"Mitä sitten puhutaan…?" kysyi munkki totisena.
"Että kuningas ei ole koskaan tarkoittanutkaan totta kuolemantuomiollaan, vaan päinvastoin sen asemasta, että antaisi Ove herran pään pudota, valmistelee hänen häitään neiti … neiti Briita Kaarlontyttären kanssa… Te voitte sanoa, harmaaveli, onko siinä puheessa perää!"
"Kyllä, Jumala paratkoon, kyllä siinä perää on!"
"No silloin", virkkoi Niilo ja syvä huokaus pääsi hänen rinnastaan, "silloin suojelkoon Jumala Briita raukkaa murtumasta."
"Hänen onnensa on siis teille kallis?" kysyi munkki hymyillen.
Niilo ei vastannut kysymykseen, eikä munkkikaan siitä sen enempää puhunut, vaan alkoi vain tarkemmin tutkia, mitä Niilon ja Ove herran välillä oli tapahtunut, pyytäen tämän kertomaan kaikki. Niilo teki sen, ainoastaan kuninkaan tikarista ei hän mitään puhunut. Kun hän sitten oli lopettanut, istui munkki kauan aikaa ääneti. Vihdoin sanoi hän:
"Minulla on teille Briita neidiltä pieni pyyntö… Tahdotteko suostua tapaamaan häntä? Hänellä olisi vähän puhuttavaa teille."
Niilo vavahti nämät sanat kuullessaan, mutta loi sitten munkkiin sydämellisintä ihastusta ilmaisevan silmäyksen. Kuitenkin hillitsi hän heti taas itsensä.
"Vaikeampi on tällaisessa asiassa kieltää kuin myöntää… Mutta pyytäkää ylhäistä neitoa muistamaan, mitä puhuimme silloin, kun viimeksi tapasimme toisemme hänen veljensä haudalla… Vähän voitamme me sillä, että yhdessä valitamme kohtaloamme…"
"Kuulkaa ensin loppuun, ennenkuin puhutte!" keskeytti munkki. "Neitosella on ainoastaan yksi toivomus enää tässä elämässä ja se on, sanoa hyvästi teille. Vasta senjälkeen tahtoo hän päättää, meneekö luostariin vai ei… Ennen sitä tahtoo hän kuitenkin sanoa viimeiset jäähyväiset teille itse kuninkaan läsnäollessa ja tämä on suostunut siihen… Riippuu siis nyt vain teistä, tahdotteko myöntyä hänen pyyntöönsä eli ei."
"Olkoon menneeksi!" huudahti Niilo, "minä tahdon tavata hänet itse kuninkaan läsnäollessa."
"Niin olkaa sitten huomenna kello 8 valmiina… Erland vanhus tulee hakemaan teitä ja on hän vievä teidät kuninkaan luo."
Nämät sanat sanottuaan nousi munkki ylös, heitti hyvästi ja poistui jättäen Niilon taas yksinään harhailevine ajatuksineen.
* * * * *
Varhain aamulla seuraavana päivänä oli Briita neiti polvillaan huoneessaan kädet korkeutta kohti kurotettuina ja rukoili. Kyynel toisensa perään raivasi tiensä alas hänen hienoja, marmorivaaleita poskiansa, samalla kun rinta kohoili tuskallisesti, ikäänkuin olisi hän turhaan koettanut rauhoittaa siellä sisällä raivoavaa myrskyä.
Hänen rukouksensa kesti kauan ja kun hän viimein nousi ylös oli hänen kasvoillaan sellainen ylevä ja puhdas ilme, jonka ainoastaan tieto siitä, että kykenee uhrautumaan ja olemaan ilman, voi antaa ihmiselle. Hänen suuret silmänsä olivat tällä hetkellä loistoa täynnä, joka teki hänet kahta vertaa kauniimmaksi ja kun hän heitti pitkät kiharansa taaksepäin ja katsahti taivasta kohti, näytti kuin olisi hän jo puhdistanut maan tomun jaloistaan ja ollut valmis vaeltamaan sinne, jossa ei mitään surua ole olemassa, vaan sydämen rauha, lepo ja autuus.
Hän seisoi vielä hetkisen hiljaa paikallaan. Ehkä väreili hänen sielussaan vielä rukouksen sanat, vahvistaen hänessä sitä rohkeutta ja uljuutta, jota hän kaipasi. Inga vanhus, vanha uskollinen palvelija, joka oli hoitanut kuningatarta kehdosta hautaan asti ja hänen kuoltuaan kohdistanut kaiken rakkautensa ja huolenpitonsa Briita neitiin, avasi hiljaa oven ja astui sisään, mutta jäi seisomaan paikalleen, nähdessään neitosen rukoilevan. Hän ei tahtonut tai ei hennonut häiritä impi raukkaa, jolle hänellä itsellään ei enää ollut mitään lohdutusta. Vasta kun Briita taas käänsi ajatuksensa ulkomaailmaan ja huomasi vanhuksen, astui tämä esiin, laski kätensä neidon käsivarrelle ja ilmoitti, että munkki halusi puhella hänen kanssaan.
Briita poistui heti kamarista ja meni siihen huoneeseen, jossa munkki odotti häntä.
"Oletteko tavannut ritaria", kysyi hän, "ja minkä vastauksen hän antoi minun pyyntööni?"
"Hän on tuossa paikassa täällä!" ilmoitti munkki.
Neitosen silmät täyttyivät kyynelillä. Hänen nuori sydämensä oli niin kauan ja hartaasti toivonut, ikävöinyt ja uneksinut onnea ja rakkautta, mutta todellisuus ei täyttänytkään haaveita, se musersi ne kaikki. Mitä oli elämä siis enää hänelle muuta kuin vaellusta hautaan! Ja tämä kohtaus, jonka hän oli vielä tinkinyt itselleen, kylmän juhlallinen, jollaiseksi se oli tuleva, — mikä se oli muu sekään, kuin vain hänen onnettomuutensa vahvistusjuhla, ilonvälähdys itse turmion hetkellä, niinkuin sudenkorentokin auringonvalossa vielä räpyttelee siipiään, mutta sen laskettua jo makaa hengetönnä.
Hän tahtoi kuitenkin olla luja, hänen täytyi rohkeasti katsoa kohtaloansa silmiin! Hän toivoi vain, että hänen sydämensä valittu muistaisi hänet aina, eikä hän itse aikonut koskaan unhottaa tätä eron viime hetkeä.
Ja katsahtaessaan taas munkkiin hymyili hän enkelin hymyä. Joku kysymys näytti häilyvän hänen huulillaan, mutta se ikäänkuin häipyi pois ja hautautui hymyyn. Ehkä oli se sydämen viimeinen toivo, joka murtuneena katosi. Siinä hymyssä ilmeni lujuutta, mutta myöskin alistumista ja epäilemättä näki harmaaveli sen, sillä hän laski kätensä neitosen päälaelle.
"Jumala siunatkoon sinua, lapsi!" virkkoi hän ja hänen äänensä oli hellä ja kätensä vapisi. "Huomaan, että olet valmis kaikkeen, ennemmin kuitenkin vastoin- kuin myötäkäymiseen."
Neitonen kätki kasvonsa käsiinsä ja syvä huokaus tunki myös munkin päähineen alta esiin.
"Paljon ei meidän tosin sovi hankkeeseemme luottaa, mutta kuitenkin luulen, ettei kaikki vielä ole aivan hukassa."
"Teillä on siis vielä jotain toivoa, hurskas isä?" tutki Briita.
"En ole aivan kokonaan pettynyt Ove herran suhteen. Hänessäkin löytyy hitunen kultaa, vaikka se onkin syvällä ja vaikeasti keksittävissä. Me olemme kuitenkin löytäneet sen hitusen… Jos se on oikeaa ja puhdasta, niin voimme me vielä toivoa ja silloin täytyy teidän korkean serkkunne sydämen lopultakin heltyä… Mutta jotain on tapahtunut, joka on ehkä meidän hankkeillemme esteeksi…"
"Mitä sitten?" kysyi Briita.
"Tätä pelkään!" lausui munkki ottaen esiin tikarin, jonka Niilo oli OveLaurinpojalle jättänyt.
Briita tarkasteli sitä ja tunsi heti kallisarvoisen aseen kuninkaallisen lankonsa omaksi. Hän katsahti tutkien munkkiin saadakseen tietää, mitä se voisi asiaan vaikuttaa.
"Tänä aamuna puhelin minä taas hänen kanssaan", selitti munkki, "ja kehotin häntä nyt vihdoinkin panemaan toimeen, mitä usein ennen jo on luvannut, että nimittäin pyytäisi päästä kuninkaan puheille ja siellä sitten juhlallisesti luopuisi teistä. Mutta kun minä nyt tänään lupasin puuhata hänelle puheillepääsyn sitä varten, vastasi hän minulle, ettei sitä tarvittaisi. Ja samalla pyysi hän minun jättämään kuninkaalle tämän tikarin… Sillä, sanoi hän, voitaisiin kaikki saavuttaa."
"Ove herra ei siis tiedä vielä mitään?"
"Ove Laurinpoika on siinä luulossa, että hänen tänäpäivänä pitää kuoleman."
"Ja koristellusta hääsalista, vieraspöydästä ja korkeista herroista, joita on tullut ja yhä tulee vain, siitä kaikestako ei hän tietäisi mitään … ei mitään?"
"Ei mitään… hänellä ei ole aavistustakaan!"
Väristys kävi läpi neidon sydämen, kun hän ajatteli kaikkea sitä loistoa ja komeutta, joka tulisi kaunistamaan hänen hyvästijättöjuhlaansa maailman iloille. Mutta katse pysyi siltä selvänä ja kirkkaana. Huomasi, että hän voi hallita itseään.
Kuningas oli todellakin sovittanut asiat niin, että kuolemaan tuomittu ritari oli vankilasta astuva hääsaliin. Hän tahtoi sillä tavoin voittaa arkkipiispan puolelleen, jonka uskollisuus hänelle nyt varsinkin oli tarpeen, kun hän alkoi tuntea itsensä yhä enemmän yksinäiseksi valtaistuimellaan. Sentähden oli hän myöskin antanut valmistaa tavallista loistavammat ja komeammat häät, joissa mitään, mitä rikkaus ja valta vain voi tarjota, ei puuttunut.
Osa kutsutuista vieraista oli jo saapunut kaupunkiin, mutta useita odotettiin vielä, niiden joukossa Jöns arkkipiispaa.
Neito seisoi siinä kauan aikaa jalokivillä koristeltu tikari kädessään, ikäänkuin olisi hän tahtonut etsiä muististaan jotain, joka selittäisi arvoituksen.
"Mikä on teidän mielipiteenne asiasta?" kysyi hän vihdoin. "Eikö teidänkin mielestänne tikari ole jossain yhteydessä sellaisen asian kanssa, joka saattaa kiinnittää kuninkaan sydämen vielä lujemmin Ove herraan…!"
Munkki ei vastannut.
"Pitääkö minun siis itse saattaa loppuun se työ, joka on musertava minut?" Mutta vastausta odottamatta lisäsi hän heti: "niin, niin, minä teen sen… Herra on kuitenkin sittenkin väkevämpi, kuin se voima, joka tässä aseessa saattaa piillä!… Minä vien tikarin kuninkaalle. Seuratkaa minua, hurskas isä … luulen, että hetki on käsissä."
Hän riensi ovelle, mutta munkki ei liikahtanutkaan paikaltaan ja kun neito ihmetellen kääntyi hänen puoleensa, virkkoi tämä:
"Minun aikani ei ole vielä tullut, Briita neiti… Minä olen näet muualla määrännyt kohtauksen Kaarlo kuninkaan kanssa! Mutta minun siunaukseni ja rukoukseni, ne seuraavat teitä!"
Ne sanat sanottuaan poistui munkki. Briita katseli kauan ajattelevasti munkin jälkeen, mutta sitten tarttui hän päättävästi lukkoon kiinni, avasi oven ja astui siihen huoneeseen, jossa hänen kuninkaan kasvojen edessä oli määrä sanoa jäähyväisensä Niilo Sturelle.
Kamari, jossa kuningas asusti, oli suuri kolmi-ikkunainen huone, jossa ikkunain edessä riippuivat raskaat uutimet samanväriset kuin kallisarvoiset seinätapeetitkin. Kun Briita astui sisään kuninkaan luo, oli Niilo Sture jo saapunut ja kuningas, joka nähtävästi vastenmielisesti oli antanut suostumuksensa tähän kohtaukseen, antoi merkin vanhalle uskolliselle palvelijalleen Erlandille, että saattaisi odottavan ritarin sisään.
Heti senjälkeen astuikin Niilo huoneeseen.
Hän tervehti kunnioittavasti kuningasta, jonka kasvojen väri ritarin nähdessään huomattavasti muuttui. Mutta neitosen kasvot tulivat ensin hehkuvan punaisiksi ja sitten niin vaaleiksi kuin lumi, samalla kun kauniit silmät valahtivat kyyneleitä täyteen.
Kuninkaan katse kääntyi ritarista neitoon ja siinä pisti hänen silmäänsä yhtäkkiä tikari, jota neitonen piti kädessään, muistamatta enää antaa sitä kuninkaalle. Mutta kuningas tunsi heti entisen kalleutensa ja hänen huomionsa näytti niin kokonaan kiintyvän siihen, että hän vallan sen tähden unhotti sekä Briitan että Niilon.
Myös Niilo Stureen teki tikari valtaavan vaikutuksen, ei kuitenkaan sellaista, kuin kuninkaaseen, joka koko sielullaan näytti kiintyvän sitä katselemaan. Päinvastoin tuntui siltä kuin olisi hän tahtonut olla kaukana poissa. Se oli aivan vasten Niilon luontoa, että hänen piti olla läsnä tikaria kuninkaalle jätettäessä, varsinkin kun hän nyt huomasi, kuinka elävästi kuningas vielä muisti sen ja sen tapauksen, jonka pakottamana hän oli siitä luopunut.
"Mikä se on, joka sinulla on kädessäsi, Briita?" kysyi kuningas kiihkeänä ja hypähti tuoliltaan sekä kurotti kätensä tikaria kohti. "Mistä olet sen saanut?"
"Herra Ove Laurinpoika on antanut sen minulle teille jätettäväksi!" vastasi Briita.
"Ove Laurinpoikako!" huudahti kuningas ja löi kädellään otsaansa.Samassa tarttui hän tikariin kiinni ja huudahti taas, "OveLaurinpoika!"
Huoneessa oli kaikki niin hiljaa, että kuningas olisi voinut kuulla oman sydämensä lyövän. Briita seisoi aivan tyrmistyneenä siitä vaikutuksesta, jonka tikari näytti kuninkaaseen tekevän. Ja myös Niilo seurasi suurella tarkkaavaisuudella jokaista liikettä, pienintäkin värähdystä kuninkaan kasvoissa.;
Sillä välin oli kuningas tarttunut tikariin, temmannut sen tupestaan ja huolellisesti tarkastellut sitä. Näytti siltä, kuin ei hän olisi oikein tahtonut voida uskoa, että se oli sama tikari, jonka hän kerran oli omistanut. Mutta sittenkun hän oli tullut vakuutetuksi siitä, että se todella oli hänen omansa, laski hän sen nopeasti pöydälle, kiirehti ovelle ja huusi palvelijaa. Silmänräpäyksessä astui tämä sisään ja kuningas antoi hänelle määräyksen, että Ove Laurinpoika oli heti vapautettava vankeudestaan ja tuotava hänen luokseen.
Kului sitten muutama silmänräpäys tuskallisessa jännityksessä. Kuningas ei näyttänyt enää muistavankaan niitä kahta, jotka paitsi häntä olivat huoneessa, ja nämät eivät myöskään puolestaan uskaltaneet tai eivät tahtoneet häiritä häntä. Vihdoin kuului nopeitten askelten ääniä viereisestä huoneesta, ovi temmattiin auki ja Ove Laurinpoika syöksyi sisään huoneeseen ja heittäytyi kuninkaan jalkojen juureen.
"Nouskaa ylös, nouskaa ylös vain, Ove herra", virkkoi kuningas mitä hyväntahtoisin hymy huulillaan ja ojensi kätensä hänelle, "te voitte pyytää minulta mitä tahansa ja minä olen ilolla täyttävä pyyntönne. Sen saatte yhtä varmaan uskoa, kuin että te nyt olette vapaa ja ennenkuin päivä on loppuun kulunut, myöskin lankomieheni!"
Tämä oli enemmän kuin mitä Ove herra oli uskaltanut ajatellakaan ja sanat kajahtelivat hänen korvissaan niinkuin lumoavan ihana soitto. Ihmisen elämässä on ehkä vaarallisimpia hetkiä se kun hän, kärsittyään vastoinkäymisten kaikkia kauhuja, toivottomuuden katkeraa tuskaa, yht'äkkiä kohotetaan piiriin, joka on vapaa, valoisa ja avonainen. Hän on silloin ikäänkuin lumouksen vallassa. Hän unhottaa pimeyden ja kurjuuden, kulunut aika häipyy kauas etäisyyteen niinkuin paha uni. Ja uudistunein mielin hengittää hän takaisinvoitetun vapauden puhdasta ilmaa. Mutta kärsitty paha vetää usein muassaan myös ne hyvät päätökset, joita kukin on itsekseen tehnyt, ja ne häviävät niinkuin aamusumu onnen nousevan auringon tieltä.
Ove herra hypähti pystyyn. Kaikki meni sekaisin hänen päässään. Hän ei voinut keskellä sitä ajatusten, toiveiden ja ilon kuohuvaa merta, joka suurena tulvana tunki hänen päälleen, löytää mitään vakavaa kohtaa, johon olisi voinut kiinni tarttua. Hän tunsi vain, että hän yht'äkkiä oli tullut onnettomimmasta ihmisestä onnellisimmaksi maan päällä.
"Onko se todella totta, mitä sanotte, kuningas?" huusi hän, "olenko todella vapaa ja tuleeko minusta teidän lankonne…?"
"On, on, totta se on", vastasi kuningas, "jos se vain minun vallassani on, tahdon tehdä teidät niin onnelliseksi kuin mahdollista, urhoollinen ritari!"
Ihastuksen vallassa tarttui Ove kuninkaan käteen kiinni ja suuteli sitä. Mutta kuningas levitti kätensä ja syleili häntä.
"Siitä olen teihin loukkautunut", virkkoi kuningas, "ettette ennen ole minulle salaisuuttanne ilmaissut. Te voitte huomata, etten ole unhottanut sitä päivää vielä ja kuinka tukalassa asemassa silloin olin, kun musta ritari tuli ja tarjosi minulle hevosensa… Jumala paratkoon, kun ajattelen sitä, ystäväni … minä olisin silloin voinut tehdä teon, jota ikuisesti olisin saanut katua…"
Kuningas tarttui oikealla kädellään ritarin käteen kiinni, laski vasemman hänen olkapäälleen ja katsoi häntä lämpimästi ja sydämellisesti silmiin.
Mutta nyt näytti siltä, kuin olisi Ove herran onni yhtäkkiä alkanut polttaa häntä. Hän loi silmänsä maahan ja varjo levisi hänen kasvoilleen. Kuninkaaltakaan ei se jäänyt huomaamatta, mutta hän piti sitä vain hienotunteisuudesta johtuneena, jonka täytyi katsoa pääpiirteeksi tuon urhokkaan ritarin luonteessa. Hän kiirehti sentähden lisäämään:
"Joutuun, joutuun, jalo ritari … morsian ja vihkituoli odottavat ja hääsalissa ovat jo koolla Ruotsin valtakunnan mahtavimmat herrat ja miehet valmiina todistamaan teidän ja minun onneani. Tulkaa, tahdon itse antaa teille sulhaspukunne!"
Kuningas otti Ove herraa kädestä kiinni ja astui ovea kohti.
Oven vieressä seisoi Niilo Sture, yleväryhtisenä ja vaaleana ja mitä syvin suru kuvastui hänen jaloilla kasvoillaan. Hänen silmänsä tarkastelivat Ove herraa ja sellainen voima oli siinä katseessa, että tuo onnellinen sulhanen säpsähti, pysähtyi ja kasvonsa tulivat kalman kalpeiksi. Sanat, joita tällä hetkellä ei olisi voinut odottaa hänen suustaan, näyttivät pyörivän jo hänen kielellään, saavan elämän ja kuolevan taas, samassa kun väristys kävi läpi hänen ruumiinsa. Mutta ikäänkuin temmatakseen itsensä irti siitä lumouksesta, johon Niilo Sturen tyyni, syyttävä katse oli hänet saattanut, otti hän yht'äkkiä askeleen ovea kohti ja vei pikemmin kuninkaan mukanaan kuin päinvastoin.
Mutta Briitalta ei ollut jäänyt mitään huomaamatta. Päästyään ensi hämmästyksestään ja tarkastellessaan sitten pakollisen sulhasensa käytöstä, kun kuningas kiitti häntä pelastuksestaan, tuli se ajatus yhtäkkiä niinkuin leimaus hänen mieleensä, että joku toinen kuin Ove Laurinpoika oli tehnyt tuon urotyön. Ja nähdessään sitten Niilo Sturen katseen, kun Ove meni hänen ohitsensa, muuttui se aavistus hänessä varmuudeksi.
"Niilo!" huudahti hän, sittenkun olivat jääneet kahden kesken, ja samassa riensi hän jo hänen luokseen ja tarttui innostuksen hurmaamana hänen käteensä kiinni. "Niilo, sinä olet pelastanut kuninkaan hengen."
Niilo aikoi poistua vastaamatta, mutta tyttö ei päästänytkään häntä niin helpolla.
"Pyydän sinua rakkauteni nimessä, Niilo … sano, enkö ole oikeassa…? Sinä olet se musta ritari, joka pelastit korkean lankoni hengen ja sait häneltä tikarin muistoksi … sano, sano!"
"Älä kysele minulta sellaisia, Briita, pyydän sinulta sitä", lausui Niilo, "se on salaisuus, jota minä en saa ilmaista kellenkään, en edes sinulle… Kuinka voit muuten uskoa, että Ove Laurinpoika…"
"Ove Laurinpoika on ja pysyy aina kaltaisenaan!" virkkoi Briita innokkaana. "Hän on saanut tuon kallisarvoisen tikarin sinulta, siitä olen varma… Se käy minulle nyt yhä selvemmäksi! Pyhä Jumalan äiti, Niilo, jos asia olisi, niinkuin sydämeni sanoo sen olevan."
"Ja mitä sitten, jos se niin olisi?" kysyi Niilo.
Briita oli tällä hetkellä aivan samannäköinen, kuin naispappi tai ennustajatar, joka yhtäkkiä on käsittänyt jumalallisen totuuden ja värisee vielä sen synnyttämästä mielenliikutuksesta.
Mitään vastausta ei hän vielä kuitenkaan ehtinyt antaa viime kysymykseen. Palvelija näet astui sisään ja ilmoitti, että hänen morsiusneitonsa odottivat häntä puetettavaksi.
Häät.
Kun Ove herra jätti kuninkaan laittaakseen niinkuin tämäkin valmiiksi itsensä lähestyvää juhlallisuutta varten, kulki hän vielä niinkuin unessa. Vankeus, kuolema, äkillinen vapautus ja ennen kaikkia onni, joka hymyili häntä vastaan, hänen toiveittensa päämäärä, joka nyt häilyi hänen edessään, niinkuin ihmeen ihana kukkanen tarjoten vartensa katkaistavaksi, — kaikki se kulki nyt hänen sielunsa silmäin ohitse väriloistossa, joka huikaisi ja huumasi häntä. Sieltä täältä pisti tosin tikarinterä esiin ja sen takaa tarkasteli häntä pari tyyntä, surullista silmää, mutta silloin heittäytyi hän aina arkana sivuun ja syöksyi siihen ilon huumaavaan pauhuun, jonka täytetyt toiveet tuovat mukanaan. Hän ei tahtonut nähdä, ei ajatella mitään muuta, hän oli niinkuin harhaan joutunut perhonen, joka lekuttelee vielä tulen ympärillä, vaikka se jo on tarttunut hänen siipiinsä.
Tässä mielentilassa meni hän ulos linnasta. Hän ei ollut ehtinyt vielä monta askelta, kun kohtasi hengellisen herran, joka pysähtyi ja mainitsi häntä nimeltä. Ove herra katsahti ylös. Siinä seisoi kaniikki Helmich hänen edessään. Tämä oli tullut Jöns arkkipiispan seurassa kaupunkiin ja oli juuri nyt etsimässä päivän sankaria, tulevaa sulhasta.
Ove herra kysyi, minkätähden häntä etsittiin, mutta kaniikki antoi hänelle vain salaperäisen viittauksen ja sanoi:
"Mustainveljesten luostarissa, siellä saatte tietää kaikki!"
Ja niin suuntasivat he askeleensa mustainveljesten luostariin.
Siellä asusti Jöns arkkipiispa. Ja siellä vilisi myöskin kaikki paikat täynnä komeasti puettuja asepalvelijoita, munkkeja, prelaatteja ja ritareja. Nämät viimeksimainitut varsinkin esiintyivät peräti loistavissa puvuissa, ritariketjut rinnoillaan ja kallisarvoiset kaaput yllään, jotka olivat vuoratut soopelin ja mäyrän nahalla. Niitä kulki yhtä mittaa joko luostariin sisälle tai taas ulos sieltä. Kaniikki vei Ove herran erääseen syrjähuoneeseen ja täällä selvitti hän hänelle tavallisella varovaisella tavallaan, mitä oli tekeillä sekä mitä hän nyt Ovelta vaati korvaukseksi siitä voimakkaasta avusta, jota arkkipiispalta päämääräänsä tavotellessaan oli saanut.
Kysymyksessä ei ollut mikään sen vähempi asia kuin itse salaliitto kuningasta vastaan. Ja Ove Laurinpojalle oli uskottu kunniakkain toimi koko yrityksessä. Hänestä näet oli tuleva kuninkaan murhaaja.
"Mitä siihen sanotte?" kysyi kaniikki lopulta äänellä, joka osoitti, ettei hän mitään vastustusta odottanut ja että hän teki tuon kysymyksensä vain ikäänkuin vanhan tottumuksen mukaan.
Ove Laurinpoika viivytteli kuitenkin ennenkuin vastasi. Taulu, joka nyt avautui hänen silmiensä eteen, oli aivan vastainen sille, joka tähän asti oli hänen onnekkaassa mielessään välkkynyt. Hän oli vaeltanut ihanassa lehdossa kaunisten kukkain keskellä ja hengittänyt niitten suloista tuoksua sisäänsä ja nyt hiipi yhtäkkiä musta haamu hänen eedeniinsä ja lausui: kaikki tämä on vain petosta, varjoa ja turhuutta! Ainoastaan sillä ehdolla, että vuodatat verta, voi se tulla todelliseksi. Kaikki muuttui sysimustaksi hänen ympärillään, synkän ja kylmän koleaksi, ja turhaan tähysteli hän tähteä, joka olisi valaissut hänen tietään. Silloin tuli yhtäkkiä kaksi tähteä näkyviin. Ne kimaltelivat häntä kohti niinkuin kaksi silmää, mutta niissä kuvastui syvä, kalvaava suru. Hän huomasi sen ikäänkuin hienon harson läpitse, joka oli kyyneleistä kudottu. Ihmeellistä kyllä olivat nämät silmät ainoat, jotka jäivät jälelle, kun kaikki se ihana lumous, joka oli huumannut häntä, katosi ja häipyi pimeään. Mutta nyt vaikuttivat ne myös häneen sellaisella voimalla, jota hän ei olisi uskonut niillä olevankaan. Hän ei kuitenkaan nyt enää väistynyt arkana niiden tieltä, vaan katsoi säikkymättä niihin ja tahtoi myös totella niiden antamaa kehotusta.
Hänen koko sisäisessä maailmassaan tapahtui äkillinen muutos, eli oikeammin sanoen, se ilkeä ja inhottava tuuma, joka paljastettiin hänelle, sai hänen luomaan silmänsä omaan itseensä. Ja hän kauhistui nyt niitä ajatuksia, jotka vankeudesta päästyä olivat hänen mielensä saastuttanet ja muodostuneet siksi rakennukseksi, joka nyt rymisten kaatui maahan. Hän heräsi ikäänkuin unesta, lumous hävisi ja hänen parempi puolensa sai taas hänessä vallan.
"Mitä ajattelette, Ove herra?" kysyi vihdoin kaniikki, jonka mielestä vastaus alkoi viipyä arveluttavan kauan. "Onko teillä ehkä jotain sitä vastaan, mitä tässä olen puhunut?"
"On minulla!" vastasi Ove päättävällä äänellä.
"Ja mitä se sitten olisi?"
"Te olette erehtynyt minun suhteeni … minä en sellaista tekoa koskaan ota toimittaakseni!"
"Ha-ha-haa!" nauroi Helmich, "mikä on nyt näin yhtäkkiä mielenne muuttanut? — Onko selvä järki jo niin kokonaan hyljännyt teidät…? Vai olisitteko todella unhottanut, ettei teillä tässä asiassa ole valitsemisen varaa! Teidän täytyy ottaa tämä työ tehdäksenne taikka taas kuolla … siinä kaikki, mitä tahdon sanoa teille."
Kaniikki ei ehtinyt puhua enempää, sillä herra Krister Pentinpoika astui sisään ja heti hänen jälkeensä pari muuta herraa. He eivät puhuneet sanaakaan, mutta tervehtivät erittäin tuttavallisesti Ove herraa. Vähän senjälkeen tuli vielä pari ritaria ja lopuksi herra Taavetti Pentinpoika. Jokainen heistä näytti olevan siinä luulossa, että Ove Laurinpoika oli sielultaan ja ruumiiltaan heidän miehiään ja siksi ei kukaan salannutkaan häneltä, mitä tekeillä oli.
Kuningas oli hääjuhlallisuuksien kestäessä murhattava. Oxenstjernan veljesten ja sulhasen oli yhdessä pantava se työ toimeen ja tarkoin määriteltiin siinä jo, kuinka kaikki oli käyvä.
Ove Laurinpoika istui äänetönnä. Hänen kielensä oli kuin halvattu. Mutta jota enemmän hän kuuli ja jota tarkemmin hän itsekseen asiaa mietti, sitä voimakkaammin pääsivät paremmat taipumukset hänessä valtaan. Hän näki nuo surulliset silmät edessään ja ne olivat nyt hänelle samanarvoiset, kuin tähdet harhaanjoutuneelle purjehtijalle.
Kun kaikki siinä juuri paraillaan solvasi tuota vihattua kuningasta toinen toistaan ilkeämmillä syytöksillä, avautui ovi äkisti ja arkkipiispa astui sisään.
Hän oli kylmän ja jäykän näköinen, niinkuin tavallisesti aina, ja kun hänen silmänsä kulkivat tutkien ympäri salia, levisi ikäänkuin talvipakkanen hänestä huoneesen. Hän kysyi, mistä keskusteltiin ja herra Krister Pentinpoika vastasi:
"Me olemme nyt ajaneet tahtomme läpi. — Kaikki ovat yksimielisiä siitä, että päätös on pantava toimeen ja että tuon jumalattoman kuninkaan siivet ovat katkaistavat… Ja se on tapahtuva nyt … nyt juuri keskellä hääiloja!"
Arkkipiispa punnitsi hetken aikaa veljensä sanoja, ennenkuin vastasi.
"Mitä päämäärään tulee, ei meillä luullakseni siitä ole kuin yksi ajatus, minulla ja teillä kaikilla, jotka olette täällä koolla", virkkoi hän, "mutta millä tavoin aiotte panna tuumanne toimeen, siitä ette vielä ole minulle mitään puhuneet."
"Aivan yksinkertaisella tavalla", selitti Krister herra, "mitä suorempi tie, sitä parempi… Täällä on monta miekkaa, jotka kaikki kyllä helposti löytävät tien kuninkaan sydämeen."
Taas syntyi hiljaisuus ja kaikkein katseet tähystelivät arkkipiispaa, jonka silmissä liekehti kamala tuli.
"Ei!" huudahti hän vihdoin innokkaammin kuin häneltä olisi voinut odottaakaan, "sellaiset keinot eivät kelpaa. Miekka on kyllä ratkaiseva asian, mutta toisella hetkellä ja toisella tavalla…"
"Vähän ne sellaiset syyt siltä mahtavat asiaan vaikuttaa", keskeyttiTaavetti herra kovalla äänellä.
Arkkipiispa suuntasi rohkeaan veljeensä katseen, joka sai tämän luomaan ylpeät silmänsä maahan.
"Ei!" huudahti hän sitten ääntään korottaen, "sellaista ei saa tapahtua. Me olemme tulleet tänne vierasystävyyttä nauttimaan, sitä ei saa loukata. Kuningas on meidän isäntämme ja me hänen vieraitaan… Minä en ainakaan tahdo, että itseäni tai jotain puoluelaisistani syytettäisiin siitä, että he kuninkaan vieraina ollessaan olisivat väijyneet hänen henkeään… Jättäkää siis sellaiset ajatukset mielestänne! Se päivä ei ole muutenkaan enää kaukana, jolloin te olette tilaisuudessa osoittamaan rohkeuttanne tavalla, joka paremmin sopii ritareille!"
Arkkipiispan sanojen vaikutus oli ratkaiseva. Jokainen läsnäolevista tiesi näet aivan hyvin, etteivät he hankkeillaan saisi mitään aikaan, ellei arkkipiispa joko välillisesti tai välittömästi auttaisi heitä.
"Ja sentähden, hyvät herrat ja ritarit", lisäsi arkkipiispa, "on minun mielipiteeni se, että me nyt eroamme. Kun hetki on lyönyt, jolloin miekat ovat paljastettavat, saatte te siitä minulta tiedon…! Nyt vain häihin!"
Hän viittasi kädellään, tervehti joka taholle ja poistui huoneesta. Myös muut herrat alkoivat tehdä lähtöä jättäen salin toinen toisensa perään. Viimeisinä poistuivat arkkipiispan molemmat veljet. Niin olivat lopulta kaniikki Helmich ja Ove herra taas aivan kahden huoneessa. Mutta kaniikilla ei ollut nyt enää mitään puhuttavaa ja Ove herra puolestaan ei millään ehdolla tahtonut enää keskusteluun sekaantua. Siksi poistui hän myös heti, vaikka hitain askelin, mustainveljesten luostarista. Kulkiessaan pitkää luostarikäytävää ulos, kuuli hän munkkien kokoushuoneesta juhlallisen messun säveleet. Ja hän nojasi siinä tulikuuman päänsä muuria vasten ja sulki silmänsä laulun säveleen yhä väreillessä hänen korvissaan.
Mutta äkisti havahtui hän tuskastaan ja hänen silmänsä välähtivät. Hän painoi höyhentöyhtöisen lakin lujemmin päähänsä ja riensi päättävin askelin ulos luostarista. Portille pysähtyi hän hetkiseksi ja katsahti nopeasti ympärilleen. Vähäsen matkan päässä hänestä seisoi erästä pilaria vasten nojaten kookas harmaamunkki kädet ristissä rinnoilla. Hän näytti tahtovan katsoa nuorukaisen sydämeen, niin herkeämättä seurasi hän silmillään tätä. — Munkin näkö sai Oven rinnassa vielä vahvistumaan ja lujittumaan sen päätöksen, jonka hän viimeisten hetkien kuluessa oli tehnyt.
Hän kiirehti rientoaskelin Isolle torille ja sieltä Isonkirkon ja neuvoshuoneen välistä katua pitkin linnaan. Munkki seurasi häntä hitain askelin. Linnanpihalla ei hän kuitenkaan enää voinut Ove herraa seurata, vaan meni linnantupaan ja sieltä ylös ritariluhtiin.
Häävieraat alkoivat kokoutua. Joukko ritareja käveli jo edestakaisin luhtisillalla ja alhaalla linnanpihalla seisoi asepalvelijajoukko toisensa vieressä. Munkki kääntyi pimeään sivukäytävään, jossa yksinäinen asepalvelija seisoi vahtina.
Hän kuiskasi jotain miehen korvaan ja tämä vastasi. Mutta samassa kuului kiivaitten askelten ääniä toisesta päästä käytävää, jossa naisten huone sijaitsi sekä ne huoneet, jotka olivat kuuluneet Kaarina kuningattarelle. Askeleet lähenivät ja ennen pitkää tuli pimeästä näkyviin Ove Laurinpojan kalmankalpeat kasvot.
"Oletko nähnyt kuningasta, mies?" kysyi hän läähättävällä äänellä.
"En!" vastasi vahtin
"Kautta Jumalan kuoleman, minulle sanottiin, että hän on mennyt kuningatar vainajan huoneisiin … minun täytyy välttämättä tavata hänet… Sehän se on tuo perällä oleva huone, jossa kuningatar kuoli ja jossa kuningas tapaa käydä rukoilemassa… Mutta siellä ei häntä ole. Minä olen koputtanut ovelle, ei hän ainakaan päästä minua sisään…"
Mies raukka oli aivan epätoivoissaan. Hän löi kädellään otsaansa ja näytti punnitsevan asemaansa, sikäli kuin riehuvat ajatuksensa sen hänelle sallivat.
"Niin kauan kuin kuningas viipyy kuningatar vainajan huoneessa, ei kukaan pääse sinne sisään!" selitti mies jyrkällä äänellä.
Sanat eivät kuitenkaan näyttäneet tekevän mitään vaikutusta Ove herraan. Munkki seisoi vähän edempänä muurin vieressä ja katseli nyt niinkuin luostarin portillakin herkeämättä ritaria. Hetken siinä niin seisottuaan havahtui tämä taas yht'äkkiä mietteistään.
"Nyt tiedän, mitä teen!" huudahti hän ja riensi sitten munkin ohitse ritariluhtiin sekä sieltä käveleväin herrain ohitse luhtisillalle ja kiertorappusia alas linnanpihalle.
Ritarit katselivat hämmästyneinä toisiinsa. Yksi ja toinen riensi hänen peräänsäkin ja kutsui häntä takaisin, mutta hän ei sitä kuullut.
"Se oli sulhanen!" kuiskailtiin joukossa.
Vähän aikaa senjälkeen tuli kuninkaan kamaripalvelija, nuori Sten herra, kävellen yli linnanpihan ja suuntasi kulkunsa luhdinrappusia kohti. Hän oli täydessä hääpuvussa ja lyhyt, vaaleansininen viitta heilui upeana hänen vasemmalla olkapäällään. Mutta häämielellä ei hän siltä näyttänyt olevan, sillä valkoisen kypäräntöyhdön alta säihkyivät hänen silmänsä synkkinä ja uhkaavina. Kun hän oli saapunut luhtisillalle, keräytyivät ritarit heti hänen ympärilleen ja kyselivät häneltä, oliko hän tavannut sulhasta.
"Olen!" vastasi Steen melkein äkäisesti, "hän sai minulta miehen, joka lähti opastamaan häntä Niilo Sturen asunnolle!"
"Niilo Sturen!" melusivat ritarit. "Sulhanen on mennyt Niilo Sturen luo!"
Mutta Steen Sture jätti ihmettelevät ritarit siihen ja meni ritariluhdin kautta pimeään käytävään, jossa tuo yksinäinen vahtimies seisoi. Juuri kun saapui sinne, kuuli hän niinkuin olisi joku salaovi muurissa avattu ja suljettu taas.
"Mitä se oli?" kysyi hän mieheltä.
Mutta tämä ei ollut kuullut eikä nähnyt mitään. Munkki vain oli hävinnyt. Steen herra tutki levottomana käytävän päästä päähän. Äkisti pysähtyi hän. Hän kuuli uudelleen ovea avattavan ja samassa huomasi hän valon loisteen käytävän päästä. Mutta nyt ei hän enää ollut levoton eikä hänen myöskään nyt enää tarvinnut miehelle mitään kysymystä tehdä. Kuninkaan korkea haamu häämötti näet sieltä tulen loisteesta esiin. Mutta niin suorana, niin levollisen ja majesteetillisen näköisenä kuin kuningas nyt oli, ei Steen muistanut häntä hyvään aikaan nähneensä, ei senjälkeen kun hän marskina vallitsi Viipurin linnassa. Se voi kuitenkin olla näköhairauskin tai oli se vain ohimenevä ilmaus siitä sisällisestä rauhasta, jonka rukous kuninkaan rinnassa oli synnyttänyt.
Steen herra riensi hänen luokseen ja pysähtyi kunnioittavasti kuninkaan viereen juuri kun tämä sulki rukoushuoneen oven. Hän kuuli siinä kuninkaan huokaavan. Mutta se ei ollut sellainen huokaus, jonka huoli ja levottomuus pusertaa ihmisrinnasta esiin, vaan oli se enemmän helpotuksen huokaus kunnialla kestetyn vaikean hetken jälkeen.
Ja niin todella olikin asianlaita. Kun kuningas astui pimeästä esiin ritariluhtiin, johon yhä enemmän herroja oli kokoutunut, oli hänen kauniilla, vaikka nyt jo vuosien rypistämillä kasvoillaan yhä vielä sama sisällistä rauhaa kuvastava ilme. Sellaista hymyä ei Kaarlo kuninkaan kasvoilla oltu pitkiin aikoihin nähty.
Kuningas kulki kevein askelin kumartelevan ritarijoukon ohitse ja ohjasi askeleensa samalle suunnalle kuin sulhanenkin, ainoastaan kamaripalvelija seurassaan.
Ritarit sitä kovasti ihmettelivät. Ja heidän kummastuksensa vielä kohosi, kun vähän senjälkeen eräs palvelija, jolta he asiaa utelivat, ilmoitti kuninkaan menneen herra Niilo Sturen luokse.
Mutta synkässä holvikäytävässä kuuli yksinäinen vahtimies taas oven narinan, kun se avattiin ja suljettiin, ja miehen viereen ilmautui heti senjälkeen tuo kookas munkki. Nyt oli hänen päähineensä niskaan valunut, joten asemies selvästi erotti rumat, arpiset kasvot, joista pari rehellistä, älykästä ja sydämellistä silmää tähysteli häntä.
"Nyt on Kaarina kuningatar voittanut!" virkkoi munkki loistavin silmin ja laski samassa kätensä asepalvelijan olkapäälle sekä asetti suunsa ihan tämän korvan viereen, "kuningas on luopunut kaulaketjusta!"
Mies katseli hetkisen epäillen munkkia, mutta sitten kirkastuivat hänenkin kasvonsa ja hän nyökäytti vallan tyytyväisenä päätään.
"Jumala paratkoon, kunpa hän olisi teidän neuvoanne noudattaen jo ennemmin hyljännyt tuon lemmonkalun", virkkoi hän jurosti.
Mutta munkki veti päähineen taas kasvojensa eteen ja riensi pois linnasta samaa tietä kuin kuningaskin.
* * * * *
Mieli mustana oli Niilo Sture jättänyt linnan, paeten sitä iloa, joka siellä kuninkaan valitsemaa sulhasta odotti. Häävalmistukset synnyttivät hänessä vain tuskaa ja koko linna tuntui hänestä suurelta haudalta, joka ennen pitkää oli synkkään syliinsä kätkevä hänen viimeisenkin ilonsa ja onnensa tässä maailmassa. Kamala epätoivo raateli hänen sydäntänsä kun hän raskain askelin kulki katua eteenpäin ja mielikuvituksessaan näki hän jo kauniin morsiamensa kuoleman uhrina tai mikä oli vielä sitäkin kauheampaa, — toisen omana.
Päästyään kotiin istahti hän penkille ikkunansyvennykseen ja antoi ajatustensa lentää. Onnensa lyhyt taru kulki siinä hänen silmiensä ohitse. Kuva kuvan perään sukelsi mieleen, valoisat ensin, sitten sumeat, lopulta synkän synkät. Ja hurja tuli alkoi palaa hänen silmissään, mitä lähemmäksi hän ajatuksissaan tuli sitä aikaa, jota paraillaan eli. Hänen kätensä menivät nyrkkiin ja huulensa puristuivat yhteen. Mutta näytti niinkuin olisi hän itsekin hävennyt voimatonta vihaansa, sillä heti taas hillitsi hän mielensä ja sielunsa vihlovat epäsoinnut hävisivät huokaukseen ja surumielisen hymyn varjoon.
Hän oli niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei kuullut edes niitä kiirehtiviä askeleita, jotka yhä lähenivät hänen asuntoansa. Vasta kun ovi avautui ja kalpea, hengästynyt ja vielä enemmän sortuneen näköinen mies, kuin hän itse olikaan, syöksähti sisään, vasta silloin havahtui hän unelmistaan. Tulija oli herra Ove Laurinpoika.
"Jumalan äiti ja kaikki pyhimykset olkoot kiitetyt, kun ne sallivat minun löytää teidät, Niilo herra!" huudahti hän. Hän oli vallan kiihtynyt. Ja selvästi voi huomata, että hän ainoastaan mitä ankarimmilla ponnistuksilla pysyi seisaallaan.
"Herra Ove Laurinpoika!" virkkoi Niilo ja nousi istuimeltaan, "etsittekö minua?"
"Kyllä, teitä juuri etsin… Seuratkaa minua heti… Joka silmänräpäys on nyt kallis!"
"Mihin sitten tahdotte viedä minut…?" kysyi Niilo hämmästyneenä.
Hän jäi seisomaan paikalleen ikkunansyvennykseen, joka sijaitsi vasemmalla seinällä ovesta, ja Ove herra astui hänen luokseen.
"Älkää kyselkö minulta, Niilo herra!" sanoi hän, "nyt tahdon minä vain yksin toimia. Sitten vasta kun te olette nähnyt tekoni, sitten vasta tahdon puhua. Sitten saatte te myöskin vapaasti ottaa hengen minulta… Mutta nyt seuraatte te vain minua… Meidän täytyy mennä kuninkaan luokse."
Niilo alkoi aavistaa, mitä tuon kiihottuneen miehen mielessä liikkui. Mutta hän ei voinut siltä käsittää, miksi hänen itsensä juuri piti seurata häntä kuninkaan luo. Siksi kysyikin hän, tahtoiko Ove herra viedä hänet kuninkaan luokse sentähden, että hänen läsnäollessaan voisi ilmoittaa tälle salaisuuden, joka oli tikariin kätkettynä, ja siten ehkä saada hänen kohtalonsa muuttumaan. Jos se oli tarkoituksena, kieltäytyi hän jyrkästi seuraamasta. Tämän kuullessaan tuli Ove herra epätoivoa täyteen. Ja Niilon täytyi vetäytyä niin syvälle ikkunasyvennykseen kuin pääsi tunkeilevan Ove herran ahdistamana.
Silloin avautui ovi hiljaa ilman että kumpikaan läsnäolevista huomasi sitä. Niin olivat he molemmat omaan kiistaansa kiintyneet.
"Niin tietäkää siis", virkkoi Ove lopulta, "että minä aion sanoa kuninkaalle totuuden, tai teen minä lopun elämästäni ja kaadun kuolleena teidän jalkainne juureen…! Kuninkaan täytyy saada tietää, kuka on pelastanut hänen henkensä, hänen täytyy kerrankin oppia tuntemaan se jalo ja uljas sydän, joka voi pysyä ritaritavoille uskollisena, vaikka kaikki onkin liittoutunut häntä kukistamaan…"
Niilo teki kädellään liikkeen ikäänkuin olisi tahtonut estää tuota kiivasta ritaria puhumasta, mutta tämä jatkoi:
"Ja se morsian, jota varten Kaarlo kuningas on loistavan hääjuhlansa valmistanut, hän on tuleva teidän omaksenne, Niilo Sture, tai tulee täällä muuten häät ilman sulhasta… Kaiken tämän tahdon kuninkaalle sanoa. Hän on uskova minua ja hän on ojentava teille taas kätensä ystävyydellä ja rakkaudella niinkuin ennenkin. Ja teistä on tuleva onnellinen ja kunnioitettu mies, jonka kaiken jalo sydämenne täydelleen ansaitseekin…"
"Kyllin, kyllin!" sai Niilo vihdoin sanotuksi. "Kaikki tämä on kyllä kaunista, Ove herra, mutta te unhotatte kuitenkin yhden asian. Morsiantani en minä koskaan aio ottaa armolahjana vastaan, en, tarjotkoon sen sitten kuka tahansa. Se on sanani tässä asiassa!"
"Te olette sekä uljas että ylpeä, Niilo herra!" keskeytti Ove säihkyvin silmin.
"Niin, herra Ove Laurinpoika, minä olen ylpeä, niin ylpeä, ettei se kalleus, jonka sain kuninkaalta muistoksi pelastaessani hänen henkensä, eikä edes teidän jalo uhrauksennekaan ole minulle kyllin riittävät saattamaan vaakaa minun ja kuninkaan välillä tasapainoon… Se riippuu ainoastaan kuninkaasta…"
"Ja sentähden on kuningas nyt täällä!" kuului samassa ääni keskeltä huonetta.
Kumpaankin keskustelevaan teki ääni, jonka he aivan hyvin tunsivat, valtaavan vaikutuksen. He riensivät esiin ikkunansyvennyksestä ja siellä seisoi kuningas keskellä huonetta ojennetuin käsin ja silmissä ilme, josta kuvastui ainoastaan valo, rauha ja sovinto.
Nähdessään Niilo Sturen tulivat kyyneleet hänen silmiinsä ja hän aikoi jo rientää häntä vastaan. Mutta äkisti hillitsi hän itsensä.
"Tässä seisoo kuningas edessänne, Niilo Sture", virkkoi hän, "ei kuitenkaan kuninkaana, vaan Kaarlo Knuutinpoikana, teidän vertaisenanne. Ja sellaisena tuon minä kaikki vanhat muistot mukanani, kaiken sen katkeruuden, jota mielessäni olen hautonut teitä kohtaan, jokaisen solvauksen, jolla olen teitä loukannut. Minä tulen luoksenne sokeana ja kuurona, jollaiseksi panettelut ja oma herkkäuskoisuuteni ovat minun saattaneet… Kas sellaisena seison nyt tässä edessänne! Te olette jalon kilvoituksen kilvoitellut, Niilo Sture. Te olette ritari, jolla ei ole vertaa ja minun täytyy häpeästä luoda silmäni alas… Mutta kaiken sen, millä voin hyvittää teidät itsenne ja maailman silmissä, kaiken sen tahdon tehdä ja siksi olenkin nyt luoksenne tullut…"
"Herrani ja kuninkaani!" huudahti Niilo ja vaipui kuninkaan jalkain juureen.
"Ei, ei, Niilo herra, ei niin … miehinä seisokaamme vastatusten, teidän edessänne en tahdo olla kuningas. Mutta ennenkuin ratkaisemme asiamme on teidän määrättävä se sija, joka teille minun sivullani kuuluu… Sanokaa itse, Niilo, mitä vaaditte!"
"En mitään, en mitään!" huudahti Niilo. "Tällainen hetki kuin tämä haihduttaa kaikki menneet tapahtumat mielestäni… Taivaan Jumala siunatkoon teitä, herra kuningas, niistä sanoista, jotka nyt olette lausunut."
"Te annatte siis minulle anteeksi, Niilo Sture", sanoi kuningas murtuneella äänellä, "te voitte unhottaa ja sopia."
"Sydämestäni sen teen!" vastasi Niilo ja suuteli kuninkaan kättä.
Mutta tämä nosti hänet ylös, painoi rintaansa vasten ja suuteli häntä otsalle.
"Teitä ehkä ihmetyttää", virkkoi kuningas ja katseli sydämellisesti ritaria, "että minä juuri nyt tulen luoksenne asian tähden, joka jo monta vuotta on sydäntäni painanut… Te saatte kyllä vielä tietää syyn siihen, ette kumminkaan nyt… Kukin asia vaatii näet määrätyn aikansa tullakseen oikealle tolalle taas…! Oletteko tyytyväinen minuun, Niilo…?"
Hän puristi lämpimästi ritarin kättä ja katsoi häntä sydämellisesti silmiin. Ja tällä hetkellä ajatteli Niilo kaikista vähimmin sitä, mikä oli antanut aihetta kuninkaan tekoon.
"Mutta mitä puhuitte te äsken tässä, Ove Laurinpoika?" virkkoi kuningas ja kääntyi tämän puoleen. "Ettekö te olekaan pelastanut henkeäni, ettekö te olekaan se, joka…?"
"En, herra kuningas!" vastasi Ove lujalla äänellä, vaikka kasvonsa olivatkin kalmankalpeat.
Ja sitten kertoi hän samalla päättävällä äänellä kaikki kuninkaalle, ei ainoastaan sitä, mikä koski tikaria, jonka Niilo Sture oli hänelle edellisenä iltana vankilassa antanut, vaan myöskin, kuinka oli saanut vanhan herran Kaarlo Tordinpojan suostumuksen ja kuinka kaniikki Helmich oli hänelle siinä ollut avullisena.
Kuningas kuunteli tarkkaavasti ja suuret kyyneleet vierivät alas hänen rypistyneitä poskiansa.
"Pyhä Jumalan äiti!" huudahti hän ja katseli kädet yhteen liitettyinä kohti korkeutta, "kuinka voin minä hyvittää kaiken tämän… Kuinka voin minä toimia niin, että sinä olet tyytyväinen minuun, Kaarina, siellä, jossa henkesi nyt leijailee pyhimysten keskellä Herran taivaassa?"
Sitten tarttui hän molemmin käsin Niilo Sturen käteen kiinni ja katseli häntä kauan.
"Ja neidosta luovun minä", puhkesi Ove Laurinpoika puhumaan. Hän oli vallan kalpea ja vapisi niin, että helposti voi huomata, miten vaikeaa se luopuminen hänelle oli. Vain hädin tuskin sai hän lisätyksi: "ja teidän lupauksenne, herra kuningas, annan minä takaisin."
Hän pysähtyi ikäänkuin uusia voimia kootakseen ja jatkoi sitten yhä kiihtyvällä innolla:
"Yhden asian täytyy minun kuitenkin vielä ilmoittaa teille, Kaarlo kuningas… Te ette voi olla kyllin varovainen … salamurhaajat väijyvät teitä, teidän elämäänne yritetään lopettaa… Jo nyt juhlallisuuksien aikana olisi sen pitänyt tapahtua, ellei eräs mahtava mies olisi tullut väliin ja estänyt sitä. Voi kuitenkin tapahtua, että tuuma vasten hänen tahtoaankin pannaan toimeen…"
"Väijytystä … kavallusta!" puhkesi kuningas puhumaan ja päästi NiiloSturen käden irti, "oletteko varma siitä, mitä nyt puhutte, OveLaurinpoika…"
"Aivan varma, herra kuningas … ne tahtoivat saada minun murhaamaan teidät!"
Kuningas seisoi siinä kuin ukonnuolen iskemänä. Myös Niilo Sturea hämmästytti tuo odottamaton uutinen, vaikka hän tosin ei pitänytkään sellaista mahdottomana niillä tiedoilla, jotka hänellä oli kuninkaasta ja tämän mahtavista vihollisista.
"Minua alkaa jo väsyttää nämät ikuiset salahankkeet!" huudahti kuningas ja hänen kasvoillaan kuvastui katkera viha, "ja aina, aina ovat niitä virittelemässä ne, joille minä olen osoittanut vain paljasta hyväntahtoisuutta ja mitä suurinta luottamusta… Omituisesti leikittelee onnetar minun kanssani, sillä ne, joita olen vainonnut, ne ovat ainoat, jotka ovat pysyneet minulle uskollisina…"
Ja taas tarttui kuningas Niilo Sturen käteen ja hymyili hänelle. Mutta äkisti siirtyi hän sitten toiseen asiaan ja virkkoi:
"Mutta minun käteni on sittenkin vielä kerran saavuttava teidät kaikki, jotka nyt tavottelette minun kuningaskruunuani… Ruotsi, Ruotsi, kuinka väkevä ja mahtava sinä olisitkaan, jos vain sopu ja yksimielisyys vallitsisi sinun lastesi välillä! Mutta keitä ovat nyt ne jalot herrat, jotka ovat unhottaneet isänmaansa ja virittävät kuninkaalleen samanlaisia pauloja, kuin pahin vihamies?… Kuitenkin, mitäpä turhia kyselenkään! Tunnenhan minä heidät aivan hyvin! Onhan heidän henkensä jo monta kertaa ollut minun vallassani! Mutta minä olen lahjoittanut sen heille takaisin ja unhottanut heidän pahat tekonsa, niinkuin ei niitä koskaan olisi ollutkaan…! Jöns Pentinpoika, Jöns Pentinpoika, mitä tarkoittavat, mihin lopulta vievät nuo sinun ilkeät konnankujeesi…?"
Kuningas vaikeni. Hänen ajatuksensa kuohuivat niinkuin myrskyn ajamat aallot. Mutta Ove Laurinpoika, joka oli yhtä liikutettu kuin kuningaskin, tahtoi sovittaa nyt kaikki, mitä hurjan ja hillittömän rakkautensa kautta oli rikkonut ja virkkoi sentähden vaitiolon keskeyttäen:
"Ei niin, herra kuningas. Tällä kertaa teette te arkkipiispa Jönsille väärin! Hän se juuri oli eikä kukaan muu, joka tänäpäivänä mustainveljesten luostarisalissa väänsi murha-aseet liittoutuneitten käsistä. Hän se pyysi näitä ajattelemaan, että he kaikki olivat tulleet häihin teidän vieraaksenne ja että olisi jumalatonta ja raakaa menetellä niinkuin he aikoivat… Se päivä on vielä tuleva, sanoi hän, jolloin te olette tilaisuudessa osoittamaan rohkeuttanne tavalla, joka paremmin sopii ritareille. Niin kuuluivat hänen sanansa."
"Jöns arkkipiispako", huudahti kuningas ja viha hänen kasvoillaan lauhtui, "Jöns arkkipiispako olisi puolustanut minua vihollisiani vastaan?"
"Ja nyt kun minä olen sanonut teille kaikki, Kaarlo kuningas … pyydän minä teiltä lupaa saada matkustaa kotimaahani. Jos tulen takaisin, on henkeni ja vereni kokonaan teidän, ellen", tässä kääntyi hän Niilon puoleen, "niin luulen, että löytyy ainakin yksi, joka kiitollisella mielellä tahtoo muistella Ove Laurinpoikaa."
Nämät sanat sanottuaan syöksähti hän ulos huoneesta.
Ovella seisoi Steen Sture ja myös hänen silmänsä olivat kyyneleitä täynnä. Hän antoi Ove Laurinpojan mennä häiritsemättä matkoihinsa, vaikka hänellä nyt olikin kiihkeä halu painaa häntä rintaansa vasten. Niin oli hänen sydämensä iloa täynnä, nähdessään nuo molemmat, jotka olivat hänelle niin rakkaat, seisovan siellä huoneessa kaikessa sovussa ja rauhassa.
* * * * *
Suuressa hääsalissa ja sitä ympäröivissä huoneissa kulkivat vieraat edestakaisin. Kaikki olivat saapuneet. Ainoastaan kuningas oli vielä poissa. Kuitenkin oli odotusta kestänyt jo niin kauan, että hänenkin pian täytyi tulla näkyviin.
Hänestä ja hänen sekä sulhasen menosta Niilo Sturen, tuon halveksitun ja nyt jo puoleksi unhotetun ritarin luo, puhuivat siinä odottaissa kaikki. Ja jokaisella oli jotain ojennettavaa tai lisättävää niihin juttuihin, jotka olivat jo valmiiksi muokattuja ja sellaisina kiertelivät ympäri salia.
Ainoastaan kaniikki Helmichillä ei näyttänyt olevan halua keskusteluun, sillä kun joku kääntyi siinä tarkoituksessa hänen puoleensa, vastasi hän kyllä tavallisella kohteliaalla tavallaan, mutta samalla kuitenkin niin, että kysyjä heti jätti hänet. Hän koetti päästä puheisiin arkkipiispan kanssa, joka seisoi joukko ylhäisimpiä herroja ympärillään salin toisessa päässä. Mutta se ei onnistunut hänelle.
Sillä välin puetettiin naisten huoneessa Briita neitiä morsiameksi. Oi, se oli surullinen toimitus! Morsian istui kalpeana ja äänetönnä, povi vain joskus kohosi ja syvä huokaus tunkeutui silloin tällöin hänen huuliensa välistä. Huoneessa olivat kaikki niin hiljaa, niin hiljaa, kuin olisi siellä puetettu ruumista eikä morsianta. Ei mitään hymyilyä eikä leikkisanoja — ainoastaan tukehtuneita huokauksia ja pidätettyjä kyyneleitä. Morsiusneidot veivät ja toivat kukkasia, koristuksia ja nauhoja, katsahtivat toisiinsa ja osoittivat, mikä oli sopivin. Ja niin nyökkäsivät he hyväksyvästi toisilleen ja asettivat sen paikalleen.
Eräs neitosista kurotti morsiamelle erittäin kauniin punaisen ruusun.
Morsian katsahti ylös ja suuteli kukkasta, mutta pani sen sitten pois kädestään.
"Ei, ei!" sanoi hän, "punainen ruusu ei sovi minulle … se muuttuisi kuitenkin heti valkoiseksi!"
Kukaan ei käsittänyt, mitä hän näillä sanoilla tarkoitti. Mutta hän huokasi niin syvään, että kaikissa heräsi säälintunne.
"Kas tässä ruusu sinulle, ota se!" virkkoi silloin pieni tyttönen, joka seisoi juuri hänen sivullaan. "Sisareni sanoi tosin, etten saisi ottaa sitä ja etten ainakaan missään tapauksessa saisi antaa sitä sinulle, mutta minusta on se niin kaunis ja koska sinä, samoinkuin minäkin, pidät valkoista ruusua itsellesi sopivimpana, niin ota minun kukkani."
Tyttö oli Ingeborg Åkentytär (Tott), Iliana rouvan nuorempi sisar, joka juuri tähän aikaan vieraili hänen luonaan ja nyt morsiusneitojen mukana oli tullut linnaan.
Briita neiti kumartui alas ja suuteli tyttöä. Ja kyyneltulva valui siinä alas lapsen poskelle ikäänkuin kiitollisuuden osoitteeksi siitä vaistomaisesta kyvystä, jolla tämä osasi toisen tuskia keventää.
"Niin, niin, niinhän se on!" virkkoi hän kyyneleet silmissä, "valkoinen ruusu se minulle paraiten sopii."
Ja hän otti kukan ja kiinnitti sen rintaansa. Mutta Ingeborg seisoi paikallaan ja katseli häntä, eikä oikein tiennyt, pitikö hänen nauraa vai itkeä.
Briita neiti oli, jätettyään kuninkaan huoneen, rientänyt tapaamaan heimolaistansa. Hän näet tahtoi mitä pikimmin ilmoittaa tälle sen huomion, jonka oli tehnyt. Niilo se oli pelastanut kuninkaan hengen, siitä oli hän aivan varma. Mutta hän ei tavannutkaan heimolaistaan missään. Ja kun hän vihdoin pitkän hakemisen jälkeen löysi hänet — tämä oli silloin rukoushuoneeseen menossa — suuteli tämä häntä vain otsalle ja sanoi: "Laita itsesi valmiiksi, Briita, ja ajattele, että meidän täytyy tyytyväisenä ottaa vastaan se, jota emme voi välttää. Kohtalonsa alle täytyy joka ihmisen alistua!" Ne sanat sanottuaan oli hän sitten, rukouksista välittämättä, mennyt kappeliin ja lukinnut oven jälkeensä.
Niin oli hän sitten, itsekään oikein tietämättä, kuinka, tullut huoneeseen, jossa morsiusneidot odottivat häntä. Nämät peräytyivät hämmästyneinä, nähdessään sen syvän surun, joka koko hänen olennossaan ilmeni. Mutta kaikkiin heidän utelemisiinsa ei hänellä ollut mitään tai aivan lyhyt vastaus. Inga vanhus näytti olevan yhtä epätoivoinen kuin Briitakin, mutta hän voi itkeä ja siten keventää tuskaansa. Sitä ei Briita voinut.
Kuitenkin voi jokainen huomata, että kauniin neitosen rinnassa oli joku rohkea tuuma kypsynyt lujaksi päätökseksi. Sitä ilmaisivat hänen kasvojensa päättävät piirteet, sitä myös se täydellinen välinpitämättömyys, jolla hän antoi toisten pukuansa järjestellä ja valmistaa itseään morsiameksi. Vasta valitessaan kukkaa itselleen lausui hän ajatuksensa julki ja antoi tuskalleen vallan.
Ja siinä istui hän nyt kukka kädessä ja tarkasteli sen hienoja lehtiä, ikäänkuin olisi niihin ollut kirjoitettuna se satu, joka yksin vain nyt enää voi hänen sydämelleen rauhan lahjoittaa — elämänsatu lempeästä enkelistä, joka saattaa väsyneen hengen maan mustasta mullasta taivaan ikuiseen iloon. Valkoinen oli kukka, mutta vaaleampi vielä neitosen poski. Näytti niinkuin olisi sielu paennut pois ja jälellä ollut ainoastaan ihmeen kaunis ruumis, joka lepäsi siinä istuvassa asennossa katkaistu kukkanen kädessään.
Ingeborg ei saattanut sellaista tuskaa nähdä. Hän juoksi itkien pois ja kätki kasvonsa oviverhoihin. Mutta äkisti katsahti hän ylös ja kuunteli. Ulkoa kuului selvästi askelten ääniä, jotka tulivat yhä lähemmäksi ovea.
"Kuulkaa!" huudahti hän, "joku on tänne tulossa … kuulen kannusten kilinää… Ajatelkaa, jos se olisi…"
Hän ei ehtinyt sanoa enempää, sillä samassa pysähtyi joku ulkopuolelle ja koputti hiljaa ovelle. Inga vanhus riensi heti avaamaan, mutta peräytyi hämmästyneenä takaisin.
Kynnyksellä seisoi kuningas itse. Hänen kasvonsa olivat lempeän näköiset ja silmissä oli loistava, auringonpaisteinen ilme. Nähdessään, että morsian oli jo valmiiksi puetettu, astui hän sisään huoneeseen ja kiiruhti tämän luo.
Hän pysähtyi kuitenkin äkisti ja hymy hänen huuliltaan hävisi. Morsian istui jäykkänä ja liikkumatonna paikallaan ja katseli valkoista kukkaa kädessään. Kuningas oli jo aikomuksessa lausua Briitan nimen, mutta muutti sitten äkisti päätöksensä ja viittasi pienen Ingeborgin luokseen.
"Kysyppä Briita neidiltä", kuiskasi hän lapselle, "tahtooko hän antaa kätensä sille, jolle minä jätin tikarini metsässä Dalbyn luostarin luona."
Mutta Ingeborg ei ehtinyt täyttää kuninkaan pyyntöä. Morsian oli itse kuullut joka sanan. Ja kaikkien hämmästykseksi nousi hän ylös istuimeltaan ja astui kasvot kalpeina serkkunsa luo. Ei katkeruutta eikä vihaa näkynyt hänen kasvoillaan, mutta niissä oli äänetön, syyttävä ilme, jonka tarkoituksen kuningas aivan hyvin käsitti. Niin, neitosen katse oli samallainen kuin joutsenen, kun se peilikirkkaalla järvellä kääntyy rantaa kohti, josta hänen puolisoonsa sattunut, kuolettava nuoli on lähtenyt.
"Te kysytte minulta, mikä on tahtoni, serkku", sanoi hän, "ja kuitenkin tiedätte te sen… Te tiedätte, kuinka kauheita tuskia kärsin, ja te kysytte yhtä kaikki, tahdonko kantaa niitä?"
"Katso minuun, Briita!" virkkoi kuningas ja tarttui rakkaudella, jonka sydämmellisyyttä oli mahdoton selittää, vaalean morsiamen käteen kiinni, "katso minuun, Briita ja sano sitten vasta, olenko sen näköinen, joka tahtoo sinulle tuskaa tuottaa?"
Briita katsahti kuninkaaseen. Mutta päivänpaisteinen katse, lämmin hymy ei tehnytkään häneen tarkoitettua vaikutusta, vaan pikemmin lisäsi kuin helpotti sitä raskasta taakkaa, joka hänen mieltään painoi. Hän värisi, niinkuin paleltunut kukka varressaan, ennenkuin auringon viimeinen suudelma on sen tuhonnut.
"Tiedätkö, kuka se ritari oli, joka pelasti henkeni metsässä Dalbyn luostarin luona?" kysyi taas kuningas.
"Tiedän!" vastasi Briita ja loi jäykät silmänsä kuninkaaseen.
"Sanoppa se sitten minulle…!"
"Se oli mies, jota te olette väärin kohdellut aina siitä päivästä alkaen, kun saitte tiedon Viipuriin, että Kristofer kuningas oli kuollut!"
"Briita!" huudahti kuningas kiivaasti ja katseli tutkien neitosta. Mutta äkisti hillitsi hän itsensä ja lisäsi: "mielesi on katkeroittunut vanhaa serkkuasi kohtaan ja siihen on sinulla kyllä syytäkin. Mutta pyydän, että hillitset vihasi ja uskot minua, kun vakuutan, että jos kaikki vain olisi riippunut minusta, olisit varmaankin tästä surusta säästynyt…! Jos hämärällä puheellasi todella tarkoitat sitä, jota luulen, niin on hän nyt minun ystäväni…"
"Ystävänne?" huudahti Briita ja samassa välähti salama hänen silmissään ja purppurapilvi ilmautui hänen kasvoilleen. Mutta hän oli jo niin kauan hautonut omaa onnettomuuttansa mielessään, että epäilys voitti ja toivo hävisi jo samassa silmänräpäyksessä, kun se syntyi. Ja niin seisoi hän taas siinä marmorivaaleana, kylmänä ja jäykkänä niinkuin kuva.
"No niin, Briita", lisäsi kuningas, "minä annan hänelle kaiken sen hyvän, mitä minulla on … minä annan sinut hänelle… Sentähden olen nyt tullutkin sinulle kertomaan, mitä tapahtunut on ja että nyt voit jättää surusi…"
"Mitä sanottekaan, kuningas! Onko kaikki tämä totta puhetta? Ettekö te enää tahdokaan pakottaa minua, ettekö enää kauemmin pitää lupauksesta kiinni, jonka isäni sanotaan antaneen…?"
Kysymykset seurasivat niin tiheään toinen toistaan, että selvästi huomasi toivon ja luottamuksen taas palanneen hänen rintaansa.
"Paljon sinä kyseletkin, serkku, mutta kaikkeen siihen vastaan minä kuitenkin myöntäen ja suostunpa vielä muuhunkin, jos vain itse tahdot…"
"Jos vain itse tahdon…"
"Niin, jos vain itse haluat, niin vietetään hääsi jo tänä päivänä… Kutsutut vieraat tulevat vain tapaamaan toisen sulhasen, kuin mitä ovat odottaneet. Mutta … minun täytyy täyttääkseni tämän lupaukseni saada käsiini paperi, jota minulla nyt vielä ei ole. Sen on kuitenkin minulle luvannut mies, johon sekä sinä että minä voimme luottaa… Ennemmin tai myöhemmin jätetään se minulle, mutta koska, sitä en niin täsmälleen tiedä… Se ei kuitenkaan estä meitä nyt menemästä hääsaliin, niin että kaikki saavat nähdä, kuka sinut on vihkituoliin vievä."
"Pyhä Jumalan äiti!" huudahti Briita ja vaipui korkean lankonsa syliin.
Mutta kuningas antoi kädellään merkin ja heti riensi eräs neitosista avaamaan ovea. Niilo Sture ilmautui kynnykselle. Hän astui kuninkaan luo, joka vapaalla kädellään tarttui hänen käteensä kiinni.
"Kas tässä!" virkkoi kuningas, "kas tässä henkeni pelastaja! Hänelle suon minä kaiken sen, mitä ihminen tässä maailmassa suoda voi. Ja nyt toistan minä kysymykseni, Briita. Suostutko sinä."
Kuka voi tulkita katseen naisen silmissä, kun hän koettelemusten ja taisteluiden jälkeen yhtäkkiä huomaa kaivatun päämäärän edessään, kun hän näkee armaimman unensa sukeltavan pimeydestä esiin, saavan määrätyn muodon, muuttuvan todeksi. Armaammin ei aalto hymyile, kun siinä myrskyn jälkeen taivas tähtineen kuvastuu, kauniimmin ei bardin laulu taistelun jälkeen soi. Siinä on silloin valoa, lämpöä, siinä on elämä, siinä on autuus. Taulu, jonka kauneutta ei ihmiskieli voi kuvata, salaperäinen soitanto, jonka säveleet ainoastaan sydän voi käsittää, aavistus, pyhä aavistus taivaan olemassaolosta — kaikki tosi ja hyvä heijastuu silloin aamuloistossa ja virtaa esiin immen sydämen salaisista sopukoista. Autuas hymy huulillaan sulki Niilo Sture morsiamensa syliinsä.
Ja kuningas laski kätensä heidän päänsä päälle.
"Sokea, peräti sokea olen ollut", sanoi hän vapisevalla äänellä, "mutta minä kiitän Jumalaa, että hän on ajoissa avannut silmäni. Ja minä toivon, että hän nyt kuulee sydämeni pyynnön, kun rukoilen teille hänen runsainta siunaustansa."
Kaikki seisoivat liikutettuina ja Inga vanhus nyyhkytti ääneensä. Mutta kuningas lisäsi:
"Ja nyt hääsaliin. Vieraani ovat saaneet odottaa jo muutenkin liian kauan!"
Hän astui itse ovelle ja muut seurasivat perässä.
Hääsalissa vaikenivat kaikki kun ovet avattiin ja kuningas astui sisään. Kaikkien silmät kääntyivät jännitettyinä häneen ja kauan odotettuun morsiuspariin. Mutta kun he näkivät Niilo Sturen Ove herran sijalla, kävi humaus yli koko salin.
Selvää oli, että sovinto oli tapahtunut kuninkaan ja tuon kauan väärinymmärretyn ritarin välillä. Ja mikään ei voinut olla heille kummallenkaan enemmän vaarallista. Salahankkeet olivat tähän asti kohdistuneet yksinomaan kuninkaaseen. — Niilon olivat näet liittoutuneet katsoneet aivan välttämättömäksi itselleen, jonka tähden he olivatkin kaikella tavoin koittaneet saada häntä puolelleen. — Mutta nyt kääntyivät ne suorastaan häntä kohtaan, josta jokainen heistä heti huomasi kuninkaalle tulevan vahvimman tuen. Ja niinkuin tavallisesti aina, kun tällaista tapahtuu, niin näytti nytkin odottamaton yhdistys ensi hetkellä vastustajille pelottavan vaaralliselta. Itse arkkipiispastakin, joka seisoi siellä kylmänä ja tyynenä, tuntui vaara niin suurelta, että hän päätti estää sitä millä keinoilla tahansa.
Siinä tarkoituksessa astui hän kuninkaan luokse, joka tervehti häntä teeskentelemättömällä ystävyydellä. Sen vaikutti Ove Laurinpojan tiedonanto, että arkkipiispa väliinmenollaan oli estänyt jo valmiiksi suunniteltujen salahankkeiden toimeenpanon. Mutta ennenkuin arkkipiispa ehti vielä sanaakaan sanoa, alkoi kuningas:
"Minä lausun teidät kaikki, jalot herrat ja kunnon miehet, tervetulleiksi tähän juhlaan ja toivon samalla, että ilo ja riemu hyvin viihtyisivät täällä meidän keskellämme… Tällä kertaa on minulla itsellänikin syytä iloon enemmän kuin ehkä kellään muulla. Minä olen näet löytänyt uskotun ystäväni jälleen, joka muinoin oli minulle erittäin rakas, mutta jonka minä onnen auringonpaisteessa vähitellen unhotin… Niin, teinpä vielä enemmänkin, — minä työnsin hänet luotani alhaisten epäluulojen sokaisemana. Tämän ystävän olen minä nyt taas löytänyt. Ja sen hyvityksen tahdon minä antaa hänelle tässä teidän läsnäollessanne, että julkisesti tunnustan kohdelleeni häntä tavalla, joka ei ollenkaan kunnon miehelle sovi, vielä vähemmin kuninkaalle…"
Kuningas pysähtyi hetkiseksi ja hänen silmänsä, joitten kostea kiilto ilmaisi sisällistä liikutusta, hakivat sillä välin Niilo Sturea.
"Ja nyt olkoon menneisyys unhotettu, niinkuin ei sitä koskaan olisi ollutkaan," jatkoi hän sitten, "minä olen saanut entisen ystäväni takaisin ja niin totta kuin elän tahdon minä myös, mitä itseeni tulee, pitää hänet. Te tiedätte hyvin, kuka tämä ystävä on. Se on herra Niilo Sture. Ja osoitteeksi siitä, että meidän välillämme ei nyt enää ole mitään, joka erottaisi meitä toisistamme, ilmoitan minä täten, että minä laillisena naittajana annan hänelle serkkuni, neiti Briita Kaarlontyttären, avioksi…"
Olisi turhaa yrittääkään kuvata sitä vaikutusta, jonka nämät sanat tekivät läsnäoleviin vieraisiin. Enemmistö, joka nytkin niinkuin aina orjallisesti noudatti kuninkaan tahtoa, kiirehti yleisen ilon vallitessa onnittelemaan kuningasta ja morsiusparia. Ainoastaan muutamat vain jäivät paikoilleen, osaksi jo ennenmainituista syistä, osaksi koska katsoivat kuninkaan menettelyä uudeksi hyökkäykseksi kirkkoa vastaan, jolle morsiamen isä oli uskonut viimeisen tahtonsa toimeenpanon. Itse asiassa löytyi tuskin ainoatakaan, ainakaan ylhäisempäin vierasten joukossa, jotka vilpittömästä sydämestä olisivat ottaneet osaa kuninkaan iloon.
Kun onnittelevat olivat poistuneet astui arkkipiispa kuninkaan luokse ja salissa syntyi taas syvä hiljaisuus.
"Ilahuttava on se sanoma, jonka nyt olette ilmoittanut meille, Kaarlo kuningas", virkkoi hän. "Kuitenkin toivon, ettette pahastu, vaikka muistutankin teitä eräästä asiasta, jonka te ehkä ilon ensi huumeessa olette kokonaan unhottanut…"
"Ja mikä asia se sitten olisi, Jöns arkkipiispa?" keskeytti kuningas kiivaasti.
"Teidän setänne, herra Kaarlo Tordinpojan, testamentti, Jumala hänen sieluansa armahtakoon. Kuolevan tahto on jo itsessään pyhä, Kaarlo kuningas, ja vielä enemmän on se sitä silloin kun se on uskottu pyhän kirkon huostaan. Ja Kaarlo herra, setänne, on antanut tyttärensä toiselle miehelle, kuin joka nyt tässä edessämme seisoo!"
Hiljaista kolinaa kuului siitä osasta salia, josta ovi johti ritariparvelle. Se oli voimakkaan miehen jalan astuntaa ja kerran kuului jo kannusten kilinäkin. Yksi ja toinen lähinnäolevista katsahti siinä taakseen, mutta nähtävästi ei siellä ollut mitään erityistä huomattavaa, sillä he käänsivät taas heti kaiken huomionsa kuninkaaseen ja arkkipiispaan. Tänne asti ei kolina kuulunutkaan.
"Ruotsin kirkon päämiehenä", jatkoi arkkipiispa, "täytyy minun, niin ikävää kuin se minulle onkin, Kaarlo kuningas, panna vastalauseeni tätä avioliittoa vastaan."
"Sillä näyttää olevan kovasti kiire, tällä teidän vastalauseellanne,Jöns arkkipiispa!" huomautti kuningas.
"Niin on", lausui arkkipiispa, "sillä tämä minun vastalauseeni on todella otettava huomioon, Kaarlo kuningas?"
"Te arvelette siis, että Ruotsin kuningas ei voi saada pyhän isän suostumusta kahden nuoren liittoon, neitosen, jonka naittaja hän on, ja ritarin, joka on hänelle yhtä rakas kuin oma veli?"
"Se on teidän asianne, herra kuningas, tutkia kuinka sen laita lienee! Luulen kuitenkin, että Ruotsin arkkipiispallakin on sana sanottavana pyhän isän luona Roomassa ennenkuin tuomio langetetaan."
"Ha-ha-haa!" kuului samassa kova nauru ritariluhdin ovelta.
Salissa syntyi yhtäkkiä yleinen hiljaisuus ja kaikkien silmät kääntyivät ritariparvelle päin.
Siellä seisoi kynnyksellä kookas, hartiakas mies, yllään vihreä ihokas ja sen päällä jalkoihin asti ulottuva, valkoinen mantteli, josta vain ristiritarin punainen risti puuttui. Muuten olisikin luullut hänen kuuluvan johonkin hengelliseen ritarikuntaan. Hänen hiuksensa olivat lyhyeksi leikatut, hänen kasvonsa arpien peittämät, joka teki ne vielä rumemman näköisiksi kuin ne luonnostaan olivatkaan. Huulilla häilyi hymy, joka tuntui teeskennellyltä ja luonnottomalta. "Viheriä ritari!" kävi kuiske yli salin. Mutta viheriä ritari astui tukevin askelin toiseen päähän huonetta, jossa kuningas ja arkkipiispa seisoivat. Edellinen tähysteli iloisella hämmästyksellä ritaria. Hänen kasvoillaan oli sama ilme, kuin sen, joka äkkiarvaamatta tapaa vanhan tutun, jota kauan ja turhaan on etsinyt. Ja senhän tietää jokainen itsestään, että se, joka kerran on ollut jollenkin oikein rakas, pysyy sinä, vaikka he eivät vuosikausiin näkisikään toisiaan.