"Oikein, Luukas-mestari… se asia käy kyllä päinsä! Katsokaamme kuitenkin kerta vielä, eikö onni suosi meitä toisella tapaa. Jos Steen-herra ehtii virralle ennen Niiloa, on hän hukassa, ja jos Eerik-herra saa silloin vähän aikaa puhutellakseen Taalain miehiä, niin saadaan nähdä, ovatko he niin ihan unhottaneet hänen veljensä, Kettil-piispan, ettei Niilolle käy vaikeaksi pelastua hengissä täältä…"
"Ja silloin olen minä siis ajanut sinun asioitasi ilman palkkaa!" virkkoi veranleikkaaja, vilkauttaen viekkaasti silmiänsä, joissa paloi kammottava pahuuden tuli.
Sigge ymmärsi häntä ja sanoi varmasti:
"Sanassani pysyn… pidä tarkasti silmällä miestä, niin otamme hänet kiinni ennen tappelun alkua, ja silloin on voitto sinun yhtä hyvin kuin minunkin."
Veranleikkaaja mietti hiukkasen.
"Olkoon niin niillä edellytyksillä, joita nyt olemme otaksuneet…Mutta jos Niilo-herra saa voiton joella…"
"Jos Niilo-herra saa voiton…? Silloin, veranleikkaaja, löydämme sekä hänet että hänen asemiehensä matkalta Pyhään Kaarinaan. Vihollisella on hyviä piilopaikkoja, ja jos Eerik-herran täytyy paeta, niin vilisevät kaikki polut metsänkävijöitä, jotka mielellään taistelevat meidän puolestamme… Se jää minun asiakseni, sinun pitää vaan antaa minulle varma tieto, milloin he matkustavat…"
"Sen teen."
"Kruunu ja arkkipiispansauva olkoot tunnussanamme, että tuntisimme toisemme… Silloin saamme voiton, vaikkei vanha arkkipiispa Jöns, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, enää sitä sauvaa heilutakaan!"
"Kuten sanot, kruunu ja arkkipiispansauva, ha-ha-ha… se vaipuu alaspäin, se pyhä sauva, sillä herra Eerik Kaarlonpoika ei ole voinut sitä pystyssä pitää, se joutuu tavallisen palvelijan varaan!"
Sigge säpsähti. Veranleikkaajan viittaus koski häneen nähtävästi, mutta hän suoristi itsensä ja sanoi laskien raskaan kätensä liittolaisensa olalle:
"Jos voitamme, mestari, niin luulen, että arkkipiispansauva viittaa meille tien kauemmaksi, kuin sinä ja minä voimme tänä hetkenä ajatellakaan!"
"Hyvä, Sigge, joka enemmän uskaltaa, hän enemmän voittakoon!"
He erosivat keskusteltuaan ensin, mitä kussakin erityistapauksessaolisi tehtävä. Veranleikkaaja läksi pohjoiseen päin yhtyäkseenNiilo-herraan, joka oli sieltäpäin tulossa taalalaisjoukon kanssa;Sigge meni järven yli takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin.
Tullessaan vuorimiestuvalle, näki hän Steen-herran istuvan kumartuneena erään paperin yli, joka oli hänen toisessa kädessään. Toiseen käteensä hän nojasi poskeaan. Hän ei katsonut ylös; Sigge jäi seisomaan oven ääreen hetkeksi, mutta kun hän kääntyi mennäkseen pois, kohotti Steen-herra silmänsä paperista ja huoahti:
Päivänsäde multiin kätkettiinVaan käärmekuningas neitosen haudan ties!
* * * * *
Uppbon taistelu kääntyi täydelliseksi tappioksi herra Eerik Kaarlonpojalle. Voittavat taalalaiset saivat tavattoman suuren saaliin, muitten muassa puolitoista tuhatta pantsaria ja lukemattomia rekiä ja hevosia, joilla vihollis-herrat olivat aikoneet kulettaa pois kaiken saaliin, minkä olivat toivoneet saavansa tältä joulumatkalta Taalainmaahan. Eerik-herra seurueineen pääsi vaan mitä kiireimmällä paolla pelastumaan. Monet saatiin kuitenkin matkalla kiinni. Niin kävi entisen arkkipiispan veljien, Davidin ja Kristerin. He joutuivat vangeiksi, ja heidät vietiin Nyköpingiin säilytettäviksi. Siellä David-herra kuoli, jättäen jälkeensä maineen, jota tuskin hänen omat puoluelaisensakaan mielellään muistelivat. Hän oli yhtä tunnoton kuin arkkipiispakin, mutta vielä hurjempi ja raaempi, niin että hän vietti, aikansa mieluimmin merirosvojen ja muiden arvoistensa parissa.
Päästyään vankeudestaan oli hän taas, kuten Krister-herrakin, liittynyt Kaarlon vihollisiin, kohta kun nämä rupesivat uudestaan liikkumaan. Hän himoitsi kostaakseen Niilo Sturelle ja nautti jo ajatuksissaan siitä hetkestä, jona saisi oikein mielin määrin purkaa vihansa paisuvaa sappea hänen ylitseen. Sokeassa raivossaan hän kuitenkin erehtyi. Hän tunsi vielä raskaasti häpeän vangitsemisestaan Salestassa, silloin kun torvet kehottivat hyökkäykseen Uppbon lauttauspaikalla, ja tieto siitä lisäsi moninkertaisesti paon ja uuden vankeuden häväistystä.
Herra Eerik Kaarlonpoika läksi Kalmariin pakoon, josta lähti Tanskaan.
Mutta Kristian-kuningas oli itse lähtenyt Ruotsia vastaan. Hän oli jo Länsigötanmaalla matkalla Tivedeniin saadessaan luotettavat tiedot ystäviensä tappiosta ja paosta. Silloin täytyi hänen kohta lähteä takaisin ja heittää uudelleen toiveensa saada Ruotsin kuninkaankruunu. Steen Sture tuli häntä vastaan sotajoukolla, ja Niilo-herra puhdisteli Värendiä vihollisista. Molemmilla oli menestystä. Tanskan kuningas kärsi suuren tappion ja sai itse haavoitettuna paeta takaisin maahansa.
Niilo Sture meni Värendistä Kalmariin, jota alkoi piirittää. Mutta silloin saapui sanoma, että herra Eerik Kaarlonpoika oli tulossa Tukholmaan laivastolla, jonka varustamiseen Kristian-kuningas oli antanut apua. Silloin jätti Niilo Kalmarin ja riensi pääkaupunkiin.
Tällä kannalla olivat asiat, kun Sigge astui eräänä iltana herransa luo, joka istui Varnhemin luostarituvassa taaskin katsellen ajatuksiinsa vaipuneena laulua Päivänsäde-neidosta. Hän uinaili siinä maailmassa, jossa hänen Ingeborginsa eli hymyillen hänelle — surun, kalman hymyä, niin hänestä näytti, sillä elävitten joukossa ei neito ollut, sen hän hyvin tiesi.
Kun vakavammat toimet soivat hänelle hetkiseksikin rauhaa, oli hänen suurin ilonsa ottaa tämä laulu esille, jonka hän oli saavuttanut Ingeborgin takia, ja jonka tuli olla ehto Ingeborgin sydämen voittamiseen. Silloin hän vaipui tuohon vanhaan lauluun ajatellen ja uneksien suloisesta neidosta, joka viittaili hänelle toisesta kauniimmasta maasta, jossa maallisen elämän houkutukset ovat kadottaneet voimansa ihmisen yli.
"Luvallanne, herra", lausui Sigge astuen hänen luokseen vapaudella ja tuttavallisuudella, mikä kyllä kävi laatuun, sillä hänen suhteensa ritariin oikeutti sen, "haluaisin käydä äitiäni tervehtimässä."
"Äitiäsi!" huudahti Steen-herra sellaisella äänellä, kuin tuon pienen saaren muistuttaminen olisi tehnyt erityisen vaikutuksen häneen.
"Niin, herra, tapani on, kuten tiedätte, pistäytyä silloin tällöin hänen luonaan, ja nyt en ole ollut hänen mökissään siitä asti kuin tulin palvelukseenne. Ette siis voi sanoa, että…"
"Ei, ei, hyvä ystävä", keskeytti Steen-herra, joka arvasi hänen tarkoituksensa, "saat kernaasti luvan käydä äitisi luona. Minut tapaat sitten joko Räfnäsissä tahi kuninkaan luona Tukholmassa."
Mies lähti jättäen ritarin taas yksin. Mutta aamulla tuli kuninkaalta pikaviesti pyytämään Steen-herraa itseään Tukholmaan, koska oli tullut tietoja, että herra Eerik Kaarlonpoika purjehti laivastolla Itämerellä Tukholma päämääränä.
Steen-herra ei vitkastellut täyttääkseen kuninkaan toivoa. Hän kulki miehineen Tivedenin kautta Nerikeen ja sieltä Arbogaan. Siellä antoi hän miesten jatkaa matkaansa maata pitkin, haluten itse kulkea vesitietä Mälaria myöten.
Monesti käy niin, että mielessä voi syntyä, kasvaa ja varttua ajatus ja olla siellä kauan kypsyneenä johtamatta tekoon, kunnes tämä yhtäkkiä tapahtuu mitättömästä aiheesta, jostakin sanasta, liikkeestä, aivan oudon nimen kuulemisesta, se on kuin ylen täysi malja, joka tarvitsee vaan yhden ainoan pisaran lisäksi vuotaakseen reunojensa yli. Niin oli Steen-herrankin laita. Siggen puhe äidistään, joka asui pienellä saarellaan, herätti Steenissä muiston Lagnöstä ja näystä, jonka hän silloin yöllä näki siellä ollessaan kotimatkalla Räfsnäsiin. Hänelle oli tosin monasti johtunut mieleen, että hänen tulisi vielä kerran käydä Lagnöllä tiedustelemassa kadonnutta neitoa, mutta hän oli aina torjunut sen ajatuksen luotaan, kunnes se nyt yhtäkkiä ilmeni hänelle niin voimakkaana, ettei sitä käynyt vastustaminen.
Hän ajatteli, että hänelle olisi lohdutukseksi jo sen talonkin näkeminen, jossa hänen lemmittynsä kuva oli hänelle esiintynyt. Kenties sallisi Jumalan äiti armossaan hänen vieläkin sen kuvan nähdä, olkoon se sitten syntynyt hänen omassa mielikuvituksessaan tahi jostakin hänestä itsestään riippumattomasta aiheesta.
Hän päätti siis kulkea järvitietä. On huomattava, että nyt, kun maassa oli taas rauha, jonka sopii toivoa jatkuvan kauemminkin, — sillä Eerik Kaarlonpojan meriretkestä ei vaara voinut olla järin suuri, kun sitä vastaan tiettiin ryhtyä varokeinoihin — niin voi ritari hyvinkin harrastaa muitakin asioita kuin pelkkiä kylmän järjen piiriin kuuluvia.
Oli lauhkea kevät-ilta hänen veneensä liukuessa Mälarin tasaista pintaa Lagnömaan ja sen saaren välillä, jossa Siggen äiti asui yksinäisessä tuvassaan. Rantoja peitti alkavan keväimen vaalea vihanta; puissa kehkesi nuput ja siellä täällä kuului rastaan liverrys, ja koko maiseman yli valoi kuu runollista valoaan. Ylhäällä kaartui taivaan sinilaki, alhaalla yhtyi siihen sen yhtä sininen peilikuva. Koko seutu oli kuin uinaileva onnen saari taikameressä keskellä leikkiviä tähtitarhoja.
Ritari kohosi seisomaan veneensä kokassa ja katseli ihastuksella ympärilleen. Olikohan hänen onnensa ehkä tässä ihmemaailmassa salattuna, joka oli pukeunut niin suloiseen muotoon juuri kätkeäkseen kauneimman koristeensa. Hänen sydämensä sykki riemusta, näky oli niin ihana ja toivoa täynnä, mihin hän katsoikin; mitenkäpä voisi paha viihtyä tällaisessa ympäristössä, kuinka voi siinä syntyä ajatus kuolemasta ja tyhjyydestä?
Vene liikkui hitaasti eteenpäin. Soutajat huomasivat kuinka juhlallisena heidän herransa oli, eikä luonnon ihanuus ollut heihin itseensäkään vaikuttamatta, ja he nostivat ja laskivat senvuoksi airojaan vedestä niin äänettömästi, että vesipisarain tippuminen veteen ainoastaan osoitti ihmiskätten liikuttavan venettä. Olisi voinut uskoa, että näkymättömät voimat kulettivat sitä tässä taikamaailmassa.
Äkisti löi ritari rintaansa ja ojensi kättään eteenpäin.
Vene oli Oknön ja Aspön välisessä salmessa kulkien aivan liki viimeksi mainittua. Etäämpää näkyivät Lagnön kartanon katot ja uloinna oli se niemeke, jonka ympäri kulettiin siihen pieneen saareen, joka ritarissa herätti niin kiihkeän liikkeen. Hän seisoi katse kuin naulattuna rantaan. Hänen huuliltaan oli tulemaisillaan huudahdus, mutta se pysähtyi ja jäi kuulumatta. Hänen mielenliikutuksensa näytti kuin tyrehtyneen ehdittyään korkeimmilleen.
Rannan hennolla nurmella oli hoikasta koivunrungosta muodostettu risti, jonka vieressä seisoi naishaamu katsellen kuun valaisemalle järvelle. Hänen yllään oli avara valkea vaippa, mutta pää oli verhoton, joten pitkät, pehmeät kiharat pääsivät vapaasti valumaan kaulalle ja hartioille. Hänen toinen kätensä nojasi ristiä vasten, ja toista hän kuletti puolikehässä ristin juurella olevain kukkain yli, ikäänkuin niitä siunaten.
Hän oli niin häikäisevän valkea ja yli-inhimillisen kaunis kuun haaveellisessa valossa, että häntä tuskin voi pitää ihmisolentona. Ritarista hän oli enkeli, joka oli tullut tänne Jumalan taivaasta verhomaan hänen elämäänsä ihanuuden hunnulla, että hänen jäytävä surunsa tuntuisi vähemmän raskaalta, tahi hän oli loihdittu neito, joka oli saanut illan hämärässä, haltiatarten alottaissa tanssinsa, lähteä vuorisalista katsomaan entistä maailmaansa palatakseen kukon ensi kertaa laulaessa takaisin.
Aavistus valtasi ritarin mielen, mutta hän uskalsi tuskin sitä lausua. Oliko se Ingeborg, kysyi hän itsekseen, mutta hänen huuliltaan ei tullut yhtään ääntä. Hän seisoi hengittämättä mitä ankarimmassa mielenjännityksessä.
Mutta vene tuli lähemmäksi ja yhä selvemmin hän tunsi haamulla Ingeborgin piirteet. Sillä oli hänen otsansa, hänen silmänsä ja koko hänen notkea, keveä olentonsa.
Ritari huusi Ingeborgin nimeä. Soutajat pysäyttivät soutamisen.
Silloin näky kerrassaan katosi.
"Laskekaa maalle!" huusi ritari kiihkomielisesti. Vene liukui kuin nuoli eteenpäin, ja ennenkuin se oli ehtinyt rantaankaan, hyppäsi ritari maalle siihen paikkaan, jossa oli nähnyt Ingeborginsa kuvan.
"Ingeborg, Ingeborg!" huusi hän vielä kerran, mutta ainoastaan kaiku metsästä vastasi.
Risti oli rannalla, ja kukat heiluivat sen juurella ikäänkuin tuulen henkäyksestä. Mutta neidosta ei ollut jälkeäkään nähtävänä.
Ritari käski miestensä etsiä metsästä neitoa ja riensi itse Lagnön kartanoon, mutta hetkisen kuluttua he kohtasivat taas toisensa, eikä kukaan ollut nähnyt vilahdukseltakaan mitään elävää olentoa.
Tavallista synkempänä ja puolittain epätoivoissaan astui Steen-herra veneeseen ja soudatti itsensä saareen. Siellä hän riensi nopein askelin kapeaa polkua myöten tuvalle, jonka reppanasta tuprusi ystävällinen savu taivaalle.
"Jumalan rauha, muoriseni!" virkkoi ritari astuessaan ovesta tupaan, jossa eukko istui kehräten takan ääressä, "onko poikanne käynyt luonanne?"
Steenin suureksi kummaksi hän ei ollut käynyt. Hän ei kuitenkaan pannut siihen sen enempää huomiota, sillä olihan mies saattanut kohdata esteitä matkalla ja kulkea herransa hyödyksi pitempiä teitä, kuin hän alkuaan oli aikonut. Sitäpaitsi oli Steenillä niin paljon muuta mietittävää, ettei mikään voinut kääntää hänen mieltään siitä.
Vahvasti oli hän päättänyt mennä seuraavana päivänä Lagnöhön ja kääntää koko talon nurin, sillä kuta enemmän hän ajatteli äskeistä näkyä, sitä varmemmaksi hän tuli, että se oli Ingeborg eikä kukaan muu. Epäilemätöntä oli siis myös sekin, että sekin, haamu, jonka hän silloin edelliskerralla näki Lagnössä, oli hän. Miten hän oli sinne tullut, ja miksi häntä pidettiin niin tarkoin salassa, sen hän kyllä saisi vast'edes selville.
Hän kysyi vanhukselta, tiesikö hän mitään vieraasta neidestä, joka oliLagnössä.
"Vieraasta neidosta!" huudahti eukko katsoen kauhistuneena ritariin."Valkeasta neidostako, oletteko nähnyt hänet?"
"Olen, ja minulle hän ei suinkaan ole vieras!"
"Jumalan äiti ja kaikki hurskaat pyhimykset olkoot lähi minua ja teitä, jalo ritari", jatkoi eukko tehden ristinmerkin. "Mutta Lagnöllä eivät asiat ole oikein kohdallaan. Kartanossa ei ole sellaista neitiä, ei vierasta eikä valkeata, mutta kalastajat, jotka kulkevat tästä, ovat nähneet kuutamo-öinä nuoren neidon, kauniskasvoisen, kulkevan rantaa pitkin… He ovat sommitelleet kaatuneesta koivusta ristin siihen kohtaan, jossa hänet tavallisesti nähdään, ja siellä ne kertovat hänen seisovan itkien ja hymyillen, ja hänen hymynsä on suloista nähdä, ja hänen kyyneleensä tippuvat kuin kaste ristin juurelle. Sentähden on ruoho rehottavin ristin juurella, eikä kalastajan tarvitse koskaan tulla tyhjin verkoin kotiin, jos hän on nähnyt valkean neidon lehdossa. Jotkut kertovat hänen laulavankin, ja niin ihanasti, ettei ihmiskieli ole milloinkaan niin laulanut."
"Mutta tästälähin ei häntä enää nähdä eikä kuulla Aspöllä, sillä minä vien hänet pois!" lausui ritari pontevasti.
"Pyhä Jumalan äiti!" huudahti eukko, "mitä ajattelette, jalo ritari… valkea neito on henki, häntä ette koskaan saavuta. Vähäisinkin meteli, varomaton sanakin saa hänet katoamaan. Jos tahdotte vielä kerran häntä nähdä, niin varttokaa piilossa jonakin tämmöisenä iltana. Saatte olla varma, että hän tulee silloin näkyviin, mutta varokaa avaamasta suutanne tai muuten häntä pelottamasta, sillä silloin se kohta häviää, ja onnettomuus kohtaa teitä, ennenkuin luulettekaan."
Eukon sanat eivät olleet jonkunverran vaikuttamatta Steen-herraan. Hän ei tosin oikeastaan uskonut eukon tarinan kaikkia ihmeellisyyksiä — vaikkei hän suinkaan ollut ihan niin vapaa aikansa taikauskoisuudesta, ettei hänkin olisi voinut pitää sitä samana kuin muutkin. Mutta sittenkin se käänsi hänen ajatuksiaan niin paljon, ettei hän enää päättänyt mullistaa taivasta ja maata vapauttaakseen neidon vankeudesta, jossa hän nähtävästi oli, niin varma kuin hän olikin, että oli todellakin nähnyt sydämensä lemmityn.
Siinä voi olla jotakin sellaista, mikä tulisi kahta pahemmaksi, jos sitä varomattomasti käsiteltäisiin. Siitä syystä odotti ritari seuraavaa iltaa. Mutta silloin kävi samoin kuin edellisenäkin iltana. Hän näki suloisen, ihanan neidon seisovan ristin vieressä, ja taivas ja maa sulivat yhteen ritarin silmissä. Ne himmenivät siintäväksi sumuksi, josta hänen lemmittynsä silmä loisti aurinkona häntä vastaan. Näkymätönnä nautti hän tästä näystä, ja hän odotti hetkisen uskaltamatta liikuttaa kättä tai jalkaa. Hän katseli hengähtämättä tätä näkyä. Oli niin hiljaista, ettei yksikään tuulahdus liikuttanut puiden latvoja, eikä yksikään lintu laulanut. Luonto näkyi tajuttomasti tuntevan papittarensa läsnäolon ja kohottaakseen hänen kauneuttaan sulautuvan itsekin häneen.
Mutta sikäli oli ritarilla nyt tällä kertaa onnea, että hän sai kuulla neidon laulavankin. Hän ilmaisi laululla tunteensa nähtävästi ainoastaan silloin, kuin varmaan tiesi, ettei ketään ollut näkemässä eikä kuulemassa, mutta silloinkin niin hiljaa, että Steen-herraa ihmetytti, miten laulu oli voinut kuulua kalastajille salmeen. Aluksi hän ei voinut saada selvää sanoista, mutta pian hän kuuli ne selvästi, eikä laulu ollut konsanaan tehnyt häneen sellaista vaikutusta.
Valkea neito lauloi Päivänsäde-neidon laulua värssy värssyltä. Joka sävel värähteli ihmeen ihanasti ja samalla oli se syvää vakavuutta täynnä. Siinä oli kokonainen elämän rakkaus, toivo ja usko, mutta samalla siinä oli syvää sydänsurua. Ritari oli täydellisesti lumottuna, hän oli tahdotonna tämän ihmeellisen immen käsissä. Ritari hymyili kun neito hymyili, ja kun neidon katsetta sumensi kyynel, oli ritarin sydän halkeamaisillaan. Laulaessaan tuntui neito elävän Päivänsäde-neidon elämää, tuntevan hänen tunteitaan ja, kuten hän, iloitsevan, hymyilevän, itkevän ja kuolevan.
Ja päivänsäde haudasta kaivettiinKun nuori ma oon.Ja käärmekuninkaan linnaan saatettiin.Minä lehdossa ratsastelen.
Nyt muuttui laulajan ääni niin perin suruiseksi, ettei kukaan olisi voinut kuulla sitä kyyneliin puhkeamatta. Hän toisti nämät sanat useampaan kertaan, mutta yhä heikommin ja heikommin, kunnes viimeiset säveleet ikäänkuin vaipuivat maahan kukkain joukkoon sulaen niiden kanssa yhteen. Enempää hän ei laulanutkaan.
Hän kumartui äkkiä eteenpäin katsellen järven välkkyvälle selälle. Sitten hän vei molemmat kädet otsansa yli työntäen samalla taaksepäin eteen valuneet kiharat, ikäänkuin olisi nähnyt näyn, joka valtasi hänen mielensä kokonaan.
"Loppunut?" huudahti hän. "Onko laulu loppunut?… on, on… se on loppunut, ainiaaksi loppunut, ja päivänsäde viettää elämäänsä käärmekuninkaan kodissa!"
Sitten hän painoi kätensä sydäntään vasten ja vaipui maahan ristin juurelle.
Silloin ei ritari enää voinut hillitä sydämensä kuohuvia tunteita.
"Ei, Ingeborg!" huusi hän, "laulu ei lopu siihen… etkö muista, että lupasin sen sinulle kokonaan, ja minulla on se."
Mutta ritari ehti tuskin astua esiin ja lausua Ingeborgin nimen, niin hän oli taas poissa. Nyt Steen olisi kuitenkin epäilemättä saavuttanut hänet, ellei syvä rotko olisi äkkiä tullut hänelle eteen.
Hän oli nyt kuitenkin ihka varma, että se oli Ingeborg. Seuraavana päivänä meni hän siitä syystä Lagnön kartanoon, mutta aivan turhaan. Hänen epätoivonsa nousi samalla kuin hän tiesi, ettei enää mitenkään voisi kauemmaksi lykätä matkaansa kuninkaan luo Tukholmaan. Hän päätti kuitenkin heti kuninkaan tavattuaan palata takaisin Lagnöhön eikä lähteä sieltä ennen, kuin saisi varman tiedon siitä, miten asian laita oli.
Hän ei tahtonut kuitenkaan lähteä saaresta antamatta millään Ingeborgille tietoa käynnistään, jos yleensä oli mahdollista vapauttaa hänet lumouksestaan. Miettiessään, miten parhaiten sen tekisi, muistui hänelle mieleen laulu Päivänsäde-neidosta. Hän otti silloin esille paperin, johon tämä mieluinen laulu oli kirjoitettu, ja kirjoitti siihen: "Ingeborg, jos oletkin unhottanut minut, en minä ainakaan ole unhottanut sinua, vaan olen kuolemaan asti uskollinen ritarisi Steen Sture."
Jo ennen päivän ensi sarastusta oli hän ristin vieressä. Hän kiinnitti paperin siihen kohtaan, josta oli nähnyt Ingeborgin pitävän kiinni, suuteli sitä ja riensi sitten veneeseen, jolla aikoi matkustaa Tukholmaan.
* * * * *
Sanoma, että Eerik Kaarlonpoika lähestyi laivastolla Tukholmaa, oli tosi. Steen-herra huomasi kaupunkiin tullessaan mielet siellä hyvin kiihtyneiksi. Niilo Sture oli saapunut jo ennen häntä, ja hänen tulonsa vaikutti hyvin rauhoittavasti kaikkiin. Kuningas itsekin, joka oli ollut kivulias jonkun aikaa, oli käyttänyt hyväkseen ritarin läsnäoloa lähtemällä virkistysmatkalle Mälarille, hengittämään terveyttä sieltä, koska ilmat olivat tavattoman kauniit.
Hyvin ymmärrettävistä syistä karttoivat entiset ystävykset toisiaan, kun isänmaan edut eivät saattaneet heitä toistensa rinnalle. Niin ylevämielisiä he olivat, että he silloin unhottivat kaiken vihan, seinä heidän väliltään poistui, toinen antoi toiselleen neuvoja, joita mielellään noudatettiin, eikä kumpikaan vähääkään vitkastellut tai epäröinyt senvuoksi, että entinen läheinen suhde oli rikkunut. He surivat sitä ja sen tuottama tuska oli sitä suurempi, kuin kumpikaan ei oikein tiennyt, mikä heidät oli saattanut eri teille. He näkivät vaan, että niin oli laita, ja heitä suretti etupäässä, että heidän suhteensa ei voinut muuttua, vaan sen täytyi pysyä sellaisena. Niilo oli yrittänyt useita kertoja lähestyä Steeniä, mutta joka kerta kuin hän kosketti tätä arkaa kysymystä, näki hän tämän kasvoissa niin tuskallisen ilmeen, että hän aina vetäytyi takaisin päättäen lujasti antaa ajan vaikuttaa.
Steenin mielestä taasen meni hänen entinen asemestarinsa ja ystävänsä silloin niin pitkälle röyhkeydessään, ettei hänellä ollut siihen muuta vastausta kuin miekkasille manuu. Siihen hän taas ei tahtonut ryhtyä, sillä hän tahtoi kuitenkin olla niin kauan kuin mahdollista tahraamatta käsiään sen miehen verellä, jota oli aikanaan pitänyt Ruotsin parhaana ritarina.
Vaikeammaksi kuin milloinkaan ennen kävi nyt Steen-herralle kohdata Niiloa, kun hän taas viime taistelussa oli läheltä saanut nähdä, kuinka kelvollinen mies hän oli, mikä valta hänellä oli rahvaan mielen yli, kuinka tyvenesti hän lausui mielipiteensä neuvottelussa ja sai sen voitolle, ja millä älyllä ja voimalla hän toteutti yhteiset päätökset. Nyt oli taasen henkinen rauha alinomaisten taistelujen väliajoilla, nyt väistyivät yleiset edut syrjään, ja yksityiset pyrkivät esiin täyttä tyydytystä vaatimaan. Hän tunsi nyt, ettei hän kauemmin voinut välttää ratkaisevaa hetkeä, jolloin side hänen ja Niilo-herran välillä oli ainiaaksi katkaistava.
Hän tulikin luullun vihollisensa pariin ennenkuin odottikaan.
Toukokuun alkupäivinä tuli kuningas takaisin Tukholmaan, kuitenkin vielä sairaampana kuin lähteissään, vaikkei hän ollut siitä huolivinaan, vaan koki vastustaa sitä viimeiseen asti. Hänellä oli tullessaan jokseenkin suuri seurue, jossa oli muitten muassa Steen Sturen äiti, rouva Briita Steenintytär, ja neiti Briita Turentytär sekä eräs hunnutettu nainen, jota ei kukaan tuntenut. Tulopäivänään lähetti kuningas sanan sekä Niilolle että Steenille kutsuen heitä luokseen linnaan.
Edellinen tuli ensiksi. Tultuaan kuninkaan yksityiseen huoneeseen ja nähtyään tämän kalpeuden ja kuoppaiset posket astahti hän säikähtyneenä askeleen takaisin. Mutta kuningas hymyili ystävällisesti ja ojensi hänelle kätensä lausuen:
"Hetkeni on tullut, Niilo, tunnen sen hyvin, tunnen sen hyvin… kuka ottaa Ruotsin kruunun minun jälkeeni?"
Kysymys tuli niin äkkiä, että ritari säikähti. Kuninkaan suuret silmät katselivat häntä niin kysyvästi ja syvästi, että ne ikäänkuin ajoivat hänen ajatuksensa siihen aikaan, jolloin ne miehet, joiden muisto oli hänelle oman isänsäkin muistoa kalliimpi, panivat hänen tekojensa lopputulokseksi tämän kruunun, ehkei näkyvässä muodossa, niin kuitenkin itse asiassa.
"Mikä on oma ajatuksenne, Kaarlo-kuningas?"
Kuningas hymyili silloin laskien vapisevan kätensä hänen olalleen.
"Sinun työtäsihän se on", sanoi hän, "että Ruotsi on nyt oma herransa ja voi itse toimittaa kuninkaan vaalinsa…"
"Kuninkaanvaalinsa?" toisti Niilo-herra. "Arveletteko siis, että kuninkaanvaali tulee kysymykseen?… Minulla on siitä asiasta omat ajatukseni…"
"Lausukaa ne, Niilo!" pyysi kuningas.
Niilo esitti silloin mielipiteensä, jotka olivat vuosien vieriessä kehittyneet ja yhä varmistuneet, kuta enemmän hän huomasi — etenkin nyt viimeisten tapahtumain jälkeen — kenellekään Ruotsin herralle mahdottomaksi kohota niin paljon vallassa ja arvossa muiden yli, että hänet empimättä tunnustettaisiin ensimmäiseksi, tarvitsematta tätä tunnustusta pakottaa verivirtoja vuodattamalla. Niilo Sture lausui nyt samat sanat, jotka viheriä ritari sanoi maatessaan kuolinvuoteellaan Enköpingin luostarituvassa, ja hän lausui ne kenties vielä kaunopuheliaammin, kun hänellä oli äskeiset tapaukset todisteina.
Kuningas kuunteli tarkkaavasti ritarin puhetta, ja tämän lopetettua istui hän vielä kauan syviin mietteisiin vaipuneena. Vihdoin hän nousi seisomaan ja lausui:
"Kuinka käyneekin, niin Ruotsin valta seisokoon… se on KaarloKnuutinpojan viimeinen ja ainoa toivomus tässä maailmassa."
Sitten hän astui ulos jättäen Niilon yksin. Hän odotti kauan, mutta kuningasta ei kuulunut takaisin, ja vihdoin katsoi Niilo, joka oli kutsunut erään päällysmiehensä linnantupaan saadakseen muutaman tärkeän viestin saaristosta, voivansa poistua, kuninkaan saattamatta siitä mitenkään loukkaantua. Hän menikin ja tapasi päällysmiehensä keskustelemassa erään Steen-herran asemiehen kanssa siinä huoneessa, joka oli kuninkaan henkivartijahuoneen edessä. Hän viittasi miehen luokseen ja meni henkivartijasalin läpi erääseen sivuhuoneeseen, jossa sai mieheltään odotetut tiedot saaristosta. Niiden mukaan oli Eerik-herra aivan liiaksi heikko koettamaan hyökätä Tukholman kimppuun. Ainoa keino, jolla hän voi jotakin toimittaa, oli yllyttää rannikkorahvasta. Siitä antoi Niilo päällysmiehelle määräyksiä, käskien vartioida tarkasti kaikkia rantateitä ja ottaa kiinni epäilyttävät henkilöt, joko he olivat menossa kavaltajalaivastoon tai tulossa sieltä.
Päällysmies oli tuskin mennyt, niin vastainen ovi avattiin ja Steen-herra ilmestyi kynnykselle. Hän oli tahallaan valinnut tämän tien, ettei hänen tarvitsisi kohdata Niiloa muuten kuin kuninkaan läsnäollessa. Ovi, josta hän tuli, johti naistupaan, jossa hän oli ollut äitiään tapaamassa.
Nähtyään Niilon tässä huoneessa säpsähti hän, ja aluksi näytti hän mielivän mennä samaa tietä takaisin, mutta sitten hän astui päättävästi yli huoneen eteenpäin.
"Steen!" sanoi Niilo silloin, ja hänen katseensa ja äänensä osoittivat syvää sydänsurua.
Steen pysähtyi ja kääntyi. Mutta samassa avattiin vartijasalin ovi, josta ilmestyivät kuninkaan kalpeat kasvot.
"Miksi menette niin ohitseni, Steen Sture?" kysyi Niilo silloin ottaen pari askelta Steeniä kohden.
"Etten olisi tiellänne, kun te kulette tuttavallisia teitä myöten kuninkaan luo!" vastasi Steen.
"Kulkeeko Niilo Sture sitten sellaisia teitä, joita hänen ystävänsä ei voi kulkea?"
Steen katsoi häneen kylmästi ja jäykästi, mutta hänen yhteenpuristetut huulensa vapisivat, ikäänkuin hän olisi turhaan koettanut hillitä sisäistä liikutustaan. Mutta Niilo ojensi kätensä tarttuakseen ystävänsä käteen, ja kun tämä ei liikahtanut, sanoi hän ilman pienintäkään vihaa ja katkeruutta, kuten ystävä ystävälle:
"Ennen ei meidän tarvinnut pelätä joutuvamme toistemme tielle, Steen… Olen jo pitkät ajat huomannut, ettet sinä ole enää sama kuin ennen, ja olen etsinyt tilaisuutta sinua puhutellakseni… Sanoihisi on syytös, uhkaus katseeseesi kätkettynä… Selvittäkäämme suhteemme… minä haluan ystävyyttä välillemme suuremman asian tähden kuin pelkästään oman sydämeni toivon tyydyttämiseksi… Haluan sitä isänmaamme tähden, Steen, tämän Ruotsimme tähden, jonka edestä olemme niin monessa taistelussa panneet henkemme ja veremme alttiiksi…"
"Olenko minä siis laiminlyönyt velvollisuuteni Ruotsin valtakuntaa kohtaan?" kysyi Steen.
Ja Niilo mykistyi hänen äänensä kylmyydestä. Hän seisoi sanatonna tuijottaen ystäväänsä.
"Mitä enempää voi tuleva kuningas siis pyytää?"
"Steen, Steen!" huusi Niilo tuskaisesti, "tämä ei ole ystävän puhetta!"
"Mutta se on sellaista puhetta, jota Niilo Sturen ei haittaa kuunnella!"
"Tämäkö sinulla on vaan minulle sanottavaa!"
Ääni, jolla tämä kysymys lausuttiin, oli niin liikuttavan harras, että sen olisi jo pitänyt saattaa Steeniä ajattelemaan. Mutta paha oli saanut sellaisen vallan hänessä, että hän pysyi kylmänä, melkeinpä vaan yltyi etsimään vielä julmempia sanoja ilmaistakseen harmin, joka oli pitkiä vuosia kytenyt ja kasvanut hänen mielessään.
Niilo huomasi, että hänen oli turha koettaa puhua sydämelle. Hän sanoi sen vuoksi, lausuen painolla joka sanan, ikäänkuin antaakseen Steenille vielä viime hetkenä tilaisuuden miettiä asiaa.
"Hyvästi sitten, Steen… on ehkä koittava vielä sekin päivä, että toivot sanomattomaksi, mitä nyt olet sanonut."
Hän meni. Steen jäi yksin mitä katkerimman epätoivon valtaan. Hän painoi päänsä käsiinsä ja huokasi kerran toisensa perään syvään väännellen itseään valtaavan sisäisen taistelun tuskista.
Mutta kuninkaan kalpeat kasvot näkyivät yhä vartijasalin ovelta. Kun ritari jäi yksin työnsi kuningas oven auki ja näytti haluavan astua sisään ottaakseen lähemmin selvää niistä sanoista, joita ritarit olivat keskenään vaihettaneet. Mutta nurja kohtalo salli hänen saada siitä selvän jo ennen. Ovi josta Niilo oli mennyt, avattiin taas, ja pitkä, synkkäpiirteinen asemies astui siitä huoneeseen. Kuningas vetäytyi taas ovelta, ja huoneeseen tullut asemies, jonka olisi pitänyt huomata, että oli syrjäisiä kuuntelemassa, ei ollut siitä tietävinäänkään.
"Häikäilemättä eteenpäin, herra", sanoi mies. Hän puhui sukkelaan ja kiireisellä äänellä, ikäänkuin peläten, että häntä keskeytettäisiin, ennenkuin ehtisi kaiken sanoa, "reippaasti eteenpäin vaan, nyt on koko juoni minun käsissäni!"
Steen oli koettanut saada väkisin mielensä asettumaan ja nyt hän katsoi tutkivasti tummaan asemieheensä, joka jatkoi:
"Kaikki on nyt valmistettuna, Kaarlo-kuninkaan kuolemaa vaan odotetaan… hän saapi kenties armon kuolla luonnollisen kuoleman."
"Sigge!" huudahti Steen, "ajattele, mitä puhut, ja missä olemme, ja että saat maksaa sen hengelläsi, niin rakkaaksi kuin oletkin käynyt minulle, jollet voi todistaa, mitä puhut."
"Siitä saatte olla huoleti, herra!… Henkeni, jota en ole säästänyt taistellessani rinnallanne, panen myöskin silloin alttiiksi, kun on poistettavana se aita, joka peittää petokset ja salajuonet… Totta on, mitä olen monasti ennen teille sanonut, nimittäin että Niilo-herra kokee pettää teitä saadakseen vallan kuninkaan kuoltua. Se on jo valmiiksi sovittua; hänen päällysmiehensä ovat miestensä kanssa valmiina ottamaan linnoja, joten se asia on selvä."
"Ja tämän sinä voit todistaa?"
"Niin voin. Eräs hänen miehistään lähtee näinä päivinä viemään ritarin viestiä Länsigötanmaalle, luulen, että se tarkoittaa Axevallaa. Jos tahdotte, otan miehen kiinni papereineen, joiden alla on ritarin nimi; silloinhan teillä on mustaa valkealla, että voitte toimia halunne mukaan… Että asia on, kuten sanon, sen saatte nähdä siitä, että Niilo-herra itse tulee pyytämään vapautta lähteäkseen Länsigötanmaalle… hän ilmoittaa syyksi aikovansa laulaa messun erään vanhan ritarin edestä, joka kuoli useita vuosia sitten…"
"Kukahan se ritari lienee?"
"Minulle on sanottu, että ritarin nimi on Fjalar Orminpoika… muuten häntä kutsuttiin eläessään yleisesti viheriäksi ritariksi."
Steen vaipui ajatuksiinsa, mutta hänen kasvonpiirteensä olivat jäykät ja vääntyneet. Hän ei nähtävästi ollut itsensä herrana, vaan hän puhui ja ajatteli kuin lumouksen vallassa. Hän oli kuin kahlehdittuna erääseen edellytykseen, jonka oikeata laatua hän ei enää tutkinut tahi jota hän ei kyennyt tutkimaan. Sen ympäri hänen ajatuksensa ja tahtonsa kieppuivat sitä etemmäksi pääsemättä.
"No", sanoi hän, "lienee totta, mitä sanot; tulkoon siis totuus ilmi ja katketkoon, mikä on katkeeva… Mutta voi sinua, voi sinua, mies, jos annat pettää itsesi… Jos ritari lähtee Länsigötanmaalle, kuten sanot, niin saat samana päivänä vastaukseni… siihen asti ajattelen asiaa."
Sillä sai asemies lähteä. Kääntyessään huoneeseen päin näki Steen kuninkaan edessään, kasvoilla mitä syvin suru. Hänen kätensä olivat levällään ja Steen syöksihe silloin hänen rinnalleen, voimatta hillitä kyyneleitään. Kesti kauan ennenkuin kumpikaan voi mitään lausua, mutta lopuksi kuningas keskeytti äänettömyyden.
"Steen raukka", sanoi hän, "nyt ymmärrän, mikä on niin kauan mieltäsi painanut… mutta ole hyvällä mielin, poikani, pimeys ei ole niin mustaa kuin se näyttää… Niilo Sture… Niilo Sture ansaitsee valtakunnan ensimmäisen sijan… Olisin kuitenkin odottanut, että hän olisi sanonut sen suoraan, minkä olen nyt kiertoteitä saanut kuulla… Silloin olisi hänen tahtonsa täytettykin, eikä kellään olisi siihen mitään sanottavaa. Sillä vielä painaa Kaarlo Knuutinpoika jotakin siinä vaakakupissa, jossa Ruotsin kohtaloa punnitaan…"
Kuningas keskeytti puheensa käyden pari askelta edestakaisin.
"Niilo Sturen vaikuttimia en tunne", jatkoi hän sitten, "mutta sen tiedän, että ne sietävät päivänvaloa, mitä lienevätkin, ja asemiehesi kertomus sisältää ainoastaan puolen totuuden. Mutta minä olisin tahtonut täyttä luottamusta Niilolta, kuten itse olen täydellisesti häneen luottanut… nyt se on rikottu…"
Taaskin keskeytti kuningas puheensa ja asettui ikkunan ääreen, mutta lisäsi sitten kiireisin sanoin:
"Hyvä, saamme nähdä, saamme nähdä… jos miehen puheessa on perää, niintulkoon Niilon rangaistukseksi, että häneltä luiskahtaa tämä käsistä.Eri mieliä voidaan sittenkin olla siitä, kuka on arvollisin astumaanRuotsin valtakunnan johtoon!"
Sitten hän laski käsivartensa Steenin päälle kulettaen häntä mukanaan naistupaan päin. Tultuaan sen oven eteen, joka vei suureen saliin, pysähtyi kuningas pannen molemmat kätensä Steenin olalle.
"Nyt annamme surujen mennä", sanoi hän katsoen hellästi ja lämpimästi ritaria silmiin, "minulla on sinua varten eräs ilo, jota et tienne uneksia…"
Ritari katsoi kysyvästi kuninkaaseen, vaikka suru kuvastui vielä synkkänä ja raskaana hänen silmäkulmiltaan.
"Neiti Päivänsäde!" sanoi kuningas. Ritari säpsähti.
"Minä, raihnas vanhus, olen saanut aikaan, mihin sinussa, nuori, uljas ritari, ei ole ollut miestä… Mitä sanot, Steen?" jatkoi kuningas.
"Erehdyksestä voi tulla erehdys", vastasi Steen epäilevästi, "voi löytyä useampiakin, joilla on se nimi."
"Minun tietääkseni on kuitenkin vaan yksi, jolle nuorukaiset antoivat sen nimen tyttäreni häissä Nyköpingissä!"
"Ingeborg!" huudahti Steen. Tuo voimakas mies vapisi kuin kuumeen lyömä. Hänen onnensa pyhästön esirippu avattiin äkkiä.
Kuningas nyökkäsi ystävällisesti.
"Niin, niin", sanoi hän, "Ingeborg Åkentytär, hän eikä kukaan muu!… Voi, sinä et tiedä, mitä suruja lapsiraukka on saanut sinun tähtesi kärsiä."
Hän veti ritarin mukanaan oven vieressä olevaan syvään ikkunan koloon, ja kertoi hänelle Ingeborgin tarinan. Hän oli itse kuullut sen herra Eerik Akselinpojalta, jolle hän oli luvannut pitää huolta neito-raukasta. Hän tiesi nyt enemmän tästä asiasta kuin Eerik-herra voi tietää, sillä hän oli antanut neidon itsensä kertoa koko tapahtuman Vårdsätrametsän pienessä tuvassa Upsalan taistelun jälkeen. Kuningas oli myöskin lupaukselleen uskollisena silloin tällöin käväissyt Lagnössä, johon neito oli viety Vesteråsista, ja nytkin hän oli ennen palaamistaan Tynnelsöstä ja Strengnäsistä soudattanut itsensä Aspölle. Lagnössä ei Mari-eukkoa ja voutia lukuunottamatta kukaan tiennyt hänen käyneen siellä. Näillä käynneillään oli hänellä aina yllään avara viitta, ettei kukaan voinut tuntea häntä kuninkaaksi. Eerik-herra tahtoi pitää veljentyttärensä kauheaa onnettomuutta ihmisiltä salassa; hän oli senvuoksi ollut kahden vaiheella, panisiko hänet luostariin vai lähettäisikö hänet maailmalta piiloon tuohon syrjäiseen kartanoon. Hän päätti tehdä jälkimmäisen, huomattuaan, ettei toivo ollut vielä aivan lopussa siitä, että Ingeborg voisi saavuttaa terveyden.
Hänen sairautensa olikin nyttemmin muuttunut hiljaiseksi raskasmielisyydeksi. Hän kuiskaili lakkaamatta Päivänsäteen nimeä ja lauloikin joskus värssyn tai pari Päivänsäteen laulusta. Mutta hänen luokseen ei päässyt kukaan muu kuin vouti ja Mari, ja itse sai hän ainoastaan valoisina, kauneina kesäöinä käydä ulkona huvitteleimassa metsässä tai järven rannalla. Hän oli niin tavattoman arka ja samalla niin notkea ja vahva, että hän pakeni heti ihmetyttävän nopeasti, jos jotakin epäilyttävää näkyi tai kuului ympäristössä. Tämä oli tietysti seuraus siitä säikäyksestä, johon hän oli joutunut sekä ilkeän murhaajan tautta Vårdsätrametsässä että Salestan linnassa, mutta se rauhoitti samalla hänen vartioitaan siitä, ettei ollut pelkoa hänen ilmitulemisestaan. Siitä hän oli myöskin oppinut niin erinomaisesti tuntemaan kaikki salaisimmatkin komerot sillä seudulla, jossa hän sai liikkua, ettei häntä olisi voinut yksikään löytää, jos hän tahtoi pysyä salassa.
"Ihmeelliset ovat Herran tiet", lisäsi kuningas, Steenin kuunnellessa hänen kertomustaan mitä suurimmalla jännityksellä, "ihmeelliset ovat Herran tiet. Kuten tiedämme, lauloi hän alinomaa Päivänsäteen laulua, jonka loppua hän ei milloinkaan löytänyt, tahi hän lisäsi siihen sen, joka löi naulan hänen ruumisarkkuunsa, nimittäin säkeet neidon maahan hautaamisesta; tätä pitivät ihmiset etenkin hänen sairautensa merkkinä, ja juuri siitä tuli hänen pelastuksensa. Sinä voinet, rakas poikani, itse paremmin kertoa, miten hän sai laulun käsiinsä, sillä itse hän on varma siitä, että sinä olet sen hänelle antanut. Kun pari päivää sitten menin Lagnöhön, en suinkaan odottanut hänen palanneen takaisin meille ja etenkin sinulle; mutta sinne tullessani astui hän loistavin katsein minua vastaan tervehtäin minua iloiten ja riemuiten!"
Kuningas hymyili näitä sanoja lausuessaan. Sitten hän tarttui ritarin käteen ja vei hänet naistupaan.
Siellä istui rouva Briita Steenintytär katsellen äidillisellä ylpeydellä huoneen alapäähän, josta hänen poikansa tuli kuninkaan rinnalla häntä kohti. Rouvan vieressä seisoi neiti Briita Turentytär. Jotenkin lähellä heitä seisoi arkkiteini Kort Rogge, joka oli myöskin ollut kuninkaan seurueessa tämän tullessa Tukholmaan. Muuten oli huoneessa koolla ritareja ja nuorukaisia.
Kuningas astui huoneen toiseen päähän ja katosi siinä olevasta ovesta, mutta tuli heti takaisin taas taluttaen kädestä Ingeborg Åkentytärtä. Neito oli lumivalkea, mutta hänen silmissään paloi ihastuttava tuli, ja helakka puna peitti hänen hienot poskensa.
"Ingeborg-neiti!" kuului kuiskaus salissa; kerrotaan, että neiti Briita Turentyttären täytyi luoda uhkamieliset silmänsä maahan, kun kuningas talutti Ingeborg-neitiä Steen-herran luo, joka oli jäänyt äitinsä luo seisomaan.
Mutta kuningas pani neidon käden ritarin käteen ja sanoi ilonkyyneleet silmissä:
"Nyt kai voimme sepittää uuden värssyn Päivänsäteen lauluun:
"Ja kuninkaan ratsu se neitoa tuoKun nuori ma oon!Hän kotiin hänet vie, oman kultansa luo.Ma lehdossa ratsastan."
Salissa olijoista ei kukaan ymmärtänyt mitä kuningas tarkoitti, muttaSteen-herra ja Ingeborg-neiti sen hyvin ymmärsivät.
* * * * *
Niilo Sturelle oli onnettomuudeksi, että hän esitti samana päivänä, vaikka vähän myöhemmin kuninkaalle halunsa lähteä Länsigötanmaalle. Pieni kajastus entistä kovuutta ilmeni silloin kuninkaan katseesta ja hänen äänensä oli hieman kylmä. Mutta hän tarttui kuitenkin ritarin käteen lausuen:
"Tahdotte siis jättää meidät, juuri kuin riemun malja tarjotaan täysinäisenä hyvälle ystävällenne?"
"Ystävyyden vuoksi hyljään ilon!" vastasi Niilo, joka oli myöskin varma päätöksessään. Hän lisäsi katsoen kuninkaaseen: "jos ajat olisivat toiset, niin luulen, että te itsekin, Kaarlo-kuningas, seuraisitte minua tälle matkalle. Vanha ritari lienee kylläkin sielumessun ansainnut sielunrauhansa vuoksi!"
Kuningas liikutti päätään eteen- ja taaksepäin ja sanoi kotvasen perästä:
"Lähtekää sitten, ja Jumala kanssanne, Niilo… kenties, kenties ojennan sinulle nyt viimeisen kerran käteni!"
Hänen katseensa oli tutkiva ja syvä, mutta Niilo ymmärsi kuninkaan sanat aivan väärin. Sillä kuningas tahtoi häntä koetella. Jos tuossa hämärässä syytöksessä ritaria vastaan oli perää, niin täytyi olla selvää, että hän olisi antanut jonkun muun toimittaa asian voidakseen itse jäädä kuninkaan luo etujaan valvomaan. Voi sinua, kuningas raukka, ettet vielä haudan reunallakaan oppinut oikein tuntemaan tätä miestä, jonka sydämessä ei vielä milloinkaan ollut omanvoitonpyynti sijaa saanut!
Ritari tarttui kuninkaan käteen sanoen:
"Siitä Jumala varjelkoon, kuningas… Teillä on vielä paljon tekemättä! Toivon varmasti että näen teidät vielä, ja että te saatte elinpäivänne ehtoon rauhallisemman, kuin tämän vuoden alku on ollut!"
Niilo Sture lähti.
Kuningas seisoi kauan hiljaa ajatuksiinsa vaipuneena. Hän ei voinut nähtävästi päättää, mikä tässä asiassa oli totta mikä valetta. Vanha horjuvaisuus oli jälellä, heikkous oli sama kuin ennenkin, vaikka otsa oli valoissa ja päälaki valkeana. Kuinka hän koettikin ajatella ja selvittää tätä sotkeutunutta vyyhtiä, niin jäi Steen kuitenkin hänen silmissään syyttömästi vääryyttä kärsineeksi, ja vaikka Niilo oli hänelle rakas, ei hän voinut saada mielestään, että tämä jalo ritari nyt toimi hyvästi harkitun suunnitelman mukaan. Mutta sittenkin kuningas vielä epäröi, kumman asettaisi etusijaan. Niilo Sture olisi kuitenkin mies paikallaan Ruotsin valtakunnan päämiehenä!
Hänen silmänsä sattuivat silloin Steeniin, joka seisoi huoneen toisessa päässä Ingeborgin vieressä. Häntä näytti kesken uhkuvaa onneaankin vaivaavan jonkunlainen voittamaton raskasmielisyys, — ja tämä antoi kuninkaan ajatuksille suunnan, joka ratkaisi useamman kuin yhden kohtalon. Hän viittasi erään asepojan luokseen ja käski hänen kutsua Steeniä. Sitten hän meni omaan huoneeseensa.
Steen Sture riensi kutsun mukaan kuninkaan luo, joka ilmoitti hänelle, että asemiehen sana oli mennyt pilkulleen toteen.
"Ja nyt tahdon selvyyttä tässä asiassa!" sanoi kuningas innolla. "Tahdon itse antaa asemiehellesi käskyn seurata Niiloa ja ottaa hänen palvelijansa kiinni… Jos puhe nähdään todeksi, on päätökseni valmis, ellei, niin tahdon itse puhutella Niilo Sturea ja korjata asian!"
Päätöksen hetkenä rupesi Steenkin sentään epäröimään, ja hänestä tuntui hetkisen, kuin kestäisi mieluummin tätä epävarmuutta kuin varmuutta, jota ei voitaisi saavuttaa muuten kuin salateitä. Mutta sitten kuvastui entisen ystävänsä juonittelu kokonaisuudessaan valtavasti hänen mieleensä, ja se sai hänen kutsumaan asemiehensä saapuville.
Ja niinpä voi onni väliin ruveta rikoksen liittolaiseksi. Sillä ellei Siggeä olisi juuri nyt kutsuttu herransa luokse saamaan tätä tehtävä, joka toimitti hänet pois Tukholmasta, niin olisi hänen herransa morsiamen silmäys, yksi ainoakin riittänyt tekemään kaikki hänen mustat juonensa tyhjiksi ja saattamaan hänet itsensä sen tuomarin eteen, josta ei mihinkään vedota.
Kului pari päivää tästä tapauksesta mitään erikoista tapahtumatta puoleen tai toiseen. Asiat olivat ennallaan, ja ilma tuntui olevan painostavia, milteipä tukahuttavia aineita täynnä. Steen-herra oli täydessä sieluntuskassa, mutta ei voinut päästä mihinkään varmaan päätökseen. Hän teki suunnitelmia, ja repi ne hajalle heti taas, ja siten kului aika. Lopuksi syttyi hänessä hämärä ja ehkä juuri senvuoksi sitä pakottavampi halu saada kaikki loppuun, oli se mitä tahansa. Ja tämä halu ja sen kaikki syyt täyttivät hänen sydämensä niin kokonaan, ettei hänen rakkautensakaan, eipä itse Ingeborgikaan ja hänen silmistään sädehtivä onni voinut hälventää sumua ja saada päivää paistamaan.
Kuningaskin kulki koko ajan alla päin, pahoilla mielin, eikä kukaan tiennyt, mitä hän suri, ja mikä sen parantaisi. Hänen sairautensakin pahentui hyvin nopeaan, niin että hän joutui kohta taas vuoteen omaksi. Muut eivät luulleet sitä niinkään vaaralliseksi, mutta kuningas itse näytti olevan toista mieltä heti ensi päivästä, jona vuoteelle joutui. Hän ei puhunut paljoa, mutta käski heti vanhan kanslerinsa, Niilo Rytingin luokseen. Tämän tultua antautui hän kokonaan miettimään testamenttiaan, jonka kansleri sai panna kokoon.
Tuli toukokuun 14 päivä. Aikaisin aamulla meni Steen Sture tapansa mukaan kuninkaan luo kuulemaan, miten hän jaksoi. Edellisinä päivinä oli kuningas ainoastaan heikolla pään nyökäyksellä vastannut hänen kysymyksiinsä. Mutta nyt hän puhutteli häntä äänellä, niin heikolla, että Steen peljästyi:
"Se lähestyy, se lähestyy, Steen!" Sitten hän lisäsi: "testamenttini on nyt valmis, ja minä tahdon, että sinä kuulet sen sisällön!"
Hän viittasi, että kansleri, joka seisoi vähän syrjempänä Steen-herraa vastapäätä, lukisi testamentin, ja kansleri noudatti kiireesti kuninkaan tahtoa. Se sisälsi kuten tavallista kuolevan määräykset siitä, miten jälkeen jäävä omaisuus on jaettava sukulaisille ja ystäville. Ensiksi lueteltiin mitä lapset ja vävyt ja lapsenlapset saisivat. Sitten tuli Steen-herran vuoro, ja kuningas tarkasteli jännityksellä Steen-herran kasvoja hänen osuuksiaan luettaessa testamentista. Hän sai kullatusta hopeasta tehdyn kaulanauhan, punaisen kultakankaisen hameen ja samasta vaatteesta tehdyn hatun ja viitan, jotka olivat kaikki sopulinnahalla vuorattuja. Lisäksi hän sai vielä kirjavan hevosen, josta kuningas oli erittäin pitänyt.
"Herra Niilo Sture", jatkoi kansleri tyynellä, kuivalla äänellään.
"Herra Niilo!" keskeytti kuningas viitaten kädellään ja katsoen yhätiSteen-herraan. Mutta kuningas ei sanonut enempää, jonka vuoksi kansleriluki senkin kohdan testamentista. Hän sai uuden laivan, joka oliTukholman linnan edustalla.
Mutta kuningas viittasi taas kädellään keskeyttäin lukemisen. Kansleri ja Steen-herra katselivat ison aikaa kysyvästi kuninkaaseen. Hän makasi silmät ummessa, ja hänen kasvonsa olivat kovin kalpeat. Mutta aurinko pilkisti ikkunasta sisään valaisten kuninkaan päätä. Sen lämmittävä, elähyttävä säde toi myöskin kenties kuiskauksen Jumalan taivaasta. Leppeä hymy näytti hetkiseksi pehmentävän hänen kalpeita piirteitään.
"Lisätkää siihen kansleri", sanoi hän vihdoin, "lisätkää siihen vielä toinen kullattu hopeainen kaulanauhani!… Se on samallainen kuin se, jonka sinä saat, Steen… Sillä tarkoitan jotakin…"
"Mitä tarkoitatte?" kysyi Steen, kun kuningas ei jatkanut, vaan vaipui ajatuksiinsa.
"Sitä, Steen, että te molemmat, sinä ja Niilo, olette vihityt samaa suurta tehtävää varten Ruotsin hyväksi… Sinä ja hän, Steen, voitte yhdessä taistella taistelun, joka vapauttaa isänmaamme ja josta tulevat ajat puhuvat, jos pysytte yhdessä. Niin, se on tarkoitukseni, kirjoita kaulaketju sinne; minä uskon kaiken pyhän kolminaisuuden huomaan! Ja Briita saa kultasormukseni, jossa on krysoliittikivi."
Kuninkaan huulilla näkyi taas hymy, lämpimämpi ja selvempi kuin äsken. Hänen mieleensä tuli varmaankin kokonainen sarja muistoja Briitan nimen johdosta. Näihin muistoihinsa nukkui kuningas, hymy vielä huulillaan. Kansleri tahtoi jatkaa. Mutta Steen-herra viittasi häntä olemaan vaiti, kun kuningas oli vaipunut uneen.
Steen Sture lähti hiljaa huoneesta, mutta kansleri jäi sinne toimittamaan ikkunan ääressä jotakin juomaa kuninkaalliselle herralleen. Edellinen jatkoi matkaansa vartijasalin läpi ritarisaliin ja sieltä parvisillalle, johon jäi kävelemään syvissä ajatuksissa edestakaisin.
Parven portailta kuului raskaita askeleita, mutta ritari ei huomannut sitä, ennenkuin kerran kääntyessään äkkäsi erään isokasvuisen, valkohapsisen ukon edessään. Hänen yllään oli vuorimiesten tavallinen puku, pitkä, tumma nuttu, sekä vyöllä leveä nahkainen vyö, ja päässä korkea, suippo hattu. Steen-herra katseli häntä kotvasen. Hänen ajatuksensa olivat niin muihin asioihin ja henkilöihin kiintyneet, että hänen muistinsa petti hänet aluksi. Mutta vanhus hymyili huomatessaan ritarin hajamielisyyden ja lausui:
"Terve, Steen-herra, tunnet kai vielä sentään vanhan Vuorimies-Pentin."
Nytpä Steen hänet tunsikin. Hän meni vuorimiehen luo, tarttui hänen käteensä ja kysyi, mitä asiaa hänellä oli kuninkaalle.
"Minä etsin Niilo Sturea", vastasi ukko. "Olin saanut päähäni, kun vuodetkin ovat näin vierineet, enkä voi tietää, milloin hetkeni lyö, mennä kertaseksi rukoilemaan pyhän Eerik-kuninkaan haudalle Upsalaan. Lähdin sinne Erkinpäiväksi, mutta sain siellä kuulla sotapäällikkömme tulleen Kalmarista. Silloin halusin nähdä hänet vielä kerran ja kutsua hänet pojantyttäreni häihin, jos Jumala suo valtakunnalle rauhaa niihin aikoihin."
Ukon puhe, josta tuoksahti pelkkää rauhaa ja hurskaan mielen tyventä onnea, kuulosti omituiselta ritarin korvissa. Hänen silmäinsä edessä häilyi nyt sysimusta yö, jossa vihan salamat risteilivät verisine viiruineen; ja sen keskeen ilmestyi nyt yhtäkkiä kultatähkäinen vainio ja ahkeran kansan onnekas elämä. Mutta ellei valo ole tarpeeksi voimakas tehdäkseen yötä päiväksi, tulee pimeys vaan entistäänkin mustemmaksi, ja näin kävi nyt Steen-herran. Vanhuksen sanoista hohtava valo jyrkensi vaan, eikä hajottanut sitä pimeyttä, jossa hän itse oli.
"Niilo-herraa ette tapaa täällä", sanoi hän hieman äkeästi, "hän on lähtenyt Länsigötanmaalle…"
"Hm!" mutisi vanhus katsoen terävästi ritariin. "Sitä en odottanut… minulle kerrottiin kuninkaan makaavan kuolemansairaana… luolin hänen senvuoksi olevan täällä…"
Steen-herra osoitti puhuvalla päänliikkeellä tämän kaiken olevan totta.Vuorimies seisoi ääneti ja näytti mietiskelevän jotakin hyvin tärkeätä.Vihdoin lausui hän pistäen kätensä vyön alle:
"Mutta Niilo Sturelle on kaiketi lähetetty sana, jos kuningas todella on kuolemaisillaan?"
"Ei!" vastasi Steen-herra, "ei ole varmaa, onko kuninkaan tauti kuolemaksi!"
Pitkäveteinen hm! ilmaisi ukon ihmettelyn. Sitten hän kääntyi syrjään katsoen sillan kaidepuun yli linnan pihalle, josta eräs mies näkyi rientävän kiirein askelin parvensiltaa kohden. Kohta näkyi kookkaan vanhuksen takaa kaksi tuikkivaa, pistävän terävää silmää.
"Sinä täällä, Sigge?" huudahti ritari, joka unhotti kokonaan vanhuksenSiggen saapuessa.
Sigge teki merkin osoittaen vuorimiestä. Mutta tämä oli puolestaan saanut niin paljon ajattelemista ritarin puheista, ja kenties vielä enemmän äänenpainosta, jolla ne lausuttiin, että hän unhotti sekä ritarin että hänen palvelijansa ja meni portaita kohden. Steen-herra katsoi häneen päin, mutta antoi hänen mennä. Sigge selitti sitten, miksi oli niin äkkiä ilmestynyt linnaan.
"Hyvin sujuu, herra Steen, olkaa rauhassa… olen ryhtynyt tarpeellisiin valmistuksiin, ja nyt lähden toimeen. Mies, joka ratsasti Niilo Sturen sananviejäin vastalle, läksi Upsalaan, jossa hänellä oli pitkä keskustelu erään kaniikin, Eerik Olavinpojan kanssa… Hautaussaatto liikkuu vitkaan; he olivat vasta neljä päivää sitten Vesteråsissa, ja mies kulkee saaton mukana… mutta minä olen pannut koirani liikkeelle, ja nyt tahdon itse lähteä kuninkaan miesten kera, senvuoksi olen täällä!"
Steen-herra väänteli käsiään, mutta mies ei voinut sanoa kärsimättömyydestäkö vai epätoivosta. Hänelle se olikin samantekevää. Hän katseli tuikkivilla silmillään herraansa niin villisti, kuin hän olisi ollut hänen uhattu uhrinsa eikä Niilo Sture. Tämä viittasi kädellään, eikä Sigge viivytellyt lähtöään.
Puolet hänen ruumiistaan oli kuitenkin vielä näkyvissä, kun ritari kuuli hameen kahisevan takanaan ja ystävällisen äänen lausuvan hänen nimeään. Steen nojasi päätään vasenta kättään vasten, jota hän nojasi erästä parven kattopylvästä vasten. Hänen oikea kätensä puristi lujasti sillan kaidepuuta. Hän ei kuullut kuiskausta, mutta silloin laskihe pehmyt käsi hänen käsivarrelleen, ja hymyilevät huulet lausuivat toistamiseen hänen nimensä.
Tulija oli Ingeborg. Kuninkaan sairauden aikana oli hänen sulhasellaan niin paljon puuhia, jotka estivät heitä olemasta yhdessä, että he saivat kohdata toisiaan vaan joskus lyhyen hetkisen. Mutta siksi ne olivatkin sitä arvokkaampia. Aikaisin tänä aamuna oli neito odottanut häntä tapansa mukaan naisparvella, mutta hän ei ollut tullut. Hän voi hyvin ymmärtää, että tärkeät syyt olivat esteenä, ja sillä puolen linnaa kuiskailtiinkin pian, että kuningas oli heikompi kuin milloinkaan, mutta se ei voinut korjata hänen pettynyttä odotustaan. Silloin tuli eräs tyttö ilmoittamaan, että ritari meni parvensillalle. Hän riensi senvuoksi sinne.
"Steen!" kuiskasi hän vielä kerran katsoen häneen niin rakkaasti, kuin kevätaurinko katselee kirkkaalta taivaalta jääkoleista maata.
Nyt irroittihen ritari niistä siteistä, jotka häntä niin kahlehtivat. Hän kääntyi sulo neitosensa puoleen. Mutta tämä oli nähnyt sulhonsa tumman katseen, ja hän vilkaisi tämän katseen suuntaan, ja siellä hän näki näyn, joka sai veren hänen suonissaan hyytymään.
Linnanpihalla asteli murhaaja, mies, jonka hän tunsi tuosta onnettomuuden päivästä asti, ja hänen nutussaan oli Steen Sturen kilpimerkki, kolme lumpeenlehteä. Kolkot, hirveät ajatukset himmensivät silmänräpäyksessä hänen sielunsa; niitä seurasi toisia ajatuksia, jotka koettivat karkoittaa edelliset, mutta alaston todellisuus oli ilmielävänä hänen edessään ja hänen neitseellinen sydämensä kutistui kokoon niiden vaikutuksesta.
"Se on hän", huudahti hän, mutta hänellä ei ollut voimaa kestää hirveätä havaintoaan.
Hän vaipui taintuneena Steen-herran syliin.
Samassa tuli eräs asepoika juosten ritariparvelta ja sanoi ritarille, että kuningas kutsui häntä, ja oli jo useita kertoja hyvin levotonna kysellyt häntä. Useita neuvosherroja oli jo tullut ja niiden mukana linnan päällysmies. Kuningas odotti nyt vaan Steen-herraa.
Tämän sydän oli murtumaisillaan niiden monien ristiriitaisten tunteiden painosta, jotka hänen sieluaan raastoivat. Hänen täytyi kuitenkin ennen kaikkea saapua kuninkaan tykö, vaikka hänen sydämensä vaati melkein vastustamattomalla voimalla häntä jäämään morsiamensa luo. Hän kantoi hänet kiireesti naistupaan äitinsä luo. Steen selitti hänelle lyhyesti, mitä oli tapahtunut ja pyysi, että äitinsä ilmoittaisi Ingeborgille, kun hän virkoisi, että hän tulee sinne heti, kun velvollisuutensa kuningasta kohtaan sen myöntää. Sitten hän läksi kuninkaan luo.
Pari nappia oli auennut hänen ihokkaassaan, mutta hän ei tänä hetkenä joutanut ajattelemaan ulkonaista asuaan, vaan astui semmoisenaan kuninkaan huoneeseen. Neuvosherrat seisoivat siellä vakavin kasvoin puolikehässä kuninkaan vuoteen ympärillä. Vielä tuonnempana oli linnan päällysmies, ja aivan hänen takanaan oli kuninkaan asemiesten päällikkö, vanha, uskollinen Klaus Lang. Kuninkaan päänaluksen molemmilla puolin seisoivat hänen kanslerinsa, Niilo Ryting ja Strängnäsin arkkiteini, Kort Rogge.
Kuningas makasi silmät sulettuina, mutta hänen kalmankalpeat kasvonsa puhuivat kaunopuheista kieltään maallisen elämän katoovaisuudesta. Ääni, jota tuhannet olivat kuunnelleet, katse, joka oli saanut sydämet sykähtelemään riemusta, pelosta, vihasta ja kiukusta, tuo käsi, joka oli pidellyt vallan ja rikkauden valtikkaa, — kaikki oli muuttunut, rauennut; niistä oli jälellä ainoastaan muisto, haihtuneen todellisuuden varjo.
Kansleri kumartui kuiskaamaan kuninkaan korvaan, että ritari oli tullut. Heikko hymy ilmestyi silloin hänen huulilleen. Hän viittasi Steeniä luokseen. Ritarin silmiin kohosi pari kyyneltä, kun kuningas lausui:
"Paljon olen sinua ajatellut näinä päivinä, Steen, sinua ja valtakuntaa, joka on silmissäni näyttänyt sulautuvan sinun kanssasi yhteen.. Sanon sinulle kuitenkin suoraan, että olin ajatellut toista valtakunnanjohtajaksi jälkeeni… Hän on suuri, rakas poikani, suurempi kuin sinä ja paljon, paljon suurempi kuin Kaarlo Knuutinpoika, joka on kompastunut kaikille niille kareille, joiden välitse hän on purjehtinut. Hänellä on se voima, jota minulla ei ole koskaan ollut, ja joka kenties puuttuu sinultakin, itsensä kieltämisen voima… sen näen nyt selvemmin kuin ennen… Ja tämä viimeinen pilvi, joka vielä viime hetkenäni himmensi silmäni, — tunnen sen, Steen että se on pelkkää valetta ja petosta!… Sinäkin saat sen nähdä, ja hyvin pian, ettei jalompaa sydäntä syki minkään ritarin rinnassa…"
Hän vaikeni kootakseen voimia. Puhuminen rasitti häntä, ja hänellä oli vielä paljon sanomista. Hänen silmänsä kääntyivät Steenistä kansleriin ja kanslerista Steeniin takaisin. Hetken juhlallisuus oli vallannut kaikki läsnäolijat, mutta vanha Klaus Lang nyyhkytti ääneen voimatta vähääkään hillitä tunteitaan.
Kuningas kuuli sen ja hymyili sekä viittasi vanhuksen luokseen. Päällysmiehen käsi vapisi ankarasti, kun hän ojensi sen herralleen. Hän lankesi polvilleen sängyn viereen painaen kyyneleisiä silmiään kuninkaan kättä vasten.
"Kiitos, kiitos, rakas ystävä, uskollisesta ystävyydestä!" änkytti hän hymyillen. "Me tapaamme kyllä toisemme oikean herramme ja kuninkaamme edessä, joka on rukouksesi jo kuullut."
Sitten ojensi kuningas kätensä neuvosherroille, toiselle toisensa perään lausuen heille monta neuvon sanaa Ruotsin menestyksestä ja yksimielisyydestä, jota hän toivoi Ruotsin miesten välille, mistä sitä niin usein puuttui. Viimeksi hän kääntyi taasen Steen-herran puoleen.
"Sinun ja minun välilläni ei ole konsaan mitään kylmyyttä ollut… Niin kauas kuin voin muistaa taaksepäin, olen aina nähnyt sinut rinnallani sekä silloin, kuin kuninkaankruunu heleänä loisti päässäni, että silloin, kun sen loisto himmeni ja hävisi, ja kun minun alennustilani saapui, arkkipiispansauvan ollessa Ruotsin valtikkana… Vilpitön kiitos siitä, Steen… Vie viimeinen tervehdykseni Niilo Sturelle ja pyydä hänen antamaan minulle anteeksi… voi, ethän sinä tiedäkään, mitä välillämme on ollut!… Sammuva katseeni näkee hänet pyhimysloistossa, ja itse olen pimennossa… rukoilkaa puolestani kaikki, joilla on sydän ottamaan osaa miehen hätään ja miehen taisteluihin!"
Taaskin kuningas vaikeni sulkien silmänsä. Hänen katsettaan häikäisi kenties se valo, joka nyt elämän rajalla virtasi häntä vastaan siitä pitkästä muistojen sarjasta, jonka sisältöä hän ei milloinkaan ollut nähnyt niin täydellisenä kuin nyt. Hän näki ne nyt kaikki, kaikki ne, jotka olivat vaeltaneet elinrataansa hänen rinnallaan joko hänen kanssaan tai häntä vastaan, ei kylminä ja verettöminä, vaan ne esiintyivät elävinä olentoina; hänen muistinsa tunsi ne kaikki, vaikkei hänen kielensä voinut lausua kaikkea, mitä hän näki ja tunsi. Engelbrekt, Eerik Puke, Broder Sveninpoika, vanha drotsi Krister Niilonpoika ja arkkipiispa Jöns Pentinpoika, Tuomas-piispa, — kaikki hän nyt näki, ja eellimmäisenä niiden avarassa piirissä lähestyi häntä valoisana haamuna hänen unohtumaton kuningattarensa, kaunis Kaarina. He seisoivat syyttävinä, mutta samalla rukoilevina ja anteeksiantavina. He olivat kuin painoja siinä vaa'assa, jonka heilunta määräsi, minkä osan ikuisesta elämästä hän oli saapa. Hänen huulensa liikkuivat hitaasti, ikäänkuin puhuessa, vaikkei kukaan voinut kuulla sanoja. Mutta kun kuningas jatkoi samaan tapaan, kumartui Steen-herra hänen puoleensa ja kuuli silloin selvästi hänen lukevan kappaleita Engelbrektinlaulusta. Kuningas huomasi nähtävästi ritarin liikkeen, koska hän heti risti kätensä ja sanoi korkealla äänellä:
Jumala, jok' oikein tuomitsee,Hän armonkin antaa meille!
Sitten hän katseli kauan värähtämättä Steen Sturea. Silloin hän antoi merkin, jolla osoitti haluavansa päästä istuvaan asentoon. Molemmat hengelliset herrat auttoivat hänet silloin istumaan. Näki kuinka työlästä se oli kuninkaalle, mutta he huomasivat, miten hän ponnisteli, ja ihmettelivät, että hänen riutuneessa ruumiissaan oli vielä niinkin paljon voimia.
Syvintä vakavuutta osoittavalla juhlallisuudella tarttui kuningas silloin ritarin käteen.
"Sinulle, Steen", sanoi hän, "sinulle ja Niilo Sturelle minä uskon valtakunnan, ja minä lähden täältä siinä lujassa uskossa, että te pysytte uskollisesti yhdessä ja miehekkäästi puolustatte isänmaatamme. Sitä varten annan sinun haltuusi Tukholman, Turun ja Örebron linnat kaikkine maakuntineen ja kaupunkeineen, jotka ovat olleet oman valtani alla! — Mutta yhden neuvon annan sinulle… se on testamenttini parhain: älä milloinkaan tavottele kuninkaan nimeä… se valta mursi Kaarlo Knuutinpojankin onnen!"
Hän risti sitten kätensä lisäten:
"Jumal' armias, poika ja henki pyhäRuotsia suojelkoon, varjelkoon yhä!"
Sitten hänen päänsä vaipui raukeasti sivulle. Papit laskivat hänet hiljaa vuoteelle. Kaikki odottivat, että hän hengittäisi kohta viimeisen henkäyksensä, ja Steen herra kumartui kuuntelemaan, vieläkö hän hengitti. Hän seisoi kauan siinä asennossa eikä huomannut, että kallis kaulaketjunsa, jota hän aina piti, valahti vähän näkyviin. Kuninkaan vapiseva käsi tarttui siihen.
Hänen katsettaan himmensi kuitenkin jo kuolinhetken sumu. Hän ei voinut eroittaa muuta kuin yhden säihkyvän jalokiven, johon hän tarttui sormillaan, mutta hän tunsi sen jalokiven, ja se johti hänen viimeisen ajatuksensa Niiloon.
"Niilo", änkytti hän, "tiesinhän sen, että löytäisin vielä kerran sinun kaulaketjusi kuitenkin."
Käsi hervahti ales ja katse sammui, mutta ihmeen ihana hymy levisi hänen kasvoilleen. Sovinnon enkeli oli vilvoittanut kuningasta hänen viimeisessä hengenvedossaan.
* * * * *
Kaarlo-kuningas kuoli puolipäivän aikaan, ja vasta iltapuoleen sai Steen-herra tilaisuutta käydä naisparvella kuulemassa lemmittynsä vointia.
Hän oli tointunut pian pyörtymyksestään, mutta hänet saatiin vaan suurella vaivalla pidätetyksi rientämästä kuninkaan huoneeseen. Vieläpä kun ilmoitettiin kuninkaan kuolleen, ei se häneen tehnyt muuta vaikutusta kuin että hän toivoi nyt kohta saavansa nähdä Steen-herran. Kun tämä astui huoneeseen, jossa hän oli, ilmaisivat neidon ensi sanat heti sekä täyden selvityksen hänen äkkinäiseen mielenliikutukseensa ja pahoinvointiinsa sekä antoivat ritarille vielä sellaisen tiedon, joka oli ihan maahan musertaa tämän.
"Oliko se sinun asemiehesi, joka käveli pihalla?" kysyi hän tavattoman kiihkeästi.
"Oli!" vastasi Steen-herra tarttuen surumielisesti hymyillen hänen käteensä.
"Se mies tahtoi murhata sinut", sanoi Ingeborg silloin, "sama mies, joka oli murhaamaisillaan hurskaan kaniikin, ja joka hautasi sinun Ingeborgisi mustaan multaan!"
Hän oli kauhusta kalpeana tätä kertoessaan, ja koko hänen olentonsa vapisi ikäänkuin tulessa, jonka sähiseviä liekkejä hän turhaan koki sammuttaa.
Kysymyksiä ja vastauksia vaihdettiin nopeasti, ja ennenkuin Steen Sture erosi morsiamestaan, oli hänellä selvillä koko tämä perkeleellinen juoni, ja myöskin se, että hänen kaulassaan oli Niilo Sturen kultainen kaulaketju.
Mutta Niilo Sture oli koko yön hänen mielessään, eikä hän voinut saada silmän täyttä unta.