Voittaja.
Kuoleman kourissa.
Kuinka vastakkaisilta ihmisten teot usein näyttävätkään! Viha ja rakkaus, elämä ja kuolema voivat olla saman tarkoitusperän keinoina. Tekoa arvostellaan ainoastaan näyn mukaan tunkeumatta sitä johtavaan sisäiseen tahtoon, mutta kun se vähitellen kehkeytyy ja ilmenee, saadaan nähdä, että niin selvältä näyttävä vastakohta olikin vaan näennäinen. Johtava tahto on vaan vaihettanut välikappaletta, itse vähääkään muuttumatta. Päämäärä on pysynyt samana, mutta matkalla on löydetty uusi tie, joka näyttää johtavan varmemmin perille.
Usein voi vähäpätöisinkin seikka olla vaikuttimena, joka saapi tahdon valitsemaan vanhan sijaan uuden. Sitä laatua oli epäilemättä se syy, joka vaikutti häneen, joka vaani murhatakseen Niilo Sturea ja joka, nähtyään uhrinsa pelastuneen, riensi kuolemansairaan Steen-herran luo kohottaen murha-asettaan hänen päänsä yli, ikäänkuin tyydyttääkseen ihmisverenhimoansa. Sellainen syy sai epäilemättä hänen pysähyttämään jo nostetun kätensä ja laskemaan kirveensä lattiaan.
Samassa äkkäsi hän tumman varjon nousevan ihan edestään ritarin vuoteen vierestä. Hän löi otsaansa ja astahti pari askelta takaisin, mutta säikäys hävisi kohta, ja leveä inhottava hymy levisi hänen huulilleen.
"Kuka olet, poika, ja mistä tulet?" kysyi hän.
"Olen herra Eerik Akselinpojan asepoika", vastasi Ingeborg arasti."Olen eksynyt pimeässä ja toivoin täältä saavani neuvoa tielle…"
"Tielle, mille tielle?"
"Ekolsundin tielle."
"Hm!… Sinä vingut niin hienosti, poika…!"
Mies meni heittämään hiukan viriä takkaan ja puhalsi sitä palamaan. Sitten hän tarttui Ingeborgin käteen vetäen häntä tulta kohden sekä katsoi niin tuikeasti häntä silmiin, ettei neito voinut sitä kestää.
"Eerik-herran asepoika!" mutisi mies. "Sormet maidosta ja kasvot… Ota lakki päästäsi, poika!"
Ingeborg ponnisti kaiken rohkeutensa ja levollisuutensa selviytyäkseen miehen tunkeilevaisuudelta ja epäluuloilta. Mutta hän älysi varsin hyvin, kuinka hyödytöntä tässä oli teeskennellä. Siksi hän nosti päätään ja lausui:
"En ole se, jolta näytän. Nimeäni en kuitenkaan sano, mutta tämän ritarin puolesta olen valmis uhraamaan henkeni. Ja hän tarvitsee nyt sellaista apua ja hoitoa, jota sinä et voi hänelle antaa!"
"Niin hän tarvitsee apua…!" virkkoi mies yhäti tirkistäen kuin ilves Ingeborgin kasvoihin. — Hän lisäsi kotvasen kuluttua: "Ja mitä muuta, arvoisa neiti, mitä arvelette?"
"Pelasta hänet, pelasta hänet, niin olen sinulle kiitollinen kaiken elinaikani?" huudahti Ingeborg katsoen rukoilevan katseen koko lumousvoimalla mieheen, joka puolestaan näytti taipuvaiselta kuuntelemaan hänen rukoustaan, niin julmalta kuin hän näyttikin.
"Ritarista teidän ei tarvitse huolehtia", sanoi hän. "Hän näkee päivän taaskin, siitä olkaa varma! Heti päivän koittaessa minä lähden arkkipiispakaupunkiin katsomaan, eikö sieltä joutuisi joku yrttitaitoinen veli hänen avukseen."
Ingeborg ei tiennyt, mitä ajattelisi tästä miehestä, joka näytti niin äkkiä muuttaneen mieltään. Eikä hän kuitenkaan voinut olla huomaamatta, että sama inhottava ilme yhä vieläkin oli hänen kasvoillaan. Hän tunsi suurta iloa tietäessään voivansa pelastaa ritarin, ja sittenkin häntä kammotti tuon pelastajan samea katse ja synkkä hymyily.
Mies istui hetkisen itsekseen miettien. Sitten hän taas katsoi Ingeborgiin alkaen varovaisesti kysellä häneltä, saadakseen ensi kysymyksiinsä tarkemman selon. Nähtävästi riippui Ingeborgin vastauksista enemmän, kuin hän itse silloin ymmärsi, vaikka hän tajusikin välttämättömäksi pitää salassa kaiken, mitä oli eilisiltaisella vaelluksellaan metsässä tullut tietämään. Se hänelle onnistuikin, ainakin sikäli, että mies jätti hänet enemmittä kysymyksittä rauhaan.
Mutta samalla kasvoi Ingeborgin itseensäluottamus. Hän rupesi nyt vuorostaan kyselemään mieheltä ritarista, miten hän oli tähän syrjäiseen metsäpirttiin joutunut, mistä hän oli saanut monet haavansa, kaksintaistelustako, vai oliko Niilo-herran ja arkkipiispan miesten välillä ollut ottelu äskettäin, — kaikki senlaisia kysymyksiä, joiden tarkoitus oli uskottaa mieheen täyttä varmuutta. Ei ollut kuitenkaan helppoa päästä selville siitä, sillä niin kekseliäs kuin neidon mieli olikin, puuttui häneltä kuitenkin tässä tarvittavaa kokemusta ja ihmistuntemusta.
Yhtäkkiä mies silmäsi häntä niin pistävän palavasti, että hänen verensä aivan hyytyi.
"Mitä olisitte tehnyt, neito", sanoi hän, "jos minä olisin ollut ritarin vihollinen enkä hänen ystävänsä, ja jos olisin hänet surmannut tuolla, jossa hän nyt makaa saamatonna vallassani?"
Mutta tyttöraiska jaksoi säilyttää malttinsa. "Surmannut?" kysyi hän hymyillen. "Surmannutko?… Kuinka voit sitä kysyä?"
"Missä silmänne sitten olivat, hyvä neiti, kun ette nähnyt, että kirveeni oli kohollaan hänen päänsä yli?"
Tähän kysymykseen ei olisi ollut helppo vastata, mutta Ingeborg pääsi siitä, sillä ovi avattiin ja kynnykselle ilmestyi muuan varsin vähäpätöisen näköinen mies. Hänen yllään oli avara matkaviitta ja päässään leveälierinen hattu, molemmat sitä mallia ja väriä, jota tuomioherrat siihen aikaan käyttivät. Hänen kasvonsa olivat lempeät ja vakavat ja niitä valaisi viisas silmäpari.
Hän tuli miehen juuri lausuessa viimeisiä sanojaan, ja tavallinen tervehdys kuoli silloin hänen huulilleen ja hän katsahti äkkiä ympäri huoneen, joka nyt oli kokonaan valaistu.
"Jumala paratkoon, hyvä ystävä, luulin rauhan majaan astuvani ja saankin samassa kuulla sanoja, joita rosvo kyllä voi lausua, mutta ei rehellinen talonpoika!" virkkoi matkustaja jääden ovelle seisomaan.
"Monipa kulkee tänä yönä Vårdsätran metsän halki, huomaan", vastasi puhuteltu, "koska tekin, hurskas herra, siellä matkustatte… Ellen väärin näe, olette herra Eerik Olavinpoika?"
"Hyvä, hyvä, olet oikeassa, olen kaniikki Eerik Olavinpoika ja matkalla olen Godtsundaan, jonne luulin saavani opasta… Mutta tänne näyttää hyvä Jumala itse ohjanneen askeleeni, koska…"
"Niin, kuten sanotte, arvoisa herra!… Pyhä Eerik-kuningas ei olisi voinut sopivammin tuoda teitä hänen luokseen, kuin olette nyt itse tullut. Tämä ritari… te tunnette hänet erittäin hyvin, hän on herra Steen Sture!…"
Tuomioherra viskasi viitan ja hatun pois ja riensi ritarin vuoteen ääreen, alkaen heti tarkasti tutkia häntä. Mies kertoi hänelle silloin samaa kuin Ingeborgillekin, joka kertomus oli muuten melkein yhtäpitävä totuuden kanssa.
"Hetkemme ovat kalliit, hyvä mies", sanoi Erik Olavinpoika nousten seisoalleen, "ne ovat kalliit…! Nyt täytyy heti viedä kaupunkiin sana… Odotan täällä, kunnes palaat, ellei toista sananviejää saavu, mutta niin uljaan ritarin tähden uhrannee joka Ruotsin mies kernaasti yhden yön…"
Synkkä mies heitti epäluuloisen katseen pieneen tuomioherraan.
"Luulen sentään", sanoi hän, "että te teette vaaran suuremmaksi kuin se onkaan!"
"Herramme kalliin veren nimessä!" huudahti kaniikki silloin sangen tulisesti, "sanon sinulle, ettei ole hetkeäkään hukattavana…!"
Hän antoi sitten miehelle lähempiä ohjeita, mihin hän saisi kääntyäUpsalassa saadakseen, mitä tarvittiin. Silloin tämä päätti lähteä.Mutta päästyään paraiksi ulos riensi hän sukkelaan tuvan katolle jakatseli luukusta sisään.
Kun tuvassa oli kaikki rauhallista, niin hän juoksi jättiläisaskelin rantaan, jossa vene oli. Tämä oli sillä välin siirtynyt paikaltaan, niin että kesti kotvasen, ennenkuin hän sen löysi. Mutta venemies oli siellä yhä odottamassa. Hän sai nyt toimekseen kaniikin antaman asian, ja vene rupesi heti kiitämään virtaa ylöspäin.
Murhaaja taasen kiiruhti samaa tietä takaisin, mutta kulki nyt niin hiljaa, ettei pieninkään ääni ilmoittanut hänen tuloaan tuvassa olijoille. Taaskin hän tirkisteli kattoluukusta tupaan.
Mitä hän nyt siellä näki, saattoi hänet päättämään pysyä paikallaan, kunnes se puhe oli loppunut, jota hän nyt sieltä kuuli.
Ingeborg makasi kaniikin edessä ojentaen rukoillen käsiään häntä kohden, ja tämä istui kuunnellen tarkkaavaisesti neidon sanoja. Se ei ollutkaan mitään vähempää kuin täysi selonteko eilispäivän tapahtumista, aina siitä hetkestä asti, jona Ingeborg istuutui hiekkaharjulle Upsalan edustalla.
Koko heidän rikollinen suunnitelmansa oli siis täydellisesti tunnettu. Murhaaja kiristeli hampaitaan vihasta ja kiukusta, mutta jäi vielä tuvan katolle. Vielä oli paljon tärkeätä kuultavaa hänelle.
Kaniikki ja neito neuvottelivat, kuinka pelastaisivat haavoitetun ritarin tuon julman konnan käsistä ja kuinka voisivat häntä parhaiten rangaista. Tässä ei siis ollut kysymys vaan siitä, kuinka hän saisi tarkoin mietityn tuumansa täytetyksi, vaan siitä suorastaan, kuinka hän voisi itse pelastaa nahkansa. Kaniikki päätti lähteä seuraavana päivänä itse kaupunkiin saatuaan ensiksi ritarin hyvin hoidetuksi. Siellä hän ilmoittaisi kaikki tyyni Niilo Sturelle, ja tulisi sitten tarpeeksi paljon väen kera heti tänne takaisin ottamaan pahantekijän kiinni ja viemään Steen-herran ja Ingeborgin muassaan kaupunkiin takaisin.
He raukat eivät aavistaneet, että heidän joka sanansa oli myöskin sanana heidän omassa kuolemantuomiossaan. Mutta tuomari, murhaaja oli viekas mies. Hän olisi voinut mennä tupaan ja lähettää kirveellään heidät toisen toisensa perään ijankaikkisuuteen; mutta niin hän ei tehnyt. Hän tahtoi asettaa tämänkin teon itselleen niin edulliseen valoon kuin mahdollista, syystä että hän joko oli luonnostaan laskeva ja varovainen tahi että häneen oli lapsuudestaan juurtunut käsitys siitä, kuinka vaarallista oli satuttaa kättänsä niin korkeaan herraan kuin tuomiokapitulin jäseneen, varsinkin kun tämä kuului vielä itse arkkipiispan tuomiokirkkoon.
Hän teki äkkiä päätöksensä, tapa vaan, miten sen täytäntöön panisi, oli hänelle vielä hämäränä, kun hän laskeusi katolta maahan ja astui tupaan.
"Ei ollut helppoa saada viestiä kaupunkiin tänä yönä", sanoi hän, "mutta sain kuitenkin, ja luulen, ettei kauan kestä, ennenkuin mies on takaisin, muassaan kaikki, mitä pyysitte ritarin virkistämiseksi."
"Olisi kuitenkin ollut varminta, että olisit itse lähtenyt!" vastasi kaniikki.
"Luulin kuitenkin", vastasi Sigge viekkaasti hymyillen, "tapaavani venemiehen, joka toi teidät tänne, kunnioitettava herra…"
"Ei, ei", keskeytti kaniikki ajattelematta, minkä varomattomuuden siinä teki, "minun venemieheni sousi heti järvelle takaisin, josta viimeksi tulen."
"Niin pelottomaksi en suinkaan luullut teitä, herra Eerik", virkkoiSigge nauraen.
"Pelottomaksi…? Sen, joka Jumalaan luottaa, ei tarvitse mitään pelätä, hyvä mies!" selitti kaniikki.
Nyt tuli hiljaisuus ja yön hetket kuluivat, mutta aamupuoleen päivän sarastaessa meni Sigge pihalle katsomaan, eikö sanantuojaa jo ruvennut kuulumaan. Kaniikki ja Ingeborg hoitivat haavoitettua, joka vääntelihe kovissa tuskissa vuoteellaan. Hetkisen kuluttua tuli Sigge taas. Sanantuojaa ei vielä näkynyt, mikä olikin varsin luonnollista, arveli kaniikki, sillä oudon miehen ei ollut tietenkään helppo löytää kysyttävää luostariveljeä, jolla aina oli aikaa valmistaa tähän tarvittavia laastaria ja voiteita, sillä Tukholmassahan täytyi nyt olla tavaton sekasorto vallalla.
Sigge meni toistamiseen ulos ja kohtasi viestin, jonka oli lähettänyt kaupunkiin. Se oli hyvin toimittanut asian. Sigge sai kaniikille vietäväksi paksun laukun, täynnä kaikenlaista tavaraa. Mutta hän viipyi vielä antaen venemiehelle eräitä käskyjä. Illan tullen pitäisi hänen odottaa veneineen samassa paikassa, mutta hän ei saisi millään ehdolla eikä millään syyllä ottaa soutaakseen ketään kaupunkiin päin.
Hän saisi viedä heitä vaan vastaiselle rannalle. Vaikka Sigge itsekin käskisi hänen soutaa kaupunkiin, ei hän saisi sitä tehdä. Päivä tuli ja aurinko nousi yhä korkeammalle taivaalle. Mutta ritari tarvitsi mitä tarkinta hoitoa, eikä hurskas kaniikki tahtonut tehdä työtään puolinaiseksi. Hän rakasti sitä paitsi suuresti tätä ritaria, joka oli uhrannut henkensä ja verensä Ruotsinmaan edestä, ja hän piti ihanimpana velvollisuutenaan tehdä mitä voi ja mihin Herra hänelle voimaa soi. Joku muu olisi kenties taiteenmukaisemmin pannut laastarilaput ja voiteet haavoille, mutta varmaan ei kukaan ollut hellyydessä ja rakkaudessa tätä miestä ja hänen satunnaista auttajatartaan etevämpi.
Aamupäivää oli jo paljon kulunut, ennenkuin Eerik-herra voi ajatella sairaan jättämistä, ja Ingeborgin pyynnöstä päätti hän viipyä vielä moniaita tunteja nähdäkseen niiden mainioiden yrttien vaikutusta, joiden voimia hän tässä käytti. Sigge ryhtyi hankkimaan soutajia suuremmalla innolla kuin kaniikki ja Ingeborg voivat odottaakaan. Hän oli kauan poissa, mutta tullessaan taas tupaan sanoi hän, ettei ollut saanut niitä toimitetuksi, ruokaa hänellä vaan oli mukanaan, ja sitä hänen ylhäiset vieraansa kaiketi tarvitsivatkin.
Tuli iltapäivä, ja vihdoinkin oli taas käsissä hetki, jolloin ritaria oli hoidettava. Tämä makasi alinomaisessa horrostilassa. Eerik-herra nyökkäsi silloin merkitsevästi Ingeborgille ja kääntyi samassa Siggeen sanoen:
"Tässä tarvitaan vielä voimallisempia yrttejä… minun pitää nyt lähteä kaupunkiin, lähdenkö jalkaisin…"
"Ette kuitenkaan voi sitä tehdä, hurskas herra…! Olkaa vielä kotvasen aika kärsivällinen, niin luulen, että soutajia kyllä saamme, ja ellei muuten, niin minä lähden itse soutamaan teitä virtaa ylöspäin."
Mutta rehellinen kaniikki pysyi päätöksessään, ja silloin tarjousi Sigge toistamiseen mennäkseen rannalle soutajaa etsimään, sillä hänellä ei muka ollut sydäntä nähdä niin hurskaan herran kulkevan jalan pitkin metsän raivaamattomia, koleita polkuja. Ellei kaniikki olisi ollut ritarin vuoksi niin levoton olisi hän tuskin antanut tuon vaarallisen miehen itseensä vaikuttaa. Ne voimakkaammat yrtit, joista hän puhui olivat sen laatuisia, ettei niitä voinut käyttää, ellei ritarin tila parantunut, sen hän hyvin tiesi, ja sitä nähdäkseen päättikin hän vielä viipyä.
Ingeborg istui kuivin silmin ritarin vieressä. Koko hänen sielunsa oli kuin häneen sulautunut. Hän ei voinut ajatella mitäkään muuta tässä maailmassa. Kaniikin kasvoinilme oli, tämän pannessa uusia siteitä, paremmin kuin sanat ilmaissut neidolle, että hän istui kuoleman porttien ääressä.
Sigge tuli taas, mutta ilta oli niin kulunut, ettei enää voinut mitenkään ehtiä kaupunkiin päiväiseen aikaan.
"Nyt on rannassa vene!" sanoi hän.
"Hyvä, hyvä!" lausui kaniikki osoittamatta erinomaisempaa tyytyväisyyttä tai kiirettä, vaikka hän olikin saanut odottaa kauemmin kuin Siggekään piti tarkoitustaan varten tarpeellisena.
"Olette siis tottunut odotukseenne", lisäsi hän, "ja sepä hyvä, sillä vaikka rannassa on vene, ei siellä soutajaa näy!"
"Hyvä, hyvä!" vastasi kaniikki.
Hän astui sairaan ääreen, kumartui hänen ylitseen, kuunteli hänen hengitystään, tutki hänen valtasuontaan ja vaipui syviin mietteisiin. Ingeborg katsoi häneen levottomasti, ja Sigge seisoi perällä pistäen lyhyen miekan nahkavyöhönsä.
"Ingeborg!" kuiskasi ritari hyvin hiljaa.
Heikko, melkein huomaamaton hymy ilmestyi kaniikin huulille. Hän laski kätensä siunaten Ingeborgin pään päälle, nyökkäsi hyvästiksi ja kääntyi ovelle.
Siellä seisoi Sigge pidellen hänen viittaansa ja hattuansa. Pukeuduttuaan tarpeellisiin tamineihin avasi kaniikki oven ja astui ulos, heittäen vielä viimeisen tutkivan silmäyksen jääneihin.
Metsään tultua astui Sigge edellä, ja aivan hänen jälessään tuli kaniikki kiirehtäen hänen askeliaan, vaikka hänen raskas hengityksensä ilmaisi, ettei jalan kulkeminen ollut hänelle helppoa. Rantaan tultuaan huomasivatkin he siellä todella veneen, jonka perässä soutaja istui rauhallisena ja liikkumatonna. Kaniikki päästi ihan ilon huudahduksen ja kysyi heti mieheltä, ottaisiko hän viedäkseen hänet kaupunkiin.
"En!" vastasi mies.
Mikään ei tehonnut mieheen; vieläpä karkealuontoinen käskykin, jonka Sigge antoi, oli aivan tepsimätön. Mies oli muka saanut isännältään käskyn jäädä rantaan odottamaan ja sen hän tekeekin.
"Noh!" sanoi Eerik-herra silloin lopuksi, "sitten saanen mennä jalan."
"Silloin minä tiedän paremman neuvon!" sanoi Sigge. Kun kaniikki kysyi, mikä se oli, sanoi hän: "Tuolla Fyrisjoen toisella puolen noin pari kivenheittoa rannalta on eräs mies, joka varmaan tulee viemään teitä veneellä kaupunkiin."
Hiukan mietittyään katsoi kaniikki tämän neuvon hyväksi, ja kun ei venemies evännyt kulettaa häntä toiselle rannalle, astui hän veneeseen, joka läksi heti rannasta. Sigge jäi maalle katsomaan, että kaikki kävi kuten pitikin. Kaniikki kiipesi hetkisen kuluttua vastaista rantatörmää ylös, ja vene liukui virran yli takaisin. Kun se oli tullut entiselle paikalleen, meni Sigge sen kokkaan, ikäänkuin jotakin sanoakseen venemiehelle. Kaniikki kääntyi samassa ja näki sen, mutta ei näyttänyt panevan sitä merkille, vaan meni metsikköön toisella rannalla.
"Täällä on huuhkajia puissa!" kuiskasi mies.
Sigge ei puhunut mitään, mutta hänen viekkaat silmänsä tirkistivät puhujaan kehottaen häntä selvemmin puhumaan, minkä tämä tekikin.
"Eräs Niilo Sturen miehistä kulki iltapäivällä tästä ratsastaen ja kyseli Steen-herraa!"
"Mitä vastasit hänelle…?"
"Että kaksi miestä vei hänet myöhään eilen illalla Flottsundiin, ja sillä tiedolla mies lähti… Mutta luulen, ettei hän ole täältä kaukana!"
Sigge mietti vähän. Sitten hän lausui:
"Sukkelaan tupaan ja pidä visusti silmällä siellä olevia!"
Venemies, joka näytti olevan valmis tottelemaan kaikkia Siggen käskyjä, riensi heti veneestään ja katosi rannalle, Siggen astuessa veneeseen ja tarttuessa sen airoihin.
Muutamilla reippailla vedoilla oli hän toisella rannalla. Nopeasti hän sitoi siellä veneen kiinni, ja kiipesi sitten uskomattoman sukkelaan ja notkeasti rantatörmälle ja katosi hänkin metsikköön.
Jokseenkin lähellä edessään kuuli hän kaniikin astuvan. Sigge teki mutkan päästäkseen hänen edelleen ja paljasti lyhyen miekkansa ollakseen verityöhönsä valmis. Mutta silloin tuli hän muutamaan avoimeen, mättäiseen hakaan, jonka toiselta puolen näkyi eräs ratsastaja liikkuvan mäntymetsän viertä. Laskeva aurinko paistoi hänen kiiltävälle rautahatulleen, joka välkkyi siitä tulipunaisena.
Valju murhamies seisahtui kuin salaman lyömänä. Hän ei voinut kääntää katsettaan tuosta loistavasta pisteestä. Oli hänen onnensa, että muutamat katajapensaat suojasivat häntä; muuten olisi hänen käytöksensä ehdottomasti herättänyt ratsumiehessä kummastusta. Rääkkyvä korppi, joka lensi Siggen pään yli, herätti hänet horroksestaan ja sai hänet kiireesti jättämään vaarallisen ha'an ja pujahtamaan metsään.
Brodde siinä ratsasti mäen syrjässä. Sigge tunsi hänet mainiosti, ja hän joutui melkein houreenkaltaiseen jännitykseen ajatellessaan, että taaskin joutuisi tuon miehen kanssa tappiolle. Viimeinenkin epäilys, jos sitä enää olikaan, katosi hänestä. Hän riensi kaksinkertaisin voimin eteenpäin.
Siten pääsi hän pian kaniikin rinnalle. Tämä oli saapunut erääseen paikkaan, johon oli vettä kokoontunut hyvänlaiseksi allikoksi. Hän oli turhaan yrittänyt käydä sen ympäri, ja nyt hän koetti hyppiä suoraan sen yli kiveltä kivelle. Siggen kiivas juoksu kuusten ja mäntyjen välitse synnytti jonkinlaista melua, mikä saattoi hänen katsomaan ylös. Hän säikähti suuresti havaittuaan miehen, vaikka hän aluksi petti itseään sillä luulolla, että mies voisi auttaa häntä.
"Rakas!" sanoi hän, "tuletpa kuin Herran lähettämänä!… autappa minua yli!"
"Ja palasen tuollekin puolen!" kähisi Sigge iskien mitään pahaa aavistamatonta kaniikkia kylkeen.
Tämä huudahti ja vaipui mättäälle. Vielä kerran nosti murhaaja miekkansa täyttääkseen tekonsa, mutta samassa kuului ilmasta suhina ihan hänen takaansa, muuan kuusenlatva lennähti hänen hartiotaan vasten ja lyhyt sotatappara, joita ratsumiehetkin väliin pitivät vyössään, lensi aivan hänen päänsä yli, vieden hänen päähineensä. Jos Sigge olisi pitänyt päätään pariakin tuumaa korkeammalla, niin olisi hänen viime hetkensä ollut ehdottomasti käsissä. Kirves putosi lammikkoon hänen eteensä räiskyttäen lokaa ja mutaa sekä hänen että kaniikin yli.
Korppi, jonka vaakkuminen herätti murhaajan siitä horroksesta, johon ratsastajan näkeminen hänet pani, oli herättänyt tämänkin huomiota, ja niin sukkelaan kuin Sigge koettikin piiloutua, ei se sittenkään onnistunut. Hänen nopea pakonsa päinvastoin juuri herätti Brodden epäluuloja ja sai hänet viipymättä tekemään päätöksensä.
Hän oli veranleikkaajan kertomuksen nojalla kierrellyt koko päivän seudulla Svante-herraa etsimässä, saamatta pienintäkään varmistumista siihen, mitä tuo suuresti epäiltävä Lukas-mestari oli kertonut. Tosin oli Flottsundinkin venemies puhunut samaa, että ritari oli nimittäin viety siitä yli ja kuletettu sisämaahan päin, mutta tuli hän mihin taloon tahansa, niin ei kukaan ollut kuullut eikä nähnyt häntä. Brodde katsoi vihdoin etsimisen turhaksi ja päätti kääntyä takaisin täysin vakuutettuna siitä, että haavoitettu ritari oli viety joko meritietä pois, tahi että veranleikkaaja oli tahallaan pettänyt Niilo-herraa ja häntä.
Näitä miettiessään äkkäsi hän korpin, ja hänen terävä silmänsä huomasi heti tuon tumman varjon kentän toisella puolen. Hän kannusti hevostaan ja ajoi hurjassa laukassa kentän yli. Metsikössä estivät tiheät pensaat ja oksat jonkunverran hänen kulkuaan, mutta hän tuli sentään siksi ajoissa perille, että ehti nähdä murhaajan tumman säilän välähtävän ilta-auringon hohteessa ja myöskin kaniikin kaatuvan mättäälle.
Silloin sieppasi hän nopeasti kirveen vyöstään ja heitti sen voimakkaasti murhaajaa kohden. Samassa oli hän itsekin perillä.
Murhaaja kääntyi äkkiä ympäri, mutta hänen kasvonsa olivat ihan mudan peitossa, niin ettei häntä voinut tuntea, eikä hän antanut viholliselleen aikaa kysellä tai hyökätä, vaan pakeni hämmästyttävän nopeasti metsään.
Brodde huomasi heti mahdottomaksi ajaa häntä takaa, jos kerran mieli pelastaa haavoitetun, joka oli vyörähtänyt alas pehmeältä, liukkaalta mättäältä ja värjäsi nyt verellään lammikon vettä. Hän nousi senvuoksi alas ratsultaan ja astui onnettoman ääreen, jonka hän nosti huolellisesti lätäköstä kuivalle maalle.
Varovasti avasi hän haavoitetun avaran matkaviitan tutkiakseen haavaa, mutta otettuaan hänen päästään pois hänen vesimärän hattunsa, jonka leveät lierit olivat kokonaan peittäneet hänen kasvojaan, löi hän hämmästyksestä käsiään yhteen, ja pieni ilonsäkene välähti hänen vihaa ja surua osoittavista kasvoista.
Hän tunsi heti uljaan Eerik Olavinpojan, joka oli kerran pelastanut hänet kauheasta vankeudesta — josta hän ei milloinkaan olisi elävänä päässyt ilman hänen avuttaan. Hänen mieleensä kuvastui täydessä elävyydessään se hetki, jona sieluntuskat ja muut suuret kärsimykset äkkiä muuttuivat valoksi ja vapaudeksi, ja kesken suurta harmiaan siitä, että katala murhaaja oli karttanut koston, tunsi hän sydämessään ihanaa kiitollisuutta Jumalan äitiä ja pyhimyksiä kohtaan, jotka olivat johtaneet hänen askeleensa hänen jalon pelastajansa luokse.
Kahdistetulla innolla rupesi hän nyt häntä hoitamaan. Hän koki parhaansa mukaan sitoa ammottavan haavan ja ehkäistä verenvuotoa. Sitten hän nosti yhä vielä tiedottoman kaniikin syliinsä ja kantoi häntä rantaa kohden, jossa toivoi pian löytävänsä Flottsundin lauttauspaikan, jonka tiesi olevan lähistöllä. Hevostaan talutti hän suitsista perässään.
* * * * *
Ruumiiltaan väsyneenä ja uupuneena sekä mitä tuskallisimman levottomuuden rasittamana istui Ingeborg Steen Sturen vieressä Vårdsätrametsän tuvassa. Hän ei huomannut, kuinka ruumiin voimat ikäänkuin pisaroittain haihtuivat, samalla kuin sielu ylen jännittyneenä taisteli epätoivoista taistelua estääkseen raukeavaa toivoa katoomasta.
Hurskas kaniikki oli ollut kovin huolestuneen näköinen katsoessaan ja tarkastaessaan hänen lemmittynsä haavoja, ja hänen jäähyväiskatseessaan oli Ingeborg huomannut toivotonta tuskaa, vaikka tuo jalo mies koettikin antaa hänelle rohkeutta ja luottamusta. Sepä juuri katkaisikin kuin kirveen iskulla hänen toiveittensa haahdesta viimeisen ankkuriketjun. Häneltä meni toivo.
Hänen ajatuksensa harhailivat avuttomina onnettomuuksien myrskyssä. Yön pimeys ympäröi hänet, hänen korvansa humisivat, hänen ruumistaan värisytti jäinen kylmyys, ja hän vaipui uinailevaan tilaan. Hänen henkensä levitti utuiset siipensä antaen hänen ajatella ja puhua, nähdä ja toimia, mutta kaikki tämä tapahtui kuin unessa.
Hän istui pitäen ritarin kättä omassaan, ja hänen puoleksi sulkeutuneet silmänsä katselivat sairaan uljasta päätä.
Tämä lausui kuiskaten neidon nimeä, ja hänen äänensä näytti ehtivän tämän sieluun, sillä hänen huulilleen ilmestyi vieno hymy.
Mistähän saapi sielu tuon ihmetyttävän taidon loihtia kesken suurinten kipujen, kesken tukahuttavain tuskien taivaallisen onnen ja ylevimmän kauneuden kuvia? Onkohan se vaan tehotonten haaveitten leikkiä vai onko se heikkoa kajastusta siitä kalkista, jonka enkeli toi lohdutukseksi Getsemaneen?
Neidon sieluun ilmestyi äkkiä valo, ikäänkuin päivän ensimmäinen säde mustan yön perästä. Hän näki vihannan niityn reunalla ritarinsa seisovan nuoruutensa täydessä kukoistuksessa ja viittaavan hänelle ja kuiskaavan hymyhuulin hänen nimeään.
"Täällä ovat häämme!" luuli neito kuulevansa hänen lausuvan, ja kesäinen tuuli hengähteli kukkain yli, ja meren kirkkaat aaltoset valuivat hiljalleen rantaan, ja kaikki oli hymyilevää, kaikki oli suloa täynnä.
Hän muisti tällä hetkellä kaikki ne kerrat, jotka kohtalo oli heidän suonut toisiaan kohdata, kaikki ne sanat, joita he olivat keskenään vaihettaneet. Tämä kaikki sekä muisto neitseellisen sydämensä surusta, kun luuli työntäneensä onnen luotaan, ja nyt taasen varma tietoisuus siitä, että oli sen uudestaan saavuttanut — se vuodatti nyt hänen sieluunsa sanomattoman onnen tunteen. Mutta se kieli, jonka väräjämisestä koko tämä ajatuskudos syntyi, oli nyt yksinkertaisena ja selvänä hänen nähtävissään ja se soi nyt niin täyteläisenä, vaikka ne näppäykset, jotka sen panivat liikkeesen, seurasivatkin harvaan toisiaan. Hänen aatoksensa siirtyivät panttileikistä Nyköpingin häissä Päivänsäde-neitoon, siitä kukan kuvalliseen koristeeseen, joka oli käynyt hänelle niin kalliiksi, kun hän oli kohdannut ritarin Vesteråsissa ja kuullut hänen sanovan säilyttävänsä sitä lippaassaan ja katselevansa sitä ainoastaan sielunsa sunnuntaipäivinä kuin ihmeitä tekevää pyhäinkuvaa — nämä ajatukset loihtivat hänen ympärilleen taikamaailman, kestettyjen kärsimysten palkan.
"Nyt tulee Päivänsäteen koriste kypärini kaunistukseksi!" — kuuli hän ritarin lausuvan. Neito kosketti kädellään kaulaansa, ikäänkuin ottaakseen ketjun, johon kukallinen kultakoriste oli kiinnitetty.
Mutta käsi ei löytänytkään, mitä etsi. Se vaipui hervotonna alas pysähtyen pienelle helmikoristeiselle laukulle, joka riippui asepoikamekon alta, ja jossa hän oli kantanut ja yhä kantoi sitä kaulaketjua, jonka oli löytänyt Tukholman linnan maanalaisesta vankikopista. Hän oli edellisten päiväin levottomuuden ja sen valtaavan surun vuoksi, joka syntyi hänessä, kun hän huomasi ritarin todellakin häntä rakastavan, melkein unhottanut tuon kalliin koristeen, joten se oli saanut jäädä ensimmäiseen säilypaikkaansa.
Nyt hänen kätensä koski ketjua ja samassa hänen mielialansa hämmeni; hänen muistinsa riitti ainoastaan siihen, että hän pani tämän ketjun edellisen sijaan.
Hän nosti taasen vapisevan kätensä ja ripusti Niilo Sturen onnenketjunSteen Sturen kaulaan.
"Minä annan sinulle pantinlunastajan palkan!" kuiskasi hän painaen suudelman ritarin kalpeille huulille.
Hänestä tuntui silloin kuin seisoisi Eedenin yrttitarhan portilla, josta vartioiva enkeli laski välkkyvän miekkansa alas laskien hänet sisään. Maa, taivas sulivat yhteen, ja hän liiteli keveästi vahvoin siivin lemmittynsä rinnalla äärettömäin onnen avaruuksien läpi korkeimman rakkauden istuinta kohti.
"Kuole!" lausui silloin syvä, kumea, soinnuton ääni, ja karkea käsi tarttui silloin Ingeborgiin temmaten hänet ritarin vierestä keskelle lattiaa.
Se oli Sigge. Hän syöksyi sisään silmät hurjasti pyörien, kädessään verinen miekka. Brodden näkeminen oli saattanut hänet raivoon, ja sen lisäksi oli hän epätietoinen, oliko kaniikin suu ijäksi sulettu, vai vieläkö hänen sielunsa kerran puhuisi ja syyttäisi.
Oven ulkopuolella oli venemies yhä odottanut uskollisesti. Mutta hänelle sanaakaan lausumatta, jopa melkein huolimatta katsoakaan, oliko hän siinä vai ei, riipaisi hän oven auki ja syöksihe tyttöraukan päälle.
Ingeborg ei näyttänyt uhkaavaa vaaraa tajuavan. Hänen sininen taivaansa tosin himmeni, hymyilevä saari kukkineen vajosi syvyyteen ja laineet rupesivat taasen kuohuten loiskimaan, mutta surman sana: kuole, ei ollut vielä saapunut hänen tajuntaansa. Hän seisoi posket kalmankalpeina, mutta hänen suunsa hymyili vielä ikäänkuin sanoakseen: mitäpä huolin maasta ja taivaasta riemuineen, kun minulla on rakkauteni.
"Sinun pitää kuolla, kurja!" ärjyi miehen raaka ääni, ja murhaaja pudisti häntä, ikäänkuin siten karkoittaakseen henkeä lähtemään tuosta hennosta ruumiista.
"Haha-ha! Sinä kavala nainen!" jatkoi hän nauttien saatanallisesta pilastaan turvattoman kanssa, kuten tiikeri verisen saaliinsa rääkkäämisestä, "sinä luulit olevasi minua viekkaampi, sinä näljäinen käärme, mutta minä murskaan sinun pääsi kantapäälläni… Katso, tyttö, minä olen se arkkipiispan asemies, joka olen vannonut surmaavani Niilo Sturen…! Nyt sinä pääset edeltä, että hän saisi seuraa!"
Hän heilautti lyhyttä miekkaansa, ja pari veripisaraa tipahti silloinIngeborgin kalpeille kasvoille.
"Kas noin, hyvä on", huudahti Sigge silloin, "siinä on pari pisaraa kuoleman tervehdysmaljasta… Nyt saat tyhjentää sen pohjia myöten!" ja hän kohotti miekkansa.
Mutta nyt heräsi Ingeborg lumouksestaan, ei kuitenkaan enempää, kuin että hän näki murhaajan ja kohotetun miekan ja kuuli hirveän äänen hänelle puhuvan.
Kamalalla sydäntäsärkevällä huudolla vaipui neito hänen jalkainsa juureen kuin eloton kasa. Tämä ehkäisi murhaajan työn. Hän kumartui alas laskien kätensä uhrinsa sydämen kohdalle.
Voi, se tykki vielä, mutta sielu vaipui takaisin unelmainsa maailmaan. Mutta sieltä oli nyt riemu poissa, ainoastaan mustat laineet kuiskailivat Steen Sturen nimeä ja lauloivat hänen rakkautensa hautauslaulua.
Käärmekuninkaan kylvös.
Neiti Päivänsäde katselee kuvaansa järvessä ja huokailee levottomissa aavistuksissa nähdessään kauneutensa. Mutta kuningas lohduttaa häntä piirtäen ristin hänen oikeaan käteensä oman rakkautensa ja hänen uskollisuutensa merkiksi. Silloin neito astuu kuninkaan kartanolle ja kampaa ja solmii tukkaansa kullankeltaista.
Silloin tulee käärmekuningas häntä viettelemään. "Onko sinulla kultakruunua siihen pantavaksi?" — kysyy hän, mutta se viettelys ei mitään vaikuta. Hän antoi neidolle silloin taikajuoman; neitonen silloin kalpeeksi ja mustaksi käy, ja siitä päivästä ei häntä enää näy. Mutta käärmekuningas tiesi, mihin hänet oli haudattu, ja kaivoi hänet haudasta ja vei hänet maahansa ja antoi hänelle taikajuomia monta, että hän heräsi ja virkosi taasen kauniiksi ja hyväksi neitoseksi.
Neidon kotimaahan tuli suuri suru, ja kuningas, neidon mies pukeusi pyhiinvaeltajapukuun ja ratsasti käärmekuninkaan kaupunkiin. Siellä hän näki Päivänsäteen, mutta hänellä oli hansikas kädessä, kun hän tarjoili viiniä käärmekuninkaan linnassa. Silloin löi valepukuun puettu kuningas hansikkaansa pöytään ja puhui rohkeita sanoja ja vaati, että Päivänsäde tarjoisi viiniä paljain käsin.
Käärmekuningas hansikkaan pöytähän lyö:"Tuo röyhkeä liian on vaeltajan työ!"
"Jos röyhkeä tämä on vaeltajan työ,Niin röyhkeempi katkaista nukkuvan yö!"
Päivänsäde paljastaa silloin kätensä ja siitä taika raukesi. Pyhiinvaeltajaksi puettu kuningas nostaa hänet ratsulleen ja vie hänet kotiin maahansa takaisin.
Tämä on niiden laulujen pääsisältö, jotka kertovat Päivänsäde-neidosta, ja Ingeborgille tämä laulu laulettiin tavalla, jota hän ei suinkaan aavistanut määrätessään sen Steen Sturelle ehdoksi, kun tämä halusi kantaa hänen värejään ja tulla hänen ritarikseen. Hän olikin jo neidon sydämen ritarina, ja hänen värejään ritari jo kantoikin taistelussa, — niitä värejä nimittäin, jotka hänellä oli Päivänsäde-neitona ollessaan.
Velhokuninkaan lailla oli Sigge kaivanut hänet mustasta mullasta, sillä hänen kauttaan neito tuli varmuuteen rakkaudestaan; mutta käärmekuninkaan lailla antoi Sigge hänelle myöskin sen taikajuoman, joka sammutti hänen tietoisuutensa sekä rakkaudestaan että tuskastaan.
Neidon vaipuessa hänen eteensä, tunnusteli Sigge, kuten jo tiedämme, neidon sydäntä ja suuntasi voimakkaan iskun häneen tehdäkseen kerrassaan lopun tästä vaarallisesta todistajasta. Mutta venemies, jolta hetken jännitys ei ollut niin vienyt kaikkea järkeä päästä, muisti yhtämyötään asemiestä, joka oli kysellyt Steen-herraa. Hän astui senvuoksi lähemmäksi ja tarttui Siggen käteen.
"Vihollisen asemies tulee tänne yhtä varmaan kuin hän oli Flottsundissa eilen!" sanoi hän.
Sigge ei näyttänyt aluksi kuulevan varoitusta, mutta kun se toistettiin, nousi hän ylös sivellen kädellään partaansa. "Luulen, että paholainen ajaa sitä asemiestä!" ärjäsi hän lopuksi.
Vihdoin hän kuitenkin tyyntyi senverran, että voi käsittää tilansa ja punnita, eikö neidon surmaaminen sittenkin tuottaisi suurempaa vaaraa hänelle itselleen kuin hänen tieltä toimittamisensa jollakin muulla keinolla. Ja tämä ajatus selvisi hänelle pian vakaumukseksi, joka tuli tavallaan Ingeborgin pelastukseksi, sikäli nimittäin, että hänen surmaamisensa siirrettiin tuonnemmaksi. Mutta missä häntä voisi säilyttää, ettei hänestä olisi mitään vaaraa? Hänen ajatuksensa etsivät tähän vastausta ja löysivätkin sen pian.
"Nyt sinä olit Siggeä viisaampi", sanoi hän, "ja sinä saat vielä tänä yönä viedä neidon Salestaan, herra David Pentinpojan luokse."
Venemies nyökkäsi myöntyen ja Sigge lisäsi:
"Sano hänelle minun puolestani, että hän säilyttäköön hyvin tätä vankia, sillä siitä voimme kenties saada enemmän hyötyä, kuin hän luuleekaan, sekä hänelle että hänen veljelleen, arkkipiispalle."
Ja venemies nosti tyttöraukan lattialta ja kantoi hänet tuvasta.
Sigge jäi yksin ajatuksineen sairaan ritarin ääreen. Kun hän oli kerran saanut mielenmalttinsa takaisin, kulkivat hänen ajatuksensa tyynemmin, ja hänen katseensa selveni, kuta tarkemmin hän ajatteli ja muisteli, mitä vaaroja oli osannut välttää ja mitä hänellä vielä oli vältettävänä tarkoituksensa saavuttamiseksi.
Sen hän oli kylläkin korkealle asettanut; — hän tahtoi päästä kartanonomistajaksi ja saada vielä lisäksi aateliskirjan ja kilven valtakunnanhoitajalta, arkkipiispa Jöns Pentinpojalta. Nykyaikaisella yhdenarvoisuuden tavottelulla on oma historiansa. Oli aika, jolloin sitä ei ollut, koska silloin oli olemassa tasa-arvoisuus. Niin oli laita yhteiskuntalaitoksemme syntyessä. Silloin oli kukin mies puolestaan, persoonallinen voima ja kunto yksin määräsivät miehen arvon. Tulivat sitten uudet ajat ja uudet tavat. Silloin kohosi yleisestä tasa-arvoisuudesta luokka rikkaita ja mahtavia sukuja. Aluksi niitä tosin pidettiin vaan samasta, yhteisestä rungosta puhjenneina korukukkina, jonka vuoksi muut niitä ylistivät runoissa ja lauluissa. Mutta vihdoin he unhottivat juurensa ja uivat pinnalla, kunnes asettuivat paljon yli muun kansan ja heitä jyrkästi vastaan. Sisäinen näkymätön side oli katkaistu, ja suurten ja pienten, rikkaitten ja köyhäin, herrain ja talonpoikain välille syntyi juopa.
Mutta samassa syntyi näissä heikommissa halu kohota ja tulla mahtavien veroiseksi. Yhdenarvoisuuden tavottelu ei siis kuulu meidän ajallemme yksistään. Se on ollut aina olemassa, missä eriarvoisuutta on ollut olemassa. Se on sen halun ilmaus, joka löytyy joka ihmisrinnassa: paremmaksi pääsemisen halu. Tätä halua voi kuten jokaista ihmispyrkimystä tyydyttää kahta tietä, joko hyvällä tai pahalla. Jälkimmäinen näyttää tarkoitusperän helpoksi ja pian saavutetuksi, edellisen avulla sinne on matka toivottoman pitkä ja vaivaloinen.
Useimmat kulkevat sitä tietä, mikä on luonnollistakin, koska vaan harvat osaavat eroittaa näennäisen todellisesta. He luulevat, että tasa-arvoisuus on sillä saavutettu, että voi elää ulkonaisesti yhtä komeasti kuin rikkaat, he luulevat, että tasa-arvoisuus on pelkästään ulkonaista, vaikka se todellisuudessa on sisäistä laatua. Henkiseen etevämmyyteen on pyrittävä, ei ulkonaiseen.
Tätä ylhäisten ja suurten veroiseksi pyrkimistä on, kuten sanoimme, ollut kaikkina aikoina olemassa, mutta se on ollut erilainen eri aikakautten luonteen mukaan. Se on tullut näkyviin pää-asiallisesti taistelujen ja riitojen aikoina, jolloin linnain voudeiksi usein pantiin alhaissyntyisiä, kunnialtaan epäiltäviä miehiä. Kun he täten saivat täyttää kuninkaan käskyjä kansan kesken, niin voi saman kunnian himo syntyä pian joka huovissa, olkoon hän sitten herraansa seuraava palvelija tahi sodassa kelvollinen taistelija. Ja harvat heistä jaksoivat vastustaa onnen houkutusta, jos se viittasi heille lyhyttä ja hymyilevää tietä korkeammalle. Keinon monet unhottivat tarkoituksen tähden, varsinkin jos olivat sellaisen herran palveluksessa, joka aina oli kaikissa toimissaan osoittanut tunteettomuuttaan todellisen kunnian vaatimuksille.
Senkaltaisia olivat Oxenstjernain herrat näinä aikoina, ja sitä laatua oli palvelija Sigge. Hän oli voimakas, uhkarohkea, neuvokas ja terävä-älyinen ja hän paloi himosta päästäkseen herransa vertaiseksi. Kädessään hänellä oli arkkipiispan kirjallinen lupaus, ja senvuoksi hän ei säikkynyt mitään tekoa. Aateliskirjalla, jota hän tavotteli, tahtoi hän vaientaa kaikki pahan omantunnon äänet. Niilo Sturen henki oli pääehtona siihen. Tieto siitä, että se jo melkein oli ollut hänen kädessään, ja kun hän sai sitten äkkiä huomata, että hänen juonensa oli perinpohjin tunnettu — niin saattoi se hänet aluksi aivan suunniltaan: päättämään toimittaa todistajat tieltä pois.
Se oli nyt, kuten hän luuli, onnistunutkin. Molemmat olivat nyt poissa, vieläpä sillä tavalla, että hän itse voi olla rauhassa. Yksi varjo vaan tätä tunnetta himmensi, nimittäin Brodden ilmestyminen. Tätä Niilo Sturen kelpo asemiestä hän pelkäsi, sillä olihan hänellä Siggelle yksityistäkin kostettavaa petollisen vangitsemisensa tähden Stäken linnassa. Ei ollut epäilemistäkään, että tämä, joka nähtävästi oli lähetetty haavoitettua ritaria etsimään, jättäisi tiedustelunsa sikseen. Varmaan hän tulisi yhä ponnistelemaan sitä varten, ja senvuoksi Sigge rupesi nyt miettimään, miten saisi toimitetuksi ritarin hyvään säilyyn, jossa häh samalla voisi olla houkuttelevana syöttinä sekä Broddelle että Niilolle.
Mitä hän oikeastaan aikoi Steen Sturella tehdä, lienee kenties vielä ollut hänelle itselleenkin hämärää. Samassa kuin hänen kirveensä jo oli koholla ritarin pään yli, juolahti hänen mieleensä se ajatus, että hänelle ehkä olisi enemmän hyötyä pelastamisesta kuin surmaamisesta. Ja Steen-ritarin toimittaminen arkkipiispan vangiksikin oli tälle vallanlisäys, jonka täytyi tuottaa sen tekijälle varmistusta luvattuun palkintoon. Mutta ritarin täytyi olla elossa, muutenhan vangitseminen olisi ihka arvoton. Senvuoksi täytyi hänen mihin hintaan tahansa pitää ritaria salassa, kunnes hänen haavansa parantuisivat, tahi kunnes mahdollisesti joku uusi seikka muuttaisi hänen päätöksensä.
Mutta aikaa ei ollut hukata. Vainooja voi saapua minä hetkenä tahansa. Sigge koetti miettiä lymypaikkaa, ja keksikin pian sopivan. Bord-Arnön ja Oknön eteläpuolella oli pienempi metsää kasvava saari, jossa vieras kävi harvoin tai ei milloinkaan. Siellä asui turvemökissä hänen vanha äitinsä, ja tähän piilopaikkaan päätti hän kätkeä saaliinsa. Kenenkään päähän ei voisi pälkähtää hakea Steen Sturea sieltä, jossa hän varmasti saisi myöskin kelvollista hoitoa, ja itse hän voisi sillävälin kulkea herransa käskyillä ja varttoa suunnitelmainsa kypsymistä.
Päästyään tästä seikasta selville, rupesi hän nopeasti nostamaan ritaria vuoteelta. Erinomaisten ruumiinvoimainsa avulla onnistui hänen kantaa haavoitettu veneeseen, johon hän asetti ja peitteli hänet parhaansa mukaan. Sitten hän läksi matkaan ohjaten veneensä Ekoliin päin. Hän kulki vasenta rantaa pitkin voimakkaasti soutaen eikä levännyt koko yönä. Aamun valettua pujahti hän erääseen syrjäiseen soppeen ja meni maihin ruokaa hankkimaan. Pimeän tultua hän taas jatkoi matkaansa Gåran kautta Piispan Arnöhön. Tämä arkkipiispan linna oli puolen peninkulmaa koilliseen Ekolsundista, ja hän tunsi sen hyvin sekä myöskin linnanväen. Sieltä oli hänen helppo saada luotettava sananviejä David Pentinpojan kartanoon, Ekolsundiin. Sigge oli varovainen sekä luonnostaan että asiain pakosta, eikä hän suinkaan halunnut ennen aikaansa ilmaista matkansa tarkoitusta. Arnössä oli hänen arvonsa sitäpaitsi niin taattu, ettei siellä johtuisi kenenkään mieleen, että hän hommaisi jotakin, mitä jokainen arkkipiispan väestä ei voisi kannattaa.
Niinpä kävikin kaikki aivan suotuisasti. Ekolsundista lähetettiin luotettava palvelija kahdella hevosella Siggen veneelle, jonne ne saapuivat hämärissä. Kiireimmän kaupassa laadittiin hevospaarit, joille ritari asetettiin, ja sitten lähdettiin kulkemaan arkkipiispalle uskollisten seutujen kautta Enköpingin ohi arkkipiispan omistamaa Husbyn tilaa kohden Svingarnin pitäjään. Siggen aikomus oli kulkea maata myöten kauemmaksikin, mutta haavoitetun tila pakotti hänet taas vesitielle. Hän hankki veneen, jolla saapui äitinsä saarelle Oknön eteläpuolelle kolmantena päivänä siitä kuin oli Vårdsätrasta lähtenyt.
Steen-herralle oli suureksi onneksi päästä tämän eukon luo, sillä hänellä oli aikalaisekseenkin tavaton yrttitaito. Ritarin tila oli sangen arveluttava, ja ellei hurskas kaniikki olisi häneen käyttänyt hyviä lääkkeitään, olisi se jo Vårdsätrametsässä päättynyt kuolemalla. Mutta se vähä, mikä siellä oli rakettu, hävisi perinpohjin pitkällä vesi- ja maamatkalla, joten eukko sai melkein alusta alkaa.
Terävin katsein ja taidokkain käsin ryhtyi hän viipymättä toimeen. Hän pudisti huolestuneena päätänsä, mutta pani heti kattilan tulelle, jolla keitti virkistävää lientä, ja kaivoi kätköistään uuden laastarin haavoille.
"Mitä luulet äiti?" kysyi Sigge seuraavana aamuna.
Mutta vanhus ei vastannut tähän kysymykseen. Hän oli kuitenkin vähemmän huolestuneen näköinen kuin edellisenä iltana. Niin kului päivä ja taasen yö. Seuraavana aamuna toisti Sigge kysymyksensä.
"Ritarin tointuminen on tärkempi kuin voit ymmärtääkään, äiti", sanoi hän. "Ja minä aion nyt lähteä hankkimaan tietoja herrastani… Luuletko, että sairas pääsee vielä päivää näkemään?"
Eukko mietti kauan, ennenkuin vastasi.
"Huonosti hoidettu, huonosti hoidettu!" sanoi hän vihdoin ja katsoi terävästi ja miettivästi nukkuvaan herraan. Sitten hän meni sairaan vuoteen ääreen, kuunteli hänen hengitystään ja korjasi muuatta siteistä.
Hänen synkkä poikansa seisoi vastausta odottain ja katseli myöskin Steenin kalpeita kasvoja. Silloin huomasi hän jalokiven välkkyvän nukkuvan leuan alla. Hän astui askeleen lähemmäksi, mutta eukko huomasi hänen liikkeensä ja pidätti häntä.
"Alallasi, poika!" sanoi hän tuimasti. "Jos tahdot ritarin tointuvan, niin saat minun sanaani totella."
Se oli kultainen kaulaketju, jota Sigge ei ollut ennen huomannut. Yöllä, kun hän kantoi ritarin järvelle, oli se solahtanut avatun ihokkaan alle, ja matkalla ei ollut sattunut mitään aihetta riisua haavoitettua, mikä olisi saattanut hänen huomaamaan korun. Mutta kun Sigge pysyi päätöksessään saada vankinsa terveeksi ja kun hän ei mitään tiennyt tämän korun ominaisuuksista, oli hänen helppo älytä, että hyöty ritarin pelastamisesta tulisi suuremmaksi, ellei hänen kalleuksistaan mitään ryöstettäisi; silloinhan hänen hyviin aikomuksiinsa paljon enemmän luotettaisiin. Sitäpaitsi oli koru hyvässä säilyssä nyt, voihan Sigge sen aina saada käsiinsä, jos uudet aikeet niin vaativat. Hän noudatti siis äitinsä tahtoa ja uudisti kysymyksensä.
"Niin luulen", sanoi vanhus, "että ellei odottamatonta tapahdu, on yrttiliemi pahan voittava!"
"Sitten voin huoletta lähteä täältä?"
Eukko nyökkäsi myöntävästi ja kysyi, kauanko poikansa aikoi viipyä, vaan tämä ei voinut siihen vastausta antaa. Voi kestää kauankin, mutta kenties hän palaisi piankin. Hän lähti. Ensiksi hän meni Tukholmaan, jossa toivoi tapaavansa arkkipiispan. Mutta hän ei päässyt Almarestäkiä kauemmaksi, ennenkuin tapasi Flottsundin venemiehen, joka kertoi hänelle arkkipiispan paosta ja Kaarlo-kuninkaan takaisin kutsumisesta valtakuntaan.
Sigge jäi tyrmistyneenä seisomaan, ja hänen epätietoisuutensa siitä, mitä nyt olisi tehtävä, lisääntyi yhä, kun hän sai kuulla Salestan linnan ja sen mukana David Pentinpojan ja samalla tuon valepukuisen neidon joutuneen Niilo Sturen käsiin. Ja neitohan tiesi hänen salaisuutensa. Mutta venemiehellä oli vieläkin yksi tieto, joka kerrassaan masensi hänet. Kaniikki, Eerik Olavinpoika, ei ollutkaan kuollut, vaan eräs Niilo Sturen miehistä oli hänet pelastanut ja löytänyt vielä Siggen tuvankin Vårdsätrametsässä.
"Missä se mies nyt on?" kysyi Sigge ensiksi, kun mies oli ehtinyt päättää kertomuksensa.
"Hän kulkee ympäri näitä seutuja kysellen Steen-herraa!" vastasi mies.
"Kyselköön vaan. Luulen, että hän piankin siihen väsyy…! Mutta neito…?"
Hän ei lausunut ajatustaan, vaan silitti partaansa, jääden miettivään asentoon.
"Neito istuu Vesteråsissa Niilo-herran luona", sanoi venemies ja kertoi vielä, kuinka ritarin asemiehet olivat ajaneet häntä takaa, kunnes hänet oli vihdoin enemmän kuolleena kuin elävänä viety ritarin luo. "He sanovat", lisäsi hän, "että se oli joesta noussut vedenhaltija, mutta minäpä tiedän, mikä hän oli…"
Hän olisi voinut jatkaa vielä kauvankin juttuaan Siggen keskeyttämättä. Tämän suunnitelmat olivat äskeisten tapausten kautta aivan pois teloiltaan joutuneet, melkeinpä kokonaan tyhjiksi tehdyt. Ja hän oli ollut asiansa puolesta niin varma, hänhän oli kuin pitänyt kohtaloaan omassa kädessään, kaikki oli niin varmaa ja lujaa kuin kovin piikivi. Mutta nyt oli kaikki mennyttä, kivi oli yhtäkkiä tomuksi rauennut.
Yksi seikka tuli hänelle heti valtaavan kirkkaaksi: oli välttämätöntä tulla taasen ihan yksinään salaisuuttensa herraksi, ja sitä varten oli ensiksi neidon elämä sammutettava. Vesteråsiin tuli hänen siis lähteä. Tänä hetkenä tämä ajatus nieli kaikki muut; hän jätti venemiehen, kyselemättä häneltä sen enempää ja antamatta hänelle mitään käskyjä. Hän ei edes puhunut mitään kaniikista ja Broddesta.
Vesteråsissa asui hän enimmäkseen Mustaveljesten luostarissa, jossa oli munkkina eräs hänen sukulaisensa, joka oli jo monesti häntä auttanut, viimeksi silloin, kun hän otti David Pentinpojan kanssa edellisenä jouluna vangiksi Niilo-herran, tämän juodessa jouluoluttaan Svärdsjön pappilassa.
Tyhjiin raukesivat kuitenkin kaikki hänen yrityksensä päästä lähempään yhteyteen linnanväen kanssa, vielä vaikeampaa oli tietysti neidon tapaaminen. Hän kuuli tosin kerrottavan, että hän oli lumottu tyttö, jonka Niilo-herra oli pelastanut peikon vallasta, mutta että hän oli vieläkin niin taikojen siteissä, ettei hän voinut puhua, eikä nauraa; mutta hänen luoksensa pääsy jäi Siggelle mahdottomaksi. Linnan portteja vartioitiin alinomaa, ja hän tunsi liian hyvin Niilo Sturen miesten luotettavuuden koettaakseenkaan heitä pettää. Niilo-herra oli tosin itse Örebrossa, mutta siitä huolimatta oli linna sulettu ja vartioitu, ikäänkuin hän olisi ollut läsnä.
Niin kului päiviä ja viikkoja. Niilo Sture tuli tuoden herra Eerik Niilonpojan vankina mukanaan. Hän läksi taas pois vaimoineen ja lapsineen, Tukholmaan, sanottiin, kuninkaan luo, joka oli nyt saapunut ja tahtoi palkita uskollista ritaria, ja Sigge istui yhäti sukulaisensa luona luostarikammiossa, miettien kuinka pääsisi aikomustensa perille.
Hänellä oli hyvää aikaa parsiakseen vanhan verkkonsa tarpeen mukaan ja solmitakseen ja alkaakseen uudestaan, Hän piti lujasti kiinni siitä toivosta, että arkkipiispa vielä tulisi takaisin, ja siksi tahtoi hän saada kudoksensa valmiiksi, niin että hänen tekoaan ylistettäisiin ympäri maan ja ettei arkkipiispa myöskään voisi kieltää häneltä luvattua palkintoa. Muutamana päivänä kerrottiin arkkipiispan olleen matkalla Tanskaan, mutta sitten palanneen ja asettuneen Borgholmin linnaan. Tämä tieto ei aluksi vaikuttanut Siggeen juuri mitään, mutta seuraavina päivinä palasi ajatus yhä uudestaan, ja lopuksi hänessä syntyi päätös itse lähteä Borgholmiin esittämään tuumaansa arkkipiispalle. Tämän päätöksen syntymiseen vaikuttivat paljon eräät seikat, jotka tapahtuivat linnassa pian Niilo Sturen Tukholmasta palaamisen jälkeen.
Eräänä kauniina päivänä tuli Olli Råd aseellisia miehiä mukanaan linnaan, ja Sigge oli paikallaan vaanimassa tilaisuutta päästäkseen sisään. Tuo vanha asemies saapui aamupäivällä, mutta vielä lyhyen päivän päätyttyäkin, kun tulet linnassa sytytettiin, oli hän siellä. Silloin avattiin portit yhtäkkiä, ja soihtukulkue liikkui linnansillan yli. Ensiksi tuli kaksi asemiestä, sitten tuli Niilo-herra itse ja Olli Råd; mutta heidän välissään ratsasti mustalla hevosella eräs kevyt haamu, joka näytti enemmän henkiolennolta kuin ihmiseltä.
Soihtujen valossa tunsi Sigge heti hänen hienot, kalmankalpeat kasvonsa. Se oli sama neito, jonka hän tahtoi kaivaa mustaan multaan, neito, joka ei puhunut eikä nauranut. Sigge tarttui vaistomaisesti lyhyeen kirveeseensä, joka aina riippui vyössä hänen munkkikaapunsa alla. Siksi oli hänellä kuitenkin kylmäverisyyttä, että älysi tuiki mahdottomaksi tässä panna kuolemantuomiota täytäntöön, jos kerran tahtoi edelleenkin pyrkiä suuruuteen ja kunniaan.
Saatto ratsasti vitkaan sillan yli ja sitten katua pitkin rantaan. Siellä oli alus, johon Olli Råd katosi neidon ja moniaitten miesten kera. Laiva nosti heti purjeet ja läksi matkaan, mutta mihin, sitä ei kukaan tiennyt.
Tämä näky ratkaisi Siggen epäröinnin. Hän ymmärsi hyvin ettei neidosta ollut mitään vaaraa, niinkauan kuin hän oli puhumatta, nauramatta. Sigge oli saanut hänet vaikenemaan, vuodattamatta yhtään veripisaraa; hän oli kuollut olematta kuollut. Tämä raaka mies voi tuskin parempaa toivoa, ja hän riemuitsi sydämessään neidon lumouksesta. Tätä seikkaa hänen ei siis nyt tarvinnut pelätä, vaan hän voi vapaasti omistaa ajatuksensa tärkeämmille tuumilleen, ja siksi hänkin läksi jo seuraavana päivänä Vesteråsista.
Muutaman päivän kuluttua oli hän äitinsä tuvassa.
Eukon uskollinen hoito oli saanut ihmeitä aikaan. Ritari istui pukeissa vuoteella. Kalpea hän tosin oli ja heikko, mutta hän hymyili ystävällisesti ojentaen kättään Siggelle, kuullessaan eukon tervehtivän häntä pojakseen.
"Olen sinulle ja äidillesi hengestäni velassa", sanoi hän, "ja tuskin tiedän, kuinka teille palkitsen, mitä olette puolestani tehneet!"
Sigge koetti vastata ritarin hymyyn, mutta se onnistui niin huonosti, että tämän katse meni kuin pilveen. Hän mutisi jotakin siitä, että joka kelpo miehen velvollisuus on olla urhealle ritarille avuksi, ja että hän iloitsi siitä, että hänen äitinsä yrteillä oli ollut niin hyvä vaikutus.
Steen-herra oli tietysti utelias saamaan jotakin tietoa siitä, mitä maailmassa oli tapahtunut sillaikaa kuin hän oli maannut peiton alle kätkettynä ja, kuten hän luuli, kaikkein unhottamana. Sillä pienellä saarella, jolla hän nyt oli, kävi ylen harvoin ketään, liiatenkaan näin myöhäisenä vuodenaikana. Senvuoksi olivat kaikki ne tärkeät asiat hänelle aivan tuntemattomia, jotka olivat tapahtuneet sitten, kuin hän vaipui ratsunsa selästä maahan Upsalan taistelussa. Ja sikäli, kuin hänen voimansa karttuivat, lisääntyi hänen levottomuutensa tästä tietämättömyydestä.
Nyt sai hän näitä tietoja mielinmäärin, ja Siggellä ei ollut mitään syytä ritarilta niitä salata. Kertoessaan antoi hän kuitenkin niin omituisen värin kaikelle, mikä koski Niilo Sturea, että se herätti Steen herran huomiota, jopa niin suuressa määrässä, että hän lopuksi lausui kummastuksensa sen johdosta.
Sigge ei ollut sitä huomaavinaan, jatkoi vaan kertomustaan, mutta tuskin hän ehti mainita Niilo-herran nimeä, niin hänen äänensä taasen muuttui sellaiseksi, kuin hän olisi pitänyt häntä puolittain maankavaltajana.
"Sinä et ole Niilo-herran ystäviä, huomaan", sanoi Steen silloin tarkastaen ystävällisesti kertojan kasvoja.
"Hm!… Olen enemmän teidän kuin Niilo Sturen ystävä?" vastasi Sigge.
"Minun ystäväni sinä ainakin lienet, koska olet tehnyt minulle niin hyvän palveluksen", lausui Steen, "mutta kuinka saatan ymmärtää puhettasi Niilo-herrasta, kun näytät kieltävän häneltä, mitä minulle myönnät…"
"Juuri senvuoksi, että olen hengelläni ja verelläni teille uskollinen, arvoisa ritari!"
"Sitten tulet myöskin Niilo-herraa vielä rakastamaan, Sigge, sen lupaan kolmen lumpeenlehteni nimessä. Tiedäppä, rakkaani, että Niilo-herraa pidän Ruotsin parhaana ritarina, eikä kukaan voi olla ystäväni, joka ei ole samalla hänenkin ystävänsä."
"Hm!" hymyili synkkä asemies, "ystävä, joka sallii ystävänsä olla tietämättömissä viikkoja ja kuukausia, huolimatta häntä etsiä, sellainen ystävä ei ole suuren arvoinen. Niilo-herra näki teidän kaatuvan hänen taistelussaan, viitsimättä lähettää yhtäkään miestä avuksenne, ja siinä saitte maata, mihin olitte kaatunut!… Hm, en tahdo omasta työstäni kerskata, mutta ihka varmaa on, mitä sanon, että te ette olisi milloinkaan päivän valoa nähneet, ellen minä olisi ollut saapuvilla ja saanut viedyksi teitä metsään vainoojainne tieltä!"
Steen pudisti hymyillen päätänsä, ikäänkuin näyttääkseen kuinka järkähtämätön hänen luottamuksensa oli ystäväänsä, vaikkei hän tahtonut vastaansanomisella loukata jaloa auttajaansa. Tämä jatkoi:
"Nyt istuu Niilo herra ylpeänä ritarina Vesteråsin linnassa, ja kuningas ei tiedä, kuinka häntä oikein kunnioittaisi…! Ei, herra Steen, teidän ystävänne hän ei ole!… Vai ettekö tiedä, kuinka kateus eroittaa ystävät toisistaan, ja ettekö itse huomaa omaa suuruuttanne ja sitä suosiota, jota olette rahvaan joukossa saavuttanut?… Silloin minä tunnen paremmin ihmisten pahuuden kuin te, jalo ritari, vaikka olenkin vaan halpa asemies!"
Steen viittasi kädellään, että hän vaikenisi, mutta hymy oli poissa hänen huuliltaan ja hänen poskensa kalpeampi entistään.
Viekas asemies noudattikin ritarin tahtoa eikä lausunut enää mitään siitä sinä päivänä, mutta seuraavana päivänä herätti Steen-herra itse uudelleen keskustelun Niilo Sturesta, ja näyttipä todella lopulta siltä, että hän kuunteli nyt suuremmalla mielihyvällä kuin edellisenä päivänä tuon juonittelijan sanoja. Tosin hän hymyili, mutta ei varmuuden vaan epäilyksen hymyilyä.
Vihdoin kun tuli se päivä, jona Siggen piti lähteä, sanoi Steen hänelle:
"Mihin menet, en tiedä, mutta suuren palveluksen tekisit minulle, jos veisit minulta sanan Niilo-herralle…"
Hän pysähtyi ikäänkuin vastaväitettä odottaen Siggeltä, mutta tämä ei puhunut mitään, hymyili vaan kuten hymyillään turhaa pyyntöä lausuttaessa, joka kyllä suostutaan pyytäjän vuoksi täyttämään, mutta jonka tyhjyydestä ollaan aivan varmoja. Steen-herra hymyili myöskin, mutta hänen hymynsä oli nyt sydämmellistä ja varmaa. Hän lisäsi vielä:
"Saat nähdä, että ritari lähtee paikalla luokseni!"
"Hyvä, kyllä vien viestinne hänelle!"
Steen nyökkäsi ystävällisesti ja taputti häntä olalle sekä pyysi hänen vielä sanomaan Niilolle, että hän lähettäisi Steenin asemiehet hänen luokseen. Sillä pian luuli hän voivansa jättää tämän saaren ja siirtyä johonkin kartanoonsa. Ja Sigge otti mitä mieluisimmasti tämän kaiken tehdäkseen, ja hänen äitinsäkin oli sitä mieltä, että ritari voisi viikon parin päästä uskaltaa lähteä saaresta.
Niin erosi Sigge Steen-herrasta tällä kertaa. Steen meni tuvan ovelle ja näki hänen pienen veneensä lähtevän rannasta, ja hän oli niin iloa täynnä toivoessaan kohta saavansa taas nähdä kaikki rakkaansa.
Mutta hänen toivonsa petti. Kului päiviä ja viikkoja, eikä Niilo Sturea kuulunutkaan; ei tullut myöskään hänen omaa väkeänsä. Eukko koki parhaansa mukaan häntä lohduttaa, mutta ritari ei lohtua saanut, sillä hän häälyi satain kysymysten epätietoisuudessa, eikä voinut niihin vastausta saada keltään. Näihin kysymyksiin kuului kaulaketjukin.
Hän luuli nähneensä hämärässä, epäselvässä unessa enkelin seisoneen kumartuneena hänen ylitseen pitäen kaulaketjua kädessään, ja enkelillä oli hänen Ingeborginsa piirteet. "Tämä on sinun ja minun onneni vahvistus!" — oli taivahinen tyttö lausunut, ja sitten hän oli kadonnut.
Pitkät ajat saattoi hän istua koriste kädessään ja katsella hyvin tehtyjä keruubinpäitä ja ihailla välkkyväin jalokivien loistoa. Voi, tiesihän hän kaksi jalokiveä, jotka loistivat vielä näitäkin kauniimmin. Ne olivat hänen Ingeborginsa säteilevät silmät, ja juuri siksi, että kivet ikäänkuin kuiskailivat hänelle neidosta, siksi vaan oli koru hänelle niin rakas ja kävi päivä päivältä yhä rakkaammaksi.
Mutta Sigge kynti Kalmariin menevällä lybeckiläisellä aluksella Itämeren aaltoja ja saapui myrskyisen matkan jälkeen onnellisesti mainittuun kaupunkiin. Linna oli Ture Turenpojan (Bjelken) hallussa, joka piti sitä Tanskan kuningasta varten. Siggelle, joka kulki Ruotsin arkkipiispan asioilla, oli senvuoksi helppo asia saada sieltä venekyytiä Ölantiin. Linnan asemiehistä tuli muuan häntä saattamaan salmen yli.
Juuri kun hän oli nousemassa Borgholmin linnaa kohden, huomasi hän Kalmarin salmen pohjoispäästä lähestyvän erään laivan, joka laski ankkuriin ja pani vesille veneen, joka nähtävästi aikoi linnaan. Hän ei kuitenkaan pannut siihen tarkempaa huomiota, koska hän hyvin ymmärsi, että tähän aikaan liikkui paljon viestejä Borgholmin ja mannermaan välillä. Hän jatkoi senvuoksi matkaansa linnanportille, josta hän pääsi ilman viivytyksiä sisään ja saapui kohta itse arvoisan kirkonherran eteen.
Tämä istui suuressa nojatuolissa takkatulen edessä, yllään avara, turkkivuorinen, hienosta punansinervästä verasta tehty nuttunsa, jollaisia ylemmät kirkon miehet tähän aikaan käyttivät, elleivät olleet täyteen virkapukuun puettuja. Siinä hän istui ylhäisenä ja jäykkänä ja kuten näytti kaikkia vaikutuksia vastaanottamattomana, kaikille ympäristön tapahtumille tunteettomana.
Siggen tuloa ei hän näyttänyt huomaavan. Hän katsahti kuin sattumoisin ylös, ja hänen kasvojensa ankara, käskevä ilme näytti lausuvan, että hän halusi tietää, mitä asemiehellä oli asiana. Tämä, joka tunsi perinpohjin miehensä ja oli muuten arkkipiispan vertainen älynsä terävyyden ja ihmistuntemuksensa puolesta, kävi suoraan ilman johdantoja asiaan käsiksi.
"Niin lähellä olen nyt lupaukseni täyttämistä", sanoi hän, "kuten metsästäjä, jolla on nuoli jousellaan kymmenen kyynärän päässä saaliistaan!… Kolmannen kerran on Niilo Sturen henki nyt minun käsissäni, ja Herramme ristinpuun nimessä, nyt hän ei ole välttävä kohtaloaan!"
Hän kertoi lyhyesti sitten kuinka lähellä tarkoitustaan hän oli ollutUpsalan taistelussa. Sitten hän lisäsi:
"Nyt haluaisin tietää, armollinen herra, pysyttekö tekin entisessä lupauksessanne palkita uskollista palvelijaa."
Arkkipiispa teroitti katseensa häneen ja hänen kasvoilleen syntyi omituinen hymy, hienoa pilkkaa ja ylenkatsetta osottava.
"Olen varma siitä, että te tulette vielä takaisin valtaan", jatkoi Sigge, "ja minä olen teitä siihen auttava, niin totta kuin olen toisen vastustajanne herra, ja tulen milloin tahdon toisenkin herraksi. Mutta ensiksi on vastattavanne siihen kysymykseen, jonka äsken lausuin teille…"
Hän pysähtyi ja pysyi itsepintaisesti ääneti, vaikka arkkipiispa useita kertoja katsoi häneen. Mutta tämäpä mies oli tehnyt Jöns Pentinpoikaan suuremman vaikutuksen kuin muut. Se näkyi nyt. Sillä arkkipiispa avasi suunsa lausuen: "Tukholman linnasta saat noutaa kilpikirjasi Jöns Pentinpojalta, Ruotsin arkkipiispalta ja valtionhoitajalta."
"Sitten toiseksi", lausui Sigge, huolimatta tästä asiasta sen enempää puhua, "toiseksi on nyt harkittava, kuinka asia nyt olisi järjestettävä, kun on niin paljon sellaista tapahtunut, jota ei kukaan voinut aavistaa. Ei ole viisasta surmata karhua, jos toinen korjaa sen nahkan. Olen miettinyt asiaa toisella tavalla…"
Salama lennähti kirkkoruhtinaan synkkäin kulmakarvain alta. Hän kumartui tuolissaan pitäen käsillään sen sivunojista kiinni. Hän oli nähtävästi hyvin innokas kuulemaan neuvokkaan palvelijansa suunnittelemaa tuumaa.
Mutta samassa astui eräs kamaripalvelija sisään ilmoittaen herra Krister Pentinpojan, arkkipiispan veljen, tulon. Sigge seisoi ääneti odottaen, halusiko arkkipiispa hänen jäävän vai poistuvan, mutta kun tämä osoitti käden viittauksella, että veljensä saisi astua sisään, lähestyi hän nopeasti ovea. Arkkipiispan katse synkkeni.
"Jää, mies!" huusi hän, "veljeni on tullut viholliseni mieheksi… tarvitsenhan ystävänkin rinnallani!"
Hän hymyili kolkosti. Mutta Sigge jäi, ja Krister-herra astui sisään. Hän pysähtyi kesken astuntaansa nähdessään veljensä, jonka näivettyneet piirteet antoivat hänen kasvoilleen entistäänkin tylymmän ja taipumattomamman ilmeen. Samallaisena kuin hän nyt oli, olisi hän pysynyt, vaikka maa olisi hänen jalkainsa alla auennut, ellei hänen korviinsa olisi samassa saapunut tieto saavutettavasta voitosta. Ainoa muutos, joka oli havaittavana näillä kivisillä kasvoilla, osoitti ylpeätä ylenkatsetta sitä miestä kohtaan, joka nyt seisoi kumartain hänen edessään odottaen puhuttelua.
Arkkipiispa antoi veljensä seisoa kotvasen.
"No", sanoi hän sitten jäisellä äänellä, "sinä olet lämmitellyt raaseporilaisen lieden ääressä… mitä sinulla on minulle asiata, Krister!"
"Tuon sanomaa Kaarlo-kuninkaalta… hän ojentaa sinulle sovinnon käden", vastasi ritari.
"Sovinnon?" toisti arkkipiispa silmäten veljeään, mutta tämä lisäsi, antamatta hänen enempää kysyä:
"Kaarlo-kuningas on vanha, eikä hän. enää ole sama kuin ennen, hän tahtoo vilpittömästi sopia Ruotsin arkkipiispan kanssa… Ymmärrän hyvin, että tämä sana kuuluu kummalta sinun korvissasi, sittenkuin olet ollut sellaisessa mahdissa Ruotsin maassa, mutta olipa ennen sellainenkin aika, jolloin sinäkin sitä ääntä kuuntelit ja tahdoit, että valtakunnassa vallitsisi rauha… Senvuoksi olen ottanut tuodakseni sinulle kuninkaan viestin. Olen ajatellut, että sinä, veljeni, voisit vielä odottaa aikaasi ja koota ystäväsi ja sukulaisesi ympärillesi niinä vuosina, jotka kuninkaalla vielä voi olla jälellä. Sitten astuu Jöns Pentinpoika taasen valtaan Ruotsissa, ja kuka uskaltaa silloin nostaa keihäänsä hänen valtaansa vastaan?"
Krister-herra luuli epäilemättä puhuvansa veljensä mieliksi. Mutta siinä hän pettyi. Ja luullessaan asioita voitavan sillä tavalla järjestää, osoitti hän tuntevansa niitä yhtä vähän kuin veljeäänkin. Jöns Pentinpoika olisi voinut polvistua Kristian-kuninkaan edessä, — se oli ollut vaan keino hänen korkeampain tarkoitustensa saavuttamiseksi, mutta mitäpä häntä hyödyttäisi polvistua Kaarlo-kuninkaan edessä? — Eikö koko maailma pitäisi sitä arkkipiispan puolelta myöntymyksenä Kaarlo-kuninkaalle? Tämä saisi hymyillä hänelle, jonka siten olisi lopultakin täytynyt astua alas korkeudestaan suutelemaan vanhan, halveksitun vihamiehensä kättä!
Siksipä kävi hymy arkkipiispan huulilla yhä ylenkatseellisemmaksi, kun hänen veljensä koetti esittää sovintoa vaan keinoksi, jolla hän voittaisi aikaa tullakseen sitten taas valtakunnan herraksi.
"Katsahda ikkunasta, veli!" sanoi arkkipiispa vihdoin, katseltuaan kauan Kristeriä.
Krister-herra katsahti kummastuksella arkkipiispaan, mutta noudatti kuitenkin hänen kehoitustaan. Ikkunasta oli laaja näkyala merelle ja salmelle, jonka suussa kohosi jyrkkänä taivasta kohden vaarallinen kari, jota kutsuttiin "Siniseksi neidoksi".
"Näetkö laineita, kuinka ne vyöryttävät köyryisiä selkiään neidon juurta vasten?" jatkoi arkkipiispa kysymistään.
"Näen kyllä!"
"Tiedätkö, että myrskyllä meren laineet hyökkäävät hurjasti neitoa vastaan, uhaten hukuttaa sen?"
"Tiedän!" myönsi Krister-herra.
"No, tämä neito antaa sinulle minun puolestani vastauksen kuninkaan kysymykseen?"
"Mitä tarkoitat, veli?"
"Kuninkaan valta on suuri, sanotaan… meren on aina suurempi, ja sittenkin neito seisoo kohdallaan solakkana ja jäntevänä kuin ennenkin, kuten se on seisonut tuhansia vuosia. Voimakas meri suutelee sen hameen liepeitä, mutta pyydäppä sitä kuuntelemaan merta…!"
"Ymmärrän, veljeni, sinä et tahdo ruveta sovintoon Kaarlo-kuninkaan kanssa?"
"Kun taasen kerran istun vallassa ja kunniassa Tukholman linnassa, silloin tulkoon kuninkaasi pyytämään minulta, mitä hän nyt minulle tarjoo, silloin annan hänelle — neidon vastauksen meren laineille! Sillä me emme molemmat mahdu Ruotsi valtakuntaan… Vasta kun Kaarlo Knuutinpoika makaa komeassa haudassaan Vadstenassa… silloin vasta voivat hän ja Jöns Pentinpoika sopia!"