Mutta Niilo kutsui lähimpänä seisovat miehet luokseen.
"Tuokaa tänne luokseni tuo poika parka!" huusi hän heille. "Mutta älkää säikyttäkö häntä kuoliaaksi."
Kaksi nopeajalkaista miestä lähti juoksemaan, ja hetken ajettuaan saivat he tuon kokonaan väsyneen pojan kiinni. Tämä oli, osoitettuaan ensin odottamatonta voimaa ja kestävyyttä, langennut kiveen ja tuotiin nyt enemmän kuolleena kuin elävänä Niilon luokse.
"Kautta taivaan!" huudahti tämä, tarkemmin katseltuaan nuorukaisen hienoja ja kauniita piirteitä, "mitä tämä merkitsee?"
"Jotakin noituutta se on, herra!" vastasi toinen miehistä tehden ristimerkin. "Noin ei voi syntinen ihminen lentää kivien ja kantojen yli… ja alas joelle tahtoi hän… Kivi kaulaan, herra, ja lähettäkäämme hänet sinne, mistä hän on tullutkin!"
Niilo ei kuunnellut tuon taikauskoisen miehen puhetta, ei hän myöskään tullut ajatelleeksi kaikkia niitä tarinoita, jotka syntyisivät siitä huolenpidosta, jota hän osoitti vedenhaltijalle. Sillä vedenhaltijana, joka oli erehtynyt maalle tulemaan, oli ja pysyi tuo kaunis nuorukainen; se luulo ei voinut muuttua.
"Jättäkää poika minulle", sanoi hän. "Minä tunnen hänet, hän on herraEerik Akselinpojan palveluksessa ja on istunut vankina täällä DavidPentinpojan hallussa… Tutkikaa linna, kenties löytyy täältä vieläuseampiakin!"
Miehet pudistelivat huolestuneina päätään, mutta tottelivat kuitenkin herransa käskyä ja poistuivat. Mutta Niilo tarttui nuorukaisen käteen, tämä oli asetettu mättäälle hänen jalkojensa eteen, ja käsi oli niin hieno ja valkoinen, että hyvin näkyi, ettei se koskaan ollut pidellyt miekkaa ja jousta.
"Ingeborg!" kuiskasi hän aivan hiljaa ja kumartui lähemmä noita kalpeita kasvoja.
Niinkuin kyyhkynen synkässä metsässä, kun metsästäjän nuoli on sattunut sen puolisoon ja se on kauvan etsinyt sitä kaikkialta sieltä, missä he olivat yhdessä eläneet rakkautensa lyhyen kesän; niinkuin se äkkiä säpsähtää ja levittää siipensä lentoon, valmiina alottamaan uudestaan harhailunsa, kuullessaan pienintäkään ääntä, joka muistuttaa kadonneesta, — samoin heräsi asepoika, kun nimi Ingeborg mainittiin.
"Ingeborg! Ingeborg!" toisti Niilo hymyillen hänelle surumielisesti, kun hän avasi silmänsä.
Mutta nuo silmät eivät ymmärtäneet ritarin tarkoitusta. Se oli tosin Ingeborg, mutta hän näytti, niinkuin miehet sanoivat, enemmän semmoiselta olennolta, joka ei kuulunut tähän maailmaan. Kauniit silmät tuijottivat hurjasti eteen ja kädet kouristuivat epätoivoiseen suonenvetoon.
"Voi, voi!" huusi hän, "neito Päivänsäde näkee sinut, raukkamainen murhamies!"
Ja hän syöksyi ylös, jäntevänä, vakavana, mahdottomana hillitä. Mutta ritari tarttui hiljaa hänen käteensä.
"Pyhä Jumalan äiti!… etkö tunne minua, Ingeborg?" kuiskasi hän. "Etkö näe, että luotettava ystävä seisoo edessäsi?… Sano, sano minulle vain, mikä kauhea onnettomuus täällä on tapahtunut, ja sinä olet näkevä, että Jumalan voima on suurempi kuin ihmisten ilkeys."
Näytti siltä kuin olisi raivo ja hurjuus hetkeksi kadonneet. Kuume tärisytti onnetonta tyttöä, hän peitti kasvonsa käsillään ja nyyhkytti kovasti. Järjen valo ei kuitenkaan tahtonut palautua. Hienot langat näyttivät tulleen liiaksi pingoitetuiksi ja olivat sentähden katkenneet.
"Neiti Päivänsäde on taivaassa", sanoi hän. "Taivaan sini on hänen siimanaan, hän katselee kaikkien taivaan tähtien kanssa alas ja itkee… itkee tuomiopäivään saakka kaikkea sitä pahuutta, mikä huokailee tuolla alhaalla maan pimeydessä…"
"Itke, itke, lapsi raukka", toisti Niilo painaen hänen päätään rintaansa vasten… "Sinä olet oikeassa, meidän pitää surra kaikkea sitä pahuutta, mitä tässä maailmassa löytyy… Mutta päivä tulee yön jälkeen… Päivä on tuleva uudestaan, Ingeborg, se on tuleva…"
Hän vei puhellessaan onnetonta mukanaan pois linnasta, ja tämä antoi hänen johtaa itseään, niinkuin isän lastaan. Niin lähestyivät he leiriä. Mutta helppo ei olisi ollut Niilon täällä kulettaa häntä miesjoukkojen läpi, vaan silloin tuli Erkki heitä vastaan, ja Niilo käski häntä heti tuomaan hevosia itselleen ja sairaalle nuorukaiselle.
Hetken kuluttua ratsasti hän Erkin kanssa pois, ja Ingeborg istui satulannupilla Niilon edessä.
Hänen tiensä kulki länttä kohti ja hänen väkensä oli saanut käskyn viipymättä seurata perästä Örebrohon. Mutta kun hän oli tullut Vesteråsiin, antoi hän Erkin viedä nyt jo vähän tyyntyneemmän Ingeborgin vaimonsa luo linnaan. Hänen itse täytyi yötä päivää kiiruhtaa Örebrohon.
Herra David Pentinpoika pidettiin vankina Vesteråsin linnassa eikä kauvan viipynyt, ennenkun hän sai serkkunsa, urhean Eerik Niilonpojan (Oxenstjerna) toverikseen.
Tämä pakoitettiin, samoin kun hänen asetoverinsa Eerik Kaarlonpoika (Vasa) laskemaan aseensa ja tunnustamaan Kaarlo kuninkaaksi; mutta yhtäkaikki marssi hän linnaansa Örebrohon ja koetti sieltä karkoittaa Niilo Sturen sinne lähettämää piiritysjoukkoa. Tämä ei kuitenkaan onnistunut paremmin, kuin että hän itse joutui piirittävien talonpoikien vangiksi ja jätettiin Niilolle, kun tämä saapui Örebrohon. Linna antautui hänelle, ja vankinsa kanssa lähti voittaja Vesteråsiin.
Tämä tapahtui lokakuun alussa.
* * * * *
Vesteråsissa otti Briita-rouva palaavan voittajan vastaan.
Hän seisoi lastensa kanssa linnan portailla, kun ritari eräänä iltana tuli seurueensa kanssa ratsastaen. Tähdet tuikkivat loistavina siniseltä taivaalta, ja kaikki soihdut paloivat komeina, heijastaen valoaan kiiltävistä haarniskoista. Mutta ei taivaalliset eikä maalliset valot voineet loistossa vetää vertoja Briita-rouvan silmille, kun puoliso sulki hänet syliinsä ja vei hänet ritarisaliin.
"Niinpä olemme kuitenkin voittaneet, Niilo!" huudahti hän jalossa innostuksessa. Kuningas odottaa sinua Tukholman linnaan tervehtiäkseen sinua pelastajanaan.
"Kuningasko?" kysyi Niilo.
"Niin…! Etkö sitä sitten tiedä?…"
"Niin tärkeän sanoman olisi kai pitänyt saada tietää", lausui Niilo, "mutta herrat ovat ehtineet ennen minua. Aioin nyt lähteä Tukholmaan päättääkseni työni…! No niin, työ on siis kuitenkin tehty, ja Ruotsi voi hengähtää kaiken levottomuuden ja taistelun jälkeen."
"Etkö sitä tiedäkään…?" toisti Briita-rouva ja näytti niin tyytymättömältä, että Niilo hymyillen tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä, jolloin rouva iloisella luottamuksella nosti päätään ja lisäsi: "mutta sukulaiseni, kuningas, tietää kuitenkin, kuka on kruunun hänen päähänsä nostanut, ja hän ei ole sitä unohtava! Kiitos olkoon Jumalan äidille ja kaikille pyhimyksille! Herrani ja mieheni on kuitenkin etevin ritari Ruotsin valtakunnassa!"
Hän tunsi itsensä niin perin onnelliseksi ja niin sanomattoman rikkaaksi, kun hän katseli miestään ja lapsiaan, ja kaikki paenneet huolet, ja kaikki surut, jotka tullessaan näyttivät niin voittamattomilta, kutistuivat nyt kuin taikaiskusta kokoon ja poistuivat kuten pilvet yöllisen rajuilman jälkeen. Varjot vielä näkyivät, mutta himmenivät yhä enemmän ja sitä kirkkaampina näkyivät koko ihanuudessaan hymyilevät niityt, jotka nyt levisivät ilosta juopuneen silmien eteen.
Vaikea olisi kuitenkin päättää iloitsiko Briita enemmän voitosta Ruotsin valtakunnan puolesta, vai sankarinsa voitosta itsensä yli, joka niin yksinkertaisena ja koristelemattomana ilmaantui hänen sanoissaan herrojen teosta, kun nämä olivat kutsuneet takaisin kuninkaan hänelle siitä ilmoittamatta. Epäilemättä oli rouvan mielestä jälkimmäinen voitto kukka, joka lähti edellisestä ja sentähden niin luonnollisesti sai aikaan hänen huudahduksensa, että Niilo oli uljain ritari Ruotsin valtakunnassa. Hän, joka tunsi miehensä pohjaa myöten, tiesi hyvin, kuinka tätä harmittaisi nähdessään itsensä unohdetuksi, nähdessään toisten poimineen ja nauttineen tuon pitkällisen ja vaikean työn hedelmän, joka ainoastaan hänen kauttaan oli voitu saavuttaa. Mutta samalla, kuinka jalo ja saavuttamaton oli tuo hyve, joka voi siitä huolimatta iloita tarkoitusperän saavuttamisesta.
Isänmaan itsenäisyys oli Niilo Sturen päämaali, ja sen saavuttamiseen antautui hän kokonaan, se oli hänelle niin täydellisesti korkein ja jaloin tarkoitusperä, että hän voi iloita ja tuntea itsensä onnelliseksi tietäessään isänmaan asian menestyvän, vaikkakin voitonseppele, joka oikeastaan olisi kuulunut hänelle, otettiinkin pois ja annettiin toiselle. Tuon itsensä hillitsemisvoiman, tuon kyvyn sankarillisesti uhrata ei ainoastaan henkensä, vaan myöskin sydämensä oikeutetut vaatimukset tunnustuksesta ja kunnioituksesta urotöiden luonnolliseksi palkaksi — tuon taidon oli hän oppinut. Koko hänen elämänsä oli ollut ikäänkuin alituisesti jatkuva harjoitus tuossa taidossa. Siinä onkin hänen suuruutensa ja etevämmyytensä aikansa miesten joukossa. Hänessä vaikutti Engelbrektin henki, jonka täytyy hänen muistoonsa yhdistää jälkimaailman rakkauden yhtä suuressa määrässä kuin kaikkien niiden rakkaus, jotka olivat hänen eläessään lähemmässä yhteydessä hänen kanssaan.
"Kas tässä!" sanoi Briita-rouva ja antoi miehelleen kirjeen kuninkaalta, joka oli saapunut päivää ennen, "tässä lähettää kuningas sulle tervehdyksensä, ja voit uskoa, että minä palan halusta kuulla sen sisällön."
Niilo otti kirjeen, aukaisi sen, ja hänen silmänsä kostuivat sitä lukiessaan. Vanha kuningas pyysi häntä syvimmillä rakkauden ilmauksilla heti kiiruhtamaan Tukholmaan. Hän halusi saada sanoa hänelle jotakin, joka kauvan, liian kauvan oli ollut hänen sydämellään, mutta jota lausua hänellä ei tähän saakka ole ollut valtaa. — Briita-rouva ja lapset pitäisi olla mukana, se oli kuninkaan nimenomainen toivo.
Niinpä oli ilo ylimmillään tänä iltana Vesteråsin linnassa. Ainoastaan yksi ajatus esti onnen olemasta aivan täydellisen, se oli ajatus Steen Sturesta, ja ellei ritarin asia olisi niin uskollisissa ja luotettavissa käsissä kuin Brodden, ei Niilo itse olisi antanut itselleen yhtään lepoa, ennenkuin olisi saanut varmuuden ystävänsä kohtalosta.
Mutta Broddesta ei oltu vielä kuultu mitään.
Ritarin pojat riemuitsivat ilmoituksesta, että saisivat tulla Tukholmaan ja nähdä kuninkaan, josta he olivat kuulleet niin paljon puhuttavan. Erittäinkin näytti Svante olevan hyvin riemuissaan ajatellessaan kaikkea sitä, mikä siellä tulisi tapahtumaan.
"Siellä tapaamme kai Hollingerinkin, isä?" kysyi hän silmät loistavina.
"Jumala paratkoon, poikani!" lausui Niilo taputellen hänen päätään, "pelkäänpä sen toivon pettävän."
"Missä hän sitten on, isä?" jatkoi Svante kysymyksiään.
"Ei kukaan miehistäsi sitä tiedä… Onko joku onnettomuus häntä kohdannut?"
Hollinger oli silminnähtävästi tehnyt syvän vaikutuksen pojan vilkkaaseen luonteeseen, ja hän olikin reippautensa ja iloisen, pelottoman olentonsa kautta aivan pikku Svanten mieleinen mies. Briita-rouvakin piti hänestä paljon, ja kun pojan kautta puhe kääntyi häneen, kysyi hänkin, eikö mitään oltu tehty aseenkantajan takaisin löytämiseksi.
"En muuta voi tietää", vastasi Niilo moniin kysymyksiin, "kuin että tuo lemmon mies on kaatunut näissä taisteluissa. Hän ei ollut niiden joukossa, jotka joutuivat vangiksi Östenin sillalla. Minä kysyin itse siitä herra Eerik Akselinpojalta, eikä hän tiennyt minne nuo reippaat miehet olivat hävinneet. Minulle oli ilmoitettu, että herra Eerik oli pelastanut heidät Eerik Kaarlonpojan käsistä, ja että heidät oli viety Tukholmaan, mutta siitä hän ei tiennyt mitään."
"Se on tuleva minun asiakseni!" huudahti Svante innokkaana katsoen jäykästi ja lujasti eteensä viisailla loistavilla silmillään, "minä en laske irti lankaa ennenkuin olen saavuttanut kerän!"
Vanhemmat pitivät tuota leikkinä eivätkä panneet enempää huomiota siihen. Mutta Svante tarttui veljeänsä käsivarteen ja sanoi taluttaen häntä erään ikkunan luo:
"Saatpa nähdä, Moritz, että minä löydän Hollingerin… Tuo ilkeä Hammarstadin rouva on taas liikkeellä, mutta minä olen löytävä tien hänen setänsä, Eerik-herran tykö, luota vaan siihen, Mauri!"
Moritz hymyili lempeästi uljaalle veljelleen, mutta tuskinpa kiinnitti hän sen enemmän, kuin vanhempansakaan, huomiotaan hänen sanoihinsa.
Ingeborg ei näyttäytynyt koko iltana. Hän näytti kokonaan sortuneen tuskansa alle. Tosin oli tuo arka hurjuus hävinnyt, mutta sen sijaan oli hän vaipunut liialliseen surumielisyyteen. Mitään selitystä siitä, mikä oli saanut aikaan hänen onnettomuutensa, oli häneltä itseltään mahdoton saada.
Niilo toivoi kuitenkin vangitulta David Pentinpojalta saavansa selvyyttä tuohon kammottavaan pimeyteen, joka peitti tätä asiaa.
* * * * *
Kuninkaan huoneista Tukholman linnassa loisti valo, ja Norrmalmin rannalta voi nähdä ihmisiä liikkuvan edes takaisin siellä sisällä. Porvarit, jotka kulkivat pitkiä siltoja myöten kaupunkiin, olivat noiden liikkuvien varjojen joukossa vähän väliä näkevinään kuningas Kaarlon pitkän, vaikka nyt jo kumaran vartalon. Ja he hymyilivät tyytyväisinä ajatellen kaikkia niitä muutoksia, joita valtakunnassa ja Tukholman linnassa oli tapahtunut, siitä lähtien kun tuo vanhus ensimmäisen kerran astui linnan sisään ja vietti häitään kauniin ja unohtumattoman Kaarina-kuningattaren kanssa.
Tukholman kaupungissa oli hyvin vilkas liike kuninkaan tulon jälkeen; vähemmän sentähden että hän itse oli nostanut erityistä melua, vaan sentähden, että herroja seurueineen vähän väliä tuli neuvottelemaan asioistaan hänen ja herra Eerik Akselinpojan kanssa. Eerik Akselinpoika oli pysynyt Niilo Sturelle antamassa sanassaan ja luovuttanut Tukholman linnan palaavalle kuninkaalle. Kuninkaan vävykin, herra Iivari Akselinpoika, oli vaimoineen kaupungissa, mutta porvarit tiesivät jutella, että Iivari-herra aikoi viipymättä lähteä Tanskaan puolustamaan sikäläisiä linnojaan Kristian-kuningasta vastaan. Kun katselee Akselinpoikain historiaa kaikessa hajanaisuudessaan, yrittäen saada yleissilmäyksen heistä, ei voi olla huomaamatta heissäkin jonkunlaista malttia, jotakin kohtuuden rajoissa pysymistä. Se teki heidät muita aikalaisiaan etevämmäksi ja vaikutti ehkä enemmän kuin mikään muu siihen, että heidän valtansa ja arvonsa kauan säilyivät tunnustettuna mahtina. Olisivathan he nytkin voineet ruveta uhmailemaan ja ryhtyä vastarintaan Niilo Sturea ja rahvasta vastaan. Varmasti olisi moni arkkipiispan ystävistä yhtynyt heihin, joten menestyksen mahdollisuus olisi hyvinkin vastannut yrityksen vaaroja ja vaikeuksia ja saattanut heidät sokeasti kuulemaan kunnianhimon kehoituksia.
Mutta hepä eivät ryhtyneetkään vastarintaan; kesken menestystään, kesken voittoretkeään he malttivat mielensä, he tarkastelivat tyvenesti uusia oloja ja tyytyivät älykkäästi toiseen arvosijaan valtakunnassa, kuninkaan jälkeen. Tässä suhteessa täytyy huomata jotakin yhtäläisyyttä heidän ja Niilo Sturen välillä, joka yhtäläisyys kuitenkin katoo, jos katsellaan kumpaistenkin vaikuttavia syitä. Sillä jälkimmäisen toiminta oli seuraus mitä jaloimmasta itsensäuhraavaisuudesta, edelliset toimivat olosuhteiden pakosta. Kunnianhimo oli ennallaan heidän sydämessään odottaen vaan suotuisampia aikoja. Oma mahtavuus oli ja pysyi heidän ylinnä tarkoitusperänään, Niilon päämäärä oli Ruotsin onni yksinään.
Samana päivänä, jona tätä ritaria odotettiin kuninkaan kirjeen johdosta Tukholmaan saapuvaksi, yhtyivät molemmat veljekset tärkeään neuvotteluun, johon ei kukaan muu saanut ottaa osaa kuin koeteltu Olli Råd. He keskustelivat kaikista kysymyksistä, jotka koskivat heidän asemataan Ruotsissa, tuumien sekä nykyisistä että vastaisista toimenpiteistä. He tulivat yksimielisyyteen siitä, että Iivari, joka oli kuninkaan vävy, astuisi tämän kuoltua hallitukseen, jota varten asia olisi esitettävä niin pian kuin mahdollista jossakin neuvoston kokouksessa. Eerik selitti olevansa tyytyväinen kuninkaan hänelle antamiin lääneihin ja linnoihin, Turkuun ja Viipuriin. Siten arvelivat he olevansa tarpeeksi vahvat vastustaakseen sekä Tanskan kuningasta että unioonin ruotsalaisia ystäviä.
Saatuaan tämän asian selville kääntyivät he yksityisempiin ja johtuivat siitä pian puhumaan veljentyttärestään, Hammarstadin Briita-rouvasta. Eerik-herra synkkeni, kun hänen nimeään mainittiin, mikä osoitti tämän asian tuottavan hänelle enemmän huolta, kuin hän itsekään tahtoi myöntää.
"Briita-rouva", sanoi hän, "on hankkinut itselleen vihollisen, joka…"
Veli katsoi kysyvästi Eerikiin, mutta tämä vaipui ajatuksiinsa.
"Minkä vihollisen?… Mitä tarkoitat?" sanoi Iivari, saamatta kysymyksillään mitään vaikuttavaa aikaan Eerikissä.
"Milloin täällä oli, Olli", sanoi tämä kääntyen uskotun palvelijansa puoleen, "milloin täällä oli kaniikki Eerik Olavinpojan sanansaattaja?"
"Samana päivänä, jona kuningas tuli", vastasi Olli.
"Niinpä niin, silloin se oli!" huudahti Eerik. "Mutta kaikki sittemmin tapahtuneet seikat ovat vieneet minun ajatukseni syrjäteille."
"Ja kun asiaa oikein joka puolelta katsotaan", lausui veli hymyillen, "ei asia lopulta lienekään muun kuin unhottamisen arvoinen."
"Jumala paratkoon, en luule niin!" vastasi Eerik. "Vaikka kyllä asia todella näyttää niin vähäpätöiseltä, että melkein yhdyn sinun käsitykseesi. Se koskee muuatta yksinkertaista asemiestä, erästä herra Niilo Sturen miestä, en tällä hetkellä tiedä sitäkään, elääkö hän vai onko kuollut… Hän joutui käsiini Östenin sillalla, kun ottelimme herra Eerik Kaarlonpojan kanssa. Tahdoin lähettää hänellä sanaa Niilo-herralle, mutta silloin hän alkoi puhua sellaisella nuotilla ja selittää niin toimessaan lakia ja asetuksia, että panetin hänet paikalla tyrmään taas."
"Niilo Sturen miehet ovat ihan minun mieleisiäni!" sanoi Iivari. "Mikä tämän nimi on?"
Eerik oli sen unhottanut, mutta Olli Råd muisti sen varsin hyvin ja sanoi sen. Hänen nimensä oli Hollinger. Iivari muistutteli tätä miestä ja huomasikin tuntevansa hänet. Hän oli monesti haastellut hänen kanssaan Penningebyssä.
"Kuten sanon", jatkoi Eerik, "olin ihan unhottanut miehen, kun kaniikin lähettiläs tuli antaen herransa puolesta tietää jotenkin samaa kuin mies itsekin oli puhunut, nimittäin että jos jotakin odottamatonta tapahtuisi hänelle, tapahtuisi jotakin odottamatonta minullekin ja minun suvulleni."
"Mitähän se olisi…?"
"Niin siinäpä kysymys!… Kaniikki makaa kuolemaisillaan Upsalassa, mutta hän tiedusteli Hollingeria ja antoi minun tietää, että jos hiuskarvakin taitetaan Niilo Sturen miehiltä, jotka olivat vallassani, niin tulisi se odottamaton tapahtumaan. Hänen hallussaan oli papereita, jotka hän näyttäisi heti tervehdyttyään, ja nämä paperit koskevat Hammarstadin Briita-rouvaa."
Iivari vaipui vuorostaan ajatuksiinsa, mutta kohotti äkkiä päänsä nauraen.
"Mitä veljentyttäreemme tulee, niin vastatkoon hän itse teoistaan… Mitä se meitä liikuttaa…! Mutta mitä Hollingeriin tulee, yhdyn hurskaaseen kaniikkiin. Se mies on liian hyvä mätänemään Tukholman linnan tyrmässä!"
"Sinä et tunne asiaa tarkoin, Iivari!" vastasi Eerik innolla. "Briita-rouvan asia koskee meitä hyvin läheisesti. Kautta elämäni, isäimme kilpeen ei saa tulla pilkkuakaan, jos haluamme sitä pitää pystyssä Ruotsinmaassa! Menetetty oikeudenkäynti… ja tämä asia on sellainen, että sitä ei voi puolustaa, sen näkee jo miehen varmuudesta… sellainen oikeudenkäynti vetäisi meidät heti pois valtakunnan ensimmäiseltä sijalta!"
"Hm!… minä arvelen, että Briita-rouva lienee jo siksi pahoin merkitty, ettei kukaan huoline siitä, menettääkö hän jonkun oikeudenkäynnin vai ei… Oikeus on aina oikeus, veli Eerik!"
"Mutta tässä on enempi kysymyksessä kuin Briita-rouvan oikeus, Iivari! Ja sen tahdon sanoa, että ennemmin uhraamme kaiken, ennenkuin luovumme siitä vallasta, joka meillä nyt on!"
"Valtakunnan toiselta sijalta!" sanoi Iivari. "Niinpä kyllä, pitäkäämme se… mutta olen sitä mieltä, että kuninkaan palaaminen painaa siksi paljon meidän eduksemme, ettei yksi menetetty oikeudenkäynti Briita-rouvan tähden voi meiltä viedä kunniaa ja kansan kiitollisuutta."
"Voi veliseni", sanoi Eerik tehden torjuvan liikkeen. "Voi; kuinka vähän tunnet näitä ruotsalaisia, Iivari. Kysy rahvaalta nyt ensi käräjissä, kuka on tuonut kuninkaan takaisin valtakuntaan niin he vastaavat yhdestä suusta: herra Niilo Sture, eikä kukaan muu."
"Niilo Sture!" toisti Iivari pitkään…
"Kysy kuninkaalta itseltään, niin saat saman vastauksen."
"Niilo Sture!" lausui Iivari taas.
"Sen saat nähdä tänä iltana", jatkoi Eerik ihan lämpimänä, "saat sen nähdä ja kuulla kuninkaalta itseltään, kun ritari tulee linnaan. Kuningas on katsova häntä vapauttajakseen, kuten hän sanoo. Ja sanoppa sitten, onko sinulla vieläkin samat ajatukset Akselinpoikain asemasta Ruotsissa… Ei, asia on varmasti niin, että meidän täytyy pitää joka suuntaa silmällä. Me olemme peräytyneet, mutta katsokaamme, ettei meidän tarvitsisi sen kauemmaksi peräytyä, kuin että kuninkaankruunu meitä paraiksi varjoo. Meidän pitää osata olla niin, ettei kuningas ainoastaan näe meitä, vaan että hän näkee meidät ennen kaikkia muita…! Etkö älyä, veljeni, että se päätös, joka neuvoston täytyy tehdä sinun eduksesi, sisältää saman, mikä kuninkaan testamentinkin täytyy sisältää!"
Iivarin kasvot kävivät yhä vakavammiksi, kuta etemmäksi veljensä ehti ja kuta enemmillä perusteilla hän tuki mielipidettään.
"Kuninkaan testamentti", jatkoi Eerik, "on niin sanoakseni ainoa, mikä hänellä enää on tehtävänä. Mutta sen täytyy sisältää, että hän jättää valtakunnan sinun haltuusi. Ja jotta juuri tämä eikä mikään muu tulisi sen sisällykseksi, on tarpeen, että sinä tai minä aina olemme kuninkaan nähtävissä ja että hänen korvissaan aina kuuluu puhe, että Akselinpojat yksin jaksavat pitää yllä ruotsalaista kuninkuutta! Siksi juuri pidänkin niin kiinteästi siitä kiinni, että Hammarstadin rouvan teko vaiennetaan, mikä se lieneekin, ja ijäti kadun, että niin saatoin unhottaa tuon asemiehen…"
Olisi tietysti ollut helppo asia saada selville, vieläkö Hollinger oli Tukholman linnassa, jos se olisi vielä ollut Eerik-herran käsissä, mutta nyt oli tiedustelukin tehtävä hyvin varovasti. Olli Råd oli kuitenkin siihen sovelias mies. Hänen piti heti lähteä linnaan, ja tulla sitten Eerik-herran palatessa häntä kohtaamaan tämän talolle.
Tämän jälkeen vetivät ritarit viittansa hartioilleen ja läksivät linnaan kuninkaan kemuihin.
Siellä oli paljon ritareja, rouvia ja neitoja koolla, ja kuningas kulki toisen luota toisen luo haastellen nuoruudestaan vanhempain kanssa ja hymyillen ystävällisesti nuorille. Näki, kuinka onnellinen hän oli, vaikka pää olikin kalju ja hapset ohimoilla hohtivatkin hopean karvalle. Kukaan olisi kuitenkin tuskin voinut tuntea tätä kumaraista vanhusta, entistä marskia, aikansa kauneinta miestä Ruotsissa, jonka rinnalta Eerik Pukenkin täytyi väistyä, ja joka otatti mahtavan drotsin Krister Niilonpojan kiinni Räfvelstassa. Pitkät, palaamattomat vuodet erottivat nykyisiä aikoja niistä kultaisista päivistä, jolloin hänen nerokas voimansa riitti aina ja kaikkeen.
Vähänväliä vilkaisi hän ovelle ikäänkuin jotakin uutta vierasta odottaen. Jos joku sattui tulemaan, pysyi leppeä hymy edelleen hänen huulillaan, mutta hyvin voi huomata, ettei tulija ollut se, jota hän odotti.
"Nyt olemme saaneet varmaan tietää, että teidän veljenne on Borgholman linnassa", sanoi hän ritari Krister Pentinpojalle (Oxenstjernalle), arkkipiispan veljelle, joka oli sopinut kuninkaan kanssa ja oli nyt hänen kutsuissaan linnassa.
Ritari kumarsi ja vastasi, että hänkin oli saanut siitä tiedon.
"Mitenkä luulette siis, Krister-herra", kysyi kuningas hyvänsävyisesti hymyillen, "pyrkineekö hän vielä kirkkoonsa takaisin?… Nähkääs, minun iltani on käsissä, ja minä tahtoisin mielelläni, että me, veljenne ja minä, tulisimme sovintoon, ennenkuin täältä eroomme!"
"Tähän kysymykseen, herra kuningas", vastasi ritari karttaen, "voinee tuskin kukaan muu vastata kuin veljeni itse!"
"Minä kysyn sitä häneltä itseltään!" vastasi kuningas, lisäten, kun ritari katseli häntä vilpittömällä kummastuksella, "pidättekö sitä niin ihmeellisenä, ritari?… Ettekö ole nähnyt, että kun synkät pilvet ovat taistelleet taistelunsa taivaalla, niin ne laskeuvat virvoittavana sateena maahan? Sen luulisin meillekin sopivaksi, herra Krister… Tulevat sukupolvet iloitsevat ehkä enemmän meidän kädenlyönnistämme, kuin ihmettelevät hänen valtavaa otteluansa Ruotsin kuninkaan kanssa! Vai mitä te sanotte, herra Eerik?"
Kuningas kääntyi Eerik Akselinpoikaan, joka oli lähellä, ja teki selkoa keskustelustaan Krister-herran kanssa.
"Minun mielestäni", vastasi Eerik-herra, "täytyy sellaisten sanain kuninkaan huulilta olla Krister-herralle mieluisia kuulla. Ne osoittavat, että te todella haluatte sopua ja rauhaa valtakuntaanne, Kaarlo-kuningas."
"Toivoisin, että veljenikin näkisi ja kuulisi, mitä minä nyt näen ja kuulen!" lausui Krister-herra, kun sekä kuningas että Eerik-herra käänsivät katseensa häneen.
"Teidän ei tarvitse olla sovinnostanne osaton, herra Krister", lausui kuningas. "Te saatte itse viedä viestini veljellenne ja tuoda minulle takaisin hänen vastauksensa. Teettehän sen?"
Ritari kumarsi ja kuningas astui Eerik-herran kanssa pari askelta etemmäksi saliin.
Silloin avattiin ovi, ja eräs asepoika ilmoitti Niilo Sturen saapuneeksi.
Kuninkaan ulkomuoto ja käytös tätä lausuttaessa teki äkkiä suuren vaikutuksen kaikkiin läsnä oleviin. Hymy katosi kerrassaan hänen huuliltaan, ja hän seisoi vakavana ja juhlallisena kuin henki-ilmestystä odottaen. Jokaisen valtasi ihmetys, ja saliin tuli sellainen hiljaisuus, että olisi voinut kuulla oman hengityksensä.
Mutta kynnykselle ilmestyi Niilo Sture, puettuna tummansiniseen samettinuttuunsa, vyöllään yksinkertainen, kullalla ommeltu vyö. Hänen rinnallaan kulki kaunis Briita-rouva, joka vaivoin saattoi pidättää liikutustaan nähdessään ijäkkään kuningasvanhuksen. Hän ei ollut tätä nähnyt sitten häittensä, jolloin Kaarlo vielä oli kuninkaallisuutensa täydessä loistossa, ja nyt hän oli raihnainen vanhus, jonka katse ainoastaan vielä muistutti entisiä päiviä. Vanhempain perässä tulivat pojat, leppeä Mauri, äidin kuva vaaleine kiharoineen, ja voimakas ja tulinen Svante, jonka tumman tukan alta loisti säihkyvät silmät.
Kesti kotvasen, ennenkuin kuningas tointui siitä omituisesta mielentilasta, johon hän joutui Niilon ja Briitan tullessa ja joka tuntui näistä ylen tuskalliselta. Niilo ajatteli, kuinka monesti oli tullut kuninkaan luo tämän ollessa yhtä kylmä ja jäykkä kuin nytkin ja kun syytä siihen oli yhtä vähän kuin nytkin.
Hän astui hiljaan eteenpäin ja tunsi vaimonsa vapisevan kuin kuumeessa.
Äkkiä kuninkaan katse kirkastui, sen kovuus suli pois, ja kuta lähemmäksi ritari tuli, sitä lempeämmäksi muuttuivat kuninkaan kasvot.
"Niilo!" huudahti hän vihdoin rientäen avosylin sukulaisiaan vastaan, "Niilo… sinä jalo, uskollinen! Olen sinulle velassa, jota en voi maksaa, vaikka kruununi sinulle antaisin."
Hän veti ritarin luokseen painaen päätään hänen olkaansa vasten. Vaivalla saattoi hän pidättää itkun, joka tahtoi tunkeutua hänen silmistään ja huuliltaan.
Monet läsnäolevista, jotka olivat Niilon ystäviä ja jotka muistivat, kuinka kuningas oli ennen tätä ritaria kohdellut, eivät voineet pidättää kyyneliään nähdessään millä lemmellä hän nyt häntä kohteli. Mutta monen katse näkyi myöskin synkkenevän.
Kuninkaan silmät olivat kyyneliä täynnä, kun hän käänsi ne Briitaan päin, joka oli niin kalpeana ja vapisevana kuin vietäisiin häntä morsiustuoliin miehen kanssa, jota hänelle viekkaudella ja petoksella oli pakotettu puolisoksi, ja kun kuningas sulki hänet syliinsä painaen suutelon hänen otsalleen, puhkesi kyyneltulva hänen silmistään.
Pojat seisoivat vieressä katsellen. Mauri itki, mutta Svante katseli tiukasti kuningasta silmiin. Kuningas otti sormestaan kaksi sormusta antaen niistä yhden kumpaisellekin pojalle muistoksi tästä hetkestä Tukholman linnassa.
"Jumala soi siis minulle ilon", sanoi hän päästyään taas vihdoin tunteittensa herraksi, "ilon nähdä Ruotsin kuninkaana sinut luonani, kukkaseni…! Ja sinulle Niilo, sinulle… olen lähinnä Jumalaa siitä ilosta velassa!"
Hän otti Niilon ja Briitan kumpaiseenkin käsivarteensa taluttaen heitä läpi salin, ja ritarit ja rouvat ja neidot nousivat kaikki tervehtimään miestä, jota kuningas piti niin korkeassa arvossa. Oli kuin uusi päivä olisi koittanut tälle niin kauan syrjäytetylle ritarille. Hänen kunniansa ei tosin siitä karttunut, että kuningas antoi hänen niin tuta rakkautensa ja kunnioituksensa täydellisyyttä, eikä tämä kuningas myöskään ollut sellainen, joka voi mahtavaksi tehdä, ellei sen edellytyksiä jo ollut olemassa, mutta ihmiset ovat kaikkina aikoina olleet sellaisia, että he vähemmin katsovat varsinaista työtä ja sitä voitonseppelettä, jonka tehty työ itsessään tuo, kuin sitä ulkonaista tekoa, joka ei asiaan mitään lisää, vaan ainoastaan lausuu sen, joka jo on olemassa, ja jonka jokainen jo tietää. Tämä juhlameno on heistä kaikki kaikessa, elämä, jota se tarkoittaa, ei merkitse mitään — moni tuskin tietää siitä.
Jokainen tiesi, mitä tämä ritari oli kuninkaan puolesta tehnyt. Mutta kaikki hänen tekonsa ja toimensa, kaikki hänen taistelunsa, vaivansa ja voittonsa olivat kuin varjossa suoritetut. Ritari miehineen ja rahvassotureineen oli kuin nimettömiä varjoja, heistä ei paljon puhuttu, vaikka verta vuoti ja ihmishenkiä uhrattiin, missä he liikkuivat, ja vaikka he panivat itsensä alttiiksi sen puolesta, joka ihmiselle on korkeinta — maansa itsenäisyyden ja vapauden puolesta. Nyt päivä nousi kentän yli, nyt nähtiin sekä johtajat että sotilaat täydessä valossa. Niilo Sture tuli päivän sankariksi, kaikki halusivat Briita-rouvaa ystäväkseen, kaikki kokivat hyväillä hänen poikiaan, vaikkeivät muut kuin lähimmät sukulaiset tienneet edes heidän nimiään.
Kuningas asteli säteilevänä ja onnellisena salin läpi viereiseen huoneeseen yhä taluttaen Niiloa ja Briitaa. Ja silloin syntyi innokas sananvaihto ja neuvottelu kaikkein niiden kesken, jotka olivat isossa salissa.
"Miltä sinusta näyttää, veli!" lausui Eerik Akselinpoika Iivarille aivan hiljaa kuninkaan juuri poistuessa.
"Ritarille ei tapahdu mitään muuta kuin oikeus!" vastasi Iivari.
"Sitä en kysykään", sanoi Eerik hymyillen.
"Ajattelet kuninkaan testamenttia!"
"Niin… kuninkaan testamenttia… Jos tämä on alku, ei ole vaikea arvata loppua, ja sille, joka tahtoo seisoa eikä sortua ensi tuulenpuuskasta, on kuninkaan testamentti yhtä tärkeä ja tärkeämpikin kuin pyhä voitelu Upsalan tuomiokirkossa! Ajatteles, jos Niilo herra jo tänä iltana vaatisi minulta asemiestään, josta hän on jo kerta ennen minulle puhunut… Hänen pelkkä syytöksensäkin on tänä hetkenä enemmän painava kuin laillinen todistus!"
"Minä puhuttelen Niilo-herraa!" lausui Iivari kotvasen mietittyään. "Hän on ritarillinen mies, enkä tahdo mistään maailmassa luopua hänen ystävyydestään!"
Eerik-herra nyökkäsi myöntyen veljensä päätökselle, joka oli lausuttu kovemmalla ja varmemmalla äänellä kuin edellinen keskustelu, mutta samassa äkkäsi hän pikku Svanten, joka oli lähestynyt heitä ja seisoi nyt ihan veljesten edessä. Mauri oli salin toisessa päässä rouvien keskellä, ja hän saavutti hiljaisuudellaan ja kauneudellaan pian kaikkien mielisuosion.
"Isäni pitää myöskin teistä paljon, herra Iivari!" sanoi Svante ripeästi katsellen uljasta ritaria, joka aluksi kummastui huomattuaan pojan, mutta joutui kohta täyteen ihmetykseen havaittuaan pojan mielevyyden ja reippauden.
Heleä puna peitti Svanten posket ritarin läpitunkevan katseen edessä, sillä Eerik-herrakin silmäsi häntä nyt, mutta niin terävästi, ettei se ollut vaikutusta tekemättä.
"Minäkin pidän teistä, herra Iivari!" lisäsi hän, "ja tahdon tulla sellaiseksi mieheksi, että minustakin sanotaan samaa kuin isästäni ja teistä."
"Mitä meistä sitten sanotaan?" kysyi Iivari pannen kätensä pojan olalle.
"Että te olette urhollisia miehiä ja rehellisiä ritareja!… Mutta teidän, herra Eerik", lisäsi Svante, joka rupesi nyt voittamaan painostuksensa, "teidän pitää vastata minulle erääseen kysymykseen, jotta voisin teitäkin kunnioittaa niinkuin veljeänne."
Useita ritareja keräytyi Svanten ja Akselinpoikain ympärille ja kaikki nauroivat edellisen rohkealle puheelle. Eerik-herra ei itsekään voinut olla hymyilemättä. Hän kehoitti häntä puhumaan, vaikka tunsikin käsittämättömän levottomuuden vaivaavan itseään enemmän kuin tahtoi itselleenkään myöntää.
"Mitä sinulla olisi sitten sanomista minulle, pikku mies?" kysyi hän ystävällisesti hymyillen.
"Mihin olette pannut Hollingerin?" vastasi Svante, ja vastaus tuli niin äkkiä ja viilsi niin säälimättä koko hänen ajatusjuoksuaan kuin tarkasti tähdätty, pontevasti ammuttu nuoli.
Eerik-herra ällistyi eikä tiennyt, mitä tehdä ja miten pääsisi kunnolla selviytymään nenäkkäästä pojasta. Mutta tältä ei jäänyt huomaamatta, kuinka syvälti hänen kysymyksensä koski ritariin, ja hän jatkoi senvuoksi rohkeasti, vaikka sydäntänsä vapisutti:
"Hollinger oli isäni parhaita miehiä ja minä pidin hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta, vaikka kyllä Broddekin on urhokas mies ja Erkki myöskin… Mutta Hollinger on heistä parhain, ja hän on joutunut teidän käsiinne, herra Eerik, hän ja Faste, joka on tullut Hammarstadin Briita-rouvalta isäni palvelukseen…"
"Sinä tiedät enemmän kuin minä, ystäväni!" lausui Eerik-herra yhä hymyillen, vaikka hymy kangistui pahoin ja katse kävi levottomaksi.
Nyt herätti Svante kaikkein ihmettelyä hienotuntoisuutensa ja älykkäisyytensä vuoksi. Hän tarttui nimittäin ritarin käteen ja vei hänet muista erilleen.
"Teidän kanssanne vaan tahdon siitä asiasta puhua", sanoi hän ja lisäsi, kun he olivat tulleet muutamaan ikkunakomeroon: "Teidän täytyy päästää Hollinger vapaaksi tahi sanoa, onko hän kaatunut taistelussa tai kuollut vankeudessa, herra Eerik… Ja se teidän täytyy luvata nyt minulle tässä; minä voin tarjota täydet lunnaat hänestä, ja jos kiellätte, niin…"
"Rakas poikaseni", keskeytti Eerik-herra, "sinä otat asian kiivaammasti kuin sinun tulisi!… Jos voin jotakin tehdä niin teen sen mielelläni sinun reippautesi tähden ja isäsikin vuoksi, lunnaittakin!"
"Kiitos siitä, herra Eerik!"
Pojan kasvot olivat nyt niin lohtua täynnä, hänen silmänsä sädehtivät niin eloisasti ja hän näytti nyt asiasta niin varmalta, saatuaan ritarin lupauksen, että tämän omatkin kasvot siitä kirkastuivat. Svante astui syrjään ja katsahti huoneen toiseen päähän, jossa Mauri oli, ikäänkuin haluten lähteä nyt asian toimitettuaan sinne, mutta äkisti kääntyi hän ritariin takaisin sanoen:
"Tietäkää, että minulla on lunnaat, jotka ovat kaniikki Eerik Olavinpojan sanain mukaan teille arvokkaammat kuin kaksi Hollingerin kaltaista miestä, vaikka minä kyllä pidän häntä enemmän kuin kymmentä kertaa arvokkaampana kuin niitä lunnaita."
Ritari halusi yhä hartaammin tietää, mitkä nuo lunnaat olivat, ja kaniikin nimi osoitti hänelle heti, että pojan hallussa olevat aseet olivat todellakin sangen vaarallista laatua. Hän teki senvuoksi joitakuita kysymyksiä saadakseen tietää, mitä Svante tarkoitti, eikä tämä ollut suinkaan hidas tyydyttämään hänen haluaan.
Hän kertoi tavalliseen reippaaseen tapaansa olleensa edellisenä syksynä kerran veljensä kanssa leikkimässä sen virran rannalla, joka juoksee Hammarstadin ohi. He olivat ajaneet takaa silloin erästä sorsaa, joka ui kaislistossa ja tuli vihdoin ihan Briita-rouvan ikkunan alle. Sieltä oli sorsa heiltä hävinnyt, mutta sen sijaan he olivat löytäneet ne lunnaat, joita hän nyt tarjosi Hollingerista. He olivat olleet juuri aikeissa lähteä kotiin, kun eräs akkuna linnassa avattiin, ja huoneesta kuului kiivasta sanailua. He olivat jääneet kuuntelemaan, ja hetkisen kuluttua oli ikkunasta viskattu alas jotakin, joka oli pudonnut veteen aivan heidän eteensä. He rupesivat onkimaan sitä ylös, ja monen turhan yrityksen perästä se onnistuikin.
"Mitä löysit sitten?" kysyi Eerik-herra tarttuen Svanten käteen.
Svante katsoi ritariin eikä vastannut heti. Hänelle näytti äkkiä juolahtaneen mieleen, ettei hänen pitäisikään niin kiireesti ilmaista löytöään. Mutta yhtä nopeaan hän nosti päänsä pystyyn ja katsoi ritaria suoraan ja vilpittömästi silmiin. Hän näytti huomanneen edellisen ajatuksensa sekä itselleen että ritarille arvottomaksi.
"Me löysimme", vastasi hän, mutta varsin hiljaa, kuin omaa ääntään peläten, "me löysimme ison kimpun erisuuria sinettejä…"
"Kimpun sinettejä…?"
"Niin… siinä oli Kaarlo-kuninkaan sinetti ja setäni Ekesjön Svante-herran sinetti, ja monta muuta, mutta", Svante kohosi varpailleen päästäkseen niin likelle ritarin korvaa kuin suinkin, "herra Eerik Olavinpoika sanoi, että ne ovat kaikki vääriä, ja että…"
Hän ei lausunut ajatustaan, eikä sitä tarvittukaan, sillä ritari käsitti sen varsin hyvin. Hän vei kätensä silmäinsä ohi ikäänkuin torjuakseen hirveää näkyä. Hänen veljentyttärensä oli siis vetänyt ylitseen kunniatonta häpeää kaikessa alastomuudessaan! Tämä ei enää ollut juonia tanskalaisen kuninkaan hyväksi, mikä ilmi tulleena kylläkin tekisi hänet kavaltajaksi, vaan se oli törkeää rikollisuutta mies miestä vastaan, varkautta ja viheliäistä petosta.
Ritarin päätä huimasi, ja hänen oli vaikea säilyttää mielenmalttiaan. Mutta silloin lähestyi Iivari-herra muutamien muiden kera, joiden kanssa hän oli tällaikaa puhellut, ja siitä sai hän voimaa päästäkseen tasapainoon taas.
"Sinä olet kelpo poika!" sanoi hän liikutuksella. "Ei milloinkaan Eerik Akselinpoika sinua unhota!… En tahdo lunnaitasi! — Niin suurta tuskaa kuin se minulle tuottaakin, täytyy lain tehdä tässä asiassa tehtävänsä, mutta lupausta, jonka sinulle annoin, en siltä unhota!"
Tällävälin oli kuningas kulettanut Niiloa ja Briitaa huoneitten läpi, toisesta toiseen. Hän ei lausunut mitään, mutta hän kiirehti huomaamatta askeleitaan, ikäänkuin hänelle olisi ollut tärkeätä pian perille päästä. Niilo ja Briita eivät puolestaan voineet kysyä, mikä hänen aikomuksensa oli; he tulivat varsin omituiseen mielentilaan. He tulivat yhä etemmäksi niistä huoneista, joissa kuninkaan vieraat olivat, ja heidän askeleensa kajahtelivat tyhjissä huoneissa. Oli kuin he olisivat vaeltaneet muistojen teillä, jossa hiljaisuus yksin vallitsee, mutta jossa sanoja ei tarvita, silmää vaan, sillä kaikkialla näkyy keväinen kukoistus.
Täällä leikittiin ja tanssittiin ennen kauniin kuningattaren aikana, täällä olivat aikanaan Briitan omat häätkin. Tuolla toisella puolella oli neitojen parvi, jossa hänet puettiin morsiameksi, tuolla ritarien parvi ja parvensilta, josta Ove Laurinpojan muisto viittaili hänelle rauhaa ja sovintoa.
Vihdoin pysähtyi kuningas sen huoneen oven eteen, jossa hänen kuningattarensa kuoli.
Hän laski kätensä avaimelle, mutta käsi tutisi ja koko hänen korkea vartalonsa näytti vapisevan valtaavasta liikutuksesta, joka samassa silmänräpäyksessä siirtyi hänen saattajiinsakin.
Sekä Niilo että hänen vaimonsa rupesivat aavistamaan, mitä kuningas tarkoitti.
Ovi aukeni, ja he astuivat kuningattaren huoneeseen, jonka kuningas oli sittemmin muuttanut rukouskappeliksi. Nyt olivat seinät paljaat, ei tapettia, ei tyynyäkään ollut jälellä. Katossa vaan riippui lamppu, joka levitti häilyvää valoaan tyhjyyteen. Kaikki tämä muistutti kuihtunutta kukkasta, jolta syksyn tuuli on riistänyt kukoistuksen, mutta joka vielä seisoo pystyssä uuden kesän ja uuden auringon saapuessa maata lämmittämään.
Yhdellä seinällä, josta muuan kivi näytti irtautuneen, oli maalattu risti.
Kuningas katsoi sitä, ja hänen silmänsä olivat kyyneliä täynnä, ja taasen vavahteli hänen ruumiinsa kuten äskenkin ovea avatessa. Vihdoin näytti hän voittavan liikutuksensa, lankesi polvilleen ja rukoili kauvan kädet ojennettuina mustaan ristiin päin.
Rukouksesta vahvistuneena nousi hän ylös ja tarttui saattajainsa käsiin.
"Pitkiä vuosia on kulunut", sanoi hän, "siitä kuin viimeksi kävin tässä huoneessa… En tahtonut nähdä sitä uudestaan, ennenkuin sinä olit rinnallani, Niilo… sillä vanhan herrasi täytyy tehdä synnintunnustuksensa sinulle. Ja tunnustukseni saat sinäkin kuulla, Briita, sinä joka olit kuningattareni rinnalla hänen kuolinhetkeensä asti!… Voi että olisin ennemmin, paljoa ennemmin täyttänyt hurskaan Kaarinani rukouksen… paljon olisi toisin kuin nyt on! Ja vielä tänäkin hetkenä tunnen itsessäni halua etsiä suojusta, jonka taakse voisin piiloutua."
"Te olette antanut minulle jo täyden hyvityksen, kuningas! Olette antanut minulle enemmän takaisin, kuin milloinkaan olitte minulta ottanut!" lausui Niilo lämpimästi koettaen katseellaan ja äänellään tyynnyttää liikutettua kuningasta.
"Entä katkeruuteni, kylmyyteni, karttelevaisuuteni… jota vielä oli mielessäni, sittenkin kun minun oli täytynyt tunnustaa tehneeni sinulle väärin, vieläpä silloinkin, kun huomasin sinut elämäni jaloksi pelastajaksi ja annoin kauniin sukulaiseni sinulle puolisoksi!"
"Mikä on tarvinnut kauan kasvaakseen, ei voi lyhyemmässä ajassa haihtua!" lausui Niilo.
"Ei, ei, Niilo!… Sepä syy onkin… olen ollut petollinen sinua kohtaan, Niilo, — se on aina luonut ylipääsemättömän kuilun minun ja sinun välillesi, joka kerta kuin sinut näin ja tahdoin sinua lähestyä ystävyydessä ja rakkaudessa kuten ennenkin. Paha omatuntoni… täydellinen tunnustus oli ainoa keino, jolla voin karkoittaa kirouksen sielustani. Mutta sitä tunnustusta olin aina liian heikko tekemään. Nyt olen tässä vankkana ja varmana vapisevin päin, ja nyt, kun ei tämä maailma enää houkuttele minua kuten ennen, saan voiman lausua ne vaikeat sanat… Niin heikko ja huono on rikas ja mahtava Kaarlo-kuningas ollut…! Köyhä ja voimaton kuningas sinulle nyt puhuu!"
"Kuningas, kuningas! Mitä olette voinut minulle tehdä, sen olette tehnyt hyväksi jälleen!" virkkoi Niilo puristaen kuninkaan kättä.
"En vielä, Niilo, en vielä!" änkytti kuningas. "Mutta nyt tahdon sen tehdä. Katso, herrasi ja kuninkaasi on kantanut sinun omaisuuttasi. Sen voiman lumoamana, joka asuu äidinisäsi kaulaketjussa, olen kantanut sitä pitkät vuodet, nauttinut valtaa ja kunniaa, ollut ihailtu ja kadehdittu, ja sen ohella olen aina tuntenut äänen rinnassani, joka sanoi: tämä ei ole sinun, se on varastettua!… Taikakorun kirous, Niilo, riisti minulta takaisin sen onnen, jonka se ensin antoi. Se tuotti minulle varjoystävyyttä sen todellisen ystävyyden sijaan, jonka työnsin luotani; se vaijenti paremman minuuteni, niin että näin näkemättä ja kuulin kuulematta… Enkä kuitenkaan voinut irtautua kahleistani! Kaarinani oli minun omatuntoni… mutta hänenkään rukoustaan en voinut täyttää!"
Kuningas peitti kasvonsa käsillään, ja syviä huokauksia tunki hänen raskaasta rinnastaan.
"Täällä, tässä huoneessa hän päästi viimeisen henkäyksensä, ja täällä hän rukoili minun puolestani, ja täällä — hänen kelmenneet huulensa lausuivat viimeiset sanansa, täällä tapahtui hänen viimeinen pyyntönsä minulle, jota hänen rakkautensa ei kuitenkaan sallinut hänen ääneen lausua, mutta se tarkoitti sinun kaulaketjuasi, Niilo, ja sitä että minä antaisin sen sinulle takaisin… Ja nyt kun hänen tomunsa on jo ehtinyt maassa lahota, ja minä itse olen haudan partaalla, vasta nyt minä astun alttarin eteen sitä pyyntöä täyttämään!"
Hän ojensi kätensä ylöspäin, mutta hänen kasvonsa säteilivät kauniimmin kuin milloinkaan, kun hän nyt kerran oli jalosti päättänyt voittaa itsensä.
"Tuohon!" jatkoi hän vieden Niiloa ristiin päin, "tuohon koverrutti hän komeron, että siihen kätkisin varastetun tavarani, kunnes voisin täyttää voittoni oman turhuuteni yli ja pääsisin varmuuteen siitä, että todella tahdoin antaa sen sinulle… Hänen rukouksensa, hänen lämmin luottamuksensa minun kykyyni herätti minut… sinä, Niilo, sinä itse ojensit sitten kuningattarelleni kätesi hänen käännytystyössään. Voimasi, jolla kannoit onnettomuutesi kovimman iskun aina pysyen ritarivalassasi, se häikäisevä valo, jossa näin sinut aikoessani juuri tehdä sydämeesi parantumattoman haavan antamalla sydämesi lemmityn toiselle, — se antoi minulle voimaa täyttää rakkauden hiljaisen rukouksen. Ennenkuin vein sinut ja Briitan morsiustuoliin, olin vapauttanut itseni tuosta hirveästä taikakalusta! — Silloin tapahtui myöskin heti Strengnäsin onnettomuus ja minä menetin kruununi, ikäänkuin varmistamaan minua siitä, että olin suuren aarteen hukannut."
Hänen otsansa vetäytyi syviin ryppyihin, ja katse synkistyi. Elävästi valtasivat nämä onnettomuuden muistot hänen mielensä. Hän jatkoi kuitenkin edelleen katsoen ristiä:
"Silloin rohkeuteni petti… Olin varmasti päättänyt ottaa uudelleen korun haltuuni ja sitoa sillä onnen itseeni, niinpian kuin pääsisin linnan muurien sisälle taas… Se oli kova taistelu, kovempi kuin se, joka Mälarin jäällä minua odotti. Näin toisaalla ylvään vihamieheni, toisaalla rukoilevan kuningattareni, edellinen kehotti minua ottamaan, jälkimmäinen ainiaaksi sysäämään luotani tuon paholaisen kalun… Minä voitin taistelussa, Niilo! Ja siitä kenties sain rohkeutta, — tarkoitan sitä rohkeutta ja voimaa, jota mies tarvitsee kestääkseen sortumatta, riemullisena senkin, että kaikki elämän onni pettää… Sain voimaa kohdata sinua sanoakseni sinulle totuuden, Niilo…! Mutta voi, kuinka tämäkin sydämeni salaisin toivo joutui vielä kovalle koetukselle. Tulin takaisin ja kannoin vielä kerran Ruotsin kruunua, mutta sinua en nähnyt, Niilo… ja minulle sanottiin, että olit tullut vihamieheksenikin. Syyt olivat näennäisesti sinua vastaan, mutta minä en voinut sinua syyttää… Silloin tulit luokseni, kun olin maanpakolaisena Raseporissa! Olisin silloin voinut avata sydämeni sinulle, mutta sitä en tehnyt. Varjo entistä ylpeyttäni sen vaikutti. Ajattelin myöskin, että sinä olit sortunut alas siitä korkeudesta, jossa olit siihen asti ollut minun silmissäni. Voima puuttui minulta taas… — Nyt sinä olet laskenut valtakunnan minun jalkojeni juureen… ja nyt minä olen täyttänyt omantuntoni käskyn ja kuningattareni rukouksen. Ja nyt kysyn sinulta, voitko antaa minulle anteeksi, Niilo?"
Niilo oli mitä syvimmän liikutuksen vallassa, kyyneleet valuivat pitkin hänen miehekkäitä poskiaan.
"Jos voisitte katsoa sydämeeni, Kaarlo-kuningas, niin näkisitte, minkä ilon täydellisyyden sananne ovat minulle antaneet! Varmaan on tämä elämäni onnekkain hetki!"
Ja kuningas levitti kätensä sulkien jalon ritarin rintaansa vasten, vaikka hän oli itsekin niin liikutettu, että Niilo sai melkein kannattaa häntä.
Mutta Briita seisoi kuningatarvainajan lähettiläänä vieressä, hän oli kuin sovinnon hiljainen enkeli siinä kiittäen hartaasti Jumalan äitiä siitä ilosta, jonka hän oli tänä hetkenä heille suonut.
Sitten kuningas astui kiven ääreen, johon risti oli piirretty, nosti sen hiljaa komerostaan ja asetti sen seinää vasten maahan.
Niilo ymmärsi, että hän aikoi ottaa kaulaketjun esille antaakseen sen hänelle takaisin. Hänkin oli ankarassa jännitystilassa; kaikki ne muistot, joita tämä kaulaketju johti hänen mieleensä, valtasivat kokonaan hänen mielensä. Hän muisti äitiään kuolinvuoteella ja yötä Silfverhättanissa, hän muisti matkaa Hirvellä ja harmaata haukkaa, joka lopuksi pani hänen oman päätöksensä täytäntöön vieden kaulaketjun pois. Samalla kuvasteli hänelle myöskin viheriän ritarin hymyilevä kuva yli-inhimillisessä valossa. Hän kuuli hänen ainaisen rallatuksensa:
Lehmukset lehtii ja lehdet varisee,Vaan maan päällä kukoistavat metsät.
Silloin vetäisi kuningas kätensä pois ja astahti askeleen taaksepäin tuijottaen hengitystään pidättäen hurjasti ympärilleen.
"Jumalan nimessä, se on viety!" huudahti hän.
Mutta Niilo hymyili ja hänen hymynsä oli kuin sen jalon miehen luonteen kajastusta, jonka kuvan hän nyt näki selvemmin kuin milloinkaan.
"Toiveemme on siis täytetty, kuningas!" sanoi hän. "Ja pysyköön se turmion kapine tuomiopäivään asti kätkössä, missä lieneekin!"
Kuningas oli kuin kivettynyt. Hän puristi toista kättään kovasti rintaansa vasten ja hänen katseensa tirkisti jäykästi kiviliuskaa, johon risti oli uurrettu. Ritarin sanat eivät näyttäneet tunkeutuvan hänen tajuntaansa.
Mutta Briita astui hänen luokseen tarttuen hänen käteensä ja katsoen rukoilevasti häneen kuiskasi hiljaa:
"Unhotus on myöskin onni… Voi, en koskaan olisi uskonut, että tämä koru voisi synnyttää niin suuren onnen, kuin tämä. Älköön se milloinkaan tulko sinun näkyviisi, ei milloinkaan! Raskas oli koru sinulle, sukulaiseni, raskaampi kuningaskruunusi, jonka se sinulle tuotti; mutta siitä on nykyhetken onni syntynyt!"
Ja kuten Saulin levoton mieli tyyntyi Davidin harpun sävelistä, niin suli kuninkaankin sydän kauniin Briitan suloisista sanoista. Jäykkyys hävisi, katse lämpeni taas ja hän sulki lempeän lohduttajansa syliinsä.
"Niin, olet oikeassa, sukulaiseni! Vaiherikas elämäni on opettanut minulle paljon ja etupäässä sen, että kuninkaankruunu sorti onneni! Nyt elämäni ehtoolla, kootessani muistojani, asetan sen opin ensiksi, ikäänkuin testamentiksi niille, jotka minun jälkeeni tulevat Ruotsinmaasta huolta pitämään!"
Hänen syvä ja ilmeikäs katseensa oli Niiloon kiinnitetty. Hän tarttui hänen käteensä ja puristi sitä.
Kun he tulivat takaisin saliin ritarien ja rouvien pariin, oli kuningas entisensä kaltainen, iloinen ja onnellinen. Sellaisena ei häntä oltu nähty pitkiin aikoihin.
Mutta Niilo Sturea mainittiin sitten kaikkialla Ruotsin parhaaksi mieheksi.