Täällä voi hän vihdoinkin huoahtaa, antautua kokonaan surunsa valtaan. Luostarikirkosta kuului iltamessun juhlallinen hyminä. Se kuiskasi hänen korvaansa rauhaa taistelujen keskellä. Aluksi ei hän sitä kuullut. Hän pysähtyi, nojautui puun runkoa vasten ja painoi päänsä siihen. Mutta veren raju kulku asettui. Hurjasti kuohuva rinta tyyntyi viileän ilman vaikutuksesta. Ja kaunis luostarilaulu saapui nyt niin rauhoittavana hänen korviinsa. Jota kauemmin hän kuunteli sitä, sitä tyyneemmäksi tuli laineitten kuohu hänen povessaan. Hän lankesi polvilleen ja rukoili. Ja harvoin on ritari palavammalla hartaudella Herransa puoleen kääntynyt, kuin nyt tuossa syrjäisessä lehdossa Vetterin rannalla.
Silloin kuiskasi vapiseva ääni ritarin vierellä hänen nimensä ja keveä käsi laskeutui hänen päänsä päälle.
Niilo sitä tuskin huomasi. Hänestä tuntui vain, niinkuin olisi kaunis temppelilaulu sulautunut yhdeksi eläväksi olennoksi, kirkassiipiseksi enkeliksi, joka toi hänelle taivaasta tiedon, että rukouksensa oli kuultu. Mutta silloin kuuli hän vielä kerran nimeänsä kuiskattavan. Hän katsahti ylös. Ja huomattuaan kuka enkeli oli, hypähti hän ylös ja aikoi rientää pois. Hänen edessään seisoi siinä ihmeen kaunis neitonen, suruisena ja tuskallisena, mutta samalla lempeänä, täynnä lämpöä ja suloa. Toisessa tilassa Niilo ehkä olisikin pysynyt ajatuksessaan, kauniissa luulossaan, jonka rukoillessaan oli mieleensä saanut, että se oli enkeli, jonka Jumala oli hänen sivulleen lähettänyt. Neito oli Briita Kaarlontytär.
Hän tarttui pakenevan ritarin käteen ja pakotti tämän pysähtymään.
"Mitä tahdotte minusta, jalo neiti?" kysyi Niilo, irroittaen hiljaa kätensä hänen kädestään.
"Kuiskata toivoa ja rohkeutta sydämeenne?" virkkoi neitonen ja katseli ritaria syvä, lämmin ilme silmissään. Ja ritarikin tunsi niin ihmeellisen vetovoiman itsessään. Turhaan koki hän kutsua avukseen muinaisia tapahtumia, jotka heidät olivat toisistaan erottaneet.
"Ennenkuin puhutte enempää, Briita neiti", lausui hän, "niin olen pakotettu sanomaan, että se nykyään teille on enemmän kuin rikos puhella minun kanssani."
"Siksi juuri tulenkin…! Olen kuullut kaikki, mitä sokaistu sukulaiseni on sanonut, mutta minä en usko sanaakaan siitä… Sydämeni sanoo minulle, mitä se aina on sanonut, että te … että te, Niilo herra, kannatte ritarikilpeänne kunnialla."
"Briita!" huudahti Niilo, unhottaen kaikki, ja tarttui neitosen käteen.
Mutta hän pidätti heti taas itsensä ja laski neidon käden irralleen. Ja tuskan ilme hänen kasvoillaan muuttui vienoksi surumielisyydeksi. Se osotti, että hän täydellisesti käsitti sen uhrin arvon, jonka neitonen teki, vaikka tämä ei voinutkaan toisen valittuna morsiamena sydämensä tunteita lämpimämmin tulkita. Neitosen esiintyminen toi Niilon mieleen tuhansia muistoja menneiltä ajoilta. Ne muistot saivat hänen sydämensä jänteet värisemään ja loihtivat esiin ääniä, jotka veivät hänet kauas sinne entisaikoihin.
"Olin silloin kuningattaren luona", sanoi Briita, "antanette sen anteeksi minulle, Niilo Bonpoika. Se oli kuningattaren tahto ja se oli myös … se oli myös minun… Tahdon sanoa teille nyt kaikki, sillä tämä hetki on pyhä hetki ja minä haluaisin niin hartaasti, ettei meidän välillämme olisi mitään himmentävää, ei mitään väärää suhdetta olemassa… Kuningattaren aikomus oli saattaa meidät yhteen, sillä hän tuntee meidät molemmat, sanoi hän, ja hän kyllä tietäisi, miten sanat olisivat sovitettavat, niin etteivät ne loukkaisi teitä… Mutta sitten unhotti hän koko asian tärkeämpien vuoksi, nimittäin kuninkaan tähden ja sitten tuli kuningas itse…"
"Briita, Briita…!" lausui Niilo ja katseli kysyvästi ja tutkivasti jaloa neitoa, joka seisoi siinä hänen edessään silmät maahan luotuina ja kädet yhteenliitettyinä.
"Antakaa se minulle anteeksi, Niilo Bonpoika!" kuiskasi hän, "myös minä olen unhottanut itseni sen tuskan vuoksi, joka teitä on kohdannut. Ja siksi olen tullut tänne teidän luoksenne herättääkseni rohkeutta ja toivoa teidän sielussanne, jos se on vallassani, jos pyhä neitsyt antaa minulle siihen voimaa…"
"Kiitos teille siitä, Briita neiti", lausui Niilo tarttuen lämmin katse silmissään hänen käteensä, "en koskaan ole unhottava hyväntahtoista, sydämestä tullutta tarkoitustanne… Olen laskeva sen vanhojen muistojen joukkoon. Ja ne ovat seuraavat, niinkuin hyvät hengettäret, minua läpi elämäni. Niitä muistellen tahdon vetää viimeisen henkäykseni!"
Ritari lausui nämät sanat syvällä, sointuvalla äänellä. Ja miehekäs vakavuus ja maltti palasivat taas nuorukaisen sydämeen. Sen vaikutti se lämpö, jota Briitan sekä teko että sanat osottivat. Ja samassa heräsi hänessä myös tuo sankarimieli, kieltäytyä ilmaisemasta neidolle, toisen valitulle, tunteitansa, vaikka hän, tämä neitonen, mitä sitten tapahtuisikin, aina tulisi olemaan ja pysymään hänen sydämensä unelmien esineenä.
"Ja nyt sitten erotkaamme", sanoi hän. "Jalo mielenne, joka sai teidät minun luokseni elämäni katkerimpana hetkenä, älköön se nähkö taistelujeni uudistumista. Ne ovat ne rinnan riidat kauan jo uinuneet, mutta tämä teidän tekonne voi ne taas eloon herättää. Hyvästi, Briita neiti… hyvästi!"
"Ja eikö mitään väärää, hämmentävää ole meidän välillämme siinä suhteessa, jota sydämeni sanoo minulle, teidän tarkoittavan?" kysyi Briita ja purppurapilvi häilyi hänen kauniilla kasvoillaan.
"Ei minun tietääkseni… Te olette ystävänä tullut luokseni, enkä tahdo teille senvuoksi tuskaa saattaa. Se voisi sattua, jos kauemmin puhelisimme."
"En ymmärrä teitä", vastasi neitonen. "Kuinka voisitte te tuottaa tuskaa minulle, jos ei se teille samalla tuskaa tuota. Sanokaapa se minulle, Niilo Bonpoika, eli luuletteko minun ottaneen tämän askeleen sanoakseni ainoastaan puoleksi totuuden… Ei, minä tahdon, että te tunnette minut oikein ja jos ette te nyt puhu kaikkea selville, niin pelkään että … että ovat puhuneet minulle totta sanoessaan, että sama, joka on erottanut teidät ja kuninkaan, myöskin erottaisi meidät…"
"Ja se olisikin parainta, Briita-neiti, ainakin minulle!" vastasiNiilo.
Syntyi hetken hiljaisuus. Neitoa vapisutti se syvä vakavuus, joka Niilossa ilmeni. Ja hänen mieleensä hiipi synkkä, kauhistava ajatus. Se kohosi kuin kummitus sieltä esiin. Se oli ero, ikuinen ero. Niilo taas oli kuin keskellä yötä ja päivää samalla kertaa. Kuluneet vuodet siitä hetkestä alkaen kun näki rakastetun neitosen ja herra Ove Laurinpojan kohtaavan toisensa ja kuuli jälkimäisen kysymyksen, ne vuodet näki hän taas häilyvän ohitsensa. Niinä pitkinä vuosina senjälkeen oli tuo kauhistava totuus, että hänen toivonsa oli turha, juurtunut hänen sydämeensä. Se oli saanut vielä vahvistusta osaksi Ove herralta itseltä, joka ei vaatinut hyvitystä Niilolta, vaikka hänellä siihen oli oikeus. Ja sen hän epäilemättä olisi tehnyt ellei olisi ollut onnellinen rakastaja. Osaksi huhuista, joita oli muilta tahoilta kuullut, niinkuin marskilta itseltään jo silloin kun heidän välinsä vielä oli mitä parhain.
Luonnollisesti ei Niilo Bonpoika kuitenkaan olisi pannut näihin huhuihin mitään arvoa ellei niitä olisi hänen omat huomionsa vahvistaneet. Varmaan olisi hän siis välttynyt näitten vuosien katkeralta tuskalta, ellei olisi antanut väärän kunniantunnon saattaa harhaan itseään, ellei olisi karttanut Briitaa sen asemesta, että olisi vaatinut selitystä tai antanut itse. Mutta varmaa oli myös, että kun se askel kerran oli otettu, se oli oleva peräymätön. Hän voi kyllä surra sitä kohtaloansa, hän voi kaivata entisaikoja, jolloin eli paljaitten kukkain keskellä vain ja taivas oli kirkas aina. Mutta hänelle ei tullut mieleenkään valittaa sitä, jota ei enää voinut muuttaa. Koko tämä selittämättömän onnen, selittämättömän surun maailma oli nyt vain häneen itseensä suljettuna. Ja se maailma se muuttui yhä enemmin ja enemmin saduksi vain, jota kauemmaksi se etääntyi siitä ajasta, jolloin se oli ollut vielä totta.
Siinä oli tämä aika meidän ajastamme eriävä, että hallittiin paremmin itseänsä, oltiin vähemmin satunnaisten mielipiteiden ja oikkujen orjia. Rakastettiin ja vihattiin silloinkin, mutta vain elämän tähden. Jalo mieli vaikka oli pettynytkin rakkaudessaan, ei alentunut vihaamaan. Se säilytti rakkautensa omaan poveen suljettuna.
Niin oli Niilonkin laita. Hän tiesi Briitan rakastavan Ove herraa. Hän oli kuullut, että suuri, mahtava suku oli antanut suostumuksensa heidän liittoonsa. Ja enkeli, joka paljastettu miekka kädessä seisoi hänen sydämensä eedenin edessä, sai hänet pitämään sitä rikoksena nyt yksinäisyydenkään pyhänä hetkenä luomaan sinne silmiään. Niin peitti yö hänen sielunsa. Ajatus mitä oli tapahtunut ja mitä olisi tapahtua voinut, se kimalteli nyt hänen silmissään valon yhä lisääntyessä, mutta tähtenä vain, jota hän ei saanut eikä voinut saavuttaa.
Ja nyt tuntui hänestä, niinkuin olisi se tähti tullut lähemmäksi. Se valaisi niinkuin aamuaurinko hänen nuoruusunelmaansa, hänen paratiisiaan. Ja kenttä kentän perään sukeltautui esiin sen ihanaan valoon. Enkeli näytti kimaltelevalla miekallaan viittovan häntä astumaan kukkivalle, kesäiselle maalle.
Hän katsahti ylös ja aamuaurinko nousi korkeammalle hänen rinnassaan nähdessään tuon ihmeen kauniin neitosen edessään. Tämä seisoi siinä ikäänkuin vakuuttaakseen enkelin viittausta. Itse olikin hän siivetön enkeli vaaleassa puvussaan. Kaulassa kimalteli jalokivi ja vyötäisillä oli kullalla kirjaeltu vyö. Mutta sydämen koko rikkaus loisti ihanista silmistä.
Neitosen koko olennossa kuvastui niin katkera suru, että Niilo tarttui hänen käteensä voimatta enää hillitä itseään, pakottaa sydäntään.
"Se on rakkauteni, joka karkottaa minut luotanne…!" sanoi hän vapisevalla äänellä. Ja kostea kiilto hänen silmissään muuttui kyyneleeksi, joka vieri alas hänen poskilleen.
Hän tunsi, kuinka pieni käsi vapisi hänen omassaan ja tuskin oli hän saanut sanotuksi lausettaan loppuun, kun jo katui sitä.
"Tiedän sen, tiedän sen", vastasi neitonen kiireesti, "mutta en kuitenkaan koskaan ole voinut uskoa, että se olisi totta."
"Mitä te tiedätte?" kysyi Niilo, "mitä tiedätte, Briita, sellaista, jota ette koskaan ole uskonut?"
"Että teidän lempenne on eräs neitonen saanut, ja ettette te voi häntä saavuttaa, koska…"
Liikutus valtasi tyttösen mielen. Hänen täytyi ponnistaa saadakseen sanotuksi sanansa. Mutta se ponnistus, se vei hänen voimansa. Vaaleana kuin lumi seisoi hän siinä. Ja koko hänen olentonsa vapisi niinkuin vilutaudin puistamana.
"Oikeassa olette, Briita, oikeassa olette", lausui Niilo verkalleen, "mutta onko teille myös sanottu, miksi ei hän voi tyttönsä kättä voittaa?"
"On!" kuiskasi Briita vapisevalla äänellä.
"Ja tahdotteko sanoa sen minulle?"
"Koska … koska ystävänne rakastaa häntä, Niilo Bonpoika, ja koska te olette liian jalo ryöstääksenne häneltä hänen elämänsä ilon, vaikka sen kyllä voisittekin."
Se oli käännös asiassa, jota Niilo ei ollut odottanut. Ja samassa tuli hänen mieleensä ajatus, eikö neitonen ollutkin harhaan joutunut. Se totuus, että niin todellakin voi olla laita, sai hänet vavahtamaan.
"Tahdotteko myös sanoa minulle, kuka tuo minun ystäväni on?" kysyi hän pudistaen neidon kättä omassaan.
"Veljenihän se on!" vastasi Briita voimatta enää pidättää kyyneleitään.
Mutta nyt toi hänen surunsa vain iloa ja riemua Niilo Bonpojan sydämeen. Ja tyttösen kyyneleet, ne kimaltelivat hänestä nyt niinkuin aamukaste ennen auringonnousua.
"Ja niin olisi siis Iliana neiti sydämeni valittu?" kysyi Niilo hymyillen hymyä, josta näki, että aurinko taas paistoi hänen rinnassaan.
"En ole sitä koskaan uskonut!" sammalsi Briita.
"Ja siinä olette tehnyt oikein!" lausui Niilo. "Mutta nyt tahdon minä puolestani sanoa teille, kuka sydämeni valittu on… Ja siihen olen pakotettu, että sumu haihtuisi väliltämme. Sillä voihan sekin olla valhetta vain, mitä minulle on kerrottu, vaikka se onkin sopusoinnussa sen kanssa, mitä kerran itse näin ja kuulin…. Neitonen, joka on sydämeni saanut ja aina tulee sen pitämään, hän on…"
Hänen ei tarvinnut lausuakaan nimeä. Briita huomasi että hän se oli ja koko hänen olentonsa ikäänkuin muuttui sen kuullessaan.
Mutta onnellisuuden partaalla, kun se jo niin autuaasti hymyili hänelle, hillitsi Niilo itsensä ja sanoi:
"Sinua, Briita, sinua yksin olen rakastanut. Enkä voi sanoa, koska se rakkaus ensiksi sydämessäni syttyi… Nyt olen sen sitten sanonut ja Jumala minulle anteeksi antakoon, jos olen siinä väärin tehnyt… Olen enemmän kuin onneton ja maailma on tuomitseva minut kunniattomaksi raukaksi… Kuinka puhunkaan sinulle silloin rakkaudesta…!"
Vastauksen asemesta kietoi neitonen kätensä ritarin kaulan ympärille ja nojasi päänsä hänen rinnoilleen, niin että ritarin täytyi siirtää sivulle immen runsaat kiharat nähdäkseen oman taivaansa hänen silmissään.
"Ja sinä et siis pelkää ihmisten tuomiota?" kysyi Niilo sulkien neitosen lujemmin syliinsä.
"En, en", kuiskasi neitonen ja katsoi niin lämpimästi ja varmasti ritaria silmiin. "Mitäpä välittää rannan kukka siitä liasta, jota aallot hänen vierelleen ajavat. Hän kasvaa vapaana, varmana ja katselee kuvaansa kuvastimessaan. Sellaisena on hän vain onnellinen. Ja hyvä Jumala puhdistaa aaltojen ajaman lian lemmitystään."
"Voi, sinä et tunne vielä maailmaa ja ihmisiä, suloinen lemmittyni!"
"Mutta minä tunnen Jumalan ja pyhän neitsyen!"
Neitosen puheessa ilmeni sellainen luja usko, syvä vakuutus ja sillä oli sellainen tenbova vaikutus, että Niilokin tunsi rintansa kuohuvan taas iloa ja rohkeutta ja hän siunasi itsekseen hetkeä, joka oli tämän sanomattoman autuuden mukanaan tuonut.
Silloin ilmestyi varjo lehtoon. Kaksi voimakasta kättä sulki rakastavat keskeensä ja reipas ääni lausui:
"Tämä se on minun mieleeni ja tätä olen jo kauan odottanut ja halunnut."
Se oli Tord Kaarlonpoika, joka oli lähtenyt Niiloa etsimään. Hän oli kuninkaansa ja lankonsa puheesta, jota kuningattaren toinnuttua vielä oli jatkettu, kuullut miten auttamattomasti kuningas oli hänen, Niilon, kanssa välinsä rikkonut. Niin tämä, kuin nyt kohtaus lehdossakin sai hänen mielensä kuohumaan ja herätti hänessä liikutuksen, jota hän vain vaivoin voi salata.
Briita neiti tarttui lämmöllä veljensä käteen ja Niilo laski myös kätensä hänen olkapäälleen samalla kun toinen yhä oli vielä kietoutuneena rakastetun vyötäisten ympärille. Mutta Tord ei antanut kummallekaan aikaa selittelemisiin.
"Tiedän, mitä tahdotte sanoa, mutta se on tarpeetonta", lausui hän. "Tunnen sinut, Niilo, tunnen ehkä paremminkin, kuin sisareni tunteekaan. Ja vaikka ei minulla olekaan mitään mahtia ja vaikutusta, vaikka olen varma, että kuninkaallinen sukulaiseni kieltää yhdistyksenne, kun sen kerran tietää saa, niin sanon kuitenkin: rohkeutta, Niilo. Luota onneen yhtä varmaan kuin voit luottaa minuun ja Briitaankin."
Niilo oli liian liikutettu voidakseen vastata sanaakaan. Hän tarttui vain ystävänsä käteen ja puristi sitä lujasti, samalla kun kyynel toisensa perään vieri alas hänen poskiaan.
"Kohtalosi on kilpimerkkisi kaltainen", jatkoi Tord, "puoleksi valkoinen, puoleksi musta. Kun olet kerran yösi kulkenut tulee päivä pikemmin kuin aavistatkaan. Niin, sen olet vielä näkevä, Niilo!" lisäsi hän nauraen ja kääntyi samassa toisaalle, sillä hän ei tahtonut näyttää, kuinka liikutettu hän oli.
Mutta sitten alkoi hän uudestaan puhumaan:
"Ja nyt täytyy minun erottaa teidät!… Kuningatar odottaa sinua, Briita… Sinun täytyy rientää hänen luokseen. Minä seuraan taas Niiloa ja silloin voit olla varma, ettemme puhu sanaakaan sinusta, ei sanaakaan!"
Niin menivät he kukin taholleen. Ja lehdossa vallitsi taas tyyni rauha.
Mutta korkealla taivaalla lauloi leivo. Tuuli kulki hyväillen yli maitten. Vätterin laineet välkkyivät. Ja rakkautta, rauhaa se varmaan koski, josta lintu lehdossa lauloi, tuuli suhisi, sillä kukat tuoksuivat nyt suloisemmin kuin koskaan ennen ja Vätterin laineet ne löivät leikkiään auringonpaisteisella rannalla.
Sanansaattaja.
Molemmat ystävykset suuntasivat askeleensa Niilo Bonpojan asuntoon ja siellä saivatkin he rauhassa puhella kaikesta, mitä heillä toisilleen kerrottavaa oli. Ikäänkuin huomaamatta kääntyi keskustelu kuitenkin heti kuningasta ja valtakuntaa koskeviin asioihin. Tord oli varma, että sotaa ei voitu enää välttää ja hän iloitsi jo, että he saisivat taas yhdessä taistella, hän ja Niilo. Ja silloin olisi Niilokin taas raivaava miekallaan tien kuninkaan ystävyyteen. Surullisesti hymyili Niilo ystävän kuvitteluille, huomautti, kuinka kaikki olosuhteet sotivat niitä vastaan, mutta Tord kumosi ne hänen väitteensä. Ja niin joutuivat he vähitellen taas puhelemaan omista asioistaan ja Tord ilmaisi silloin Niilolle, että hän pian aikoi viettää häänsä neiti Iliana Tottin kanssa.
"Oletko siis jo saanut hänen isänsä suostumuksen?"
"En, mutta aion ennen pitkää hankkia sen!" vastasi Tord. "Ja sille retkelle tulet sinä kai mukaan? Olen ajatellut, että jo syksyllä lähtisimme matkalle."
Niilolla ei ollut mitään sitä vastaan ja he sopivat, että Tord niihin aikoihin tulisi Ekesjöhön Niiloa hakemaan, josta he sitten yhdessä matkustaisivat Tanskaan neitosen isän, herra Åke Akselinpojan luokse Hjulebergiin.
Kättä puristaen erosivat he sitten toisistaan. Oli tullut aamu jo heidän siinä puhellessa. Ja Niilo ratsasti sen vielä kestäissä Brodden kanssa Vadstenasta.
Viikkoja kului. Kuningatar oli tointunut jo niin paljon taudistaan, että voi ajatella matkaa Tukholmaan. Ennen lähtöään määräsi hän kuitenkin Vadstenan luostarikirkossa lepopaikan itselleen Filippa kuningattaren viereen. Kuningas oli kyllä levoton hänen tähtensä, mutta ei hän silti tullut ajatelleeksi, että voisi kadottaa hänet. Niin pian siis kuin kuningatar oli tointumaan päin, jätti hän hänet ja matkusti Tukholmaan, jossa hänellä oli joukko hallitusasioita hoidettavana, samalla kuitenkin pitäen rangaistuja herroja tarkasti silmällä.
Näytti kuin olisi Kaarlo nyt saanut entisen voimansa ja reippautensa jälleen. Sillä moneen vuoteen ei hän ollut sellaista toimi-intoa osottanut, kuin mitä hänessä nyt taas huomattiin. Mutta uusi suosikki, herra Jost von Bardenvleth, kohosi päivä päivältä yhä suurempaan suosioon. Ja hädin tuskin vain sai kuningatar Tukholmaan palattuaan hänet niin paljon ritarista erilleen, että vietti edes sen hetken ajan, jonka valtiotoimet myönsivät, hänen seurassaan. Kuitenkin oli hänen otsansa aina kirkas ja suunsa hymyyn vetäytyneenä, kun astui kuningattaren huoneeseen ja näki hänet siellä tyttäriensä ja hovineitojensa keskellä. Heillä oli ollut kaikkiaan yhdeksän lasta, mutta neljä poikaa ja yksi tyttö oli kuollut, niin että ainoastaan neljä tyttöä oli nyt enää jälellä. Vanhin näistä oli Magdalena, äidin kuva ja isän lemmitty.
Eräänä päivänä, kun kuningas mitä parhaimmalla tuulella tuli kuningattarensa luota, kohtasi hän Tord Bonden.
"Mitä on teillä sydämellänne serkku?" kysyi kuningas, "näytätte niin juhlallisen näköiseltä!"
"Aion matkustaa Gotlantiin kosioretkelle!" vastasi Tord.
"Gotlantiin!" huudahti kuningas. "Mitä sanottekaan, Tord Kaarlonpoika, vihollisenko luokse kosioretkelle?"
"Ja sen te sanotte niin varmana, kuin tietäisitte jo kenen luokse olen menossa," virkkoi Tord, "kuitenkin, Jumala paratkoon, vihollisen luokse olenkin nyt matkalla ja siksi olen tullut pyytämään teidän suostumustanne siihen."
"Ja ketä tähtää tämä kosiomatkasi?" kysyi kuningas vallan vakavana.
"Neiti Iliana Åkentytärtä, joka nykyään oleskelee serkkunsa, Briita rouvan, luona Hammarstadissa."
"Neiti Ilianaa!" huudahti kuningas. "Mitä sanottekaan, serkku, neitiIlianaa?"
Tordia kummastutti, että kuningas sitä niin ihmetteli, enemmän kuin äsken hänen ilmoitustaan, että oli vihollisen luokse kosioretkelle menossa. Hän näytti paljoa vähemmän kiinnittävän mieltään Åke Akselinpoikaan, kuin hänen tyttäreensä.
"Tuntuu siltä", uskalsi Tord huomauttaa, "kuin olisi teillä enemmän neitoa, kuin hänen isäänsä, omaa vihollistanne, vastaan."
"Niin!" vastasi kuningas, "niinhän se onkin asianlaita…! Täytyy tunnustaa, että olen antanut tässä asiassa toiselle sanani…"
"Ja kelle sitten?" kysyi Tord tulistuneena, posket punottavina.
Kuningas katseli tutkivasti häntä ja vastasi sitten ulkomuodoltaan aivan tyyneenä:
"Tässä asiassa olen luvannut puoltolauseeni ritari Jost vonBardenvlethille."
"Jost von Bardenvlethille!" huudahti Tord, mutta hillitsi heti itsensä ja lisäsi: "Vähän se häntä hyödyttää…"
"Älkää liikoja siinä suhteessa kuvitelko, Tord … ritarilla on sekä neidon että suvun suostumus."
"Sen näyttää tulevaisuus…!"
"Niin ja lähin tulevaisuus vielä", lisäsi kuningas hyväntahtoisesti. "Te huomaatte siis, etten voi antaa suostumustani teidän kosiomatkaanne."
Nämät sanat sanottuaan käänsi kuningas hämmästyneelle Tordille selkänsä ja meni huoneisiinsa.
Tordilla oli reipas, päättävä luonne. Hän teki heti päätöksensä. Ei se veisi paljon aikaa, vaikka hän matkustaisi Hammarstadiinkiin ottaakseen siellä selvän kuninkaan sanojen todenperäisyydestä. Keskustelu Niilon kanssa Vadstenassa, jonka kuluessa oli tullut puheeksi Jost ritarin rakkauskin Ilianaan, tuli siinä nyt myös Tordin mieleen. Mutta epäilemättä ei Niilo ollut kertonut siiloin kaikkea mitä asiasta tiesi. Siitä oli pidättänyt häntä ehkä epävarmuus hänen, Tordin tunteista, ja ehkä myöskin se, ettei tuntenutkaan asiaa muuta kuin epäilyttävien, lentävien huhujen kautta. Ja niin päätti Tord ratsastaa Hammarstadiin.
Samana iltana lähti hän jo Tukholmasta. Mutta saapuessaan Hammarstadiin ei hän tavannut kumpaakaan siellä ei Briita rouvaa eikä Iliana neitiä. Edellinen oleskeli Örebrossa, jossa miehensä nyt oli linnanhaltiana Niilo Juhonpojan (Oxenstjernan) jälkeen. Jälkimäisestä ei kukaan tiennyt sen enempää, kuin että hän illalla ennen Briita rouvan lähtöä oli mennyt erään ritarin kanssa lahdella keinuvaan laivaan, joka sitten oli purjehtinut pois. Kuitenkin oli se tapahtunut Briita rouvan suostumuksella, sillä itse oli hän seurannut heitä rantaan ja katsonut, kun neito nousi laivaan ja purjehti ulapalle.
Linnantuvassa sai Tord nämät tietonsa. Ja hän seisoi siellä otsa synkkänä, silmät tulta iskien, niin hurjana ja pelottavana, että Erengisle herran uskolliset, vanhat palvelijat menivät matkaansa päästäkseen enemmistä tiedusteluista. Ainoastaan talon vouti jäi jälelle. Hän oli nuori, vilkassilmäinen mies ja tarkasti seurasi hän ritarin pienintäkin kasvojen ilmettä. Ritari juoksi vuodin luokse, tarttui tätä käsivarresta kiinni ja puristeli sitä niin, että vouti muuttui melkein mustaksi muodoltaan.
"Kuka oli tuo ritari?" kysyi hän.
"Armollinen herra, häntä en tuntenut", lausui vouti. "Kuka hän oli, sen tietää ainoastaan Briita rouva."
"Kautta Jumalan, murskaksi lyön sinut, mies, ellet heti sano, kuka ritari oli!" huudahti Tord. Hänen katseensa, yhteenpuristuneet nyrkkinsä, se voima, jolla miestä piteli, kaikki se oli riittävänä todistuksena, että tässä oli tosi edessä, että hänen hetkensä olivat luetut, ellei täyttäisi ritarin pyyntöä.
"Armoa, herra, armoa!" ähkyi hän. "Tahdon ilmoittaa hänen nimensä, jos ritarisanallanne vakuutatte, ettette ilmaise minua, sillä asia on pidettävä salassa. Ei kellään saa siitä olla vähintäkään aavistusta."
Tord tuli yhä levottomammaksi tätä puhetta kuullessaan. Ryöväys Raisiossa, merirosvojen takaa-ajo, Iliana ja Briita kavalan Jostin vallassa, kaikki se tuli taas hänen mieleensä. Kaikki se muodosti kamalan yhteyden tämän kanssa. Ja ritarin teko sai taas Tordin mielessä toisen värin, kuin mitä tämä itse oli siitä koittanut kuninkaalle uskotella. Hän oli jo varma, että se oli Jost von Bardenvleth, joka oli Ilianan vienyt. Ja vihassaan unhotti hän aivan, että oli nähnyt juuri vähää ennen ritarin kuninkaan luona Tukholmassa.
"Heti hänen nimensä!" huusi hän voudille, välittämättä ollenkaan tämän vaatimuksesta.
"Se oli herra Maunu Gren!" tunnusti vouti.
"Maunu Gren!" toisti Tord epäilevänä. Vouti, huomattuaan, ettei sanojaan uskottu, kertoi tapauksen asianhaaroja myöten, kuinka laiva oli saapunut ja kuinka levoton ritari oli ollut, ennenkun taas sai nostaa purjeet ja jättää Ruotsin rannikon.
Tord ei voinut epäillä enää. Hän vain ihmetteli mihin Maunu herran matka kulki. Ja niin unhotti hän heti omat asiansa kuullessaan jotain, joka koski kuningasta ja valtakuntaa.
"Ja mihin oli ritari matkalla?" kysyi hän voudilta.
"Tanskaan, herra", lausui vouti, joka ei luullut enää olevan tarpeen pitää asiaa salassa, kun kerran jo oli ritarin nimen ilmoittanut, "Tanskaan kuningas Kristianin luo."
Siis kavaltaja, joka tahtoi näyttää koko maailmalle, mikä hän todellisuudessa oli.
Tord jätti heti senjälkeen Hammarstadin. Hän päätti nyt jatkaa matkaansa suoraan Tanskaan Hjulebergiin, joka oli aivan lähellä Falkenbergia Hallannissa. Hän suuntasi senvuoksi matkansa Södermanlannin ja Itägöötinmaan kautta ja tuli muutamien päivien kuluttua Ekesjöhön Smålannissa, jossa asui Svante Bonpoika (Yö ja Päivä), Niilo Bonpojan veli.
Tordin saapuessa oli Niilo metsästämässä, mutta tuli jo illalla kotiin ja oli valmis seuraavana päivänä matkaan Tordin kanssa. Niilo oli yhtä hämmästynyt kuin Tordkin, kuullessaan Ilianan lähdön Maunu herran kanssa ja että tämä ritari nyt todella oli poistunut maasta ja mennyt Kristianin palvelukseen. Hän uskoi nyt aseenkantajansa kertomuksen ja jutteli ystävälleenkin, mitä Brodde oli yöllä Arbogassa kuullut. Seuraus oli, että Brodde kutsuttiin molempain herrain luo ja sai ottaa heidän kanssaan yhdessä osaa neuvotteluihin.
Päätökseksi tuli, että Brodde lähtisi Skåneen päin tietoja hankkimaan, kun sitävastoin molemmat ystävykset ratsastaisivat Hjulebergiin. Seuraavana päivänä lähtivät he sitten matkaan. Brodde kääntyi heti etelään, mutta Niilo ja Tord ratsastivat Jönköpingiin jatkaakseen sieltä yhä eteenpäin kulkuansa.
Ratsastaessaan kaupungin raatihuoneen ohitse, tapasivat he miehen, joka tarkasteli heitä tutkien, etenkin Tordia. Viimein tuli hän heidän luokseen ja kysyi, eikö toinen heistä ollut herra Tord Kaarlonpoika.
"Kyllä, minä olen!" vastasi Tord.
"Minulla on teille eräs kirje, mukanani, Tord herra!" lausui mies.
"Keltä?" kysyi Tord.
Sitä ei mies kuitenkaan tahtonut sanoa, vaan halusi hän tavata Tordia hänen asunnossaan. Tord ilmoitti kyllä, ettei hän aikonut kaupungissa asuntoa itselleen hankkia, vaan päinvastoin jatkaa yhä matkaansa eteenpäin, mutta silloin virkkoi mies:
"Niin paljon voin sanoa, että mitä minulla on teille kerrottavana, ansaitsee kyllä tunnin, kahdenkin pysäyksen!"
Se tiedonanto sai Niilon ja Tordin jäämään hetkiseksi kaupunkiin. Mies seurasi heitä, odottaen, kunnes he saivat hevoset talliin ja löysivät asunnon, jossa voivat rauhassa puhella. Tord, tultuaan sisään ja luotuaan silmänsä mieheen, joka jo ennenkin oli tuntunut hänestä tutulta, luuli nyt tuntevansa hänet. Sanantuoja oli tanakka mies ja ahavoituneet, arpiset kasvot osottivat selvään, että hän oli ollut monessa leikissä mukana. Hän näytti jo edeltäpäin aavistavan, mitä ritari aikoi kysyä. Ja vältti sitä sillä, että heittäytyi hänen jalkoihinsa ja pyysi anteeksi.
"Mitä tarkoitatte!" kysyi Tord astuen askeleen takaperin. "Mitä on minulla teille anteeksi annettavaa?"
"Ettekö muista enää Raision kirkkoa?" kysyi mies. "Minä olen sama Jösse Bonpoika, joka silloin toin Niilo herralta sanan, että tulisitte kohtaamaan häntä Raision kirkkoon. Siitä on nyt kulunut jo enemmän kuin kahdeksan vuotta."
Nyt muisti Tordkin. Sama merirosvo, joka oli tahtonut nutistaa hänet, mutta jota hän päinvastoin oli niin pahoin pidellyt että tämä sai koko kesän maata sairaana Raision kirkkoherran luona, joten vasta syksyllä myöhään oli voinut ajatella matkaa Ruotsiin. Hän oli sitten antautunut Kristoferin palvelukseen ja oli nyt kuningas Kaarlon asemiesjoukon päällikkönä.
"Voitteko unhottaa sen, mitä silloin yritin teille tehdä?" jatkoi mies. "Olen aikoja sitten jo jättänyt ne, jotka kutsuivat itseään Jumalan ystäviksi ja kaikkien muitten vihollisiksi, ja palvelen nyt samaa kuningasta kuin tekin."
"Sydämestäni sen anteeksi annan", vastasi Tord tarttuen miehen käteen ja nostaen hänet ylös. "Mitä silloin tahdoitte minulle tehdä, oli vihollisena! Ja nyt saa se olla minun puoleltani unhotettu, varsinkin kun luulen jättäneeni teille siitä muiston, jota teidän tilallanne en niinkään hevillä luulisi voivani unhottaa! Mutta älkäämme puhuko enää siitä… Ennen kaikkia, mikä on se asia, joka teillä on minulle ilmoitettavana."
Jösse Bonpojan silmät harhailivat ympäri huonetta, kun nousi ylös, eikä hän uskaltanut katsahtaakaan ankaraan ritariin. Mutta se ehkä johtui vain hänen ankarasta mielenliikutuksestaan. Hän kopeloi kiireesti röijynsä alustaa ja otti lopulta sieltä esiin pienen kirjeen, jonka jätti Tordille.
Tord avasi kirjeen ja luki sen. Se oli aivan lyhyt:
"Minut viedään yhdessä herra Maunu Grenin kanssa vangittuna Lybeckiin", oli siinä. "Älkää kuitenkaan ryhtykö mihinkään pelastushommiin. Se olisi nykyisissä olosuhteissa samaa, kuin turmella kaikki. Mutta luottakaa minuun. Ennen kuolen, kuin rikon lupaukseni. Iliana Åkentytär."
Vihaa kuohuen ja hämmästyneenä jätti Tord kirjeen Niilolle kääntyen samassa Jösse Bonpoikaan ja kysyi tältä, kuka oli hänelle kirjeen antanut.
"Iliana neiti itse", vastasi Jösse ja lisäsi: "Pääsin Maunu Grenin laivaan, kun hän läksi Turusta. Olin näet siihen aikaan Suomessa kuninkaan asioilla ja saavuin juuri Viipurista Turkuun, kun Maunu herrakin sinne Ruotsista saapui jättääkseen Turun linnan herra Eerikki Akselinpojan haltuun. Maunu herra sanoi lähtevänsä Ruotsiin kuninkaan luokse, enkä minä siis epäillyt seurata häntä. Hän purjehtikin todella Ruotsin rantamalle, mutta pysähtyi Hammarstadin lahteen ja sittenkun oli saanut sieltä Iliana neidin laivaansa, nosti hän taas purjeet ja matka kulki nyt hyvässä myötätuulessa etelää kohti."
"Mutta miksette eronnut Maunu herrasta Hammarstadissa?" kysyi Niilo."Siellähän olisitte päässyt maihin!"
"Minut pidettiin vankina laivalla", vastasi Jösse, "eikä kukaan saanut henkensä uhalla jättää alusta, muutamia luotettuja miehiä lukuunottamatta, jotka soutivat veneen maihin ja taas takaisin."
"Eikö siis Maunu herra tiennyt, että olitte kuninkaan asemiehiä?" kysyi Niilo, joka ollen tyyneempi kuin Tord tahtoi tutkia asian tarkemmin kuin tämä.
"Kyllä hän sen tiesi. Sanoinhan minä sen hänelle. Mutta hän tahtoi, että rupeisin hänen miehekseen. Ja siihen ei minulla tietystikään ollut halua, koska muutan herraa mieluummin omasta kuin muitten tahdosta… Kun en siis suostunut, piti hän minut vangittuna niin kauan kun laiva oli lahdessa."
"Ja Iliana neiti?" kysyi Tord.
"Neitoa kohdeltiin niinkuin ylhäissukuista neitoa pitääkin", vastasi entinen merisissi, "ja merelle tultua päästettiin minut myös taas vapaaksi ja sain sitten olla, miten itse halusin. Silloin tuli neito eräänä päivänä luokseni ja kysyi, kuka olen ja mihin aioin… Se tapahtui vähää ennemmin, kuin saimme kaksi kauppalaivaa näkyviimme, joita Maunu herra heti alkoi ajaa takaa ja saikin hän ne lopulta onnellisesti käsiinsä. Ylhäinen neito tuskin ehti kuulla vastaukseni, että pyrin Ruotsiin, kun hänet jo komennettiin kannen alle. Pian senjälkeen tapahtui sitten tuo onnettomuus."
"Onnettomuus?" huudahti Tord ja Niilo samalla kertaa.
"Niin", jatkoi Jösse, "luulin, että siitä kirjeessä puhutaan… Suuri lybeckiläinen sotalaiva hyökkäsi Maunu herran kimppuun. Ja ankaran taistelun jälkeen täytyi hänen antautua väkineen vangiksi, vaikka hänellä olikin laivassaan kaksisataa miestä."
"Herra armahtakoon, Jösse Bonpoika!" puhkesi Tord puhumaan, mutta Jösse kiiruhti heti lisäämään:
"Vaara on ohitse nyt. Sillä Lundin läpi kulkiessani sain kuulla, että kuningas Kristian, Norjasta kruunausmatkalta palattuaan, oli heti lunastanut Maunu herran, joka nauttii hänen erityistä suosiotaan. Myöskin Iliana neiti kuuluu nyt olevan Köpenhaminassa, mutta odotetaan piakkoin saapuvaksi Iivari Akselinpojan luokse Lillöhön."
"Missä saitte sitten tämän neidin kirjeen?" kysyi Tord.
"Se tapahtui silloin", jatkoi Jösse, "kun lybeckiläinen sotalaiva sai Maunu Grenin aluksen haltuunsa, kun sen miehistö ei enää voinut pitää puoliaan. Seisoin maston vieressä, sillä en voinut olla minäkään taisteluun osaa ottamatta. Silloin kuulin neitosen huutavan nimeäni ja kun kiiruhdin hänen luokseen jätti hän kirjeen minulle."
"Kauan olette sitä viivyttänytkin!" lausui Niilo epäluuloisena."Varmaankin on teillä ollut siellä Skånessa päin paljon puuhaamista."
"Siltähän se voi tuntua ja tavallaan olettekin oikeassa… Luulen kuitenkin hyödyttäneeni kuningas Kaarloa ja Ruotsin valtakuntaa viipymiselläni. Kun lybeckiläinen oli voittanut, ei se tiennyt aluksi, mitä tehdä niin monilla vangeilla. Siksi laski se heistä heti osan Skånen rannikolle. Niiden joukkoon satuin minäkin. Toisen osan lähetti se Danzigiin ja niille kävi onnettomasti, sillä ne mestattiin joka ainoa. Ja niin olisi kai käynyt Maunu Grenillekin Lybeckissä ellei kuningas Kristian olisi väliin mennyt… Tulin maihin lähellä Trelleborgia ja siellä kuulin jo puhuttavan kiihkeästä riidasta, joka oli syntynyt Iivari Akselinpojan ja Lundin arkkipiispan Tuven välillä. Eräässä oluttuvassa sen kuulin, jonne menin juomaan mukillisen olutta. Siellä kaksi miestä puheli asiasta. Toinen heistä oli Ruotsista ja hän oli tuonut herra Tuure Tuurenpojalta Axewallasta sanaa Iivari herralle."
"Tuure Tuurenpojalta!" huudahti sekä Tord että Niilo.
"Niinkuin sanoin, oli hän herra Tuure Tuurenpojan lähetti. Ja oli hän tullut kuulustelemaan, miten Maunu herran oli käynyt. Siitä asiasta oli minulla paraimmat tiedot annettavana ja siten tulin kuulleeksi kaikenlaista, sillä olut oli hyvää ja mies puhelias. Tuure herra ja moni muukaan eivät ole kuninkaan ystäviä. Kun tahdoin saada asiasta vielä tarkempia tietoja ja kun mies muutaman päivän kuluttua oli lähtevä Lillöhön niin päätin seurata häntä sinne. Mutta Iivari herra oli niin kiintynyt riitaansa arkkipiispan kanssa, ettei häneltä muuhun aikaa riittänytkään. Kun sanoin hänelle lähteväni Ruotsiin, pyysi hän minua tervehtimään veljeänsä, herra Eerikki Akselinpoikaa ja sanomaan, että tuuli oli kääntymässä ja että oli paras hänenkin nyt katsoa eteensä… Niin hän sanoi ja sitten matkusti hän Lundiin. Siellä viivyin minäkin hetkisen aikaa. Mitä sain tietää, sisältyy siis pääasiassa siihen, että Tanskan ja Ruotsin herroilla on salahankkeita, joista hedelmät näkyvät vuoden, kahden kuluttua… Tuure herra oleskelee nykyään täällä kaupungissa, näin hänet, ja Eggert herra tuli myös tänne eilen Rumlaborgista."
Tuure Tuurenpoika (Bjelke), Kråkerumin herra, ei ollut vielä Axevallan linnanhaltia, mutta oleskeli siellä nyt satunnaisesti serkkunsa Knuutti Steeninpojan (Bjelken) luona, joka oli saanut Axevallan linnan kuninkaan apen, vanhan ritarin, Kaarlo Orminpojan kuoltua. Vasta seuraavana vuonna sai Tuure herra Axevallan läänityksekseen. Tähän asti oli häntä luultu kuninkaan puoluelaiseksi. Hänellä oli kova ja julma luonne. Rahvasta vihasi hän sydämensä pohjasta, eikä voinut kärsiä, että Engelbrektin nimeäkään mainittiin hänen läsnäollessaan. Sen lisäksi oli hän erittäin röyhkeä eikä saattanut hillitä kerskailuhaluaan kuninkaankaan seurassa, jonka ensimäinen vaimo oli ollut Tuure herran sisar. Äitinsä puolelta oli Tuure herra myös sukua Jönköpingin ja Rumlabergin linnanhaltialle, herra Eggert Krummedikille, joka myöskin, ilman että ansaitsi sitä, nautti Kaarlo kuninkaan suosiota.
Nämät tiedonannot tekivät niin Tordin kuin Niilonkin mielen alakuloiseksi. He olivat kuitenkin varmoja, ettei kuningas Kristian sodallaan Ruotsia vastaan mitään voittaisi, vaikka kavaltajat kyllä ehkä voisivatkin hetkeksi aikaa antaa kuninkaalle ja hänen ystävilleen tekemistä. Ja siksi saivat nämät asiat nyt väistyä yksityisasiain tieltä. Jösse Bonpojan poistuttua joutuikin heti taas keskustelun alaiseksi Tordin retki ja sen tarkoitus. Tord oli aluksi kahden vaiheilla, jatkaisiko matkaa Åke herran luokse Hjulebergiin vai ei. Voisihan sillä todella olla odottamattomia seurauksia. Mutta toiselta puolen taas voi ajatella, että Iliana neiti oli tuskan pakottamana kirjeensä kirjoittanut, jota tarkemmin asiaa mietittyään ei olisi tehnytkään. Kun hän vielä mietti, mitä Jost ritari voisi sillä aikaa aikaan saada, niin tuli hän lopulta siihen päätökseen, että matkaa oli jatkettava. Jos Åke herra kieltäisi, olisi asia sitten selvä. Tord tietäisi silloin, ettei hänellä enää olisi mitään muuta keinoa voittaakseen morsiamensa, kuin anastaa se väkivallalla. Ja sen tehtyä voitaisiin sitten asiasta keskustella sekä kuningas Kaarlon että Åke herran kanssa.
"Kävi miten kävi", sanoi hän lopulta lyöden Niiloa olkapäälle, "sotaa minä vain haluan ja silloin me taistelemme rinta rinnassa ja vedämme nuo kurjat kavaltajat päivänvaloon."
Ei hän tullut ajatelleeksikaan, ettei Niilo tahtoisi mukana olla. Ei hän sitä miettinyt, kuinka katkeralta tästä mahtoi tuntua taistella nyt halpa-arvoisena ja huomaamattomana miesten joukossa, jotka olivat aina tottuneet näkemään hänet kaikkien etunenässä. Mutta Niilo oli aivan samaa mieltä kuin Tordkin, eikä hänelle tullut mieleenkään vetäytyä nyt syrjään, kun isänmaan pelastaminen oli kysymyksessä. Hänen vankka, jalo luonteensa oli vuosien kuluessa varsinkin nyt Arbogan ja Vadstenan tapausten jälkeen saanut lopullisen tulikasteensa. Satunnaiset tapahtumat, onnen vaihtelut, ihmisten arvostelut eivät saaneet häntä enää päämäärästään horjumaan. Hän katseli nyt maailmaa ikäänkuin ylhäältä päin. Ja siksi voikin hän paremmin kuin muut nähdä ja arvostella niitä voimia, jotka olivat siinä vaikuttamassa, niitä tarkotusperiä, joita etsittiin, samalla kun ei voinut olla hymyilemättä tuolle turhamaiselle kiihkolle, olla etunenässä.
Kohtaus Briitan kanssa, tieto hänen rakkaudestaan, sekin osaltaan kohotti hänen mieltään, vapautti sen tomun ja pikkumaisuuden kahleista. Ja hänestä tuntui, kuin olisi edellinen jakso, joka päättyi siihen, ollut vain valmistusaika hänen sisällisessä kehityksessään ja nyt tullut korkeampien aatteiden, suurempien taistelujen hetki. Briitan tunnustus toi muassaan yhtä hyvin voiton seppeleen kuin manauksenkin, edellisen, mitä kuluneeseen aikaan tuli, jälkimäisen taas mitä tulevaan. Mutta ne koettelut, mitä nyt voi tulla, ne olivat hänestä enää pikkuasioita vain. Sellainen sattui hänelle jo tänäkin päivänä.
Herra Eggert Krummedik lähetti sanan, että Tord herra tulisi päivälliselle hänen luokseen linnaan. Se herätti niin Tordin kuin Niilonkin kummastusta, että kutsu koski ainoastaan Tordia. Tarkemmin mietittyään huomasivat he kuitenkin, että eihän Eggert herra voinut kutsua vieraakseen sellaista kuin Niilo, jonka kuningas niin julkisesti oli seurastaan erottanut. Tord meni siis yksin. Tuskin oli hän vielä ehtinyt poistua, kun jo Tuure Tuurenpoika saapui Niilon luokse.
Ensimäiset tervehdyssanat lausuttuaan, alkoi ritari ilman pitempiä kiertelyjä selittää, miksi oli tullut. Hän puheli kuninkaan herkkäuskoisuudesta, hänen kykenemättömyydestään erottaa ystäviä vihollisista sekä hänen julmasta menettelystään jälkimäisiä kohtaan. Ja tämän puheen jälkeen kysyi hän muitta mutkitta, mitä Niilo asiasta mietti. Kysyi, eikö hän jo kaiken senjälkeen mitä oli saanut kärsiä niin monivuotisen uskollisen palveluksen jälkeen, eikö hän jo nyt ollut valmis yhtymään niihin, jotka aikoivat saada asiain tilan Ruotsissa muuttumaan.
Tarkkaavaisena kuunteli Niilo ritarin puhetta, mutta heti kuin huomasi, mitä tämä oikeastaan tarkotti sillä, antoi hän jyrkän kiellon. Kuitenkin koska Tuure ritari oli puhunut hänelle siinä luulossa, että tapaisi hyvinkin kernaan kuuntelijan, tahtoi hän perustella kieltoaan, miksi ei voinut ritariin ja hänen puoluelaisiinsa yhtyä. Hän koetti sitten vielä osottaa ritarille, että tämän sanat sisälsivät kavallusta, mutta lupasi kuitenkin pitää asian salassa, jos ritarikin jättäisi salahankkeensa kuningasta vastaan sikseen. Siinä suhteessa hän kuitenkin puhui kokonaan kuuroille korville. Tuure ritari oli pitänyt aivan varmana, että mies, jota oli niin kohdeltu kuin Niiloa, ei hetkeäkään epäilisi nostaa miekkaansa kostoon siten hyvitystä vaatiakseen, koska sitä kuninkaalta ei ollut muuten saatavissa. Hän siis käsittikin Niilon puheen vain estelyksi, jonka kautta tämä tahtoi kiskoa voittoa itselleen ennenkuin kuninkaan vastapuolueeseen astui, ja siksi alkoi hän kuvailla Niilolle sitä valtaa, niitä linnoja ja läänejä, joita palkinnoksi oli odotettavissa.
Aika kului siinä puhellessa ja ennenkuin herrat sitä huomasivatkaan oli päivällinen linnassa loppunut ja Tord herra isäntänsä, Eggert herran, seurassa matkalla majataloon.
Siellä sai keskustelu sillä aikaa ihan odottamattoman käänteen. Niilo kieltäytyi aivan jyrkästi kaikista kavalluspuuhista.
"Ei löydy maailmassa sellaista palkkaa, Tuure ritari", sanoi hän, "jota pitäisin sen arvoisena, että sentähden voisin omantuntoni pantiksi panna. Olen siis edelleenkin Kaarlo kuninkaan mies tai oikeammin Ruotsin mies… Tämän maan, tämän kansan edestä vain tahdon elää ja kuolla, vaikka minulle sitten olisi seitsemän kuningaskuntaa sen asemesta tarjolla!"
Nyt tulistui jo Tuure herra. Häntä harmitti, että oli paljastanut itsensä, nähnyt niin paljon vaivaa turhan asian vuoksi. Ja hänestä alkoi Niilo tuntua enemmän pelkurilta raukalta kuin urhokkaalta ritarilta.
"Kautta viiden haavan", huudahti hän, "te olette pelkuri, NiiloBonpoika!"
Hymyillen katseli Niilo vihastunutta ritaria. Juuri tällä hetkellä astui Tord Eggert herran kanssa sisään huoneeseen.
"Voi olla", lausui Niilo, "että olemme siinäkin eri mieltä, niinkuin olemme edellisessäkin."
"Olette mitä kurjin raukka!" huudahti taas Tuure herra kuuntelematta ollenkaan mitä Niilo sanoi ja tullen vielä rohkeammaksi ystävänsä Eggert herran samoinkuin Tordinkin tulosta. Tord, niin vilpitön kuninkaan ystävä kuin olikin, ei kuitenkaan koskaan olisi kärsinyt sellaista loukkausta, kuin mitä Niilo nyt Tuure herran puolelta sai kärsiä.
"Ajatelkaa ensin Tuure ritari", vastasi Niilo sävyisästi, "ajatelkaa, ennenkuin lausutte sanoja, jotka voivat saada verenvuodon aikaan. Minulla on toki jossain määrin kunnianne vallassani!"
"Kunniani on varmemmin miekkani terässä, Niilo Bonpoika… Jättäkää kauniit lorunne, sillä kukaan ei niitä enää usko ja kaikista vähimmin minä."
"Mikä antaa aihetta sellaiseen solvaukseen?" keskeytti Tord astuen uhkaavana suuttunutta ritaria kohti.
Kysymys saattoi ritarin hämmennyksiin. Hän oli mielestään niin selvästi lausunut vihastuksensa syyn, että Tordin kysymys oli hänestä aivan tarpeeton. Ja lähempi selvittely oli sitä vaarallisempi, koska siitä olisi käynyt ilmi, mitä ritari ei suinkaan halunnut, nimittäin hänen todellinen mielenlaatunsa kuningasta kohtaan. Senkautta hän todellakin oli Niilon vallassa ja tämä olisi myös voinut käyttää sitä puolustuksekseen, ellei olisi halveksinut sellaista keinoa.
Tähän aikaan oli aivan tavallista, että pieninkin sana, joka kävi kunnialle, sai kaksintaistelun aikaan. Sentähden ei Tord olisikaan nyt siihen niin erityistä huomiota kiinnittänyt, ellei se olisi ollut Niilo, jota asia koski. Kun kuitenkin Tordin omatkin sanat ehkä olivat voineet kunniastaan arkaa ritaria loukata ja kohottaa vielä hänen vihaansa, kun ei niitä peräytetty, niin otti Tord asian omakseen ja sanoi:
"Pysyn sanassani ja Niilo Bonpojankin täytyy sen suvaita!"
Herra Eggert Krummedik huomasi kuitenkin asian oikean laidan paremmin kuin Tord. Ja hän sai välit lopulta sovitetuksi niin, että Tuure ritari peräytti syytöksensä. Mutta se taas herätti Tordissa epäluuloja. Ja muistaessaan samalla, mitä oli Jösse Bonpojalta kuullut, kävi hänen aavistuksensa varmuudeksi ja hän sanoi:
"Jos ystäväni Niilo Bonpoika onkin liian jalo antaakseen kevytmielisen sanan houkutella kaksintaisteluun itseään, niin vaadin minä, Tord Kaarlonpoika, teidät nyt heti tässä ainakin ilmoittamaan, mikä antoi aihetta solvaaviin sanoihinne. Sillä sellaisia sanoja ei kukaan todellinen ritari kehtaisi julki lausua."
"Mutta siihen minä en suostu!" vastasi Tuure herra.
"Ja silläkö luulette voivanne minua tyydyttää!" kysyi Tord silmät tulta iskien. Hän tuli aina vain enemmän vakuutetuksi siitä, että ritarilla oli jokin arka asia omallatunnollaan, joka ei kärsinyt päivänvaloa. Ja siksi lisäsi hän: "ette ilman tärkeämpää syytä voi kutsua Niilo Bonpoikaa kurjimmaksi raukaksi…"
"Mutta sehän on asia, joka ei koske teitä, Tord herra!" keskeyttiTuure.
"Ja mitä sanot sinä tähän, Niilo Bonpoika", kysyi Tord Niiloon kääntyen, välittämättä ollenkaan siitä, mitä Tuure ritari puhui, "onko se asia, joka ritarin vihan on herättänyt, sellainen, että sinä voit sen minulle ilmaista?"
Niilo tarkasteli läpitunkevin katsein Tuure Tuurenpoikaa ja vastasi sitten:
"Sen voin ja sen teenkin, kun aika niin vaatii, jollette te, Tuure herra, itse teoillanne todista, että puheenne on ollut valhetta."
"Hyvä, Tuure herra!" alkoi taas Tord puhumaan, "minä, joka pidän Niilo Bonpoikaa urhoollisimpana miehenä, mitä tunnen, minä tahdon odottaa kunnes hän puhuu. Mutta sen saatte uskoa, ettei sellaista muuria ole, joka suojelisi teitä miekaltani, niin pian kuin Niilo Bonpoika on puhunut… Se on sanani ja nyt voimme erota!"
Epäilemättä olisi se terävä soimaus, joka näissä sanoissa piili, lopultakin synnyttänyt sen kaksintaistelun, joka juuri äsken oli estynyt, ellei Eggert ritari taaskin olisi saanut sitä hyvillä sanoilla pidätetyksi. Tuure herra antoi näet vielä toisen kerran sovittavien sanojen vaikuttaa itseensä, vaikka ne jo tuntuivatkin enemmän vain suojalta, jonka taakse hän koetti edes jollain tavoin vielä sotamaineensa pelastaa. Vaara olikin kahdessa suhteessa suuri. Ensiksikin hänelle itselleen, koska hän, jos salavehkeet olisivat ennen aikaa ilmi tulleet, ei olisi voinut saavuttaakaan niiden tuottamaa hyötyä. Toiseksi taas itse hankkeelle ja kaikille niille, jotka olivat siihen sekautuneina. Ja nämät kyllä puolestaan olisivat kostaa osanneet.
Niin poistuivat herrat ja Niilo ja Tord jäivät taas kahden.
Illan kuluessa tulivat he sitten lopullisesti siihen päätökseen, että matkaa Åke herran luokse Hjulebergiin oli yhä jatkettava. Mutta kohtalo oli nyt niin määrännyt, ettei siitä matkasta saisi totta tulla.
Yöllä saapui lentoviesti Tukholmasta. Se toi Tordille tämän sisarelta, Briita neidiltä, kirjeen. Kuningatar makasi kuolinvuoteella. Hän oli puhunut Niilo Bonpojasta, oli puhunut kerran Tordista ja Iliana neidistäkin, kun Briita oli ollut kahden kesken hänen kanssaan huoneessa. Hän oli myöskin lausunut toivomuksen saada vielä ennen kuolemaansa puhella Tordin kanssa. Briita oli silloin kertonut hänelle veljen matkasta Hjulebergiin, sillä hän, kun tiesi, miten rakas veli oli aina kuningattarelle ollut, ei luullut asiaa sillä vahingoittavansa, vaikka sen kuolevalle kuningattarelle ilmoittikin. Kuningatar oli silloin pyytänyt, että Briita neiti lähettäisi sanan veljelleen.
Tämä muutti nyt kokonaan Tordin tuumat.
Heti keskeyttivät he matkansa ja Tord riensi yötä päivää Tukholmaan.
Arkkipiispa Tuve.
Kaarina kuningatar kuoli ja Kaarlo suli kyyneliin hänen ruumisvuoteensa ääressä. Pienet lapset, ne itkivät niinkuin näkivät isänkin tekevän, paitsi vanhin, Magdaleena, joka jo paremmin käsitti, mitä oli menettänyt. Tämä tapahtui 7 päivänä syyskuuta vuonna 1450. Kuningattaren ruumis asetettiin ensin Mustainveljesten luostariin, mutta vietiin sitten talvella Vadstenaan, jonne kuningas oli antanut rakennuttaa komean kuorin muistokivineen. Tänne lahjotti hän myös kallisarvoisen niin kutsutun ciborion eli kauniisti koristellun rippileipäin säilytyskaapin. Väitettiin, ettei sen vertaista löytynyt toista Ruotsissa.
Mutta kuinka katkerasti kuningas surikin niin oli ja pysyi kuningatar poissa. Ja niin alkoi uusi ajanjakso kuninkaan elämässä. Tähän asti oli hän purjehtinut myötätuuleen. Vieläkin kulkee hän eteenpäin, mutta tuuli on nyt vastainen.
Ensin kääntyi hän kavaltajia vastaan, joiden vehkeet oli Arbogassa selville saanut. Mutta huomio, jonka Harmaaveljesten luostarissa teki, sai hänet taas vihollisten kanssa sovintoon taipuvaiseksi. Tämä tapahtuikin sitten Tukholman kokouksessa vähän jälkeen kuningattaren kuoleman. Arkkipiispa ja Strengnäsin Sigge piispa saivat taas lääninsä takaisin. Maunu Gren oli paennut maasta ja tuomittiin nyt omista ja vaimonsa varoista korvaamaan sen, mitä oli kruunun varoista tuhlannut, koska ei ollut saapunutkaan, niinkuin oli kuninkaalle luvannut, Söderköpingiin tiliä tekemään.
Tanskaan ja Kristian kuninkaaseen nähden tuli väli aina vain kireämmäksi. Avaskärissä oli kyllä ollut kokous, mutta mitään tuloksia ei se tuottanut. Kaarlo kuningas jätti Kalmarin vetäytyen Moratorppaan ja siitä saivat tanskalaiset aiheen keskeyttää kokouksen. Kaarlo oli ryhtynyt suojeluskeinoihinsa, mutta vahinkoa ne hänelle nyt vain tuottivat. Hyökkäys Kristian kuninkaan puolelta, josta Maunu Gren oli puhunut, jäi tekemättä. Kristian itse vain pakeni, kuullessaan, että Ruotsin kuningas laivastoa varusteli. Sen sijaan uhkasi vaara Kaarlo kuningasta kokonaan toiselta suunnalta. Se viivähti kuitenkin hetkisen, eikä saanutkaan enää sitten sitä voimaa, joka sillä epäilemättä olisi ollut, jos olisi tullut silloin, kun Kaarlon huomio vielä oli aivan toiseen suuntaan kääntyneenä.
Kuningas kulki Kalmarista Vadstenaan ja täällä sai hän tietää, että vihollinen oli hyökännyt Norjan puolelta rajan ylitse ja hävitteli paraikaa Vermlannissa. Heti senjälkeen ilmestyi myös Maunu Gren laivastoineen Itämerelle ja laski väkensä maihin Kolmärdenin juurelle, samalla kun Olavi Akselinpoika teki Gotlannista päin maallenousun Stäkeholman luona hävittäen ja raastaen pitkin Tunan lääniä.
Kaikki siis osotti, että Kaarlon täytyi, jos tahtoi kruununsa edelleenkin pitää, puolustaa sitä ase kädessä. Niin päätettiinkin sitten Tukholman kokouksessa 6 päivänä tammikuuta 1452 kuninkaan kehotuksesta tarttua aseisiin petollista Kristian kuningasta vastaan. Sana kulki yli valtakunnan ja niin kernaasti toteltiin kuninkaan käskyä, että ennen pitkää oli 50,000 miestä eri tahoilta rajaa kohti kulkemassa, jossa Markaryd Lounais-Smålannissa oli määrätty kaikille yhtymäpaikaksi.
Kun kuningas saapui Markarydiin ja ratsasti noiden lukemattomien laumojen ohitse, täytti hänen rintansa uljuus ja voitonriemu. Ja hänen silmänsä säteilivät pelkkää iloa, kun otti vastaan ne uskollisuuden osotukset, joita sekä talonpoikaisjoukkojen että järjestetyn sotaväen puolelta osakseen sai. Kaikki osastot eivät olleet edes vielä saapuneet, mutta kuningas päätti siitä huolimatta marssia rajan yli, koska sellainen väenpaljous, jos se olisi omaan maahan sijoitettu, olisi ennen pitkää saattanut sen tuhon omaksi.
Lähetettyään ensin vanhan tavan mukaan sodanjulistusilmoituksen Kristian kuninkaalle, marssi hän rajan ylitse Fagerhultin pitäjääseen ja kääntyi sitten sieltä lounaiseen päin Herrevadin luostaria kohden. Sinne oli hän päättänyt ottaa pääkortteerinsa, ja siellä aikoi hän myös odottaa matkalla olevain joukkojen saapumista.
Mutta pienen maakirkon tornissa istui Tuve arkkipiispa lämpöiseen turkkiin kietoutuneena ja katseli kun Ruotsin sotajoukko samosi eteenpäin pitkin talvista tietä. Oli silloin jäikeenpuolenpäivä helmikuussa ja omituisesti kimalteli helmikuun aurinko tuhansia haarniskoita ja keihäänteriä vasten. Sekava häly, jonka eri joukoista kajahtelevat laulut aikaansaivat, sorisi niin ilkeästi arkkipiispan korvissa, samalla kun jääkenttä vapisi ja roskui hevosten ja miesten jalkojen alla. Arkkipiispan sivulla seisoi ritari kypärinsilmikko suljettuna ja tämä kuvaili hänelle eri osastot aina sitä mukaa kuin ohitse kulkivat. Ensin samosi siinä suuri joukko, suksilla hiihtäen, oma lippu mukanaan.
"Se on hiihtomiesten lippu!" sanoi ritari. "Ne miehet, ollen keveästi varustettuja, kulkevat nopeammin kuin virkuin hevonen."
Hetkinen senjälkeen alkoi kuulua kumeaa ääntä, niinkuin suuri ratsuparvi olisi jäälle laskeutunut. Pian alkoikin kypärintöyhdöt ja haarniskat kimallella auringon valossa keveän usvan keskeltä, jonka päristelevät hevoset aikaansaivat, mutta jonka taas heti vieno tuulenhenki puhalsi pois. Osaston etunenässä ratsasti komea, kookas ritari vierellään lippu, johon oli kuvattuna Pyhä Yrjänä hevosen seljässä ja täysissä varuksissa.
"Siinä on ratsumiesten lippu!" selitti mies. Ja ihmetellen katseli arkkipiispa tuota uljasta joukkoa rivi riviltä, kunnes väsyi niitä lukemaan.
Tuskin oli tämä osasto vielä kadonnut, kun jo pyökkimetsän takaa, joka vasemmalla näköalaa rajoitti, tuli esiin uusi joukko, Se oli joutsimiesten lippu, jota lippua koristi Ruotsin ja Norjan suojeluspyhimysten, Pyhän Eerikin ja Pyhän Olavin kuvat. Kaikkia näitä kolmea lippua ympäröi vielä erityinen suojelusjoukko.
"Mutta mikä osasto se tuolta vielä tulee?" huudahti arkkipiispa nojautuen eteenpäin paremmin nähdäkseen.
Alas jäälle oli taas ilmestynyt pieni joukkue. Sen etunenässä ratsasti muhkea herra valkoisen hevosen seljässä. Ja satula ja hevosen suitset loistivat hänellä vain paljasta kultaa. Samaten olivat haarniskatkin näillä kallisarvoisemmat ja ratsut kauniimmat, kuin edellisillä osastoilla.
"Siinä ratsastaa Kaarlo kuningas kahdensadan hovimiehensä kanssa!" lausui ritari värähtelevällä äänellä, ikäänkuin ei hän enää olisi voinut pidättää liikutustaan kuninkaan ilmaantuessa kentälle.
Kuninkaan ja hänen hovimiestensä jälkeen kulki kaksikymmentä kanuunaa ja niiden mukana rekiä, joissa oli ruutia ja kiviä. Se oli jotain uutta arkkipiispalle. Ritari kuvaili hänelle, kuinka niitä käytettiin, kuinka yksi ainoa hyvin suunnattu laukaus voi silmänräpäyksessä tehdä enemmän turmiota kuin kymmenen urhokkainta ritaria tunnissa. Silloin vaaleni vanha mies ja näytti kädet yhteenliittyneinä vaipuvan rukoukseen.
Luodessaan taas silmänsä ylös, näki hän korkealle kohoovan, suuren lipun kimaltelevan pyökkimetsän takaa. Kun se tuli lähemmäksi, huomasi hän siinä neitsyt Marian sädekehän keskelle kuvattuna. Lippua jota, niinkuin edellisiäkin, vahva suojelusjoukko ympäröi, seurasi joukko ratsumiehiä. Näillä, niinkuin kuninkaankin seurueella, oli kauniit ja suuret hevoset.. Monet eriväriset ja erimerkkiset kilvet, samaten kuin kypärätöyhdötkin osottivat, että siinä ratsasti aateli, ritarit asepalvelijoineen.
Heitä seurasi jalkaväki lukemattomissa parvissa sekä kaupunki- ja maarahvasta lippuineen. Viimeisenä ratsasti eri joukkona kaksisataa ritaria.
"Herra Jumala!" huokasi arkkipiispa, "miesmuistoon ei sellaista sotajoukkoa ole nähty Ruotsista Tanskan rajan yli kulkevan!"
Hänen vielä puhuessa alkoi pohjoisella taivaanrannalla punainen valo leimahdella. Se vielä enemmän kuin sotajoukon suuruus sai arkkipiispan huomaamaan, mitä kohtaloja kohti hänen maansa nyt kulki. Se oli tulen loistetta, joka johtui palavista, sytytetyistä taloista.
"Ja tuo ei ollut vielä koko sotajoukko?" kysyi arkkipiispa. "Väkeä on vielä enemmänkin tulossa, sanotte?"
"Ratsastan heitä vastalle, saattaakseni heidät kuninkaan luokse!" lausui ritari.
"Mutta kutka ovat eri osastojen johtajina ja kuka on järjestänyt tuon suuren armeijan?" jatkoi piispa tutkistelujaan.
"Kuningas itse on sotajoukon järjestänyt", selitti ritari, "ja siinä onkin hän koko mestari… Hän on oppinut taitonsa kotimaassani. Ja yksityiskohdissa huomaakin helposti suuren isänmaani eri maitten sotatapoja jäljitellyn."
"Niin, Kaarlo kuningashan oleskeli nuoruudessaan kauan aikaa ulkomailla!"
"Hän on ollut Puolassa, Unkarissa, Itävallassa, Baijerissa,Meissenissä, Saksissa sekä Reinin rannoilla!" lausui ritari.
"Ilmoittakaapa minulle päällikköjenkin nimet, niin olen silloin luullakseni jo kuullut ja nähnyt kylliksi", virkkoi arkkipiispa.
"Hiihtäjien etunenässä kulki Herman Berman, ratsumiehiä johtaa herraTord Kaarlonpoika ja joutsimiehiä herra Erengisle Niilonpoika.Ritarijoukkoa johtaa kuningas itse ja hänen lähin miehensä on herraKustaa Kaarlonpoika, hänen lankonsa."
"Jumala ja pyhimykset suojelkoot Tanskan maata", puhkesi arkkipiispa puhumaan. "Kristian kuningas on nykyään Wilsnachissa ja ennenkuin hän ehtii sieltä kotiin palata, voi koko Skåne jo olla erämaana, niinkuin Hallanti ja Blekingekin."
"Kuitenkin voidaan sitä välttää!" huomautti ritari verkalleen ja painolla.
"Ja kuinka … kenen avulla?"
"Teidän itsenne, herra arkkipiispa… Keskustelussa kuninkaan kanssa, jos siihen myönnytte, on teillä Skånen kohtalo käsissänne. Jos te ja Skånen rahvas suostutte kuninkaan ehtoihin, niin pelastuu Skånen maakunta hävityksestä."
Hetken vaitiolo syntyi. Lopulta nousi arkkipiispa ylös ja katseli surullisin, huolestunein silmin ritaria.
"Tervehtikää herraanne ja kuningastanne!" sanoi hän sitten, "ja ilmoittakaa samalla hänelle, että Tuve arkkipiispa on kyllä keskusteluun saapuva, milloin hän vain niin haluaa. Mutta sanokaa myös kuninkaalle, että ellei hänellä ole muuta lisättävää, kuin mitä te nyt olette lausunut, niin ei hän niillä keskusteluilla ole mitään voittava. Sillä koskaan en tahdo puhua tai tehdä mitään sellaista, joka minulle, Tanskan valtakunnan arkkipiispana, arvotonta ja alentavaa olisi!"
Näillä sanoilla jätti arkkipiispa Kaarlo kuninkaan lähettilään hyvästi, joka jäi siihen seisomaan ja katselemaan vanhuksen jälkeen, ikäänkuin ei olisi oikein käsittänyt tämän sanojen sisällystä. Heti riensi hän kuitenkin reippain askelin arkkipiispan jälkeen tornin rappusia alas. Alhaalla odotti reki, johon arkkipiispa istuutui, lähtien viipymättä etelää kohti ajamaan. Lähtiessään ei hän katsahtanutkaan ritariin, joka seisoi siinä reen vierellä kallisarvoisissa, kullalla ja hopealla silatuissa varuksissaan, päässä tiikerinpään kaltaiseksi mukaeltu kypärä, josta mustanpunainen töyhtö kohosi. Se sama kultaan kuvattuna kimalteli myös hänen tulipunaisesta kilvestään.
Näytti melkein siltä, kuin olisi arkkipiispa halunnut mitä pikimmin vihollisritarista etääntyä, samaten kuin suuresta sotajoukostakin, jonka näkö hänessä herätti vain pelkoa ja surua. Myös tässä pysähtyi ritari katselemaan vanhuksen menoa, ennenkuin heittäytyi mustan ratsunsa selkään ja antoi sen laukata pohjaa kohti.
Arkkipiispa tuli Helsingborgista ja oli juuri matkalla Lundiin, kun sai kuulla, että Ruotsin armeija oli kulkenut rajan yli. Hän ei voinut silloin pidättää haluaan nähdä omin silmin tämän sotajoukon voidakseen sitten määrätä vastustuksen vaaran mukaan. Ja niin oli hän poikennut pieneen maakirkkoon, jonka ohi kuninkaan sanottiin kulkevan. Tänne oli saapunut sitten kuninkaan lähettiläs pyytämään herransa puolesta keskustelua arkkipiispan kanssa.
Mutta sillä aikaa kun arkkipiispa jatkoi matkaansa Lundiin, kun ritari, jolla oli tiikerinpää vaakunassaan, laukkasi pohjaa kohti, sillä aikaa istui Kaarlo kuningas Herrevadin luostarissa, ritariensa ja päällikköjensä ympäröimänä, jaellen suullisesti ja kirjallisesti käskyjään. Ja siinä osotti hän sellaista varmuutta ja taitoa, että jokaisen täytyi myöntää hänen olevan niinkuin luodun suurta armeijaansa johtamaan. Reippaudella ja voimalla teki hän tehtävänsä ja oli sitäpaitse niin iloa ja riemua täynnä, että mitä parain mieliala pääsi vallalle niin ritareissa kuin koko armeijassakin.
Saatuaan myöhästyneet joukot armeijansa vahvistukseksi ja arkkipiispa Tuven vastauksen, läksi hän taas matkaan Herrevadin luostarista kolmantena päivänä sinne tulonsa jälkeen. Erityiset osastot olivat jo jättäneet luostarin samoten pitkin Helsingborgiin johtavaa tietä, kun kuningas astui rappusia alas ja nousi hevosensa selkään. Ritari, jonka tulipunaisessa kilvessä kultaan kuvattu tiikerinpää upeili, seisoi siinä juuri kuninkaan vierellä, kun tämä asetti jalkansa jalustimeen. Kuningas kääntyi hänen puoleensa ja lausui:
"Olkaa huoletta vain, Jost ritari, pian saavumme me Lundiin. Ja silloin saa kyllä teidänkin asianne tyydyttävän käänteen yhtä varmaan, kuin itsekin toivon parempaa vastausta Tuve arkkipiispalta, kun sillä tavoin tulen häntä tervehtimään."
Nöyrästi kumarsi ritari korkealle ystävälleen, mutta ei tämä eivätkä muutkaan huomanneet sitä hymyä, joka hänen kasvoilleen levisi. Se voikin yhtä hyvin olla heijastusta kuninkaan suosiollisesta hymystä, kuin jostain muustakin.
"Jos tätä pakkasta vielä kestää edes pari yötä, siksi kun olemme ehtineet saada Helsingborgin käsiimme", lisäsi kuningas päästyään satulaan ja katseli luottavasti ympärilleen, "niin silloin, hyvät herrat ja ritarit, teemme me teon sellaisen, josta meille on yhtä paljon iloa, kuin Kristian kuninkaalle surua… Aikomukseni on näet, että ratsastamme sitten suoraan yli jäätyneen salmen Seelantiin. Vai mitä arvelette te asiasta, hyvät herrat?"
Suostumushuuto kajahti kuninkaan puheelle vastaan.
"Ja luulempa, että sillä tavoin voimme jättää rakkaalle naapurillemme muiston sellaisen, jota hän ei niinkään helposti ole unhottava!"
Rohkeutta ja toivoa täynnä ratsastivat kuningas ja hänen ritarinsa luostarista ulos kulkien samaa tietä, kuin vähää ennen sotajoukko oli mennyt. Ja valtavat eläköönhuudot kajahtelivat kuningasta vastaan hänen ratsastaissa eri osastojen ohi.
Saman päivän iltana saavuttiin jo Helsingborgin edustalle. Jääkenttä kahlehti salmen ja riemusta täyttyi kuninkaan rinta suunnatessaan katseensa tuolle mahtavalle sillalle, joka oli vievä hänet Seelantiin. Heti käski hän, että jään kestävyyttä oli tutkittava. Samassa kutsutti hän myös Helsingborgin linnanhaltian luokseen ja vaati häntä heti linnasta luopumaan. Tämä kieltäytyi ja seuraus oli, että kaupunki vallattiin ja poltettiin perustuksia myöten.
Jääntutkijat tulivat ja toivat sen tiedon tullessaan, että raivoisa etelämyrsky oli särkenyt jääkentän hiluiksi. Mitä silmä näki, oli siis vain ajojäätä. Kaarlo seisoi siinä rannalla katsellen salmea ja jäätä, joka näytti yhä lujemmin kokoon puristautuvan. Mutta rosoisesta pinnasta huomasi kuitenkin, että se oli ainoastaan paljasta ajojäätä ja huokaus tunki silloin hänen rinnastaan esiin. Vaan sitten hän taas yhtäkkiä havahtui, heittäytyi hevosensa selkään ja huusi ritareilleen:
"Nyt me ratsastamme Landoraan!"
Ja niin lähdettiin taas liikkeelle.
Landora eli Landskrona, niinkuin kaupunkia nykyään nimitetään, oli siihen aikaan vielä aivan nuori kaupunki. Sen oli näet kuningas Eerikki Pommerilainen perustanut. Mutta siitä huolimatta kävi kansassa jo sellainen taru, että jokainen Tanskan kuningas, joka siellä maihin nousi, menetti senjälkeen henkensä vuoden kuluttua. Helsingborgin kohtalosta peljästyneinä kiiruhtivat Landskronan asukkaat heti tunnustamaan Kaarlon kuninkaakseen. Kuningas viipyi siellä kaksi vuorokautta ja lähetti sinä aikana herroille, papistolle ja rahvaan miehille kutsun, että saapuisivat hänen luokseen uskollisuutta vannomaan.
Skånen kaupungeista oli nyt enää jälellä tällä rannalla vain Malmö ja Lund. Hän päätti nyt suunnata matkansa viimemainittuun, koska se oli lähimpänä ja koska toivoi siellä saavansa arkkipiispan puolelleen. Se olisi ollutkin hänelle tärkeä ja suuri voitto. Siellä epäilemättä olisi tuo arvossapidetty mies vetänyt kansankin mukanaan. Mitään yksimielisyyttä ei ollut maan suurellisten ja mahtavain kesken ja kuningas Kristianilta ei voinut apua odottaakaan, niin kauan kuin ajojäät salmen sulkivat. Yksityiset herrasmiehet kokosivat kyllä väkeä ympärilleen, mutta eivät voineet vähillä voimillaan mitään aikaansaada ruotsalaisten ylivoimaa ja yksimielisyyttä vastaan.
Tuve arkkipiispa istui suuressa salissa Lundagårdissaan, niinkuin piispankartanoa kutsuttiin, puhellen tuomiorovastinsa, herra Pietari Akselinpojan (Tottin) kanssa, joka myöskin oli Akseli ritarin poikia. Molemmat herrat päivittelivät siinä pahoja aikoja ja sitä ahdinkotilaa, johon maa nyt sodan kautta oli joutunut. Se koski yhtä paljon heitä kuin kansaakin, puhelivat he. Silloin saapui Kaarlo kuninkaan lähetti tuoden kirjeen, jossa esitettiin vaatimus alistumiseen ja uudistettiin pyyntö saada keskustelu arkkipiispan kanssa aikaan.
"Mitä on tehtävä?" kysyi arkkipiispa tuomiorovastiltaan laskien kätensä kutsumuskirjeen päälle ja katsellen huolestuneen näköisenä puhuteltua.
"Taipua myrskyn mukaan ja odottaa aikaa, se on ainoa neuvo, jonka tiedän", sanoi tuomiorovasti.
"Mutta minun laitani on sama, kuin isänne, jalon Akselin. En voi taipua, jos sillä tarkoitetaan, että pitää ajatella toista, kuin puhua … en Jumal'auttakoon", sanoi hän ja asettaen yhteenliitetyt kätensä pöydän syrjälle lisäsi: "jospa eivät olosuhteet olisikaan sellaiset kuin ovat minun ja veljenne, Iivari herran välillä, niin kyllä meillä vielä neuvoja olisi…"
Viereiseen huoneeseen johtavalla ovella seisoi ritari, jolla oli Jost von Bardenvlethin vaakuna kallisarvoiseen takkiinsa ommeltuna. Tämä ritari oli Jostin veli, Kuntz von Bardenvleth, ja oli hän arkkipiispan linnanvoutina Lundin lähellä sijaitsevassa Borgebyn linnassa. Hän kuunteli siinä molempain ylipappien puhetta. Eikä se mikään ihme ollutkaan, jos se hänelle myönnettiin, sillä hän oli arkkipiispan suosikki, eikä sekään, että hän nyt astui esiin ja sekautui keskusteluun. Hän mainitsi, että eräs kauppasaksa oli tullut Borgebyhyn ritarin siellä vielä ollessa ja tältä oli hän saanut kuulla, että Iivari herra kokosi suuria joukkoja Lillön tienoilla ympärilleen. Mutta koskiko yritys kuningasta vai arkkipiispaa, sitä ei mies ollut tiennyt.
"Jumala paratkoon!" kuiskasi arkkipiispa luoden vakavat silmänsä pyhimyksen kuvaan, joka seisoi eräässä seinäkomerossa palava lamppu jalkojen juuressa. "Myöntyisin, vaikka mihin, kun vaan tietäisin, että sillä saisin teidän veljenne, tuomiorovasti Pietari, kuninkaan asian puolelle."
"En tiedä muita suvussani, kuin Eerikki veljeni, joka olisi kantanut nurjaa kilpeä isänmaataan vastaan!" lausui tuomiorovasti.