä, joka niin hyvin oli osannut tehdä omat yksityiset asiansa yleisiksi, niin hyvin, että talonpojatkin olivat ne tunteneet ikäänkuin omikseen.
Kaikki riippui nyt vain siitä, antaisiko arkkipiispa huutaa jonkin sukulaisistaan kuninkaaksi vai kutsuisiko Kristian kuninkaan Tanskasta valtaistuimelle. Jos hän ryhtyi Kristiania puuhaamaan, oli hänen rahvaansuosionsa samalla hetkellä mennyttä. Sillä vielä oli Engelbrektin muisto niin tuore ja elävä, että taalalaiset eivät millään tavalla voineet suostua muukalaista kuningasta vastaanottamaan. Mutta ellei arkkipiispa sitä aikonut, jos hän tahtoikin nyt ajaa perille puolueensa suuret tuumat, jotka Kristofer kuninkaan kuoleman jälkeen olivat karille ajautuneet, jos hän sitä tahtoi, niin olivat Kaarlo kuninkaan toiveet peräti pienet, samoinkuin niittenkin, jotka tahtoivat niitä perille ajaa.
Steen herra, joka oli viettänyt viime ajat Tukholmassa ja tunsi siis yleiset huhut, oli aivan vakuutettu, että arkkipiispa kutsuisi Kristian kuninkaan, mutta Niilo oli toista mieltä. Hänen mieleensä muistui elävästi kaniikin sanat Vadstenassa, kun tämä yritti houkutella häntä arkkipiispan puolelle. Ja siksi olikin hän aivan varma, ettei arkkipiispa koskaan luopuisi puuhastaan saada kuninkaankruunu jonkin heimolaisensa päähän. Keskustelun, jota Briita itse siihen osaa ottamatta kuunteli, keskeyttivät palvelustytöt, jotka saapuivat saliin töineen. Mutta sinä iltana sai Briita istua yksin tyttöineen linnantuvassa. Niilo vetäytyi Steen Sturen kanssa salakammioon, jossa he viipyivät myöhään yöhön. Kun hän sitten sieltä palatessaan tapasi Briitan, sanoi hän:
"Huomenna täytyy meidän erota, Briita… Minä tahdon lähempää seurata asiain menoa ja katsoa, voidaanko enää mitään tehdä lankomme, Kaarlo kuninkaan hyväksi, vai täytyykö pitää hänen asiaansa jo auttamattomasti menneenä."
"Arkkipiispanko luo aiot?" kysyi Briita levottomana.
"Niin, ensin arkkipiispan ja sitten…"
"Sitten?" toisti Briita tutkien, kun Niilo vaipui mietteisiinsä eikä täydentänytkään ajatustaan.
"Sitten", sanoi hän mietteistään havahtuen, "sitten tahdon minä käydä tutkimassa, miten asiat Engelbrektin kotimaassa ovat. Ihmeellinen puhelahja on täytynyt sillä miehellä olla, joka on voinut nuo kunnon miehet niin harhaan viedä."
"Ajattele toki tarkoin", huomautti Briita hetken kuluttua, "ennenkuin sellaisiin puuhiin ryhdyt. Eikö olisi esimerkiksi parempi lähettää ensin sanansaattaja kuninkaan luo ja pyytää hänen myöntymystään."
Epäilemättä oli Briitalla yhtä suuri halu kuin hänen miehelläänkin auttaa maanpakolaista kuningasta ja saattaa hänet valtaistuimelleen takaisin. Mutta me emme saa tuomita kokematonta naissydäntä, jos se ratkaisevan hetken tullessa alkoi vapista ja etsiä keinoja saadakseen sen lykätyksi niin kauas tulevaisuuteen kuin mahdollista, kunnes kaikki oli ehditty saada sitä varten valmiiksi. Ja niinkuin usein sattuu, että nainen näkee kauvemmaksi kuin mies, niin oli nytkin asianlaita. Sekä Steen, että Niilo eivät olleet tulleet innoissaan ajatelleeksi, että ennen kaikkia oli heti ensi hetkestä alkain asetuttava yhteyteen kuninkaan kanssa. Nyt vasta vaimonsa huomautus saattoi sen hänelle selväksi. Asia näyttäytyi hänelle yhtäkkiä aivan uudessa valossa.
Juuri sillä tavalla oli tuuma suunniteltava ja järjestettävä, Hän täällä kotona oli muokkaava ihmisten mieliä sitä varten valmiiksi, kuningas oli sillä aikaa kokoova voimansa yhteen. Ja sitten, sitten olisi se vain pieni työ temmata Ruotsin valtikka arkkipiispan käsistä.
Niilo sulki vaimonsa syliinsä ja painoi suudelman hänen otsalleen.
"Sinäpä sen sanot, Briita!" huudahti hän, "meidän täytyy heti alusta alkain saada kuningas mukaamme. Ja kun minulla vain olisi taattu lähetti, niin en menettäisi hetkeäkään, vaan lähettäisin hänet heti Kaarlo kuninkaalle ilmoittamaan, mitä kaikkea urhoolliset miehet tahtovat hänen edestään alttiiksi panna."
"Sellainen lähetti kyllä on!" kuului samalla ääni toisesta päästä huonetta.
Niilo ja Briita, jotka seisoivat ja puhelivat siinä osassa suurta salia, missä tulisoihtu seinäkoukussa paloi, katsahtivat peljästyneinä sinnepäin, josta ääni kuului, sillä se, mitä he olivat puhuneet ei ollut aiottu kaikkien kuultavaksi. Pimeästä ikkunakomerosta nousi hitaasti ylös tumma haamu ja astui vakavin askelin heidän luo. Se oli viheriä ritari.
"Minä kyllä vien teidän sananne Kaarlo kuninkaalle!" virkkoi hän.
"Tekö tahtoisitte viedä minun sanani kuninkaalle?" puhkesi Niilo puhumaan, ja hämmästys sekä katkeruus, jota hän ei yrittänytkään salata, kuvastui hänen kasvoillaan.
"Niin, minä tahdon!" oli ritarin vastaus.
Hän seisoi siinä tyynenä ja melkein juhlallisen vakavana, jollaisena hänet vain harvoin sai nähdä. Näytti siltä, kuin olisi hän nyt tahtonut hälventää sitä vaikutusta, jonka loukkaavilla sanoillaan kuninkaasta oli aikaansaanut. Se vaikutti, että Niilon katkeruus katosi ja ainoastaan hämmästys jäi jälelle.
"Mutta kuinkas tuhkaläjän sitten käy?" ei Niilo kuitenkaan saattanut olla kysymättä.
"Jättäkää se minun asiakseni, Niilo herra!" vastasi ritari, "luullakseni saatan siltä viedä teidän sananne Kaarlo kuninkaalle, vaikka sitten itse ajattelisinkin hänestä mitä tahansa."
Ja niin katsoi Niilo lopulta paraimmaksi ottaa ritarin tarjous vastaan. Hänellä oli ainakin se hyvä puoli, että oli kuninkaan tuttu. Sitä paitsi oli Niilo usein huomannut, että kuningas antoi hänelle suuremman arvon, kuin mitä itse tahtoi tunnustaa. Mutta yhden ehdon pani tuo omituinen mies.
"Se täytyy teidän kuitenkin luvata minulle, Niilo herra", sanoi hän, "ettette ryhdy mihinkään toimiin, ennenkuin olen palannut takaisin kuninkaan vastauksen kanssa."
"Te tahdotte siis sitoa minut?" kysyi Niilo ja loi läpitunkevan katseen ritariin.
"Niin, teidän itsenne vuoksi!" virkkoi ritari.
"Teillä on kaikenlaisia huolenpitoja, vihreä… Mutta olkoon teille nyt kerta kaikkiaan sanottuna, että omissa asioissani määrään ainoastaan minä itse."
Niilo Sturen ääni oli tavattoman terävä, kun hän lausui nämät sanat. Mutta ritariin eivät ne siltä näyttäneet mitään vaikuttavan, joko hän sitten ei nyt välittänyt mistään nuhteista tai teki hän itsensä tahallaan sellaiseksi. Ohimenevä ilme vain, joka osoitti pikemmin surua kuin vihaa, kuvastui hänen kasvoillaan. Mutta sitten oli hän taas yhtä tutkimaton kuin ennenkin, sama omituinen hymy huulillaan ja kostea kiilto silmissään.
"En tahdo sitoa teitä, Niilo herra", sanoi hän, "ehkä voittekin te nähdä kauemmaksi kuin viheriä ritari. Mutta miettikää kumminkin siltä, eikö minun ehtoni sittenkin ole sekä kuninkaalle että teille itsellennekin kaikista parhain."
Niilo mietti hetkisen, ennenkuin vastasi. Hän huomasi nyt tarkemmin asiaa ajateltuaan, että ritarin vaatimukseen kyllä voi suostua. Ainoastaan yhden ehdon tahtoi hän panna.
"Teidän täytyy myös luvata minulle puolestanne, ritari", sanoi hän, "että olette täällä takaisin…"
Mutta ritari ymmärsi hänen tarkoituksensa ja keskeytti hänet:
"Niin nopeaan kuin hevonen voi juosta ja purje kiitää eteenpäin aavalla merellä, niin nopeaan kuljen minäkin ja tuon teille kuninkaan sanan!"
Lupaus vahvistettiin kädenlyönnillä ja hetken kuluttua nukkui jo Penningebyssä jokainen vanhurskaan unta. Mutta seuraavana päivänä aamun sarastaessa nähtiin viheriän ritarin ratsastavan pois kartanosta ja muutama päivä senjälkeen ratsastivat myöskin Niilo herra itse ja Steen Sture pois sieltä samalle taholle, jonne ritarikin, ainoastaan vähäinen joukko asepalvelijoita mukanaan.