Kun hän siinä niin silmillään etsi sitä, astui hän askeleen eteenpäin, huomaamatta, mihin jalkansa pani. Vasta kun oli kompastua, loi hän katseensa maahan. Ja katso, juuri siinä hänen jaloissaan oli jousi, jota etsi. Luultavasti oli se siihen hyökätessä heitetty tai oli se jäänyt siihen miekkaan ja kirveeseen tartuttaissa, kun taistelu mies miestä vastaan alkoi. Myös muutama nuoli oli jäänyt sen viereen. Nyt tähysteli ukko poikiansa. Ne kulkivat eteenpäin hurjassa sankari-innossa ja mielihyvästä vetäytyi ukon suu hymyyn. Hän huusi heille, he eivät kuulleet häntä. Hän kutsui Erkkiä, mutta ei tämäkään kuullut. Hän oli kuitenkin lähinnä ja voi hänet sentähden helpoimmin saavuttaa. Ja jättiläisaskelin kiirehti vanhus hänen luokseen, huutaen kuuluvalla äänellä hänen nimeään. Mutta hänen levottomuutensa kohosi huippuunsa, kun hän etsiessään silmillään vihreähattuista, huomasi tämän jo olevan täydessä rysyssä piispan kanssa.
"Kautta Jumalan kuoleman, Erkki… Erkki", huusi hän, ponnistaen äänensä viimeisiin, "luulenpa, että kuningas aikoo pitää sanansa ja vetää piispan tukasta ulos Taalainmaasta!"
Huuto, joka nyt kuului kauas ympärille, herätti uutta intoa taistelevissa vuoristolaisissa ja ukon pojat näyttivät ottavan isänsä sanat moitteeksi, sillä he kulkivat kahta rajumpina eteenpäin. Mutta Erkki oli silmänräpäyksessä tämän sivulla.
"Jos voit lähettää vielä nuolen, niinkuin ennen voit, niin ammu!" virkkoi ukko tälle. "Katso tuonne tielle! Näetkö tuota viheriähattuista. Minä luulen, että se on kuningas itse… Mutta katso, katso nyt, kuinka se käy piispan päälle!… Ammu, ammu, Herran tähden, poika, ja antakoon itse pyhä Eerikki kuningas nuolellesi oikean suunnan."
Ukon vielä puhuessa oli Erkki jo jännittänyt jousensa ja asettanut nuolen paikalleen. Olikin jo aika. Innokas vanhus itsekin, niin luja ja voimakas kuin olikin, vapisi levottomuudesta, kun hän silmillään taistelevien päitten ylitse seurasi vihreähattuisen liikkeitä. Piispa istui siellä juoksijansa seljässä taistellen aivan yksin kolmea vastaan, joista yksi oli tuo vihreähattuinen. Hänen miekkansa välähteli, niinkuin olisi niitä ollut neljä, mutta siitä huolimatta kohosi vihreähattuinen mies satulassaan antaakseen piispalle kuolettavan iskun.
Silloin helähti jousen jänne ja nuoli lensi suhisten tiehensä. Vihreä hattu lennähti silmänräpäys senjälkeen kookkaan miehen päästä maahan ja ukko näki hänen sipaisevan kädellään otsaansa, ikäänkuin olisi nuoli osunut siihen.
"Poika", huusi hän Erkille, "se oli oikea Taalain miesten laukaus!"
Kuningas ei kuitenkaan haavoittunut. Mutta Erkillä oli heti taas toinen nuoli jänteellä. Sillä oli sama vaikutus kuin edellisellä. Näytti siltä, kuin olisi sekin osunut maaliinsa. Sillä kuningas jätti heti sikseen ottelunsa paksun papin kanssa ja alkoi vain kaikin voimin pyrkiä metsästä ulos.
"Kautta Jumalan kuoleman, nämät talonpojat ampuvat minut kuoliaaksi!" kuulivat ympärilläolevat hänen huutavan. Senjälkeen kannusti hän hevostaan ja ratsasti pois, niin nopeaan kuin yleisessä ahdingossa voi.
Kuningasta seurasivat ritarit, ratsu- ja jalkamiehet. Kuuma ottelu syntyi ensimäisen murroksen luona, ennenkuin tanskalaiset pääsivät tunkeutumaan läpi. Mutta heti kun tämä oli onnistunut, hajoutui koko sotajoukko hurjaan pakoon. Talonpoikaisjoukko ajoi sitä kiivaasti takaa ja metsä kajahteli voittavien sotahuudoista. Tuhansittain makasi kuolleita ja haavoitettuja siinä osassa metsää, jossa taistelu oli taisteltu ja voitto saatu. Katillo piispa, kokonaan taistelu-innon hurmaamana, kiiti mustalla sotaratsullaan, niinkuin ukkospilvi, eteenpäin. Mutta kiihkon ollessa juuri suurimmillaan, pidätti hänet Steen Sture, joka oli koonnut ympärilleen useimmat osastoonsa kuuluvat päälliköt. Nyt nähdessään piispan ratsasti hän tämän luo sekä esitti hänelle, kuinka välttämätöntä oli, että armeija, mikäli mahdollista, pidettäisiin koossa, koska saattaisi tapahtua, että vihollinen kentälle saavuttua voisi jälleen yhdistyä ja tehdä vastarintaa. Piispa huomasi Steen Sturen muistutuksen oikeaksi ja kiitteli suuresti tämän ajattelevaisuutta sekä antoi käskyn koota väen yhteen. Tämän määräyksen annettuaan syöksyi hän itse taas eteenpäin taistelun tuoksinaan saattaakseen voittonsa täydelliseksi.
Talonpoikia oli jo saapunut useita tuhansia metsän rantaan ja samosivat siitä nyt tasangolle. Pentti ukko poikineen oli myös niitten joukossa. Mutta yhtäkkiä pysähtyi vanhus.
"Pojat!" huusi hän, "nyt pysähdymme me tähän. Minä en näe meidänSteeniä ja häneen vain minä luotan!"
Ja niin pysähtyivät he ja suuri joukko vuoritilallisia palvelijoineen teki samoin. Siten muodostui juuri metsän rantaan vahva kantajoukko, johon oli helppo yhdistää metsästä ulos pyrkivät talonpojat. Niin kävi kuin Steen Sture oli aavistanutkin. Kristian kuningas ja koko hänen ritaristonsa olivat harmista haljeta, kun heidän oli täytynyt väistyä talonpoikaisjoukon tieltä. Ja sentähden panivat he kaikki voimansa liikkeelle, kootakseen väkensä, joka heille ennen pitkää onnistuikin. Niin olivatkin he jo, ennenkuin takaa-ajajat sitä huomasivatkaan, täydessä taisteluasennossa.
Silloin saapui Steen Sture metsästä ratsastaen paikalle ja ennen pitkää marssi talonpoikia joukko joukon perään metsästä ulos ja yhdistyi vuoristolaisiin. Steen herra katseli mielihyvillä näitä, jotka kookkaina ja jäykkinä niinkuin vuoresta tulleet jättiläiset seisoivat paikoillaan. Ja hän ratsasti heidän luokseen pysähtyen ulommaiselle siivelle, jossa Pentti ukko itse seisoi suuren suuri sotatappara olkapäällään.
"Hyvin käy, ukko!" sanoi hän, "ennen iltaa olemme me, jos Jumala tahtoo, voittaneet Kaarlo kuninkaan kruunun takaisin!"
"Muista vain lupauksesi, Steen!" oli vanhuksen juro vastaus.
Steen nyökäytti vastaukseksi tarkoittavasti päätään ja ratsasti järjestämään hyökkäystä.
Samassa kuuli Pentti ukko kiivasta juoksua takaansa ja joku kutsui Erkkiä nimeltä. Sekä ukko että Erkki, joka seisoi juuri tämän vieressä, kääntyivät ympäri ja näkivät kookkaan, hartevan miehen, joka juosten lähestyi heitä.
"Brodde!" huudahti Erkki ja astui rivistä tulevaa vastaan.
"Niin, minä se olen… Ja nyt saa tuo kavala konna Ekolsundissa pian tuntea, miltä kosto tuntuu… Tule, seuraa minua, en hetkeäkään enää tahdo kadottaa, kun kerran olen löytänyt sinut. Olen yrittänyt tavata Steen herraa, mutta taistelu tuli väliin… Olisinpa vain ennemmin tietänyt, että sinä olet täällä, niin olisin jo aikaa ollut luonasi…"
Erkki katseli Pentti ukkoa ja tämä tujotti sekä Erkkiin, että Broddeen, voimatta ymmärtää, mistä nämät puhuivat, kunnes Erkki lyhyesti selitti hänelle, kuka Brodde oli. Mutta silloin tuli vanhus intoa täyteen ja vähältä oli, ettei hän jo itse jättänyt sotajoukkoa rientääkseen rakkaalle Niilo herralle avuksi.
"Mene, mene!" sanoi hän, "sinä tiedät, missä hevoseni seisoo, ota se ja anna tälle miehelle. Eikä eläintä tarvitse säästää, kyllä se sellaisen matkan kestää. Jos minä elän tämän päivän yli, niin tulen minä itse poikineni teille avuksi."
Brodde ei ehtinyt vastata, sillä samassa puhalsi torvensoittaja hyökkäykseen. Mutta hän pusersi vanhuksen kättä ja hänen silmänsä puhuivat enemmän kuin mitä sanat olisivat voineet ilmituoda.
Hitaasti lähti sotajoukko liikkeelle. Molemmat miehet seisoivat hetkisen aikaa hiljaa ja katselivat tuota suurenmoista näytelmää, kun molemmat armeijat lähenivät toisiaan.
Mutta sitten kiiruhtivat he metsään.
Eräänä yönä Ekolsundissa.
Herra Taavetti Pentinpoika istui salakammiossaan Ekolsundin kartanossa tuiman ja julman näköisenä. Hänen vaanivat silmänsä olivat luotuina seinään, jossa muuten ei ollut mitään, mikä olisi voinut katsetta miellyttää. Käsillään nojasi hän polviin, joten hän tuli istuneeksi vähän etukumarassa. Se teki koko hänen olentonsa kavalan ja konnamaisen näköiseksi. Silmät kiiluivat ja säkenöivät, ikäänkuin olisi hän hautonut jotain ajatusta, joka synnytti hänessä erityistä tyydytystä.
Mies, ulkonäöltään vielä konnamaisemman näköinen, kuin herransa olikaan, seisoi hänen edessään.
"Eikö hän puhu mitään?" kysyi ritari.
"Ei!"
"Ja sinä ilmoitit hänelle, että hänen täytyy kuolla?"
"Sen tein… Mutta hän vastaanotti sanoman niin välinpitämättömän näköisenä, kuin olisi järki paennut pois hänen päästään."
Taavetti herra hiveli partaansa ja vaaniva katse kääntyi taas seinään.
"Minä aion … niin, minä tahdon … käydä itse hänen luonaan."
Ovi avautui ja Sigge astui sisään, ilmoittaen, että herra Ove Laurinpojan lähetti oli saapunut taloon ja pyysi päästä Taavetti herran puheille. Tämän kuullessaan hypähti Taavetti herra innoissaan ylös istuimeltaan.
"Saata hänet heti suureen saliin!" sanoi hän.
Sigge meni ja myös ritari alkoi tehdä lähtöä.
"Älä puhu hänelle nyt mitään", lausui hän odottavalle palvelijalle, "minä käyn sitten myöhemmin itse hänen luonaan."
Sen sanottuaan poistui hän huoneesta ja myös palvelija meni toimiinsa.
Suuressa salissa odotti jo vieras asemies, kun Taavetti herra astui sisään. Ritari heitti tutkivan katseen häneen.
"Sinä olet herra Ove Laurinpojan lähetti", kysyi hän.
"Niin, minä tulen Ove herran luota", vastasi mies, "ja vaikka minä itse en ymmärrä sanaakaan siitä tervehdyksestä, joka minun on tuotava teille, niin on minun velvollisuuteni kuitenkin ilmoittaa se."
"Hyvä on mies, luulenpa ymmärtäväni puolinaisenkin laulun sisällön…Kuinka kuuluu tervehdys?"
"Että kaikki on jo silloin tehtynä, kun minä tuon tämän tervehdykseni teille, Taavetti herra."
"Ha-ha-haa", nauroi ritari, "sen laulun kyllä käsitän ja minä en voi muuta kuin kiittää sinua niin hauskasta tiedonannosta."
Sanoma teki Taavetti herran ylenmäärin iloiseksi. Sen huomasi kaikista hänen liikkeistään. Hän käveli edestakaisin huoneessa ja huulilla häilyi autuaallinen hymy, vaikka vaanivissa silmissä kuten tavallisesti pysyi sama karsas ilme.
"Onko sinulla muuten mitään uutta kerrottavaa, mies?" kysyi hän edelleen, kävelleen nopein, levottomin askelin lattialla. "Missä päin kulkee Kristian kuningas nyt tähän aikaan joukkoineen?"
"Kun jätin Ove herran", virkkoi mies, "valmistelivat tanskalaiset juuri taisteluun itseään, mutta erotessani armeijasta oli piispa jo lyönyt Kristian kuninkaan."
"Kun jätit armeijan, sanot?"
"Niin, Ove herran kanssa puhelin kaupungissa, mutta sotajoukkoa täytyy minun seurata aina Hällametsään ja Harakerin kirkolle asti, ennenkuin uskalsin erota siitä ja lähteä tälle matkalle."
"Niin on siis serkkuni voittanut!" huusi ritari voimatta salata iloaan. "Mene alas linnantupaan mies. Tahdon, että ilo ja riemu vallitsee tänä iltana Ekolsundissa ja sinun ei pidä ainakaan saada sanoa, ettei olut olisi tänään kylliksi väkevää. Sano keittiömestarille, Sigge, että hän tuo ylös tynnyrin parasta olutta!"
Sigge ja vieras, jonka silmät kummallisesti välähtelivät tuuheain kulmakarvain alla, menivät ja jättivät Taavetti herran yksin. Hän jatkoi kävelyänsä kädet seljän takana ja hymy väreili vielä hänen huulillaan, kun Sigge hetken kuluttua palasi takaisin. Tämä astui ujostelemattoman vapaasti kuten suosikki ainakin ritarin luo.
"Älkää antako ilon sokaista itseänne, Taavetti herra!" sanoi hän. "Tulee päivä tämänkin jälkeen ja aina on hyvä, että oman oven edusta on puhtaaksi lakaistuna."
"Mitä oikeastaan tarkoitat alituisella kotkottamisellasi?" puhkesi ritari vihastuneena puhumaan.
"Samaa mitä aina olen tarkoittanut ja joka nyt on tullut Haukan osaksi… Saman kohtalon pitäisi valmistaa myös tuolle tornissa-olijalle, herra, ja sen niin kauan kuin teillä vielä on voimaa siihen. Sillä kukaan ei voi päättää, mitä huomenna tapahtuu. Jos piispa on voittanut ja me jätämme taas talon, niin voi paljon silloin tulla päivänvaloon sellaista, joka nyt on salassa…"
"Niinhän se on!" mörisi Taavetti herra, "oikeassa olet. Kun se on tehty, on vaara poissa… Pidä vain nyt huoli siitä, että miehet linnantuvassa saavat, mitä tahtovat. Sillä tulevana yönä, kun työ pannaan toimeen, täytyy heidän nukkua lujasti… Ja huomenna ratsastamme me sitten serkkuni, piispan, luo."
Mies meni. Ilta tuli ja linnantuvassa pääsi hillitön ilo valloilleen. Eivät ne olleet juuri hienointa lajia, ne huvitukset, jotka tähän aikaan huovien juomingeissa olivat tavallisia. Ja vielä vähemmin sopi odottaa siivoutta tällaisessa seurassa, jonka pääasiallisesti muodostivat vanhat merirosvot ja pahinta lajia metsäsissit. Pila olikin mitä karkeinta ja laulut, joita vuoron perään esitettiin, erittäin rivoja. Kaikkea tätä osasi Sigge erinomaisella taidolla johtaa.
Mutta hän sai sen lisäksi vielä aivan odottamatta kaksi apulaista, jotka huvittamistaidossa olivat vallan voittamattomat. Pari kirjavapukuista miestä oli saapunut taloon ja nyt astuivat he Taavetti herran omalla luvalla sisään linnantupaan huvittaakseen ilveilyillään miehiä. Taavetti herra tuli itse heidän mukanaan ja asettui istumaan pitkän tammipöydän ääreen miestensä keskelle sekä tuotatti itselleen mukillisen olutta. Sen saatuaan virkkoi hän:
"Miehet, meistä on tuntunut elämä ikävältä Ekolsundissa, kun meidän on täytynyt loikoa täällä ja pitää silmällä Stäken linnaa. Mutta tänä päivänä on siitä kaikesta tuleva loppu. Huomenna nousemme me sitten satulaan ja ratsastamme serkkuni, Katillo piispan, luokse."
Hurjat hyväksymishuudot täyttivät huoneen ja ritari sekä miehet joivat mukinsa ja haarikkansa pohjaan.
"Riemuitkaa nyt sentähden oikein sydämenne pohjasta ja pitäkää kaikin puolin hauskaa!" lisäsi hän. "Mutta mihin ovat ilveilijät joutuneet? Heti esiin näyttämään, onko teillä mitään huvittavaa meille tarjottavana, muuten saatte, niin totta kuin elän, istua jalkapuussa yli yön!"
Molemmat ilveilijät astuivat esiin. Nämät olivat lujarakenteisia miehiä, yllä kirjavat vaatteet, koristetut pienillä kelloilla ja kulkusilla, jotka helisivät vähimmästäkin liikkeestä. Kasvot olivat kummallakin miehellä maalatut mitä kummallisimmalla tavalla, niin että kukaan ei voinut tuntea heitä, vaikka olisi sattunutkin näkemään heidät joskus ennen.
Ritarin huutaessa hyppäsivät he molemmat nyt esiin, niin että kellot helisivät ikäänkuin peljästyksestä. Mutta heti senjälkeen vierivät he jo niinkuin kaksi pyörää pitkin pöydän toista sivua. Saavuttuaan paikalle, missä ritari itse istui, otti edellinen miehistä aika vauhdin, asetti kätensä keskelle pöytää ja heilautti itsensä toiselle puolelle. Ja ennenkuin Taavetti herra ja hänen miehensä ehtivät toipua hämmästyksestään, teki toinen mies jo saman rohkean hyppäyksen, jonka jälkeen he molemmat samalla tavalla vierivät takaisin siihen osaan huonetta, josta olivat lähteneet. Sitten alkoi toinen ilveilijöistä laulaa hauskaa laulua, jonka sisältöä toinen koitti kasvojen ilmeillä ja liikkeillään jäljitellä. Mutta juuri keskellä laulua pysähtyi hän yhtäkkiä ja juoksi ovelle, johon tullessaan oli jättänyt suuren pullon. Sen nosti hän nyt, sittenkun oli ensin huolellisesti tarkastanut sitä, ylös ja vei huulilleen, ottaen sieltä, niinkuin näytti, pari aika kulausta.
"Hei, mies", huusi ritari ilveilijälle, "tule vain tänne juomaan minun oluttani! Siitä saat sinä enemmän voimaa, kuin sekoituksesta, jota sinulla on pullossasi."
Mutta miehet eivät kuunnelleet ritarin sanoja, vaan alkoivat molempain laulaissa rajun tanssin, joka herätti noissa hurjissa seikkailijoissa mitä suurinta mieltymystä. Tanssin lomassa kävivät he aina tuon tuostakin pullolla, josta ottivat kulauksen kulauksen perään. Hyppyä katsellessa kääntyi Sigge kerran Taavetti herran puoleen ja kuiskasi:
"Ellen olisi itse vienyt Haukkaa herra Ove Laurin pojan luokse, niin uskaltaisin vannoa, että toinen ilveilijöistä on hän."
Mutta Taavetti herra päästi leveän naurun ja arveli oluen menneen Siggen päähän, niin että hän näki aaveita. Ja niin jäi asia siihen ilman että siitä enää sen enempää puhuttiin. Juotiin vain, laskettiin leikkiä ja naurettiin ilveilijäin tempuille, joista toinen oli toista ihmeellisempi, mitä rohkeuteen, notkeuteen ja voimaan tuli.
Niin kului aika myöhään yöhön. Lopulta nousi Taavetti herra ylös ja alkoi tehdä lähtöä. Mutta mennessään kuiskasi hän Siggelle, että tämä heti, kun miehet olivat saaneet kyllänsä, tulisi hänen luokseen. Ja Sigge lupasi sen. Ritarin mentyä pääsi ilo vasta valloilleen linnantuvassa. Nuo hurjat miehet hoilasivat ja kirkuivat, minkä jaksoivat, niin että tupa oli yhtenä rähinänä.
Kun tätä tällaista menoa oli hetken aikaa jatkunut, huusi Sigge toiselle ilveilijälle, joka juuri seisoi pullo huulilla:
"Mitä sinulla on pullossasi, mies?… Jos se on jotain hyvää, niin täytyy sitä jokaisen saada maistaa. Ja hyvää mahtaa se olla, koska sinä itse niin usein käyt sitä tervehtimässä!"
Puhe sai yleisen hyväksymisen puolelleen ja ennen pitkää huusi jo koko juomaseura, että pullon piti kulkea miehestä mieheen. Se ilveilijöistä, joka piti pulloa kädessään, jätti sen vastahakoisesti toverilleen. Tämä, joka näytti olevan nuorempi ja notkeampi, kulki naurettavin liikkein ympäri pöytää ja kaatoi aina joka juoma-astiaan muutaman tipan pullostaan. Sitä tehdessään lauloi hän hauskaa, yleisesti suosittua laulua, johon toinen ilveilijä alhaalla oven suussa löi tahtia kahdella, suurella juomakannulla.
Niin jatkui leikkiä, kunnes pullo oli aivan tyhjä. Ja miehet joivat ja heidän naamansa paistoivat, niinkuin olisi keskikesän aurinko kemuissa loistanut. Ainoastaan yksi mies, joko hän sitten vainusi petosta, tai huomasi toveriensa tylsistä, kankeista katseista nautitun juoman nopeat vaikutukset, ei koskenut pikariinsa, vaan alkoi sen sijaan tarkkaan katsella toista ilveilijää. Mies oli Sigge. Jota kauemmin hän tarkasteli ilveilijän kasvonpiirteitä, vartaloa ja ruumiin koko ryhtiä ja liikkeitä, sitä enemmän varmeni hän epäilyksissään, että se oli Haukka, joka seisoi siinä hänen edessään. Ja siihen määrin oli väkevä olut jo vaikuttanut häneenkin, että hän nyt kokonaan unhotti vieneensä vaarallisen vihollisensa herra Ove Laurinpojan luokse, joka oli Taavetti herralle vanha tuttu ja jonka oli määrä saattaa vanki joko Tanskaan tai vielä varmempaan paikkaan, mistä hän ei koskaan voisi takaisin palata. Tämän olisi Ove herra kyllä tekevä, siitä oli ritari ollut varma, vanhan ystävyyden vuoksi, joka johti alkunsa niiltä ajoilta, kun hänellä ja Taavetti herralla yhdessä Jost von Bardenvlethin kanssa oli ollut erityisiä pieniä seikkailuja, jotka eivät kärsineet päivänvaloa. Mutta samalla hetkellä, kun tämä ajatus selvisi Siggelle, jota seurasi luja varmuus, että jotain oli tekeillä, mikä voisi tuottaa hänelle ja hänen herralleen tuhon, samalla hetkellä selvisi hänelle myöskin, että hän oli antanut pettää itseään. Hän huomasi, että ryhtyi hän mihin tahansa, niin oli se nyt joka tapauksessa myöhäistä. Ja se ajatus halvasi hänet, saattoi hänen kykenemättömäksi toimimaan.
Hän hypähti ylös ja kääntyen oveen päin huusi hän:
"Haukka, mitä kaikki tämä merkitsee?"
Mutta kukaan ei vastannut. Päinvastoin alkoivat molemmat ilveilijät taas huimaavan piiritanssin, joka teki unijuoman vaikutuksen vielä tehokkaammaksi. Koko miesrivi istui ja mulkoili ympärilleen, mutta vähitellen lakkasi rähinä. Pikarit ja mu'it putoilivat heidän turtuneista käsistään raskaasti alas pöydälle ja pian vaipui toinen toisensa perään täydelliseen tunnottomuuteen. Silloin hypähti Sigge ylös penkiltä ja juoksi ilveilijää kohti, jota hän luuli Haukaksi. Hän oli itse juonut aika lailla, osaksi koska tiesi nyt olevansa vapaa kaikesta vaarasta, osaksi taas sentähden, että tarvitsi rohkeutta edessä olevaan mustaan konnantekoon. Sillä hänessä oli kuitenkin vielä hitunen omaatuntoa jälellä, jonka piti saada sammumaan, ennenkuin kylmäverisesti voi murhata turvattoman.
"Haukka!" huusi hän ja yritti tarttua ilveilijään kiinni, "sinä menettelet konnamaisesti."
Mutta voimakas nyrkinisku kaatoi hänet maahan ja samassa tanssivat molemmat ilveilijät ovesta ulos. Kahdella miehellä oli vielä niin paljon tuntoa jäljellä, että huomasivat nyt asiain ei olevan oikealla kannalla. He koittivatkin sentähden nousta paikoiltansa rientääkseen apuun, mutta kaatuivat heti suin päin kivilattiaan.
"Sulje ovi, Hollinger!" huusi toinen ilveilijöistä heti kun olivat tulleet ulos, "ja lykkää salpa eteen!… Kas niin, nyt menemme me Taavetti herran puheille!"
Kun he lähestyivät rappusia, jotka johtivat luhtisillalle, kohtasivat he kookkaan asepalvelijan, joka seisoi siellä vahtina. "Onko hän tuolla ylhäällä?" kysyi se miehistä, jota Sigge oli luullut Haukaksi.
"Hän on siellä!" vastasi asepalvelija.
"Hyvä on, menkäämme sitten sinne!"
He nousivat niin hiljaa kuin mahdollista ylös luhtisillalle ja tähdet, jotka välkkyivät huhtikuun taivaalla, levittivät himmeää valoansa tikapuille ja luhdin eteiseen, mihin se tunkeutui pienien aukkojen kautta. Ylös päästyään astuivat he suuren ritarisalin ovelle. Siellä sisällä mitteli joku raskain, kiivain askelin lattiaa. Ne ilmaisivat, ne askeleet kärsimättömyyttä ja mieltä, joka ei voinut kauan aikaa pidättää itseään. Jälkimäistä ilmaisi vielä selvemmin askelten kiivaus, sillä vielä kauan aikaa niitten lakattuakin kajahteli niiden ääni pöydissä ja penkeissä.
"Sillä tavalla on hän hyvän aikaa kävellyt edestakaisin!" kuiskasi mies, jolle vahdinpito oli uskottu.
Mutta samassa tempasivat he oven auki ja astuivat sisään.
"Mitä lempo vieköön tällainen viivytteleminen merkitsee, Sigge!" huusi Taavetti herra ja kääntyi ympäri, mutta vaikeni äkisti, kun huomasi yhden sijasta kolme astuvan sisään.
Silmänräpäyksessä tarttuivat molemmat ilveilijät häneen kiinni. Hän päästi kauhean huudon, aavistaen heti, että jotain oli edessä, josta hän vain hädin tuskin voisi selviytyä. Mutta hänen huutonsa ei hyödyttänyt mitään. Lujat kädet pitelivät siitä huolimatta tiukasti kiinni. Kuitenkin alkoi samassa kuulua ulkoa askelten ääniä ja joku, jolla oli kaliseva avainkimppu vyössään, nousi hitaasti luhdinrappusia ylös. Ilveilijät kuuntelivat ja ritari jatkoi huutamistaan, kunnes ovi avautui, ja kynnykselle ilmautui vanginvartijan ilkeä, konnamainen haamu. Mutta hänen niskaansa tarttui siinä paikassa oven vieressä seisova mies heittäen hänet pitkäkseen kauas lattialle. Silloin vaikeni ritari.
"Kas niin, Taavetti Pentinpoika", alkoi toinen ilveilijöistä, "nyt voin minä vihdoinkin kiittää teitä viimeisistä. Muistatteko vielä Stäkeä, Haukkaa ja lupausta, jonka annoitte hänelle…? Teillä on merkillinen tapa täyttää sananne. Mutta nyt saatte te sen takaisin… Ei, ei, herra", lisäsi hän, kun ritari alkoi taas huutaa miehiään apuun, "nyt on teidän oltava vaiti, tai kautta herrani kalliin hengen, minä muussa tapauksessa pistän miekkani läpi teidän mustan sydämenne… Hei, vanginvartija, anna heti tänne herra Niilo Sturen vankilan avaimet… Erkki, ota ne häneltä…!"
Vanginvartija näytti epäröivän, mutta Erkki tempasi avainkimpun häneltä ja pudisteli sitä ritarin kasvojen edessä.
"Ota avaimet, että pääsemme lähtemään!" virkkoi Haukka, johon lisäsi: "ja nyt, Taavetti Pentinpoika, näytä meille tie herra Niilo Sturen vankilaan."
Voidaan osottaa rohkeutta niin hyvää kuin pahaakin tehtäessä. Mutta varmana tosiasiana täytyy pitää, että jälkimäinen on läheisessä yhteydessä raukkamaisuuden, pelkuruuden kanssa, kun sitä vastoin edellinen uhraa vaikka henkensä asiansa edestä. Konna, joka keinoista välittämättä verivirtojen ja kaikellaisten julmuuksien kautta pyrkii maaliinsa, epäilee ja pötkii pakoon, heti kun tehdään kysymys, tahtooko hän hengellään vastata teoistaan. Näin juuri oli myöskin asianlaita, mitä ankaraan ritariin, herra Taavetti Pentinpoikaan, tulee. Taistelun tuoksinassa, keinuvassa laivassa, kun oli kysymys rauhallisen kauppa-aluksen ryöstöstä, tai kun sai hurjissa kemuissa olla mukana, raiskata ja polkea neidon siveyden ja kunnian, kas silloin oli hän miesten ensimäisiä. Niin myöskin nyt, kun oli saanut päähänsä, että mies, joka hänen tielleen esteitä pani, oli poistettava. Mitään epäilystä ei hän tuntenut, eikä myöskään mitään sääliä. Ainoastaan tuskallinen huoli lakaista jälkensä niin puhtaiksi kuin mahdollista pysyi hänessä. Siis aivan niinkuin petoeläimessä, sittenkun se on kaatanut uhrinsa maahan. Hänelläkin oli petoeläimen rohkeus, mutta myös tämän pelkuruus.
Sentähden antoi Taavetti Pentinpoika, kun hän nyt näki, ettei mikään auttanut, ettei hänen huutonsa, vaikka sen olisi pitänyt saada koko maailman liikkeelle, saanut nukkuvia miehiä heräämään — sentähden antoi hän vapaaehtoisesti viedä itsensä salista ja rappusia alas pihalle. Hän oli itse tehnyt voitavansa saadakseen miestensä unen niin sikeäksi kuin mahdollista. Ja nyt sai hän kärsiä seuraukset siitä. Pihalla pysähtyi hän yhtäkkiä kuuntelemaan ja aikoi nähtävästi vielä kerran huutaa miehiään apuun, mutta Haukka, joka huomasi hänen aikomuksensa, asetti nopeasti miekan hänen rintaansa vastaan. Hän oli tosin aivan varma, että kaniikki Helmichin valmistama unijuoma oli tehnyt täyden vaikutuksen, mutta hän tahtoi kuitenkin joka tapauksessa olla varoillaan, sillä olihan juoma jo kauan aikaa seisonut pullossa ja siis mahdollisesti voinut menettää voimansa, niinkuin sanotaan. Eikä ollut asioille ollenkaan edullista, jos nukkuvat olisivat ennen aikaansa heränneet.
Niin asteli pelkurimainen ritari äänetönnä eteenpäin molempien ilveilijäin välissä, joitten kädet pitelivät häntä kiinni niinkuin rautapihdit. Erkki kulki edellä palava tulisoitto kädessä.
He saapuivat vankihuoneen ovelle, joka avautui ilman vaikeutta. Rappuset, jotka johtivat alhaalle vankiluolaan, olivat kuitenkin niin soukat, että ainoastaan yksi mies voi kerrallaan kulkea niitä. Taavetti herra sai sentähden kulkea ensimäisenä. Hänen perässään asteli Haukka, sitten Erkki ja viimeisenä Hollinger. Alhaalla sattui vielä ovi eteen. Taavetti herra pakotettiin avaamaan sekin. Ja niin seisoivat he ennen pitkää ahtaassa vankiluolassa Niilo Sturea vastapäätä. Tämä oli raskailla kahleilla kiinnitetty muuriin. Hän oli kuullut askelten äänet rappusista, hän tiesi, sillä vanginvartija oli ilmoittanut, mikä kohtalo häntä odotti, että hän tänä yönä menettäisi henkensä. Sentähden kuvastuikin hänen jaloilla kasvoillaan nyt katkera, syvä suru. Hän oli istunut vankeudessa vähän enemmän kuin kolme kuukautta, mutta ne kolme kuukautta olivat tehneet häneen saman vaikutuksen, kuin jos ne olisivat olleet kolme vuotta. Hänet oli temmattu elävien ilmoilta juuri samalla hetkellä, kun hän oli valmis alkamaan suuren, jalon työn, joka oli hyödyttävä isänmaata kokonaisuudessaan. Eikä ainoastaan isänmaata, vaan myöskin kuningasta. Tälle oli hän teoillaan tahtonut näyttää, että se tahrapilkku, jonka hänen poissaolonsa kuninkaan viimeisestä taistelusta oli hänen olentoonsa kiinnittänyt, oli aiheeton, surkuteltavan kohtalon synnyttämä. — Oliko siis ihme, jos nyt, kun nämätkin puuhat olivat ajautuneet karille, miehen sielunvoimat olivat joutuneet kovaan ahdistukseen.
Mutta siinä seisoi hän kuitenkin siltä vielä kookkaana ja voimakkaana murhaajaansa odottaen. Hän oli niinkuin pyhimys sillä hetkellä, kun tämä uhraa henkensä korkeimman totuuden edestä.
Suuret vesikarpalot vierivät alas uskollisten palvelijain poskia, kun näkivät herransa, joka tällä hetkellä ei tuntenut heitä. Kuitenkin hätkähti hän heti, kun kuuli Brodden äänen.
"Pian … irroita ritarin kahleet."
Hollinger, nuorin joukosta, ei voinut hillitä mieltänsä, vaan tarttui ritarin niskaan kiinni ja painoi hänet alas, niin että hän kaatui suulleen maahan.
"Sillä tavalla pitää sinun ryömiä, tunnoton merirosvo!" huusi hän. "Ja kiitä Luojaa ja hänen pyhimyksiänsä, että Jumalan ystävät ja kaikkien muitten vihamiehet, joitten ammattia sinä olet väärin käyttänyt, pitävät sinun edes arvollisena lähestymään jaloa Niilo herraa."
"Brodde… Hollinger!" huudahti Niilo ja tähysteli ympärilleen uneksivin katsein, josta kuitenkin vähitellen ilonsäde pilkisti esiin.
"Olkaa huoleti, Niilo herra", virkkoi edellinen, "nyt on pelastuksen hetki lyönyt. Älkää kiinnittäkö huomiota meidän kauniisiin pukuihimme, meidän on täytynyt kauan aikaa leikitellä hänen kanssaan, ennenkuin meidän on onnistunut saada konna koukkuumme tarttumaan. Kas niin, Taavetti Pentinpoika, älä anna kätesi vapista, sillä, kautta Jumalan kalliin veren, henkesi on nyt kysymyksessä… Se ei olisi kumminkaan vapissut, jos olisit saanut ottaa Niilo Sturelta hengen."
Vihdoin irtautui viimeinenkin kahle pudoten kumealla jylinällä kosteaan permantoon. Veristävin silmin nousi Taavetti herra ylös tujottaen hurjasti eteensä.
Niilo Sture käänsi selkänsä hänelle ja tarttui Brodden ja Erkin käteen kiinni. Hollinger ei päästänyt hetkeksikään näkyvistään Taavetti herraa. Niin meni hetkinen, jonka kuluessa kukaan ei saanut sanaa suustaan. Ja roihuavan tulisoiton valossa voi miehistä nähdä, kuinka he taistelivat kyyneleitä vastaan, jotka väkisin pakkasivat tunkeutumaan esiin. Myös Niilo herra oli syvästi liikutettu. Ja kauan viipyi, ennenkuin hän voi oikein käsittää, mitä oli tapahtunut.
Mutta äkisti, ikäänkuin olisi tempautunut irti ajatuksista, jotka koskivat häntä itseä ja hänen uskollisia palvelijoitaan, leimahtivat hänen silmänsä ja hän kysyi intoa täynnä:
"Missä on Katillo piispa?"
Brodde ja Erkki vastasivat kysymykseen niin hyvin kuin voivat.
"Ja taalalaiset, missä menevät Taalain miehet?" tutki hän kiihkeänä.
Myös siihen vastattiin.
"Pian, miehet!" huudahti hän silloin, "meidän on heti lähdettävä Katillo piispan puheille… Viimeistelyssä tahdon ainakin olla mukana puhuakseni muutaman sanan Kaarlo kuninkaankin hyväksi."
"Mutta mitäs tämän kanssa tehdään?" kysyi Hollinger ja viittasi Taavetti herraan. Tämä seisoi siinä niinkuin vihainen koira, joka ilkeällä murinalla koittaa tukahuttaa vihaansa, kun ei uskalla purra.
Niilo pani kätensä ristiin rinnoille ja katseli kauan tutkien julmaa miestä.
"Tällä hetkellä aikoi Taavetti Pentinpoika ottaa Niilo Sturen hengeltä, niin sanoi minulle hänen uskottunsa päivällä… Ja se olisi tapahtunut samalla lailla, kun kurja konna kuristetaan. Minä en olisi saanut ripittää itseäni, en kuulla rukousta. Unhotettuna ja tuntemattomana olisin minä hävinnyt, niinkuin jos olisin kaukana isänmaastani vaipunut meren syvyyteen… Eikö asianlaita ole niin, Taavetti Pentinpoika?"
Surkea mölinä oli ainoa vastaus.
"Sillä tavalla, kun te olette minua kohdellut", jatkoi Niilo, "ei kukaan rehellinen, kunnon mies olisi koskaan saattanut menetellä… Sentähden on mielestäni alentavaa vaatia teiltä oikeaa hyvitystäkään… Sillä vähän kunniaa voittaa mies vaihtamalla iskuja sellaisen kanssa, joka ei edes tiedä, mitä rehellisellä iskulla tarkoitetaan. Minä olisin jäävä teidän vieraaksenne, sanoitte te, kun viimeksi puhelimme toistemme kanssa Krokekin luostarissa. Mutta kaikesta siitä, mitä te olette minulle tällä ajalla kärsimyksiä tuottanut, saatte te kerran vastata Jumalan tuomioistuimen edessä!… Hänelle jätän minä myöskin kostoni!"
Nämät sanat sanottuaan käänsi hän selkänsä ritarille, joka oli voimattomasta raivosta melkein puolihulluna, ja riensi torninrappusia ylös.
Mutta Hollinger pysähtyi ja tarttui kiinni Taavetti herraan, joka aikoi suoraa päätä syöstä ulos.
"Ei, ei, ankara herra", sanoi hän, "hetken aikaa voitte te vielä aivan hyvin ajatella niitä sanoja, joita tässä lausuttiin teille. Ei tee vahinkoa, vaikka vähän itsekin maistaisitte niitä tuskia, joita toiselle olette valmistanut!"
Hän lennätti voimakkaalla heitolla ritarin alas olkivuoteelle, jossa Niilo herra niin kauan oli saanut maata ja huokailla vapauttaan odottaen. Sen tehtyään juoksi hän ulos ja sulki oven jälkeensä sekä alemman että myöskin sen, joka johti pihalta torniin. Ulostultuaan huomasi hän Niilo herran ja toisten miesten kiiruhtavan tallirakennuksen luo. Ja hän riensi heidän peräänsä heittäen avainkimpun niin kovasti linnantuvan oveen, että koko rakennus tärisi.
Ei hän eikä myöskään toiset olleet huomanneet kookasta pitkää haamua, joka valkoinen mantteli yllään käveli linnantuvan ympärillä, yhtä vähän kuin tämäkään oli huomannut miesten menoa ja tuloa. Hän oli nähtävästi salaisia teitä saapunut paikalle, johon ilmaantui vähän senjälkeen kun tulisoiton valo oli hävinnyt ylemmän tornioven taa. Miehien takaisin palatessa seisoi hän linnantuvan takapuolella.
Vähän senjälkeen ratsasti jo neljä miestä pois Ekolsundista ja jokseenkin samaan aikaan lyötiin linnantuvasta korkealta katonrajasta lasi rikki ja Sigge hinasi sieltä itsensä varovasti köyttä pitkin alas pihamaalle.
Hän riensi nopeasti yli pihan ja rappusia ylös ritariluhtiin. Mutta haamu, jolla oli valkoinen mantteli yllään seurasi häntä.
Ylhäällä ritarisalissa tapasi Sigge vanginvartijan. Tämä oli jo niin paljon toipunut runsaasta kestitsemisestä ja siitä voimakkaasta iskusta, joka oli kaatanut hänet maahan, että voi puhua ja vastata.
"Missä on Taavetti herra?" kysyi Sigge.
"Vankina!" oli lyhyt vastaus.
"Kenenkä … missä?"
"Ilveilijät ne hänet veivät!"
Sigge tuumi muutaman silmänräpäyksen. Luonnollista oli, ettei heitä enää ollut talossa ja yhtä luonnollista oli myös, että he olivat suunnanneet kulkunsa joko Penningebyhyn tai taas länteen päin — armeijaan.
"Pian, meidän täytyy saavuttaa heidät!" virkkoi hän. "Satuloitse heti hevonen ja ratsasta heidän peräänsä. He eivät ole voineet ehtiä kauas… Minä taas kiiruhdan niiden kolmenkymmenen miehen luo, jotka pitävät hallussaan Östenin siltaa. Ja tahdonpa uskaltaa kaksi yhtä vastaan, että me siellä saamme vapautetuksi Taavetti herran. Jos vielä sen lisäksi onnistumme kaatamaan Niilo herran, niin on se häväistys, jonka me tänä yönä olemme kärsineet, vähäarvoinen."
Vanginvartijan oli aluksi vaikea kävellä, mutta vähitellen reipastui hänkin ja Sigge lisäsi heidän rientäessä rappusia alas:
"Jos tapaat heidät, niin koita pidättää heitä keinoilla millä hyvänsä siksi, kun minä ehdin sillan luo ja saan miehet järjestykseen. Me kyllä vielä pölyytämme nuot petolliset ilveilijät ja Niilo Sturen, niin että heistä on vaikea sen jälkeen enää eheää paikkaa löytää."
Valkoinen haamu oli hiipinyt ihan oven taakse ja seisoi tätä lausuttaissa ylimmällä tikapuulla.
Heti kun molemmat palvelijat olivat kadonneet, riensi hän alas ja kiirehti pois kartanosta.
Östenin sillan luona.
Reipasta laukkaa kiiti Niilo Sture miehineen tietä eteenpäin ja näitten täytyi siinä ajaessa kertoa hänelle kuluneitten kuukausien tapahtumat. Viha nousi ja laski rltarin rinnassa kuunnellessaan miestensä kertomusta, vaikka häntä toiselta puolen taas ilahduttikin, kun kuuli, kuinka uskollisesti Engelbrektin rahvas rakasti häntä. Taalainmiesten liittymistä piispaan piti hän muuten aivan luonnollisena, erittäinkin koska he, niinkuin Erkkikin, hänen oma aseenkantajansa, olivat olleet aivan varmat siitä, että hän kyllä paikalle saapuisi, ennenkuin vihollisen kanssa käsikähmään jouduttaisiin. Ainoa, joka herätti hänen huoltaan ja toi katkeran surun hänen rintaansa, oli se, mitä Brodde tiesi kertoa vihreästä ritarista. Tämän käytöksen kaksimielisyys, sen tarkoitus tuli nyt hänelle päivänselväksi. Ritari oli vihollisten salainen ystävä, ajoi arkkipiispan ja Kristian kuninkaan asiaa ja sitä varten, että se paremmin onnistuisi, oli hän kai ottanut, viekkaasti kyllä, tuon narrinkaapunkin päälleen. Mutta se ritarin käyttäytyminen, se suretti nyt syvästi Niilo herran ritarillista mieltä. Hän huomasi, että tämä oli määräillyt hänen tekojensa ja toimiensa suhteen, niinkuin olisi hän ollut pieni lapsi, joka ei vielä voi itse itseänsä hoitaa. Sillä hän se varmaankin oli, tämä ritari, joka oli estänyt kuninkaan sanatkin Penningebyhyn saapumasta.
Yhtä asiaa eivät kuitenkaan Niilo herra ja hänen miehensä olleet ottaneet huomioon ja se oli, että he välttämättä tarvitsivat levätä. Oli selvää, että monituntiset ponnistelut olivat tehneet miehet niin ruumiin kuin sielunkin puolesta peräti voimattomiksi, kokonaan kelvottomiksi enempiin ponnistuksiin, elleivät saaneet ensin ainakin muutaman tunnin lepoa. Ja samoin oli itse Niilonkin laita. Vankeus oli murtanut hänen voimansa niin, että paljas ratsastus sai hänet jo vapisemaan ja vain vaivoin lujan tahtonsa voimalla voi hän pitää itsensä ylhäällä satulassa.
Sentähden päättivätkin he, huomatessaan lähellä Enköpingiä aivan tien vieressä yksinäisen tuvan, mennä sinne muutamaksi tunniksi nukkumaan, voidakseen sitten taas uudistetuin voimin jatkaa matkaansa ja ottaa tappionsa takaisin.
Niin poikkesivat he valtatieltä syrjään ja ratsastivat ylös mäelle. Samassa kuului kavioiden kopinaa heidän takaansa. Hollinger laskeutui alas hevosensa seljästä ja riensi alas tielle ottaakseen selvän, kuka, heitä lukuunottamatta, vielä keskellä synkkää yötä oli liikkeellä. Sillä vaikka olikin jo aamupuoli, peitti kuitenkin vielä puolipimeys maan, ja taivas oli niin paksussa pilvessä, että päivän tulo senkin kautta yhä viipyi.
Tielle saavuttuaan kuuli Hollinger kavionkopinan ihan läheltä. Se lakkasi kuitenkin heti kuulumasta. Nähtävästi oli ratsastaja pysähtynyt. Vähän senjälkeen alkoi se taas kuulua. Mutta nyt kulki hevonen kävellen. Öinen kulkija pysähtyi aivan tuvan kohdalla ja näytti kuuntelevan. Hollinger hiipi likemmäksi erottaakseen, kuka tulija oli, mutta pimeyden tähden oli se aivan mahdotonta. Hän ei kuitenkaan päästänyt ratsastajaa näkyvistään. Ja kun hän siten hyvän aikaa oli seisonut ja odottanut siinä, alkoi taas kuulua kavioiden kopinaa. Mutta se, joka nyt tuli, ratsasti niin kovaa kuin hevonen suinkin pääsi. Sentähden ei Hollinger voinut aluksi aivan varmaan erottaakaan oliko heitä yksi vai kaksi.
Pian kuitenkin näyttäytyi, ettei tulijoita ollut muuta kuin yksi.Saavuttuaan ensintulleen kohdalle kysyi hän heti tältä:
"Oletko varmasti heidän jäljillään?"
Puhuteltu ei vastannut mitään, mutta näytti siltä, kuin olisi hän viitannut tupaa kohti.
"Hyvä on!" sanoi silloin toinen, "kun rotta menee itsestään loukkuun, on kissalla sen helpompi työ!"
Vielä kuiskasivat he muutamia sanoja keskenään, joita Hollingerin oli kuitenkin mahdoton käsittää, ja sitten ratsastivat he taas tiehensä. Selvästi kuuli Hollinger, että heidän hetkisen aikaa yhdessä laukattuaan toinen hiljensi vauhtia, kun sitävastoin toinen ajoi edelleen, niinkuin olisi henki ollut kysymyksessä. Mutta sitten vaikeni taas kaikki vähitellen ja Hollinger päätti nyt mennä tupaan ja kertoa sisälläoleville huomionsa.
Silloin astui erään jättiläispuun varjosta esiin valkoinen haamu ja mies kuuli tämän huutavan häntä nimeltään.
Hän pysähtyi äkisti ja vei kätensä miekan kahvaan.
"Anna herrasi vain maata rauhassa!" lausui haamu. "Sillä sitä kyllä hän ja hänen miehensä tarvitsevat. Olette muutenkin jo tehneet oivan palveluksen!"
Hollinger tunsi kyllä äänen tutuksi, mutta hänen oli mahdoton erottaa puhujan kasvoja.
"Kuka tahansa oletkin", vastasi hän, "niin en minä nyt ole taipuvainen kuuntelemaan muitten kuin oman herrani neuvoja."
"Ja kuitenkin noudatti isäsi usein minun antamiani neuvoja."
"Kuka olet sitten!"
"Jumalan ystävä ja kaikkien muitten vihollinen!"
"Täällä kuivalla maalla olen jo ehtinyt unhottaa edellisen elämäni, sillä olen tullut huomaamaan, että maassa pitää elää maan tavalla."
"Mutta ajattele toki lupausta, mies, jonka annoit isällesi hänen kuolinvuoteensa ääressä."
"Sitä lupausta en ole koskaan rikkonut, vaikka joskus on tuntunutkin siltä, kuin olisi sydämeni kokonaan muuttunut."
"Tunnetko nyt minut?"
"Tunnen!"
"No, seuraa sitten tahtoani ja ole huoletta, ystäväni, sillä Niilo herra on minulle yhtä rakas kuin sinullekin! Siksi tahdonkin nyt seisoa täällä ulkona ja vartioida hänen ja teidän puolestanne. Kun hän sitten herää tahdon puhua sanasen hänen kanssaan."
Hollinger meni katsellen tuon tuostakin taaksensa. Mutta vielä kun jo oli tupaan menossa, näki hän valkoisen manttelin häilyvän tuulessa jättiläispuun juurella.
Tunnit kuluivat kuin siivillä ja kun Hollinger heräsi taas, hypähti hän heti ylös nähdäkseen vieläkö valkoinen piti vahtia puun juurelle. Tätä ei näkynyt missään, mutta sen sijaan seisoi hänen edessään vihreä ritari ikuinen hymy huulillaan.
"Onko Niilo herra valveilla jo?" kysyi hän.
"Ei ole!" vastasi Hollinger ynseänä.
"Mene sitten heti herättämään hänet, mies", jatkoi vihreä, "sillä nyt on jo todellakin aika nousta satulaan."
"Luulen kuitenkin hänen olevan oman herransa ja saavan tehdä ja toimia, miten itse paraimmaksi näkee!"
Ääni oli niin loukkaava, kuin se mahdollista oli, palvelijan ritaria puhutellessa. Mutta sellainen oli tämä vihreä, että huonoinkin mies luuli voivansa saada rankaisematta sanoa hänelle mitä hyvänsä. Nyt ei ritari kuitenkaan näyttänyt antavan peljättää itseään, vaan meni Hollingerin suureksi hämmästykseksi sisään tupaan ja sulki oven jälkeensä.
Niilo Sturen käytöksessä ilmeni samaa, kuin äsken hänen aseenkantajansa, nähdessään vihreän ritarin astuvan sisään. Selittämätön vastenmielisyyden ilme kuvastui hänen kasvoillaan. Ritari näytti kuitenkin välittävän yhtä vähän isännän kuin juuri ennen hänen palvelijansa vihasta. Ei yksi ainoa piirrekään muuttunut hänen kasvoillaan.
"Heissaa, Niilo herra!" alkoi hän. "Olette ollut kauan poissa, mutta minulla on jotain sanottavaa teille!"
"Niin on minullakin teille", vastasi Niilo herra, "mutta sen tahdon nyt lykätä toiseen kertaan!"
"Ei, ei, Niilo Sture … mitä teillä nyt on mielessänne, se pitää teidän heti lausua julki. Niin tahdon minäkin puhua teille kaikki, mitä minulla sydämelläni on. Sitä varten olen tänne tullut ja teidän täytyy kuunnella minua, vaikkapa vasten tahtoannekin."
"Rohkeita sanoja latelette te siinä, ritari", lausui Niilo, "älkää toki luottako liian paljon kärsivällisyyteeni, jolla tähän asti olen toimianne sietänyt. Toista kertaa ette enää pidäkään minua sellaisessa pimeydessä, kuin silloin piditte, kun Kaarlo kuninkaan täytyi jättää kruununsa ja valtakuntansa."
Ritari hymyili tavallista hymyänsä ja sanoi:
"Ja kuitenkin toivoin voivani tehdä sen vielä nytkin, sillä sitä varten olen juuri tänne tullut… Rauhoittukaa, Niilo herra, ja hillitkää vihanne. Asia, jota te ajatte, on itsestään mahdoton… Kaarlo kuningas ei ole enää sovelias mies Ruotsia hallitsemaan. Maa tarvitsee hallitusohjiin miehen, jolla on kykyä ja voimaa, ellemme tahdo, että Ruotsi ikuisiksi ajoiksi jää kitumaan Tanskan alle, sen orjaksi. Te ette sitä usko, mutta juuri sellainen mies kaikkine vikoineen on arkkipiispa Jöns Pentinpoika… Hän on se mies, joka kyllä kykenee raivaamaan tien vapaalle Ruotsille ja kun hänen aikansa on ohi, silloin…"
Poissa oli nyt hymy ritarin kasvoilta. Ja syvä, puhuva oli se katse, jonka hän suuntasi Niiloon. Myös hänen sanoissaan ilmeni sellainen vakavuus, että Niilo vastenmielisyydestään ja oikeutetusta harmistaan huolimatta ei voinut olla kuuntelematta hänen puhettaan. Ja ritari jatkoi:
"Mitä olisi, Niilo herra, Ruotsin valtakuntaa hyödyttänyt, vaikka te olisittekin taistellut Kaarlo kuninkaan sivulla ja siinä taistelussa ehkä menettänyt henkennekin…? Tai otaksukaamme nyt, että teidän läsnäolonne olisi muuttanut onnen, että arkkipiispa olisi tullut voitetuksi, ja Kaarlo kuningas olisi taas voinut rauhassa elää Tukholman linnassa… Minä sanon teille, se olisi vain lisännyt levottomuutta. Tyytymättömyys ja viha olisi vain herännyt kaikkien mielissä taas eloon. Ja vähän ajan kuluttua olisi tapahtunut kuitenkin sama kolahdus, mutta silloin olisi se valtakunnalle ollut jo paljon vaarallisempi… Tätä kaikkea en tietysti silloin voinut teille sanoa, enkä sitä tahtonutkaan, sillä velvollisuutenne olisi siltä kuitenkin ollut rientää kuninkaanne avuksi."
Kaiken tämän lausui vihreä selitykseksi ja puolustukseksi niille toimille, joihin kuninkaan karkotuksen aikoina oli ryhtynyt. Mutta hän ei viipynyt niissä kauempaa kuin tarpeellista oli, vaan alkoi heti puhua niistä tapauksista, jotka Niilo herraa nyt viimeksi olivat kohdanneet. Ja nyt oli hänen äänensä, katseensa ja koko ryhtinsä aivan toinen. Ja mitä kauemmin hän puhui, sitä enemmän alkoi Niilon mielessä hämärtää heikko muisto entisajoilta, jolloin hän luuli kuulleensa juuri tuon saman äänen ja nähneensä saman omituisen loisteen noissa silmissä.
"Piispa voittaa nyt ja Kristian kuninkaan on pakko jättää valtakunta…! Jos te olisitte ollut vapaa, Niilo herra, niin olisitte te varmaan vienyt tahtonne perille. Ja niin olisi meillä ollut sama hätä edessä, kuin oli ennen Kaarlo kuninkaan karkotusta. Sentähden, niin kernaasti kuin antaisinkin henkeni teidän edestänne, olisin kuitenkin mielelläni nähnyt, ettette te olisi saanut ennen vapauttanne takaisin, kuin tämä suuri työ oli ehditty päätökseen saada… Aika on vähitellen kehittänyt asiat niin, ettei syntyperäinen Ruotsin mies enää voi, vaikka laki sen myöntääkin, asettaa kuningaskruunua päähänsä ilman ettei se synnyttäisi kateutta, vihaa, taisteluja ja verisiä vainoja maassa samaten kuin salama synnyttää jyrinän jälkeensä. Mitä sitten vaatii aika, mitä Ruotsin valtakunta, että sen vapaus ja itsenäisyys voitaisiin säilyttää?… Ei muuta kuin uuden miehen hallitusohjiin, voimakkaan ja viisaan, joka täydelleen kykenee vaikeaan toimeensa, mutta tämä mies ei saa kantaa kuninkaankruunua. Sen saatte nähdä vielä, jos Herra teille elämää suo, ja jos muuten hänen tahtonsa on, että Ruotsi säilyy kukistumatta, — sen saatte silloin nähdä, että ainoastaan sellainen hallitus on enää mahdollinen Ruotsinmaassa! Ja tältä näkökannalta katsoen olisin mielelläni halunnut, että te, Niilo herra, ja arkkipiispa olisitte paremmin ymmärtänyt toisianne. Molemmat olette te miehiä, sellaisia kuin aika vaatii. Ja kuitenkin on se ehkä sittenkin parempi, niinkuin on, sillä itse asiassa rakastan minä tuota synkkää, arvoituksen kaltaista miestä yhtä vähän kuin tekin."
Ritari puhui niinkuin isä puhuu pojalleen ja sellaisella vakuuttavalla lämmöllä, joka teki syvän vaikutuksen Niiloon. Vihreä huomasi sen silminnähtävällä mielihyvällä. Tahallaan teki hän pysähdyksen puheessaan, mutta kysyi sen sijaan, samassa kun tarttui Niilo Sturen käteen, jonka tämä kuitenkin enemmän epäillen antoi hänelle:
"No hyvä, Niilo herra, te olette kai nyt ymmärtänyt minua?"
"Ja jos olenkin sen tehnyt, niin mitä sitten…?" kysyi Niilo herra takaisin.
"Silloin ratsastamme me heti Penningebyhyn ja siellä tahdon sitten vastata teille kaikesta, josta te aiotte syyttää minua. Ja sitä pyydän minä nyt teiltä, Niilo Sture, isänmaan, niin, vapaudensankarin, Engelbrektin, ja kaikkien niitten nimessä, jotka ovat olleet ja vielä ovat teille jostain arvosta… Antakaa asian mennä menoansa, arkkipiispan palata kotiinsa! Sillä hänessä on kyllä miestä raivaamaan tietä sille, joka kerran voimakkaalla kädellään on hankkiva taas Ruotsille sen vapauden, minkä se nyt on kadottamaisillaan…"
"Ja kuka on sitten tuo mies, ritari?"
"Te itse, Niilo Sture!"
Niilo herra hätkähti ja katsoi terävästi ritaria silmiin, mutta tyynenä kesti tämä hänen tarkastelunsa.
"Jos tarkoituksenne on tällaisilla puheilla viekotella minua, ritari, niin voin ilmoittaa, että siinä suhteessa ainakin olette erehtynyt. Mitä olette tässä puhunut, sitä en voi koskaan hyväksyä, olkoonpa että se olisikin totta. Tulevaisuus, niin omani kuin maanikin, on Herran kädessä, mutta nykyhetkestä voin itse päättää ja koskaan en voi, enkä tahdo vääränvalan avulla rakentaa sitä siltaa, joka veisi Ruotsin itsenäisyyteen. Kaarlo kuninkaalle olen vannonut uskollisuusvalani, ja niin kauan kuin hän elää, olen myös sen pitävä."
Mitä uljainta riemua säteili vanhan ritarin katse, kun kuuli tämän vastauksen, mutta kuitenkin synkkeni hänen otsansa ja vasemman posken syvä arpi muuttui hehkuvan punaiseksi. Ja suuret, säkenöivät silmät alkoivat salamoida tulta, joka osotti, että luja päätös oli juuri muodostumassa hänen riehuvassa sielussaan.
"Onko tämä siis viimeinen sananne, Niilo Sture?" kysyi hän äänellä, joka vapisi mielenliikutuksesta.
"On!" vastasi tämä.
"No niin, näin siis kuoleutuu elämäni kaunein ajatus… Mutta ei, Niilo Sture, se ei saa sittenkään tapahtua. Ainoastaan viheriän ritarin ruumiin ylitse kulkee nyt tiesi Katillo piispan luo!"
"Ritari!" huudahti Niilo seisaalleen hypähtäen.
"Se on luja päätökseni…!"
"Ajatelkaahan toki, että minä voin antaa miesteni ottaa teidät kiinni ja viedä vankina Penningebyhyn."
"Ei, ei, Niilo … tappaa voivat he kyllä minun, mutta vangita ei koskaan."
Niilon oli vaikea päästä niistä omituisista ajatuksista, joita tuo vielä omituisempi ritari synnytti hänessä. Ensi hetkellä ei hän voinut ajatella muuta, kuin että mies oli taas saanut yhden noita kohtauksia, jolloin järki petti hänet. Hän odotti vain saavansa nähdä silmäin hämmentyvän ja tutun hymyn hiipivän hänen huulilleen.
Mutta katse pysyi kirkkaana ja lämpimänä ja silmäin kostea loiste osotti, että liikutus hänessä oli syvempi, kuin Niilo olisi voinut uskoakaan. Ja tuttu hymy se pysyi huulilta kokonaan poissa.
Silloin kuului hurja sotahuuto pihalta ja Brodde, joka yhdessä Erkin ja Hollingerin kanssa oli ulkona odottanut ritarin keskustelun päättymistä, tuli juosten sisään.
"Me olemme petetyt!" huusi hän, "Taavetti herran miehet ratsastavat mäkeä ylös tänne tuvalle."
Niilo loi ritariin silmäyksen, jossa musertava ylönkatse ilmeni. Mutta tämä seisoi taas siinä vanha hymy huulillaan, käsittämättömänä ja arvoituksen kaltaisena. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa ritarin rankaisemiseen, niin luultavaa kuin olikin, että hän toimi yhdessä Taavetti Pentinpojan kanssa. Oli selvää, että taistelu elämästä ja kuolemasta oli edessä, sillä vanhaan vankilaansa, jossa häntä kuitenkin kuolema kohtaisi, ei Niilo herra enää aikonut mennä. Viimeinen toivo oli nyt siinä, jos ensimmäinen hyökkäys voitaisiin tehdä sellaisella voimalla, että se avaisi heille tien hevosten luo. Nämät olivat tuvan takana eräässä vajassa ja koska oli luultavaa, että vihollinen ensin koettaisi saada ne haltuunsa, täytyi sen, mikä kerran nyt oli edessä, tapahtua heti.
Suurimmassa kiireessä ilmoitti Niilo herra aikeensa miehilleen, joista Hollinger ja Erkki seisoivat tuvan viereisen huoneen ovella. Sitten sitoi hän sen miekan vyötäisilleen, jonka Ekolsundista oli anastanut itselleen, ja hurjassa vimmassa syöksyivät nuo neljä miestä tuvasta ulos.
Hymyilevä ritari seisoi ja katseli heidän jälkeensä, mutta heti kun huutoja ja aseitten kalsketta alkoi kuulua tuvan ulkopuolelta, paljasti hänkin miekkansa ja riensi ulos.
Noin kaksikymmentä miestä oli piirittänyt tuvan. Nähdessään nyt, että juuri se, jota he hakivat tuli heitä vastaan, hyökkäsivät he muista välittämättä heti hänen kimppuunsa. Toiset osottivat kuitenkin heti, ettei heitä käynyt niinkään halveksiminen. Yhden asian toki sai tämä hyökkäys aikaan. Hevoset jäivät rauhassa seisomaan vajaan. Ja kysymys oli nyt vain miten paraiten pääsisivät sinne. Se ei ollutkaan mikään helppo asia, sillä viholliset olivat hurjaa vimmaa täynnä. Näki selvään, että he olivat tulleet ei vangitsemaan vaan tappamaan.
Se taito ja voima, jolla Niilo Sture käytteli miekkaansa, oli ihmeteltävä. Mutta hänellä ei ollut pansaria eikä kypäriä päällään, joten hänen täytyi luottaa vain miekkaan ja omaan taitoonsa. Niin kauan kuin kaikki neljä pysyivät yhdessä, kävi taistelu jotenkuten. Mutta vähitellen erotettiin miehet herrastaan. Ehkä sen vaikutti osaksi vastustajain suurilukuisuus, sillä kieltämättä oli ylivoima heidän puolellaan, mutta myös se seikka, että Niilo herran miehet aikoivat sillä tavoin vetää huomion herrastaan omaan itseensä ja siten helpottaa hänen läpitunkeutumistaan. Mutta vasten odotusta hyökkäsikin toinen puoli joukosta heti Niilo herran kimppuun, sillä välin kun toiset antoivat kyllä tekemistä hänen kolmelle miehelleen, niin urhoollisesti kuin nämät taistelivatkin päästäkseen taas herransa kanssa yhteyteen.
Tämän henki riippui hiuskarvasta. Pelastus voi kyllä tulla, jos hän vain voi kestää nuutuneilla voimillaan siksi kun miehensä joutuivat apuun. Sillä ajan pitkään oli vihollisten mahdoton vastustaa miesten rajuja, epätoivon synnyttämiä iskuja. Mutta ennenkuin se oli tapahtunut, voi Niilo herraa kohtalon olla jo ratkaistu. Hurja vimma valtasi sitä ajatellessa Brodden mielen ja hän suuntasi lähimpään vastustajaansa sellaisen iskun, että tämä heti tunnottomana putosi satulasta.
Silloin liehahti valkoinen mantteli hänen ohitsensa ja nousevan päivän valossa välkähti miekka sen joukon seljän takana, joka Niilo herraa ympäröi. Ja samassa kajahti ääni, joka kuului yli miekan melskeen ja valitushuutojen:
"Kurjat konnat, kuinka uskallatte kantaa rehellisen ritarin värejä!…Antakaa tilaa ja sallikaa taistelun tulla tasaväkiseksi!"
Voimakas sysäys heitti samassa lähimmän ratsumiehen satulasta ja pudonneen ruumiin ylitse syöksyi vihreä ritari piiriin. Ja nyt muuttui leikki heti. Molemmat ritarit asettuivat selkä selkää vasten ja siellä täällä kaatui jo hevonen vetäen ratsastajan mukanaan.
"Lempo vieköön, ellen sinua lopultakin saavuta!" kuului silloin kähisevä ääni alhaalta maasta.
Vanginvartija se sillä tavoin huudahti. Hän oli pudonnut niin onnellisesti, ettei ollut liiaksi loukkautunut ja nyt tuli hän ryömien esiin sekä kietoi kätensä Niilo herran ympärille temmaten hänen siten erilleen urhoollisesta taistelutoveristaan.
Viisi vahvaa kättä ja yhtä monta miekkaa suunnattiin samassa Niilo Sturen päätä kohti. Ja vaaleamanttelisella ritarilla oli kyllin itsessäänkin puolustamista.
Mutta nähtävästi oli hänen huomionsa enemmän kiintynyt Niilo herraan kuin omaan itseensä. Ainakin kääntyi hän heti ympäri, kun tunsi toverinsa kaatuvan välittämättä ollenkaan niistä iskuista, joita häneen takaa päin suunnattiin. Niin sattuikin voimakas miekanisku häntä vyötäisiin samassa kuin hän itse pisti vanginvartijan kuoliaaksi. Kuitenkin oli vanhalla ritarilla vielä niin paljon voimia, että hän jaksoi miekallaan suojella Niilo herraa ja lyödä häneen suunnatut iskut sivuun, kunnes hän itse voi vapautua entisen vanginvartijansa kuolemassakin vielä lujasta syleilystä.
"Pistäkää kuoliaaksi se valkoinen petturi, niin on voitto meidän!" huudahti eräs miehistä.
Ja sankarin voimakas käsivarsi vaipui alas ja tuo kookas vartalo horjui ja kaatui maahan.
Mutta samassa oli Niilo herrakin taas jalkeilla. Voimakkaalla hyppäyksellä pääsi Brodde hänen sivulleen ja taistelu siirtyi nyt enemmän tielle päin. Lopulta tuli Erkkikin ja heti senjälkeen Hollinger, jotka molemmat olivat vihdoinkin vapautuneet vihollisistaan. Ja silloin oli asia pian päätetty.
Vainoojat pötkivät pakoon ja Niilo herra miehineen riensi hevosten luo ajaakseen heitä takaa.
Niin saapuivat he sille paikalle, jossa viheriä ritari makasi, verisenä ja kalpeana, mutta vielä kuolemassakin vanha hymy huulillaan. Niilo kallistui hänen puoleensa tarttuen hänen käteensä. Henki ei ollut vielä paennut, mutta selvää oli, että veri juoksisi ennen pitkää kuiviin, ellei pikaista apua ollut saatavissa. Niilo herra kiiruhti tupaan peljästyneen talonpoikaiseukon puheille ja saikin häneltä, millä voi haavoitetun ensi hätään sitoa.
Kun hän tuli ulos, seisoivat miehet jo valmiina lähtöön.
"Heti satulaan!" huusi hän heille, "ja hankkikaa hevospaarit, mutta rientäkää … sillä meidän täytyy kuljettaa vihreä ritari Enköpingiin."
Miehet kiiruhtivat täyttämään herransa käskyä, mutta itse riensi hän kuolevan luo ja koetti niin hyvin kuin voi ehkäistä verenvuotoa.
Vähän senjälkeen jättivät he tuvan ja suuntasivat kulkunsa Enköpingiin, jonka Franciskaaniluostarissa, talonpoikaisvaimon ilmoituksen mukaan, taitava haavalääkäri oli olemassa.
Voiton hedelmä.
Katillo piispa oleskeli läheisimpien ystäviensä kanssa Enköpingissä. Myös hänen setänsä, herra Niilo Kristerinpoika, oli siellä, hän, joka niin urhoollisesti oli puolustanut Vesteråsin linnaa. Ja Franciskaaniluostarin suuressa salissa, jonne herrat olivat kokoontuneet neuvotteluja varten, oli vain paljasta iloa ja riemua.
Herra Iivari Gren, Kaarlo kuninkaan vanhan vastustajan, Maunun, poika, kertoi hauskan tarinan Juhani herrasta, Grytan kirkkoherrasta. Tämä oli jo paljoa ennemmin, kuin piispa oli vielä ehtinyt voittaa tuota ihanaa voittoansa Harakerin kirkon luona, saattanut itsensä kuuluisaksi niitten vaurioitten kautta, joita oli Kristian kuninkaan väelle tuottanut. Hän oli nimittäin alituisesti ollut pitäjäläisineen vaanimassa vihollista ulkona Grytan saaristossa. Ja missä tahansa pienempi vihollisjoukko näyttäytyi tai laiva, joka kuljetti lisäväkeä ja elintarpeita, oli Juhani herra kohta sen kimpussa tuhoten vihollisen ja vieden muonavarat mukanaan. Sellaista sissisotaa käytiin muuallakin kuningasta vastaan. Ja se heikonsi siihen määrin hänen voimiaan ja saattoi hänen sotajoukkonsa semmoiseen nälänhätään, että hänellä tuskin olikaan muuta keinoa enää kuin samota vain eteenpäin ja koettaa voitolla varmistaa asemaansa tai taas palata takaisin Tukholmaan. Kukaan ei kuitenkaan sellaisella valppaudella ja menestyksellä käynyt tätä sissisotaa kuin Grytan Juhani herra. Ja yleinen mielipide rahvaan kesken olikin, että hän, lähinnä piispaa, oli vaikuttanut enimmin sodan onnelliseen päättymiseen.
Sydämellisesti nauroi Katillo piispa Iivari herran kertomukselle ja lausui tämän lopetettua:
"Pahoin mahtaa sapettaa Kristian kuninkaan mieltä, kun hänen täytyi väistyä kattilan ja padan[12] tieltä!"
Mutta tähän näyttikin leikinlasku loppuvan, sillä yhtäkkiä tuli piispa taas vakaisen näköiseksi ja tuijotti miettivänä eteensä. Toiset herrat vaikenivat hekin, odottaen mitä piispa tulisi sanomaan.
Silloin avautui ovi ja kaniikki Helmich astui sisään. Kun hän läheni pöytää, jonka vieressä piispa istui, katsahti tämä uteliaana ylös, ikäänkuin olisi odottanut jotain tärkeä tiedonantoa häneltä.
"No niin", puhkesi hän kärsimättömänä puhumaan, "te tuotte kai hyviä tietoja meille, ainakin toivon sitä?"
"Jumala paratkoon, en, arvoisa isä, Katillo piispa!" vastasi kaniikki.
"Eivätkö he siis suostu…"
"Eivät!"
"Vai niin, etteivät he siis todellakaan suostu allekirjottamaan ja minä ja kaikki nämät jalot herrat emme kuitenkaan ole säästäneet vertamme emmekä henkeämmekään heidän edestänsä… Mitä he sitten sanovat? Mikä on heidän tahtonsa?"
"Herra Niilo Sture!"
"Ja eivätkö he sitten mielestänsä ole vieläkään saaneet tahtoansa siinä suhteessa esiin…? Onhan jalo Steen ritari kolmenkymmenen miehen kanssa jo ratsastanut serkkuni luo saadakseen tämän asian kerrankin päättymään!"
Kaniikki seisoi piispan puhuessa liikkumatonna kuin marmoripatsas.Mutta kun tämä oli lopettanut lausui hän:
"Talonpoikain lähetit seisovat ja odottavat täällä ulkopuolella päästäkseen teidän puheillenne… Voitte itse helpoimmin huomata, miten taipumattomia he tässä asiassa ovat."
"Tuhat tulimmaista, antakaa heidän sitten tulla sisään!" huusi piispa ja ojensi itsensä suoraksi korkeassa tuolissaan.
Kaniikki astui sivuun ja eräs piispan palvelijoista riensi avaamaan ovea talonpojille. Pentti ukko kahden muun vuoritilallisen ja parin Moran miehen seuraamana astui sisään. He kulkivat suoraan pöydän luo, jonka takana piispa istui, välittämättä ollenkaan noista ylhäisistä herroista, jotka olkapäitään kohautellen katselivat näitä vakavan ja juhlallisen näköisiä sekä sielun että ruumiin puolesta vielä voimakkaita miehiä.
"Sinä vaadit meitä kirjoittamaan sen kirjeen alle, joka lähetetään Kristian kuninkaalle", alkoi Pentti suoraan asiaan mennen, "ja siinä pitäisi meidän ilmottaa hänelle, että me tahdomme arkkipiispamme takaisin. Mutta sitä me emme tahdo…"
"Ukko, ajattele, mitä sanot, ja kelle nyt puhut!" keskeytti hänet vihastuneen näköisenä herra Krister Pentinpoika astuen jo askeleen pöytää kohti.
Vuoritilallinen katseli ensin vähän kummastellen ritaria, mutta nakkasi sitten niskaansa ja jatkoi hymy huulilla:
"Paljoa ennemmin, kuin sinä vielä olit syntynytkään, voin minä jo sekä ajatella että puhua. Ja mikäli tunnen, on se Linköpingin Katillo piispa, joka istuu tuolla tuolissa, ja silloin mahdan myös aivan hyvin tietää, kelle puhun… Niin, siihen kirjeeseen", lisäsi hän piispaan kääntyen, "siihen emme me pane nimeämme. Se on yksi asia, jonka me tahdomme sinulle ilmoittaa, — toinen on, että Kaarlo kuningas on heti palautettava takaisin valtakuntaansa. Sen asian tähden olemme me matkaan lähteneet ja tahtomme ajamme me nyt perille, huolimatta siitä, haluatteko te sitä, hyvät herrat, eli ei! Sillä kuningaskunta on Ruotsin valtakunta ollut ikimuistoisista ajoista, eikä mikään papintila!"
Viimeinen sana leikkasi pahasti pikavihaisen piispan mieltä. Hehkuvan punaisena hypähti hän ylös ja asettui ukon eteen, katsoen häntä silmiin ja laskien raskaan kätensä tämän olkapäälle.
"Papintilako, sanot? — Niin kirotkoon minut vaikka itse Jumala, jos ainakaan teidän tähtenne valaani rikon… Mistä ovat nuo suuret sananne kotoisin, vai näittekö käteni vapisevan, kun heilutin miekkaani kuumimmassa sotamelskeessä? Yhtä vähän kuin minä ajattelin silloin henkeäni, yhtä paljon pitäisi teidän nyt ajatella meidän kaikkien kunniaamme! Ja se on niinkuin sammunut hiilos liedessä, niin kauan kuin arvoisa arkkipiispamme saa kitua vankina Köpenhaminassa."
"Hm!" vastasi ukko aivan tyynenä, antamatta piispan sanojen hämmentää itseänsä, "hyvinhän sinä taistelit, mutta ei luullakseni meidänkään kätemme vapissut, emmekä mekään vertamme ja henkeämme säästäneet. Siinä suhteessa emme me siis ole toistamme huonompia, Katillo piispa! Kirjeeseen emme me pane nimeämme, se on luja päätöksemme. Mutta sinun itsesi ja näitten muitten herrojen tulee laittaa niin, että Kaarlo kuningas pääsee takaisin valtaansa… Muussa tapauksessa ette ole rehellisiä Ruotsin miehiä! Ja yhtä varmaan saat myöskin uskoa, Katillo piispa, ettemme me hievahda paikaltamme, ennenkun se asia on selvä, että Kaarlo kuningas saa palata takaisin valtakuntaansa!"
Piispa vei ujostelemattoman ukon olkapäältä kätensä takaisin ja kummallista kyllä, äskeinen viha ja kiivastus hävisi vanhuksen puhuessa vähitellen hänen kasvoiltaan. Vuoritilallisen rehellinen, suora puhetapa, tyyneys ja koko ryhti, kaikki se sai piispan puolelleen, vaikka hän ei voinutkaan hyväksyä sitä asiaa, jonka puolesta tämä puhui. Mutta aivan toiseen suuntaan kävivät muitten herrain ajatukset. He olivat käyttäneet tätä rahvasta välikappaleena ja nähneet, mihin se kelpasi. Ja kuitenkaan eivät he siltä voineet kohoutua herrasmiehen tavallista näkökantaa ylemmäksi. He eivät tahtoneet antaa kansantahdolle mitään merkitystä, ei mitään arvoa. Vieläpä katkeroitti heitä sekin, että piispa salli vuoritilallisen käyttää sellaista puhetapaa.
Kiivas Krister Pentinpoika astui jo esiin muistuttaakseen vuoritilallista hänen sopimattomasta käytöksestään, mutta piispa pidätti hänet. Hän näet huomasi paremmin kuin muut, miten välttämätön rahvaan kannatus oli heille. Ja hän mietti siinä jo keinoja, kuinka paraiten saisi rahvaan puolelleen, ilman että hänen siltä tarvitsisi sille antaa mitään varmaa lupausta karkotetun kuninkaan suhteen.
Voitto Harakerin kirkon luona oli pääasiassa rahvaan ja herra Steen Sturen ansio ja piispa tiesi aivan hyvin, että myöskin Steen Sture kannatti rahvaan mielipiteitä. Siksi olikin hän nyt koittanut käyttää tämän poissaoloa hyväkseen saavuttaakseen tarkoituksensa. Ja vaikkei hän aluksi voinutkaan hillitä kiivastustaan, kuunnellessaan tuon rehellisen ukon puhetta, huomasi hän kuitenkin heti, että yritys nyt oli epäonnistunut, mutta että se siltä taas sopivassa tilaisuudessa oli uudistettava. Tämä yhdessä sen vaikutuksen kanssa, jonka tuo hopeahapsinen vanhus teki hänen avonaiseen mieleensä, sai hänen hillitsemään itsensä ja liian rajusti kuohuvan veren tyyntymään.
Kun piispa siten ajatuksiinsa vaipuneena astui takaisin paikalleen pöydän viereen ja talonpojat näyttivät neuvottelevan keskenään, tuli äkisti sisään piispan palvelija ja sanoi:
"Herra Niilo Sture on saapunut tänne luostariin kuoleva ritari mukanaan!"
Piispa hätkähti, niinkuin olisi yhtäkkiä yli pääsemätön muuri kohonnut hänen eteensä ja estänyt häntä pääsemästä edemmäksi.
"Niilo Sture!" huudahti hän ja näytti tahtovan lävistää palvelijan suurilla silmillään.
Toiset herrat kalpenivat ja heidän otsansa vetäytyivät uhkaaviin kureisiin. Herra Iivari Gren tointui ensimäisenä hämmästyksestään. Hän riensi piispan luo ja kehotti häntä heti lopettamaan kokouksen ja antamaan talonpoikain mennä matkoihinsa sekä vielä varovaisuuden vuoksi sulkemaan ovet, ettei Niilo herra vain pääsisi sisään ja saattaisi kaikkia turmioon.
Mutta niinkuin vuoritilallisen tyyni olento äsken oli hillinnyt kuohuvat laineet Katillo piispan rinnassa, niin sai nyt tämä ritarin kuiskaus ja kavala neuvo päinvastoin kuin mitä sillä tarkoitettiin, kunniantunnon hereille hänen rinnassaan. Hän, Katillo piispa, mietti kyllä ennenkuin toimi, mutta kun päätös oli tehtävä heti, silloin seurasi hän sydämensä ääntä ja se hänellä oli todellisen ritarin.