Samassa kajahti torventörähdys ja pihalla piispankartanon edustalla huomasi Kuntz ritari, joka oli rientänyt ikkunan luo, asemiesjoukon. Peljästyneinä katsahtivat arkkipiispa ja tuomiorovasti toisiinsa ja molempain huulilta pääsi sana: kuningas. Mutta Kuntz ritari kääntyi heihin ja sanoi:
"Luulen asemiesten kantavan teidän kilpimerkkiänne, arvoisa Pietari herra. Ja jos en näe väärin, on se Iivari herra itse, joka seisoo täällä ulkopuolella."
"Hän tahtoo siis pakottaa minua!" sanoi arkkipiispa tullen miettivän näköiseksi. "No niin… Tanskan onni ennen kaikkia! Kiiruhtakaa, Kuntz ritari", lisäsi hän, "ja saattakaa Iivari herra heti tänne saliin."
Hetkisen kuluttua seisoikin Iivari Akselinpoika jo arkkipiispa Tuven edessä. Hän oli muhkea ritari, silmät salamoivat ja ryhti niin uljas, että yksin sekin jo kunnioitusta vaati. Mutta myös arkkipiispa oli kunnianarvoisen näköinen ukko. Halvasta tilasta oli hän kohonnut asemaansa. Ja syvä vakavuus, joka silmistä loisti, arvokkaisuus, joka ilmeni hänessä, liikkui hän sitten vaikka kuninkaankin seurassa, se kaikki vaikutti, ettei kukaan tullut ajatelleeksikaan hänen halpaa syntyperäänsä, vaan ainoastaan, että hän oli ensimmäinen mies valtakunnassa kuninkaan jälkeen.
"Kaikista vähimmin odotin teitä tällä hetkellä luokseni, Iivari herra", lausui arkkipiispa ritarille. Mutta tämä astui ukkoa kohti sellainen lämmin ilme kasvoissa ja koko olennossa, että se ihmetytti kaikkia huoneessa olijoita.
"Voin sen kyllä käsittää", virkkoi ritari. "Se on kai kaikki riidan vuoksi, joka välillämme vallitsee. Ja sen asian tähden olen minä nyt saapunutkin luoksenne."
Ritarin ulkonäkö, joka ei ollenkaan ollut sopusoinnussa sanojen sisällyksen kanssa, erhetytti arkkipiispaa. Siksi ei hän heti tuonutkaan esille sovintoehdotustaan, vaikka muuten olikin jo kernas sen esittämään. Mutta Iivari herra jatkoi:
"Ehdotukseni on nyt teille, arvoisa arkkipiispa Tuve, että antaisimme yksityisriitain levätä, niin kauan kun vihollinen on maassa…"
"Herra Iivari!" puhkesi arkkipiispa sanomaan tarttuen liikutettuna ritaria kädestä kiinni.
"Ensin rauha maahan", jatkoi tämä, "ja sitten vasta keskinäiset riidat ratkaistakoon. Ja ehkä me siinä silloin onnistummekin paremmin kuin tähän asti, kun ei Ruotsin kuningas vielä ollut maahan tullut…"
"Puhutte niinkuin ainoastaan ritari puhua voi!" virkkoi vanha arkkipiispa hymyn levitessä hänen vakaville, kurtistuneille kasvoilleen.
Puhe kääntyi sitten sotaan ja Kaarlo kuninkaan kehotukseen, että Skånelaiset kiirehtisivät vannomaan uskollisuusvalaa, sekä lopulta hänen vaatimuksensa, että arkkipiispan oli persoonallisesti hänen luokseen saavuttava. Arkkipiispa vakuutti lujan päätöksensä olevan ennen hautautua Lundagårdinsa ja tuomiokirkkonsa raunioihin, kuin luopua kuninkaasta, jonka päähän omin käsin oli kruunun asettanut, mutta kysyi kuitenkin nyt ritarilta tämänkin mielipidettä asiassa.
Tarkkaavasti kuunteli Iivari herra piispan puhetta ja mietti sitten hetkisen ennenkuin ajatuksensa lausui. Hänestä ei toisen asian tarvinnut estää toista. Ei ainoastaan Lundagårdia ja tuomiokirkkoa, vaan koko suurta ja rikasta arkkipiispankaupunkia oli puolustettava. Mutta sen ei suinkaan tarvinnut estää arkkipiispan käyntiä kuninkaan luo. Päinvastoin pitäisi yrittää, eikö vaaraa hyvällä voitaisi välttää tai ainakin olisi saatava muutamaksi päiväksi aselepo aikaan. Sen kuluessa jo voisi Iivari herran väki saapua paikalle sekä yksi ja toinen muistakin herroista. Itse tahtoi Iivari herra jäädä kaupunkiin ja odottaa siellä väkensä tuloa. Ja vaikka ei se ehtisikään, kuitenkin kärsiä vaivat tasan arkkipiispan kanssa.
Keskustelu kesti pitkän aikaa. Mutta juuri kun Iivari herra aikoi poistua arkkipiispan luota, astui Kuntz ritari sisään taluttaen kädestä piispan vanhaa palvelijaa, joka, kasvot kauhua kuvastellen, syöksyi herransa eteen.
"Herra meitä armahtakoon!" huusi hän ja vaipui itkien arkkipiispan jalkoihin. "Ruotsin kuningas on Borgebyssä!"
"Kuningas Borgebyssä!" huudahtivat arkkipiispa ja Iivari herra samalla kertaa.
"Niin, armollinen herrani!" sammalsi palvelija. "Tuskin oli vielä tunti siitä kulunut, kun voutinne, jalo Kuntz ritari, linnan jätti, niin kuulimme jo ulkoa torvien törinää. Ja kun katsoimme sinne, seisoi ainakin tuhannen ratsumiestä jo siinä porttimme edustalla. Ratsumiesten päällikkö, joka kutsui itseään Tord Kaarlonpojaksi … tulisoihdun valossa näimme, että hänellä oli sama kilpimerkki, kuin itse kuningas Kaarlolla … vaati päällikköä antaumaan…"
"Ja päällikköni?" kysyi arkkipiispa levottomana.
"Hän kieltäytyi jyrkästi…"
"Hyvä, hyvä!" huudahti arkkipiispa, "siitä olkoon hänelle ikuinen kunnia!"
"Niin, mutta vähän siitä hyötyä oli", jatkoi palvelija. "Tuskin olivat vielä linnan portit suljetut, kun jo tuo ankara ritari, Tord herra, antoi ryntäyskäskyn… Heillä oli rynnäkköportaita mukanaan ja meitä oli vähän… Armollinen herra, Borgeby on nyt Kaarlo kuninkaan käsissä. Hädin tuskin vain onnistui minun ja muutamain harvain paeta sieltä. Muut, niiden joukossa urhoollinen päällikkökin, ovat vankina."
"Siinä tapauksessa ei ole aikaa yhtään menetettävänä!" puuttui Iivari herra puheeseen. "Kuningas saapuu kai pian itsekin linnaan, ja silloin ei viipyne monta tuntia ennenkuin hän on täällä, jollette te, arvoisa isä, voi saada sitä aikaa pidennetyksi."
Ei kauan tämän jälkeen lähetti Kaarlo kuningas uuden tervehdyksen, että, ellei arkkipiispa viipymättä saapuisi, olisi Lund ennen aamun koittoa jo porona. Arkkipiispa vastasi nyt olevansa melkein yhtäpian kuninkaan luona, kuin ritarikin, joka oli sanan tuonut.
Mutta tuskin teki kuitenkaan kertomus Borgebyn menetyksestä keneenkään sellaista vaikutusta, kuin arkkipiispan linnanhaltiaan. Ei se ollut pelkoa, ei vihaa, eikä levottomuuttakaan, vaan pikemmin kaikkea yht'aikaa, joka hänen kasvoillaan kuvasteli. Pian hän kuitenkin taas hämmästyksestään toipui.
Ja kiirein askelin jätti hän suuren salin. Laittaessaan sitten kaikkia kuntoon arkkipiispan matkaa varten, johon kuului myös aseellinen suojelusjoukko, hänen oman johtonsa alaisena, tapasi hän pihalla kauppasaksan. He eivät näyttäneet olevan tuntemattomia toisilleen ja ritari iski heti miehelle silmää, jonka merkityksen tämä näytti hyvin ymmärtävän, sillä hän pysähtyi. Ritari jakeli kiireesti käskynsä kahdelle miehelle, jotka olivat seuranneet häntä. Nämät etääntyivät heti määräykset saatuaan. Ja kauppasaksa astui esiin.
"Huonosti ovat nyt asiat!" sanoi hän.
"Tiedän", vastasi ritari lyhyeen, "ja siksi minä lähdenkin nyt itse arkkipiispan mukaan."
"Mutta ylhäinen neito?"
Ritari silitteli kädellään vaatekappaletta, joka kauppasaksalla oli siinä käsivarrellaan näkyvissä, ikäänkuin olisi hän muka ollut sen kaupoissa ja puhellut vain sen hinnasta. Eikä terävinkään silmä olisi aavistanut, mitä heidän kesken tapahtui.
"Ole huoletta vain", sanoi hän, "ei kukaan kuninkaan sotajoukossa tunneBorgebyn linnan salaisia käytäviä ja huoneita… Ja jos en minä voiJostin kanssa puheisiin päästä, niin voit sen tehdä sinä…"
Mies antoi merkin, että oli asian täydellisesti käsittänyt ja heti senjälkeen jätti hän piispankartanon. Mutta ritari puolestaan riensi valmistamaan piispan matkaa.
Neitonen Borgebyn linnassa.
Borgebyn linnan sekä sisä- että ulkopuolella vallitsi vilkas liike. Osa Ruotsin armeijaa oli näet siellä ja uusia joukkoja tuli yhtämittaa. Muurien sisäpuolelle olivat kuninkaan ja hänen kahdensadan ritarinsa hevoset ja aseenkantajat sijoitetut, mutta myös Tord herra muutamien miestensä kanssa, jotka kuuluivat ratsulipulliseen, oli saanut siellä sijansa linnan kaivon ympärille. Se synnytti ahdinkoa pihalla. Ja kun eräs miehistä piteli vähän kovakouraisesti oman ratsunsa vieressä olevaa hevosta, hurjistui tämä ja alkoi hyppiä. Se vaikutti toisiin ja ennen pitkää oli siinä kauhea rymäkkä kaivon ympärillä.
Silloin huomattiin Tord herran oma hevonen, upea, korskuva ori, päässeen irralle ja tuota pikaa oli se syöksynyt keskelle ritarien hevosia. Kahdelle miehelle onnistui tosin lopulta saada se kiinni, mutta siinä metelissä oli se jo ehtinyt pudottaa kallisarvoisen kilpikoristuksen, joka oli ollut kilpeen kiinnitettynä sen kärjeksi. Sitä etsittiin kaikkialta, mutta turhaan.
Vihdoin eräs miehistä, tirkistellessään alas kaivoon, huomasi siellä pohjassa jonkin kimaltelevan. Hän ei voinut varmaan erottaa, oliko se kilpikoristus vai joku muu, mutta päätti kuitenkin laskeutua sinne alas. Pian olikin hän sitonut tavarakuormista löytämänsä köyden erääseen rautarenkaaseen kaivon kannella ja hinasi sitten sitä myöten itsensä kaivoon.
Tord herran kilpikoristus oli todellakin siellä. Ja mies aikoi jo taas kiivetä ylös, kun yhtäkkiä huomasi takanaan ruostuneen rautaoven, joka oli puoleksi raollaan. Hän työnsi oven rohkeasti sivulle ja katosi.
"Brodde!" huusi samassa Tord herra linnan rappusilta.
Miehet katselivat ympärilleen, mutta Broddea ei näkynyt. He vastasivat senvuoksi Tordille, että hän kyllä aivan hiljan oli ollut paikalla, mutta että hän varmaankin oli mennyt etsimään kilpikoristusta tieltä, jota Tord herra oli kulkenut. Tord herra kuunteli, mitä oli tapahtunut ja käski sitten toisen miehen ratsastaa ratsulipullisen luo ja viedä Niilo Sturelle käskyn, että suuntaisi kulkunsa enemmän itään Dalbyn luostaria kohden.
Senjälkeen meni Tord herra taas rappusia ylös ritarisaliin, jossa kuningas ritariensa keskellä istui.
"Heissaa, rakas serkku?" huusi kuningas iloisena ojentaen samassa kätensä Tordille, "luulenpa, että onni taas hymyilee meille, niin että voimme nyt täydellä syyllä antautua ilon valtaan!"
"Jumalalle siitä kiitos, korkea serkkuni!" vastasi Tord.
Kuningas lopetti kirjeen, joka oli pöydällä hänen edessään, ja ojensi sen sitten eräälle ritarille Herman Bermanille vietäväksi.
"Teillekin on minulla käsky annettavana, serkkuni", lausui kuningas Tordiin kääntyen, "mutta sen saatte te vasta sitten, kun keskusteluni arkkipiispa Tuven kanssa on päättynyt… Hänestä se riippuu nyt Skånen kohtalo."
Ritari, jonka piti viedä käsky hiihtomiesten päällikölle, poistui. Kuningas jakeli siinä vielä useampia käskyjä talonpoikaisjoukkojen päälliköille ja otti vastaan tietoja eri osastoista. Silloin ilmoitettiin hänen armonsa, arkkipiispa Tuve Lundista, saapuneeksi.
Oli jo enemmän iltapuoli päivää. Suuressa, pieni-ikkunaisessa linnansalissa olisi jo varmaankin ollut hämärä, ellei loimuava takkavalkea olisi levittänyt sinne valoaan komeasta, rikkailla hakkauksilla koristellusta liedestä. Sitäpaitsi paloi kuninkaan pöydällä hopeajalustoissaan paksut vahakynttilät.
Arkkipiispan astuessa sisään, syntyi salissa heti syvä hiljaisuus. Kuningas meni kunnianarvoista vanhusta vastaan tervehtien häntä ystävällisyydellä, jota hän koska tahansa voi osottaa. Kuitenkin ilmeni nyt hänen sanoissaan vakavuus, joka olikin helposti selitettävissä, kun muisti, kuinka vastahakoisesti arkkipiispa oli hänen pyyntöään noudattanut.
"Tervetuloa Ruotsin kuninkaan luokse arvoisa isä, arkkipiispa Tuve", sanoi hän. "Se on teidän eikä minun syyni, että nyt otan teidät vastaan omassa linnassanne… Toisinkin olisi se olla voinut ja Jumala tietää, että minä puolestani olisin sen kernaimmin niin halunnut."
"Unhotatte, herra kuningas", lausui arkkipiispa, "että olette maani ja kuninkaani vihollinen ja etten voi totella käskyänne rikkomatta oikeaa herraani ja kuningastani vastaan."
"Oikein puhuttu, arkkipiispa… Mutta senkautta pakotatte te minut väkivaltaan."
"Ja minä alistun siihen, herra kuningas!"
"Itsenne kanssa, arvoisa isä", keskeytti kuningas, saattaen arkkipiispan selkätuoliin istumaan, jonka eräs hänen hovipojistaan kantoi esiin, ja istuutuen itse toiseen, "itsenne kanssa voitte kyllä menetellä, miten itse haluatte, mutta teillä on muitakin kohtaan velvollisuuksia, nimittäin Skånen maata ja rahvasta kohtaan…"
"Olisiko siis toinen laki olemassa Skånen asukkailla kuin on Tanskan arkkipiispalla ja muilla Tanskan miehillä?" kysyi arkkipiispa kuningasta katsellen.
"Puhukaamme ilman kaunisteluja, arkkipiispa Tuve", vastasi kuningas. "Olette vanha mies ja voitte siis puhua ja ajatella kiihtymättä. Teillä on jalo sydän, sillä sitä toimintatapanne minua, vihollistanne, kohtaan osottaa… Siksi uskonkin puhuvani nyt miehelle, joka näkee kauemmaksi, huomaa olosuhteet tarkemmin kuin kukaan muu Tanskan valtakunnassa."
"Ilman kaunisteluja, herra kuningas!" kertoi arkkipiispa keveästi kumartaen, "ilman kaunisteluja… Niin pääsemme helpommin asiaan."
"No niin, arkkipiispa Tuve… Minusta tuntuu, että tässä on kaksi asiaa valittavana ja molemmat riippuvat teistä. Toinen on synkkä ja kauhea. Se on Skånen hävitys… No älkää siitä nyt niin pahastuko, arkkipiispa, vaan sallikaa minun puhua loppuun. Tiedätte kyllä, että me Ruotsissa haluamme rauhaa Tanskan kanssa, kestävää rauhaa. Mutta sitä me emme saa ennenkuin molemmilla valtakunnilla on luonnolliset rajansa…"
"Ja sen rajan pitäisi siis teidän mielestänne olla erämaa, kuningasKaarlo."
"Joko niin, arkkipiispa Tuve, tai myös meren laineet — Juutinrauma."
Arkkipiispa ei voinut kääntää silmiään kuninkaasta, jonka huulilla hymy kuvasteli, vaikka puheessa ilmenikin kamala vakavuus.
"Niin on teillä nyt siis kaksi asiaa valittavana. Rikas, kaunis Skåne erämaana, kaupungit, linnat, kirkot tuhkana tai taas onnellisena, varakkaana, kuten tähänkin asti, mutta Ruotsiin yhdistettynä. Tähän valtakuntaan ovat ne ennenkin kuuluneet, nuo maakunnat Hallanti, Skåne ja Blekinge. Miten ne siltä ovat joutuneet hukkaan, siitä älkäämme nyt puhuko. Mutta muistatte kai tekin vielä, kuinka Engelbrektin ollessa Ruotsin valtakunnan etunenässä tuo vanha ajatus taas virkosi eloon… Uskokaa minua, arvoisa isä, aika on kerran koittava, kun se ajatus käy täytäntöön… Sillä Jumala on tehnyt salmen Ruotsin valtakunnan rajaksi!"
Kuningas vaikeni ja arkkipiispa istui siinä kauan aikaa ajatuksiin vaipuneena.
"Ja näistä on minun nyt valittava jompikumpi, kuningas Kaarlo?" kysyi hän vihdoin.
"Niin, arkkipiispa", lisäsi kuningas, "ja jos te nyt yhdessä Skånen herrain kanssa seuraatte erään edeltäjänne esimerkkiä Lundin arkkipiispan istuimella, joka ei epäillyt vannoa uskollisuutta Ruotsin kuninkaalle, niin ette ole ainoastaan pelastanut näitä rikkaita maita häviöstä, vaan myöskin hankkinut itsellenne nimen, jota jälkimaailma ei ole koskaan unhottava… Toiselta puolen taas täytynee teidän huomata, että Skånen häviö on teidänkin häviönne. Lund ja sen arkkipiispanistuin eivät näet voi asiain niin muuttuessa enää pysyä ensimäisenä Tanskan valtakunnassa… Arkkipiispansauvanne on silloin vaihtuva kerjäläiskeppiin, arkkipiispa Tuve!"
Arkkipiispa muuttui yhä vakavammaksi kuninkaan puhuessa ja otsansa vetäytyi syviin ryppyihin. Mutta lopulta nousi hän istuimeltaan arvokkaana ja tyyneenä, niin juhlallisen näköisenä, että helposti voi huomata hänen nyt tehneen päätöksensä.
"Olen nähnyt suuren voimanne, Kaarlo kuningas. Poltetut talot ja hävitetty Helsingborg viittovat mitä Skånella on odotettavana… Mahdollisesti kyllä muodostuu myös tulevaisuudessa salmi Ruotsin ja isänmaani rajaksi. Mutta minua sitoo uskollisuusvalani tähän maahan ja sen kuninkaaseen, enkä tahdo kallistaa harmaata päätäni hautaan omassatunnossani tunne, että olen rikkonut sitä vastaan. Yksin se vain määrää toimintatapani. Teidän uhkanne, teidän lupauksenne eivät pelota minua, eivätkä houkuttele… Sillä suuremmaksi ette kuitenkaan voi minua koskaan tehdä, kuin Lundin arkkipiispana ja Ruotsin primaksena olen. Ette halvemmaksikaan kuin olen ollut, kun köyhänä koulupoikana joka miehen ovella leipääni kerjäsin."
Liikahtamatta kuunteli jokainen salissaolija uljaan arkkipiispan sanoja ja kun hän oli lopettanut, kääntyivät kaikkien silmät kuninkaaseen; Mutta tämä seisoi siinä tyyneenä ja suorana. Ei hän näyttänyt vihastuneelta, ei ajatellut, että arkkipiispa oli hänen vallassaan, että hän voisi pakottaakin tätä. Hän vastasi vain äänellä, joka tosin ilmaisi pettymystä toiveissa, mutta ennen kaikkea surua siitä, että kukoistava, rikas maakunta oli nyt häviön omaksi joutuva.
"No niin, arkkipiispa Tuve, me olemme siis vihollisia… Kuitenkin pyydän, viekää se muisto kanssanne tästä yhtymästä Kaarlo kuninkaan kanssa, että hän on teissä aina näkevä jaloimman vihollisensa!"
Arkkipiispa, johon kuninkaan arvokas ryhti näytti vaikuttavan, ei voinut siltä jättää tilaisuutta käyttämättä. Hän esitti aselepoa. Mutta siitä kieltäytyi kuningas jyrkästi virkkoen:
"Ei, ei arkkipiispa… Aselepo ei kuitenkaan teidän mieltänne muuttaisi. Se olisi vain teille eikä minulle hyödyksi… Ei, vaan siitä hetkestä alkaen, kun Borgebyn linnan jätätte, olette viholliseni, arkkipiispa Tuve, ja sellaisena teitä kohtelen. Kuitenkin sallin teidän rauhassa matkustaa piispankartanoonne Lundissa… Ja nyt ehkä olemmekin sitten toistemme mielipiteistä selvillä."
Tervehtien kuningasta jätti arkkipiispa salin.
Hänen juuri rekeen istuutuessa pamahti kanuunan laukaus.Peljästyneenä kysyi hän, mitä sillä tarkoitettiin.
"Lundin häviötä!" vastasi reippaasti eräs palvelija, joka reen vieressä seisoen piti tulisoihtua kädessään.
Arkkipiispa kalpeni, mutta asettui sitten tyyneenä rekeensä. Ritari Jost von Bardenvleth, joka eräästä sivuovesta tullen pysähtyi arkkipiispan reen viereen, selitti hänelle, että se oli merkki kahdelle ratsuparvelle hajoomaan ympäri maata ja hävittämään sitä.
Ratsulipullinen ja joutsimiehet, ne olivat nyt saaneet tehtäväkseen hävittää maata niin laajalta kuin mahdollista. Herra Erengisle Niilonpoika, viimeksimainittujen johtaja, lähti heti liikkeelle niinkuin käsketty oli ja myös Tord riensi jo alas linnanrappusia lähteäkseen osastoineen matkaan.
Mutta silloin tuli Brodde häntä pihalla vastaan, tarttui hänen käteensä kiinni ja jätti hänelle kilpikoristuksen, jonka tämä kiinnitti heti vyöhönsä.
"Tord herra!" sanoi Brodde ja lisäsi kuiskaten: "neito on täällä linnassa!"
Tord pysähtyi ja tarkasteli tiukasti miestä sekä käski hänen heti selittämään mitä tarkoitti sanoillaan.
"Iliana neiti on linnassa!" toisti tämä ja kertoi sitten, miten oli tuon tärkeän salaisuuden perille päässyt.
Päästyään kaivon pohjalle ja työnnettyään sitten tuon ruostuneen rautaoven syrjään, oli hän löytänyt sen takaa pitkän, mutta matalan ja ahtaan käytävän. Kokemuksesta tietäen, mikä merkitys sellaisilla käytävillä voi olla, oli hän lähtenyt ryömimään tuota ahdasta solaa ja tullut lopulta toiselle rautaovelle, joka oli samoin avoinna. Epäilemättä olivat salakäytävän ovet jääneet lukitsematta, kun sitä viimeksi oli käytetty. Myös vesi oli kuivunut, sillä ellei niin olisi ollut, ei käytävää mitenkään olisi voinut löytää. Brodde oli siellä ulommaisen rautaoven vieressä huomannut aukon muurissa. Siitä oli varmaankin vesi virrannut kaivoon, kun ei sulkuovi sitä muualle johtanut. Hän oli näet vielä käytävää ryömiessään tavannut rautarenkaan, joka riippui puikossa kiinni. Kun hän oli vetänyt sitä ja laskenut irralle taas, oli hän kuullut äänen, niinkuin olisi sulkuovi pudonnut kiinni.
Tämän kaiken kertoi Brodde muutamalla sanalla Tordille, joka tietysti ei halunnut muuta kuin kuulla vain pääasian.
"Päästyäni toisen oven ohitse", jatkoi Brodde, "huomasin tulleeni suureen huoneesen ja sinne pysähdyin, sillä kuulin tuttuja ääniä viereltäni… Siellä oli näet seinässä kivien lomassa rako, josta pilkisti valoa. Ja sen kautta kuulin myös puhujan äänen ja toisen, joka vastasi…"
"Ja keittenkä äänet kuulit?" kysyi Tord mieli kovasti jännityksissä.
"Puhuja oli ritari Jost von Bardenvleth ja se, joka vastasi, oli Iliana neiti."
Ritari seisoi siinä niin vaaleana kuin lumi hänen jalkainsa juuressa ja hän tarttui Broddea käsivarresta kiinni pusertaen siitä niin hurjasti, kuin olisi tämä ollut ritari Jost von Bardenvleth omassa persoonassaan. Mutta Brodde, jota ei nyt mikään liikutus hämmentänyt, näki asian sen oikeassa valossa ja kiirehti senvuoksi vastaamaan:
"Jos tahdotte pelastaa neidon, Tord ritari, niin vaaditaan siihen nyt ennen kaikkea tyyneyttä… Vähinkin varomaton sana voi jo syöstä hänet turmioon. Yksi tie vain vie nyt pelastukseen ja se on — salainen käytävä…"
"Minä revin linnan hajalle perustuksia myöten… Ei kiveäkään kiven päälle saa jäädä!" raivosi Tord.
"Ajatelkaa kuningasta, Tord herra!" hätäili Brodde. "Jos neito onkin täällä linnassa, ei se siltä asiaa muuta. Olen kuullut teidän ja Niilo herran kertovan, että kuningas on antanut lupauksensa Jost ritarille. Jos te nyt syytätte ritaria, että hän pitää neitoa täällä vangittuna, niin ette te voi sitä toteen näyttää. Sillä ennenkuin ehdimme tuntemaamme tietä vankilaan, on neitonen jo kuljetettu sieltä toista tietä pois."
Tordin täytyi myöntää, että Brodde oli oikeassa.
Mutta velvollisuus johtaa omaa joukkoansa hävitysretkellä nyt, kun olisi pitänyt auttaa neitosta, se sai hänet epätoivoon.
"Kautta Jumalan kalliin veren, mitä pitää minun tekemän?" sammalsi hän huulet vapisten.
"Olkaa huoletta, herra. Jos jätätte vain tänne kaksi luotettavaa miestä hevosineen odottamaan, niin pelastan minä neidon komerostaan… Hän on teille uskollinen, sen kuulin siellä alhaalla, eikä hän anna kurjan Jostin pakottaa itseään."
Tord mietti, ennenkuin vastasi, mutta lausui sitten:
"Minun täytyy nähdä hänet, puhua hänen kanssaan. Näytä minulle tie hänen luokseen Brodde!"
Brodde teki vastaväitteitä, mutta se ei auttanut. Onni olikin aluksi ainakin jossakin määrin heidän puolellaan, sillä se puoli pihaa, jossa kaivo sijaitsi, sattui olemaan tyhjä. Tordin omat miehet olivat näet jo lähteneet ja ritarien hevoset taas olivat linnanrappusten ympärille sijoitettuina. He pääsivät siis onnellisesti kaivoon ja siitä vaivalloisen käytävän läpi aina Iliana neidin vankilan vieressä olevaan huoneeseen asti.
Täällä näkivät he valon pilkistelevän eräästä raosta ja Tord syöksyi heti sen luo Ilianan nimi huulillaan.
Vankilasta kuului samalla kolinaa, niinkuin olisi ovi suljettu, mutta sitten oli kaikki taas aivan hiljaista. Brodde tarttui kiivaasti ritaria kädestä kiinni ja kuiskasi:
"Hiljaa, Tord herra, jos ette kerran neitoselle kuolemaa halua…Luulen, että hänen vainoojansa on paraikaa siellä sisällä vankilassa."
Tord työnsi otsansa niin lujasti kiviseinää vasten, että sen olisi luullut siihen merkin jättävän, mutta hillitsi kuitenkin sitten itsensä ja alistui kuuntelemaan. Kauan viipyi, kauemmin melkein, kuin hänen tulinen luontonsa voi kestääkään, ennenkuin vähintäkään ääntä sisältä kuului. Epäilemättä oli sisälläolija kuullut huudon, mutta, kun ei tiennyt tai saattanut aavistaakaan, että ketään voisi lähellä löytyä, piti hän kai selvänä, että joku oli seurannut hänen jälkiään. Ja siksi kai hän viivyttelikin nyt, kunnes voi saada varmuuden, ettei niin ollut asianlaita.
"Tuon teille vain veljeni käskyn, ylhäinen neito!" kuului lopulta ääni sisältä. "Olosuhteet ja te itse pakotatte veljeni pitämään teidät vankina täällä, mutta teiltä ei tule siltä puuttumaan mitään niistä mukavuuksista, joita yhteiskunnallinen asemanne vaatii, ei ainakaan niin kauan kuin täällä oleskelette."
Ei mitään vastausta. Oven narina vain, kun se suljettiin, tunkeutui raon läpi heidän korviinsa. Brodde jätti samassa huoneen, pitääkseen vahtia kaivossa. Mutta Tord asettui ihan raon viereen ja kuiskasi:
"Iliana, oletko yksin?"
Hetkinen kului ja Tord uudisti taas kysymyksensä. Silloin kuului ääni muurin läpi:
"Kuka kuiskaa nimeäni?"
"Se on Tord, oma Tordisi, Iliana!" lausui tämä jo kovempaa ja lisäsi, samassa kun rautaanpuetulla kädellään tahtoi ikäänkuin musertaa mureniksi edessään olevan kiven: "Jumala armahtakoon meitä, Iliana, velvollisuuteni kieltää minua nyt viipymästä, mutta yöllä annan murtaa muurin tästä ja pelastan sinut. Voit huoleti luottaa siihen mieheen, joka kuiskaa sinulle minun ja Niilo Bonpojan nimen… Oletko kuullut nyt?"
"Olen, olen, Tord", kuiskasi Iliana murtuneelle äänellä, "mutta kiiruhda Tord!… Hän oli äsken täällä, tuo kurja ritari, ja sanoi silloin, että minut vietäisiin kauas pois, ja että vankeuteni kestäisi, kunnes hänen pyyntöönsä myönnyn."
"Mutta miten olet joutunut sen konnan valtaan?" kysyi Tord.
"Olin matkalla setäni luota Lillöstä isäni linnaan Hallannissa, kun keskellä yötä majatalossani Helsingborgissa isäntäni tytär tuli juosten luokseni ja ilmoitti, että Kaarlo kuningas koko Ruotsin armeijan kanssa lähestyi kaupunkia. Seurueeni päällikkö oli sentähden lähettänyt minulle sanan, että rientäisin, sillä hän aikoi lähteä matkaan jo samana yönä. Riensin matkaan ja istuin rekeen, joka saattoikin minut ei isäni luo, vaan tänne linnaan."
"Kautta Jumalan kuoleman, Iliana… Tahdonpa, sen vannon, vielä kerran nähdä tuon kavalan ritarin veren vuotavan! Nyt on vain ensin saatava sinut vapautetuksi. Sitten Iliana … sitten vihitämme me itsemme jo tänä yönä… Olen hankkiva papin sillä aikaa kun odotan sinua."
Iliana ei puhunut mitään, mutta Tord piti sen selvänä, että hän siinä asiassa oli hänen kanssaan samaa mieltä. Ja nyt kun asia oli hänen mielestään selville puhuttu, muisti hän yht'äkkiä taas velvollisuutensa. Hän sanoi siis Ilianalle hyvästi ja riensi käytävää pitkin kaivoon, jossa tapasi Brodden.
"Reippaasti vain toimeen, Brodde!" sanoi hän lyöden tätä olkapäälle, "pelasta ylhäinen neito ja sinä olet silloin minulle yhtä rakas kuin ystäväni Niilo… Hollinger ja hänen isänsä, luulen, että heihin voit luottaa…"
"Heidän kanssaan otan vaikka minkälaisen uhkatyön toimittaakseni!" vakuutti Brodde.
"No niin, he odottavat sinua ja neitoa hevosten kanssa ulkopuolella.Koska luulet olevasi valmis?"
"Alan työni heti, Tord herra, mutta ennen keskiyötä en luule siltä voivani päättää sitä. Olisi suotavaa, että neito saisi miehen vaatteet, sillä vaikka onkin keskiyö, on kuninkaan vahdeilla siltä silmät terävät kuin ilveksellä."
"Hyvä, hyvä, puolen tunnin kuluttua on sinulla vaatteet… Ja nytJumala vain kanssamme!"
Tord kiipesi köyttä myöten kaivosta ylös. Juuri kun hän pääsi kannelle tuli musta varjo hiipien häntä kohti. Tord hätkähti ja tarttui jo tikarinsa kahvaan, joka riippui hänellä miekan hihnaan kiinnitetyissä hopeavitjoissa. Jost ritari seisoi siinä hänen edessään.
"Tekö täällä, Tord herra", lausui ritari pehmeällä, hivelevällä äänellä, "ja kuningas kun varmaan luulee teidän olevan jo hyväsen matkan päässä Borgebyn linnasta!"
Vaikka Tord tiesikin olevansa nyt ritarin suhteen voiton puolella, oli kuitenkin vähiltä, ettei hän siltä ilmaissut itseään. Kiusaus oli kovin suuri saada nyt kahden kesken kerrankin oikein masentaa tuon kavalan ritarin. Ja hän sai panna koko hillitsemiskykynsä liikkeelle, joka hänellä muuten ei ollutkaan niin erittäin suuri, voidakseen tyynnyttää mielensä ja salata ritarilta hänen tappionsa Ilianan suhteen. Hän siis vain koitti saada ritarin ymmärtämään, mitä oli ollut kaivosta hakemassa, osottaen hänelle kilpikoristusta ja kertoen samalla, miten oli sen kadottanut ja löytänyt taas.
"Se mahtaa olla teille erittäin rakas, tuo kilpikoristus!" huomauttiJost herra hymyillen.
"Tepä sen sanotte! Rakas se onkin minulle ja onneton se, joka uskaltaisi ojentaa kätensä sitä minulta riistääkseen… Silloin ei hän olisi suurenarvoinen."
"Ja niin tulinen olette tuon asian vuoksi, Tord herra!"
"Olen saanut sen eräältä ystävältäni… Se on mitä hienointa tekoa… Tulkaa mukaan, niin kerron teille sen historian. Se on tehty teidän isänmaassanne…"
"Joka on ollut isänmaani", ojensi Jost seuraten Tordia, joka halusi saada hänet pois kaivon läheltä. "Joka on ollut isänmaani, sillä Kaarlo kuninkaan, armollisen herrani, maa on nyt minunkin maani, minunkin isänmaani."
"Ja korkea serkkuni tuntee varmaankin sentähden onnelliseksi itsensä…Mutta kuunnelkaa nyt! Tässä on kolme kuvausta hopeaan kaiverrettuna.Ensimäinen esittelee ritaria, joka paistaa vanhaa naista hiljaisellatulella."
"Sehän on ollut merkillinen kultaseppä, joka sen on koristellut", keskeytti Jost vilkkaasti, mutta kuitenkin huomasi helposti, että nuoli oli osunut maaliinsa.
"Niin on, merkillinen kultaseppä todella… Mutta asiaan taas. Toinen kuvaus esittää saman ritarin jalosukuisen neidon ryöstäjänä. Polvillaan rukoilee neito vapauttaan takaisin, mutta ritari ei kuuntele häntä… Mitä siitä taulusta arvelette Jost herra?"
"Hm, erittäin merkillinen kultaseppä!" mutisi Jost ritari.
"Ja kolmas taulu sitten! Siinä sama ritari hautaa miehen elävänä maan alle ja toisen riistää hän kavaluudella kuninkaaltaan. Näillä on näet hänen konnantekonsa tiedossa… Mitä sanotte nyt, Jost herra…? Eikö sellaista kilpikoristusta kannata säilyttää?"
"Enpä tiedä", vastasi Jost aivan rauhallisena. "Minun mielestäni olisi se saanut pysyä piilossaankin. Sillä se näyttää herättävän teissä vain pahoja ajatuksia! Ystävänänne neuvoisin teitä jättämään tuon kalun, jolle sairas mielikuvitus on kuviaan maalaillut!"
"Säilytän sen yhtä hyvin itseni kuin ystävänikin vuoksi."
"Ja kuka on sitten tuo ystävä, jonka tähden te niin paljon vaivaa näette?"
"Se on Niilo Sture!" sanoi Tord katsellen ritaria, joka vaaleni, ja lisäsi sitten: "Mutta vielä on koristuksessa tyhjä paikka, johon kultaseppä ei ole mitään piirtänyt… Ja sitä ei hän tule tekemäänkään, sillä itse olen vielä piirtävä siihen kuvan, joka ei saa olla toisia huonompi. Tiedättekö, mikä siihen kuvataan, herra Jost von Bardenvleth?"
"En…!"
"Kosto, eikä mitään muuta!" virkkoi Tord.
He olivat nyt saapuneet pitkään, valaistuun porttiholviin ja sanat kajahtelevat siellä täydellä voimallaan, ikäänkuin olisivat ne muuttuneet eläviksi olennoiksi ritarin suusta tultuaan.
Täällä odotti eräs ratsastaja, pitäen Tordin hevosta suitsista kiinni. Tord hyppäsi satulaan. Mutta ennen lähtöään kääntyi hän vielä ritarin puoleen ja hänen suuret, rehelliset silmänsä tarkastelivat tätä hetkisen halveksivasti.
"Hyvä on, jos olette minua ymmärtänyt, Jost ritari", sanoi hän, "jollette, toivon pian voivani antaa paremmankin selityksen."
Hurjan hevosen kaviot iskivät tulta sen laukatessa pois porttiholvista. Mutta Jost ritari seisoi siinä hetkisen ja katseli pirullinen hymy huulillaan poistuvan jälkeen. Kauaksi ei hän kuitenkaan siihen seisomaan jäänyt, vaan riensi pihalle taas. Siellä heti kaksi varjoa läheni häntä muurin viereltä.
"Olin sittenkin oikeassa", sanoi toinen, "siellä on siis todella olemassa salakäytävä, josta en ole tähän asti tiennyt mitään. Jos siis edelleenkin tahdot tällä tavoin saada neitosen itseesi rakastumaan, veli Jost, niin luulen, että nyt on kiire tarpeen. Sillä ei ritari suinkaan jätä keksintöään käyttämättä… Se oli hänen äänensä, jonka kuulin alhaalla vankilassa."
"Sinäpä sen sanot, Kuntz! Tässä ei ole nyt todellakaan aikaa hukattavana… Siis Axevallaan, Heikki, Axevallaan!"
Viime sanat lausuttiin kauppasaksalle, samalle, joka vähää ennen arkkipiispan lähtöä oli ollut keskustelussa ritari Kuntz von Bardenvlehtin kanssa Lundin piispantalon pihalla. Tämä oli pannut toimeen silloin saamansa käskyt. Hän oli tavannut Tuure Tuurenpojan ja tehnyt hänen kanssaan sopimuksen, jonka Jost ritari oli katsonut tarpeelliseksi, sekä tullut nyt ilmoittamaan toimensa tuloksia. Selonteko siitä oli jo tapahtunut linnan salahuoneessa, jonne Kuntz ritari oli suoraa päätä Ilianan luota mennyt. Ääni, jonka oli siellä alhaalla kuullut Ilianan nimeä mainitsevan, oli tehnyt hänet levottomaksi ja kertoessaan veljelleen sitten huomionsa, oli se tehnyt tähän saman vaikutuksen.
Kuntzille oli hänen monivuotisen linnassaolonsa aikana eräs piispan vanhoista palvelijoista kertonut salaisista maanalaisista käytävistä ja huoneista ja oli hän heti ottanut tarkan selon niistä. Nyt muisti hän saman miehen kertoneen vielä yhdestä salakäytävästä, josta tämä mies oli kuullut puhuttavan ilman että itsekään oli tiennyt missä se sijaitsi. Ritarin mieleen muistui, että vanhus oli silloin epäillyt linnan kaivoa. Ja siksi oli hän esittänyt, että se olisi heti tutkittava.
Siinä tarkoituksessa olivat he sitten kulkeneetkin alas pihalle, kuulleet kolinaa kaivosta ja vetäytyneet piiloon, kunnes olivat nähneet ritarin nousevan ylös sieltä. Jost oli silloin mennyt hänen puheilleen. Ja nyt oli asia selvä. Kaivosta johti käytävä vankilaan. Mitä suurin kiire oli nyt siis tarpeen, sillä voitaisiin muuten ylhäinen neito millä hetkellä tahansa siepata heidän käsistään.
Mitään tutkimusta kaivon suhteen ei joudettu nyt toimeen panna. Iliana neiti oli vain heti pois vietävä, samaa tietä, jota oli tuotukin.
"Riennä miesten luokse vanhan tornin juurelle!" sanoi Jost kauppasaksalle ja tämä katosi heti portista.
"Ja sinä, veljeni…!" virkkoi Jost veljeensä kääntyen. Mutta tämä keskeytti hänet äkisti.
"Sananen, Jost… Onko todella tarpeellista, että tämän asian vuoksi antaudut niin suurelle vaaralle alttiiksi?"
"Minä rakastan neitoa, siinä kyllä", vastasi Jost kiivaasti ja lyhyeen. "Hän on valmis kieltäytymään vaikka morsiustuolissa, siinäkin on jo minulle kyllin. Ja vaikka minulla onkin kuninkaan ja Briita rouvan sekä tämän isän, Olavi herran, suostumus asiassa puolellani, niin ei minulla ole Åke herran, Iliana neidin oman isän suostumusta."
"Oletko sitten sitä Äke herralta pyytänyt, Jost?"
"Olen, sen olen tehnyt. Ja olen saanut vastauksen, jota ei kukaan saksalainen ritari saata sulattaa… Mutta enemmän siitä toisella kertaa, veli Kuntz! Jos sinä autat nyt minua, niinkuin toisillemme lupasimme tänne lumiseen Pohjolaan lähtiessämme, niin saat olla varma, että hankin sinulle linnan Ruotsissa. Sillä kaikki onnistuu nyt paremmin tämän kotimaisen kuninkaan kuin Kristofer Baijerilaisen aikana."
"No hyvä! En tahdo rikkoa lupaustani!" vastasi veli.
"Niin laita siis heti neitonen vanhan tornin luo, jossa Heikki häntä rekineen odottaa… Minä pidän sillä aikaa kaivoa silmällä."
Kuntz poistui ja ritari läheni taas kaivoa, jonka reunalle pysähtyi. Nojautuessaan alas, kuuli hän, kuin olisi joku liikkunut siellä alhaalla. Hän seisoi siinä kauan aikaa tuskallisessa jännityksessä ja kuunteli. Muutama silmänräpäys vain ja kaikki voisi olla mennyttä, jos näet Tord Kaarlonpoika saapuisi ja todistajain läsnäollessa tunkeutuisi vankilaan juuri kun neitoa sieltä poisviedään. Ja sitä tuskin voisi kuningas Kaarlokaan enää kärsiä niin suuresti kuin suosikin ritaria.
Mutta juuri ritarin ollessa enimmin levoton taukosi työ alhaalla yhtäkkiä. Ritari kuunteli henkeään pidättäen. Hän kuuli tukehtuneen sydäntäsärkevän huudon syvyydestä, eikä senjälkeen mitään enää. Jost seisoi siinä sitten kauan aikaa vielä kuunnellen, mutta kääntyi lopulta pihalle päin, jossa luuli tapaavan veljensä onnistuneen toimen jälkeen.
Eräs mies tuli juosten kaivolle ja ritari suuntasi askeleensa häntä kohti. Miehellä oli jotain kainalossa. Jost ei erottanut kuitenkaan, mitä se oli. Ja kun hän aikoi ottaa siitä selvän, kuuli hän yht'äkkiä kolinaa takanaan ja samassa tarttui jäntevä käsi häntä niskasta kiinni.
"Alas, alas, lemmon konna!" Kuului ääni hänen vieressään ja ennenkuin huomasikaan oli hän jo kaivoon menossa.
Mies jäi typertyneenä paikalleen seisomaan, mutta Brodde riensi hänen luokseen.
"Liian myöhään, Hollinger!" huudahti hän.
"Liian myöhään!" kertoi Hollinger.
"Heti matkaan!" komensi Brodde. "Ehkä saavutamme ryövärit vielä, sillä kaukana linnasta eivät he voi olla."
Ja heti sen jälkeen riensi kolme ratsastajaa hurjaa vauhtia eri haaroille pois Borgebyn linnasta.
Kuolleen kuningattaren rukous.
Tunnin ratsastettuaan saapui Tord osastonsa luo, joka jo oli ehtinyt eteläpuolelle Dalbyn luostaria. Erengisle herra sitä vastoin oli suunnannut kulkunsa siitä enemmän lounaiseen. Tord kiiruhti heti perille päästyään Niilo Sturen puheille. Mutta tämä oli muutamain miesten kanssa ratsastanut Dalbyn luostariin ottamaan selvää, kokosiko niinkuin kansa puhui, vihollinen sen ympärille joukkojaan. Tord käski silloin Hollingerin ja tämän isän, nyt jo vanhan miehen, joka yhdessä viheriän ritarin kanssa oli tullut Kaarlo Knuutinpojan hoviin ja jäänyt sinne ritarin katoamisen jälkeen, Tord käski näiden kahden nyt ratsastaa Borgebyhyn Broddelle avuksi. Sitten läksi hän väkensä kanssa liikkeelle ja aamulla jo ilmoittivat liekit ympäri maata, mistä hänen tiensä kulki.
Saman kohtalon alaiseksi joutui Borgebyn linnakin. Se näet poltettiin perustuksia myöten, niin että ainoastaan muurit jäivät jälelle kertomaan, missä tuo ennen niin komea linna oli ollut. Senjälkeen samosi kuningas pääjoukkonsa kanssa Lundia kohti. Tämä oli siihen aikaan suurellainen kaupunki. Todistukseksi sen rikkaudesta ja väkiluvusta voi mainita, että kaupungissa oli ei vähemmän kuin kaksikymmentä yksi kirkkoa. Huomattavin niistä oli Pyhän Laurin eli tuomiokirkko. Kuin morsian neitojensa keskeltä kohosi se siellä taivasta kohti. Se oli todella uljas ja mahtava temppeli, niinkuin Pohjan etevimmän arkkipiispankirkon pitikin olla.
Mutta kaikki tämä komeus sai nyt surullisen lopun.
Verisenä kohosi talviaurinko sinä päivänä taivaanrannalle, jona Ruotsin armeija kaupungin edustalle saapui. Ja ennenkuin päivä oli vielä loppuun kulunut, valaisivat jo palavasta Lundista kohoavat liekit taivaan laajalti punaisella valollaan. Koko kaupunki oli kuin yhtenä tulimerenä. Mutta kaiken sen keskeltä kohosi tuomiokirkko juhlallisena ja mahtavana, rauhaa huokuen, niinkuin ajatus kohoo kohti ijankaikkisuutta keskeltä kuohuvia intohimoja.
Lundin asukkaat kadottivat kaiken toivonsa ja rohkeutensa. Ainoastaan arkkipiispa pysyi lujana ja järkähtämättömänä niinkuin tuomiokirkkonsa tuon melskeen ja kauhistuksen keskellä. Ainoa, joka arkkipiispaa lukuunottamatta osotti intoa ja päättäväisyyttä, oli herra Iivari Akselinpoika. Mutta hän se olikin väsymätön ja hänen rohkeutensa ja reippautensa sai arkkipiispan huulet tuon tuostakin vetäytymään lempeään hymyyn. Näitten miesten yhteisten ponnistusten kautta saatiinkin sitten tuomiokirkko ja piispankartano pelastetuksi. Mutta koko muu osa kaupunkia, sen luostarit ja kaksikymmentä kirkkoa joutuivat liekkien uhriksi. Ja tästä iskusta ei kaupunki enää koskaan noussut. Entistä loistoaan ei se koskaan enää saavuttanut.
Kaarlo kulki palavasta Lundista lounaiseen päin suunnaten kulkunsa Malmötä kohti, mutta hän ei ollut vielä ehtinyt neljännestäkään matkastaan suorittaa, kun sai kuulla, että vihollinen kokosi joukkojaan Dalbyn luostarin ympärille. Sinne oli Jost ritari Borgebystä viety. Hän oli näet yöllä arkkipiispan käynnin jälkeen, ollessaan tarkastamassa, jos eri osastot kuninkaan käskyjä noudattivat, tulista laukkaa ajaessa, yht'äkkiä kaatunut hevosineen ja taittanut siinä kolauksessa pahoin toisen jalkansa. Tämä seikka ehkä yhtä paljon kuin sekin, että oli vaarallista jättää taakseen vihollisjoukkoja, vaikka pieniäkin, sillä voisivathan ne kasvaa ja tulla uhkaaviksi — ne molemmat yhdessä saivat kuninkaan kääntymään heti takaisin ja suorinta tietä rientämään joukkoineen Dalbyn luostaria kohti.
Vihollinen oli kuitenkin voimakkaampi kuin kuningas oli luullutkaan ja muutenkin oli se enemmin sotaan harjaantunut kuin se väki mitä hänellä mukanaan oli. Mutta siitä huolimatta iskivät kuningas ja hänen kaksisataa ritariansa kannukset hevosten kylkiin kiinni ja hyökkäsivät suoraa päätä vihollisen niskaan. Toiset joukot seurasivat esimerkkiä ja sädekehänsä keskeltä loisti neitsyt Maaria kauas yli ruotsalaisten rintaman. Maa tuntui notkuvan raskaitten, rautaanpuettujen hevosten kavioiden alla ja sotahuudot kohosivat korkealle ilmaan.
Vihollisjoukko oli harjaantunutta, kunnollista väkeä. Sen etunenässä ratsasti muhkea ritari mustansinisissä varuksissa, Tottien vaakana kilvessään. Hän kulki pitkin linjaa ja asettui lopulla vasemmalle sivustalle sekä kehotti miehiään hyökkäykseen samassa kun Kaarlo kuningas jo ritareineen tuli kohti.
Ankara ottelu syntyi. Rivit hajautuivat ja lopulta taisteltiin siinä jo mies miestä vastaan, jolloin tietysti ainoastaan ruumiillinen voima ja notkeus sekä maltti tuli kysymykseen. Kuningas ennen muita kunnosti itseään ja hänen valkoinen töyhtönsä heilui aina siellä, missä vaara oli suurin. Ja aina se hajautui myös joukko hänen syöksyessä esiin. Niin oli hän jo raivannut itselleen tien toiselta sivustalta toiselle, kun häntä vastaan syöksyi tuo ennenmainittu ritari mustansinisissä varuksissa.
"Tässä se nyt sinun onnesi aurinko laskeutuu, kuningas Kaarlo!" huusi hän ryntäävälle kuninkaalle.
"Ennen sitä kuitenkin vielä leikki leikitään!" vastasi tämä hyökäten hurjalla vimmalla ritarin kimppuun.
Taitavasti puolusti tämä itseään osottaen siinä voimaa, josta helposti huomasi, että Kaarlo kuningas oli hänessä nyt tavannut vertaisensa. Niinkuin salama olisi leimahdellut, niin iskivät miekat tulta. Lopulta halkaisi ritarin miekka kuninkaan kilven, mutta samassa putosi ritarin töyhtö ja kypäränkoristuskin maahan. Kuningas tulistui. Kypäränkoristus ei ollut kilven arvoinen. Näytti siltä, kun olisi ritari nyt pääsevä voitolle. Se ajatus jo sai Kaarlon veren hurjaan kuohuun, niin että hän unhotti kaiken varovaisuuden ja jakeli vimmassaan aivan sokeasti iskujaan.
Samallaista se oli ottelu joka taholla. Ja voitonhuudot, joita kajahteli milloin tanskalaisten milloin ruotsalaisten riveistä, saivat haavoitettujen ja kuolevien valitushuudot vaikenemaan, Mutta jota enemmän taistelu näin oli muuttunut kaksinkamppailuksi, sitä enemmän oli myöskin kukin jätetty oman itsensä varaan. Elämä ja kuolema riippui siis miekanterässä pitkin koko linjaa. Ja sitä kaksintaistelua jatkui herkeämättä. Jos joku oli saanut vihollisensa kaadetuksi, kohtasi hän heti toisen, joka oli tehnyt samaten. Ja niin oli laita kaikkialla yli koko laajan kentän.
Senvuoksi saivat kuningas ja ritarikin häiritsemättä jatkaa kamppailuaan.
"Varo itseäsi, Kaarlo!" huusi ritari. "Näyttää siltä, kuin olisivat poltetun Lundin liekit panneet pääsi pyörälle!"
Kuningas ei vastannut. Hän hyökkäsi vain yhä kiivaammin ja vaivoin vain voi ritari välttää hänen hyvin suunnattuja, voimakkaita iskujaan. Silloin katkesi kuninkaan miekka kahvasta poikki.
"Nyt olet vankini, kuningas!" huusi ritari ja tarttui äkisti kuningasta vyötäisillä olevasta, jalokivillä rikkaasti koristellusta nahkavyöstä kiinni.
Mutta kuningas kannusti hevostaan, repäisi samassa tikarillaan vyön poikki ja syöksähti ulos vapaalle kentälle ritarin takaa-ajamana. Tämä huusi miehilleen, että kuningas pakeni, ja kaikkien huomio kääntyi silloin tälle suunnalle. Ja heti kiirehti myös muutamia miehiä, sitten jo useampiakia ulos kentälle kuninkaan ja ritarin jälkeen. Kuninkaan hevonen oli kuitenkin nopeampi ja voimakkaampi kuin vainoojan ja hän pääsikin sentähden hyvän matkaa vastustajastaan edelle.
Pieni metsäsaareke tuli kuninkaan eteen ja silmänräpäyksessä katosi hän puitten sekaan. Hänen takaa-ajajansa panivat silloin viimeisetkin voimansa liikkeelle ehtiäkseen ennen häntä metsän läpitse.
Kaarlo huomasi uhkaavan vaaran. Metsä oli tiheää ja hän alkoi jo katua, ettei tullut kiertäneeksi sitä. Selvää oli, että vainoojansa nyt ennen pitkää saavuttaisivat hänet. Silloin kuuli hän jonkun edestäpäin lähestyvän. Oksat taittuivat ja raskaat askeleet tömistivät maata. Kuningas kalpeni, veri jähmettyi hänen suonissaan. Jos se oli vihollinen, oli hän turmion oma. Hän seisoi siinä tikari kädessä, tuntien selvään tunnossaan, että hänellä oli nyt vain valittavana joko kuolema tai vankeus — vankeus jossain Kristian kuninkaan linnassa.
Silloin ilmestyi ritari mustissa varuksissa hänen eteensä. Hän katseli kuningasta tarkkaan alaslasketun kypäräsilmikkonsa läpi, mutta näytti heti tajuavan koko aseman ja sen vaaran, joka kuningasta uhkasi.
"Astukaa alas, Kaarlo kuningas, ja antakaa tänne kaapunne… Hevosella täällä ette minnekään pääse. Metsän rannassa on minun hevoseni. Sillä voitte pelastua vielä."
"Kuka olette?" kysyi kuningas katsellen vain ritaria ja unhottaen oman vaaransa.
"Eräs, joka uhraisi henkensäkin teidän edestänne!" vastasi ritari. "Mutta kiirehtikää, kuningas… Ettekö kuule, kuinka oksat jo ratisevat metsän rannassa… Alas, alas, Kaarlo kuningas!"
Kuningas hypähti hevosensa seljästä ja ennen pitkää riippui jo hänen kallisarvoinen kaapunsa mustan ritarin hartioilla.
"Nimesi?" kysyi kuningas.
Mutta ritari oli jo kääntänyt kuninkaan hevosen ja hypähtänyt satulaan.
"Tässä on sitten muisto sinulle!" huusi kuningas ojentaen ritarille tikarinsa, jonka kullalla ja jalokivillä koristeltu kahva kimalteli hämärässä. "Jos pääset hengissä takaisin, niin anna se minulle… Tahdon lunastaa sen takaisin linnalla."
Kuningas katosi mustan ritarin kaapu hartioillaan. Pian saapui hän ritarin kulkemaa polkua metsänrantaan, jossa tämän hevonen seisoi ja odotti, levottomana maata kavioillaan kaapien.
Musta ritari oli tullut muutamain miesten kanssa ratsastain pitkin metsän rantaa ja siitä, jossa metsä loppuu, oli hän nähnyt taistelun luostarin edustalla sekä myöskin pakenevan, jonka heti tunsi kuninkaaksi. Kuningas oli juuri silloin metsän rantaan saapumassa. Ritari käski silloin miestensä kiiruhtaa taistelukentälle. Mutta itse käänsi hän hevosensa ja riensi niinkuin nuoli metsään erään aukeaman kautta, jonka ohi ratsastaessaan oli huomannut. Siellä hyppäsi hän satulasta alas, sitoi hevosensa puuhun ja alkoi sitten tunkeutua metsään, raivaten miekalla tietä itselleen ja aina vähän väliä pysähtyen kuuntelemaan.
Pian kuulikin hän, miten kuningas metsässä pyrki eteenpäin ja silloin pani hän kaiken voimansa liikkeelle saavuttaakseen hänet.
Se oli nyt onnistunut ja siksi riensi hän nyt taas eteenpäin ikäänkuin hurjan raivon valtaamana kuninkaan hevonen allaan. Vähäsen matkaa metsän rannasta kohtasi hän kuninkaan takaa-ajajan.
Tämä pysähtyi äkisti nähdessään aseettoman kuninkaan tulevan vastaansa. Hänen ensi ajatuksensa oli, että tämä, huomattuaan paon mahdottomaksi, oli katsonut paraimmaksi antautua vapaaehtoisesti vangiksi. Mutta ei hän ehtinyt vielä päästä siitä hämmästyksestään, kun jo tuo luuloteltu kuningas hyökkäsi häntä vastaan voimalla, jota hänen ja hänen hevosensa oli mahdoton kestää. Tämä syöksyi ritareineen maahan. Vähän senjälkeen ratsasti kuningas jo ohjat höllällään yli kentän heiluttaen kädessään säkenöivää miekkaa.
"Voitto on meidän!" huusi hän päästyään omain miestensä luo.
Se kävi kuin salama läpi rivien ja se vaikutti, että voitto todellakin kääntyi ruotsalaisten puolelle. Turhaan hakivat tanskalaiset kadonnutta ritariaan tai jotain muuta, joka olisi järjestänyt heidän hajonneet rivinsä. Ei ketään löytynyt. Ja ruotsalaiset tunkivat yhä hurjistuneempina eteenpäin.
Kului hetkinen vielä ja kaikki muuttui paoksi.
Kuningas oli rientänyt Lundiin tuodakseen sieltä apua joukoilleen.Paluumatkalla tapasi hän jo sanansaattajan, joka toi voitonsanoman.Kuningas riensi paikalle. Kaksisataa vihollista makasi kuolleenakentällä ja kaksituhatta oli joutunut vangiksi.
Mutta kukaan ei huomannut kuninkaan tuloa. Olihan hän ottanut osaa taisteluun aina siitä alkain, kun niin onnellisella tavalla oli vihollisjohtajan taistelukentältä pois houkutellut. Kuningas kyseli mustaa ritaria. Kukaan ei ollut häntä nähnyt. Ja vallitsevassa hämärässä oli myös ollut vaikea erottaakin, olivatko varukset siniset vai mustat.
Kuninkaan tätä vielä kysellessä tuli eräs mies taluttaen hänen valkoista hevostaan, jonka selkään hänen purppuranpunainen kärpännahkaisella kauluksella varustettu kaapunsa oli kiinnitetty. Hevonen oli ollut luostariporttiin sidottuna.
Kuninkaan pää vaipui rintaa vasten, mutta kukaan ei ymmärtänyt miksi.
Pian sai hän kuitenkin muuta ajattelemista, kuin kuka tuo tuntematon ystävä mahtoi olla. Paha kyllä ympäröi häntä nyt vain vihamiehet, joiden vehkeet ennen pitkää oli tuleva tuntemaan.
Sittenkun nuo siihenaikaan suuret ja kukoistavat kaupungit Åhus ja Vä olivat myöskin saaneet sodan hävityksen osalleen — edellisestä kiskottiin paloveroja, jälkimäinen poltettiin — vetäytyi kuningas koilliseen Skåneen, jossa otti pääkortteerinsa Bäckaskogin luostariin viipyen siellä vielä hetkisen aikaa ennenkuin Ruotsiin palasi. Täältä lähetti hän yhden osaston lankonsa Kustaa Kaarlonpojan ja Birger Trollen johdolla Blekingeen, toisen taas Tuure Tuurenpojan, Eggert Krummedikin ja Kustaa Olavinpojan (Stenbockin) johdolla Hallantiin saattamaan nämätkin maakunnat saman kohtalon alaiseksi kuin Skånen.
6 päivänä maaliskuuta oli Kaarlo sitten jo matkalla Ringstaholmaan Itägöötinmaalla ja pari viikkoa senjälkeen saapui hän Tukholmaan. Tullessaan oli hän mitä parhaimmalla tuulella. Sellainen isku, kuin hän oli nyt Tanskalle antanut hävittämällä Skånen, jonka Blekingen ja Hallannin häviöllä vielä toivoi täydentävänsä, sellainen isku olisi antava viholliselle hyväksi aikaa tekemistä. Ja jos Kristian kuningas siitä huolimatta aikoi Ruotsiin hyökätä, niin oli hänellä toisella puolen Smålannin vuoret ja sen sotaisa rahvas vastassa, toisella puolen taas rajalinnotukset, jotka Kaarlon toimesta oli mainioon kuntoon laitettu. Siksi olikin hänen otsansa niin kirkas tullessaan Tukholmaan ja tervehtiessään sen porvareja.
Laivaston varustaminen oli saanut kuninkaan Tukholmaan. Hänen käskystään saapui Suomesta 45 alusta ja asettuivat ne Nyköpingin ja Söderköpingin satamiin. Sitä paitsi laitettiin Tukholmassa ja monessa muussakin paikassa suuri joukko laivoja lähtökuntoon. Helluntain aikoihin piti näet koko laivaston purjehtia Ölannin pohjoisniemeen odottamaan vihollisen hyökkäystä meren puolelta.
Mutta tuskin oli hän ehtinyt linnaansa Tukholmassa, kun jo tuotiin tietoja, jotka suuressa määrässä häntä huolestuttivat ja suututtivat. Herra Jost von Bardenvleth saapui Tukholmaan vähän myöhemmin illalla samana päivänä kuin kuningaskin. Tultuaan meni hän heti kuninkaan puheille ja kertoi tälle hyvin tärkeännäköisenä, kuinka oli päässyt uuden salaliiton perille tai oikeammin saanut vain uuden langan vanhasta verkosta käsiinsä.
Vadstenassa oli nimittäin holsteinilainen ruhtinatar, Ingeborg, abbedissana. 11-vuotiaana oli Margareeta kuningatar tuonut hänet Ruotsiin ja asettanut tähän arvossapidettyyn luostariin. Se oli tapahtunut vuonna 1408. Ruhtinaallinen abbedissa, joka nyt oli 55 vuoden vanha, oli saanut valtiollista merkitystä sen kautta, että Tanskan nykyinen kuningas oli hänen sisarensa poika. Ja ritarin tiedonantojen mukaan oli hän halukas toimimaan tämän hyväksi Kaarlo kuningasta vastaan, jota pidettiin ainoastaan vallananastajana, kruunattuna kapinoitsijana, ei juuri parempana Engelbrektiä.
Kuningas kuunteli tarkasti ritarin kertomusta miettien jo itsekseen mitä tekisi. Pian olikin hän tehnyt päätöksensä. Hänellä oli vanha voimansa taas rinnassa ja menestys, joka häntä oli Skånen retkellä seurannut, sai hänen nyt reippaammin päättämään ja rohkeammin toimimaan. Ingeborg abbedissa oli poistettava toimestaan. Jostin lähtiessä oli asia jo ratkaistu.
Samaan aikaan kuin Jost ritari oli kuninkaan puheilla, oli toisessa osassa linnaa eräs harmaaveljes polvillaan kallisarvoisen ristiinnaulitunkuvan edessä ja rukoili. Se oli samassa huoneessa, jossa Kaarina kuningatar oli kuollut. Sureva kuningas oli antanut laittaa siitä rukoushuoneen. Sinne tapasi hän usein vetäytyä muistoinensa, joiden viehätys yhä vain lisääntyi, mitä kauemmaksi ne hänestä pakenivat.
Harmaaveljes rukoili kauan ja hartaasti. Hän näytti olevan syvän liikutuksen vallassa ja raskaat kyyneleet valuivat tuon tuostakin pitkin kuihtuneita poskia alas partaan. Silmät olivat kiinni ja vapisevat huulet liikkuivat hitaasti. Pieni, musta lakki peitti hänen päätään ja sen alta pilkisteli karhea, leikattu tukka. Hänen kasvonsa olivat rumat, mutta hartaus, joka niitä valaisi, esti rumuutta heti huomaamasta, niinkuin iltaruskokin kolkoimmankin kallion kauniiksi kultaa.
Lopetettuaan rukouksensa nousi hän jakkaralta ylös ja astui ristiinnaulitunkuvan luokse, jonka varovasti nosti paikoiltaan lattialle. Sen takana oli tapeetti leikattu halki ja kun syrjät poistettiin, tuli siellä seinäkivessä mustaksi maalattu risti näkyviin. Tämän kiven voi helposti nostaa pois ja sen takana oli tyhjä paikka, jota munkki katseli samalla hartaudella, kuin äsken ristiinnaulitunkuvaa. Tässäkin pysähtyi hän rukoilemaan. Tehtyään sitten ristinmerkin pani hän kiven taas varovasti paikoilleen, veti tapeetin kiinni ja ripusti ristiinnaulitunkuvan tilalleen seinään.
Hän pysähtyi sitten vielä hetkiseksi huoneeseen, ikäänkuin olisi tahtonut kerran vielä tuumia asiaa, jonka aikoi toimeenpanna. Mutta sitten veti hän päättävästi peitteen kasvoilleen, jätti huoneen ja lukitsi oven mennessään.
Hiljalleen kulki hän tyhjien, autioiden huoneitten läpitse, joissa ennen Kaarina kuningatar oli vallinnut levittäen rauhaa ja rakkautta ympärilleen, niinkuin sadussa neitonen, jonka jalan jäljistä heti kauniit kukkaset elämään puhkesivat. Munkin vartalo oli suora, hänen ryhtinsä niin uljas, että siinä hämärässä olisi luullut häntä ritariksi, joka oli vielä jäänyt maan päälle katselemaan tuttuja paikkoja, missä ennen oli elämän iloa nauttia saanut.
Pian saapui hän huoneeseen, jossa kuninkaan palvelijat asuivat. Nämät eivät kiinnittäneet häneen mitään huomiota, sillä aina kuningattaren sairastumisesta asti oli hän saanut linnaan tulla ja mennä, koska itse halusi. Hän suuntasi askeleensa kuninkaan huonetta kohti, avasi oven ja astui sinne sisään.
Siellä sisällä istui kuningas käsi poskeen nojautuneena. Kallisarvoinen lipas oli hänen edessään pöydällä. Monta kalleutta, monta muistoa oli siihen kätkettynä. Ehkä muistelikin kuningas siinä lippaan ääressä nyt muinaisaikoja, sen taisteluja ja riemuja, voittoja ja vastoinkäymisiä. Ei hän ainakaan huomannut munkkia ennenkuin tämä jo seisoi ihan hänen vieressään ja laski kätensä hänen hartioilleen.
Kuningas havahtui uinailustaan ja katsoi ylös.
"Herran rauhaa, kuningas!" lausui munkki syvällä, vakavalla äänellä, "tuon sinulle sanan kuningattareltasi."
"Kuningattareltani?" kysyi kuningas.
"Niin, rukouksen hänen kuolevilta huuliltaan."
"Mahtanette uneksia hurskas isä", virkkoi kuningas surumielisesti hymyillen. "Olen juuri nyt ajatellut kuningattareni viimeisiä sanoja ennen hänen kuolemaansa, enkä ole mitään unhottanut."
"Mutta ette ole ymmärtänyt niitä", lisäsi munkki.
"Mitä rohkenet väittää, munkki… Tiedätkö edes, mitä kuningattareni puhui minulle?"
"Tiedän ja hänen pyynnöstään tulenkin selittämään, mitä te ette ole voinut käsittää, koska maailman melske on sydämenne sokaissut."
Kuningas katseli munkkia puolittain hämmästyneenä, puolittain vihastuneena.
"Kuningatar puhui todellisesta onnesta", jatkoi munkki aivan rauhallisena. "Hän kehotti teitä voittamaan oman itsenne ja kun kysyitte, mitä hän sillä tarkoitti, käski hän teitä rukoilemaan vain Jumalaa… Jos olette noudattanut tätä kuningattaren kehotusta, niin tahdon nyt hänen pyyntöänsä seuraten puhua."
Kuningas katseli korkeaa haamua edessään. Ja häneen vaikutti ei ainoastaan nuo lausutut sanat, vaan koko munkin juhlallinen, vakava ja salaperäinen esiintymistapakin.
"Kuinka kallis, kuinka pyhä kuningattareni muisto on minulle", lausui hän vihdoin, "sen tiedätte te kyllä. Siksi voittekin puhua, varsinkin kun te olette nauttinut hänen luottamustaan siihen määrin, että hän on uskonut enemmän teille kuin minulle. Puhukaa siis… tahdon täyttää hänen pyyntönsä."
"Ja sen sanotte te, niinkuin olisi asia yhtä helppo, kuin kuulustelematta tuomita… Kaarlo kuningas! Että kuningatar ei uskaltanut puhua kaikkia teille, siihen olette te itse syypää… Ajatelkaa kohtausta Vadstenassa, ajatelkaa Niilo Sturea!"
Kuningas hypähti pystyyn ja hurja tuli salamoi hänen silmistään.
"Vadstenaa!" huudahti hän, "Niilo Sturea!… Jos kavaltaja sisältyy kuningattareni rukoukseen … niin vaietkaa. Siitä asiasta en tahdo enää mitään kuulla."
"Kuka on kavaltaja, sen tulette te ehkä liian myöhään huomaamaan… Juuri poistaakseni sen vaaran, jota kohti te niin silmittömänä syöksytte, olen nyt luoksenne tullut… Tahdon puhua teille kuningattarenne nimessä. Jumala hänen sielulleen rauhan suokoon! Ajatelkaa myös omaa itseännekin, herra kuningas… Laskekaa käsi sydämellenne ja sanokaa, voitteko katsoa Niilo Sturea silmiin ja toistaa tuon sanan kavaltaja."
Taistelu kävi kuninkaan rinnassa. Nähtävästi oli hän kahden vaiheilla, antaisiko viedä rohkean munkin pois vai sallisiko hänen jatkaa puhettaan.
"Mitä on sinulla sitten sanottavaa?" kysyi kuningas huulet yhteen puristettuina.
"Tahdon vain sanoa, että pikemmin olette te pettänyt häntä, jota syytätte kavaltajaksi, kuin hän teitä! Muistanette kai vielä Viipurin linnantornin ja sen päivän edellisen yön, jona Kristofer kuningas kuoli."
"Viipurin linnantornin!" toisti kuningas, kalveten äkisti ja vieden ikäänkuin huomaamatta kätensä kaulaan.
"Niin, kuninkaani… Viipurin linnantornin ja koristuksen, jota kannatte kaulassanne…"
"Munkki!" huudahti kuningas, "oletko kaikkitietävä?"
"Kaulaketju on Niilo Sturen", lausui säälimätön munkki.
Mykkänä seisoi kuningas nämät sanat kuullessaan. Hänestä tuntui, kuin olisi inhottava kummitus yhtäkkiä lähestynyt häntä tuoden tuskaa ja onnettomuutta muassaan, niinkuin olisivat näkymättömät kädet tarttuneet kiinni kaulaketjuun ja yrittäneet kuristaa häntä. Hän oli tukehtua, ja hänen täytyi tarttua tuolinselkään kiinni, sillä muuten olisi hän kaatunut. Mutta munkki jatkoi lempeämmällä äänellä:
"Tämä kaulaketju se on, joka oli kuningattaren surun aiheena. Hän tunsi teidän salaisuutenne. Se tuotti tuskaa hänelle. Ja kun hän huomasi, kuinka tuo onneton koristus vei teitä yhä vain lähemmäksi turmiotanne, oli sydän häneltä murtua. Kuitenkaan ei hän saattanut puhua teille mitään siitä, koska se olisi vain ritarisuuttanne himmentänyt ja tuskaa teille tuottanut… Kuningatar luuli tietävänsä, ettei oikea omistaja välittänyt koko taikakalusta mitään, mutta hänellä on kuitenkin määräämisvalta sen suhteen. Niin kauan siis kuin ette omista koristusta hänen suostumuksellaan, herra kuningas, olette te…"
"Sano sanottavasi vain!" puhkui kuningas, kun munkki epäröiden pysähtyi, "kun olen kuullut jo näin paljon, voin kuunnella loppuun asti. Sitten tahdon minäkin sanoa sanani, joka on saava teidät kalpenemaan."
"Ah, herra kuningas, muuta ette voi tehdä kuin henkeni riistää… Ja sen uhraan mielelläni teidän ja Ruotsin hyväksi, jos vain olen sillä onnistunut irroittamaan teidät taikauksestanne, joka nyt teitä vallassaan pitää. Jos olen sen taas turhaan uhrannut niin vielä henkenäkin surren katselen teitä Herran taivaasta."
Sanoissa ilmeni syvä surumielisyys ja niistä henki sellainen sisällinen rakkaus ja lämmin alttius, että kuninkaan kasvot taas kirkastuivat ja kylmyys pakeni pois. Niin vaikuttaa totuus, kun rakkaus sitä hallitsee. Jumalan voima se on, joka siinä vaikuttaa. Sillä totisen ja väärän ystävän hyväilyillä ja imarteluilla on yhtä suuri ero, kuin oikealla auringolla, joka taivaalla loistaa ja teaatterin tekoauringolla. Kuninkaan sydäntä kirveli ehkä. Vaikealta kai tuntui hänestä, nähdä kaikki nyt oikeassa, väärentämättömässä valossa. Mutta ihmisrinnassakin on jäänlähtöaikansa, kun kevätaurinko palaa tuoden mukanaan lämpöä ja valoa. Kuitenkin voi jäiden lähtö kestää kauemman tai hetkemmän aikaa, riippuen jään vahvuudesta. Kaarlon rinnassa oli se lujaksi kovettunut. Vain vihlaus kävi läpi hänen sydämensä, joka kuitenkin jo sekin ilmoitti, että jalommat tunteet vielä pohjalla liikkuivat. Mahdollisesti voisivat ne siis vielä vapautua maailman kahlehtivasta pakosta ja voittaa taas laajat alat valtaansa.
"Mitä te pidätte onnena, on vain lumousta, herra kuningas… Kaulaketju, jota teidän on kannettava, on taottu kokonaan toisenlaisesta kullasta ja koristettu kokonaan toisenlaisilla jalokivillä. Kulta on kansan rakkaus ja jalokivet uskolliset ritarit, jotka menevät vaikka kuolemaan kansan ja teidän edestänne. Molemminpuolinen rakkaus, ainoastaan siinä on teidän onnenne. Sitä kun haluatte, ette hetkeäkään epäile, kuningattaren rukousta muistaen, kummanko kaulaketjun valitsette."
Munkki vaikeni taas jättäen kuninkaan sanojansa miettimään. Ja samassa määrässä kuin kuningas näytti taipuvan samassa määrässä sai munkinkin ääni toisen kaiun. Sen kova, ankara väreily muuttui näet lempeäksi ja ystävälliseksi.
"Kaksi pyyntöä on kuningattarellanne teille… Tahdotteko kuulla ne nyt?"
Kuningas teki päällään hitaan, tuskin huomattavan liikkeen.
"No niin, seuratkaa sitten minua, kuningas!"
Munkki kulki taakseen katsomatta ovea kohti, mutta kuningas ei liikahtanut paikaltaan. Oven luona lankesi munkki polvilleen ojentaen yhtenliitetyt kätensä taivasta kohti, samassa kun huulensa hiljaa kuiskasivat rukouksen.
"Katsele kuningatar!" lausui hän murtuneella äänellä, "katsele alas taivaastasi, katsele meitä ja anna merkki minulle, että olen velvollisuuteni tehnyt…! Rukoile kaikkivaltiaan valtaistuimen edessä, rukoile kuninkaan puolesta!"
Nämät sanat lausui hän kovaa, mutta sitten muuttui hänen rukouksensa taas pelkäksi sipinäksi. Hitaasti nousi hän lopulta ylös ja kääntymättä, luomatta silmäystäkään taakseen, avasi hän oven ja astui ulos. Verkalleen kulki hän ulommaisen, tyhjän huoneen läpitse, puolivalveilla olevan vahtisotamiehen ohitse ja lähestyi vastaista ovea.
Siihen pysähtyi hän taas, liitti kätensä yhteen ja seisoi sitten siinä hetkisen aikaa pää rinnoille painuneena.
Samassa kuului nopeitten askelten ääniä kuninkaan huoneesta ja ovi avattiin. Askeleet lähenivät ja munkki jatkoi nyt taas kulkuansa läpi huoneitten yhä vain kuullen saman askelten kaiun jäljessään.
Niin tuli hän lopulta rukoushuoneen ovelle, jossa Kaarina kuningatar oli kuolonkamppailunsa taistellut. Siihen laskeutui hän taas polvilleen ja rukoili. Noustessaan kuuli hän huokauksen takaansa. Hän avasi oven ja astui sisään.
Omituinen, juhlallinen hiljaisuus vallitsi siellä sisällä. Holvista riippuva pieni hopealamppu, joka kuninkaan käskyn mukaan paloi siellä yötä päivää, sai huoneessa vienon puolihämärän aikaan. Tapeetit, rukoustuoli, ristiinnaulitunkuva, kaikki puhuivat vaan kuningattaresta ja toivat Kaarlon mieleen niin monta muistoa, että hänestä tuntui kuin olisi hänen Kaarinansa henki täyttänyt huoneen. Ja pyhä rauha hiipi sitä ajatellessa hänen poveensa.
Silloin kuuli hän munkin liikutuksesta vapisevalla äänellä uudistavan kysymyksensä:
"Tahdotteko siis kuunnella kuningattarenne pyyntöä."
"Tahdon!" kuiskasi kuningas.
"Niin kuunnelkaa sitten!… Ja uskokaa, että kuningattarenne puhuu teille minun kauttani! Ensiksi pitää teidän hyljätä taikakalu ja sitten on teidän palautettava se takaisin oikealle omistajalleen. Vasta senjälkeen saavutatte te todellisen onnen, vasta senjälkeen voitte te vaikuttaa Ruotsin hyväksi, jonka tiedän teidän halunne olevan…"
Munkki astui ristiinnaulitunkuvan luo, nosti sen paikaltaan pois, avasi tapeetin ja irroitti kiven tilastaan.
"Edellinen"', sanoi hän sitten kuninkaaseen kääntyen, "on teille helppo asia, jälkimäinen taas vaatii voimia, joita teillä tällä hetkellä ei ole… Siksi, kuninkaani, ettei taikuus olisi liian suuri, ettei se kokonaan lumoaisi teitä ja koska pieni voitto antaa voimia suureen, on teidän nyt tänne pyhän ristin taakse laskettava lemmonkalunne… Sitten voitte, jos hyvät henget sen teille suovat, täydentää puhdistuksenne, niin että ajan tullen saatatte puhtain mielin kulkea tietä, joka ei takaisin tuo… Ja nyt, herra kuningas, nyt olen tehtäväni tehnyt. Matkani määrä on nyt kaukana täältä… Voin kuitenkin vielä, jos Herra voimia suo, nähdä teidän voittonnekin. Silloin tulen taas luoksenne… Muussa tapauksessa emme näe koskaan enää toisiamme… Herra suokoon sinulle hyvän tahdon, niin että siitä olisi taivaassa iloa ja että se toisi rauhan sekä sinulle itselle että muille!"
Kului hetkinen. Munkki seisoi siinä ojennetuin käsin, ikäänkuin olisi hän tahtonut vuodattaa siunauksen ja rakkauden voiman kuninkaan sydämeen.
Sitten katosi hän hiljaa ovesta.
Kuningas seisoi siellä yksin hopealampun valossa.
* * * * *
Seuraavien päivien kuluessa ja kauan aikaa vielä jälkeenpäinkin sai Kaarlo kuningas sitten sanoman toisensa perään ja kaikki ne toivat uutisia, jotka kysyivät koko hänen mielenmalttiaan ja sielunsa voimia.