"Minulla on kuitenkin yhtä ja toista teille sitä ennen sanottavaa, Niilo herra", sanoi hän, ja hänen kasvonsa osoittivat selvästi, että asia oli hyvin tärkeä.
"Koskeeko se arkkipiispaa?" kysyi Niilo.
"Häntä ja teitä!… Tahtoisin kuitenkin sanoa asiani teille ainoastaan arkkipiispan läsnäollessa."
Niilo katseli kysyvästi milloin aseenkantajaansa milloin arkkipiispaa.Viimein hän sanoi:
"No niin, tahdon kuunnella, mitä sinulla on minulle sanomista, ja tapahtukoon se teidän läsnäollessanne. Olkaa siis hyvä ja astukaa sisään kappeliin, arkkipiispa Jöns!… Ainoastaan tätä vaadin teiltä, nykyisen valtani nojalla. Enkä vaatisi sitäkään, ellen tuntisi tuota miestä ja tietäisi, ettei hän tyhjää puhuen eteeni tule!"
Synkkä varjo peitti arkkipiispan kasvot, mutta hänellä ei ollut mitään keinoa välttää tätä keskustelua. Niilo-herra meni edeltä, sitten arkkipiispa ja hänen perässään Hollinger, mutta muu joukko asettui kokonaan vahvaksi vahdiksi kappelin ympärille ja sisäänkäytävän suulle.
Soihdunkantajat astuivat ritarin käskystä sisään ja kiinnittivät soihtunsa kahteen molemmin puolin alttaria olevaan rautakäteen, niin että koko kappelin sisusta tuli valoisaksi ja ikkunoista sekä avoimesta ovesta voi nähdä kaikki mitä siellä sisällä tapahtui. Ympäröivän piirin takana piteli Erkki omaansa ja herransa hevosta, joiden mäkivyöt silloin tällöin välähtelivät soihtujen valossa, kun edessä seisovat miehet liikkuivat.
Kun nuo kolme olivat saapuneet kappeliin, antoi Niilo merkinHollingerille puhua.
"Asia koskee teidän henkeänne, Niilo herra", alkoi tämä.
Niilo katsoi tuikeasti mieheen, ikäänkuin olisi hänen vihansa herännyt siitä, että tämä uskalsi tuollaista puhua, mutta Hollinger jatkoi:
"Täällä, tässä pyhässä huoneessa hierottiin hetki sitten kauppaa teidän hengestänne, Niilo herra. Kaupanhierojina oli, toisena eräs herra David Pentinpojan miehistä, jonka te hyvin tunnette siitä ajasta saakka, kun hän ilmoitti teille kuolemanne, ja toisena… niin, teidän terävät silmäniskunne, arkkipiispa, eivät minua peloita, ja niin totta kuin olen rehellinen mies, voitte olla varma siitä, että, jos kappeli silloin olisi ollut yhtä valoisa kuin nyt, niin teidän musta verenne jo aikoja olisi juossut sydämestänne…"
Niilo siirsi katseensa uskollisesta palvelijastaan arkkipiispaan. Tuossa katseessa voi lukea syvää sydänsurua ja ihmettelyä, ettei suoraan sanoisi hämmästystä, sekä samalla leimuavaa vihaa ja mitä syvintä inhoa.
"Onpa siis totta", sanoi hän kääntymättä kuitenkaan suoraan arkkipiispaan, jonka läsnäolosta hän selvästi kärsi, "onpa siis totta, että missä pahaa on, siellä sitä on paljon. Te olette vannonut väärin kuninkaallenne, sen lisäksi olette tehnyt murhapolton ja nyt olette valmis salamurhaan. Ja kuitenkin olette erään Ruotsin jaloimman suvun lapsia, ja sen lisäksi on teidän kansalle esitettävä Jumalan käskyjä kaikesta siitä, mikä on totta ja oikeaa…"
Hän vaikeni, ja näkyi, kuinka rajusti hänen sisässään myrskysi ja kuinka vaikeata hänen oli hillitä tunteitaan, jotka paisuivat sitä korkeammalle ja sitä rajummin, kuta enemmän hänen mielessään toisiaan seurasivat muistot kaikesta siitä, mitä tuo pöyhkeä ja kylmäverinen pappi oli rikkonut valtakuntaa ja kuningasta ja Niiloa itseäänkin kohtaan.
"Heittäkää hänet torniin!" huusi Hollinger, joka yhtä paljon kuin herransakin paloi inhoa arkkipiispaa kohtaan, "heittäkää hänet torniin! Jos vähänkään oikeutta löytyy, niin istunee hän siellä tuomiopäivään saakka, ja sen olet sinä ansainnut, sinä pirun pappi!"
Hollingerin silmät paloivat ikäänkuin hänen pahin vihamiehensä olisi siinä edessään ollut, hänen käsivartensa jännittyivät ja kätensä kouristuivat nyrkkiin, ikäänkuin yksi ainoa viittaus ritarilta, hänen herraltaan, olisi ollut tarpeeksi saamaan hänet syöksemään tuon miehen päälle ja yhdellä ainoalla iskulla maahan kaatamaan ja musertamaan hänet. Ja myrskyinen hyväksymishuuto ulkona olevalta joukolta seurasi kaikkia hänen liikkeitään.
Mutta Niilo vaipui mietteisiinsä, ja vähitellen lakkasi huuto ja hiljaisuus tuli sijaan muuttuen sitä syvemmäksi kuta enemmän sitä kesti. Sitä häiritsi ainoastaan yksi ja toinen kipuna, joka ratisten putosi soihduista. Kaikki odottivat, mitä ritari sanoisi.
"Mitä vastaatte tähän, arkkipiispa?" kysyi hän viimein aivan hiljaa.
"En mitään", vastasi tämä. "En mitään muuta kuin, että minä voin vastata teoistani, mutta en ole pakotettu kellekään niistä tiliä tekemään, kaikkein vähemmin teille…!"
Taas oli hetkisen hiljaisuus, jonka aikana Niilo herkeämättä tarkasteli arkkipiispaa, ikäänkuin olisi halunnut löytää vähäisenkään valon pilkahduksen parempaan päin noissa marmorijäykissä kasvoissa.
"No niinpä kuulkaa sitten, mitä minulla on teille sanottavaa!… Olisi epäilemättä hyvä työ, jos seuraisin palvelijani neuvoa… ja te kai hyvin kuulette, että hänen mielipidettään ovat monet muutkin… Voi olla niinkin, että te itsekin sen mielellänne soisitte, koskapa tiedätte, ettei teille siitä olisi mitään hengen vaaraa, mutta rahvaan asia kyllä kärsisi siitä mitä suurinta vahinkoa ja menettäisi sen kauniin värin, jota se tähän asti on kantanut kaikkien niiden edessä, jotka eivät tunne sitä kamalata rikollisuuden kuilua, johon teillä on sydäntä laskeutua… Sitä pitää välttää, sillä Ruotsin asian kuitenkin täytyy olla tärkeämpi kuin minkään muun, ja Ruotsin puolesta taistelijat eivät saa tahrata kunniataan yhden arkkipiispan kukistamisella, vaikkapa satakin palkattua murhaajaa vaanisi minun henkeäni."
Arkkipiispa ei voinut ottaa katsettaan pois ritarista. Hänen otsaltaan loisti semmoinen ylevyys ja hänen jalot kasvonpiirteensä loistivat jotakin niin jaloa ja suurta, että semmoinenkin mies kuin Jöns Pentinpoika viehättyi siitä.
"Mitä minuun itseeni tulee", lisäili Niilo, "niin sanon teille tässä kaikkivaltiaan Jumalan alttarin edessä, jossa seisomme, että heitän henkeni hänen turviinsa. Jos hän on minut valinnut välikappaleekseen saamaan jotakin hyvää Ruotsin maalle aikaan, niin tietää hän kyllä minua suojella, jollei, niin henkeni on vähäarvoinen… Ja nyt nopeasti pois täältä, arkkipiispa! Voisi tapahtua, jos teidän täällä olonne tulisi yleisemmin tunnetuksi", lisäsi hän matalalla äänellä, niin että ulkona olijat eivät voineet häntä kuulla, "voi tapahtua, ettei minullakaan olisi valtaa silloin pelastaa henkeänne! Hollinger tuo esiin arkkipiispan hevoset."
Hollinger meni täyttämään herransa käskyä, ja muutaman silmänräpäyksen perästä kuultiin arkkipiispan seuralaisten lähestyvän kappelia. Talonpojat tunkeutuivat oven ympärille heittäen kapean käytävän auki hevosten luo.
Niilo kulki arkkipiispan rinnalla joukon läpi ja niin villinä kiiluivat oluesta ja intohimoista kiihtyneiden talonpoikain katseet, että arkkipiispan kyllin selvästi piti huomata, että hän hengestään sai kokonaan kiittää jaloa vihamiestään.
Kun arkkipiispa viimein oli valmiina nousemaan hevosen selkään, sanoiNiilo hänelle:
"Antakoon Jumala teille tekonne anteeksi, arkkipiispa Jöns…! Ja ottakaa nämät sanat minulta ikäänkuin muistoksi tästä hetkestä: Ruotsin asia on mahtavampi ja suurempi kuin, että te sen voisitte rikki murtaa, kuinka hyvänsä te juonianne kehrännettekin."
Arkkipiispa heittäytyi satulaan ja ratsasti seurueineen pois, synkkänä ja mustana kuin ukonpilvi.
Niilokin nousi hevosensa selkään ja ratsasti Erkin kanssa takaisin kaupunkiin.
Mutta vasta hetken kuluttua siitä kun tämä merkillinen tapaus oli alusta loppuun kulkenut, lähti muu joukko liikkeelle ja laulaja lauloi muiden häntä säestäessä:
Siellä voihkaten naiset valitti,Kun kuten Juudaskin herransa,Jöns petturi, viekas murhaaja,Marskimme kavalasti surmasi.
Jumal' armias, Poika ja Henki PyhäRuotsia suojelkoon, varjelkoon yhä.
Neiti Päivänsäde.
Seuraava päivä koitti ja lupasi tulla yhdeksi noista ihmeen ihanista syyspäivistä, joita pohjoismaat voivat tarjota, jolloin lämmin sää ja verrattomat värivaihdokset puiden kirjavissa latvoissa mieltä viihdyttävät.
Valtionhoitajan kortteerin edustalla olivat hänen seuralaisensa, nähtävästi valmiina ratsastamaan pois kaupungista, ja vähän matkan päässä heistä seisoi joukko aseellisia talonpoikia keskustellen keskenään, ja samalla aina väliin katseillaan tarkastellen noita ratsastavia aseenkantajia. Viipyi kauvan, ennenkuin valtionhoitaja näyttäytyi, mutta vihdoin hän tuli, komeilla näädännahkaturkeilla varustettuna, ja hänen komeasti varustetun hevosensa talutti sitä pitelevä hovipoika hänelle.
Kun hän huomasi talonpojat, tervehti hän ystävällisesti heitä, mutta he seisoivat hiljaisina eikä heillä näyttänyt olevan paljon halua vastata tervehdykseen. Ystävällinen ritari ei puolestaan ollut tuota huomaavinaan, vaan nousi nopeasti hevosensa selkään, joka ylpeänä pöyhisteli ylhäisen taakkansa alla.
Hiljaista ravia ratsasti valtionhoitaja katua eteenpäin, kun yht'äkkiä ratsumies tuli täyttä laukkaa meren puolelta ja kiiruhti hänen luokseen. Se oli Olli Råd.
"He tulevat, herra Eerik!" sanoi hän seisattuen valtionhoitajan rinnalle.
Tämä, jonka ajatukset olivat varmaankin toisissa asioissa kiinni, kysyi ihmetellen:
"Kutka tulevat?"
"Neiti Päivänsäde", sanoi Olli naurahtaen.
Nyt näytti Eerik herralle asia valkenevan.
"Ah", huudahti hän, "ratsastakaamme heitä vastaan!"
He ratsastivat alas järvelle, mutta muut seuralaiset jäivät herransa viittauksesta paikoilleen.
Siellä alhaalla lähestyi myötätuuleen suuremmanpuoleinen alus, jonka peräkeulalla näkyi kaksi naista ja kolme lasta, samalla kun etukeulalla kaksi uljasta miestä seisoi katsellen maata.
Toinen heistä jätti kohta paikkansa ja meni miesten luo, ja alus oli nyt jo niin likellä maata, että selvästi voi huomata sen suuren vaikutuksen, mikä hänellä oli nuorempaan naisista, kun hän heitä lähestyi. Hellempää neidon hymyilyä ei voi olla kuin se, minkä ritari osakseen sai. Vanhempikin naisista hymyili, mutta hänen hymyilynsä oli aivan toista laatua ja koski selvästi yhtäpaljon neitoa kuin ritariakin.
Nyt he katsoivat maalle ja Eerik-herra nosti kohteliaasti, tervehtien hattuaan, ja kohteliaasti hänen tervehdykseensä vastattiinkin, sitten hän laskeutui alas hevosen selästä heittäen ohjakset Ollille ja käveli alas maallenousupaikalle.
Veneessä olijat olivat rouva Briita Kaarlontytär lapsineen ja neiti Ingeborg Åkentytär (Tott), jotka nyt tulivat tervehtimään edellisen miestä, herra Niilo Sturea. Nuori ritari, joka näytti suuresti miellyttävän neiti Ingeborgia, oli herra Steen Sture. Aluksen etukeulalla, kun se laski rannalle, seisoi Brodde.
"Onneni salli minun viipyä niin kauvan kaupungissa, että sain tilaisuuden sanoa teidät tervetulleeksi, rouva Briita", lausui valtionhoitaja kohteliaasti, ojentaen kätensä Briita-rouvalle auttaakseen häntä ylös veneestä.
Briita-rouva otti tuon mahtavan herran ritarillisen palveluksen ylevällä ryhdillä vastaan. Steen-herra tarjosi käsivartensa Ingeborgille ja valtionhoitaja hymyili sille innolle, millä nuori herra koetti tehdä ylösnousun hänelle niin mukavaksi ja helpoksi kuin mahdollista.
"Nyköpingin hääleikit, arvelen minä, kestävät yhä vielä", lausui hän."Neiti Päivänsäde ei ole menettänyt sulhaspoikaansa!"
Hieno puna kohosi neidon liljanvaaleille poskille, ja hänkin hymyili katsahtaen kirkkailla silmillään Steen herraa, ennenkuin käänsi ne setäänsä.
"Teidänkin muistossanne, setä, näyttävät ne vielä olevan, koskapa muistatte nimen, jonka siellä sain."
"Niin ja kukapa voisikaan unohtaa sen pienen seppeleen, joka sulle hankki tuon nimen, arvelet kai Ingeborg… Minun tietääkseni olet ensimmäinen, joka olet koristanut kiharasi noilla pienillä kukkasilla, jotka näissä seuduin eivät ole arvoon päässeet… tarkoitan, että täälläpäin kutsutaan niitä pirunsilmiksi… otat kai tämän kiitokseksi, neiti Päivänsäde?"
"Oletteko kuullut laulua neiti Päivänsäteestä, uljas ritari?"
"En", vastasi tämä kummastuneena ja lisäsi, "kuinka tulitte ajatelleeksi tuota laulua, herra Eerik?"
"Tuskin tiedän sitä itsekään", vastasi Eerik-herra nauraen, "kenties nimien yhtäläisyys saattoi minut ajattelemaan tuota laulua, jonka lapsuudessani monet kerrat kuulin… muistan ainoastaan muutamia säkeitä…"
"Ja ne kuuluvat?"
Keijukuningas rakasti neiti Päivänsädettä, mutta sitten tuli käärmekuningas ja teki lopun rakkaudesta, ja itku ja nauru tuli ilon ja riemun sijaan… Näin se kuuluu…
Käärmekuningas neidolle taikajuoman toi.Kun nuori mä oon.Ja neidolta poski se vaaleni… voi!Niin lehdossa ratsastelen.
Ja hautaan tuo Päivänsäde mullattiinMut' käärmekuningas tiesi minne se haudattiin.
Ja neidon hän haudasta kaivoi pois.Kun nuori mä oon!Ja kuolleena linnaansa neidon hän toi.Niin lehdossa ratsastelen.
"Ja siinäkö on loppu?" kysyi Steen.
"Siinä on loppu!" toisti Eerik-herra. "En muista enempää."
Sillä välin kun näin vähitellen kohottiin rannasta ylemmä, oli eräs miehistä kiiruhtanut linnaan ilmoittamaan Briita-rouvan tuloa ja nyt nähtiin Niilo-herra sieltä tulevan vaimoansa vastaan. Valtionhoitaja seurasi edelleen mukana ja Olli ratsasti herransa hevosen kanssa pikkusen matkan päässä takana. Mutta heti kun Niilo-herra oli saapunut, erosi Eerik-herra.
Kohtelias hymyily oli vielä hänen huulillaan, mutta äänenpaino, jolla hän puhui, oli kuitenkin huomattavasti kylmä. Niilo oli enemmän mieleltään surullinen, kuin hänen kenties olisi pitänyt olla tavatessaan kaunista vaimoansa.
Heti senjälkeen oli Eerik-herra taas yhtynyt seurueeseensa ja ratsasti nopeata ravia Tukholmaan vievää tietä myöten. Itse hän ratsasti hyvän matkaa miestensä edellä ja ainoastaan Olli Råd ajoi hänen rinnallaan.
"Sinä olet oikeassa", sanoi hän palvelijalleen, "nuori mies on sidottu!"
"On kysymys ainoastaan siitä, ovatko kahleet kyllin lujia vetämään hänet Niilo-herran luota teidän puoleenne", lausui Olli hyvin epäilevästi.
"Ja minkätähden ne eivät sitä olisi…?"
"Niin, miksi… sitä on kyllä vaikea sanoa, mutta semmoisilta ne minusta näyttävät, nuo herrat, sekä Niilo että Steen, että he varmaan ennen luopuvat hengestään, kuin hylkäävät sen asian, jonka puolesta he taistelevat."
Eerik-herra ei vastannut siihen mitään, vaan ratsasti hetken äänetönnä katsellen jäykästi eteensä tielle, jota he kulkivat.
"Jotakin täytyy kuitenkin tehdä", sanoi hän viimein, "arkkipiispa ei lepää, ja meillä on itse asiassa kaksi vihollista, joista Niilo Sture epäilemättä on vaarallisempi, koskapa hänellä on rahvas puolellaan… Jotakin on sentähden tehtävä ja jos Steen herran voisi voittaa puolelleen, niin pidän sitä niin suurena asiana, kuin jo puoleksi olisin voittanut."
"Todellakin", täytti Olli, "olette puhunut totta, herra Eerik… sillä talonpojat eivät ole unohtaneet tuota nuorta ritaria, joka heitä niin miehekkäästi Harakerin kirkolla johti kuningas Kristiania vastaan. Jos voisi Steen-herran voittaa puolellenne, olisi totisesti jo puoleksi voitto meidän, sillä hän tuo varmaan mukanaan puolet rahvaasta."
"Niinpä niin, Olli", myönsi ritari vilkkaasti, "ja mikä on tehtävä, on tehtävä heti… Minun nähdäkseni, vetäytyy Niilo-herra jouluksi Taalainmaahan, ja ennen kevättä ei arkkipiispa ja hänen kuninkaallinen ystävänsä voi mihinkään ryhtyä… siispä on meidän nyt heti käytävä toimeen… Emmehän mitään menetä, jos koetammekin. Mutta asia on sitä laatua, ettei kuka hyvänsä saakaan sitä läpi ajetuksi…"
Herra Eerik piti jo vanhastansa arvossa tuota uskollista ja kelvollista palvelijaansa. Tämä huomasikin aivan oikein, minne hänen herransa tähtäsi, ja sanoi nauraen:
"Aijotte siis minut lähettää Niilo Sturen luo joulujuhliin."
"Ja kenenpä muutoin arvelet voivan siihen tehtävään kelvata?" kysyi ritari takaisin.
"Olkoon sitten niin, minä otan sen tehdäkseni", vastasi Olli hyväntahtoisesti.
Samalla kun keskustelu tuosta asiasta oli valtionhoitajan ja hänen uskottunsa välillä, istui Niilo-herra vaimoineen ja lapsineen eräässä Vesteråsin linnansalissa.
He eivät olleet toisiaan kohdanneet senjälkeen, kuin Niilo keväällä matkusti Suomeen keskustellakseen Kaarlo-kuninkaan kanssa. Mitkä surun ja vastoinkäymisten okaat olivatkaan sen jälkeen ilmoihin puhjenneet ja heitä pistäneet! Heidän kartanonsa oli poltettu, itse Niiloa oli ajettu kuin pakolaista, kunnes hän taalalaisten päällikkönä voi tarjota vihollisilleen taistelua. Mutta vielä tällä hetkelläkin oli hänen asemansa semmoinen, että — niinkuin hän kirjeessään kuninkaalle oli maininnut — "joko hänen täytyi saattaa työnsä loppuun, tahi tulisi hän itse, hänen lapsensa ja jälkeläisensä kerrassaan turmioon syöstyiksi." Ja tähän tietoon yhdistyi vielä ajatus lasten kohtalosta, jos hänet itsensä sodan syöjätär pois hengiltä saattaisi, ennenkuin hänen työnsä oli alotettukaan, vielä vähemmin loppuun saatettu.
Tämä ajatus saattoi tuon surumielisen ilmeen hänen kasvoilleen, kun hän pitkän eron perästä sai nähdä vaimoaan ja lapsiaan, ja se oli yhä jälellä, kun he tulivat linnaan, vaikka hän koetti karkoittaa sitä ei ainoastaan kasvoiltaan vaan mielestäänkin. Mutta kun hän sitten sulki rakkaan vaimonsa syliinsä, valtasivat nuo surulliset ajatukset hänet vielä enemmän kuin ennen, ja hänen silmänsä kostuivat kyynelistä, kun hän sanoi:
"Jumala sinua varjelkoon, vaimo, jos jotakin odottamatonta minulle tapahtuisi!"
Briita katsoi pelästyneenä ylös. Synkkä aavistus valtasi hänet ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Mutta hän ei antanut itseänsä sen valtaan. Hän ei tosin voinut kieltää naisellista luontoaan, jonka täytyi saada oikeutensa, mutta muutoin katsoi hän vaaraa rohkeasti silmiin valmiina uhraamaan kaikkein kalleimpansakin sille pyhälle päämaalille, jonka siunattu taistelija hänen miehensä oli.
"Minut voisi kauhu vallata", sanoi hän katsoen luottavasti Niiloa silmiin, "ellen olisi tottunut ajatukseen, että sinä voit äkkiä tulla riistetyksi minulta ja lapsilta… Mutta luja uskoni on, että kaikkivoipa Jumala ei ole meitä hylkäävä… Ja yhtä varmaan kuin toivon kerran tapaavani sinut toisessa elämässä, yhtä varmaan tahdon kasvattaa poikasi seuraamaan sinun jälkiäsi."
Niilo ei puhunut mitään, hän vaan puristi vaimoaan lujasti itseensä. Silmänräpäyksen kuluttua oli hän taas entisellään, ja tyyni rauha levisi hänen kasvoilleen ja Briita koetti samoin muusta huolimatta kiinnittää ajatuksensa jälleennäkemisen onnellisuuteen, ettei häiritseisi hetken juhlallisuutta, vaikka kauhunkuvat siitä, mitä mahdollisesti pian voisi tapahtua, kauvan hänen mieltään värisyttivät.
Samassa astui Brodde sisään, ja hän tunsi sydämensä kevenevän saadessaan silloin lähteä pois yksinäiseen huoneeseen. Siellä lankesi hän polvilleen ja hartaasti rukoili Jumalaa ja kaikkia pyhiä varjelemaan kaikkia hänen rakkaitansa.
Kun hän uudelleen tuli saliin, jonne oli jättänyt miehensä ja Brodden, olivat nämä vilkkaassa keskustelussa keskenään, ja hän istuutui miehensä rinnalle. Myöskin Steen Sture tuli heti senjälkeen sisään, ja täällä pidettiin nyt neuvottelua, joka muodostui hyvin tärkeäksi, koskapa se suuressa määrässä tuli olemaan heti seuraavien tapauksien perustuksena.
Niilo-herra itse johti keskustelua, selitti asiat sekä esitti, mitä nyt yleensä olisi tehtävä. Ja hän osoitti siinä niin suurta sekä asioiden että henkilöiden tuntemista, että Steen Sture kuunteli häntä kuin opettajaansa.
Voi edeltäpäin arvata, että pian tulisi tapahtumaan hajaannus valtionhoitajan ja niiden välillä, jotka vanhastaan kuuluivat arkkipiispan puolueeseen. Sellaiset miehet kuin Ture Turenpoika (Bjelke), Iivari Gren — vanhan tanskalaismielisen Maunun poika — nuori herra Eerik Kaarlonpoika (Vasa) ja Trötte Kaarlonpoika — hän kuului sukuun, jota sukutilan mukaan kutsuttiin Eka suvuksi ja jolla kilvessään oli valkoinen palkki tahi ritarivyö sinisellä pohjalla — kaikki rohkeita, levottomia, sodanhaluisia ja rikkaita tavarasta sekä paljon vaikuttavia kukin seudullaan — sellaiset miehet eivät varmaan kauvankaan alistuisi kuulemaan käskyä herra Eerik Akselinpojalta, joka ei kuitenkaan koskaan, kuinka kauvan hän Ruotsissa oleskelisikin, voisi vapautua siitä muukalaisuuden karvasta, joka hänessä yhä oli. Näiden lisäksi tuli arkkipiispan läheisimmät sukulaiset, hänen kilpeään kantavat miehet, Oxenstjernat, herra Eerik Niilonpoika sekä David ja Krister Pentinpojat.
Mutta hajaannus näiden ja Eerik Akselinpojan välillä toisi epäilemättä Kristian-kuninkaan maahan ja silloin olisi kysymys siitä, yhtyisikö herra Eerik Niiloon ja taalalaisiin. Että hän ei menisi tanskalaisen kuninkaan puolelle, oli aivan selvää jo siitäkin, että hänen veljensä Iivari oli melkein julki vihollisuudessa tuon kuninkaan kanssa. Mutta sitä vastoin voisi tapahtua, että hän veljensä kanssa yhdessä uskaltaisi ryhtyä sekä Niiloa että arkkipiispaa (kuningasta) vastustamaan, ja että siis Ruotsin ja Kaarlo-kuninkaan puolesta sotivilla olisi vihollisina sekä valtionhoitaja että tanskalaiset.
Kaiken voisi ratkaista aivan vapaasti, jos nyt ilman muuta voisi Mälarin laakson kautta marssia Tukholmaa vastaan. Mutta niiden tietojen mukaan, joita Brodde mukanaan toi, ei södermanlantilaisiin ollut ollenkaan luottamista, ja hän tiesi itsekin, että Uplannin talonpojat erittäinkin Fjädrundalannissa eli maakunnan läntisessä osassa, olivat vielä heitäkin vastahakoisemmat. Ajatella siis nyt Tukholmaan marssimista olisi ollut suurimmassa määrässä epäviisasta. Siihen vaadittiin kaikissa tapauksissa paljon suurempaa voimaa, kuin tätä nykyä oli käytettävänä.
Sentähden oli Niilo-herran aikomus jättää riittävä varustusväki Vesteråsin linnaan ja sitten vetäytyä Taalainmaahan jouluksi, osaksi sentähden, että siihenastinen edistyminen saisi kylliksi vaikuttaa, niin että kansa luottamuksella liittyisi häneen ja hänen toimiinsa, sekä myöskin sentähden, että voitaisiin Taalainmaasta koota suurempi sotajoukko. Sitten voisi myös sillä aikaa lähettiläiden kautta koettaa vaikuttaa muiden maakuntain asukkaisiin, erittäinkin niiden, joilla näinä päivinä oli ollut lähettiläitä Vesteråsissa.
Steen-herra piti tosin parempana uskaltaa viimeiseen asti ja ilman muuta lähteä Upsalaa ja Tukholmaa kohti, mutta Niilo huomautti hänelle, että tarkoitus oli paljon suurempi kuin pelkän ritarillisen urheuden osoittaminen. Koko Ruotsin valtakunta oli sen takana ja tulisi seisomaan tahi kaatumaan heidän mukanaan.
"Ole rauhassa, Steen ystäväni", lisäsi hän, "arvelenpa että saat tarpeeksesi siitä, kunhan tullaan kevääseen!"
Ja Steen-herra antoi myöten. Hänenkin luonteessaan oli varovaisuus suuresti vallalla rohkeuden ja uljuuden rinnalla, vaikka hänen nuorempi ja tulisempi verensä, kenties myös halu saada itsensä kuuluisaksi, yhteydessä hänelle rakkaan asian kanssa, vaikuttivat, että jälkimmäiset ominaisuudet olivat vallitsevina.
Kun tästä asiasta vielä keskusteltiin, astui asepoika sisään ilmoittamaan, että Neriken laamanni, herra Maunu Pentinpoika, halusi puhella Niilo-herran kanssa. Tämä katseli poikaa kummastellen, mutta käski hänen kuitenkin sanomaan Maunu-herran tervetulleeksi. Mutta ei ainoastaan Niilo pitänyt tätä käyntiä odottamattomana, myöskin Steen Sturen ja vielä enemmän Briita-rouvan kasvoista voi päättää, että he pitivät sitä sekä odottamattomana että kummallisena.
Niilo ei kuitenkaan koskaan unohtanut sitä, mitä hän oli kuullut ja nähnyt Örebron kirkossa sinä iltana, jona piispa Tuomas siellä heitti hänelle hyvästinsä, eikä koskaan mainittu hänen lankonsa nimeä hänen näkemättä edessään parannuksentekijän, joka raateli ruumistaan yhtä raivoisasti, kuin kerran oli hyökännyt kansansankari Engelbrektin kimppuun. Useita vuosia oli siitä jo kulunut, eivätkä serkukset olleet missään tekemisissä toistensa kanssa. Niilo tiesi, että Maunu oli harhaillut joitakuita aikoja merellä. Se oli ollut ikäänkuin viimeiset mainingit kiihtyneen mielen sisäisistä taisteluista. Arbogan suuren kokouksen aikana, jolloin Kaarlo-kuningas ensi kerran oli huomannut olevansa kavaltajien ympäröimänä, antoi hän Maunu Pentinpojalle Brandeborgin, eli niinkuin sitä nyt kutsutaan Brandalsundin läänitykseksi. Siellä oli tuo onneton mies sitten elänyt rauhassa vuoteen 1461, jolloin hänen vanha isänsä, Pentti Steeninpoika, kuoli, ja jolloin hän tuli hänen seuraajakseen Neriken laamannina.
Nyt asui hän sukukartanossaan Göksholmassa.
Niilo nousi ylös, kun laamanni astui sisään, ja meni häntä ystävällisesti vastaan.
"Ette odottaneet, että Maunu Pentinpoika tulisi teitä tapaamaan", sanoi laamanni huulillaan hymy, jossa kuitenkin oli, ikäänkuin kukassa kuivuneella arolla, jotain surumielistä. "Kuitenkin tulen en ainoastaan sukulaisena vaan myöskin ystävänä, jos vähänkään minuun luotatte."
Näin lausuen tervehti hän Briita-rouvaa ja muita, ja niin pääsi taas keskustelu käyntiinsä. Briita-rouva poistui, ettei läsnäolollaan sitoisi vierasta, ja myöskin Steen ja Brodde kiiruhtivat seuraamaan hänen esimerkkiään, vaan laamanni esti sen sanoen:
"En tule millekkään salaiselle asialle, ja toivoisin, että koko maailma kuulisi sen, mitä minulla on sanomista… Ensiksi tahdon kiittää teitä, Niilo, siitä mihin olette ryhtynyt. Voi, kolmekymmentä vuotta sitten liikkui toiset ajatukset päässäni! Nyt ovat ne, Jumalan kiitos, poissa!… Ja tahtoisinpa antaa henkeni, jos vaan hetkeksikään voisin esiin loihtia tuon suuren hengen äänettömyydestään…"
Hän nosti kiivaasti kätensä silmilleen ja kääntyi ympäri, mutta jatkoi pian uudestaan, juhlallinen tyyneys kasvoillaan:
"Ihmeellisesti muuttuu miehen mieli, ja minä kiitän Luojaa ja pyhää Eerik-kuningasta, jotka vihdoinkin ovat antaneet minulle rauhan ja vahvistaneet minua siinä, mikä on hyvää… Ja sentähden tulen nyt ja tarjoan käteni siihen työhön, jonka te olette alkanut."
"Minä kiitän teitä, serkku", sanoi Niilo lämpimästi ja tarttui Maunu Pentinpojan käteen. "Arvelen teidän olevan meille suureksi hyödyksi, varsinkin kun herra Eerik Niilonpoika Örebrossa voi tulla hyvin vaaralliseksi. Mutta puhukaamme näistä asioista lähemmin sitten, kun ensin olette ollut vieraanani päivällisillä."
Tätä vastaan ei Maunu-herralla ollut mitään muistuttamista, mutta hän lisäsi:
"Yksi asia täytyy minun kuitenkin sitä ennen saada selville… Minulla on teille pyyntö, joka koskee poikaani…"
"Poikaanne?"
"Niin, poikaani Juhania… minä haluaisin, että hän tulisi teidän perheeseenne ja että te hänet kasvattaisitte oikeaksi ruotsalaiseksi ritariksi, niin että hän sodassa valtakunnan vihollisia vastaan voisi miehekkäillä ajatuksilla ja töillä kokonaan karkoittaa sen varjon, joka hänen onnettoman isänsä kautta on pimentänyt Natt och Dag suvun kilpeä."
Tuskinpa voi luotettavampaa todistusta antaa miehen tahdon ja tarkoitusten vakavuudesta ja suoruudesta kuin sen, että hän jätti poikansa Niilo Sturen haltuun. Tämä kuuntelikin sukulaisensa pyyntöä mitä sydämellisimmällä osanotolla.
"Poikanne on oleva minun poikani", sanoi hän, "ja on hän saapa kaiken hyvän, mitä minulla on antamista!"
"Kiitos, kiitos, Niilo hyvä", lausui Maunu liikutettuna. "Te ette tiedä, minkä ilon minulle saatatte noilla sanoillanne. Ja", lisäsi hän kohottaen katseensa korkeuteen, "niin voin minäkin toivoa, että minunkin haarani meidän vanhaa sukuamme on iloitseva täydestä päivänvalosta."
Hän keskeytti vähän puhettaan, ja jatkoi sitten kääntyen Niiloon:
"Kaikki, ei ainoastaan minun isäni, vaan teidänkin, tuo ankara Bo-herra, ja meidän setämme, herra Niilo Steeninpoika, kaikki ovat, he vetäneet miekkansa asian puolesta, joka ei ollut Ruotsin. Te olette, ensimmäinen, joka olette eronnut suvusta ja kohottanut kolmekruunuisen sotalipun. Antakoon Herra siunauksensa, että se olisi tapahtunut onnellisena hetkenä… Maailman mielestä se ei koskaan ole ollut vaarallisempaa kuin nyt, mutta siinäkin olette te osoittanut oikeata ritarin mieltä."
Niilon olisi ollut vaikeata kuunnella tuota, jollei puhujan liikutus olisi ilmaissut, että se virtasi vilpittömästä sydämestä.
"Älkäämme uudistako noita tuskallisia muistoja, jotka jo ovat umpeen kasvaneet", lausui Niilo, "isämme kuuluivat toiseen aikaan. Silloin tuskin ajateltiin, että Ruotsia oli olemassakaan ja jos tuo ajatus heille tulikin, niin luulivat he hyödyttävänsä tätä maata paraiten sillä tavalla, jonka he valitsivat… Kuka voi sanoa, mikä olisi tullut seuraukseksi, jos Niilo Steeninpoika, Jumala hänen sielulleen armollinen olkoon, olisi voittanut, kun hän Eerik-kuninkaan marskina Dannebrogia heiluttaen kuljeksi ympäri Itä-Götanmaata… tahi jos Kaarlo Knuutinpoika ei olisi voinut kestää paikoillaan vanhan Krister Niilonpojan ahdistaessa."
"Epäilemättä se, että Ruotsi olisi tullut tanskalaiseksi", huomautti kiivaasti Steen Sture.
Maunu Pentinpoika katsoi Niiloa silmillä, joissa ihastus ja kiitollisuus taistelivat vallasta; ihastus, koska koko hänen serkkunsa olennossa oli jotakin ylevää, — kiitollisuus, koska hän selvästi huomasi serkkunsa koettavan lempeimmässä valossa katsella noita vainajia, ja tämä valo lankesi jossakin määrin hänen itsensäkin päälle.
"Sinäpä sen sanot, Steen ystäväni", vastasi Niilo tämän huomautukseen. "Kuitenkin uskon, että se olisi ollut seurauksena tapausten pakosta yleensä, eikä siitä, että isäimme tarkoitus oli semmoinen. He olivat liian mahtavia antaakseen perään, mutta ei kyllin mahtavia tullakseen mahtavimmiksi Ruotsissa… Sitä pahempi", lisäsi hän, kääntääkseen ajatukset pois tuosta arkaluontoisesta asiasta, "on yhä senkin jälkeen löytynyt miehiä, jotka vallan puutteessa ovat heidän tavoin heittäytyneet vihollisten käsiin, ja arvelenpa, että arkkipiispa Jöns on näyttävä meille tuon näytöksen vielä kerran, ennenkuin hän herkiää tavottelemasta Ruotsin hallitusta käsiinsä."
"Aivan varmaan on hän sen tekevä", lausui silloin Maunu Pentinpoika, "jos minulle on viestit oikein ilmoitettu. Sillä niin on sanottu, että nyt uutenavuonna pitävät arkkipiispan ystävät kokouksen Vadstenassa ja että hän itse aikoo sitten lähteä Tanskaan kuningas Kristianille hätäänsä valittamaan."
Keskustelu kääntyi nyt aivan uudelle alalle, jossa itsekukin voi vapaammin liikkua, etenkin kun yhä selvemmin alkoi näkyä, että tuo entinen Engelbrektin vihamies oli aivan kokonaan mielipiteissään muuttunut. Ja koska hän oli oleskellut arkkipiispan puolueen keskuudessa, ja oli pidetty miehenä, joka ei kuulunut mihinkään puolueeseen, vaan jota pitäisi houkutella, koska hänellä oli jonkunlaista vaikutusvaltaa, niin oltiin häntä kohtaan oltu vähemmän varovaisia kuin olisi ollut viisasta. Sentähden voi hän nyt Niilolle antaa useita tietoja, jotka hänelle olivat hyvin tärkeitä.
Asepoika tuli sitten ilmoittamaan, että päivällispöytä odotti, ja siellä kohtasivat herrat taas Briita-rouvan ja nuoren Ingeborg Åkentyttären. Keskustelu liikkui nyt yleisissä asioissa, sukulaissuhteissa, jotka koskivat Natt och Dagien sekä muita ylhäisiä sukuja. Myöskin haasteltiin huomattavista omituisuuksista erinäisissä suvun jäsenissä. Maunu-herra oli erittäinkin kotiutunut näihin asioihin, ja vielä enemmän hänen vaimonsa, rouva Ermegård Bylow, niin että hän usein ilmoitti hänet tietojensa lähteeksi.
Eräs pöydässä olijoista ei kuitenkaan näyttänyt hyvin huomiota panevan ritarin puheeseen. Se oli Steen-herra.
Ingeborg Åkentytär (Tott) muistutti monessa suhteessa sisartaan Ilianaa, sekä ulkonaisilta että sisäisiltä ominaisuuksiltaan, mutta kuitenkin niin, että hän, mitä edellisiin tulee, oli sisartaan paljon korkeammalla. Jos Iliana olikin kaunis, niin oli Ingeborg huikaisevan ihana. Säännöllisempiä piirteitä, kuin hänen, ei voi nähdä. Otsa oli valkoinen ja kirkas, ja hienojen kaarevien kulmakarvojen alta tuikkivat silmät ihmeellisellä, selittämättömällä loisteella, vilkkaasti vaihdellen ilmeitä aina sielun liikutuksien mukaan. Hienosti muodostunut nenä, uhkean punaiset huulet ja kaunis pyöreä leuka — kaikki oli niin täydellistä, että olisi ollut ihme, jos ei nuorukaisen sydän olisi syttynyt ilmiliekkiin hänet nähdessään.
Eikä Steen-herrakaan näyttänyt katselevan ja kuuntelevan mitään muuta kuin kaunista Ingeborgia ja hänen sanojansa, kun tämä sitä vastoin, vaikka hän kyllä etusijassa lainasi korvaansa Steen herralle, kuitenkin voi myös toisiakin puhutella ja vastata heidän kysymyksiinsä. Sattuipa niinkin, että yhteen ja toiseen Steen-herran sanaan ei vastausta tullutkaan, ja tämä, kun se kolmannen kerran tapahtui, teki hänet aivan alakuloiseksi.
Päästäkseen kuitenkin joutumasta toisten huomion esineeksi antautui hän silloin hyvin innokkaasti yleiseen keskusteluun, niin että jalon Briita-rouvan täytyi salaa nauraa tuolle rakastuneelle nuorelle miehelle.
Kysymys, johon Ingeborg ei vastannut, eli johon vastaamasta hän pääsi kääntymällä Briita-rouvan puoleen, koski asiaa, joka oikeastaan koski Nyköpingissä vietetyitä häitä. Siellä oli leikitty myöskin panttileikkejä, ja panttien jakaja oli kerran pannut Ingeborgille suudelman pantinlunastajan palkaksi, mutta Ingeborg oli tehnyt pantinlunastamisen niin vaikeaksi, että se tuli mahdottomaksi, jonka hän myös leikin sääntöjen mukaan oli oikeutettu tekemään, ja niin muodoin tuli suudelmakin mahdottomaksi saavuttaa. Steen-herra tahtoi nyt tietää, oliko kaunis impi tiennyt silloin kun hän määräsi tuon mahdottoman pantin lunastuksen, että se oli ollut hänen panttinsa, joka oli lunastettavana.
Kolme kertaa uudisti hän kysymyksensä, ja joka kerta Ingeborgia joko itseään puhuteltiin, tahi puhutteli hän sitten muita pöydässä olijoita, mutta niin luonnollisesti ja teeskentelemättömästi, ettei kukaan muu paitsi itse tuo rakastunut ritari voinut huomata, että hänen kysymyksensä jäi vastaamattomaksi.
Vielä silloin kun noustiin ylös pöydästä, oli Steen mielessään alakuloinen, mutta Ingeborg ei ollut huomaavinaan siinä mitään, vaan liittäytyi Briita-rouvan seuraan, ja Steen näkyi kokonaan kadottaneen halun puhutella häntä, vaikka hänen silmänsä alati häneen pysähtyivät, niin pian kuin hän luuli, ettei häntä huomattaisi. Ja niin kesti sitä yhä edelleen.
Mutta joko nyt Ingeborg tahtoi sovittaa vihansa, tahi arveli hän ritarin kylmäkiskoisuuden menevän liian pitkälle, yhtä kaikki, hän huusi häntä luokseen. Ja samalla paloivat hänen kauniit silmänsä niin veitikkamaisesti ja huulilla oli niin vastustamaton hymy, että jo sekin oli kylläksi voittamaan lujimmankin.
Steen-herra kiiruhtikin heti hänen luokseen, ja hänen ihastunut katseensa osoitti kyllin selvästi, kuinka täydellisesti kaunis neito piti häntä vallassaan.
"Tahdotteko siis vastata minulle, kaunis Ingeborg", kysyi hän rukoilevalla äänellä.
Mutta Ingeborg hymyili viehättävästi ja sanoi:
"Miksi puhua menneentalvisesta lumesta, uljas ritari?"
"Sentähden… sentähden", änkytti Steen, "että tahdon uskaltaa mahdottomia voittaakseni…!"
"Varjelkoon teitä Jumala!" huudahti Ingeborg lyöden kädellään eteensä. "Ei, toisen koetuksen tahdon sille asettaa, joka tahtoo tulla minun ritarikseni…"
"Sanokaa se, sanokaa se, neiti Ingeborg."
Silmäys, joka puhui enemmän kuin sanat vastasi tuohon huudahtukseen, ja tuosta rakastuneesta ritarista näytti siltä, kuin olisi kaunis impi punastunut siitä silmäyksestä, jollei se ollut valo syttyneestä rakkaudesta, joka aikaansai muutoksen hänen poskillaan.
"Muistatteko laulun, josta setäni puhui", kysyi Ingeborg äkkiä ja lisäsi, kun ritari kummastuneena pudisti päätään: "Ettekö ole sitä koskaan kuullut?"
"En, en ole."
"Tahtoisin kuulla lopun tuosta laulusta… sillä minäkin ajattelen samoin kuin te, että se ei lopu siihen, mihin setä lopetti. Olen etsinyt koko laulukokoelmani läpeensä, mutta sitä minulla ei ole."
"Senkö asetatte panttini lunnaaksi, kaunis neito", kysyi ritari hymyillen.
Ingeborg löi häntä veitikkamaisesti kädelle.
"Jos voitte hankkia minulle laulun, niin tulette te eikä kukaan muu olemaan ritarinani", sanoi hän, ja taas näytti Steen-herrasta, että hienot posket punastuivat, ja vakava ilme muodostui hänen suunsa ympärille.
"Olen hankkiva teille laulun, jos se vaan on tästä kuningaskunnasta löydettävissä", lausui hän vakavasti, mutta lisäsi: "sanokaa minulle kuitenkin, mikä laulun nimi on!"
"Ettekö muista sen nimeä?" nauroi Ingeborg.
"Kyllä, kyllä minä muistan… ah, kuinka voisinkaan unohtaaPäivänsäde-neidon?"
"Ei, ei… te olette auttamaton, uljas ritari!… Niin sen nimi tosin oli, vaan niin on minuakin tahdottu kutsua. Mutta minua ei teidän tarvitse etsiä, vaan laulua ja senkin nimi on: Päivänsäde-neito."
Steen-herra ei voinut muuta kuin nauraen vastata tuon kauniin tytön iloiseen oikaisuun. Ja varma on, ettei hän koskaan ennen niinkuin tällä hetkellä ollut antanut syytä kauniiseen nimeensä: Päivänsäde, jonka hän sai setänsä häissä. Päivä paistoi hänen silmistään, mutta samalla myös suloinen haaveksivaisuus, niinkuin hän olisi tahtonut lausua tuon pienen kukan toisen nimen: "älä unhota minua!"
Hienosta kultaketjusta hänen kaulansa ympäri riippui taiteellisesti tehty, lävistetty kultakoriste, jonka keskelle tuo kaunis kukka oli emaljiin kuvattu.
Kun hän nyt puhuessaan kumartui, putosi koriste hänen syliinsä ja kun hän tahtoi sen kätkeä takaisin ruumista myöten istuvan leninkinsä povelle, tuli kukan kuva näkyviin, ja Steen ei voinut olla tarttumatta hänen käteensä katsellakseen taideteosta.
Hän katseli kauvan sitä, mutta mitä hän silloin ajatteli, jäi hänen omaksi salaisuudekseen. Ingeborg viimein puoliksi vaivaantui ja tahtoi ilakoiden ottaa häneltä koristuksen.
Mutta silloin katsahti Steen ylös kostea kiilto silmissään ja sanoi:
"Tuo kukka on minulle rakas, se on isänmaani kuva. Yhtä köyhä ja unohdettu kuin tuokin, ja kuitenkin elää sen sisässä henki, jonka silmissä kuvastuu taivaan sini ja valoisan päivän aurinko."
Hän tarttui haaveellisessa innostuksessaan Ingeborgin käteen ja lisäsi:
"Jos tuo koristus olisi minun… kiinnittäisin sen kypäriini, ja muisto toisesta neiti Päivänsäteestä sulaisi yhteen rakkauden kanssa toiseen… Niin, Ingeborg, missä elänkin tahi kuolenkin, pysyn aina neiti Päivänsäteen ritarina!"
Sitten nousi hän äkkiä ylös ja meni pois, ja jos hän silloin olisi nähnyt uneksivan ilmeen neidon silmissä, joka istui ja piti koristusta kädessään, niin olisi hän aivan varmaan iloisemmalla mielellä katsellut rakkautensa tulevaisuutta.
* * * * *
Mutta samana iltana seisoi dominikaaniluostarin seinän pimeässä varjossa kaksi olentoa, joista toisella oli munkkikaapu toisella aseenkantajan puku. Aseenkantaja oli erittäin tyhmän näköinen ja näytti suurella kunnioituksella kuuntelevan munkin sanoja.
"Sinä ymmärrät siis, poikani, että minä katson sinun parastasi, niinkuin katson herrasikin parasta?"
"Kyllä, minä ymmärrän!"
"Ja suurimman siunauksen taivaasta sinun päällesi rukoilen, jos sinä uskollisella sydämmellä kuuntelet minun sanojani ja kätket ne siksi kun aika työhön on käsissä… Suuret, voittamattomat vaarat ympäröivät herraasi, mutta minä ja moni muu tahdomme valvoa hänen ylitsensä; sano nyt minulle, poikani, tahdotko sinäkin yhtyä meihin?"
"Tahdon!" vastasi aseenkantaja, mutta niin laiskasti ja yksitotisella äänellä, niinkuin tuskin olisi ymmärtänyt, mistä oli kysymys, tahi niinkuin se olisi hänelle ollut aivan yhdentekevää.
"Muista siis, rakas poikani… siksi tahdon sinua kutsua, koska tunsin isäsi, silloin kun nuoruudessani olin Gotlannissa!"
"Oletteko ollut Gotlannissa?" kysyi aseenkantaja vähän vilkkaammasti.
"Olen, poikani, olin siellä nuoruudessani… ennenkuin mieleni kääntyi pois maailmasta ja kokonaan antauduin taivaalle… — hyvä, pane nyt mieleesi, poikani, että kun saat sanan Pietari-munkilta, niin on vaara herrasi oven edessä, mutta apukin on silloin lähellä, ja sinä saat viedä tämän avun herrallesi… Ymmärrätkö minua?"
"Kyllä, minä ymmärrän!"
"Mene siis herran rauhaan ja mieti tarkoin, mitä olet luvannut."
Munkki meni luostarin portista sisään, mutta aseenkantaja kulki hitain askelin pitkin joen rantaa sillalle, joka vei linnalle. Linnasta tuli muutamia aseenkantajia ja kun nämä huomasivat yksinäisen toverinsa, sanoivat he:
"Kiiruhda, Faste, linnanpäällikön luo, hän on sinua kysellyt!"
Niilo Sturen joulujuhlat.
Steen-herra alkoi heti etsiskellä laulua neito Päivänsäteestä, eikä säästänyt aikaa eikä varoja sitä löytääksensä. Ensimmäinen, jonka puoleen hän kääntyi, oli iloinen aseenkantaja, joksi Hollingeria kutsuttiin tyhjentymättömän laulu- ja satuvarastonsa vuoksi. Mutta laulua neito Päivänsäteestä ei Hollinger osannut. Mutta hän oli kuitenkin kuullut puhuttavan, että eräs mustaveli munkki oli suuri laulujen ystävä ja kopioitsi niitä pergamentille.
Ritari kiiruhti heti luostariin ja pyysi saada tavata kysymyksessä olevaa munkkia, jonka nimi oli Laurentius. Kun tämä kuuli ritarin asian, sanoi hän hyväntahtoisesti naurahtaen:
"Te olette erehtynyt, Steen-herra, sellaisia lauluja en kokoile… Katsokaa, voitte sen itse nähdä", sanoi hän ottaen esiin suuren runoja täyteen kirjoitetun kirjan. "Katsokaa, tämä on tosin laulua, mutta toista laatua, tämä on ruotsalainen riimikronikka. Ainoastaan osan siitä olen minä kirjoittanut, ja siitäkin on minun kiittäminen vanhaa isäntääni, Tuomas-piispaa Strengnäsissä, Jumala antakoon hänelle levon taivaassa!"
"Antakaa minulle sitten anteeksi, että tarpeettomasti olen aikaanne tuhlannut, hurskas isä", lausui Steen.
"Odottakaapas kuitenkin, ritari!" huudahti munkki, "minä muistelen, että kerran autuaan herra-vainajani luona näin muiden muassa tuonkin laulun… Katsokaas, piispa-vainaja oli suuri laulujen ystävä ja sepittelipä hän niitä itsekin, niinkuin hyvin tiedätte."
"No… ja tuo laulu?"
"Niin, minä näin sen, muistan sen nyt aivan selvästi… mutta minne se on joutunut, aha… niin, se kokoelma, jossa tuo laulu oli, ei ollutkaan piispan, vaan Svärdsjön kirkkoherran Taalainmaassa, johon Tuomas-piispa kerran tutustui täällä Vesteråsissa."
"Hyvä, hyvä, hurskas isä… kiitän teitä suuresti!" lausui nyt ritari vilkkaasti ja näytti niin iloiselta, ettei vanha munkki voinut olla hymyilemättä.
Kukaan ei nyt kiivaammasti kiiruhtanut Taalainmatkaa, kuin Steen-herra, joka tavatessaan nyt Ingeborgin näytti niin luottavalta ja läpionnelliselta, että neito hyvin voi huomata hänen olevan laulun jälillä, vaikka hän, siitä kysyttäessä, käänsi koko asian leikiksi.
Matka Taalainmaahan kului ilman seikkailuja, ja Niilo-herra tuli sattumain johdosta käymään Svärdsjön pappilassa. Mutta aluksi oli niin paljon puuhia siinä tehtävässä, jota varten miekat nyt oli paljastettu, että Steenillä tuskin oli aikaa ajatella sydämmensä asioita. Oli neuvoteltava taalalaisten kanssa Siljan ympäristö-pitäjissä. Sillä tähän saakka olivat Niilon joukot olleet pääasiallisesti vuoristolaisia. Hänen avoin ja jalo olentonsa, hänen taitonsa selvästi ja helppotajuisesti esittää isänmaan hätää ja kuninkaan ahdinkotilaa, vaikutti suuresti noihin rehellisiin miehiin. Näissä puuhissa viipyivät hän ja Steen Sture täällä aina joulun tienoille saakka.
Silloin ratsastivat he etelään Falunin yli Svärdsjöhön, täällä juodakseen jouluoluensa.
Juuri jouluaattona, kylmänä talvipäivänä, ratsastivat he Svärdsjöhön korkeiden lumikinosten välitse hiljaisen korpimetsän läpi. Siellä synnytti heidän tulonsa suurta iloa, ei ainoastaan Briita-rouvassa ja lapsissa vaan myös muutamissa vuorimiehissä, jotka Niilo oli kutsunut joulun viettoon luoksensa. Heidän joukossaan oli vanha Pentti-ukko kahden poikansa kanssa.
Olli Råd oli myöskin siellä. Hän oli tullut muutamien miesten kanssa tuomaan sanaa valtionhoitajalta Niilo-herralle. Viipyi kuitenkin kauan ennenkuin hän pääsi puheille. Sillä Niilo-herralla oli, heti kun hän oli tervehtinyt vaimoaan ja lapsiaan, tärkeä neuvottelu ystävänsä Steen-herran ja vuorimiesten kanssa.
Olli meni siksi aikaa alas pihalle väentupaan. Mutta siellä oli hän aivan hiljainen ja harvasanainen, eikä miehet häntä mielellään joukossaan suvainneet, koska jokainen tiesi kuinka lähellä hän oli herraansa valtionhoitajaa, ja sentähden osoitti hänelle ikäänkuin vasten tahtoansa jonkunlaista kunnioitusta. Ja kaikkein kasvot kirkastuivatkin, kun hän viimein nousi ja meni ulos.
Samalla kertaa kun tämä tapahtui, tuli eräs kirkkoherran piioista tupaan ja kysyi olko siellä aseenkantaja Faste. Tämä vastasi myöntävästi, jolloin piika pyysi häntä seuraamaan itseään kirkkoherran luo, ja Faste lähti.
Ollilla ei tietysti tämän asian kanssa ollut mitään tekemistä, mutta hän lähti kuitenkin ulos samalla kertaa.
Silloin loppui neuvottelu Niilo-herran luona, ja Olli näki Steen Sturen rientoaskelilla kulkevan pihan yli kirkkoherran huoneeseen päin, ja sen sijaan, että hän olisi mennyt Niilo-herran luo toimittamaan asiansa, kiiruhti hän Steen-herran perään.
"Herra Steen", sanoi hän, kun oli hänet tavoittanut, "tahdotteko suoda minun hetken puhella teidän kanssanne?"
Steen-herra ei katsonut ollenkaan lempein silmin aseenkantajaa, joka niin äkkiä oli tullut hänen tielleen, mutta pysähtyi kuitenkin ja antoi hänelle merkin puhua.
"Minun asiani teille on sitä laatua, että meidän pitäisi olla kahden kesken. Se koskee nimittäin neiti Ingeborgia", hän sanoi tämän niin hiljaa, että ainoastaan ritari saattoi häntä kuulla, "luulen ettei minun tarvitse enempää sanoa suostuaksenne pyyntööni… paitsi sen, että puhun tässä asiassa teille herrani puolesta… niin ettette katsoisi sitä julkeudeksi, mikä on ainoastaan herrani käskyn täyttämistä."
Ritari viittasi miestä seuraamaan itseään toiseen päähän pihaa, jossa hänen huoneensa oli. Kun he olivat astuneet sisään ja Olli huolellisesti lukinnut oven, alkoi hän esittää asiaansa niin hienotunteisella ja kohteliaalla tavalla, että jo ulkonaisella esiintymisellään näytti puolelleen voittavan sen miehen, jonka kanssa hän puheli. Hän kertoi, että valtionhoitajan tietoon oli tullut Steen herran mieltyminen hänen sisarentyttäreensä, kauniiseen Ingeborgiin, ja että Eerik-herralla ei ollut mitään tuota vastaan, päinvastoin hän mielellään näkisi, että neito tulisi naimisiin niin vanhaan ja ylhäiseen sukuun. Mutta samalla sukulais-rakkaus ja neidon isän poissaolo kehoittivat häntä ottamaan neidon huostaansa ja katsantonsa alaiseksi, ettei panettelijoilla olisi mitään puhumista.
"Minä pyydän sentähden herrani nimessä ja puolesta teidän sanomaan, herra Steen, minnepäin teidän mielenne on, ja onko teillä vakava aikomus koettaa saavuttaa neiti Ingeborg omaksenne." — Niin lopetti Olli Råd puheensa.
"Jos vaan neito itse ei pane vastaan on minun vakaa aikomukseni hänen isältään pyytää hänen kättään", vastasi Steen-herra.
"Niin luuli Eerik-herrakin", sanoi silloin Olli tyytyväisen näköisenä, "ja hän iloitsee suuresti saadessaan sukulaisekseen niin urhoollisen ritarin kuin te olette. Vielä tahtoisin kuitenkin sanoa teille erään asian, jos vaan tietäisin, ettette sitä panisi pahaksenne…"
Hän katsoi liehakoivasti ja puoliksi tuttavallisesti hymyillen ritariin, joka vähän kärsimättömästi pyysi hänen vapaasti sanomaan, mitä hän tahtoi.
"Neidolla on paljon kosijoita", virkkoi hän silloin. "Ja joll'ette tahdo menettää häntä, niin on minun ajatukseni, että mikä on tapahtuva, se tapahtukoon heti… te tarkoitatte sitä yritystä, joka teillä nyt on käsillä", kiiruhti hän lausumaan, kun ritarin katse äkkiä synkistyi, "minä tahdon kiinnittää teidän huomionne siihen, että jos te saatte herrani, Eerik-herran myöntymyksen, niin voitte olla varma neidon isän, Åke-herran suostumuksesta… Lopuksi pyydän minä, ettette panisi pahaksenne, mitä nyt olen teille sanonut! Sen olen tehnyt sentähden, että olen ollut huomaavinani neiti Ingeborgin olevan teihin mieltyneen, ja minä kuulun vähän niinkuin hänen sukuunsa."
Steen herra nyökkäsi ystävällisesti aseenkantajalle, joka tuon sanottuaan kumarsi hyvästiksi. Myöskin Steen herra lähti yhtaikaa huoneesta ja kiiruhti nyt kaksinkertaisella nopeudella kirkkoherran huoneeseen, samalla kun Olli meni Niilo-herran luo.
Kun Steen astui sisään huoneeseen, jossa kirkkoherra oli, tapasi hän tämän huolestuneen näköisenä puhumassa eräälle Niilo Sturen aseenkantajalle, tuolle tuhmalle Fastelle. Ulkona oli jo hämärä — Niilo oli seurueineen vasta noin puolenpäivän aikaan tullut taloon — mutta takassa loimusi valkea, jonka loiste valaisi pienen huoneen ja teki tuon nurkka-penkillä istuvan kunnianarvoisan vanhan pappismiehen sen näköiseksi kuin olisi hän kuulunut toiseen maailmaan, samoin kuin hän kuului toiseen aikakauteen.
Heikko mielihyvän hohde ilmestyi noille uurteisille kasvoille nuoren, voimakkaan ritarin sisäänastuessa.
"Jumalan rauha, arvoisa herra", tervehti tämä.
Kirkkoherra sanoi ritarin tervetulleeksi, mutta kohotti ikäänkuin varoittaen sormensa kääntyen ja samalla Fasteen sanoi: "katsele viisaasti eteesi poika!… Näinä aikoina on, ennenkuin ryhtyy toimeen, ensin kaksi kertaa mietittävä asiata ja kolme kertaa katsottava taakseen. Minä en tunne tuota Pietaria, mutta koska hän on minun kauttani tahtonut lähettää sanansa sinulle, niin olen täyttänyt hänen pyyntönsä, vaikka minusta näyttää epäilyttävältä se, ettei veli Pietari itse ole tänne tullut, kun hän ei ole kauvempana…"
Äänetön aseenkantaja lähti, ja nyt kääntyi kirkkoherra Steen-herraan, jolle hän juurta jaksain selitti, kuinka hänen renkinsä, joka oli ollut asioilla Falunissa, oli tavannut munkin, joka oli tahtonut saada tarkat tiedot pappilasta ja siellä oleskelevista ihmisistä, ja lopuksi antanut rengille toimeksi pyytää kirkkoherraa sanomaan aseenkantaja Fastelle, että tämä hankkisi itselleen loman ja tulisi häntä kohtaamaan. Steen-herrastakin tuntui tuo kummalliselta, mutta hänen päänsä oli nyt aivan toisenlaisia ajatuksia täynnä, ja nämä virtailivat hänessä sitä suuremmalla voimalla, kuta kauvemman niitä oli pakotettu lepäämään rauhassa.
Sentähden heittäytyi hän niin äkkijyrkästi aivan toiseen asiaan, että vanhus katseli aivan hämmästyksissään häntä.
"Te olette vanhain laulujen ystävä, arvoisa herra?" oli hänen ensimmäinen kysymyksensä.
"Olen!"
"Tunnetteko siis laulun Päivänsäde-neidosta?"
"Tunnen!"
"Onko teillä tuo laulu kirjoitettuna?"
"On, on, uljas ritari… mutta Herran nimessä, missä teidän ajatuksenne on!"
"Minun täytyy saada laulu neiti Päivänsäteestä… Se on pyörinyt ajatuksissani aina siitä lähtien kun viimeksi lähdin Vesteråsista, ja siellä sanoi hurskas Laurentius-isä Mustaveljesten luostarissa, että hänen vanhalla herrallaan, piispa Tuomas vainajalla, oli tuo laulu ollut lainassa teiltä."
Ritarin kysymykset olivat sataneet niin kiivaasti toinen toisensa perästä, ettei kirkkoherralla ollut aikaa lähemmin niitä tarkastella, ja ritarin koko olento näytti niin tuliselta, kuin tulta veren asemasta olisi hänen suonissaan virtaillut. Tämä kiivaus yhdessä äkillisen muuttumisen kanssa tuosta vakavasta asiasta, joka täytti vanhuksen ajatukset ja jonka hän oli ilmoittanut ritarille yhdessä hänen kanssaan siitä tuumaillakseen, vakuuttivat häntä siitä, että tuota nuorta ritaria oli kohdannut joku tauti, joka juuri nyt oli puhkeamaisillaan.
"Jumalan ja Pyhän Eerikin tähden, nuori herra", sanoi hän ja näytti niin säikähtyneeltä ja samalla niin hyvää tarkoittavaiselta, "Jumalan tähden rauhoittukaa, rauhoittukaa!"
"Rauhoittua?" puhkesi Steen sanomaan, voimatta ymmärtää syytä vanhuksen pelästyneeseen näköön, "minun rauhani riippuu Päivänsäde-neidon laulusta, ja nyt rukoilen minä teitä antamaan se minun käsiini voidakseni ottaa siitä jäljennöksen, sitten saatte sen takaisin!"
Joku raotti hiljaa ovea, mutta ei kumpikaan, ei kirkkoherra eikä Steen-herra sitä huomannut. Edellinen, joka selvästi huomasi, että hänen täytyi täyttää ritarin pyyntö laulusta, että hän palajaisi järkiinsä, kysyi aivan rauhallisesti:
"Mistä tuommoisia ajatuksia olette saanut, nuori herra… pelkäänpä, että jotakin pahaa on tiellenne tullut. Mielelläni tahdon täyttää tahtonne. Mutta kuinka voi teidän rauhanne riippua Päivänsäde-neidon laulusta?"
"Minun rauhani, arvoisa herra", huudahti Steen yhä innokkaampana, kun varmuus laulun saavuttamisesta toi hänen silmiensä eteen Ingeborgin kuvan, "minun rauhani… koko elämäni onni riippuu tuosta laulusta! Ja minä olen siunaava teidän muistoanne koko elinaikani, arvoisa herra, jos autatte minua saamaan sen."
Kirkkoherra astui lattian yli vastapäisen seinän luo. Siellä seisoi suuri arkku komeine leikkauksineen, hän aukaisi raskaan kannen ja kumartui alas löytääkseen sieltä kirjojen joukosta laulukokoelmansa.
Sillävälin avautui ovi aivan hiljaa ja Faste pisti päänsä sisään. Hänen rauhalliset ja laiskannäköiset kasvonsa näyttivät nyt levottomilta, ja silmät vilkkuilivat ympäri huonetta. Kirkkoherra oikaisihe juuri silloin kumartuneesta asennostaan ja piti muutamia paperia tulen edessä paremmin nähdäkseen niiden sisällön. Steen-herra käveli edestakaisin lattialla, ja kun hän silloin kääntyi oveen päin, huomasi hän Fasten kasvot.
"Mitä sinä tahdot mies!" huusi hän.
"Katsokaas, tässä on laulu neiti Päivänsäteestä", sanoi kirkkoherra ja katsoi ylös paperista, mutta varmuuden vuoksi luki vielä kerran päällekirjoituksen ja ensimmäiset rivit, "laulu neiti Päivänsäteestä… ja neito hän kuvansa lähteessä huomas', kun nuori mä oon… niin, tämä se on."
Ja kun hän nyt oli aivan varma, että se oli oikea, jätti hän sen hymyillen ritarille ja sanoi:
"Etsikää nyt rauhanne takaisin, niin voitte sitten kenties järkevästi puhella…"
Mutta vanhuksen ylenpalttiseksi hämmästykseksi tempasi ritari, jos mahdollista, vieläkin suuremmalla kiivaudella paperin, pisti sen nuttunsa povelle ja kiiruhti ovelle. Sen ulkopuolella oli vielä Faste ja Steen-herra, joka oli varma siitä, että tämä oli kuunnellut ja oli jo alkanut epäillä häntä kirkkoherran sanojen johdosta, tahtoi nyt panna nuorukaisen ankaran kuulustelun alaiseksi.
Sisällä seisoi kirkkoherra ja katseli ovelle, jonka kautta ritari oli kadonnut, joka silmänräpäys odottaen hänen uudestaan näyttäytyvän, mutta täydellisesti pettyen odotuksessaan.
Steen-herra ei ennättänyt sanoa sanaakaan, ennenkuin hänet keskeytti tuo tuhma aseenkantaja tekemällä kädellään liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: seuratkaa minua, minulla on jotakin teille puhuttavaa! Jotakin rukoilevaa oli hänen katseessaan, mutta samalla myös jotakin päättävää. Hän oli tuskin kaltaisensa. Ja Steen-herra seurasi häntä aivan hämmästyksissään.
"Ankara herra", sanoi aseenkantaja, kun he olivat tulleet yksinäiseen paikkaan pihalla, "minä olen varma, että täällä on tekeillä salajuonia…"
"Salajuonia!" huudahti Steen ja tarttui kiivaasti pojan käsivarteen.
Mutta samassa sai tämä takaisin entisen tuhman näkönsä eikä hänellä näyttänyt olevan enää mitään sanomista. Vasta sitten kun ritari heitti hänen käsivartensa irti, palasi äskeinen ilme nuorukaisen kasvoille.
Hän kertoi nyt, mitä hänelle oli tapahtunut Vesteråsissa, kuinka hän täällä useita kertoja oli kohdannut munkin, joka viimein oli häntä puhutellut, ja kuinka hän oli hänen kasvonpiirteistään, niin paljon kuin hän oli niitä voinut erottaa munkkipäähineen alta, ollut tuntevinaan saman miehen, joka pakeni Pyhän Yrjänän kappelista illalla ennenkuin Briita-rouva ja neiti Ingeborg tulivat. Lopuksi mainitsi hän viimeisestä kuulustelustaan munkin kanssa ja että hän oli varma kaiken alla piilevän kavalan petoksen.
"Arvelin sanoa tämän Niilo-herralle", lisäsi hän, "mutta sitte ajattelin, mitä Hollinger on minulle sanonut, ettei Niilo-herra koskaan tahdo kuunnella semmoista puhetta. Jos täällä olisi ollut Hollinger tahi Brodde, olisin sanonut sen jommallekummalle heistä, koskapa väki pitää heitä arvossa… Erkkiä olen etsinyt, mutta hän ei ole löydettävissä ja hetket ovat kalliita… sentähden päätin puhua teille…"
"Hyvä on, Faste", sanoi Steen ja löi nuorukaista hartioille, "sinä olet enemmän arvoinen, kuin ulkonäöstäsi voisi päättääkään. Hoitakaamme tuo asia omin neuvoinemme. Mene sinä kohtaamaan tuota kavalaa petturia… minä tulen perästä miesten kanssa, ja hyvän miekkani kautta — me tarjoamme heille joulunvieton, jonka he myöhään unhoittavat."
Nuori aseenkantaja riensi kiiruulla, jommoista kukaan ei olisi hänestä uskonut, linnalle ja kohta ulos hevosineen, samalla kun ritari meni väentupaan. Useimmat aseenkantajat olivat sisällä tuvassa ja nousivat ylös ritarin astuessa sisään.
"Jumalan rauhaa ja hyvää juhlanviettoa, miehet", sanoi Steen heille, "tahdotteko suoda sitä samaa Niilo-herralle?"
Miehet katsoivat kummastuneina ritaria, joka voi tehdä sellaisen kysymyksen, ja tämä, hyvin tietäen kuinka rakas heille oli heidän herransa, ei vaatinut heiltä mitään muuta vastausta, vaan lisäsi:
"Että sitä tahdotte, sen tiedän sekä minä että hän, niin täytyy teidän heti nousta ylös ja seurata minua, sillä vihollisemme punovat lankojaan pimeässä, ja jo tänä yönä aikovat he ottaa Niilo-herran vangiksi… Te tiedätte yhtähyvin kuin minäkin, ettei Niilo-herra itse sallisi yhdenkään miehistä lähtevän juomaan jouluoluen asemasta talvisen yön kylmyyttä, ainoastaan löyhän otaksumisen perustuksella, kun sitäpaitsi on tuskin todenmukaista että mikään vaara uhkaa… mutta minä olen varma siitä ja sentähden täytyy kaiken tapahtua hiljaa ja huomaamatta… Jokainen, joka tahtoo seurata minua, koetelkoon sentähden poistua talosta ilman melua, yksitellen… Mitä sanotte, miehet? Kuinka monta jää istumaan joulupöytään?"
Kaikki yhdestä suusta vakuuttivat tahtovansa uhrata henkensä ja verensä rakkaan herransa puolesta.
"No niin", lausui silloin Steen, "satuloikaa hevosenne; ja alkakaa heti vetäytyä pois talosta. Mäen alla olevan mökin luona seisattukaa….Siellä yhdyn minä teihin!"
Niin erkani hän miehistä ja kulki taas pihan yli kiiruhtaen huoneeseensa pukeutuakseen varustukseensa ja kypäriinsä. Silloin näki hän naisen haamun häämöittävän suureen tupaan nousevilla portailla.
Oli mahdotonta eroittaa kuka siinä oli, ja sentähden ei Steen kiinnittänyt siihen enempää huomiota. Sitäpaitsi vallitsi hänet kokonaan ajatus siitä vaarasta, joka uhkasi joka silmänräpäys syöksyä talon ja sen asukkaiden päälle, joiden joukossa yksi oli hänelle ennen muita kallisarvoinen, niin että häntä tuskin liikuttivat mitkään muut seikat.
Mutta silloin kuuli hän nimeänsä huudettavan, ja hän säpsähti. Tuon äänen olisi hän tuntenut satojen joukosta, se oli Ingeborgin ääni. Ritarilla ei ollut, sittenkun hän taloon tuli, ollut yhtään rauhaa, ennenkuin hän oli saanut tavata vanhaa kirkkoherraa, ja hän ei tahtonut tavata rakastettuansa, ennenkuin voisi jättää hänelle pantin lunnaiksi sen, minkä neito oli pyytänyt ja minkä hän itse oli sitoutunut hankkimaan. Ja sentähden oli sattunut niin ihmeellisesti, että kaunis Ingeborg oli turhaan koko päivän odottanut ritariansa, siksi kun hän nyt sattumalta sai nähdä hänen kulkevan pihan yli.
Steen kiiruhti hänen luokseen.
"Minne niin kiiruulla menette, uljas ritari", kysyi neito, mutta semmoisella äänenpainolla, joka ei ollenkaan osoittanut mitään erinomaista lämpöä?
"Joululeikkeihin, kaunis neito", vastasi Steen hymyillen, mutta niin nopeasti, että siitä päättäen voisi luulla hänen toivovan pikaista loppua kohtauksesta kauniin Ingeborgin kanssa.
"Joululeikkeihin", toisti Ingeborg.
Hän katsoi asiata aivan toisessa valossa. Hän piti ritarin käytöstä välinpitämättömyytenä, joka haavoitti hänen turhamaisuuttaan, samalla kun hän siinä oli myöskin näkevinään kylmyyden todistuksen, joka häneen koski. Puhe joululeikeistä oli selvästi ainoastaan tekosyy, tosin huonosti valittu, mutta kuitenkin sellainen, joka täytyi hyväksyä, koskapa hänellä ei ollut minkäänlaista oikeutta tiedustella Steen-herran matkoja. Kuitenkaan ei hän ollut suurempi herra tunteidensa yli, kuin että hän päästi huudahduksen: "joululeikkeihin", sellaisella äänellä, joka ilmaisi sekä kummastusta että harmia.
"Niin", vastasi Steen, "joululeikkeihin, joiden toivon käyvän meidän kaikkien iloksi… Olkaa rauhassa, uljas neito, minä olen voittanut yhden voiton ja tahdon nyt voittaa toisenkin… sitten on ilo nouseva kattoon asti, kun minä tulen takaisin Svärdsjön pappilaan."
"Te menette siis pois talosta, herra Steen?"
"En!" vastasi Steen, joka tuli levottomaksi, kun huomasi sanoneensa liian paljon, "mutta en voi tulla teidän luoksenne juhlatupaan ennenkuin myöhemmällä. Hyvästi, neiti Ingeborg, me näemme toisemme kohta jälleen!"
Sitten kiiruhti hän pois.
Ingeborg seisoi hetken hiljaa ja katsoi hänen jälkeensä. Kun hän tuli suureen tupaan, jossa Briita-rouva lapsineen istui takan ääressä, kiilui kyyneleitä hänen silmissään. Briita-rouva huomasi sen, mutta ei sanonut mitään, eikä sittenkään, kun hän näki, kuinka neito ylpeänä kohotti päänsä ja ilman muuta muutti kasvonilmeensä.
Nyt astui myöskin Niilo-herra sisään Pentti-ukon ja parin muun vuorimiehen kanssa, niin että huomio kääntyi toisaalle nuoresta neidosta, joka ei kauvempaa voinut säilyttää ylpeätä näköänsä, vaan äkkiä istui niin vaaleana kuin lumi, tuijottaen uneksivan näköisenä tuleen.
Niilo-herra astui vaimonsa luo ja sulki hänet syliinsä toivottaen onnellista juhlaa. Hänen otsansa oli tyyni ja kirkas ja katseensa toivoa täynnä. Omituinen rauhan ja turvallisuuden tunnelma levisi kaikkein mieliin. Vuorimiehet näyttivät niin kalliolujilta, että oikein tuntui voivan rakentaa heidän päälleen. Pentti ukko hymyili niin kauniisti, kun hän sattui huomaamaan Svanten, joka aivan pelotonna astui luo ja paiskasi ukolle kättä.
"Sinusta minä pidän, vanha paappa", sanoi poika, "sinä näytät minusta voivan tapella kymmenen edestä!"
Ja ukko nauroi niin katkerasti, että kyyneleet tulivat silmiin. Toisetkin vuorimiehet iloitsivat tuosta reippaasta pojasta. Hetken kuluttua saapui vanha kirkkoherrakin, ja nyt kokoontuivat kaikki huoneeseen. Kirkkoherra luki rukouksen kaikkien hartaasti kuunnellessa. Tuo vaalea impikin, joka istui niin liikkumattomana tulen ääressä, yhdisti suonenvedontapaisella kiihkolla kätensä ja toisti rukouksen sanat.
Senjälkeen avattiin ovi ja kirkkoherran renki ja pari nuorta talonpoikaa kirkonkylästä kantoivat sisään suuria oluella täytettyjä juomasaaveja. Mutta Niilo-herra lähestyi silläaikaa Ingeborgia ja tarttui ystävällisesti hänen käteensä.
"Joko tiedätte sen?" kysyi hän.
"Minkä?… niin, ei en tiedä mitään", lausui neito, ikäänkuin unesta heränneenä.
Niilo-herra hymyili. Sekä hän että Briita-rouva olivat hyvin huomanneet, kuinka rakkaus oli vallannut neidon sydämen, ja hän oli varma siitä, että hänen ajatuksensa viipyivät eräässä, jota ei vielä ollut näkynyt joulunvietossa.
"Teidän setänne aseenkantaja, Olli Råd…"
"Olli Råd, mitä hän tahtoo", keskeytti Ingeborg kiivaasti, ikäänkuin joku olisi tallannut maahan hänen kauneimman kukkansa.
"Hän on tuonut sanan sedältänne, että teidän, neiti Ingeborg, täytyy heti lähteä hänen luokseen Tukholmaan!"
Nyt loppui Ingeborgilta kaikki voima pysyä pystyssä. Hän tarttui ritarin käteen kiivaudella, joka selvästi osoitti, kuinka perin onnettomaksi hän tunsi itsensä, ja kysyi minkätähden hänen setänsä juuri nyt tahtoi saada hänet luoksensa Tukholmaan, ja eikö hän saisi viipyä siksi, kuin Niilo-herra itse lähtisi sinne.
Eikä koskaan olisi tämä sanoma sopimattomammalla ajalla häntä kohdannut, kuin juuri nyt. Hän tunsi itsessään, ettei hän ollut kohdellut Steen-herraa niinkuin olisi pitänyt; sen tahtoi hän korvata ja juuri nyt täytyisi hänen erota hänestä, kenties ainiaaksi. Mitä suurimmalla levottomuudella kysyi hän, milloinka hänen pitäisi matkustaa.
"Jo huomenna", vastasi Niilo-herra, ja lisäsi huomatessaan tuon ilmoituksen vaikutuksen, "voitte uskoa, että minä olen koettanut saada siinä muutosta meidän eduksemme, mutta setänne käsky on niin järkähtämätön, ettei hänen aseenkantajansa uskalla viipyä täällä silmänräpäystäkään kauvemmin, kuin on välttämätöntä."
"Jo huomenna", huokasi Ingeborg.
Niilo-herran huomio kääntyi nyt kirkkoherraan, joka oli tarttunut vaahtoavaan ollutpikariin ja kääntyen ritariin lausui ilonsa siitä, että oli saanut tarjota hänelle asuntonsa, ja samalla toivotti mitä lämpimimmästi menestystä sille asialle, jonka puolesta Niilo-herra taisteli.