"Levätköön Engelbrektin henki teidän ja Ruotsin kansan ylitse. Puhe herrojen sodista siellä alhaalla on kulkenut yli maan ja saapunut meidänkin seutuihimme, ja kaikilta heiltä ovat sanansaattajat käyneet meitä kehoittamassa auttamaan heitä toisiansa vastaan. Mutta sitä emme tahdo. Olemme saaneet kylliksemme herrojen riidoista Ruotsissa. Mutta tämän maan ja sen kuninkaan puolesta lähdemme me mies talosta, ja tähän saakka on voitto ja onni seurannut köyhiä Taalain miehiä. Ja juuri sentähden, että te taistelette Ruotsin maan ja Ruotsin kuninkaan puolesta, juuri sentähden juon teidän maljanne, Niilo-herra, ja rukoilen teille Jumalan ja kaikkien pyhimysten siunausta."
Niilo kiitti noista ystävällisistä sanoista, pikarit täytettiin uudestaan ja mieliala oli mitä iloisin.
Silloin kuultiin jonkun kiivaasti juoksevan pihan yli ja portaita ylös, ja ovi avattiin pauhinalla. Ovella näyttäytyi Erkki, Niilo Sturen aseenkantaja.
"Jumalan tähden, Niilo-herra", huusi hän, "aseisiin, vihollinen on niskassamme!"
Turhaa olisi kuvata sitä hämmennystä, johon sisälläolijat joutuivat tuosta äkillisestä ilmoituksesta. Jos joku toinen, kuin Erkki, olisi sen tuonut, ei Niilo varmaankaan olisi sitä uskonut. Nyt oli hän vakuutettu, että vaara oli tulossa; mutta hän ei säikähtänyt, vaan säilytti koko mielenmalttinsa.
"Kiiruhda väkitupaan", käski hän, "ja aja mieheni liikkeelle."
Vanha kirkkoherrakin kiiruhti ulos ja huusi renkiään ja käski hänen kiiruhtaa kylään ja koota sieltä väkeä.
Kuoleman tuska valtasi Briita rouvan, ja hädin tuskin voi hän hillitä itseään, niin että hän näyttäytyi miehelleen kutakuinkin tyyneenä. Mutta tämä varmaankin ymmärsi, mitä hänen rakastetussa vaimossaan liikkui, sillä hän tarttui hänen käteensä ja sanoi:
"Elä pelkää, vaimoni, vaan ajattele sanoja, jotka vastikään kuultiin: ei varpustakaan putoa maahan, jollei Hän tahdo… Kenties onkin vaara paljoa pienempi kuin aseenkantajastani näytti."
"Niin uskon minäkin", sanoi Pentti ukko ja astui heidän luokseen, "ja olipa miten oli, niin on hyvä että meitä varoitettiin. Mitä taas Niilo-herraan tulee, niin tietäkää se, rouva Briita, että kaikki me täällä olevat annamme henkemme, ennenkuin hänelle mitään kuolettavaa sattuu."
Erkki tuli juosten sisään pahinta ennustavan näköisenä.
"Talossa ei ole yhtään miestä, Niilo-herra", lausui hän.
Kumea kellonsoitto kuului samassa ilman halki. Se oli hätäkello, joka alkoi soida.
"Ei yhtään miestä!" toisti Niilo. "Mitä se merkitsee!"
Ingeborg juoksi esiin. Hänen silmänsä salamoivat ja syvä punastus peitti hänen poskensa. Yhdellä kertaa oli kaikki hänelle vaiennut. Nyt ymmärsi hän, mitä joululeikkiä hänen ritarinsa oli tarkoittanut ja hän kiiruhti esiin sanomaan, mitä hän tiesi. Mutta kun hän katsoi tuon ylhäisen ritarin vakaviin kasvoihin, pälkähti salamana hänen ajatuksiinsa kysymys, että tiesikö hän oikeastaan mitään. Ja koko tuo äskeinen selvä näky, kuinka Steen Sture miestensä edessä kiiti pois torjumaan uhkaavaa vaaraa, koko tuo taulu hävisi epäselvään sekamelskaan, niinkuin virvatulet niityllä, jotka tanssittuaan iloisena kuun loisteessa aamun tultua haihtuvat pilviksi ja vaeltavat pois pitkin ilman kantta. Siinä seisoi hän nyt sykkivin sydämin ja posket punaisina saamatta sanaakaan suustansa.
Neidon käytökseen ei kukaan kuitenkaan pannut suurta huomiota, vaan pidettiin sitä luonnollisena seurauksena hänen peljästyksestään, jota hän koetti voittaa.
"Entäs Steen herra?" kysyi Niilo.
Mutta ei häntäkään Erkki ollut löytänyt.
Ingeborgiin vaikutti ritarin lyhyt kysymys samoin kuin manaus. Koko tuo äskeinen kuviteltu taulu, — Steen-herra miehineen täyttä laukkaa syöksymässä kavalan vihollisen päälle, — palasi taas hänen mielikuvitukseensa.
"Steen herra", sanoi hän. "Steen herra on lähtenyt ulos…"
Häntä ei kuunnellut kuitenkaan kukaan. Niilo herra kiiruhti pukeutumaan haarniskaansa, vuorimiehet olivat jo tarttuneet kirveisiinsä ja miekkoihinsa, ja ennenkuin hän oli ehtinyt tukahuttaa luontaisen arkuutensa, syöksyi koko joukko ulos huoneesta.
Ja kellojensoitto kuului kumeana ja raskaana ilman halki. Tuntui siltä kuin olisivat ne soittaneet kuolinsoittoa. Verta, verta soittivat ne, ja neito raukan hämmentyneessä mielikuvituksessa näyttäytyi koko lumikenttä veren tahraamalta ja Steen-herra kuolleena maaten vihollisläjän keskessä. Tuommoinen oli siis hänen joululeikkinsä!
Sydämen tuskassaan vaipui hän polvilleen Briita-rouvan viereen ja rukoili hartaasti ja sydämensä pohjasta Jumalan äitiä suojelemaan tuota jaloa ritaria. Juuri hänen rukoillessaan aukeni ovi ja kirkkoherra astui sisään.
Hän katsoi lempeällä vakavuudella noita rukoilevia naisia ja ojensi kätensä siunaten heidän ylitsensä. Kun he lopetettuaan rukouksensa nousivat ylös, tarttui hän heidän molempain käteen ja katsoi heitä rauhallisesti, tyynesti ja lohduttavaisesti silmiin puhellen heille kaiken ymmärryksensä mukaan sanoja, jotka voivat herättää toivoa ja rohkeutta. Nuo yksinkertaiset sydämellliset sanat vaikuttivatkin ihmeellisellä voimalla levottomiin sydämiin. Karttuvin voimin he taistelivat pelkoaan vastaan eivätkä tahtoneet mitään tietää uhkaavasta vaarasta, heidän mielensä muuttui, aina sen mukaan kuin ajatus ehti uuteen tottua, ja vaihtui voimaksi, joka voi nöyrtyä Jumalan mahtavan käden alle, ja vahvana hänen kauttansa kestää mitä tahansa tapahtuisikin.
Silloin astui sisään Eerik-herran aseenkantaja, Olli Råd. Hän näytti synkältä ja tuimalta.
"Nyt on aika, neiti Ingeborg", sanoi hän, "reki odottaa… valmistautukaa sentähden lähtöön, kuta pikemmin sen parempi!"
"Lähtöön, nyt… puhutteko täyttä totta, mies?" huudahti Ingeborg ja löi kätensä yhteen.
"Niin, neiti Ingeborg… puhun täyttä totta. Meidän pitäisi jo olla matkalla. Saisinpa tehdä tiliä sedällenne, Eerik-herralle, jos hän saisi tietää, että tarpeettomasti olen viivyttänyt teidän lähtöänne."
"Mutta Eerik-herra ei koskaan tahtoisi, että minä lähtisin juuri nyt, kun Briita-rouva mitä kipeimmin tarvitsee lohdutusta ja apua, jos hän vaan tietäisi tämän nykyisen hädän ja mitä kaikkea se voi tuoda mukanaan."
"Se on minunkin ajatukseni", vastasi Olli, ja hieno hymy vetäytyi hänen kasvoilleen. "Jos Eerik-herra olisi voinut aavistaa tällaisen joulujuhlan täällä olevan, niin olisi hän varmaankin sallinut teidän jäädä Briita-rouvan luo, mutta nyt on minulla hänen järkähtämätön käskynsä, ja annan nyt teidän itsenne päättää, arvoisa neiti, onko minulla oikeutta mielivaltaisesti sitä muuttaa."
Ingeborg katseli rukoilevasti milloin Briita-rouvaan, milloin kirkkoherraan, mutta ei kumpikaan heistä voinut auttaa häntä suostuttamaan aseenkantajaa. Päinvastoin huomasivat molemmat, että, jos tuho tulisi, Ingeborgille olisi parasta ajoissa sitä paeta. Mutta kumpainenkaan ei tohtinut lausua tuota julmaa ajatusta, joka sisälsi niin paljon sanomatonta tuskaa. Mutta Olli oli siinä vähemmän hienotunteinen.
"Kuinka tuo paraillaan oleva taistelu päättyy, sitä emme tiedä, mutta minun täytyy arvata pahinta… Ne ovat arkkipiispan väkeä, ja hän on eli tulee Eerik-herran viholliseksi aivan yhtä paljon kuin herra Niilo Sturenkin. Jos nyt sattuisi niin, että te joutuisitte heidän käsiinsä, niin tuskin voisin enää astua herrani eteen… Katsokaas, Niilo-herraa ympäröi urhoolliset miehet, jotka menevät kuolemaan hänen edestään, jos niin vaaditaan, mutta arkkipiispan miehet ovat sotaan tottunutta väkeä, ja… Älkää kuitenkaan pelästykö Briita-rouva", lisäsi hän nähdessään, minkä vaikutuksen hänen sanansa tekivät häneen, "kaikki voi käydä paremmin kuin me arvelemme… muistakaa Hällemetsää, jossa talonpoikain joukko voitti Kristian kuninkaan väen!… Mutta minulle, jonka täytyy vastata herralleni kaikesta mitä tapahtuu hänen sisarentyttärelleen, minulle se on toinen asia!"
"Entäs Steen-herra", huomautti Ingeborg, joka nyt ylenpalttisessa tuskassaan siitä, että täytyi lähteä pois, tarttui oljenkorteenkin pysytelläkseen sen meren pinnalla, jonka aseenkantajan järkähtämätön velvollisuuden tunne synnytti, "Steen-herra miehineen saanee kai myöskin jotakin aikaan!"
"Mitä miehiin tulee, niin tiedän minä yhtä vähän kuin kukaan muukaan, mihin päin he ovat menneet tänä jouluiltana, mutta Steen-herran näin yksinään poistuvan talosta, kun tulin Niilo-herran luota."
"Yksinään!" huudahti Ingeborg, eikä hän voinut estää äänen vapisemisen ja poskiensa kalpeuden ilmaisemasta äkillistä tuskaa, joka nyt uudestaan kahta suuremmalla voimalla valtasi hänen sielunsa. Ja hän lisäsi ikäänkuin itsekseen: "hän meni joululeikkeihin!"
Kummallista kyllä vaikutti tuo viimeinen ilmoitus neidon mieleen enemmän kuin kaikki se, mitä Olli sitä ennen oli puhunut taivuttaakseen häntä. Melkein kuumeentapaisella kiivaudella heittäytyi hän Briita-rouvan syliin ja heitti hyvästi.
Eikä kulunut monta silmänräpäystä, kun hän jo istui reessä, joka lähti liukumaan pois Svärdsjön pappilasta.
Nyt oli Briita-rouva yksinään lastensa ja kirkkoherran kanssa, joka yhä edelleen käytti kaiken voimansa pysyttääkseen hänen rohkeuttaan pystyssä. Mutta aika kului siitä huolimatta hitaasti, ikäänkuin se olisi tahtonut ärsytetyn mielikuvituksen kauhukuville antaa oikein hyvän tilaisuuden kasvaa jättiläiskokoisiksi.
Äkkiä hyppäsi hän ylös ja kuunteli. Vanha kirkkoherra ei kuullut mitään, mutta Briita-rouva väitti varmaan kuulevansa kopinata lähestyvästä ratsastamisesta, ja hänen povensa kohoili levottomana ja sydämensä löi ikäänkuin haluten murtaa vankilansa, kun hänelle selvänä juolahti ajatus, että sieltä voi tulossa olla voittanut vihollinen.
Ja kopina vahvistui aina enemmän tullen yhä lähemmäksi. Kohta voi kirkkoherrakin kuulla sen, ja hänetkin hetkeksi valtasi levottomuus, niinkuin tavallisesti tapahtuu, kun on varma tieto siitä, että pitkän ja levottoman epävarmuuden perästä ratkaisun hetki on tullut.
Nyt kuului kovaa kavionkopsetta pihalta.
Silmänräpäys sen perästä näyttäyi kynnyksellä vaalea nuorukainen. Se oli Faste.
"Missä on Niilo-herra?" kysyi hän.
"Hänen vihamiehensä ovat hänen päällensä hyökänneet", vastasi kirkkoherra nopeasti, "mistä sinä tulet, poika… Missä ovat ritarin miehet?"
"He ovat kaikki täällä ulkona, ja herra Steen lähetti minut sisään kysymään Niilo-herraa, ennenkuin hän tahtoi laskeutua alas hevosen selästä."
"Pyhä kolmiyhteys olkoon ylistetty!" huudahti kirkkoherra ja kiiruhti ulos Fasten kanssa.
Hän kertoi Steen-herralle lyhyesti mitä oli tapahtunut, ja näytti tien, jota Niilo-herra ja vuorimiehet olivat lähteneet kulkemaan.
Silloin laukkasivat Steen ja miehet pois.
Mutta sisällä tuvassa oli Briita-rouva polvillaan palavissa rukouksissa kiittäen Jumalaa ja neitsyt Mariaa, jotka olivat avun lähettäneet. Nyt voi hän toivoa. Tosin oli synkkää hänen ympärillään, mutta toivo on niinkuin tähdet yössä. Ne ennustavat valoa keskellä pimeyttä.
Aamunkoitto viel' ei näy,Taivaalla vain tähdet käyJa ennustavat poutaa.
"Mustassa mullassa."
Läpi yöt ja päivät kuletti Olli Råd Ingeborg Åkentytärtä Tukholmaa kohti, koettaen täyttää kaikki huolellisen ja nöyrän palvelijan tehtävät ja kaikin tavoin ilahuttaa neidonmieltä. Mutta kaikki hänen vaivansa olivat turhat. Ingeborg ei näyttänyt vähintäkään tahtovan kuunnella häntä.
Hänet valtasi kokonaan yksi ainoa ajatus, nimittäin se, että hän nyt vetäytyi pois elämästä ja valosta pimeään ja kuolemaan. Kenties hän vasta nyt sai selville, että hän rakasti. Ei hän koskaan ollut nähnyt jaloa Steen ritaria sellaisessa valossa kuin nyt, kun hänen täytyi erota hänestä hetkenä, jolloin vaarat ja kuolema piirittivät häntä kaikilta puolin. Juuri tämä seikka laskeutui synkkänä pilvisenä viimeksi kuluneen ajan ylitse, — sittenkin juuri tämä seikka antoi tuolle ajalle silmiä häikäisevän kirkkauden. Jokainen sana, jokainen merkityksettöminkin teko esiintyi nyt kirkkaampana ja selvempänä, ikäänkuin tehdäkseen eron niin katkeraksi, kuin mahdollista. Ja keskellä tätä vanhojen asiain ja tapausten muistelemista, juolahti hänelle aivan vastakkainen ajatus mieleen: se, että rakastikohan ritari todellakin häntä, jospa hän olikin vaan leikkinyt hänen kanssaan, ajankulukseen vaan pilaa tehnyt.
Enemmän kuin kuukauden aikana eivät he olleet nähneet toisiaan, ja kun Steen viimeinkin tuli, ei hänellä ollut sanaakaan sanottavaa paitsi aivan pakotettuna, silloin kun hän huusi hänelle pihalla, ja minkätähden…? Joululeikin tähden.
Oi, kuinka sydän parka kärsi tuota ajatellessa. Jospa hänellä olisi ollut tallella entinen iloinen varmuus, jospa hän olisi tietänyt, että Steen herra oli ratsastanut miesten kanssa — kuinka ihanana hänen sankarinsa kuva silloin olisi säteillyt! Nyt oli hän mennyt yksinään talosta — yksinään, ja joululeikkeihin. Kuolema taistelussa olisi täyttänyt hänen sydämensä surulla, mutta mitä olisi tuo suru verrattuna siihen, joka tulisi olemaan hänen rakkautensa kuoleman seurauksena?
Hän tahtoi itkeä, mutta ei voinut. Hänen päässään paloi, ja veri virtasi kuin kuumeessa hänen suonissaan. Hänen ympärillään oli synkkää, kylmää ja autiota, ja korkeat hongat lumisissa käärinliinoissaan seisoivat kuin jättiläishaamut tien vieressä. Hänestä tuntui, kuin vietäisiin häntä kuolemaan, kuin hänet haudattaisiin mustaan multaan, ja hänen mieleensä juohtui setänsä sanat Vesteråsin rannalla, kun hän puhui neito Päivänsäteestä:
Ja käärmekuningas neidolle taikajuoman toiJa neitosen posket ne vaaleni… voi.
Ja hän toistaa mielessään, kuinka he laskivat neidon mustaan hautaan, ja kuinka käärmekuningas kaivoi hänet ylös ja vei kuolleena kotiinsa. Siinä on siis laulun loppu ainakin hänelle.
Yö kului ja aamu tuli ja auringon säteet kimaltelivat niin kauniisti lumikentällä, mutta neidon mielestä ei tuolla raittiilla talvipäivällä ollut mitään kauneutta. Se ainoastaan muistutti häntä talvesta, joka oli laskeutunut hänen lempensä kauniiseen ruusutarhaan, ja auringon kullassa kimaltelevat lumikristallit olivat kuin kylmiä kuolonruusuja,. ainoastaan muistona siitä riemusta, joka oli mennyttä.
Niin he saapuivat Tukholmaan. Kaupungin muurit ja linna niiden takana kohosivat korkeina ja kolkkoina. Mutta se oli niinkuin pitikin olla — siellä tulisi hän elämään aikansa muistoissaan, ikäänkuin suuressa hautaholvissa. Kenties ei tuota kestäisi kauan, vaan hän saisi muuttaa siitä oikeaan hautaan.
Tukholman linnassa eli herra Eerik Akselinpoika vaimonsa, rouva Helena Kustaantyttären (Sturen), Steen Sturen isän serkun kanssa. He ottivat ilolla sukulaisensa vastaan ja Helena-rouva koetti kaikilla mahdollisilla keinoilla tehdä elämän hänelle suloiseksi ja keveäksi.
Mutta Eerik-herra meni kohta yksityiseen huoneesensa, kuulustellakseen aseenkantajaltaan, mitä tietoja hän toi Niilosta ja taalainmiehistä. Ja Olli kertoi tarkkaan kaiken, minkä hän oli voinut kokea oleskellessaan Taalainmaassa aina viimeiseen iltaan, jouluaattoon, saakka, ja myöskin tuosta arkkipiispan väen toimeenpanemasta kavalasta hyökkäyksestä.
"Se oli Kaarle Ragvaldinpoika", sanoi Eerik-herra, "minä tiedän hänen aikoneen mennä Gestriklantiin ja siellä on hänellä ollutkin menestystä, sen mukaan kuin eräs talonpoika eräänä päivänä minulle kertoi… Mutta", lisäsi hän katsellen miettiväisen näköisenä eteensä ja samalla laskien kätensä pöydälle ja etusormellaan sivellen edestakaisin erään kokoon taitetun paperin reunaa.
"Mitä tahdoitte sanoa?" kysyi Olli.
Mutta Eerik-herra näkyi tarvitsevan pitkän ajan tullakseen ajatustensa perille.
"Minusta näyttää", sanoi hän viimein, "että sinulla oli silloin kova kiire päästä pois talosta, Olli!"
"Minä ajattelin ainoastaan sitä, mikä oli teille tärkeintä…"
"Ja arveletko minulle olevan vähemmän tärkeää", keskeytti Eerik, "tietää, onko Niilo-herra elossa vai ei?"
"En, herra Eerik, sitä en tarkoita", vastasi aseenkantaja, "minähän sanoinkin tärkeintä…"
"Ja se olisi —?"
"Että voitatte herra Steen Sturen puolellenne, ja arvelenpa, että jos ritari ei ole täällä yön ja päivän kuluttua, niin en minä ymmärrä ollenkaan mitä rakkaus merkitsee…"
"Mutta tuo samahan olisi minun arveluni mukaan saavutettu, joskin sinä nyt olisit tuonut minulle varman tiedon Niilo-herrasta."
"Siinä erehdytte, herra Eerik… Kun olin puhunut ritarin kanssa oli minun sovitettava asiat niin, ett'ei hän enää saisi puhella neiti Ingeborgin kanssa, ennenkuin täällä Tukholman linnassa. Jos he olisivat tavanneet toisensa, niin voitte olla varma siitä, että he olisivat selvitelleet asiansa, ja sitten olisitte turhaan tarkastellut ikkunasta nähdäksenne kolmella lumpeenlehdellä varustetun kilven lähestyvän Tukholman linnaa. Sitävastoin on pian tiedusteltu, mikä kohtalo Niilo-herraa on kohdannut, onko hän tullut takaisin noista joululeikeistä vai ei."
Eerik-herra istui ääneti, sormellaan yhä edelleen paperia painellen, samalla kuin ajatukset liitelivät edestakaisin Gestriklannin rajalla tapahtuneiden joululeikkien ja hänen itsensä välillä.
"Kuollut?" sanoi hän viimein rypistäen kulmakarvojaan, "hän oli kuitenkin ritari, jommoisia on harvassa… kuollut! — Jos hän olisi kuollut?"
"Jos Niilo-herra on kaatunut", lausui Olli innokkaasti, "niin on teillä, herra Eerik, yksi este vähemmän ja yksi lankku enemmän laskettuna sille sillalle, joka vie Ruotsin kruunuun. Se ainakin on varmaa, että rahvas teidän täytyy saada puolellenne, ja sitä ette saa, niin kauvan kuin Niilo-herra on elossa. Mutta kun hän on poissa ja te olette yhdistänyt itseenne Steen-herran, — silloin arvelen minä, on tie valmiina ratsastaaksenne Kaarlo-kuninkaan kruunulle."
"Rahvas täytyy saada puolellensa", oli ainoa vastaus, minkä Eerik-herra antoi uskottunsa loistavalle tulevaisuuden kuvitelmalle.
Mutta Olli jatkoi:
"Niin, rahvas täytyy teidän saada puolellenne ja siinä ei saa viivytellä kauvan. Arkkipiispan sukulaiset ja ystävät tulevat myöskin tekemään kaikkensa houkutellakseen rahvasta… ja sen lisäksi ei ole unohdettava, että sellaisia miehiä, kuin tuo kavala petturi teidän veljenne häissä, löytynee useampiakin arkkipiispan palveluksessa. Se mies on semmoinen, jos muuten tunnen hänet oikein, ettei hän kammoksu minkäänlaisia keinoja, jotka vaan vievät häntä lähemmäksi päämaalia. Onni oli sillä kertaa Akselinpojille suosiollinen, mutta ei aina löydy hullua munkkia, joka seuraisi kavaltajaa hänen salapoluilleen."
Herra Eerik nyökkäsi miettiväisenä päätään merkiksi, että hän myönsiOllin sanat tosiksi.
"Kohta saanemme nähdä", sanoi hän senjälkeen, "miksi asiat koituvat. Minä odottelen sanaa veljeltäni, Iivari-herralta… kun se tulee, silloin on aika tehdä varmempi päätös. Mutta, niinkuin sanot: rahvas täytyy saada puolelleen. Se on minunkin ajatukseni… ja sentähden mene sinä maaseuduille, ota muutamia kunnollisia miehiä mukaasi ja kuuntele ja puhele parhaasi mukaan."
Samalla kun tämä keskustelu oli Eerik-herran luona, istuivat Helena-rouva ja Ingeborg-neiti naisten tuvassa piikojen kanssa. Keskustelu ei kuitenkaan tahtonut päästä alkuun. Helena-rouva huomasi selvästi, että hänen sukulaiseltaan puuttui jotakin sellaista, jota ei niinkään ilman muuta voinut ilmoittaa. Ja sentähden antoi hän neidon olla rauhassa tarpeettomilta kysymyksiltä, mutta puheli itse kaikesta, mitä oli tapahtunut senjälkeen, kun he viimeksi olivat yhdessä olleet.
Mutta illalla, kun hän hyvää yötä toivottaen suuteli tuota äänetöntä neitoa, sanoi hän:
"Sinulla on sydänsuru, Ingeborg!"
Ja hän näytti niin lempeältä ja hyvältä, kun hän samalla tarttuenIngeborgin molempiin käsiin lisäsi:
"Minä olen jo vanha, mutta sydämeni on nuori… usko surusi minulle!"
Jää Ingeborgin sydämessä suli tuommoisesta lämmöstä. Hän nojasi päänsä tuon jalon rouvan olkapäille ja puhkesi valtavaan itkuun. Ja Helena rouva sulki hänet sydämellisesti syliinsä ja silitti hänen kaunista, kiharaista päätänsä.
Hän ei kuitenkaan kysellyt mitään enempää, vaan suuteli neitoa lempeästi otsalle, kun tämä oli tointunut itkustaan, ja niin erosivat he sinä iltana. Eikä seuraavana päivänäkään lempeä Helena-rouva kysellyt sukulaiseltaan, mikä hänen surunsa sai aikaan, ja samalla tavalla kului pitkä aika, niin ett'ei heidän kesken puheltu mistään muusta, kuin jokapäiväisistä ja vähäpätöisistä asioista. Tämä ja varmuus, joka yhä enemmän sai aikaa kypsyä Ingeborgissa, että nimittäin Helena-rouva ainakin oli hänen täysin luotettava ystävänsä, vaikutti häneen hyvin rauhoittavaisesti. Ja lopulta alkoikin hän itse ikävöidä keskustelua sydämensä asioista.
Tämä ikävöiminen lisääntyi sitä enemmän, kun hän oli erotettu kaikista ilmoituksista, mitä maassa tapahtui. Niilo Sturesta ja Briita-rouvasta ei hän tietänyt mitään, eikä kukaan muukaan. Herra Eerik oli ainoa, joka tiesi kuinka tuo yöllinen taistelu oli päättynyt, mutta hän ei kertonut sitä kellekään. Sitäpaitsi oli hänen aikansa linnassa oleskellessaan niin täperällä, ettei hän kohdatessaan Helena-rouvan ja sisarentyttärensä, tahtonut puhella mistään muusta, kuin kaikkein vähäpätöisimmistä asioista, kartanoittensa hoidosta, yhdestä ja toisesta sukua koskevasta asiasta, ja muusta sellaisesta. Rouva Helena oli sitä paitsi luonteeltaan niin hiljainen ja hyvänsävyinen, ettei hänelle koskaan juohtunut mieleen kysellä noista suurista ja tärkeistä ulkomaailman tapahtumista.
Niin menivät ja tulivat päivät aina samanlaisina. Eerik-herran matkustukset ja kotiintulot olivat ainoat jotakin vaihtelua tuovat tapahtumat, mutta linnan portit pidettiin sulettuina ikäänkuin sota-aikana. Ensimmäinen Ingeborgin ajatus linnaan tullessaan, että se muistutti suurta hautaa, tuntui siis likipitäin toteutuvan, ja laulu neito Päivänsäteestä kaikui alinomaa hänen korvissaan.
"Haudan pohjaan… hänet haudan pohjaan laskettiin!" näin voi hän huoaten itsekseen toistella seisoessaan yksinään jossakin linnan akkunassa ja katsellessaan vilkasta elämää Pohjoisportin edessä olevalla aukealla paikalla tahi Norrströmissä kimaltelevia aaltoja.
Talvikuukaudet kuluivat, kevät tuli, ja kaikki oli entisellään Tukholman linnassa, ainoastaan Eerik-herra näytti tulevan entistään levottomammaksi, ja olikin hänellä paljon enemmän huolta pidettävä. Aseenkantajia tuli ja meni, ja vihdoin näki Ingeborg eräänä päivänä, kuinka alhaalla linnanpihalla haarniskat ja kilvet välähtelivät.
Hän kysyi Helena-rouvalta, mitä tuo kaikki merkitsi, mutta tämä ei voinut antaa minkäänlaista selitystä. Hän koetteli tavata Olli Rådia, mutta se oli mahdotonta. Silloin päätti hän kysyä itseltään sedältä. Mutta sinä iltana ei tämä tullutkaan naisten tupaan.
"Ettekö siis tiedä mitään, rouva Helena, siitä, mitä noiden mahtavain herrain välillä tapahtuu?" kysyi Ingeborg levottomuudesta sykkivällä sydämellä.
"En, en, lapsi", vastasi Helena-rouva, "en mitään… enkä haluakaan tietää. Minun maailmani on toinen, kuin ritarien."
"Teidän läheisiä sukulaisianne on kuitenkin tuolla ulkona, ja heidän henkensä voi joka hetki olla vaarassa."
"Vaiti, vaiti", oli Helena-rouvan vastaus, "suru on suuri ja raskas, kun se tulee, sitä edeltäkäsin kutsumattakin."
Seuraavana aamuna astui Eerik-herra sisään, mutta puettuna täydelliseen sota-asuun. Synkkä pilvi peitti hänen otsansa. Hän tuli jättämään hyvästi. Hän aikoi ratsastaa miestensä kanssa ulos; linnaan jäisi ainoastaan niin paljon, kuin siellä juuri tarvittiin. Ingeborgin valtasi selittämätön pelko, mutta hän rohkaisi itsensä.
"Kuinka kauvan olette poissa, setä?" kysyi hän posket lumivaaleina.
"Niin kauvan kuin tarvitsen!" vastasi valtionhoitaja, mutta lisäsi lempeämmällä äänellä: "Miksi sitä kysyt, Ingeborg?"
"Siksi, että ikävöitsen pois täältä…"
Ritari katsoi kummastuneena tuota rohkeata tyttöä;, mutta ei vastannut hänelle mitään. Ingeborg oli kuitenkin huomaavinaan melkein surumielisen hymyilyn hänen huulillaan. Hän kääntyi äkkiä ympäri ja meni ulos, ja hetken perästä julisti torvien toitotus, että hän ratsasti ulos Tukholman linnasta.
Ingeborg oli epätoivossa, mutta se ei auttanut. Hän vuodatti katkeria kyyneliä, mutta kaikki oli synkkää hänen ympärillään, kaikki oli sellaista kuin olisi hän ollut elävältä hautaan muurattuna.
Silloin kuuli hän askeleita takanaan, ja kun hän katsahti taakseen, huomasi hän Helena-rouvan lempeine kasvoineen ojentavan käsiänsä hänelle.
"Miksi ikävöit pois täältä, Ingeborg?" kysyi hän.
Ingeborg ei voinut vastata tuohon mitään, vaan Helena-rouva tarttui hänen käteensä ja sanoi:
"Tule tänne luokseni, lapseni, puhelkaamme yhdessä… Arveletko sinä minun olevan tietämätön siitä, mikä nuorta mieltäsi niin raskaasti painaa, Ingeborg?"
Neidon silmät katselivat kysyvästi ja tutkivasti puhujaa, joka näytti niin herttaisen hyvältä ja hyväätarkoittavaiselta.
"Katsoppas", jatkoi hän, "mitä sydän innokkaimmin haluaa, sitä joskus ei ihminen saavuta, mutta sellaista tulee hänen nöyrällä mielellä kärsiä."
"Ja mitä minä haluan?" kysyi Ingeborg.
"Sinä rakastat erästä nuorukaista!" lausui Helena-rouva, ja kun hän huomasi, kuinka kovasti neitoon koski, kun hän näki tahi paremminkin aavisti, ettei hänen salaisuutensa ollutkaan enää mikään salaisuus, lisäsi hän: "älä pane pahaksesi, lapseni, minunkin sydämeni sykki kerran rakkaudesta, jonka luulin ainoastaan itseni ja Jumalan äidin tietävän… Nuorukainen, joka omistaa sydämesi, on minullekin rakas ja myöskin Eerik-herralle. Me olisimme mielellämme nähneet teidän joutuvan toisillenne…"
"Kenestä te puhutte?" keskeytti Ingeborg. Hän tahtoi mitä kauvimmin säilyttää salaisuutensa eli pitää sitä säilytettynä, mutta Helena-rouvan puhe oli sellaista, kuin jo kaikki toivo olisi lopussa, ja se oli enemmän kuin hän voi kestää.
"Puhun sukulaisestani, nuoresta ritarista, herra Steen Sturesta!" vastasi rouva Helena.
"Onko hän sitten kuollut?"
"Ei… mutta…"
Hänen näytti olevan vaikeata täydentää ajatustaan, vaan Ingeborg tarttui kuumeentapaisella innolla hänen käteensä.
"Sano, sano, hyvä täti… hän ei ole kuollut, mutta… voi, tajuan sen… hän on kuitenkin kuollut minulle… eikö niin, sano, etkö juuri tahtonut sanoa? Elä pelkää, ole luja, voin kantaa kohtaloni, sano huoleti…"
"Niin", toisti rouva Helena ja kääri käsivartensa tytön vyötäisille, "ei tosin aivan niin, kuin sinä sanot, Ingeborg, mutta aivan sen kaltaista. Herra Eerik on odotellut ja odotellut Steen-herraa tulemaan kosimaan sinua, mutta hän ei ole tullut…"
"Mutta mitä tuo siis merkitsee?" kysyi Ingeborg ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.
"Saat tietää", vastasi Helena-rouva, "että Olli Rådilla oli toimena, kun hän jouluna meni Taalainmaahan sinua noutamaan, tutkistella Steen-herraa tuossa asiassa. Ja hän sanoi hänelle, että jos hänellä oli vahva aikomus rakkaudessansa, niin ei Eerik-herralla ollut mitään sitä vastaan, ja Eerik-herra vastaisi isäsikin myöntymisestä… sinä voit nyt itse päättää, voiko ollenkaan luottaa Steen-herraan vai eikö!"
Kaunis tyttönen istui kuin kuvapatsas. Kaikki veri näytti kadonneen hänen kasvoiltaan. Kädet lepäsivät yhteenpuristettuina sylissään ja silmät tuijottivat lattiaan.
"Hän mustaan multaan haudattiin!" kuiskasi hän aivan hiljaa.
Hyväsydäminen Helena-rouva säikähti nähdessään sen tuskan, jonka hänen sanansa synnyttivät hänen sukulaisessaan, eikä hän tietänyt kuinka voisi häntä lohduttaa ja rohkaista.
"Rohkeutta, kärsivällisyyttä ja nöyryyttä, Ingeborg", kuiskasi hän ja sulki tuon suloisen neidon syliinsä, "muutoin voi, lapseni, kaikki olla aivan toisin kuin me kuvittelemme. Saat olla varma siitä, lapseni, että on tuleva päivä, jolloin sinä huomaat, ettei voinut toisin olla kuin se nyt on."
Eikä hän lakannut puhumasta, ennenkuin sukulaisensa jossakin määrin oli tointunut katkerasta surustaan.
Tämän keskustelun perästä istuivat he usein yhdessä puhellen nuoresta ritarista, ja Ingeborg alkoi pitää Helena-rouvaa yhä rakkaampana ja uskoi itsensä kokonaan hänelle. Sillä tavoin kului aika jotenkin mukiinmenevästi, kunnes eräänä iltana Eerik-herra tuli kotiin.
Tämä tapahtui joulukuun lopulla,
Valtionhoitaja oli erittäin kiukkuisella päällä. Varmaankin oli käynyt vasten hänen pyrintöjänsä. Mutta kukaan ei saanut tietää, missä hän oli ollut tahi mikä oli hänen synkkämielisyytensä syynä. Ainoastaan sen kuuli Ingeborg hänen sanovan Helena-rouvalle, että hän viimeksi oli ollut Roslagenissa ja tuli nyt sieltä Tukholmaan, koska oli saanut tiedon, että arkkipiispa oleskeli tanskalaisen laivaston kanssa Itämerellä ja pyrki Tukholmaan.
Eikä kulunut monta päivää, kun jo linnan akkunoista voi nähdä vahvan laivaston purjehtivan sataman suulle ja asettuvan laiva laivan viereen linnan eteen. Väki laskettiin maihin ja suuria joukkoja tuli myös sisämaasta. Tukholma tuli kokonaan vihollisen piirittämäksi, sekä pohjoisesta että etelästä. Iivari Gren ja Eerik Niilonpoika (Oxenstjerna) johtivat joukkoja Norrmalmin puolella, Eerik Kaarlonpoika (Vasa) Södermalmin puolella, ja kumpaankin paikkaan asetettiin leiri. Ainoastaan Mälarin puoli oli edelleenkin avonaisena.
Nyt tuli eloa kaupunkiin ja linnaan, ja valtionhoitaja osoitti mitä suurinta viisautta ja tarmoa. Mälarin ylitse voi hän sekä saada tietoja että lähettää niitä sisämaahan, ja myöskin varustaa kaupunkia ja linnaa ruokatarpeilla. Kaikkein kasvot loistivatkin rohkeutta ja toivoa. Ainoastaan Eerik-herra itse, ollessaan yksin, kulki kulmakarvat rypyssä edestakaisin linnan suuressa salissa, josta voi nähdä vihollisen leirin Norrmalmilla ja ritarit, jotka siellä kuleksivat kiiltävissä sotapuvuissa heiluvine höyhentöyhtöineen.
Mutta eräänä päivänä, kun Ingeborg kulki huoneen läpi, näytti Eerik-herra aivan toisenlaiselta. Hänen silmänsä loistivat ja otsansa oli kirkas. Hän otti sisarentytärtään käsivarresta ja vei hänet akkunaan ja osoitti kädellään vihollisleiriä. Eräs mies seisoi siellä Brunkebergin kukkulalla kädet ristissä rinnallaan ja näytti katselevan virtaa ja muureja pitkin, linnan ja kaupungin ylitse. Tuuli leikitteli hänen pitkän viittansa kanssa; ja ohikulkevat soturit tervehtivät häntä kunnioittaen. Ingeborg oli tuntevinansa tuon synkän arkkipiispan, Jöns Pentinpojan.
"Katsos, Ingeborg", sanoi Eerik-herra, "kohta on tuolla ulkona tyhjentyvä… viholliseni saa kohta toista tekemistä!"
"Kuinka niin, setä?" kysyi Ingeborg, ikäänkuin häneenkin olisi tarttunut se ilo, jota setänsä tunsi.
"Veljeni, Iivari-herra, on noussut maalle Nyköpingin luona ja on nyt täydessä marssissa Örebrohon!"
Ingeborg löi kätensä yhteen, ja setä taputti häntä ihanoille poskille; mutta hän, jonka pää oli täynnä aivan toisenlaisia ajatuksia arveli nyt tilaisuuden olevan soveliaamman kuin milloinkaan muulloin, sanoi aivan äkkiarvaamatta:
"Entäs herra Niilo Sture?"
Mutta silloin Eerik-herra heti vaikeni eikä nähtävästi tahtonut mitään sanoa. Sattuma johti myöskin Olli Rådin juuri samassa astumaan sisään, ja Ingeborg estyi sen kautta uudistamasta kysymystään.
Senjälkeen menivät taas päivät toinen toisensa perästä, Ingeborgin joutumatta puheisiin setänsä kanssa. Mutta sillä välin sai hän nähdä, kuinka ne joukot, jotka olivat leiriytyneet kaupungin ympärille, alkoivat toinen toisensa perästä lähteä pois. Ensin läksi herra Eerik Niilonpoika (Oxenstjerna) Norrmalmilta. Vähän senjälkeen poistuivat myöskin Iivari Gren ja Eerik Kaarlonpoika (Vasa).
Oltiin jo elokuun lopulla eikä Ingeborg vieläkään ollut saanut mitään tietoa Niilo Sturen, Steen-herran ja Briita-rouvan eikä lasten kohtalosta. Hän ajatteli monta kertaa, että Niilo-herra oli kuollut ja hänen vaimonsa ja lapsensa vankeina, kenties Tanskaan vietyinä; mutta tuon ajatuksen hän karkoitti, koska hän arveli, että jos jotakin sellaista olisi tapahtunut, olisi se varmaankin tullut hänenkin korviinsa, niin maailmasta pois suljettuna kuin hän elikin. Mitä taas Steen Stureen tulee, niin ei hän mitenkään voinut itselleen selittää, ei hänen katoamistaan jouluaatto-iltana eikä hänen poisjäämistään sitten, kun tie oli niin helppo siihen onneen, jota hän oli tavoitellut. Kun ensimmäinen tuska oli kerennyt laimistua, koetti hän katsella kaikkia tyynesti, mutta kuta enemmän hän ajatteli ja punnitsi tuota asiaa kaikilta puolilta, sitä selvemmin huomasi hän jonkin totuuden olevan rouva Helenan puheessa, että Steen Sture rakasti jotakin toista, ja niin tuli viimeinen tuska raskaammaksi kuin ensimmäinen.
Eräänä aamuna, vietettyään yönsä tavallista levottomampana ja saatuaan vasta myöhään unta, mutta unissaan elettyään uudestaan tärkeimmät tapaukset elämässään, niinkuin Nyköpingin häät, oleskelemisen Niilo-herran ja Briita-rouvan luona Vesteråsin linnassa ja Taalainmaassa, heräsi hän juuri kun raikuva torventoitotus kajahteli linnan pihalla.
Hänen huoneensa naisten puolella oli sinne päin, eikä hän voinut vastustaa uteliaisuuttaan, vaan kiiruhti ylös ikkunan luo, jonka raskaat varjostimet hän veti sivulle juuri parahiksi senverran, että voi nähdä ulos.
Alhaalla pihalla seisoi joukko miehiä, joista muutamat näyttivät olevan vankeina. Ingeborg oli juuri poistumaisillaan ikkunasta, ja päästi jo varjostimen irti, kun samassa hänen kasvonsa ilman muuta osoitti mitä vilkkainta ja jännitetyintä tarkkaavaisuutta ja hän taas katseli alas linnan pihalle.
Vankien joukossa oli kaksi, joiden kasvonpiirteet hän tunsi.
Käytävä Niilo Sturen vankikoppiin.
Niinkauvan kuin vangit seisoivat linnan pihalla ja hän voi ne nähdä, seisoi Ingeborg ikkunan luona. Mutta kun hän näki linnanvoudin tulevan ja vangit vietiin pois, vetäytyi hän takaisin käsi otsalla, yhä vielä jännitetyssä puoliksi kuuntelevassa asennossa, ikäänkuin olisi odottanut, että joku kuiskaisi hänelle korvaan vastauksen niihin kysymyksiin, jotka hänen huulillaan näyttivät väikkyvän.
Hän muisti hyvin hyvästi ja tunsi täydellisesti kasvonpiirteet, jotka oli nähnyt. Toinen miehistä oli tuo iloinen, suruton Niilo-herran aseenkantaja, joka osasi kaikki nuo monet laulut, toinen oli tämän varjo, sillä niin herkeämättä hän seurasi häntä, kun vaan oli palveluksesta vapaa. Hänen kasvoinsa piirteet näyttivät osoittavan jotakin synnynnäistä, voittamatonta tuhmuutta, ajatuksen puutetta ja hitaisuutta. Edellinen oli Hollinger, hän muisti selvästi tuon nimen, jälkimmäinen oli Faste.
Mutta miksi tuotiin Niilo Sturen aseenkantajat vankeina Tukholman linnaan? Oliko sota Niilo-herran ja Eerik-herran välillä, ja oliko jälkimmäinen saanut voiton edellisestä? Ja jos niin oli, niin kuinka kauan tuota sotaa oli jo kestänyt? Kenties… kenties saisi hän täällä viimeinkin selityksen levottoman sydämensä kysymyksiin?
Hän pani kätensä ristiin ja katsoi ylös, ikäänkuin vastaus olisi yhtäkkiä kirjoitettu tulikirjaimilla hänen eteensä. Niin, niin se oli. Steen Sture ei ollut tahtonut erota asetoveristaan ja ystävästään. Hän näki hänet yhtäkkiä aivan toisessa valossa. Epäilemättä rakasti ritari häntä ja oli suruissaan erosta, mutta kesti surunsa ja tuskansa niinkuin mies isänmaansa tähden. Voi, hän oli kuitenkin uljas ritari tuo Steen-herra.
Niin seurasivat ajatukset toisiaan, huulet hymyilivät kauan kaivatusta riemusta ja silmät säihkyivät sydämen varmuudesta. Mutta sen mukaan kuin tunnit kuluivat, syntyi toisia ajatuksia. Epäilys ja levottomuus tulivat uudestaan. Viimein päätti hän hankkia varmuutta vangituiden aseenkantajien kautta. Ja aamiaisen jälkeen, johon Eerik-herra ei ottanut osaa, kiiruhti hän hänen huoneeseensa pyytääkseen häneltä lupaa käydä vankeja tapaamassa.
Kiiruusti kulki hän tuohon huoneeseen, jota arkkipiispa ja ennen häntä Kaarlo Knuutinpoika, molemmat valtionhoitajana ja kuninkaana, olivat käyttäneet työhuoneenaan. Levottomuudesta vapisten avasi hän oven ja astui sisään.
Mutta huone oli tyhjä. Alakuloisena jäi hän sisään, tietämättä, pysyisikö siellä vai lähtisikö pois. Mutta mietittyään kuinka vaikeaa, niin mahdotonta hänen oli tavata setäänsä, päätti hän jäädä.
Kun hän sitten katseli ympärilleen, huomasi hän, että yhdellä seinällä, aivan likellä huoneen nurkkaa, poimullinen seinäverho oli irti, ikäänkuin jotakin olisi työnnetty esiin sen takana olevasta seinästä. Tosin ei hän niin erittäin monta kertaa ollut käynyt tässä huoneessa, mutta kuitenkin niin useasti, ettei arvellut koskaan ennen huomanneensa tuota. Aivan luonnollisesti meni hän sentähden tutkimaan mikä tuon ulkoneman muodosti, ja kun hän tarttui siihen, vetäytyi se hiljaa pois.
Hän työnsi nopeasti verhon syrjään, ja nyt tuli kaikki hänelle selväksi.
Verhon takana oli sala-ovi ja se, joka sen viimeksi oli avannut, oli kiireissään tahi jonkun muun syyn tähden jättänyt sen sulkematta. Hän tutki sitä tarkkaan, ja huomasi helposti sekä sen, kuinka se avattiin että kuinka se suljettiin. Sitten hän äkkiä päätti tutkiskella myöskin käytävää, mihin ovi johti. Se oli rohkea päätös, sillä hän ei voinut tietää, eikö hän ehkä siellä voisi kohdata itse ankaraa setäänsä, joka varmaankaan ei koskaan antaisi hänelle anteeksi sitä, että hän oli löytänyt hänen salaiset tiensä. Mutta siinä silmänräpäyksessä ei Ingeborg ajatellut setäänsä eikä mitään muutakaan vaaraa. Hän kulki aivan kuin unissaan, ja hänellä oli ainoastaan yksi asia selvänä mielessään: saavuttaa varmuus sydämensä rakastetusta.
Päättäväisenä liukui hän verhon ja oven taakse sekä pitkin ensimmäisiä portaita. Mutta siellä oli aivan pimeä; suurinta varovaisuutta tarvittiin eteenpäin kulkiessa. Pian hän kuitenkin huomasi, että rappuset johtivat alaspäin ja kulkivat kiertäen, kuin torniportaat. Kylmä, ummehtunut ilma lehahti häntä vastaan ja jääti hänen jäseniään, mutta hän ei säikkynyt.
Viimein loppuivat portaat. Hän tunnusteli varovaisesti jalallaan eteensä ja kuletti kättään muuria pitkin. Hän seisoi tasaisella lattialla. Kuinka pitkälle sitä oli ja minne päin hänen tuli kääntyä päästäkseen edemmä, se näytti hänestä mahdottomalta keksiä. Hän tunsi kulman muurissa ja vähän päästä siitä toisen. Kun hän oli sen kiertänyt, tunsi hän vielä kylmemmän ilman virtaavan alhaalta päin. Siinä täytyi siis olla taas portaat, jotka veivät vieläkin alemma. Mutta hän huomasi heti, että jos hän tahtoi täällä millään varmuudella pyrkiä eteenpäin, niin täytyi hänellä olla lyhty, ja hän päätti äkkiä kiiruhtaa ylös ja hankkia itselleen sellaisen. Silloin näki hän yht'äkkiä heikon valon kajastuksen ja kuuli askeleita alhaalta syvyydestä. Ne tulivat portaita ylös ja joutuisivat aivan varmaan hänen luokseen. Ilman muuta pälkähti häneen ajatus vaarasta, jonka alaiseksi hän antautuisi, jos hänet huomattaisiin tuossa salaperäisessä käytävässä, veri hyytyi hänen suonissaan, ja yhä lähempää kuuluivat askeleet. Vaara tuo kuitenkin mukanaan voimia ja päättäväisyyttä. Ja ajatuksen nopeudella syöksyi Ingeborg takaisin muuria pitkin portaille, joita myöten oli tullut, ja sen ohi, toivoen toisella puolen löytävänsä nurkkauksen tahi käytävän, johon voisi pistäytyä piiloon. Sillä mahdottomaksi huomasi hän ehtiä portaita ylös.
Tuo otaksuminen olikin oikea. Oikealle porras-aukosta oli kapea käytävä, joka todenmukaisesti vei johonkin etäiseen osaan linnassa. Pimeydessä ja koettaessaan välttää jokaista harha-askelta, kun siellä helposti voi löytyä toisia aukkoja alaspäin, ehti hän juuri parahiksi muurin taakse, ennenkuin koko tämä maanalainen huone tuli valoisaksi, ja lyhdynkantajan askeleet pysähtyivät.
Tyttöraukan rinnassa sykki sydän ankarasti. Hän seisoi todellakin kuin kiinninaulattuna paikoillaan; pieninkin liike olisi voinut ilmaista hänet. Varmaan oli lyhtymies kuullutkin jotain epäilyttävää, sillä neito näki valosta, että lyhtyä nostettiin ylös ja kuletettiin puoliympyrässä ympäriinsä. Mutta sen enempiä tutkimuksia ei ollut. Askeleet ja valo poistuivat portaita, ylös valtionhoitajan huoneeseen. Ingeborg uskalsi kurkistaa esiin, juuri kuin mies katosi porras-aukkoon, ja hän huomasi ja tunsi setänsä, Eerik Akselinpojan.
Heti kun vaara oli ohi, palasivat miettiminen ja harkinta, ja hän päätti, ennenkuin lähtisi tarkemmille tutkimuksille näissä maanalaisissa holveissa ja porraskäytävissä, varustautua lyhdyllä ja, jos mahdollista, hankkia lähempiä tietoja siitä, missä vangit säilytettiin ja mihin aikoihin vanginvartija kävi heidän luonaan. Sitten olisi hän jokseenkin riippumaton setänsä luvasta käydä heitä tapaamassa. Kun tämä ajatus oli tullut hänelle selväksi, kääntyi hän taas muurin kulman ympäri ja kulki kuulumattomin askelin varovaisesti portaita ylös uudestaan.
Mutta tultuaan pienelle ovelle, joka nyt oli sulettu, oli vielä jälellä eräs vaikeus, nimittäin kulkea huomaamatta sedän huoneen läpi. Aluksi oli tämä mahdotonta, sillä hän oli itse sisällä ja kuului keskustelevan jonkun kanssa. Ingeborg kauhistui ajatellessaan, että hänen mahdollisesti täytyi seisoa siinä missä oli kauvemmin kuin hän koskaan oli arvellut, ja kenties lopuksi kuitenkin tulisi huomatuksi ja joutuisi setänsä kiukun alaiseksi.
Hänen huomionsa kääntyi kuitenkin pian keskusteluun, jota pidettiin sisällä Eerik-herran luona ja joka kuului hyvin selvästi ohuen sala-oven läpi. Olli Råd oli siellä herrallensa kertonut jotakin, joka oli saattanut Eerik-herran huonolle tuulelle.
"Voiko siis veljeni unohtaa oman veljensä?" kuuli hän setänsä huudahtavan, jonka jälkeen hän jatkoi: "anna nyt kuulua tarkka kertomus kaikesta mitä on tapahtunut, sittenkun kohtasit veljeni Nyköpingissä."
Ja Olli RÃ¥d kertoi:
"Kun tulin Nyköpinkiin, oli Iivari-herra jo laskenut väkensä maihin ja oli valmiina lähtemään sisämaahan. Vein teidän sananne ja terveisenne hänelle, mutta hän sanoi vain: 'saatanpa totta totisesti ketut mutkittelemaan metsässä, niin että veljeni koirat saavat taas ajonsa käyntiin' — ja sitten antoi hän puhaltaa lähtömerkin. Minä seurasin häntä ja kun tulimme Vingåkeriin, huomautin minä vieläkin hänelle tarpeelliseksi kulkea pohjoiseen päin teitä auttamaan, koska muutoin olisi Tukholman antautuminen tulossa, ja silloin loppuisi Akselinpoikain valta Ruotsissa. Mutta hän taputti minua hartioille sanoen: 'ole rauhassa, harmaaparta, veljeni voinee vielä hetkisen vastustaa arkkipiispaa; saatpa nähdä ettemme kerkeä Örebrohon, ennenkuin Tukholman ympäristö on vapaana, ja sitten nakerrelkoon tuo vanha hengellinen herra parhaansa mukaan Tukholman muureja… semmoista muurinsärkijää ne kyllä kestävät'."
"Hän oli varma asiastaan, Iivari veljeni!" huomautti Eerik.
"Ja hän oli aivan oikeassa!" jatkoi Olli, "olimme tuskin ehtineet Örebrohon ja alkaneet piirittää linnaa, jonka muureilla näimme herra Eerik Niilonpojan miesten rehentelevän, kun jo herra Maunu Pentinpojan kautta saimme Göksholmasta tiedon, että linnanherra itse lähestyi joukkoineen. Nyt olivat hyvät neuvot kalliita, mutta Iivari-herra on uljas ritari, jommoisia löytyy harvassa. 'Mitä sanoin sinulle Nyköpingissä, Olli', lausui hän minulle illalla, 'nyt on ensimmäinen kettu tullut, häntä ahdistelemme huomenna, se on käyvä kuin tanssi!' 'Mutta niitä on useita', vastasin minä, 'ja jos jokin onnettomuus sattuu, josta Jumala varjelkoon, niin on viimeinen hämmennys oleva pahempi kuin ensimmäinen!' 'Siitä puhelkaamme sitten, kuin olemme suoriutuneet herra Eerik Niilonpojasta!' vastasi hän, ja heti senjälkeen käski hän miestensä lähteä liikkeelle. Kaikki kävi kuin turnajaisissa, niin tappelunhaluinen oli Iivari-herra ja samoin hänen miehensäkin."
"Se on veljeni luonne!" sanoi Eerik, "hän tulee isäämme, Akseli-herraan, sellainen oli hänkin!… Julitan kentällä kohtasitte siis herra Eerik Niilonpojan?"
"Niin, ja kuinka siellä kävi, sen jo tiedätte. Ilo oli nähdä teidän veljeänne, hänen järjestäessään taistelua ja hoitaessaan miekkaansa… Tahdonpa lyödä vetoa, ettei Eerik Niilonpojalla ollut enempää kuin kolmekymmentä tai neljäkymmentä miestä, kun hän pakeni taistelusta. Tapasin Iivari-herran illalla Julitan luostarissa, jossa hän antoi munkin kattaa pöytää itselleen, ja tuskinpa olen milloinkaan nähnyt häntä niin iloisena kuin silloin, silmät loistivat yhtä kirkkaina, kuin hänen hääpäivänään Nyköpingissä. 'Mitäs sanot, Olli?' kysyi hän, 'tuo kettu lönkytti metsään häntä koipien välissä, mutta saatpa nähdä, että kohta saamme uuden törmäyksen!' 'Tiellä Tukholmaan?' kysyin minä. 'Niin, tiellä Tukholmaan!' vastasi hän, 'veljeni on kohta näkevä arkkipiispan seisovan yksinään herra Klaus Rönnowin ja tanskalaisen sotaväen kanssa'… Jätin hänet kohta tämän jälkeen kiiruhtaakseni teidän luoksenne."
Tuli hetken hiljaisuus, jonka aikana Ingeborg kuuli raskaita askeleita huoneen toisesta päästä toiseen. Vihdein pysähtyivät ne, ja hän kuuli setänsä sanovan:
"Hyviä uutisia olet tuonut tällä kertaa, Olli, mitä veljeeni ja arkkipiispan ystäviin tulee… Mutta entäs pilvi tuolla ylhäällä tunturien laella, josta kuulen Kaarlo-kuninkaan nimen vähän väliä kaukaisen ukkosen tavalla jyrisevän?"
"Iivari-herra puhui tuostakin…"
"Ja mitä hän sanoi?"
"Jos ymmärsin häntä oikein, niin lauloi hän samaa virttä."
"Kaarlo-kuningas…?"
"Niin, Kaarlo-kuningas…! 'Odottakaamme', sanoi hän, 'monta vuotta ei apellani enää voi olla jälellä, ja sillä välin voi paljon tulla tehdyksi, joka vielä on jäänyt tekemättä, mutta jonka olisi pitänyt tulla tehdyksi, että me Akselinpojat joutuisimme vakavaan valtaan Ruotsissa. Sano se veljelleni, Eerik-herralle', lisäsi hän, 'itse se seikka, että olemme taistelleet ja voittaneet ruotsalaisen kuninkaan puolesta, joka sen lisäksi on minun appeni, on hankkiva Akselinpoikain nimelle kauniin kaiun Ruotsin rahvaassa'."
"Ja miltä asia näyttää sinusta?" kysyi Eerik-herra hitaasti, ikäänkuin miettisi veljensä tervehdystä.
"Voi olla, että veljenne on oikeassa", vastasi Olli, "kaikki näyttää minusta riippuvan pilvestä, niinkuin te sanotte, herra Eerik… Jos ukkonen iskee, sittenkun te veljenne kanssa olette katkaisseet siivet arkkipiispalta ja hänen ystäviltään, niin voinee se tuskin kohdata ketään muuta kuin…"
"Sano pois, Olli!" kehoitti Eerik-herra, kun mies viivytteli.
"Kuin teitä itseänne!" lisäsi tämä.
"Minua itseäni!" kuului Eerik-herra toistavan, ja niin alkoivat taas uudestaan raskaat askeleet kulkea edes takaisin.
Mutta Ingeborgille tuli hänen satunnainen vankeutensa yhä vaikeammaksi, ja ne tiedot, jotka hän nyt oli saanut, eivät ollenkaan voineet rauhoittaa hänen tunteitaan. Ääni, jolla setä oli puhunut pilvestä pohjoisessa tunturien laella — ja sillä ei voitu tarkoittaa ketään muuta kuin Niilo-herraa — oli kokonaan vihamiehen ääni. Se kaikui siltä, kuin olisi ollut kysymys taistelusta heidän välillään, mutta miekat eivät vielä olleet täydellisesti tupesta ulos vedetyt. Kenties oli juuri nyt ratkaisun hetki tullut. Sillä kuinka voisivatkaan Niilo Sturen miehet istua vankeina Tukholman linnassa, ellei nyt miekkoja paljastettaisi?
"Ajatelkaa", kuuli hän Ollin lausuvan, "ajatelkaa sitä, mitä te itse niin usein olette sanonut, herra Eerik, että rahvas täytyy voittaa puolelleen, ja muistakaa, mitä kokeita siinä olette tehneet, niin hyvin Kolbäckin tienoilla kesällä, kuin Roslagenissa…"
"Rahvaan mielet ovat kuitenkin jaetut… Kuinka monet seuraavatkaan arkkipiispaa ja hänen ystäviään? Koko Fjädrundalanti on aseissa heidän puolestaan!"
"Totta, herra Eerik!… mutta mitä ovat ne taalalaisia vastaan ja kaikkia niitä vastaan, jotka he vetävät mukanaan, erittäinkin nyt, kun veljenne on karkoittanut yhden arkkipiispan puoluelaisista pois kentältä ja kenties, ennenkun saamme hänen sotalippunsa nähdä pistävän esiin täältä metsästä, on lähettänyt toisetkin samaa tietä… Jos tutkitte noita kahta Vestmanlannin talonpoikaa, jotka minä toin mukanani ja jotka istuvat tuolla alhaalla linnantuvassa, niin saatte aivan tarkkaan kuulla, mikä ääni on rahvaan kellossa."
Viipyi vähän aikaa, ennenkuin Eerik-herra vastasi, mutta sitten päätti hän mennä linnantupaan ja keskustella noiden kahden talonpojan kanssa, ja huoneeseen tuli täysi hiljaisuus. Tätä käytti Ingeborg hyväkseen, avasi varovaisesti oven ja veti seinäverhon syrjään. Huone oli tyhjä, ja hän kiiruhti jättämään sen mennäkseen Helena-rouvan luo naisten puolelle. Levottomana saapui hän sinne, mutta kaikeksi onneksi oli Helena-rouvallakin ollut kaikenlaista tekemistä, niin että vaikka hän oli kaivannutkin Ingeborgia, ei hän kuitenkaan ollut ajatellut katsoa häntä hänen omasta huoneestaan. Kun siis Ingeborg puolusti itseään vähäisellä pahoinvoinnilla, tyytyi tuo hyvä rouva siihen eikä kysellyt enempää, vaan piti aivan selvänä, että neito oli pysytellyt huoneessaan.
Ingeborg ei kuitenkin saanut minkäänlaista rauhaa, ennenkuin oli hankkinut itselleen ne tiedot, jotka hän tarvitsi. Se kävi helpommasti, kuin hän oli voinut odottaakaan, ja onni näytti muutenkin häntä suosivan, sillä hänen setänsä ja Olli Råd menivät linnasta kaupunkiin, jossa edellisellä oli oleva kokous kaupungin pormestarin ja neuvoston kanssa.
Heti jälkeenpuolenpäivän meni Ingeborg, tarpeen mukaan varustettuna, uudestaan setänsä huoneeseen. Siellä otti hän esiin pienen lyhdyn, jossa tavattoman paksu vahakynttilä paloi, veti seinäverhon syrjään ja katosi sala-oven kautta.
Nyt kävi helpommasti kuin edellisellä kerralla kulku alas portaita, jotka olivat kokonaan hakatut erääseen paksuun pilariin, niinkuin hän voi nähdä, tultuaan alas siihen huoneeseen, jossa hänet vähällä oli setänsä yllättää. Siitä aukeni kolme erityistä holvikäytävää, jotka veivät eri tahoille. Hän vetäytyi vasemmalle ja löysi kohta portaat, jotka veivät edelleen alas syvyyteen.
Nämä olivat huomattavasti pitemmät kuin ensimmäiset, ja kun hän oli ehtinyt loppuun ja käynyt muutamia askelia eteenpäin, huomasi hän taas holvin, josta kaksi käytävää veivät eteenpäin. Hän pysähtyi epätietoisena ja kuunteli, viittaisiko jokin ääni, kalisevat kahleet tai epätoivon huuto hänelle tien. Mutta kaikki oli hiljaista.
Silloin valitsi hän vasemmalle vievän käytävän. Se oli kapea ja matala, mutta sitävastoin ei erittäin pitkä. Hän oli kulkenut noin kaksikymmentä askelta, kun tuli avonaiselle rauta-ovelle. Hän astui sisään ja oli nyt yhdessä noista keskiajan synkistä vankiluolista, joissa kaikki oli valmistettu saattamaan mitä suurimpia kärsimyksiä sen vastentahtoiselle asukkaalle. Keskellä lattiata oli rautaristikolla peitetty aukko. Kylmä ilmavirta ja puoleksi tukahdutettu ääni loiskivista aalloista ilmaisivat, että tuo aukko oli yhteydessä Norrströmin kanssa.
Tämä rautaristikko ensiksi kiinnitti hänen huomiotaan. Mutta kun täällä ei löytynyt sitä, mitä hän etsi, kääntyi hän äkkiä mennäkseen takaisin ja mahdollisesti toisen holvikäytävän kautta joutuakseen miesten vankikoppiin. Kun hän silloin kohotti lyhtyä ja valo lankesi mustalle muurille, oli hän siinä näkevinään jotakin valkoista.
Hän astui lähemmäksi ja huomasi seinään maalatun kirjoituksen. Paljon oli tosin kosteus ja maalattiasta nouseva tomu sitä hävittänyt, mutta sanat olivat kuitenkin selvästi luettavissa. Siinä oli: "Jöns Pentinpoika, Ruotsin ruhtinas ja valtionhoitaja, Niilo Sturelle. Tule siksi, mikä olet ollut, mato, ja maannu mullassa. Sinun päälläsi kulen minä rataani ja halveksin vihaasi."
Tämä kauhea huone oli siis nähtävästi kerran aiottu Niilo Sturen vankilaksi, ja epäilemättä oli arkkipiispa omakätisesti maalannut kirjoituksen seinään. Kuinka katkerasti olikaan tuo mies vihannut jaloa vastustajaansa, kun hän tällä tavalla oli tahtonut hänen sieluunsa kaivertaa tiedon omasta onnettomuudesta ja vastustajansa voittamattomasta vallasta.
Ingeborg asetti lyhdyn lattialle lähemmin tarkastellakseen noita röyhkeitä ja uhkamielisiä sanoja. Näytti nimittäin siltä, että siellä oli vielä jotakin, joka kenties oli tullut ainoastaan alotetuksi, mutta jäänyt päättämättä, tahi myös kokonaan pois pudonnut, koska savikin oli erään kiviparin välistä lohennut. Hänen jalkansa vajosi silloin pehmeään maahan muurin vieressä ja hän tunsi jotakin kovaa, joka väistyi tieltä.
Varmaankin oli joku vanki — kenties tuo jalo folkunga-kuninkaan poika Maunu, jonka onnettomasta lopusta Ingeborg oli kuullut kerrottavan — siinä muurin vieressä turhaan ponnistellut kaivaakseen käytävää, ja kätkenyt työaseensa pehmeään multaan. Hän kumartui alas ja kuletti jalkaansa edes takaisin, ja yht'äkkiä loisti lyhdyn valoa vasten jokin jalokivi.
Nopeasti ojensi hän kätensä ja tarttui kiveen. Mutta siinä ei ollutkaan yksi ainoa jalokivi, siinä olikin kokonainen kaulaketju, joka oli täynnä loistavia jalokiviä. Hän tutki sitä niin tarkkaan, kuin aika ja paikka sallivat, ja huomasi sen olevan vahingoittuneen ja rikkonaisen. Kaksi niistä pienistä renkaista, jotka yhdistivät serafien päitä, oli hankautumisen kautta katkennut. Muutoin oli se ympäröity silkkinauhalla, joka oli solmittu ristiin jokaisen seraafin pään kohdalla, varmaankin tarkoituksella suojaamaan hienoja ja hyvin kuluneita kultarenkaita, ja samalla kertaa estämään koristeen hukkaan joutumista, jos sattumalta joku renkaista, siitä huolimatta, murtuisi. Hänen hämmästyksekseen oli kuitenkin itse silkkiside eräästä paikasta poikkileikattu. Sen johdosta oli se epäilemättä maalauksen kirjoittajan liikkeistä vähitellen liukunut kaulasta ja pudonnut pehmeään maahan, jolloin ympärikääritty silkkinauha oli estänyt kaiken kolinan ja kirjoittajan jalat olivat hänen tietämättään saattaneet loppuun hautaamisen.
Vielä oli selitettävä, kuinka nauha oli poikkileikattu, mutta siinäkin auttoi häntä kirjoitus seinällä. Sillä hän näki selvästi, että parissa paikassa oli ensin kirjoitetut sanat poisraavitut ja toisia pantu sijaan, ja kun hän lähemmin tarkasti paikkaa, josta savi oli poispudonnut, näkyi, että sen oli täytynyt tapahtua juuri jotakin kirjoitettua sanaa pois raaputtaessa. Mikä oli siis luonnollisempaa kuin että kirjoittajalla oli ollut veitsi jakkunsa povella ja sitä esiinvetäessä, joka oli tapahtunut hyvin kiivaasti, oli tullut katkaisseeksi silkkinauhan. Tämä taas edellytti, että veitsi oli ollut tavattoman terävä, sekä, että sillä oli ollut tavaton säilytyspaikka, ettei sanoisi piilotuspaikka, ja siitä päätti hän kirjottajan olleen hengellisen miehen ja vahvistui ensimmäisessä ajatuksessaan, että kirjoittaja oli ollut itse arkkipiispa. Joku toinen ei olisikaan joutunut niin kokonaan intohimonsa valtaan, kuin arkkipiispa epäilemättä oli joutunut alentuessaan omin käsin maalaamaan vihansa sanat muuriin.
Kaikki tämä ei yhdellä kertaa tullut Ingeborgiile selväksi, vaan selkeni se vähitellen, kuta enemmän hän mietiskeli kaikkia eri seikkoja ja yhdisti niitä toistensa viereen. Sillä hetkellä vaikutti päälle päätteeksi se seikka, että Niilo Sture yleensäkin oli hänen ajatustensa esineenä, sen, että hän nähdessään hänen ja hänen vihollisensa nimet asetti ne tämän kallisarvoisen koristeen yhteyteen, jonka oikeasta omistajasta hänellä ei ollut mitään tietoa.
Hän kääri kaulaketjun huolellisesti kokoon ja kätki sen povelleen, lujasti päättäen tavalla tai toisella etsiä sen oikean omistajan käsiinsä ja antaa sen hänelle. Sitten tarttui hän lyhtyyn, luki vielä kerran kirjoituksen seinällä ja kiiruhti pois. Nopein askelin riensi hän ahtaan käytävän kautta holviin ja sieltä toiseen käytävään, joka oli pitempi, ja jossa löytyi useita rautaovia jotenkin lähellä toisiaan. Niiden yläpäähän oli puhkaistu pieniä sydämen muotoisia reikiä. Täällä olivat vankikopit. Sen tiesi hän siitä kuvauksesta, jonka oli hankkinut. Hän nosti lyhtyä ja lausui aivan hiljaa jokaisella ovella, jonka ohi kulki, nimen: Hollinger. Viimein kolmannella ovella vastasi eräs ääni: "Kuka huutaa?"
Ingeborg vastasi, kuka hän oli, ja että hän tahtoi, jos se oli hänen vallassaan, pelastaa sekä hänet että tuon toisenkin herra Niilo Sturen aseenkantajista, mutta pyysi heidän ensiksi kertoa, millä kannalla Niilo-herran asiat nyt olivat, ja missä Briita-rouva ja lapset oleskelivat.
"Kiitos olkoon teille, kaunis neito, hyvyydestänne", vastasi Hollinger. "Kun viimeksi jätin herrani, oli Briita-rouva Vesteråsin linnassa, ja lapset olivat hänen luonaan, se tapahtui keskikesällä."
"Ja Niilo-herra?"
"Hän laskeutui silloin alas Bergslagenilta karkoittaakseen Eerik Niilonpojan, joka oli käyttänyt tilaisuutta hänen poissa ollessaan ja niinkuin petoeläin syöksynyt Arbogasta aina Vesteråsiin saakka… Mutta kun Niilo-herra tuli, sai hän kiireen jouduttaa jalkojaan ja paeta Kolbäckiin, jonne Niilo-herra ajoi perästä. Herra Eerik oli kuitenkin kerennyt särkeä sillan, ja Kolbäckin joki virtasi niin syvänä korkeiden rantojensa välissä, ettei Niilo-herra voinut päästä häneen käsiksi, ja kun hän koetti mennä yli — se tapahtui Juhannuksen jälkipäivänä — menetti hän paljon väkeä. Sitten tuli herra Eerik Akselinpoika Tukholmasta ja koetti saada puolelleen taalalaisia, vaikka se ei hänelle onnistunut, ja sentähden vetäytyi hän sangen tyytymättömänä takaisin Tukholmaan, mutta myöskin Niilo-herran täytyi lähteä takaisin Taalainmaahan hankkiakseen enemmän väkeä, sillä hän sai tietää, että herra Iivari Gren ratsasteli ympäri Upplantia ja sai paljon kansaa puolelleen."
"Siis onnistui Niilo herran pelastua väijytyksistä jouluna?" kysyi Ingeborg, halukkaana kuulemaan siitä tai hänestä, joka oli lähimpänä hänen sydäntään.
"Jouluna…? Te tarkoitatte Kaarlo Ragvaldinpoikaa, jonka arkkipiispa oli silloin lähettänyt ottamaan kiinni Niilo-herran…? Niin, siitä vaarasta pelastui hän, ja Kaarlo Ragvaldinpoika ja kaikki hänen miehensä joutuivat vangeiksi."
"Kertokaa minulle tuo, kertokaa!" kehoitti Ingeborg.
"Niinkuin tiedätte, en minä silloin ollut Niilo-herran luona", jatkoi Hollinger, "olin lähetetty toisaalle, mutta tämän Fasten kautta olen saanut tietää kaikki. Se oli kerrassaan viekkaasti ajateltu… vihollinen houkutteli kaikki miehet pois talosta, ja sitten piti heidän vangita Niilo-herra, niin ajattelivat he, ja he olivat jo tulossa kun Erkki huomasi ne ja kiiruhti ilmoittamaan Niilo-herralle. Mutta kirkkoherran renki oli viekkaampi kuin kaikki muut. Hän hyppäsi hevosen selkään ja kiiruhti eteenpäin, kunnes kohtasi Kaarlo Ragvaldinpojan, jolle hän sanoi, että koko pitäjän miehet olivat aseissa ja että äkkiarvaamaton päällekarkaus oli mahdoton. Samassa alkoivat myöskin hätäkellot soida, ja silloin kääntyivät partiomiehet kiukuissaan ja ratsastivat takaisin."
"Entäs Niilo-herra… eikö hän ollut missään vaarassa?"
"Niilo-herra kulki eteenpäin vuorimiesten ja tiellä häneen yhtyneiden talonpoikien kanssa, mutta löytämättä yhtään vihollista, kunnes kohtasi kirkkoherran rengin, jolta sai tietää koko tapauksen. Koska oli mahdotonta saavuttaa ratsumiehiä, oli Niilo-herra kääntymäisillään takaisin, mutta samassa tulivat hänen omat miehensä ratsastaen ohjakset höllällä, Steen-herra etunenässä…"
"Herra Steen?" keskeytti Ingeborg.
"Niin, herra Steen Sture", toisti Hollinger ja kertoi, kuinka tämä Fasten kautta oli saanut tiedon petoksesta ja ratsastanut miesten kanssa tehdäkseen sen tyhjäksi, niinkuin hän toivoi, Niilo-herran tarvitsematta vähintäkään tulla siitä levottomaksi.
Ja hän pani kätensä ristiin siinä oven takana seisoessaan ja kyynelpari kumpusi esiin hänen silmistään. Hänestä tuntui siltä, kuin olisi hän seisonut vihreällä kesäisellä niityllä kukkien keskellä ja auringon paisteessa, eikä maanalaisessa holvissa. Niin vaikuttivat miehen sanat häneen voimakkaasti. Mutta Hollinger, joka ei huomannut ollenkaan neidon liikutusta, jatkoi kertomustaan.
"Kun Steen-herra tuli, muutti Niilo-herra ilman muuta päätöksensä, käski erään miehistä laskeutua ratsailta, saadakseen hevosen, ja niin mentiin partiomiesten jälkeen, ja hän saavutti heidät pian Gestriklannin rajan toisella puolen. Juuri joulupäivän iltana tuli Niilo-herra takaisin Svärdsjöhön vankinaan Kaarlo Ragvaldinpoika ja suurin osa hänen miehistään."
"Niilo-herra ei haavoittunut taistelussa eikä kai kukaan muukaan?" kysyi Ingeborg innokkaasti.
"Ei. Niilo-herra ei haavoittunut", alkoi nyt Faste puhella, "mutta kyllä Steen-herra, mutta häntä odottikin sitten niin suuri ilo, tultuaan takaisin pappilaan, ettei hän paljon huolinut haavastaan, eikä olisi huolinut, vaikka se olisi ollut kahta vertaa suurempikin… Eräs outo aseenkantaja oli tullut myöhään yöllä ja jättänyt hänelle lahjaksi sotavyön puoleksi sinisen puoleksi keltaisen…"
Ingeborg oli vähällä pudottaa lyhdyn, niin ankarasti koski häneen se, mitä hän nyt kuuli, ja töin tuskin voi hän pidättää tuskanhuutoa. Siis oli varmaa, että hän, joka tahtoi tulla hänen ritarikseen, tahtoi sitä vaan huvin vuoksi, ja rakasti toista. Hänen päänsä meni sekaisin, ja viipyi kauvan aikaa, ennenkuin hän voi jotakuinkin vallita itseään.
Mutta miehet eivät huomanneet tuskaa, jota neito kärsi, vaan Hollinger lisäsi:
"Niin, varmaankaan ei herra Steen Sture koskaan olisi voinut saada parempaa lahjaa, sillä siitä saakka kantaa hän aina tuota sinikeltaista vyötä, niin että viholliset tuntevat hänet siitä yhtä varmasti kuin kolmesta lumpeenlehdestä hänen kilvessään. Ja kun ilta tulee ja hän palajaa asuntoonsa tai telttiinsä, niin täytyy hänen asepoikansa ripustaa vyö siten, että se on viimeinen, jonka hän näkee ennenkuin hän nukkuu, ja ensimmäinen, kun hän herää!"
Hollinger lausui tämän semmoisella äänellä, kuin hän olisi luullut valmistavansa neidolle erinomaisen ilon kertomuksellaan. Jos hän olisi nähnyt hänet seisomassa melkein tajutonna otsa kylmää rautaovea vasten, olisi hän tahtonut antaa henkensä, jos olisi voinut ottaa sanansa takaisin.
Mutta Akseli Pietarinpojan veri virtasi myöskin Ingeborgin suonissa, ja hän kohosi pian voittaen tuskansa, heitti taaksepäin kaunista päätänsä ja asetti alasvaluvat kiharansa paikoilleen. Hän oli kuolonkalpea, mutta silmissä loisti sellainen voima ja päättäväisyys, jota oli melkein kamala katsoa, samalla kun se teki hänet kahta vertaa ihanammaksi.
Saattaakseen harhaan miehet, jotka mahdollisesti olivat kuulleet jonkun valtaavasti puserretun huokauksen tai paljaastaan hänen äänettömyydestään voisivat vetää tarpeettomia johtopäätöksiä, ja sitten lausua ne ilmi kenties sille, jonka kaikkein vähimmin pitäisi saada aavistustakaan siitä, sanoi hän, koettaen ilmaista äänellään suurinta mahdollista välinpitämättömyyttä ritaria kohtaan, josta miehet niin paljon olivat hänelle puhelleet:
"Miksi olette täällä vankeina Tukholman linnassa… onko sota julistettu myöskin Niilo-herran ja setäni välille?"
"Nyt kysytte te enemmän, kuin voin teille vastata, neiti Ingeborg", vastasi Hollinger, "olimme viidenkymmenen muun Niilo Sturen miehen kanssa Östanbron luona, kun herra Iivari Gren ja herra Eerik Kaarlonpoika tulivat Tukholmasta päin mahtavan sotajoukon kanssa ja hyökkäsivät päällemme semmoisella ylivoimalla, että kaikki vastustus oli turhaa. Muutamia kaatui, toiset joutuivat vangeiksi, ja pienimmän määrän onnistui paeta… Vangeiksi joutuneiden joukossa olimme minä ja Faste, ja meidät piti kulettaa tänne leiriin Tukholman edustalla. Se määrättiin, kun herra Eerik Niilonpoika saapui. Hänet oli voittanut Iivari Akselinpoika Julitan kentällä ja tuli nyt ritarien luo Östanbrohon pienen joukon kanssa, jonka oli keräillyt kokoon tiellä. He saivat samalla tietää, että Niilo-herra oli tulossa Taalainmaasta, ja vetäytyivät sentähden pohjoiseen kohdatakseen hänet… Tämän sain tietää miehiltä, jotka seurasivat meitä Tukholmaan…"
"Mutta nuo herrat ovat, minun tietääkseni, myöskin setäni vihollisia", väitti Ingeborg vastaan, "sinun sanasi eivät sentähden sano minulle, kuinka te olette tänne joutuneet!"
"Kuinka tänne olemme tulleet, on helposti sanottu", selitti Hollinger, "parvi Eerik Akselinpojan miehiä kohtasi meidät tiellä ja hyökkäsi päälle sekä onnistui vapauttaa, niinkuin luulin, osan vangeista ja niiden joukossa minut ja Fasten… Mutta miksi täällä istumme vankeina, se on minulle vielä aivan arvoitus… Voi olla, niinkuin te sanotte, että nyt on sota myöskin Niilo-herran ja teidän setänne, Eerik-herran välillä… Kuitenkin on minulla se toivo, että, olipa sen kanssa kuinka tahansa, minulla on voima vapauttaa meidät molemmat, jos vaan pääsen Eerik-herran puheille."
"Sepä kuuluu suurelta, Hollinger… mutta minä teen minkä voin, että pian täyttyisi halusi tulla valtionhoitajan puheille, ja jos se ei sinulle onnistu, niin voihan tapahtua, että minä lopuksi keksin keinon teidän vapauttamiseenne…"
Hollinger kiitti häntä hänen hyvästä tahdostaan ja Ingeborg poistui. Olikin paras aika, sillä tuskin oli hän kerennyt nousta puoleksi ensimmäisiä kiertoportaita, kun kuuli lähestyviä askeleita. Ne olivat kuitenkin vielä niin kaukana, että hän voi lopettaa ne portaat ja kiitää ylös ensimmäisiä astuimia seuraavista portaista, ennenkuin tuo lähestyvä oli ehtinyt molempain portaitten väliseen holviin.
Ingeborg peitti lyhtynsä viitallaan ja seisoi aivan hiljaa. Ohikulkija oli vanginvartija, joka ei näyttänyt aavistavan, että joku täällä kulkisi luvattomilla teillä, vaan katosi pian lyhtyineen alasvieville portaille.