Pääsiäisen ja helluntain välillä kulki Kristian kuningas salmen yli Skåneen. Mutta kun ei hän tässä hävitetyssä maassa voinut joukkojaan elättää, samosi hän Hallannin kautta pohjaa kohti ja saapui Älfsborgin edustalle. Siellä lupasi Kustaa Olavinpoika antautua ellei apua tulisi ennen ensimäistä päivää elokuuta. Senjälkeen hyökkäsi hän Lödösen kimppuun, jonka täytyi antautua. Samaan aikaan kulki Tanskan marski Klaus Rönnow Ätrajokea pitkin Länsigöötinmaalle ja pakotti Kinnaholman linnan heittäytymään samoilla ehdoilla kuin Älfsborginkin.
Kaarlo kutsui heti neuvoston kokoon ja toi siellä sen rohkean tuuman esiin, että oli noustava laivoihin ja muutettava sota Tanskan saariin. Mutta neuvosto vaati, että vihollista oli vastustettava rajalla ja ennen kaikkia pelastettava Länsigöötinmaa, joka oli enimmän vaarassa. Silloin sai Kaarlo tiedon, että Maunu Gren ja Olavi Akselinpoika olivat tehneet Tanskan laivastolla hyökkäyksen Tukholmaa vastaan. Heidän hyökkäyksensä oli kyllä torjuttu. Mutta vielä oli heidän laivastonsa Vagnsön, nykyisen Skeppholman, luona ankkurissa. Yötä päivää riensi kuningas Tukholmaan. Mutta tuskin oli hän ehtinyt pääkaupunkiaan niin lähelle, että erotti sen muurit ja tornin huiput — se oli varhain aamulla viidentenä päivänä Tivedenistä lähtönsä jälkeen — kun hän sai jo sanan, että vihollinen oli jättänyt Vagnsön ja purjehtinut pois.
Hän ratsasti Tukholmaan ja aikoi heti lähteä vihollista laivastollaan takaa ajamaan. Silloin esitettiin hänelle, miten maapuolustus kärsisi, jos hän merelle lähtisi, ja niin luopui hän siitäkin tuumastaan. Laivasto lähti liikkeelle toisten komennon alla. Se tapasi vihollislaivaston Vermdön ja Vindön välillä. Päälliköt viivyttelivät ja katselivat kaikessa rauhassa, kuinka vihollislaivasto nosti purjeensa ja kiiti ulos merelle.
Silloin kutsui Kaarlo herrat Vadstenaan kokoon. Siellä tahtoi hän heidän kanssaan neuvotella, miten paraiten ennen ensimäistä päivää elokuuta voitaisiin auttaa Älfsborgia ja Kinnaholmaa sekä muita Kristianin uhkaamia linnoja.
Salainen sanansaattaja.
Myöhään eräänä iltana astui Erengisle Niilonpoika Örebron linnan ritarisaliin. Hän oli Vadstenasta tulossa, oli juuri noussut hevosensa seljästä ja kiiruhti nyt, varukset riisuttuaan, vaimoansa tervehtimään.
Tämä tuli häntä jo ystävällisesti vastaan. Niinkuin tavallisesti aina, miehen tullessa jostain kokouksesta kotiin, niin menivät he nytkin salakammioon. Siellä vaihtoivat he sitten ajatuksiaan. Ja ritari kertoi kaikki, mitä toiset olivat puhuneet, mitä itse oli puhunut, miettinyt, sekä mitä lopullisesti oli päätetty. Samaten tapasivat he aina neuvotella, ennenkuin ritari lähti mihinkään kokoukseen tai tärkeämpään toimeen. Briita rouva oli, niin kauan kuin Ringstaholma ja Stegeborg oli hänen miehellään läänityksenä, tavallisesti oleskellut Hammarstadissa, mutta nyt asui hän Örebrossa.
Tuskin olivat he vielä ehtineet istuutua salakammiossaan, kun jo Briita rouva kysyi, mitä Vadstenassa oli tapahtunut, ja Erengisle herra kertoi:
"Kuningasta", lausui hän, "huolettaa kovasti ne esteet, joita kaikkialla kohtaa. Hän ei kuitenkaan siltä tahdo lähteä sotajoukon kanssa matkaan, koska sellaisen joukon ylläpito saattaisi rahvaan turmioon, joko hän sen sitten sijoittaisi linnoihin tai pitäisi taisteluvalmiina kuningas Kristiania vastaan. Tanskalaiset pysyvät kumminkin rauhassa siellä, missä ovat, ja niin saisimme me vain häpeän ja vahingon osaksemme."
"Kuinka sinä puhut, Erengisle!" keskeytti Briita rouva. "Tuntuu kuin emme enää olisikaan siitä asiasta yhtä mieltä, että meidän tuon suuren tuuman kolmen valtakunnan yhdistyksen vuoksi täytyy sallia Kristian kuninkaan, jolla jo on Norja, myöskin…"
"Ymmärrän tarkoituksesi puhumattasikin", keskeytti mies. "Minä vain en koskaan voi käsittää tuota kaunista puhetta kolmen valtakunnan yhdistämisestä, jossa Ruotsi itse asiassa tulisi olemaan vain osa Tanskaa… Olen ollut Engelbrektin seurassa, olen ollut kuningas Kaarlon. Ja sitä puhetapaa, jota he ovat käyttäneet, olen aina paljoa paremmin ymmärtänyt. Siksi ottaakin nyt sydämeeni kipeää, kun näen, miten huolet kuninkaan mieltä murtavat… Kuitenkin toivon, että Jumala vielä armahtaa Ruotsinmaata."
"Sitä samaa toivon minäkin yhtä hartaasti kuin sinä itsekinErengisle… Mutta minkälainen oli muitten mieliala kokouksessa?"
"Paljon he lupasivat ja kauniita sanoja oli heillä yltäkyllin!"
"Sitähän kuunnella kannattaa…!"
"Niin, muitten suusta kyllä!" vastasi ritari kiukkuisena, "mutta ei niitten, jotka eivät ole kyenneet kuninkaan käskyjä täyttämään…"
"Keitä tarkoitat?" kysyi Briita rouva viekas ilme kasvoissa.
"Niitä kolmea, jotka olivat suuriäänisimmät ja lupasivat nyt mitä lupasivatkaan Vadstenassa…"
"No keitä he olivat?"
"Herra Kustaa Olavinpoika Älfsborgista, herra Tuure TuurenpoikaAxevallasta ja herra Eggert Krummedik Rumlaborgista!"
"Se on siis Hallanti joka taas aivoissasi kummittelee!" huomauttiBriita rouva hymyillen.
"Niin, Hallanti se on", lausui ritari. "Jos nämät herrat olisivat täyttäneet kuninkaan määräykset, niinkuin hänen lankonsa Kustaa Kaarlonpoika teki, niin olisi Hallanti nyt yhtä autio, kuin Skåne ja Blekingekin. Ja silloin ei olisi Tanskan kuningas koskaan voinut niin pian ehtiä Älfsborgiin tai Lödösen edustalle, kun hän nyt todella ehtinyt on."
"Ehkä olettekin oikeassa siinä, herrani ja mieheni."
"Ja mikä häpeä vielä, että kuninkaan nyt todella täytyy tyytyä näihin heidän lupauksiinsa sen asemesta, kuin hänen pitäisi rangaista heitä… Onko sellaista siedettävä, Briita? Sano, onko siedettävä?"
"Suuren tieltä täytyy pienen aina väistyä… Sillä voimme lohduttaa itseämme, Erengisle!" vastasi Briita rouva avainkimppuaan kalistellen ja oikaisi samassa pari poimua hameestaan.
"Ja kuka on suuri ja kuka on pieni?" kysyi Erengisle kiukkuisen näköisenä.
"Kukako on suuri, kysyt?… Niinkuin se nyt vastausta kaipaisi! Kumpi on suuri, kun on Tanskasta ja Ruotsista kysymys?"
"Ruotsi, Briita rouva!" huusi ritari lyöden nyrkkinsä vieressä olevaan tammipöytään, niin että Briita rouva hypähti peljästyneenä istuimeltaan.
"Mainitsemasi totuus vaatii kai noin sitovan vahvistuksen!" virkkoi tämä ylpeä hymy huulillaan.
"Rakas Briita, sinun täytyy nyt kerrankin muistaa, että ruotsalainen on ruotsalainen ja tanskalainen tanskalainen… Ja sille en nyt mitään voi, etten saata ruotsalaista vertani tanskalaiseksi muuttaa!"
"Ja kuitenkin saattaisit vuodattaa sen, jos niin tarvitaan… Kuinka voit muuten ruveta vertaamaankaan tätä syrjäistä maata Tanskaan, Tanskaan, jonka koko maailma tuntee… Missä on Ruotsilla Valdemar suurensa tai Valdemar Sejerinsä…? Ja koska olet Euroopassa kuullut puhuttavan Ruotsista? Meneppä pyhän isän luo Roomaan ja sinä saat kuulla puhuttavan Tanskan maakunnasta, josta Ruotsi ja Norja ovat osia.. Mene Pariisiin. Sen yliopistossa saat kuulla puhuttavan Tanskan maakunnasta, josta Ruotsi ja Norja ovat osia! Ja niinkuin Eurooppa ei tunne mitään muita kuninkaita pohjoismaista, kuin meidän Valdemarimme, niin eivät paavi, keisari ja oppineet koskaan puhu Ruotsista tai Norjasta, vaan ainoastaan Tanskasta. Kun he sanovat Tanska, tarkoittavat he sillä Tanskaa, Ruotsia ja Norjaa… Niin on asianlaita ja sitä ei voi muuttaa…"
"Niin, sitä ei voi muuttaa…!" mutisi mies harmistuneena.
"Ja miksi tulla sitten sanomaan, että Ruotsi, joka on osa tästä kokonaisuudesta, että se olisi suurempi kuin kokonainen, kuin Tanska!… Todellakin, Erengisle herra, vaikkapa puhtain ruotsalainen veri virtaisikin suonissanne, niin totuutta ette siltä voine kieltää."
"Tuota puhetta en käsitä, Briita, käsitän vain, että jos karhu meidän metsissämme repii revon, joka on tunkeutunut hänen metsästysmailleen, niin on karhu väkevämpi repoa, vaikka ei sitten kukaan auringon alla tuntisikaan hänen urostekojaan ja voimaansa… Ja siinä kyllin, Briita rouva!"
Briita rouva, joka tunsi miehensä paremmin kuin tämä itse tunsikaan itseään, ei koskaan koskettanut hänen heikkoon kohtaansa enemmän kuin tarpeellista oli ja sen teki hän siinä tarkoituksessa, ettei synnyttäisi miehessään epäluuloja itseänsä kohtaan. Siksi siirtyikin hän nyt heti huomatessaan ritarin kiihtymyksen toiseen aineeseen, joka tälle oli suuremman arvoinen. Muuten Erengisle herraa enemmän miellytti vain, että vaimonsa niin suoraan uskalsi ajatuksensa julki lausua. Häntä ei näet miellyttänyt sellainen väki, joka kaikkeen myöntyi. Päinvastoin rakasti hän rohkeaa väittelyä yhtä paljon kuin rohkeaa miekan iskuakin. Molemmat vaativat uljuutta ja ketään ei hän niin kernaasti uskonut kuin sitä, joka pelotta uskalsi häntä vastaan väittää.
"Keitä oli kuninkaan seurassa hänen Vadstenaan tullessaan?" kysyiBriita rouva.
"Hänen seurassaanko, kysyt?" lausui Erengisle herra itsetyytyväinen hymy huulillaan. Hän luuli nyt kerrankin voivansa kurittaa nokkelaa vaimoansa, vaikka ei siltä voinutkaan heti luopua jäykkyydestään. "Hänellä oli serkkunsa mukanaan, uljas Tord herra… Siinä se on ritari minun mieleni mukainen!"
"Sitä en suinkaan epäile… Mutta eikö hänellä muita ollut seurassaan?"
"Oli myös tuo saksalainen ritari Jost von Bardenvleth…"
"Hän on nyt kai parantunut jo Skånessa saamastaan vammasta?"
"Parantunut… vammasta, hm!" mutisi Erengisle herra. "Mikä vamma se muuten mahtoi olla, sen lempo arvatkoon. Jaloillaan hän vain nyt taas on ja yhtä suuressa suosiossa kuin ennenkin… Hän kuuluu saavan Viipurin linnan!"
"Ritari raukka!" lausui Briita rouva tuskin voiden salatamielihyväänsä. Se jäi hänen mieheltään kuitenkin kokonaan huomaamatta.Ja saattaakseen häntä vielä enemmin harhateille, lisäsi hän:"Sanottiin, että hän taittoi jalkansa yöllisellä retkellä."
"Niinhän sitä sanottiin", selitti Erengisle herra. "Kuinka sen asian laita muuten lienee, sen tietää hän itse paraiten… Palatessani pimeänä aamuna retkeltäni takaisin Borgebyn linnaan, kuulin pihalla kuninkaan luokse mennessäni niinkuin olisi siellä pimeässä joku vaikeroinut… Käskin erään miehistäni tutkia, mistä se kuului. Silloin löysi hän ritarin puolikuolleena kaivosta. Hän oli loukkautunut ratsastusretkellä, mutta hänellä oli kumminkin ollut vielä niin paljon voimaa, että oli saanut hevosensa talliin. Pihan yli kulkiessaan oli hän vasta uupunut, ei ollut kauemmaksi jaksanut… Ja nyt oli ritarilla taas surua. Veljensä oli kaatunut Älfsborgin edustalla Tanskan kuninkaan sitä piirittäissä."
"Mitä kerrotkaan, Erengisle!" keskeytti Briita rouva.
"Kerron vain, mitä olen muilta kuullut… Linnan edustalle marssiessa oli ritari ratsastanut aivan joukon etunenässä ja lakissaan oli hänellä ollut kultainen solki. — Olisi pitänyt silloinkin rautalakkia päässään. — Linnasta tähtäsivät ne solkeen. Ja luoti sattui silmäin väliin, sillä seurauksella että mies putosi heti hevosensa seljästä alas. Hän oli arkkipiispa Tuvella linnanhaltiana, ennenkuin muutti kuninkaan palvelukseen."
Samaan suuntaan jatkui keskustelu hyvän aikaa. Mutta kun ritari sitten oli mennyt maata ja kun talossa jo kaikki uinui vanhurskaan unta, nousi Briita rouva taas ylös juuri kellon kahtatoista lyödessä. Jo lapsuudesta oli häntä öillä vaivannut unettomuus ja noin vuoden ajan oli se säännöllisesti rasittanut häntä keskiyön aikana. Mutta tunnin kuluttua rupesi häntä taas unettamaan ja silloin meni hän uudestaan maata. Sama se oli nyt asianlaita tänäkin yönä. Hetkisen istui hän makuukamarinsa ikkunassa. Mutta sitten heitti hän viitan hartioilleen ja astui viereiseen huoneeseen, josta oli laaja näköala yli vallihaudan kauas toiselle puolelle virtaa.
Täällä käveli hän levottomana edestakaisin, mutta pysähtyi sitten äkisti.
Kimeä, vihlova vihellys kuului toiselta puolen virtaa.
Hän kiirehti ikkunan luo ja avasi sen hiljaa. Varovasti pisti hän päänsä esiin katsellen joka suunnalle. Linnanmuuri ulottui tällä puolen virtaan asti, niin että mitään vahtimiestä ei siis peljätä tarvinnut.
Toisella puolen virtaa liikkui haamu, joka hiljalleen kulki pitkin rantaa nostosillalta poispäin.
Nopeasti tarttui Briita rouva joutseen, joka hänellä oli huoneen nurkassa verhon taakse kätkettynä. Huolellisesti tarkasteli hän nuolta, jonka ympärille oli paperikaistale kierrettynä, asetti sen sitten jänteelle ja ampui aivan samaan suuntaan nostosillasta, kuin äsken oli miehen nähnyt kulkevan. Sen tehtyään istui hän vielä hetkisen aikaa ikkunassa katsellen ulos, mutta sulki sen sitten. Kesäyön puhdas ilma tai itse ruumiin liikunto näytti vaikuttaneen häneen erittäin virkistävästi, sillä tuossa paikassa katosi hänen unettomuutensa ja ennen pitkää uinui hänkin jo vanhurskaan unta.
Seuraavana aamuna saapui Neriken laamanni, herra Pentti Steeninpoika Örebrohon, jossa hänen oli määrä yhtyä veljenpoikansa, herra Niilo Bonpojan, kanssa erään perintöasian vuoksi. Hän astui linnaan Erengisle herran luo ja ennen pitkää saapui sinne myös Niilo herra. Erengisle herra kertoi vierailleen sotauutisia ja vanha laamanni kuunteli tarkkaavasti. Niin kertoi hän muitten muassa myöskin kuninkaan voitosta Dalbyn luostarin luona päivää jälkeen Lundin hävityksen. Paljon hänellä oli myöskin kerrottavaa urhoollisesta Iivari Akselinpojasta (Tottista) ja hänen ottelustaan kuninkaan kanssa sekä kuninkaan omituisista tiedusteluista, kun taistelu hämärän tullen oli loppunut.
"Kuulitte kai tekin siitä puhuttavan, Niilo herra?" sanoi hän tämän puoleen kääntyen, "vaikka ette sattunutkaan silloin mukana olemaan?"
"Olin Tord herran seurassa", vastasi Niilo, "ja tunnen siis asiaa yhtä paljon tai yhtä vähän kuin tekin, sillä te kai olitte silloin matkalla Malmöhön…"
Mutta ritarien näin istuessa ja puhellessa ritarisalissa, meni Briita rouva kaupungille. Hän kulki pitkin kiertelevää katua ja saapui lopulta pienen, mitättömän näköisen mökin eteen, jossa asui erään Erengisle herran sodassa kaatuneen asepalveljan leski. Briita rouva piti hänestä huolta. Ja kaikki ylistivät hurskasta rouvaa, joka sillä tavoin hoiti omaa väkeänsä. Mutta heti kun siitä puhumaan ruvettiin, pakeni Briita rouva aina kainona pois.
Leski oli tuvassa yksinään ja Briita rouva kysyi häneltä, oliko kukaan odottamassa häntä.
"On!" vastasi vaimo tanskalle murtaen ja viittasi samalla sisähuoneeseen päin. Sitten meni hän ulos ja sulki oven huolellisesti jälkeensä. Briita rouva voi siis olla varma, ettei tullut yllätetyksi.
Jäätyään yksin avasi hän heti sisähuoneen oven ja samassa astui sieltä ritari Jost von Bardenvleth esiin.
"Te itse, Jost ritari!" huudahti Briita rouva, hämmästyen kovasti ritarin nähdessään.
"Niin, minä itse, Briita rouva!" vastasi ritari, joka oli yksinkertaiseen aseenkantajan pukuun puettuna. "Minä itse ja toivon, että tämä kohtaus on teillekin mieluinen!"
"Miksipä ei!… Tulette isäni luota?"
"Niin tulen, vaikka vasta pitkien mutkien kautta. Kuitenkin luulen sen asiallemme olleen enemmän hyödyksi kuin vahingoksi."
"No niin, Jost ritari… mitä tietoja tuotte isältäni."
"Ennen kaikkia sen, että hän sai onnellisesti sananne, ennenkuin se oli liian myöhään… Kun Kaarlo kuninkaan kanssa saavuimme Tukholmaan, oli hän jo ulkona saaristossa. Olin sitten mukana kuninkaan lähettämällä laivastolla. Voitte uskoa, Briita rouva, että siinä oli vaivaa, ennenkuin sai päälliköt alallaan pysymään… Lopulta se kuitenkin onnistui…"
"Olen kuullut siitä huhuja", keskeytti Briita rouva.
"Vaara oli suuri?"….
"Olavi herralla ei näyttänyt olevan enää mitään pelastuksen toivoa, hän oli näet syvemmällä lahdessa kuin Maunu. Epäilemättä olisikin hän ollut mennyttä kalua, ellei sama keino, joka jo niin monta kertaa on maalla saanut ihmeitä aikaan, olisi nyt laivastossakin vaikutustaan tehnyt… Saattepa nähdä Briita rouva, että me tuota pikaa saavutamme päämäärämme. Puhelin isänne kanssa eräänä synkkänä yönä. Meillä oli yhtymys Vindön saarella."
"Ja mitä hän sanoi…?"
"Hän käski teidän luottaa vain arkkipiispaan!"
"Arkkipiispaan!" kertoi Briita rouva ajattelevasti päätään pudistellen. "En tiedä miksi, mutta koskaan en ole voinut luottaa siihen mieheen… Tosin hän on Kaarlo kuninkaan vihamies, on ollut aina, mutta ei hän siltä Kristian kuningastakaan kauemmin puolusta, kuin itselleen hyväksi näkee. Saatte vielä nähdä, Jost ritari, että aavistuksessani on perää vaikka en voikaan itselleni enkä muille selittää, mistä ne tulevat… Vallan kernaasti olisin siis nähnyt isäni jättävän tuon miehen omaan rauhaansa Almarestäkeen."
"Teillä mahtaa olla terävä silmä, Briita rouva", lausui ritari kohteliaasti. "Mutta luulen teidänkin pian tulevan huomaamaan, että Almarestäke ja Tynnelsö ovat hyvät olemassa. Molempiin heihin sekä Sigge piispaan Tynnelsössä, että arkkipiispaan voimme täydellisesti luottaa. Ja molemmat odottavat he nyt vain linnoissaan monta sataa ritaria ympärillään Kristian kuninkaan tuloa…"
"Mutta sitä ennen jo voi Kaarlo kuningas heidät perin pohjin nöyryyttää… Se oli perin onneton sattumus että kuningas niin aikaisin sai tietoonsa isäni hyökkäyksen Tukholmaa vastaan… Jos se hyökkäys olisi menestynyt ja molemmat piispat sitten yhdistyneet häneen, samalla kun Kristian kuningas olisi tehnyt hyökkäyksen Länsigöötinmaalle, niin olisi Kaarlo joutunut kahden tulen väliin… Nyt se ei enää voi käydä päinsä."
"Ja kuitenkin täytyy sen niin tapahtua."
"Millä tavoin, Jost ritari, millä tavoin?"
"Kristian kuninkaan täytyy tunkeutua Länsigöötinmaalta Tivedenin ylitse Uplantiin… Siitä sopi arkkipiispa Olavi herran kanssa tämän ollessa Tukholman edustalla. Ja teidän on siitä nyt annettava kuninkaalle tieto. Kaikki on sitä varten jo valmiina, niin valmiina, että jos Kaarlo kuningas nyt, kun tulee Vadstenasta Tukholmaan, uskaltaa ryhtyä puuhiin heitä vastaan, he heti kieltäytyvät uskollisuuden valastaan. Kaikki menee siis onnellista rataansa loppuun asti, Briita rouva, sen saatte nähdä."
"Mutta jollei Kristian kuningas suostukaan tunkeutumaan Tivedenin yli?" huomautti Briita rouva. "Jos hän ensin tahtookin saada Länsigöötinmaan varmaan talteen ja sitten sen tehtyään suuntaa matkansa Vetterin eteläpuolitse Itägöötinmaalle?"
"Se olisi paha asia", vastasi Jost miettivänä, "sillä se veisi aikaa… Mutta se voi hänelle hänen omasta mielestään olla ainoa mahdollisuus ja kun nyt oikein ajattelen asiaa, niin onkin se tie hänelle turvallisempi. Siellä on hänellä Eggert Krummedik Jönköpingissä ja Rumlaborgissa vastassa ja itse Itägöötinmaalla on hänellä paljon ystäviä. Mutta silloin voi myös sopiva aika liukua hänen käsistään. Kaarlo kuningas ehtii nöyryyttää piispat. Eikä hän suinkaan tunne silloin sääliä Ruotsin kirkon päämiestä kohtaan. Parempi olisi sittenkin, jos Kristian kuningas seuraisi isänne neuvoa. Kaikissa tapauksissa on teidän saatettava isänne pyyntö perille ja kehotus, että hän noudattaisi sitä. Eikä hän muuten enää taida niin kaukana ollakaan. Sillä Lödösestä saamaini tietojen mukaan aikoo hän näinä päivinä tunkeutua Länsigöötinmaalle ja silloin on hänellä heti Skara ja Axevalla käsissään."
Keskustelu näytti molempia kovasti huvittavan sekä Briita rouvaa että ritaria. Ja niinhän aina onkin tavallista, että kun kaksi samanväristä liekkiä yhtyy, tulee tuli kirkkaammaksi ja hulmahtaa korkeammalle. He tulivatkin ennen pitkää samaan päätökseen siitä, mitä oli tehtävä. Briita rouvan oli jo samana päivänä lähetettävä luotettava sanansaattaja Kristianin leiriin. Kun tämä asia siten oli päättynyt, tarttui ritari Briita rouvan käteen ja kysyi silmät maahan luotuina, nöyrällä, vapisevalla äänellä, oliko tämä saanut tietoja Hjulebergistä ja herra Äke Akselinpojalta.
"Olen", vastasi Briita rouva. "Setäni on kovasti huolissaan tyttärensä tähden, joka on jäljettömiin kadonnut. Sillä tiellä on hän vieläkin, kun talvella lähti Iivari herran luota Lillöstä, juuri samaan aikaan kun Kaarlo kuningas Skåneen hyökkäsi."
"Ja hänellä ei ole yhtään aavistustakaan, kuka hänelle on sellaisen surun saattanut?"
"Ei yhtään! Hän pyytää nyt minun olemaan itsellensä apuna… Hänen korviinsa on näet tullut, että Kaarlo kuninkaan lanko, herra Tord Kaarlonpoika, on ollut aikomuksessa pyytää neidon kättä omakseen. Siitä on hän saanut sen ajatuksen, että Tord olisi ryövännyt hänet, koska hänellä ei ollut toivoa saada setäni suostumusta."
"Tord herrako ryöstänyt hänet?" lausui ritari teeskennellen. "Mitä nyt sanotte, Briita rouva, en pidä uskottavana. Tosin ei Iliana neidillä ole mitään Tord herraa vastaan, sen kyllä tiedän… Kuulin sen rouva Margareeta Krummedikiltä, herra Krister Niilonpojan leskeltä. Minulle kertoi hän sen jo aikoja sitten."
"Hyvä on, Jost ritari", lohdutti Briita rouva, "siitä konnantyöstä otetaan vielä selvä… Ja setäni tahto on, niin, hän on vannonut kalliin valan, että kuka tahansa tuokin Iliana neidin vapaana takaisin, hän on saava neidon, sanokoon tämä siihen itse mitä tahansa… Luottakaa vain minuun, Jost. Olen teidän ystävänne. Kun saan vain pienenkin langan käteeni, niin kyllä vyyhdin selvitän."
"Hyvä, Briita rouva, ja silloin ei kiitollisuudellani tule rajoja olemaan… Mutta sanokaapa minulle te, joka paremmin kuin muut tunnette serkkunne mielen, eikö hän, jos häntä pakotetaan … eikö hän ennemmin silloin riistä henkeä itseltään, kuin myöntyy?"
"Riistä henkeä itseltään!" puhkesi Briita rouva puhumaan, ikäänkuin ei hänen mieleensä olisi koskaan sellaista johtunutkaan.
"Sanotaan", lausui ritari mairittelevasti, "sanotaan, että Akselinpojan jälkeläiset eivät anna pakottaa itseään."
"Akselinpojan jälkeläiset", kertoi Briita rouva uljas katse silmissä, "Akselinpojan jälkeläiset, niin kyllä he oikeassa ovat, jotka niin sanovat. Eivät he itseään pakottaa anna… Mutta en ole sittenkään koskaan kuullut, että neito ennemmin riistäisi hengen itseltään, kuin astuisi morsiustuoliin."
"Mutta jos hän on todella Tord herraan mieltynyt, niin voi se kyllä tapahtua, koska ei hän saa astua siihen morsiustuoliin, johon itse haluaa."
"Emmehän sitä varmuudella tiedä", lausui Briita rouva. "Jos Tord herra on hänet ryöstänyt ja pitää nyt häntä vankinaan, niin on ainakin se jo saanut tytön mielen muuttumaan. Ja siitä voitte olla varma, että sillä nuorukaisella, joka pelastaa neitosen vaarasta ja esiintyy hänen puolustajanaan, että sillä on hänen sydämensäkin."
Ritarin mustat silmät välähtivät nämät sanat kuullessaan, niinkuin olisi uusi ajatus yht'äkkiä hänen aivoihinsa lentänyt.
"Ja jos nyt tuo pahin otaksuma olisi totta", lisäsi Briita rouva, "että näet julkea Tord on antanut salaa vihkiä itsensä Ilianaan ja pitää häntä nyt kätkettynä, niin pysyy setäni sittenkin sanassaan. Pyhä isä Roomassa purkaa kyllä sen rikollisen yhdistyksen ja antaa neitosen pelastajalleen. Ellei tyttö siihen suostu niin kuolkoon, riistäköön henkensä niinkuin pelkäätte hänen tekevän…"
"Niin kuolkoon!" toisti ritari kalveten ja Briita rouva lisäsi: "Sekin parempi, kuin että hän kuuluu toiselle, niin ajattelen ainakin minä."
"Parempi on!" myönsi ritarikin siihen.
* * * * *
Kaikki voimat olivat nyt liikkeessä. Lähenevä aika oli ratkaiseva Ruotsin ja Tanskan kohtalon. Siksi ponnistivatkin molemmat kuninkaat äärettömiin saavuttaakseen päämääränsä. Mutta Tanskan kuninkaan puuhat olivat siinä suhteessa paljoa helpommat. Joka taholla, missä kulkikin, kohtasi hän vain puoluelaisia. Nämät eivät muuta halunneetkaan, kuin yhdistyä vain häneen, toiset salaisemmin toiset julkisemmin, aina sen mukaan, miten kunkin mieli tavotteli joko kunniaa tahi ainoastaan sen varjoa. Kaarlo kuninkaan sitä vastoin täytyi taistella ei ainoastaan ulkonaista, vaan vielä sisällistäkin vihollista vastaan. Ja niinkuin tavallisesti, oli nytkin sisällinen vaarallisempi. Se oli sitä varsinkin sen vuoksi, että kuningas ei voinut erottaa todellisia ystäviä vääristä eikä voinut siis myöskään jälkimäisiä seurastaan poistaa.
On omituista nähdä, miten Kaarlo on muuttunut, kuinka hänen voimansa nyt uinuu aina hymyilevän onnen nukuttamana. Kuningaskruunun loisteessa ei hän ole enää sama, kuin taistellessaan Eerikki kuningasta ja suuria vastustajiaan Eerikki Pukea, Krister Niilonpoikaa ja Niilo Steeninpoikaa vastaan. Hän on nyt ikäänkuin lumottu. Valta on kasvanut, mutta persoonallinen voima vähentynyt. Vaikea on käsittää hänen menettelyään niitä kohtaan, jotka leppymättöminä vastustajina ensin salaisesti sitten yhä julkisemmin valmistavat hänen perikatoaan. Kavaluus kypsyy ja tuottaa jo yhden ja toisen tuloksen näkyviin. Hän näkee kyllä rikoksen, on siitä harmissaan, mutta jättää rikollisen rankaisematta tai jos rankaiseekin, on hän taas heti jälkeenpäin valmis anteeksi antamaan. Ja niin saa myrkyllinen puu kasvaa hänen vierellään. Hän irroittaa siitä kyllä yhden ja toisen kukkasen, mutta runkoa ei riko, ei revi juuria pois. Oliko siihen syynä puuttuva rohkeus tai sydämen hyvyys eli vaikuttiko sen usko omaan voimaan ja valtansa lujuuteen, usko, että hän vain voi kaikessa rauhassa nauttia puolipäivän aurinkopaistetta vähääkään välittämättä niistä voimista, jotka tekivät työtänsä hänen ympärillään?
Kavallus vei Gotlannin häneltä, samoin siepattiin Norjan kruunu hänen päästään ja annettiin Kristianille ja lopulta nostavat kavaltajat julkeasti päänsä itse Ruotsissakin. Silloin, kun sen kärki sattuu rintaan jo, silloin herää hän taas haaveilustaan ja tekee tuon retkensä Skåneen. Mutta sittenkin on salainen vastarinta yhtä voimakas kuin hän itse. Ja huolimatta toimeliaisuudestaan, olisi hän epäilemättä kukistunutkin ellei pelastus olisi tullut suunnalta, jonka hän näytti kokonaan unhottaneen — Ruotsin rahvaan puolelta. Tämä rahvas se aina on ollut Ruotsin sydän ja sen rakkaus on kaikkina aikoina ollut sen kuninkaitten ihanin koristus, heidän onnensa parhain tuki.
Kristian kuningas tunki Länsigöötinmaalle. Skaran Pentti piispa otti hänet avoimin sylin vastaan ja samaten teki Tuure Tuurenpoika Axevallassa. Vastustusta tapaamatta samosi Kristian kuningas sitten Varnhemin luostariin asti, jonne otti pääkortteerinsa. Siellä pidetyssä kokouksessa lupasivat Länsigöötiläiset vannoa hänelle uskollisuutta, ellei Kaarlo kuningas itse saapuisi heille avuksi ennen ensimäistä päivää elokuuta. Kirje kirjoitettiin ja lähetettiin kuninkaalle Tukholmaan. Mutta Kristian ei suostunutkaan marssimaan Tivedenin ylitse, vaan kulki päinvastoin Vetterin ympäri Itägöötinmaalle ottaakseen senkin maakunnan haltuunsa.
Herra Eggert Krummedik teki nyt samalla tavalla kuin herra Tuure Tuurenpoika vähää ennen. Sekä Jönköping että Rumlaborg jätettiin viholliskuninkaalle. Mutta näiden seutujen rahvas oli vienyt pois tai muuten hävittänyt kaikki ruokavarat, niin että vihollinen, Eggert herran ponnistuksista huolimatta oli nälkään kuolemaisillaan. Sen lisäksi kävivät talonpojat tanskalaista vastaan alituista sissisotaa, niin että tämän armeija päivä päivältä pieneni. Kristianin täytyi sentähden jatkaa matkaansa Itägöötinmaalle. Sillä matkalla kohtasi hän talonpoikaisjoukon, joka Holavedenin synkissä metsäseuduissa otti häntä nuolilla ja kirveillä sillä tavalla vastaan, että hänen täytyi mitä kiireimmiten kääntyä takaisin. Ei auttanut, vaikka ritarit olivatkin täysin vakuutettuja, etteivät ruotsalaisraukat uskaltaisi heitä vastaan ottaa, ja vaikka hän itsekin vannoi alasaksan murteellaan: "Ik soll där över in 1,000 dyvels namen!"[2]
Kaiken tämän tapahtuessa kulki Briita rouva uljaana ja onnellisena huoneissaan Örebron linnassa. Ja tuon tuostakin vaihtoi hän salakamarissa miehensä kanssa teräviä pistopuheita. Tämä oli tullut yhä ynseämmäksi ja hiljaisemmaksi, mitä enemmän hänen vaimonsa näytti vilkastuvan ja ottavan osaa elämään.
Briita rouvan tavallinen unettomuus kesti kuitenkin edelleen ja tuntui olevan yhteydessä hänen kiihottuneen ja riemuisen mielentilansa kanssa. Sillä kun niin sattui, ettei häntä keskiyön jälkeen ollenkaan unettanut, joka kuitenkin tapahtui perin harvoin, niin oli hän sitten tavallisesti kauan aikaa mitä parhaimmalla tuulella. Silloin hän myöskin antoi miehellensä perään, kuinka lujasti muuten alussa lausuikin mielipiteensä.
Niin tuli syksy ja joka päivä odotettiin Itägöötinmaalta tietoja Kristian kuninkaan tulosta Örebron edustalle. Yhtä mittaa kulki Erengisle herra muureilla ja torneissa katsellen, että kaikki oli sitä varten täydessä kunnossa. "Hän se ainakin vielä näyttäisi Tanskan kuninkaalle, mitä ruotsalainen aatelismies aikaan saa!" lausui hän taputellen ystävällisesti yhtä ja toista miehistään olkapäälle.
Oli jo syyskuu eikä vieläkään kuulunut mitään Kristian kuninkaan tulosta. Tyytyväisenä hieroi Erengisle herra käsiään, mutta Briita rouva oli taas mitä huonoimmalla tuulella.
"Eipä hän uskaltanutkaan tulla näkyviin, tuo sinun Kristianisi!" sanoi hän sydämellisesti nauraen Briita rouvalle eräänäkin iltana.
"Ei, ei hän uskalla!" vastasi Briita rouva myöntyväisesti. Erengisle herra siiristi silmiään katsellen rakasta vaimoaan, ikäänkuin olisi hän ihmetellyt, että se oli todellakin hän, joka puhui.
"Hän ei uskalla!" toisti ritari kohottaen äänensä melkein kirkunaksi.
"Ei, hän ei todellakaan uskalla!" kuului Briita rouvan vastaus.
Posket punottaen katseli ritari vielä hetkisen vaimoaan, mutta sitten löi hän nyrkkinsä rajusti pöytään ja meni ulos. Sisällä hän ei voinut viihtyä, kun ei saanut tuttua, reipasta vastausta puheeseensa.
Mutta seuraavana aamuna oli Briita rouva taas entisellään. Ja hän se puolestaan alkoi nyt kiistan puolustaen Kristianiaan tulisesti ja voimakkaasti.
"Jumalalle kiitos!" huudahti Erengisle herra käsiään yhteen lyöden."Viime yönä olet varmaankin ollut kauan valveilla, Briita!"
"Niin olen ollut", vastasi tämä. "Ja sen kuluessa olen päässyt varmuuteen siitä, josta vielä eilen olin epävarma."
"Mistä sitten?" kysyi mies silmät ilosta säkenöiden, kun voi taas rauhassa ja levossa keskustella vaimonsa kanssa. "Mistä pääsit varmuuteen, Briita rouva?"
"Että Kristian kuningas kyllä uskaltaa… Saapa nyt nähdä, onko sinulla rohkeutta, Erengisle herra!"
"Sittenpähän nähdään, kun seisomme kuninkaan kanssa silmä vasten silmää… En ole mies enkä mikään, ellen hänelle täällä Örebron edustalla laita samallaista kohtaloa, kuin hänen saksalainen ritarinsa Älfsborgin edustalla sai osakseen."
Paljasta tyytyväisyyttä loisti vain ritarin kasvoista, kun hän katseli vaimoaan ja kuunteli tämän puhetta. Sillä hyvin tiesi hän, ettei tämä kuitenkaan sydämessään toivonut sellaisen surun häntä kohtaavan nimittäin että hänen pitäisi nähdä maansa vihollisen kuninkaan hänelle uskoman linnan edustalla. Ja tavallisuudesta poikkeavalla innolla riensi hän taas linnantupaan miestensä luo.
Mutta Briita rouva poistui linnasta ja kiirehti vanhan lesken luo, jossa salainen sanansaattaja häntä jo odotti. Ei se kuitenkaan nyt ollut Jost von Bardenvleth, vaan tuo jo ennenmainittu palvelija, joka tavallisesti tietoja hänen ja hänen isänsä välillä kuljetti.
"Hauskaa nähdä sinua, Grumme", lausui Briita rouva kumartavalle lähetille. "Sinä tuot aina iloisia uutisia… Tuletko nyt isäni vai kuninkaan luota?"
Briita rouva oli riemua täynnä. Hän oli vakuutettu, että saisi kuulla vain hyviä sanomia. Siksi ei hän kiinnittänytkään huomiotansa miehen kasvoihin. Ja kuitenkin oli niissä, tavallista jäykkyyttä lukuunottamatta, ilme, joka ei olisi pitänyt jäädä häneltä huomaamatta. Vasta miehen vastauksen kuullessaan, säpsähti hän ja heitti häneen tutkivan silmäyksen. Se tarkastus sai hänen kalpenemaan.
"Kuninkaan luota tulen", lausui lähetti, "ja sanomat, joita tuon, voivat sellaisinaan olla joko hyviä tai huonoja. Kuitenkin uskon, että se hedelmä joka kypsyy hitaasti, kypsyy samalla myös varmimmin."
"Pyhä neitsyt, mitä sinulla nyt onkaan kerrottavana? Onko Kristian kuningas kuollut vai onko Kaarlo kuningas päässyt puuhiemme perille?"
"Ei kumpaakaan ole tapahtunut, Briita rouva, Kristian kuningas vain on palannut kotiin jälleen ja kauan kai nyt luullakseni viipyy ennenkuin hän taas takaisin tulee. Ette voi aavistaakaan, minkälainen vastaanotto häntä kohtasi Holavedenin yli kulkiessa!"
Hän kertoi sitten juurta jaksain koko taistelun kulun, kuinka tanskalaiset olivat pitkässä rivissä soittokunta etunenässä metsään sukeltaneet, ja miten itägöötiläiset talonpojat olivat siellä hyökänneet heidän kimppuunsa ja tuhonneet koko joukon. Sitten kertoi hän, miten smålantilaisten hyökkäykset ja ruokatavarain puute olivat saattaneet kuninkaan johtamat joukot nälän ja perikadon partaalle. Näiden kuninkaan joukkojen oli vasta jälestäpäin ollut määrä seurata etujoukkoa, jota sitten tuo onnettomuus Holavedenin metsässä kohtasi. Sen lisäksi vielä olivat saksalaiset ratsumiehet alkaneet vaatia palkkaansa ja jättäneet kuninkaan huutaen:
"I Sweden kome wij nimmer mer,Ik quam hir mit Hengzte grote,Nu mo'st Ik lopen van hir to fote!"[3]
Mykkänä kuunteli Briita rouva kertomusta. Ja aivoissaan teki hän jo suunnitelmia, miten vahinko taas paraiten korjattaisiin. Hän mietti mielessään, voitaisiinko hänen ja muitten unionipuolueeseen kuuluvain vehkeet paljastaa, jos Kaarlo kuningas taas heräisi uinailustaan ja ryhtyisi vihollisiaan vastaan toimiin. Siinä suhteessa hän kuitenkin pian rauhoittui. Hänen ja isänsä väliset tiedonannot, langat, jotka hänet yhdistivät Kristian kuninkaaseen ja hänen ruotsalaisiin ystäviinsä, olivathan ne niin hienosti punotut ja niin tarkasti salatut, ettei terävämpikään silmä kuin Kaarlo kuninkaan olisi niitä voinut erottaa.
Hän jäi siis vain miettimään, mitä lähimmässä tulevaisuudessa oli tehtävä.
"Ja mitä Kristian kuningas on Ruotsissa voittanut, on siis taas tyhjiin rauennut?" kysyi hän eli oikeammin lausui hän sen ikäänkuin pitkien mietteittensä lopputuloksena.
"Aivan varmaa ei se vielä ole", vastasi Grumme. "Kaarlo kuningas tuli suuren sotajoukon kanssa marssien Itägöötinmaalle. Ja sekin osaltaan jo sai Kristian kuninkaan takaisin palaamaan. Kaarlo kuningas pysähtyi silloin Vadstenaan ja nimitti siellä serkkunsa, Tord Kaarlonpojan, marskiksi. Se tapahtui aivan hiljan, minun jo ollessani matkalla teidän luoksenne."
"Tord herran … marskiksi!" huudahti Briita rouva hymy huulilla, joka selvään ilmaisi, kuinka vähän merkitystä hän tälle nimitykselle antoi. Se ilmaisi myös samalla, kuinka vähän hän yleensä antoi arvoa Kaarlo kuninkaan puuhille, olivat ne sitten minkälaisia tahansa.
Hänen katseessaan ilmeni melkein halveksimista asetellessaan siinä silkkinauhaa paikalleen, josta hänen kauniisti koristeltu laukkunsa riippui. Ja sama näytti olevan sanansaattajankin laita, mikäli sen hänen jäykistä, kylmistä kasvoistaan voi huomata.
"Niin", lausui hän, "Tord herra on nyt Ruotsin marski ja hän se on valloittava Länsigöötinmaankin takaisin… Sain sen kuulla Jost ritarilta. Ja kaikki ovat siitä yhtä mieltä, etteivät kenenkään muun toimet paremmin jouduta Ruotsia vihollisten käsiin kuin kuninkaan omat. Tuure ritari Axevallasta nauroi sille, herrojen siitä puhellessa, niin että hampaat suussa loukkua löivät."
"Tuure ritari Axevallasta?" tutki Briita rouva ihmetellen.
"Niin, hän oli kuninkaan luona Vadstenassa… Kuningas oli kutsunut hänet sinne vastaamaan teoistaan Kristianin sotaretken aikana."
"Ja miten puolusti Tuure ritari itseään?"
"Hyvin hän puolusti… Hädällä ei ole määrää, katsokaas, ja sen osasi ritari kuninkaalle niin mainiosti maalata, että hän tulollaan enemmän voitti, kuin tappasi. Kuningas luottaa häneen nyt aivan sokeasti ja marskikin on saanut käskyn, ettei ryhtyisi mihinkään tärkeämpään toimeen kysymättä, ensin Tuure herran mielipidettä asiassa."
"Sen kyllä voin uskoa… Kaarlo kuningas on siis yhä edelleenkin sokea."
"Sokea!… Tepä sen sanotte, Briita rouva, sokea on hän ja kun hänen silmänsä aukeevat taas, loistaa kruunu jo Kristian kuninkaan päässä. Te huomaatte siis tästä, että sanomat olisivat voineet olla huonompiakin kuin ovat, koska näet Kristian kuninkaan nyt on täytynyt lykätä toiveittensa täyttyminen kauas tulevaisuuteen."
"Mutta nuori marski voi huimapäisyydellään ja tyhmällä rohkeudellaan saada aikaan, että kauniit suunnitelmamme ajaantuvat karille", virkkoi Briita rouva puhujan viime sanoista välittämättä. "Olisi ollut paikallaan, että Jost ritari olisi tunkeutunut hänen neuvonantajakseen, koska ei itse tuota luottamustointa saanut."
"Niin hän kyllä aikoikin", kertoi lähetti, "ja kuningaskin sitä halusi, mutta…"
"Mutta?" toisti Briita rouva kiihkeänä. "Mutta … lausukaa se… Mikä esti?"
"Tord herra kieltäytyi suostumasta siihen!"
"Sinä hämmästytät minua, Grumme", huudahti Briita rouva, "kieltäytyiköTord herra todella suostumasta?"
"Kyllä hän todella kieltäytyi… 'Yksin ja omalla vastuullani tahdon marskinsauvaani kantaa', lausui hän kuninkaalle, 'muulla ehdolla en sitä vastaan ota'!"
"Ja kuningas?"
"Kuningas hymähti vain ja mukaantui hänen tahtoonsa… Tord herra ratsastaa nyt siis yksin kuninkaan miehet mukanaan Länsigöötinmaalle. Tuure herra, niin ajatteli Kaarlo kuningas, valvoo kyllä marskin tekoja."
"Tuskin siltä Tuure herra yksin", lisäsi Briita rouva miettivästi, "mutta yhdessä Skaran Pentti piispan ja laamanni herra Pentti Gyltan kanssa…"
"Pentti piispalla ja herra Pentti Gyltalla ei ole enää mitään sanottavaa… Molemmat ovat he paenneet valtakunnasta ja seuranneet Kristian kuningasta Tanskaan!"
"Enemmän rohkeutta ja viisautta olisin toki noilta herroilta odottanut!" lausui Briita rouva. "Ei koskaan pitäisi mennä kauemmaksi, kuin jää kannattaa, varsinkaan ellei ole venettä mukana, vaikka tosin taisi moni olla siinä luulossa, että silta todellakin tällä kertaa rakennettaisiin Tanskasta Ruotsiin."
Hetkisen vaitiolon jälkeen lausui sitten lähettiläs, että hänen aikomuksensa oli nyt suunnata matkansa Upsalaan ja Almarestäkeen ja sieltä sitten Olavi herran luokse Visborgiin. Ja hän kysyi Briita rouvalta, oliko tällä ehkä mitään sanaa lähetettävänä näihin paikkoihin.
Mitään sellaista ei Briita rouvalla ollut ja siksi palasi hän linnaan takaisin.
Mutta nyt huomasi Erengisle herra taas suureksi hämmästyksekseen, että vaimonsa uljuus oli peljättävässä määrässä alentunut. Ja sen kokemuksen teki hän sitten useampana päivänä perätysten. Kaikella on kuitenkin määränsä ja Briita rouvakin rauhoittui vähitellen vastustaen taas vanhaan uljaaseen tapaansa herraansa ja miestänsä. Niin tuli tieto, että Tord Kaarlonpoika oli nimitetty valtakunnan marskiksi. Briita rouva uskalsi paheksua sellaista nimitystä, mutta silloin löi Erengisle herra vanhan tapansa mukaan nyrkkinsä pöytään ja sanoi:
"Niin totta kuin elän, sillä kertaa teki Kaarlo kuningas jotain, jota hänen ei koskaan tarvitse katua!"
Nuori marski.
Mutta Tord herra ratsasti miehineen Neriken läpi ja tunkeutui Tivedenin ylitse Länsigöötinmaalle. Hänellä oli vain pieni joukko mukanaan, mutta joka mies siinä oli valittua väkeä, ja hänen vierellään ratsasti Niilo Sture. Joukkonsa pieni lukumäärä pakotti Tordia kiirehtimään. Hänen täytyi tulla aavistamatta, iskeä yhtäkkiä kuin salama. Ja sellainen menettelytapa se sopi hänen luonteelleenkin.
Ensin tahtoi hän puhdistaa maan tanskalaisista, joita siellä vielä oli jälellä. Siksi ratsastikin hän melkein herkeämättä suoraan Lödöseen. Miehiäkin se nopea matka miellytti. He näet olivat intoa täynnä päästä vihollisen kanssa käsikähmään, näyttää sille mitä merkitsi syyttää ruotsalaisia pelkurimaisuudesta. Ja itägöötiläisten voitto Holavedenin luona lisäsi vielä heidän kiihkoansa. Siksi eivät he tunteneet uupumusta, eivät vaatineet lepoa, he tahtoivat vaan eteenpäin. He tuntuivat olevan rautaisia ponnistuksissaan. Etunenässä ratsasti Tord ja Niilo ja heidän perässään miehet kolmittain.
Eräänä päivänä hämärän tullen ratsastivat he jo alas Tivedenin viimeisiltä rinteiltä. Äänettöminä ajoivat nuori marski ja hänen ystävänsä eteenpäin. He olivat kumpikin omissa ajatuksissaan ja vaikka edessäoleva puuha olikin enimmän sydämellä, lentelivät heidän ajatuksensa kuitenkin siitä huolimatta kaukana muilla mailla.
Tie vei pienen metsäjärven ohitse. Heidän ratsastaessaan sen rantaa, pilkisti kuu pilvien lomasta esiin ja koko seutu muuttui kuin taikaiskusta toisen näköiseksi. Järvi oli kirkkaan sininen niinkuin teräskilpi. Ja sen kalvossa kuvasteli kuu niin kainona ja ujona, kuin neitonen tuntiessaan lemmen ensi tunteen rinnassaan.
Hurmaava näköala sai ystävät pysähtymään.
"Tiedätkö, missä ajatukseni juuri nyt lentelivät, Niilo?" kysyi Tord nojautuen samassa sivulle ja laskien kätensä ystävän olkapäälle, joka oli siihen hänen vierelleen hevosensa pysäyttänyt.
"Jonkun tutun luona kai!" lausui Niilo hymyillen ja katseli uneksivan näköisenä eteensä.
"Oikein arvattu, ystäväni, mutta missä?"
"Olisit kysynyt, kenen luona, niin olisin voinut helposti vastata.Mutta kun kysyt, missä, niin on minun sitä mahdoton tietää, Tord."
"Ajattelin noita-akkaa Raisiosta!" lausui Tord vakavana.
Niilo katsahti kysyvästi ystäväänsä. Hän oli luullut, että tämän ajatukset liitelisivät sydämensä valitun ympärillä ja nyt kuuli hän, että hän ajattelikin noita-akkaa Raisiosta. Sitä oli hän kaikista vähimmin voinut aavistaa. Hän itse oli sen jo aikoja unhottanut eikä hän koskaan ollut sitä pitänytkään muuna kuin vain enteenä niihin tapauksiin, jotka olivat hänen ruusunväriset aamu-unelmansa synkkään yöhön peittäneet. Mutta toisin oli Tord asian ottanut. Hänen äänensä, hänen silmäinsä vakava ilme osottivat selvään, että ennustus oli häneen syvästi koskenut, niin omituiselta kuin se muuten tuntuikin, kun otti huomioon hänen reippaan ja voimakkaan luonteensa.
"Muistanet kai vielä tuon ennustuksen kahdesta ruususta ja käärmeestä, joka iskee hampaansa koivun kylkeen heti kun valkoinen ruusu uskollisena sen suojaan päänsä kallistaa?"
"Hyvin sen muistan", vastasi Niilo, "mutta ketä sitten luulet ennustuksen tarkoittaneen valkoisella ruusulla ja ketä punaisella?"
"Kun kuu pisti äsken pilvien lomasta esiin, tuntui kuin olisin nähnyt Ilianan kasvot, jotka kauas etäisyyteen häipyivät ja siellä muuttuivat valkoiseksi ruusuksi… Kas, tuollahan se nytkin taas aalloilla välkkyy, onneni harhakuva." Hän vaikeni ja katseli surumielin väreilevää kuvaa vedessä. Sitten hän lisäsi: "Valkoinen ruusu, se on minun, Niilo, saat sen nähdä … se on minun!"
"Pois sellaiset ajatukset, Tord … mistä ovatkaan moiset mietteet päähäsi pälkähtäneet?… Jos jollain olisi aihetta surra, niin luulen, että sitä olisi minulla eikä sinulla!"
"Ei, ei, Niilo … sinulle se kuuluu punainen ruusu. Aamu aukenee päiväksi ja sinun ruususi ennustaa aurinkopaisteista päivää. Usko minua, Niilo! Kerran on kaikki selviävä vielä ja silloin koittaa sinulle kirkas, kaunis päivä… Minun on silloin päättynyt jo. Niinhän se lausui noita-akka… Ja muistoni on haihtuva, himmenevä niinkuin kuu auringon noustessa."
Nämät sanat sanottuaan tempasi hän hevostaan suitsista, iski kannukset sen kylkiin kiinni ja kiiti niinkuin salama pois.
Koko yön oli hän sitten synkkä ja harvasanainen. Aamulla levätessään istuivat he vieretysten eräällä kivellä kahden mahtavan hongan alla. Tord laski silloin kätensä ystävän polvelle ja lausui:
"Unhota se, mitä yöllä puhuin, Niilo!"
"Parempi olisi, että itse unhottaisit… Sellaiset ajatukset eivät sinulle sovi!"
"En tiedä sopivatko", vastasi Tord päätään pudistellen, "mutta minulla on niitä niin usein. Olen niihin tottunut jo. Alinomaa näen vasten tahtoanikin valkoisen ruusun edessäni… Mutta älkäämme puhuko siitä enää… Unhota siis, Niilo, unhota, mitä tänään ja viime yönä olen siitä sinulle puhunut!"
Hänen vielä puhuessaan tuli kaksi ratsastajaa näkyviin suunnaten kulkunsa heitä kohti. Ne olivat Jösse Bonpoika ja Brodde.
"Mitä tahdotte?" kysyi Tord kiivaasti.
"Anteeksi, marski", vastasi Brodde, "olin viime yönä vähältä tehdä murhan…"
"Tekemätön työ tuskin katumista ansaitsee, Brodde!" lausui Tord ystävällisesti miehelle.
"No sitä minäkin arvelin, mutta Jösse Bonpoika tässä on toista mieltä. Häntä saan kiittää, etten tehnyt murhaa viime yönä, vaikka Jumala sen tietää, ettei enää ollut pitkältä käteni ja miekan väliä… Tahdon ilmoittaa nyt teille, kuinka se tapahtui. Ratsastin viime yönä vähän jälempänä muista. Siinä ratsastaessani kuulin äkisti hevoskavioitten kopinaa metsästä sivultani. Pysähdyin ja samoin pysähtyi näkymätön ratsastajakin. Se herätti uteliaisuuttani. Hyppäsin hevosen seljästä ja hiivin hiljaa puitten väliin, kunnes sain ratsastajan näkyviini. Kuu levitti silloin valoaan metsään, niin että aivan helposti voin erottaa hänen kasvonsa. Se oli ritari Jost von Bardenvleth."
"Jost ritari!" huudahti Tord kummastuen.
"Hän eikä kukaan muu, herra marski!" jatkoi Brodde. "Vereni nousi ja tartuin miekkaani jo. Mutta ritari oli kai huomannut minut. Ainakin lopetti hän heti puheensa sanoilla: 'Ratsastan Tuure herran luokse Axevallaan!' ja niin iski hän kannukset hevosen kylkiin kiinni ja katosi synkkään metsään. En voinut nähdä, ketä hän puhutteli, sillä tämä seisoi puun varjossa, riensin vain nopeasti hevoseni luo ajaakseni tuota kalpeaa kuutamoritaria takaa. Olin jo satulassa, kun kuulin jonkun tulevan täyttä laukkaa ajaen perässäni ja kun käännyin katsomaan, seisoi Jösse Bonpoika siinä sivullani."
"Olitko sinäkin huomannut ritarin?" kysyi Tord katsellen Jösseä.
"Olin", vastasi tämä, "minä se olinkin, joka puhelin hänen kanssaan."
Niilo, johon heti miehen ensi esiintyminen Jönköpingissä oli tehnyt vastenmielisen vaikutuksen, kiinnitti häneen nyt tyyneen, tutkivan katseen ja näytti siltä, kuin ei Jösse olisi voinut sitä tarkastelua kestää.
"Sinäkö!" virkkoi Tord hämmästyen, "sinäkö puhelit ritarin kanssa?"
"Niin!" vastasi Jösse aivan rauhallisena, "minä se olin! Ratsastin myös jälkijoukossa ja kuulin saman kavioiden kopinan metsästä. Päätin ottaa selvän, kuka siellä kulki, sillä luulin sitä viholliseksi, mutta kovasti hämmästyin kun näinkin yhtäkkiä ritarin edessäni. Hän kyseli kaikkia teistä, muun muassa mihin matkanne kävi, mutta luoksenne ei hän joutanut tulla, sillä hänen piti kiirehtiä Axevallaan Tuure herran luo, jolle hänen oli vietävä kuninkaan käsky. Mitä maksamattomia velkoja tällä vanhalla ystävälläni on ritarille, en tiedä. Mutta tuskin olen koskaan nähnyt häntä niin vimmoissaan, kuin tavatessani hänet tuon kohtauksen jälkeen. Hädin tuskin vain onnistuin hillitä hänen vihansa ja taivuttaa hänet muita seuraamaan."
Mies puhui niin vapaasti ja oli siinä puhuessaan niin levollisen näköinen, että Tordilta aivan sentähden jäi asian tarkempi tutkiminen kokonaan sikseen. Ja muuten ei hän olisi juuri voinutkaan, vaikka olisi tahtonutkin, siinä suhteessa tyytymättömyyttänsä osottaa, ainakaan niin kauan kuin ritari oli ja pysyi kuninkaan tunnustettuna suosikkina. Mutta Niilolle jäi asiasta omat ajatuksensa ja ne vahvistuivat vielä nähdessään Brodden kasvoilla ilmeen, joka ei suinkaan Jösselle mitään hyvää ennustanut. Tord oli kuitenkin alkanut yhä enemmän suosia tuota entistä vitaliveljestä ja tämäkin puolestaan näytti käyttävän kaikkia tilaisuuksia hyväkseen saavuttaakseen hänen suosionsa. Reippaampaa ja valppaampaa miestä tuskin olikaan löydettävissä ja Tord oli enemmän kuin yhden kerran tullut Skånen retkellä huomaamaan, kuinka huimasti hän miekkaansa heiluttaa osasi. Ja tämä jo, jos mikään puhui puolestaan. Vieläpä huomasi Tord nyt tarkemmin asiaa ajatellessaan, että Jösse oli menetellyt aivan oikein asemassaan. Sillä jos Brodde olisi saanut tehdä tekonsa, jos Jost ritari olisi kaatunut, niin olisi se epäilemättä herättänyt Kaarlo kuninkaassa ja kaikissa muissakin mitä suurinta paheksumista. Se olisi voinut vaikuttaa vahingollisesti ei ainoastaan Tordin toimiin Länsigöötinmaalla, vaan myöskin hänen suhteeseensa Iliana neitiin ja tämän isään. Sitäpaitsi ei Tordia mikään niin inhottanut, kuin salakavala hyökkäys, josta olisi voinut olla salamurha seurauksena.
Hän kielsi siis ankarasti Broddea millään tavalla päästämästä tunteitansa vallalle, jos sattuisi vielä ritarin tapaamaan. Ja niin antoi hän lähtömerkin joukolleen.
Ratsastusta jatkettiin sitten herkeämättä ja seuraavana päivänä lähestyttiin jo Lödösetä.
Lödöse oli tähän aikaan Ruotsin ainoa kaupunki länsirannalla. Se sijaitsi Götajoen varrella ja oli vilkkaan kauppansa vuoksi hyvinkin tärkeä, vaikka tosin joen mataloittuminen ja se tulli, jota norjalaiset kiskoivat Bohusläänissä, osaltaan sen edistymistä ehkäisi. Kaarlo kuningas olikin jo ajatellut muuttaa kaupungin lähemmäksi joen suuta, mutta sota oli tullut esteeksi. Tämän Lödösen oli Kristian kuningas valinnut hyökkäyksensä lähtöpaikaksi Länsigöötinmaalle. Siksi olikin hän sen suurella huolellisuudella vahvistanut, turvannut valleilla ja haudoilla ja hankkinut sinne runsaat ruokavarat. Poistuessaan oli hän sinne vielä jättänyt vahvan varustusväen muutamien ritarien komennon alle sekä myös osan kansliastaan.
Tanskalaiset ritarit ja varustusväki pitivät täällä iloista elämää ja joka kerta kun tuli tietoja Kristian kuninkaan voitoista, laitettiin kaupungissa komeat kemut, joissa sima ja viini virtanaan vuoti. Nyt oli tullut jo toisenlaisiakin tietoja, mutta iloista elämää siltä jatkettiin, osaksi koska oltiin vakuutettuja, että kuningas pian palaisi, osaksi koska katsottiin tarpeelliseksi pitää rohkeutta vihollista odottaissa vireillä, jota he eivät kuitenkaan koskaan uskoneet saavansa Lödösen edustalla nähdä.
Oli yö, kun Tord mitä hurjimman rajuilman vallitessa läheni kaupunkia. Vesi valui virtanaan alas taivaasta ja myrsky ulvoi niin rajusti kuin olisi se tahtonut vierittää koko Pohjanmeren aallot Ruotsin yli. Mutta eteenpäin sitä mentiin vain, vaikka sade pieksikin miesten kasvoja niin että he tuskin voivat viereisensä miehen erottaa.
Päivän sarastaessa tuli jo itse Lödöse näkyviin. Ei ketään näkynyt sen valleilla. Koko kaupunki näytti sikeään uneen vaipuneelta, niinkuin olisi eletty keskellä syvintä rauhaa.
"Eteenpäin, Kaarlo kuninkaan miehet!" huudahti Tord heiluttaen miekkaa kädessään ja hyökäten ohjat höllällään kaupunkia kohti.
Ja miehet seurasivat häntä.
Kaupunginportille saavuttua antoi Tord puhaltaa torveen ja heti aljettiin ryntäys. Sieltä täältä pisti unen pöhryksissä oleva tanskalainen päänsä esiin. Mutta ennenkuin vihollinen ehti vastustusta ajatellakaan, oli jo kaksi Tordin miehistä kiivennyt vallien yli kaupunkiin ja avannut portit. Ja Ruotsin marski ratsasti koko joukkonsa kanssa sisään.
Kaikki tanskalaiset joutuivat vangeiksi. Saalis oli erittäin runsas, hevosia, pyssyjä, haarniskoita, ruoka- ja muita tavaroita ja heti kun vangit olivat saatetut varmaan säilöön ja vahdit asetetut paikoilleen, jaettiin se kaikkien kesken. Sen tehtyä tyydyttivät Tord ja Niilo sekä muut nälkänsä ja janonsa ja ottivat sitten tarpeelliset levot.
Marski itse meni Niilo Sturen kanssa huoneeseen, jossa kuningas itse oli asunut. Siellä oli vielä kaikki samassa järjestyksessä, kuin kuningas ne oli jättänyt. Olipa siellä vielä joukko kuninkaan hovipoikiakin, kamarimestari ja kaksi kirjuria jälellä odottamassa kuninkaan paluuta. Koska näitä ei oltu tavattu ase kädessä, saivat he pitää vapautensa ehdolla etteivät poistuneet huoneista. Entisessä kuninkaan kansliahuoneessa olivat muutamat Tordin miehistä saaneet sijansa. Siellä oli Broddekin, jota herransa aina tahtoi pitää läheisyydessään.
Tässä huoneessa oli suuri tammikaappi. Lukko oli siinä erinomaisen lujaa tekoa ja miehet tuumivat jo keskenään, eikö kaapin sisällys mahtanut olla sen arvoinen, että sen vuoksi kannattaisi oven särkeä. Puuhasta ei kuitenkaan tullut sen enempää ja ennen pitkää nukkuivat miehet jo vanhurskaan unta. Silloin avautui ovi hiljaa ja Kristian kuninkaan kamarimestari astui varovasti huoneeseen sisään.
Hän katseli tarkasti ympärilleen ja lähestyi sitten kaappia. Suurimmalla varovaisuudella ja niin hiljaa, ettei siitä rottakaan olisi pakoon peljästynyt, avasi hän kaapin ovet ja kopeloi käsillään siellä sisällä. Lopulta sai hän sieltä käsiinsä nahkalaukun jota tarkasteli huolellisesti. Luultavasti tahtoi hän tulla vakuutetuksi, että se todella oli oikea. Nahkanauha, jolla toinen kaapissa oleva paperikäärö oli yhteensidottu, oli jollain tavalla tarttunut laukkuun kiinni. Kamarimestari ei sitä laukkua tarkastellessaan huomannut. Innoissaan, kun oli löytänyt, mitä etsi, tuli hän temmanneeksi laukun kaapista liian kovaa ja paperikäärö oli pudota lattialle. Hänen onnistui kuitenkin saada se ennen kiinni ja siten estää kolina, joka epäilemättä olisi saanut miehet hereille. Mutta kun hän sen johdosta nopeasti katsahti ympärilleen, huomasi hän kaksi terävää silmää tarkastelevan itseään.
Hän ei siitä kuitenkaan hämmästynyt, vaan sulki kaapin ovet ja poistui laukkuineen ovelle. Mutta silloin kohosi sieltä makaavien joukosta pää esiin ja järeä ääni käski häntä pysähtymään.
"Olen kohta takaisin", vastasi kamarimestari pelokkaana, mutta tuttavallisella ja mielistelevällä äänellä. "Olen vain hakemassa täältä laukkua, joka sisältää armollisen herrani ruoanpitolaskut."
"Odotahan kuitenkin vähän!" kuului ääni, "minun mielestäni ei täältä saa viedä mitään pois ilman marskin suostumusta…"
"Ei, ei tietysti!" vakuutteli kamarimestari, "ei tietystikään! Kaikki onkin kaapissa sattumatta paikoillaan ja huomenna niin pian kuin marski herää, jätän hänelle avaimen. Mutta nämät ovat kokonaan arvottomia papereita."
Mies hypähti ylös kamarimestarin vielä näin puhuessa ja asettui oven eteen sekä ojensi kätensä esiin.
"Olkoonpa arvottomia tai ei", virkkoi hän, "mutta laukku ja avain ovat heti minulle jätettävät!"
"Jätähän sikseen, Brodde", kuului nyt uninen ääni huoneen toiselta syrjältä, "ja anna miehen mennä, kun ei hän kerran kellenkään mitään pahaa ole tehnyt."
"Pyhä neitsyt!" huudahti tämäkin nyt roihkaistuneena, kun kuuli, että häntä puollettiin. "Olenhan siltä talossa, vaikka jätänkin tämän huoneen!"
"Niin, siihen olette te, paha kyllä, pakotettu. Poistua ette voi", nauroi Brodde. "Mutta nyt on teidän kuitenkin jätettävä sekä laukku että avain minulle. Sitten voitte minun puolestani mennä vaikka uunin piippuun, jos niin haluttaa."
Mutta kamarimestari oli yksipäinen ja kun Brodde uhkasi käyttää väkivaltaa, uhkasi hänkin takaisin. Silloin loppui Brodden kärsivällisyys ja yhdellä iskulla kaatoi hän tanskalaisen maahan. Senjälkeen anasti hän ilman vaikeutta haluamansa esineet.
Mutta samassa oli jo tuo toinenkin mies jaloillaan ja kiiruhti Brodden luo. Se oli Kurjen entinen päällikkö Jösse Bonpoika. Hänelle oli nuori marski uskonut komennon niitten miesten yli, jotka nyt toimivat ikäänkuin hänen henkivartijoinansa kuninkaankartanossa.
"Luulen, että olet kadottanut järkesi, Brodde!" sanoi hän kiukkuisella äänellä. "Mitä sinuun tuo vanha mies ja hänen laskunsa koskevat. Jos hän jollekin Lödösen kauppiaalle tahtoo maksaa herransa laskut, niin ei luullakseni Kaarlo kuningas eikä marskikaan sen kautta mitään kadota…"
"Siltä se kumminkin minusta tuntuu!" lausui Brodde peljästymättä. "Jollei siellä todellakaan muuta ole, niin saakoon laukkunsa takaisin… Mutta tanskalaiseen en luota enempää kuin kettuun ja siksi tahdon ensin tarkastella, mitä se sisältää…"
"Oletko järjiltäsi mies!" huudahti Jösse. "Koska olet oppinut kirjoitusta lukemaan?"
"En ennemmin enkä myöhemmin, kuin sinä itse, Jösse!" lausui Brodde.
"No, mutta silloinhan on sinulle aivan samaa, näetkö eli et, mitä kuninkaan laukussa piilee…"
"Jollen itse osaakaan lukea, niin osaa ainakin herrani ja marski itse ja siksi vienkin nyt laukun heille!"
Hän tarttui lukkoon ja kamarimestari katseli laukkua niinkuin olisi sielunsa autuus ollut sen panttina. Kamala epätoivo kuvastui hänen kasvoillaan.
Jösse Bonpoika huomasi nyt selvään, että Brodde aikoi panna päätöksensä toimeen. Ja joko hän sitten oli salaisesti kamarimestarin puolella tai ei, hän käski ainakin Broddea pysähtymään lausuen sen käskyn äänellä, josta kuuli hänen tottuneen komentamaan.
"Pysähdy, Brodde, ja sananen vielä…! Luuletko siis, että tässä on kavallus kysymyksessä?"
"Niin luulen!" oli Brodden vastaus.
"Silloin voit antaa laukun tänne … niin vien sen itse marskille."
Brodde epäili, mutta samassa tarttui Jösse häntä kauluksesta kiinni.
"Minä se olen päällikkö täällä", virkkoi hän. "Ja minun velvollisuuteni on ilmoittaa niin tärkeä asia marskille. Anna laukku tänne, Brodde, eli on ystävyytemme ainiaaksi lopussa, niin totta kun kerran olen ollut päällikkösi."
Hän tempasi laukun ja Brodde salli sen tapahtua. Tanskalaisen silmä välähti ilosta ja hän kiiruhti huoneesta pois Jösse Bonpojan perään. Mutta Brodde aavisti petosta ja työnsi hänet syrjään sellaisella voimalla, että hän lensi aina lähimpään seinään asti. Sitten riensi hän itse Jösse Bonpojan jälkeen.
Brodde luuli siinä mennessä huomaavansa, miten Jössen viha kiehui hänen tähtensä, mutta siitä hän vähän välitti. Hän seurasi vain häntä aivan kintereillä. Ja hänen takanaan tulla läähätti tanskalainen lyöden kiireissään itsensä tuon tuostakin seinään. He olivat tuskin vielä ehtineet puoliväliin rappusia, kun Brodde huomasi, miten käsi ojentui hänen takaansa esiin ja hän näki myös tai ainakin luuli näkevänsä, kuinka Jössen käsi laukkuineen kurotteli taaksepäin. Aikomus oli kai saada laukku tällä tavoin kamarimestarin käsiin tai ainakin Brodden seljän takana vaarallisimmat paperit sieltä pois, jos siellä todella sellaisia oli. Pian saivat kuitenkin sekä Jösse että tanskalainen huomata yrityksensä mahdottomuuden.
Oli ainoastaan kaksi rappusta enää jälellä, kun Jösse Bonpoika yhtäkkiä kompastui ja lausui:
"Tämä on taas niitä sinun kujeitasi, Brodde… Uni rasittaa minua, niin että tuskin pääsen tästä koskaan enää entiselleni!"
Brodde huomasi, kuinka hän juuri tätä sanoessaan pudotti laukun, ja samassa näki hän myös, miten käsi takaa ojentui sitä tavottamaan. Rappusissa vallitsi puolihämärä, sillä ilta oli jo myöhä. Mutta Brodden silmät olivat tottuneet pimeäänkin ja samalla hetkellä kun käsi tarttui laukkuun iski hän jalkansa siihen.
Kamarimestari kirkaisi ja Jösse Bonpoika kääntyi kiukkua puhkuen ympäri.
"Kautta viiden haavan!" huusi hän. "Joko lempo on kintereillämme vai mikä on hätänä?"
"Laukku!" vaikeroi kamarimestari, "laukku!"
"Laukkuko?" kysyi Jösse Bonpoika kummastuneena, tavotellen samassa kylkiään, niinkuin olisi laukku unen painostamana hänen käsistään irtaantunut.
"Sinä olet pudottanut sen!" lausui Brodde totisena.
"Olenko pudottanut sen?… Niin, pudottanut olen! Jumal'auta, niin olenkin… Annappa se tänne!"
"Aioin ottaa sen ylös ja jättää teille", valitti tanskalainen, jonka käsi oli vieläkin satimessa.
Brodde kumartui alas ja otti laukun.
"Minä en ole yhtään uninen, Jösse… Minä voin siis viedä laukun kyllä marskille."
"Ei, Brodde … ei uni minuakaan enää paina. Annappa laukku tänne!"
Brodde antoi, mutta silloin olivatkin he jo sen huoneen ovella, jossa Tord ja Niilo nukkuivat. Myös nämät olivat levänneet parisen tuntia ja nousseet juuri vähää ennen ylös, kuin ovi avattiin.
Mutta vain Jösse ja Brodde astuivat sisään. Kamarimestari sitä vastoin kääntyi ympäri ja riensi rappusia nopeasti alas. Jösse astui kuitenkin, siitä huolimatta esiin ja antoi laukun marskille kertoen samalla, mitä oli tapahtunut.
"Katsokaamme pian, mitä laukku sisältää, että mies rukka saisi taas omansa takaisin!" virkkoi Tord astuen samassa ikkunan luo. Siellä avasi hän sen ja otti ylinnä olevan paperin käteensä.
Hän alkoi lukea sitä. Mutta tuskin oli hän vielä ehtinyt kahtakaan riviä, kun kirje jo putosi hänen käsistään, samalla kun otsansa synkkeni ja silmät iskivät tulta.
"Jumal'auta!" huudahti hän, "mitä tämä merkitsee?"
Ja hän otti kirjeen uudestaan käteensä ja jatkoi lukemista. Luettuaan ojensi hän sen Niilolle ja otti laukusta uuden. Silläkin näytti olevan sama vaikutus häneen. Niin jatkoi hän sitten kirjeiden lukemista ojentaen ne luettuaan vuoronperään Niilolle, johon ne näyttivät tekevän aivan saman vaikutuksen, kuin marskiinkin.
Mutta Brodden silmät olivat koko ajan Jösse Bonpoikaan kiintyneinä, ilman että tämä huomasi sitä, hän kun seisoi kauempana huoneessa. Hänen kasvoistaan ei voinut kuitenkaan mitään huomata. Ainoastaan silmät liikkuivat levottomina puoleksi sulkeutuneiden silmälautasten alla. Mutta sen voi vaikuttaa väsymyskin. Hän oli tosin itse väittänyt olevansa aivan virkeä taas. Mutta sittenkin kai painoi uni häntä, koskapa laukun nähtävästi tärkeä sisällys ei peljättänyt häntä pakosalle. Brodde oli nyt varmasti vakuutettu, että entinen päällikkönsä ei ollut se, joksi tahtoi luulotella itseään. Niin hyvin tuo omituinen kohtaus Tivedenin metsässä, kuin nyt hänen välinpitämättömyytensäkin laukun ja kirjeitten suhteen, molemmat ne tekivät hänen syyllisyytensä uskottavaksi. Mutta näillä todisteilla ei voinut vielä Jösseä tuomita. Brodde puolestaan uskoi niihin aivan varmasti, mutta niin ei marski ja tuskinpa olisi niitä uskonut Brodden oma herrakaan, Niilo Sture, vaikka hänellä muuten olikin miehen suhteen omat epäilyksensä. Näistä mietteistä johtuivat Brodden ajatukset sitten kauas menneisyyteen. Ja siellä ajan liikkuvilla laineilla näki hän nyt kamalan merieläimen selkäpiit nousevan ja laskevan. Tutkivalle silmälle osoittautuivat ne pian suureksi hirviöksi, joka, ajan aaltojen yhä aletessa, lopulta kiemurteli inhottavassa rapakossa.
Nämät ajatukset, jotka nyt selvinä ja vakuuttavina tunkivat Brodden mieleen, olivat häntä usein ennenkin vaivanneet, aina siitä alkaen kun ensi kerran kohtasi Jössen Tukholman laivasillalla tuon Suomessa tapahtuneen eron jälkeen, jolloin Kurki neitoset mukanaan oli purjehtinut pois ja Niilo herra oli sitä Hirvellä takaa ajanut. Mutta Brodde oli aina inholla karkottanut ne ajatukset mielestään. Ei voinut hän nyt kuitenkaan kieltää, ettei tuo kohtaus laivasillalla olisi saattanut olla yhteydessä kapakassa tapahtuneen konnantyön kanssa. Päivän tapaukset päinvastoin osottivat, ettei vanha ystävänsä ansainnutkaan hänen luottamustaan, ja hän päätti pitää miestä tästä alkain silmällä. Epäilemättä oli Jösse Bonpoika salaisessa liitossa Jost ritarin ja vihollisen kanssa. Siitä se kai oli johtunut Brodden oma vangitseminenkin samaten kuin ne salahankkeetkin nuorta marskia vastaan, joista ei suinkaan tämä ensimäinen onnettomuus häntä peljättäisi.
Brodden ajatusjuoksu keskeytyi tähän, sillä marski lausui yhtäkkiä Jösselle, samalla kun kääri kirjeet kokoon ja pani ne huolellisesti laukkuun takaisin:
"Kolmekymmentä miestä satulaan, Jösse Bonpoika!"
Tämä pyyhkäsi kädellä kasvojaan ja tuli samassa hehkuvan punaiseksi.
"Kolmekymmentäkö miestä?" sanoi hän. "Ratsastatteko sitten heti, herra marski? Miehet tarvitsisivat ensin ainakin yhden yön levon."
Tord katsoi Jösseen, niinkuin olisi epäillyt, että se oli hän, joka oli puhunut.
"Kolmekymmentä miestä heti satulaan", toisti hän sitten uhkaavalla äänellä, jollaista ei tavallisesti käyttänyt Jösse Bonpoikaa puhutellessaan. "Lähden kohta matkaan!"
Jösse Bonpoika meni.
"Nyt ratsastamme me Axevallaan, Niilo!" virkkoi Tord ystäväänsä kääntyen.
"Häneltä neuvoa pyytämään, niinkuin Kaarlo kuningas on käskenyt!" lausui tämä äänellä, joka olisi kuulunut ivalta, elleivät jalot kasvot olisi samalla ilmaisseet mitä suurinta tuskaa ja vakavuutta.
"Niin, neuvoa pyytämään!" toisti Tord. "Jumal'auta, niin tanssimmekin vielä Axevallassa ja monessa muussakin paikassa tanssin sellaisen, että siitä humu kuuluu Köpenhaminaan asti ja edemmäksikin!"
Marski laittoi sitten Lödösen puolustuskuntoon ja vaati sen porvareilta uskollisuusvalan. Sen tehtyään nousi hän hevosensa selkään ja ratsasti yhdessä Niilo Sturen kanssa kolmekymmentä miestä mukanaan kaupungista ulos kääntyen Axevallaan vievälle tielle.