Arkkipiispa puhui katkeralla, epätoivoisella äänellä, ja hän näytti itse nauttivan sanojensa soinnusta, koska hän puhui hyvin vitkaan. Kenties oli hänen sielunsa tarmo nyt murtunut niin ettei hän enää voinut kylliksi mitata voimiaan päämääränsä mukaan eikä eroittaa mahdotonta mahdollisesta.
Tämä oli epäilemättä hänen elämänsä katkerimpia hetkiä, kun hänen täytyi oman veljensä kautta ottaa vastaan vihatun vastustajansa sovinnontarjous. Hän ei tosin kyllä sortunut niiden muistojen painosta, joita tämän tarjouksen johdosta hänen sielussaan heräsi, mutta ne raastoivat ja raatelivat häntä. Hän tunsi voimattomuutensa tämän vihollisensa rinnalla, jota suosi ja kannatti Ruotsin rahvas ja parhaat miehet, ja tämä tunne toi mukanaan kaikki manalan tuskat. Hänen sanainsakin kovuus ja uhkamielisyys oli vaan suojus, jonka taakse hän kätkeytyi kiukusta ja voimattomuudesta vapisten.
Krister-herra katsoi huolestuneena veljeensä, ja näytti useita kertoja aikovan puhua, mutta mykistyi aina katsahdettuaan arkkipiispaan, jonka kalpeat kasvot olivat sammumattomasta vihasta ja jäytävästä kiukusta vääntyneet. Vihdoin hän veti viittansa alta kuninkaan kirjeen, jossa tämä pyysi arkkipiispaa palaamaan kirkkoonsa ja heittämään vanhat vihat ja torat ikipäiviksi.
Arkkipiispa otti sen vastaan ja heitti sen avaamatta tuleen.
"Niin totta kuin tuo paperi tuolla syttyy ja palaa", sanoi hän kiihkeällä, sähisevällä äänellä, ja hänen tuijottavat silmänsä näyttivät ikäänkuin pyrkivän koloistaan pois, "niin totta palakoon ikuinen tuli minun ja Kaarlo Knuutinpojan välillä!"
Kauhistuen kääntyi veli hänestä pois; niin vaikutti häneenkin tuo hirveä katse, vaikk'ei hän suinkaan ollut hentomielinen luonteeltaan hänkään. Hän näki siinä erään mahdin vääntelevän kuolonkamppailussaan ja sai yksin omatkin miehensä pelvosta vapisemaan. Kallioon kytketty Loke siinä kamppaili; hän tunsi kyykäärmeen myrkyn tippuvan kasvoilleen ja tempoili senvuoksi niin että maa järisi.
Tämän purkauksen jälkeen levisi hyinen kylmyys yli koko arkkipiispan olemuksen.
"Vie se tervehdys Raseporista tulleelle!" sanoi hän nyökäten veljelleen, että tämä lähtisi.
Tämä meni hitain, viipyvin askelin huoneesta, johon arkkipiispa siis taas jäi Siggen kanssa kahden kesken.
Kesti kuitenkin kauan ennenkuin arkkipiispan sielussa kuohuilevat laineet ehtivät asettua. Hän käveli raskain askelin edestakaisin huoneessa, ikäänkuin olisi aivan unhottanut, että oli todistaja läsnä näkemässä niitä tahdottomia liikkeitä, joita hänen sisällinen myrskynsä vaikutti. Vihdoin hän seisahtui ikkunan ääreen ja katseli Itämeren pauhaavia aaltoja ja niiden huuhtomaa kalliota. Ja kuta kauemmin hän niitä katseli, sitä tyvenemmäksi, sitä raudankovemmaksi hänen katseensa muuttui.
Hän kääntyi äkisti ja huomasi Siggen.
"Mitenkä sanoitkaan, mies?" lausui hän istuen taas nojatuoliinsa ja käärien avaraa nuttua ympärilleen, "miten sanoit? Tahdotko täyttää lupauksesi?"
"Tahdon!"
"Puheemme keskeytyi… kerroit karhusta, jota ajetaan… sinä voit kiertää sen?"
"Niin… mutta muistakaa, että se voi sitä ennen kaataa parhaan lehmänne… tarkoitukseni on tehdä hänet vaarattomaksi ja pakottaa hänet kulkemaan teidän asioillanne."
Arkkipiispan poskille nousi heikko puna, ja hänen silmänsä elostuivat omituisesti. Tällaista kieltä hän nähtävästi paremmin ymmärsi kuin veljensä puheita.
"Puhu suusi puhtaaksi, mies!" kehotti hän, "puheesi miellyttää minua!"
"Aion lyödä karhun sokeudella", jatkoi Sigge, "ettei hän ymmärrä omaa parastaan, vaan lyö toisella käpälällään toisen vialle… silloin voitte, luulen, panna riimun hänen päähänsä, ja annatte sen siinä olla…"
"Ja toinen käpälä on…?"
"Herra Niilo Sture!"
"Ja toinen?"
"Herra Steen!"
"Herramme puun nimessä, mies, nyt puhut sellaista, joka on enemmän arvoista, kuin pyydätkään… jos sinussa vaan on miestä sitä toteuttamaan…"
"Siihen minussa on miestä… Voitte luottaa minuun!" vastasi Sigge mitä täysimmällä itseluottamuksella. "Päästäkää te koirat vaan juoksemaan, minä vastaan karhusta…"
"Mutta minun jahtini ei jouda kauan odottaa…! Oletko valmis milloin tahansa?"
"Olen!… Teidän täytyy kuitenkin sallia minunkin tehdä kysymyksen tai pari. Ensiksi pyydän teidän sanomaan, kutka ovat koirinanne, sillä sen ymmärrän hyvin, ettei hän kuulu niihin, joka äsken toi kuninkaan viestin, en myöskään luule, että veljenne, David-herra, voi tähän suurta apua tuoda."
Arkkipiispa istui vaiti hetkisen, ja Siggen tarkka silmä huomasi heti, että hän nyt oli koskettanut kieltä, joka ei luultavasti milloinkaan lakkaisi soimasta tämän miehen mielessä. Näöltään oli arkkipiispa kuitenkin nyt täydellisesti tunteittensa herrana.
"Sukulaiseni ovat urhokkaita ritareja", sanoi hän hyvin hiljaan ja hitaasti. Sitten hän lisäsi: "Käänny herra Eerik Kaarlonpojan ja herra Eerik Niilonpojan puoleen!… Mutta aika on pian käsissä… pian käsissä!"
"Hyvä, armollinen herra! Enempää ei minun siis tarvitse tietää… Ja kun sitten taasen istutte vallassa ja kunniassa Tukholman linnassa, niin…?"
"Silloin sinä vasta opit Jöns Pentinpojan oikein tuntemaan!"
Sitten Sigge läksi arkkipiispan luota, joka eleli yhä edelleenkin Borgholmin linnassa, yksinään ja unhotettuna, "tuskin parempana jotakin mieskurjaa", lausuu muuan kirjailija, joka eli puolta vuosisataa myöhemmin häntä.
Karhunkäpälät.
Arkkipiispan karhunmetsästäjä saapui Tukholmaan joutuisammin kuin menomatkansa oli sujunut. Hän oli tarkoin miettinyt suunnitelmansa solmien silmän toisensa perään jahtiverkkoonsa, mutta käänteli hän sitä miten tahansa, pysähtyi hän kuitenkin aina erääseen kohtaan, siihen nimittäin, että hän tarvitsi välttämättä apulaista voidakseen virittää verkkonsa metsään. Ja löytämiseen tarvittiin taitoa.
Pää täynnä näitä ajatuksia astui hän Tukholmaan tulonsa jälkeisenä päivänä sitä katua, joka kulki Mustaveljesten luostarin sivu. Tultuaan Isolletorille kävi hän raatihuoneen ja Bykirkon ohi jatkaen matkaansa linnanporttia kohden. Mutta siihen hän äkkiä pysähtyi.
Vähän matkaa hänen edessään seisoi muuan synkkä, laiha mies, jonka syvällä olevat, mutta terävät silmät vilkkuivat yltympäri sen avoimen kentän, joka oli Leijonatornin edessä. Se oli Luukas, veranleikkaaja. Sigge tunsi hänet heti. Hän piti kuitenkin viisaampana tarkastella häntä ulompaa, ennenkuin ryhtyisi lähempiin tekemisiin hänen kanssaan ja vaatisi häneltä tiliä Vårdsätrametsän yöstä. Varmaankaan ei tuo kelpo mestari huvikseen tuossa seisoskellut, ja Sigge tiesi kokemuksestaan, mikä etu on päästä salaa silmäämään miehen hommiin, jota hän oli voinut tai voisi vastedes käyttää hyödykseen.
Hän ei kuitenkaan nähnyt mitään, joka olisi ilmaissut, mitä veranleikkaajalla oli mielessä, ja lopuksi Sigge menikin hänen luokseen ja löi häntä olkapäälle.
"Kiitos viimeisestä, Luukas-mestari!" huudahti hän. "Sillä kertaa taisitte maistella olutta asian harjakaisiksi."
"Herran rauha!" vastasi veranleikkaaja, jolle Siggen esiintyminen ei näyttänyt tuntuvan ensinkään oudolta. "Milläs asioilla te nyt kuljette, ja kuinka ritari parka voi?"
"Monta kysymystä yhtaikaa, mestari… ikäänkuin ritari olisi hyvinkin sydämellänne… Jos te olisitte tehnyt velvollisuutenne, eivät Niilo-herra ja hänen ystävänsä olisi eroitettuina toisistaan."
Veranleikkaaja puolusti itseään sillä, ettei hän ollut päässyt tapaamaan Niilo-herraa sinä iltana, ja sitten olivat kaikki tiedustelut Steen-herrasta olleet turhia. Räfsnäsissä, hänen talossaan, jossa hän tavallisesti asui, vallitsi senvuoksi suru ja epätoivo hänen pitkän poissa olonsa takia, samoinkuin kuninkaankin linnassa. Hän mainitsi vielä ruvenneensa nyt Niilo Sturen palvelukseen, jota piti suurena onnena itselleen.
Hänen juuri puhuessa, tuli linnasta eräs asemies, joka astui lujin askelin avoimen kentän yli kaupunkiin päin. Hänen pukunsa oli valkopunainen, ja hänen nuttunsa punaiseen osaan oli ummelta Natt och Dagien vaakuna. Hän oli suurikasvuinen, vahvarakenteinen mies, ja hänen kasvonsa olivat niin perkirehelliset, että niitä oli oikein ilo katsoa.
Mutta veranleikkaajaan teki näiden kasvojen näkeminen aivan päinvastaisen vaikutuksen. Hän tosin hymyili, mutta hänen silmissään paloi niin pirullinen, niin vihaa puuskuva katse, että vähemminkin teräväsilmäinen mies kuin Sigge olisi heti havainnut, mitä tunteita tuo rehellinen asemies herätti veranleikkaajassa.
"Reipas poika", kuiskasi Sigge hymyillen, huomatessaan, kuinka naapurinsa koko ruumis vapisi, vaikka hän yritti näyttää välinpitämättömältä. "Ellen erehdy, olemme kerran ennenkin tavanneet toisemme, se tapahtui Enköpingin lähellä, ja silloin vaihtelimme komeita iskuja. Ellei tuota ja paria muuta miestä olisi ollut, ei Niilo-herra olisi tuonut Kaarlo-kuningasta takaisin valtaan, se on varmaa… Voittehan nyt sanoa minulle hänen nimensä, koska kerran olette saman herran palveluksessa kuin hänkin."
"Hollinger Birgerinpoika!" selitti veranleikkaaja hymyillen, vaikka hampaat kalisivatkin hänen suussaan. Hän lisäsi sitten ikäänkuin osoittaakseen, kuinka vähän hän muka välitti tästä Hollingerista. "Hän on tuonut Niilo-herralta sanaa Kaarlo-kuninkaalle; hän tulee muuten Räfsnäsistä tiedustelemasta Niilo-herran puolesta, eikö Steen Sturesta mitään kuulu…"
Tämä tieto, joka olikin aivan tosi, teki Siggeen sellaisen vaikutuksen, kuin se olisi ollut ansa hänelle itselleen tahi ainakin varoitushuuto huomaamaan, ketä hän nyt puhutteli. Hän kysyi niin välinpitämättömällä äänellä kuin mahdollista:
"Sellaisia viestejä kulkee kait usein Vesteråsin ja Räfsnäsin välillä?"
"Niin!" vastasi Luukas-mestari yhtä välinpitämättömästi. "Mutta jos ritari olisi kuollut?"
"Kuollut…?"
Veranleikkaaja katseli Siggeä niin tiukasti, että tämä ihan ällistyi.
"Mistä minä tiedän", vastasi hän, "siitä on jo pitkä aika kuin miekka hänet kaatoi Fyrisvallin kentällä…"
Veranleikkaaja ei näyttänyt olevan halukas enempiin selontekoihin vaan lähti liikkeelle, ja Sigge seurasi häntä. Mutta veranleikkaaja oli tehnyt häneen vaikutuksen, joka kohotti hänen arvoaan Siggen silmissä paljon ylemmäksi kuin silloin, kun he viimeksi tapasivat toisensa Upsalan taistelussa. Hän päätti senvuoksi tarkemmin tutkia häntä. Hän pyysi mestaria siksi tulemaan hänen kanssaan juomaan haarikan olutta. Ilma oli kolea, teki hyvää, niin hän sanoi, lämmittää hiukan ruumistaan ja keventää mieltään. Sitä vastaan ei Luukas-mestarilla ollut mitään sanomista, ja niinpä he astuivat yhdessä lähimpään olutkrouviin.
Olut maistui oivalliselta ja näytti tekevän heille kummallekin hyvää. Siinä sitten vaihdeltiin kysymyksiä ja vastauksia sellaisella taidolla, siinä hyökättiin ja puolustettiin niin viisaasti molemmin puolin, että se olisi ollut kunniaksi vaikka arkkipiispa Jöns Pentinpojalle. Miehet näyttävätkin haastelun edistyessä tulevan yhä tyytyväisemmiksi toisiinsa.
Lopuksi lausui Sigge:
"Kuten sanottu, on minulla sinun seurassasi helkkarin hauska olla, mestari, ja siihen toimeen, johon pyrit ritarin palveluksessa, tahdon sinua auttaa, niin totta kuin olen juonut ystävyydessä kanssasi oluthaarikan!"
"Otat sanan suustani, ystävä, aioin juuri sanoa samaa…"
"Mutta minulla ei ole mitään Niilo-herran kanssa tekemistä!"
"Niin sinulla…"
"Kas niin, Luukas-mestari… kullakin päivällä on suru itsestään, kuten papit sanovat. Mutta kiitos lupauksestasi aina… Mutta mitä aikonetkin ritarille tehdä, lienee sentään selvää, että kaksi haukkaa ajaa paremmin kuin yksi… vuota, vuota, en tarkoita meitä molempia nyt, tarkoitan sinua yksin haukan saaliina."
"Ja haukat?" kysyi veranleikkaaja, naamassa ilkeä hymy.
"Ikäänkuin ette älyäisi, keitä ne ovat… Niilo-herra on tietysti toinen…"
"Ja Steen-herra toinen… Ymmärrän!"
"Oikein, ja jos toista niistä pidetään piilossa, on tehtäväsi puolta helpompi ja varmempi…"
"Ilman epäilystä!"
"Siis myöskin: jos voimme pitää nuo haukat toisistaan erillään, niin että toinen karttaa toistaan, ja että he vihdoin etsivät toisiaan taistellakseen keskenään… niin onhan se sinulle voitoksi!"
"Ha-ha!" nauroi Luukas-mestari, "nyt pistin langan silmään umpimähkään, ystävä… Mutta sama se, huomaan, että voimme olla hyödyksi toisillemme, vaikkemme tosin niin, kuin sinä luulet, sillä nyt olet kerjännyt vaan omaan pussiisi, sitä et voi kieltää!… Haukat ruvetkoot toisiaan vihaamaan, niin kyllä… siihen minä suostun. Minä peitän kyllä toisen silmät, niin että hänen silmänsä ja korvansa kääntyvät nurin."
"Hyvin puhuttu, mestari!" huudahti Sigge kohottaen oluthaarikkaa ja nauraen täyttä kurkkua veranleikkaajan puheelle, jonka terävää pistosta hän ei ollut huomaavinaan. "Mutta", lisäsi hän, "työstä palkka, tyhjästä ei mitään… mitä tahdot minulta?"
"Samanarvoisen työn takaisin, kun aika tulee…"
"Joka koskee…?"
"Senkin saat tietää, kun aika tulee!"
Sigge ei kysynyt enempää. Hän oli täysin tyytyväinen kuullessaan, ettei hänelle apua tarjottu ilman omanvoiton pyyntiä. Ja veranleikkaajakin näytti olevan puolestaan tyytyväinen päiväänsä ja uuteen ystäväänsä.
Erotessaan oli heillä aivan selvillä, mitä kummankin oli ensiksi tehtävä, ja Sigge oli saanut kiinni jo siitä langastakin, joka hänen oli veranleikkaajaa varten selitettävä. Se koski varmasti Hollinger Birgerinpojan ympäristöä, ellei ihan häntä itseäänkin.
Vasta jouluviikolla saapui Sigge syrjäiselle saarelle, jossaSteen-herra asusti hänen äitinsä mökissä.
Ritari oli surullinen ja alakuloinen. Pitkällinen odotus, kun viestiä ei saapunutkaan Niilo Sturelta eikä hänen omaisiltaan, ja yhä uudelleen pettyneet toiveet olivat vaikuttaneet häneen kovin vahingollisesti. Senvuoksi hän ei ollut likikään niin paljon tointunut haavoistaan ja sairaudestaan, kuin hän olisi voinut tointua, jos olisi joutunut rehellisempiin kuin Siggen käsiin.
Tämän palaaminen pani kuitenkin veren nopeammin virtaamaan hänen suonissaan, ja hän ojensi iloisesti odottaen kätensä hänelle. Mutta nytkin kävi kuten edelliskerrallakin Siggen tultua, ritarin lämpö jäähtyi heti siitä kylmyydestä, joka levisi hänen pelastajansa olennosta. Hän purkasi nyt kysymyksiin toiveensa ja ikävänsä, jotka olivat häntä jäytäneet näinä kuukausina, ja Sigge vastasi niihin, mutta hänen vastauksistaan huokui talviyön pimeys ja kylmyys.
Eräs miesjoukko, joka kuului herra Eerik Kaarlonpojalle, oli ottanut hänet vangiksi ja vienyt hänet Stäkeholmiin, josta hän oli vasta nyt pelastunut. Niilo-herran hän oli kuitenkin tavannut ennen tätä onnettomuutta ja ilmoittanut hänelle tarkoin Steen-herran sanoman.
Ritari istui ääneti tätä tietoa kuullessaan. Oli niin uskomatonta, mutta kuitenkin totta, että Niilo Sture oli unhottanut hänet, hänet, joka oli ollut niin uskollinen ystävä hänelle onnettomuuden aikana. Jos Steen herra olisi ollut täysissä voimissa ja terveydessä, ei hän kenties olisi niin empimättä uskonut, mitä tuo synkkä mies hänelle kertoi, mutta nyt hän ei kyennyt sitä punnitsemaan ja harkitsemaan. Ja mitenkäpä tämä mies voisi sitä valhetella, olihan hän pelastanut hänet niin itsestään väliä pitämättä, ja mitä hyötyä hänelle siitä olisi?
Ei, asian täytyi todella olla, kuten mies sanoi. Niilo Sture oli nykyisessä kunniansa loistossa unhottanut kokonaan entisen ystävänsä. Se täytti Steenin sydämen surulla. Hän ei voinut vihata, mutta syvä suru masensi hänet kokonaan. Ja kavala Sigge antoi hänelle runsaasti aikaa sulattaa sitä myrkkyä, jota oli hänelle antanut.
"Niilo, Niilo!" huudahti Steen, syvän huokauksen tunkiessa esiin hänen kuumeisilta huuliltaan.
"Olisin voinut sanoa sen teille ennenkin", sanoi Sigge osaaottavalla äänenpainolla. "Mutta en raatsinut riistää teiltä toivoa. Ajattelinpa niinkin itsekseni, että Niilo-herra kenties lopuksi muuttaisi mieltään ja häpeänkin vuoksi kävisi katsomassa miestä, jolle hän on niin paljon velassa. Teidän avuttanne ei hän olisi voinut toimittaa puoltakaan siitä, mistä hän nyt yksinään saapi kunnian… ei, hän ei olisi voinut, ja sen sanoo joka mies Ruotsin valtakunnassa."
Steen salli hänen puhua. Hän tahtoi tosin inttää vastaan ja kumota joka sanan; hänen sydämensä nousi vastustamaan niitä syytöksiä, joita hänen rakasta ystäväänsä vastaan viskattiin, mutta joka kerta kuin hän avasi suunsa puhuakseen, putosi todellisuus lyijynraskaana hänen päälleen lamauttaen hänen järkensä ja kahlehtien hänen sydämensä. Ja yhä syvemmälle tunki katkera totuus hänen sieluunsa. Aluksi se oli vaan pieni puronen, joka kohta taasen kuivui.. Mutta nyt tämä puhe unhotetusta ja särjetystä ystävyydestä paisui vuolaaksi virraksi, mereksi, joka erotti hänet ystävästään. Ja ikäänkuin hänen tuntehikasta sydäntään pilkatakseen lauloi eukko kehrätessään takan vieressä:
"Kell' yksi on ystävä uskollinen, yksi, ei monta, hänell' olkoon lemmekäs, herttainen, niin ilonsa on laittamatonta."
Kiihkeä tuskan parahdus sai vanhuksen silloin katsahtamaan ritariin. Tämä istui kalpeana penkillä, pää oli vaipunut rinnalle, ja kaksi kirkasta kyynelettä vieri hänen poskiaan myöten, välkkyen tulen valossa.
Mutta äkkiä hän hyppäsi ylös.
"Minun täytyy lähteä täältä!" huudahti hän. "Olen kyllin vahva kestämään talven ja vesimatkan vaivoja… sama vene, jolla sinä tulit tänne, mies, voi viedä minut täältä pois… Huomenna, huomenna lähdemme!"
Eukko hymyili lempeästi takan ääressä.
"Henkenne sillä menetätte, jalo ritari!" sanoi hän.
Steen-herra ei kuitenkaan kuullut hänen sanojaan, sillä hänen sielunsa oli äärettömässä jännitystilassa. Eikä Siggekään näyttänyt kuulevan akan viisasta varoitusta. Hän riensi päinvastoin vahvistamaan ritarin päätöstä.
"Mielelläni lähden viemään teitä täältä, ritari", sanoi hän. "TästäAspöhön salmen yli on järvi selvä, ja Lagnöllä saanette Eerik-herranvoudilta hevosen ja reen Strängnäsiin, josta pääsette helpostiRäfsnäsiin."
Siggen puhe vaikutti erinomaisen elähyttävästi Steeniin. Hän katsoi häneen hartaan ystävällisesti ja pyysi hänen sanomaan, mitä hän nyt aluksi halusi kaikesta, mitä oli tehnyt Steenin pelastamiseksi ja parantamiseksi.
Tähän Sigge vastasi juronlaisella äänellä, jolla kenties oli juurensa jossakin tämän konnan sydänsopessa, jossa omatunto oli vielä hiukkasen hereillä, mutta joka, oli asia miten hyvänsä, teki oivallisen vaikutuksen antaen hänen ajatuksilleen ylevämielisyyden värin. Hän lausui, että ainoa halunsa oli vaan saada aina olla niin jalon ja uljaan ritarin läheisyydessä ja palvella häntä.
"Olkoon niin!" lausui Steen silloin ojentaen miehelle kätensä. Sitten hän kääntyi liikutustaan salatakseen takan luona istuvan eukon puoleen sanoen: "ja sinä, muoriseni, tulet myöskin luokseni Räfsnäsiin ja jäät sinne kuolinpäiviisi asti… tulethan?"
Eukko kiitti ritaria hyvin liikutettuna, mutta sanoi rakastavansa saartaan ja tupastaan, jossa oli jo lähes viisikymmentä talvea viettänyt. Hän lupasi kuitenkin miettiä asiaa kevääseen asti.
Yöllä rupesi tuulemaan, niin että kun ritari läksi aamulla Siggen kera veneen luo, raivosi järvellä pauhaava pohjoismyrsky, joka kuletti suunnattomia lumipilviä mukanaan. Salmen yli pääsy näytti sangen hämärältä, ja Sigge äitineen koetti taivuttaa ritaria viipymään vielä päivän, että myrsky ehtisi asettua, mutta Steen-herraa ei saatu suostumaan. Hänen täytyi lähteä, vaikka henki menisi, ja he astuivatkin veneeseen ja läksivät.
Matka tuli ylen vaivaloiseksi ja salmen yli kulkeminen vei monin verroin enemmän aikaa, kuin siihen tavallisesti meni. Oli samalla niin pimeäkin, ja lumihiutaleita tuli niin taajaan myrskyn heitellessä heidän pientä venettään kuin untuvaa aaltojen harjoilla, että tarvittiin ihan jättiläisvoimia ja mitä suurinta kylmäverisyyttä, ennenkuin päästiin toiselle rannalle. Ja reipas soutaja kohosi yhä ritarin silmissä. Hän pani todenteolla henkensä alttiiksi tehdäkseen herralleen mieliksi. Viimeinkin tultiin kuivalle. Mutta siellä tarvittiin yhtä paljon ponnistusta, ennenkuin päästiin Lagnön kartanoon, joka oli kappaleen päässä rannalta. Steen-herra oli luottanut liiaksi voimiinsa; ellei voimakas Sigge olisi nyt melkein kantanut häntä kinosten halki, olisi hän jäänyt siihen paikkaan. Saavuttuaan vihdoinkin Lagnöhön, joka oli linnoittamaton kartano, herra Eerik Akselinpojan omistama, älysivät he, ettei sinä päivänä enää ollut matkan jatkamista yrittäminenkään. Sitä vakuuttivat myöskin sekä kartanon vouti että talonväki. Steen oli tosin innokas pääsemään niin pian kuin suinkin Räfsnäsiin ja sieltä kuninkaan luo ja etenkin hänen luokseen, jonka kuva alati häälyi hänen mielessään, mutta hänen täytyi kuitenkin mukautua oloihin sekä suostua ottamaan vastaan kartanon voudin tarjoomaa kestiystävyyttä.
Jäätyään yksikseen huoneeseensa, paneusi hän pitkäkseen vuoteelle, ja vaipui pian, uupunut ja rasittunut kun oli, syvään uneen.
Kun hän heräsi oli sydänyö. Myrsky oli lakannut, ja tähdet tuikkivat elokkaina tummansiniseltä taivaalta, ja maa oli kokonaan lumen peitossa. Unen virkistämänä nousi ritari ylös ja kävi ikkunan ääreen katselemaan seutua, joka oli kylmä ja äänetön, muistuttaen hänen oman asemansa toivottomuutta ja kolkkoutta.
Hänen huoneensa oli päärakennuksen päädyssä, mutta ikkuna oli pihalle päin, jonka korkeain lehmusten välitse hän voi nähdä taempaakin maisemaa. Vasemmalla kädellä oli pihalla pieni yksinäinen rakennus, jota kirkas kuunvalo kokonaan valaisi. Ympärillä olevat rakennukset ja lumiset puut ikäänkuin sulkivat kuun säteet keskeensä, joten tuo rakennus näytti erinomaisen kirkkaasti valaistulta.
Ritari ei kiinnittänyt erityisempää huomiotaan tähän rakennukseen.Kaikki esineet johtivat samalla tavalla hänen ajatuksensa maailmaan.Mutta kohta tämä muuttui.
Pienen rakennuksen ikkunasta vilahti jotakin. Ensin hän ei sitä havainnut, mutta pian se sattui hänen silmäänsä, ja sitten hän ei enää muuta katsonutkaan kuin sitä.
Hän näki siinä ihmeen ihanan naishaamun. Se oli lumivalkeaan pukuun puettu, ja hänen silmänsä tirkistivät kankeasti tähtiin ja kätensä olivat ristissä kuin rukoillessa.
Ritari kumartui eteenpäin painaen otsaansa ikkunanpuitetta vastaan. Hän ei liikahtanut, ei hengittänyt, hän katsoi, katsoi vaan, ikäänkuin olisi nähnyt taivaan aukenevan ja Jumalan enkelin tulevan sieltä häntä kohden tuoden taivaallista riemua ja onnea mukanaan.
Oliko hänen näkynsä todellinen, vai oliko se vaan hänen kiihtyneen mielikuvituksensa synnyttämä haave?
"Ingeborg!" huudahti hän vihdoin painaen kättään sydämelleen.
Mutta näky oli samassa kadonnut, eikä hän voinut ponnistuksillakaan enää nähdä muuta kuin valkean lumen ja kuun heijastavat säteet. Ikkuna oli musta ja ammottava. Siinä ei enää mitään ollut.
Ensi innossaan, kun neidon suloiset piirteet vielä olivat elävästi hänen muistossaan, aikoi hän hyökätä pihalle ottamaan selvää, kuka tämä nainen oli ja minkätähden hän oli täällä Lagnön kartanossa. Mutta hän ei ollut ehtinyt ottaa monta askelta, ennenkuin älysi, ettei olisi miksikään hyödyksi herättää talonväkeä keskellä yötä. Jos näky todella oli Ingeborg, mikä lähemmin ajatellen tuntui hänestä ihan mahdottomalta, niin olihan vasten kaikkea ritarillisuuden lakeja panna taivasta ja maata liikkeelle saadakseen vaan tietää, oliko neito se, joksi hän luuli häntä, vai ei. Ellei se taasen olisi Ingeborg, niin miksei hän saattaisi odottaa päivän valkenemista voidakseen turhaa huomiota herättämättä kysellä ja tiedustella.
Hän asettui siis taas ikkunan ääreen, johon pian taas nukahti ja uneksi Ingeborgista, joka oli päätään myöten lumeen peitettynä, niin että hän näki vaan suun, joka oli kuin tuskasta puristunut, ja silmät, jotka olivat kyyneliä täynnä.
Parin tunnin kuluttua heräsi hän siitä, että joku tuli huoneeseen ja viskasi puita takkaan ja teki tulen. Hän hieraisi silmiään ja katsahti ulos. Mutta piha näytti nyt niin pimeältä, tulen valaistessa ja lämmittäessä huonetta, ja uni oli niin hämmentänyt sen näyn, jonka hän yöllä huomasi kuunvalossa pienessä piharakennuksessa, ettei hän ollut aluksi varma, eikö se ollutkin unta ja harhanäkyä kaikki tyyni. Vasta hetkisen kuluttua selvisi hänelle, että hän todella oli noussut sängystä ja mennyt ikkunan ääreen istumaan. Hän näki taasen ajatuksissaan sydämensä lemmityn surullisen kylmän kuvan, sellaisena kuin oli hänet nähnyt kuunvalossa. Ja nyt hänestä taasen tuntui siltä, ettei se voisi olla kukaan muu kuin Ingeborg.
Hän ei saanut rauhaa, ennenkuin sai varman tiedon asiasta, ja hän oli niin innoissaan, ettei edes joutanut kutsua talonvoutia luokseen, vaan lähti itse häntä hakemaan, ottaen oppaakseen palvelijan, joka oli huonetta lämmittäessä. Tämän silmät levisivät selälleen, mutta hän noudatti kuitenkin ritarin käskyä. Vouti oli juuri paraiksi päässyt aamupukuunsa, ja hän ällistyi yhtä paljon kuin palvelijakin ylhäisen vieraansa aikaisesta käynnistä. Hän kysyi nöyrästi, mistä niin suuri kunnia hänelle tapahtui.
"Neito!" vastasi Steen-herra kiihkeästi, "neito, joka täällä on,Ingeborg!"
"Ingeborg…?"
Vouti ei näyttänyt pääsevän hämmästyksestään. Hän avasi silmänsä ja katsoi suu auki ritariin kummastellen, mitenkä hän saattoi sellaisen kysymyksen tehdä. Päästyään viimeinkin selville, mitä ritari tarkotti, selitti hän kuitenkin sangen hyväntahtoisesti, ettei Lagnön kartanossa asunut ketään Ingeborg nimistä neitoa.
"Tuolla vanhassa piharakennuksessa asuu Mari-muori, hän on kai jo kahdeksankymmenen vanha. Hän tuli Eerik-herran mukana tänne Ruotsiin ja hän kävi niin rakkaaksi ritarin ensimmäiselle rouvalle, Kaarina Matintyttärelle, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, että hän antoi hänelle tuon tuvan asunnoksi kuolinpäiväänsä asti… Ei siellä ole mitään Ingeborg-neitiä, luulitteko te, jalo ritari, että Eerik-herra sallisi kauniin veljentyttärensä asua täällä syrjäisellä saarella maailmalta kätkössä? Ei, neito on hänen luonaan Viipurin linnassa, jonka kuningas antoi Suomesta palattuaan Eerik-herralle läänitykseksi!"
Tuntuihan tämä luonnolliselta. Sanat olivat kuin Steen-herran omia, kun hän itse tyvenesti mietti asiaa. Ei ollut epäilemistäkään, se oli ollut harhanäky, kuun säteiden leikkiä; ne olivat hänen sydämensä oman ikävän avulla maalanneet hänen lemmittynsä kuvan tuvan ikkunaan.
Vouti kysyi vielä, milloin ritari halusi lähteä, sillä nyt luuli hän olevan hyvän rekikelin. Annettuaan siitä tarpeelliset määräykset meni Steen takaisin huoneeseensa, jossa Sigge odotti häntä. Hän ei maininnut hänelle mitään yöllisestä näystään, mutta meni sitten myöhemmin, kun reki jo odotti häntä valmiina parvensillan edessä, pihan yli sivurakennukseen vanhan Marin luo.
Mari oli pyylevä muori, vielä täynnä terveyttä ja voimaa, kasvot ihmeteltävän suopeat ja hauskan näköiset. Steen kysyi häneltä samaa kuin voudiltakin, mutta sai saman vastauksen, eroitus oli vaan, että Marin vastaus oli vielä paljon varmempi ja vakuuttavampi.
Mutta siitä huolimatta, kummallinen on ihmisluonto, oli hänessä epäilys jälellä, kun hän istui rekeen lähteäkseen Lagnöstä. Ja koko matkan, monesti kun hän vähimmin sitä aavisti, tuli neidon kuva kuun valaistuksessa hänen mieleensä ja näytti viittailevan ritaria luokseen, vaikkei haamu puhunut eikä hymyillyt.
Räfsnäsissä oli kaikki järjestetty hyvin isännän vastaanottoa varten. Sigge oli älynnyt pyytää herraltaan päästäkseen lähtemään Strängnäsistä edeltäpäin perille pitämään huolta siitä, että kaikki oli oikeassa kunnossa herran saapuessa. Ja niinpä olikin laita, ilo oli korkealla katossa, ja kaikki tahtoivat tervehtiä rakasta isäntäänsä. Hänestä näytti kuitenkin kuin eräillä hänen vanhoista palvelijoistaan olisi ollut jotakin erityistä hänelle sanottavaa, vaikkei se päässyt tulemaan esille. Illalla huomautti hän sitä Siggelle.
"Minä tiedän mitä se on", sanoi tämä, "kun minä tulin Strängnäsistä oli täällä eräs Niilo-herran miehistä…"
"Niilo-herranko!" huudahti Steen iloisesti hämmästyen ja juoksi Siggeä vastaan.
"Ai, ai, herra Steen, kuinka jalo ja hyvä te olette", vastasi tämä häijysti hymyillen. "Te ajattelette hyvää ritarista senvuoksi, että pidätte oloja samallaisina, kuin ne olivat pitkiä aikoja sitten. Nyt ovat ajat toiset."
Elokas odottava ilme katosi Steen-herran kasvoilta, mutta hän katseli vielä kysyvästi puhujaa, joka jatkoi:
"Sanon teille totuuden kerrassaan… Niilo-herra tavottelee salassa Ruotsin valtaa, ja kuningas auttaa häntä… Niin, te ette usko sitä, mutta minä tiedän sen, kuningas luovuttaa testamentissaan linnat Niilo-herralle, ja hän on silloin valtakunnan mahtavin mies… Se Niilon mies, joka oli täällä, oli kuullut sen Eerik Akselinpojan omasta suusta ennen hänen Suomeen lähtöään."
"Mitä asiaa miehellä sitten oli?" kysyi Steen äänellä, joka vapisi hillitystä vihasta.
"Hän oli täällä teitä vakoomassa… Sillä onhan selvää, että kuta kauemmin te pysytte piilossa, sitä vapaampi on vihollisenne toimia!"
"Viholliseni!" huokasi Steen.
Sigge oli liian viisas enempää sanoakseen. Hän näki selvästi hedelmän kypsyvän hänen käsissään. Nyt tarvittaisiin suorastaan ihme toimittamaan Steen-herraa ja Niilo-herraa ystävälliseen ja rakkaaseen kohtaukseen kuin ennen. Mutta samana yönä hiipi Sigge talosta pois tapaamaan kahta miestä. Hänellä oli heille paljon sanomista, mutta erotessaan läksi toinen pohjoiseen, toinen etelään päin.
Toinen meni Ekolsundiin päin kohdatakseen herra David Pentinpoikaa, joka oli nyt päässyt vankeudesta vapaaksi ja oli, kuten kerrottiin, sopinut kuninkaan ja herra Niilo Sturen kanssa. Toinen meni etelään tapaamaan herra Eerik Kaarlonpoikaa.
* * * * *
Levättyään jonkun aikaa matkansa jälkeen Mälarin saaresta, joka oli ollut hänen heikontuneille voimilleen sangen vaivaloinen, päätti hän lähteä kuninkaan luo Tukholmaan. Joulujuhlat ehtivät kuitenkin kulua, vieläpä viikko uuttavuottakin, ennenkuin hän tunsi tarpeeksi voimistuneensa matkaa varten. Hän oli kuitenkin lähettänyt sanan kuninkaalle, niin että tämä tiesi hänen kohta tulevan. Kuningas oli vielä tervehtinyt häntä lausuen kärsimättömyydellä odottavansa häntä. Steen odotti vaan Siggen palaamista Tukholmasta lähteäkseen itse matkalle.
Ja Sigge tuli kertoen suuttumuksella, jota hän ei voinut eikä koettanutkaan salata, että Niilo-herra oli kuninkaan luona ja että he, kuningas ja Niilo, olivat kuin sydän ja sielu. Kuningas ei voinut ilman Niiloa tehdä mitään. Ritari oli kuninkaallisen herransa päänä ja kätenä. — Joka sana putosi raskaana ja kylmänä Steen-herran mieleen. Siellä vallitsi täysi talvi jäineen, lumineen. Mutta nyt päätti hän lähteä kuninkaan luo, ja Sigge voi tulla mukaan. Sillä kelvollisempaa palvelijaa älyn ja sydämen puolesta ei Steen-herra voinut löytää mistään.
Niin läksi Steen Sture Tukholmaan, ei ystävää etsimään ja hänen kanssaan yhdessä alettua työtä jatkamaan, vaan mieli katkerana ja suuttumusta täynnä siitä muutoksesta, joka oli tapahtunut hänen ja Niilo-herran keskinäisissä väleissä. Hän ei kuitenkaan tahtonut, eikä voinutkaan suoraan osoittaa tyytymättömyyttään. Hän ymmärsi antaa täyden tunnustuksen ja arvon sille työlle, jonka Niilo Sture oli suorittanut. Lähemmin ajatellen ei hän myöskään voinut pitää luonnottomana sitä, että hän tulisi työnsä palkaksi kerran vaatimaan oikeutta päästä valtakuntaa johtamaan, ei tosin kuninkaana, vaan Engelbrektin tavoin, tahi kuten Jöns Pentinpoika oli sitä hallinnut, kuninkaallisella vallalla ilman kuninkuuden ulkonaisia arvonmerkkejä.
Tästä edellytyksestä tuli hän pian siihen johtopäätökseen, että Niilo todella voi ruveta pitämään häntä syrjässä, koska hän oli itse asiassa saavuttanut rahvaan rakkauden ja uskollisuuden niin suuressa määrässä, että voi panna kysymykseen, olisiko Niilo oikeastaan voinut suorittaa tehtäväänsä ilman hänen apuaan. Täällä juuri hän tahtoi kohdata menestyksen ja vallan muuttamaa ystävätään. Hän ei voinut häntä vihata, hän ei myöskään tahtonut ruveta entisyydelleen uskottomaksi, mutta hän tahtoi näyttää, ettei häntä niin vaan käynyt ilman muuta tieltä työntää.
Kuninkaalla oli kutsut sinä iltana, jona Steen Sture tuli. Siellä oli Niilo-herra Briita-rouvan kanssa, kuninkaan lanko herra Kustaa Kaarlonpoika (Gumsehufvud) rouvineen, rouva Briita Steenintytär, joka oli Steen-herran omaisia sekä neiti Briita Turentytär (Bjelke). Kuten sanottu oli täällä jo tietona, että kauan kaivatun Steen-ritarin piti vihdoinkin saapua, ja vaikkei hänen tulopäiväänsä tiedettykään, oltiin kuitenkin jonkinlaisessa jännityksessä ja odotettiin joka hetki hänen saapumistaan.
Nuori Briita Turentytär oli tietystikin innokkaimpia odottajia. Suurempaa iloa ei hänelle voinut tehdä kuin kertoa hänelle pienimmänkin seikan Tukholman ja Räfsnäsin väliseltä matkalta. Hänen piirteissään ja koko olennossaan oli kuitenkin jotakin itsekästä ja synkkää, mikä vaikutti sen, ettei hän ollut suinkaan mikään ihailtu ja rakastettu kaunotar ajallaan.
Hän seisoi eräässä salin nurkassa, katsellen muuatta jo monesti katseltua kuvaa seinätapetissa. Silloin astui nuori Juho Maununpoika (Natt och Dag) hänen luokseen. Hän oli sama Niilo Sturen asepoika, johon Upsalan tappelussa sattui nuoli, kun hän oli viemässä viestiä Steen-herralle vasemmalle siivelle. Hän oli kuitenkin parantunut paljoa nopeammin kuin tämä haavastaan Vesteråsin linnassa Briita-rouvan häntä mitä hellimmästi hoitaessa.
"Nyt tulee Kaarlo-kuninkaalle uusi vieras!" sanoi hän ja hymyili, huomattuaan kuinka valtavan vaikutuksen tämä tieto teki arvoisaan neitiin.
"Ja sitäkö te luulette niin merkilliseksi uutiseksi?" kysäsi tämä niuheasti.
"Ei teille, arvoisa neiti, ei suinkaan", kiiruhti Juho vastaamaan, "mutta minulle…! En ole nähnyt sitä ritaria sittenkuin näin hänen sinikeltaisen sotavyönsä heiluvan Upsalassa vähää ennen kuin hän kaatui hevosensa selästä… ja kun äsken niin mielellänne kuuntelitte kertomustani siitä tappelusta, niin luulin, että mielellänne näkisitte urhoollisen ritarin itsensäkin… voi kun tietäisitte, kuinka kalpea ja synkkä hän oli, en tahtonut häntä enää tunteakaan!"
Neidon poski kalpeni ja punastui, mutta hän oli ylpeä ja jäykkä. Hän kääntyi voitonvarmalla hymyllä asepojasta pois. Ken vaan tahtoi häntä tarkata, voi hänen itseensä tyytyväisistä, kopeista kasvoistaan nähdä todeksi jutun, jota kuiskailtiin, että hän olisi nimittäin tehnyt Nyköpingin häissä suuren valloituksen, josta hän näytti olevan täysin itsetietoinen. Hän ei vastannut ensinkään ikäisensä puhutteluun, vaan mennä purjehti juhlallisena ja ylpeänä salin läpi sellaiselle paikalle, josta ne hänet heti huomaisivat, jotka tulivat kuninkaan huoneesta saliin.
Eräs kuninkaan asepojista avasi tämän huoneen ovet, ja kynnykselle ilmestyi Steen Sturen korkea vartalo, synkkänä ja vaiteliaana kuin syyttävä muisto, kuin musta pilvi paisteisena päivänä. Ja kuninkaan huoneensa oli pelkkää päivänpaistetta ja kukkia, juuri ritarin odotetun tulon tähden niitä olikin erittäin runsaasti.
Kuningas istui viruen nojatuolissaan, ja hänen edessään seisoi Niilo-herra. He puhelivat jostakin kumpaisellekin mieluisasta asiasta, — sen näki katseiden tyvenestä lämmöstä ja huulten herttaisesta hymystä. Heidän kasvojensa ilme ja koko näky oli Steenin silmissä niin täydellinen vahvistus Siggen kertomuksiin ja väitteisiin, että talvinen kylmyys levisi hänen sydämeensä jäähdyttäen häneltä kaiken halun rientää ystäväänsä syleilemään.
Niilo ei voinut salata liikutustaan. Hän riensi avosylin häntä vastaan, ikäänkuin kuninkaan läsnäolon aivan unhottain. Mutta Steen ei tehnyt niin. Hän astui Niilon sivutse kuninkaan luo tarttuen hänen ojennettuun käteensä. Tämä oli kuin pitikin, mutta vielä kerran, kun Steen oli kuningasta tervehtänyt, lähestyi Niilo häntä, ikäänkuin aikoen sulkea rakkaan ystävänsä syliinsä, mutta Steen ojensi vaan kätensä. Hänen liikkeensä oli silloin hiukan kiihkeä ja jäykkä. Niilo huomasi puristaessaan hänen kättään sen vapisevan kuin horkassa. Hän heitti senvuoksi kummastuneen ja kysyvän katseen häneen.
Mutta asian laita oli nyt sellainen, että Steen näki ja kuuli kaiken, mitä Niilo teki, erään puolihämärän läpi. Hän oli Steenin silmissä pimeän yön ja kirkkaan päivän keskivaiheella, hänen järkensä kehotti häntä uskomaan edellistä, sydän puolusti voimakkaasti jälkimmäistä. Hyväksi olisi ollut epäilemättä, jos hän olisi jatkanut käytöstään samaan tapaan, johon hänen järkensä johti häntä ensi esiintymisessä. Siitä olisi ollut seurauksena selitys hänen ja Niilon välillä, josta taasen olisi syntynyt täydellinen sovinto. Mutta nyt hän antoi, kuten luuli, älyn vallita, ja saikin pannuksi käytökseensä vähitellen sen verran entistä tuttavallisuutta Niiloa kohtaan, että kysymykset haihtuivat tämän huulilta ja että tämä piti ystävänsä kummallista käytöstä vaan pitkällisen sairauden luonnollisena seurauksena. Olihan myöskin selvää, että kauan kestävä erillä olo ihmisistä vaikuttaa paljon miehen luonteeseen, ja sitäpaitsi tunsi Niilo Sture erään seikan, joka hänen silmissään täydellisesti selitti, mitä kaikesta huolimatta voi jäädä käsittämättömäksi, — ritarin rakkauden. Ja kukapa voikaan paremmin kuin Niilo tietää, mihin onneton rakkaus voi johtaa parhaimmankin ja jaloimmankin mielen.
Hän hymyili senvuoksi surumielisesti nähdessään kuninkaan menevän Steenin kanssa huoneitten läpi naistupaa kohden. Hän ajatteli itsekseen, ettei ystävänsä rakkauteen nähden voinut tulevaisuuskaan parannusta tuoda. Häntä odotti suru, jonka kantamiseen vaadittiin miehuullisia voimia. Näitä miettien läksi hänkin kuninkaan ja Steenin perään.
Naistuvassa riensi rouva Briita Steenintytär poikaansa vastaan. Hän voi tuskin puhua itkultaan nähdessään hänen synkeät, kalpeat kasvonsa. Kaikki läsnäolijat, nuoret ja vanhat, ottivat hänen liikutukseensa osaa, vaikkapa ilo voitetuista vaivoista pääsikin ennen vallalle jälkimmäisissä kuin edellisissä. Ensi innostuksen tauottua ja mielten tyynnyttyä lähestyi Steen-herra neiti Briita Turentytärtä. Neito punastui ja kalpeni, ja hänen kopeat silmänsä vilkkuivat nopeasti ympäri huoneen. Ne näyttivät haluavan sanoa: tulkaa katsomaan minun voittoani! Voi, hän ei ymmärtänyt varmuutensa olevan pelkkää luulottelua, hän ei tiennyt, että se rakkaus, joka ritarin toi hänen luokseen, koskikin toista. Neito ei älynnyt vielä sittenkään, kun Steen ensi kysymyksillään selvästi, omasta mielestään liiankin selvästi, ilmaisi oikean asiansa, miten asian laita oli. Ritari kyseli nimittäin tietoja Ingeborgista, jonka hän tiesi olleen Tukholman linnassa silloin, kun Briita-neiti läksi hänen äitinsä kanssa sieltä ja saapui Upsalaan päivää ennen taistelua, mutta arvoisa neiti käsitti tämän kysymyksen vaan keinoksi, jonka avulla hänen liian ujo ritarinsa muka toivoi saavansa sujuvasti kumpaisellekin rakkaan keskusteluaiheen.
Mutta juuri senvuoksi, että hän asetti itsensä ensi sijaan, riensi hän sydämettömyyteen vivahtavalla ajattelemattomuudella tekemään ritarille selvää kaikesta, mitä tiesi onnettomasta Ingeborgista.
"Ingeborg-neiti oli mukanamme Upsalassa!" sanoi hän. Ritarin silmät aukenivat. Hän hämmästyi, mutta samalla hänelle selvisi varmaksi eräs asia.
"Näkyni oli siis ainakin todellinen!" huudahti hän. "Lähtiessäni äitini talosta, luulin näkeväni eräät kasvot ikkunassa, jotka saivat minun silmänräpäykseksi miettimään, kääntyisinkö takaisin taloon katsomaan… hänhän se olikin, ja sitä ette minulle sanoneet, te ja äitini!"
Briita-neidin silmä välähti. Ääni, jolla ritari puhui, ilmaisi enemmän kuin hän itselleenkään myönsi. Mutta sitä innokkaammaksi hän tuli kertomaan Ingeborg-neidin tarinaa, antaakseen siitä ritarille kyllikseen niin pian kuin suinkin.
"Miksei hän tullut silloin minua vastaan?" kysyi ritari yhä innokkaammin.
"Jos on totta, mitä hänestä kerrotaan", lausui Briita-neiti silloin ylpeällä hymyllä, "niin oli hänellä kylläkin syitä siihen…"
"Mitä hänestä sitten kerrotaan…?"
"Että arvoisa neiti on rakastunut… ja että hänen täytyy salata rakkautensa!"
Steen tarttui Briita-neidin käsiin puristaen niitä kovasti.
"Mitä sanotte neiti?" kysyi hän sellaisella äänellä, kuin sydämensä olisi ollut halkeamaisillaan.
"Älkää niin kiivastuko, jalo ritari… mikäli kuulin, lienee hän kohtalonsa ansainnut. Hän katosi samana päivänä asepojaksi puettuna…"
"Hän katosi…?"
"Niin!… Tosin kerrotaan, että hänet on otettu kiinni, mutta eihän tässä maailmassa tule kaikkea uskoa, mitä juorukielet kertovat."
"Sanokaa, sanokaa kaikki mitä tiedätte…!" pyysi ritari kiihkeästi, jaBriita noudatti hänen pyyntöään.
"Niin kerrotaan, että hyvä ystävänne, Niilo-herra, on otattanut hänet kiinni ja antanut hänet sitten neidon sedän haltuun, ja on vienyt hänet joko Suomeen mukanaan tahi lähettänyt hänet isänsä tykö Tanskaan! Muuten olette, jalo ritari", lisäsi hän, "minulle suuressa kiitollisuuden velassa siitä, mitä olen teille nyt kertonut, sillä tietäkää, ettei nykyään kukaan enää puhu tai halua kuulla puhuttavan Ingeborg-neidistä."
Steen-herra oli mykkänä surusta ja epätoivosta. Mutta hän pudisti valtavalla ponnistuksella hartioiltaan raskaan murhetaakan ja lausui pystyin päin ja miehekkäin katsein neidolle:
"Kyllä, minä kiitän teitä paljon, että sanoitte minulle totuuden suoraan, neiti Briita!… Minä tiedän nyt, mitä minun on tehtävä, ja niin varmaan kuin tahdon kilpimerkkiäni kunnialla kantaa, olen poistava sen pilkun, jolla Ingeborgin nimeä halutaan tahrata, tahi uhraan sen asian edestä henkeni, sillä se on valetta ja petosta kokonaan!"
Hän kääntyi pois Briita-neidistä, joka nyt vuorostaan hämmästyi ja katseli pitkään, kun ritari riensi niin kiireesti salista kuin aikoisi lähteä linnasta kerrassaan.
Ovelle hän pysähtyi. Siellä oli kuningas, joka viittasi häntä luokseen. Herra Krister Pentinpoika seisoi hänen vieressään ja lähellä heitä olivat Niilo Sture ja Kustaa Kaarlonpoika.
"Sinun tullessasi kuninkaanlinnaani, sain samalla tärkeitä uutisia,Steen serkkuni… Krister-herra on saanut tänään kirjeen ja sanomanBorgholmin linnasta, että hänen veljensä, arkkipiispa Jöns on kuollut!Jumala armahtakoon hänen sieluansa… olin toivonut saavani puristaahänen kättään sovinnoksi, ennenkuin minutkin kutsutaan täältä pois."
Steen seisoi äänetönnä kuten muutkin herrat kuninkaan ympärillä, joka oli hyvin liikutettuna.
"Minun aikani ja sen miehet menevät pois toinen toisensa jälkeen, sekä ystävät että vihamiehet, ja minä, vanha ja raihnas, olen yksinäni jälellä, enkä voi enää mitään toimittaa muuten kuin teidän avullanne…"
Hän ojensi kätensä tarttuen Niilo Sturen ja Steenin käsiin sekä lisäsi:
"Pysykää lujasti yhdessä, niin te saatatte työnne hyvään loppuun, ja Ruotsin kansa on siunaava teidän muistoanne ja pitävä teitä yhtä rakkaina kuin minäkin, teidän ijäkäs kuninkaanne!"
On omituista, että hyvän ja pahan taistelussa paha aina esiintyy tässä maailmassa kootuin voimin, varttuneen miehen voimalla ja viisaudella, ja hyvä taasen tyytyy näennäisesti vähäpätöisiin ilmaisumuotoihin, se näytäksen vaan joko naisen sulosilmäyksenä tahi väräjävänä hymyilynä lapsen viattomilla huulilla.
Tällä kertaa se ilmeni vaan toivomuksena, huokauksena, jonka heikko, voimaton vanhus lausui, mutta se huokaus tuli sydämen pohjasta. Voi, tämä hopeahapsinen vanhuspa hyvin tiesikin, kuinka pahuus hiipii sydämiin, erottaen ystävät toisistaan, ja Ruotsin onni ja onnettomuus riippui nyt niiden siteiden lujuudesta, jotka liittivät molemmat Sturet yhteen.
* * * * *
Tämän tapahtuessa Tukholmassa istui Eerik Olavinpoika Upsalassa työpöytänsä ääressä, joka oli täynnä paperia ja kirjoja. Takassa loimusi tuli, joka valaisi huonetta ja hurskaan kaniikin kalpeita, kuihtuneita kasvoja, joiden piirteissä vakavuus otti voiton siitä sielun hyvyydestä, joka loisti hänen syvistä silmistään. Pöydällä paloi lamppu, jonka varjostin esti valon paistamasta tämän oppineen historiankirjoittajan silmiin.
Hän kirjoitti suurella innolla. Hänellä oli nähtävästi nyt juuri joku ajatus selvillä, jonka hän tahtoi panna paperille. Sen tehtyään laski hän kynän kädestään ja luki nostamatta silmiään paperista, kiireesti kirjoittamansa läpi ikäänkuin saadakseen täydemmän kokonaiskäsityksen siitä. Hänen kasvonsa osoittivat tyytyväisyyttä ja luettuaan heittihe hän nojalleen tuoliinsa.
Oven ulkopuolella hapuili joku lukkoa, mutta oppinut tuomioherra ei huomannut sitä. Hänen ajatuksensa liikkuivat aivan toisaalla, ja hänelle oli luultavasti nautinnoksi, että ne olivatkin siellä: suurten vainajain parissa. Hartaimman riemun hymy levisi hänen kalpeille kasvoilleen ja hänen silmistään loisti ihastuksen tuli.
Pöytä oli ihan seinän vieressä, niin että Eerik itse istui kylki ikkunaan päin, josta hän voi milloin tahansa katsoa ulos, tai paremminkin ylös, sillä hänen huoneensa oli ylhäällä maasta eräässä niistä rakennuksista, jotka ympäröivät tuomiokirkkoa. Eräs torneista risteineen oli aina ensimmäinen, jonka hänen katseensa kohtasi, kun hän sen kohotti työstään. Tänä iltana oli hänen sielunsa kuitenkin niin täynnä ajatuksia, että vaaleansinistä talvitaivasta vastaan kuvastuva torni saapui vasta pitkän ajan kuluttua hänen tajuntaansa. Kirkas kuunpaiste valaisi tuomiokirkon tätä puolta, ja ristin takaa vilkkui Otavan tähtisarja omituisella loistolla.
Ovi avattiin hyvin hiljaa ja korkeavartaloinen mies astui huoneeseen, mutta kaniikki ei ollut tänä hetkenä altis lähimmän ympäristönsä vaikutuksille. Hän ajatuksensa vaelsivat kaukaisissa maailmoissa ja taivaallakin tapahtui eräs seikka, joka veti hänet nykyhetkestä pois.
Eräs tähti näytti irtauvan ja putoavan siitä tähtisarjasta. Kaniikki tarttui molemmin käsin tuolinsa sivunojiin kiinni ja kohousi puoleksi seisomaan. Tähti, joka äkkiä loisti ja äkkiä katosi, veti hänen mielensä kokonaan puoleensa.
"Tähdenlento…!" mutisi hän vihdoin, mutta lisäsi, istuessaan taas tuoliinsa, kalpeat kasvot lempeästi hymyssä: "Jos tarinassa olisi mitään perää, niin se merkitsisi piispanmuutosta tässä arkkihiippakunnassa… Hm! Jumala armossaan tuomitkoon Jöns-arkkipiispan tekoja, mutta kyllä hän on unhottanut arkkipiispansauvansa sen kruunun tähden, jonka Kaarlo-kuningas riisti hänen suvultaan… ja siinä hän on ollut totisesti epärehellinen!… Päämieskirja [vanha ruotsalainen teos] luettelee aivan oikein kahdentoista kelvottoman asian joukkoon sen, jos piispa unhottaa pyhän virkansa, joka hänelle on Jumalalta annettu, ja etsii maallista arvoa, kunniaa… Mutta Herran on tuomio, Herran on tuomio!"
Hänen ajatuksensa päättyi huokaukseen, mutta samassa lausui syvä, totinen ääni ovensuussa:
"Olette oikeassa, kunnianarvoisa herra, nyt seisoo arkkipiispa JönsJumalan istuimen edessä!"
Kaniikki hypähti ylös hämmästyneenä. Hänenkin kasvoilleen ilmestyi sama syvä vakavuus tämän merkillisen tiedon johdosta kuin sen tuojankin äänessä ja piirteissä oli. Mies ei näyttänyt kuitenkaan tekevän mitään pahaa vaikutusta kaniikkiin: näki selvästi, että hän oli Eerikille rakas.
Hän ojensi kätensä hänelle ja pyysi hänen perinpohjin kertomaan, mitä hän tiesi kuolemantapauksesta. Hän ei paljon tiennyt; se vaan oli varmaa, että arkkipiispa Jöns oli kuollut ja että nyt tulisi uusi arkkipiispa valittavaksi.
Tulija ei ollut kukaan muu kuin Brodde. Hän oli oleskellut koko ajan Upsalassa ja sen ympäristöillä etsimässä murhaajaa pakottaakseen hänet tunnustamaan piilopaikat, joihin oli kätkenyt herra Steen Sturen ja Ingeborgin, jos viimeksi mainittu enää oli elossakaan, sillä selväähän oli, että murhaajan tarkoitus oli toimittaa tieltä hänet, kuten herra Eerik Olavinpojankin, päästäkseen siten kaikista syyttävistä todistajista. Hän oli pitänyt koko tämän ajan olopaikkansa tarkasti salassa, koska hyvin tunsi vihollisensa ja tiesi, kuinka valpas ja tunnoton hän oli. Oli tosin paljon luonnollisia syitä, jotka kehottivat Brodden lähtemään herransa luokse, mutta jo sekin seikka, että kaniikki, joka oli kerran pelastanut hänen henkensä, voi minä hetkenä tahansa saada Siggen vieraakseen päättämään alotetun murhatyön, sai hänet viipymään ainakin siksi, kunnes pahin vaara oli ohi.
Nyt hän oli kuullut, että Steen-herra oli täydessä mahdissaan taas tilallaan, ja kun rakasta kaniikkiakaan ei nyt enää mikään vaara näyttänyt uhkaavan, oli hän päättänyt jo lähteä Upsalasta herransa luo. Tätä päätöstä oli Hollingerin kaupunkiin tulo vielä varmistanut.
Niilo Sture oli lähettänyt monta viestiä Upsalaan saadakseen tietoa siitä, miten rakkaan Brodden oli käynyt, sillä Brodde oli hänelle todellinen ystävä — sinä hän häntä piti samoin kuin Briita-rouvakin, vaikka yhteiskunta-aseman erilaisuus panikin joitakuita rajoja heidän välilleen. Brodde oli kuitenkin pysynyt tahallaan tietämättömissä; hän oli pitänyt näitä viestejä haitallisinakin tehtävänsä suorittamiselle, vaikka hän kyllä sydämessään iloitsikin niistä, sillä olivathan ne selviä todisteita siitä, kuinka rakas hän oli ankaralle ritarille.
Hollinger oli, kuten sanottu, nyt saapunut, ja Brodde jätti senvuoksi mielellään piilopaikkansa, saatuaan vielä koko joukon uutisia yhteisestä herrastaan, Steen-herrasta sekä arkkipiispasta. Hollinger puolestaan oli saanut tietonsa arkkipiispan kuolemasta eräältä Krister-herran asemieheltä. Hän oli Tukholmasta tullessaan kohdannut ritarin seurueineen, joten tieto ehti samaan aikaan oppineelle kaniikille Upsalaan kuin kuninkaan linnaankin.
Brodde kertoi nyt kaikki Hollingerilta saamansa uutiset kaniikille. Sitten seurasi hetkisen hiljaisuus, jolloin kaniikki seisoi kädet selän takana ikkunan edessä katsellen tornia ja tähtiä. Brodde lähestyi silloin pöytää ja lausui tuntehikkaalla äänellä, joka ei ollut tekemättä vaikutustaan Eerik Olavinpojan kaltaiseen mieheen:
"Nyt tekee mieleni lähteä herrani luokse takaisin; mutta sitä ennen tahtoisin lausua teille sanasen. Pyytäisin, ettette unhottaisi minua rukouksissanne… olenhan kuitenkin verenvuodattaja enkä voisi, kuten kerroitte Davidista, Israelin kuninkaasta, astua Herran kasvojen eteen…"
Kaniikki, kääntyi ja katseli hurskailla silmillään miestä hellästi liikutettuna.
"Herran kasvot", toisti hän. "Herran kasvot, ystävä… loistakoot lempeästi sinun tiesi ylitse! Sinä olet miekan mies, mutta miekka tarvitsee myöskin miehensä kuten kirkkokin… Suokoon Jumala, että kirkon miehet ajattelisivat aina, kuten sinä ajattelet… paljon, paljon vähemmän huokauksia ja kyyneleitä olisi silloin maata rasittamassa. Sen vuoksi, rakas ystäväni, sanon sinulle Jumalan kasvojen edessä ja niiden maailmain nähden, jotka hänen taivaaltaan lähettävät säteitään ylitsemme, että lausun täydellisemmin Herran siunauksen sinun, vähäpätöisen asemiehen yli kuin voisin konsanaan lausua sen miehen yli, joka vaihtoi arkkipiispansauvansa miekkaan."
Hän kääntyi nyt pois, sydän täynnä valtavia tunteita, mutta kohta hän taasen kääntyi katsomaan tuota kelpo miestä, jonka leppeä sallimus oli lähettänyt hänen pelastuksekseen äärimmäisen vaaran hetkenä, kun kuolema ei ollut hänestä sen kauempana kuin kohotettu kirves tarvitsee pudotakseen. Hän astui Brodden luokse ja tarttui hänen molempiin käsiinsä.
"Siitä, että nyt elän ja voin täyttää alkamani teoksen isänmaamme vaiheista, siitä kiitän sinua, sinä olit silloin ase Jumalan kädessä… Kuinka olisin siis puolestasi rukoilematta? Niin, kun ajattelen tätä ihmiselämää ja sen monia värivaihdoksia, jotka hohtavat milloin valkoisina, milloin mustina, milloin ruusunpunaisina, niin kuinka pieneltä silloin näyttääkään se, mikä on ajallisesti suurta, kuinka suurelta, mikä on ajallisesti pientä! Sinä lausuit minulle kerran, kun makasin avutonna verissäni metsälätäkössä, että minä olin pelastanut sinun henkesi, ja että sinun oli tehtävä minulle sama. Kenties teit enemmänkin… on kenties tuleva aika, jolloin tuota työtäni pidetään niin suuressa arvossa, että sen keskeyttäminen olisi ollut suurempi vahinko kuin elämäni lyhentäminen muutamilla vuosilla… Lähinnä Jumalaa kiitän siis elämästäni sinua… kiitos, rehellinen kiitos siitä rakas, hyvä ystävä!"
"Tervehdä minulta myöskin herraasi, Niilo Sturea", lisäsi hän hetken kuluttua, "ja anna hänelle tämä kirjoitus… Se on" — hän otti samassa täyteen kirjoitetun paperin pöydältä, kiersi sen kokoon ja antoi sen Broddelle — "se on Engelbrektin kronikka, joka tulee kuulumaan siihen teokseen, jota olen useita vuosia jo valmistanut. On jo monta vuotta siitä kuin lupasin lähettää Niilo-herralle kertomukseni Engelbrektistä… Se tapahtui Vadstenassa monta vuotta sitten, pian marskin, urhean Tord-herran kuoleman jälkeen, surujen ja huolten raskaasti painaessa herrasi sydäntä… silloin annoin hänelle lupaukseni, jonka tahdon nyt täyttää…"
"Se on suuresti ilahuttava Niilo-herraa, siitä saatte olla varma", lausui Brodde, kun tuomioherra vaipui silmänräpäykseksi ajatuksiinsa. "Ja monta kiitosta lähettävät teille vielä sekä hän että Briita-rouva, istuessaan uudessa Penningebyssään ja lukiessaan piskuisesta miehestä, joka oli niin suuri… Minäkin kiitän teitä, ja sanon, että ikävöin kuulla hänen tarinaansa luettavan…"
"Niin, niin… kuule ja ihmettele ja ihaile Herran armoa ja laupeutta, joka lähetti isänmaallemme sellaisen miehen hädän hetkenä… Sinun herrasi Brodde, on myöskin tehnyt Engelbrektin työn; hän on, kuten Engelbrekt ennen, Ruotsin tuki pahoja vihollisia vastaan, ja Kaarlo-kuninkaan kruunu kimaltelee ilta-auringon paisteessa hänen miekkansa kärjellä… Saamme nähdä… saamme nähdä, onko Niilo-herralla myöskin Engelbrektin tarmo voittaa itsensä… silloin olen kuuluvasti ylistävä hänen nimeään."
"Se tarmo hänellä on!" sanoi Brodde, ja hänen silmänsä liekehtivät riemusta ja siitä tiedosta, että sellainen mies oli hänen herranaan.
Mutta kaniikki hymyili leppeätä hymyään ja jatkoi:
"Saamme nähdä, saamme nähdä! Korkeita, mahtavia ja arvossa pidettyjä herroja on nyt kuten ennenkin Ruotsin valtakunnassa, ja kruunu houkuttelee heidän mieltään. Voihan sattua, rakas ystävä, että herraasikin odottaa sellainen hetki, jonka Engelbrekt sai nähdä, sellainen hetki nimittäin, että toinen mies valitaan valtakunnanhoitajaksi… silloin, silloin saamme nähdä onko hänellä Engelbrektin valta itsensä yli!"
"Hänellä on se valta!" lausui Brodde lujasti. "Ruotsin eteen on hän uhraava itsensä kuten tähänkin asti, herra Eerik. Saatte nähdä sen, jos Herra vielä kerran sallii sellaisia kohtalon vaiheita maallemme!"
Lausuessaan näitä sanoja katsoi Brodde hurskaaseen herraan, ja tämän silmistä kohtasi häntä niin valoisa ja lämmin ja niin vakuuttava katse, ettei sen tulkitsemiseen sanoja tarvittu, ja tämä katse mielessään erosi hän oppineesta ystävästään.
Tämä istui vielä kauan katsellen tähtiä tuomiokirkon tornin yli, ja monta harrasta rukousta nousi hänen sydämestään silloin Ruotsin edestä Jumalan ja Jumalan äidin taivasta kohden. — Mutta samaan aikaan olivat myöskin pahuuden voimat liikkeellä katkoakseen ne siteet, jotka pitivät molempia Stureja ystävyydessä keskenään.
"Kuningas vie Päivänsäde-neidon kotiin."
Alkoi taaskin taistelu Ruotsin maassa. Oli kuin kirous olisi painanut Kaarlo-kuningasta. Tuskin oli hän ehtinyt saada kruunun kolmannen kerran päähänsä, kun myrsky alkoi taas, uhaten syöstä kumoon hänen valtaistuimensa. Huolia täynnä laski hän päänsä kättensä varaan miettien, millainen hänen elämänsä päivä oli ollut. Ja hän rukoili sydämensä pohjasta. Niin hän oli ennenkin tehnyt, mutta nyt hän rukoili Ruotsinmaan edestä, — ennen olivat hänen rukouksensa saaneet kannattaa hänen valtansa ja kunnianhimonsa raskasta kuormaa. Se oli voitto hänen monista vaivoistaan ja taisteluistaan.
Se rajuilma, jolla oli juuret vanhassa arkkipiispassa, joka asui Borgholmin linnassa, kasvoi ja synnytti pahat päivät Ruotsin yli taasen, kun sitä vähimmin odotettiin. Urhea ja rohkea ritari oli tämän hyökkäyksen johtajana, jolla Ruotsin rauhaa ja Kaarlo-kuninkaan hallitusta taasen häirittiin — hän oli herra Eerik Kaarlonpoika, Linköpingin uljaan piispan veli. Hänellä oli suuri menestys. Hän kulki Itägötanmaalta pohjoiseen päin Västmanlantiin, voitti Kaarlo-kuninkaan väen Arbogan luona ja jatkoi kulkuaan Uplantiin jätettyään osan joukkoaan Vesteråsiin. Upsalassa hän julisti Kaarlo-kuninkaan valapatoksi, kantoi veron ja käyttihe kuin valtakunnan herra ja hallitsija.
Kuningasvanhus kirjoitti hätäisesti kirjeen Niilo Sturelle, joka istui nyt kaikessa rauhassa vasta rakennetussa Penningebyssään lukien yhä uudestaan Engelbrektin tarinaa, että hän lähtisi vielä kerran matkaan, ja että kansa nousisi mies talosta taistelemaan Ruotsin vapauden edestä. Mutta vihollinen tuli niin yllättämällä, ja vaara oli niin lähellä, ettei Uplannissa saattanut enää mitään tehdä, vaan Niilo-herra riensi Taalainmaahan. Steen-herrakin, joka suri kadonnutta Ingeborgiaan, oli valmis unhottamaan surunsa ja rientämään sukulaisensa, kuninkaan avuksi. Hän nosti Södermanlannin väestön aseisiin, avusti Vesteråsia ja läksi Uplantiin. Mutta hänen joukossaan oli kavaltajia, niin että hänen täytyi paeta Taalainmaahan. Eerik-herra ylpeili silloin menestyksestään ja laski leikkiä ritarien kera, jotka olivat häneen liittyneet, ja piti suurta ääntä voitostaan sekä kirjoitti vaimolleen, että hän riemuitsisi, sillä pian, tai ainakin vuoden kuluttua saisi hän kantaa Ruotsin kruunua. Tämä tapahtui syksyllä 1469, ja jouluoluensa joi tämä voitoistaan ylpeilevä ritari ystävineen Uplannissa. Uudenvuoden jälkeen aikoi hän heti lähteä Taalainmaahan kukistamaan kumpaakin Sturea, ja sitten hän olisi yksinään herrana Ruotsinmaassa, sen hän lupasi joulumaljain ääressä.
Hän toteuttikin lupauksensa. Hän läksi Pitkännummen kautta Daljoen yli ja tuli Faluniin saakka. Täällä hän kohtasi Steen Sturen, jolla oli mukanaan lähipitäjäin äkisti koottu rahvas, ja täällä Eerik-herraa kohtasi vastoinkäyminen. Hänen väkensä pakeni kuuman taistelun jälkeen, vaikka hän itse taisteli ensimmäisten joukossa. Hänen tappionsa ei ollut kuitenkaan perinpohjainen, vaan hän sai väkensä kootuksi uudestaan Upsalassa, josta oli Daljoen yli lauttauspaikka. Siinä päätti hän vielä kerran koettaa onneaan taalalaisia vastaan. Hänessä kuohui viha saamastaan häpeästä, ja sama mieliala vallitsi muissakin herroissa leviten koko miehistöön. Heitä hävetti ja harmitti suunnattomasti äskeiset tapahtumat, he kun antoivat talonpoikain voittaa itsensä.
Mutta Runnin talonpoikaisleirissä olivat päinvastaiset tunteet vallalla. Toivottiin vaan, että Niilo-herra olisi ollut saapuvilla Siljanin taalalaisten kera, silloin olisi meteli kerrassaan lopussa, sillä silloin ei yksikään vihollisista olisi päässyt pakoon, ei Eerik-herra itsekään. Samaa mieltä oli Steen-herrakin, joka istui muutamassa vuorimiesmökissä lähellä järven rantaa. Mutta hän istui synkkänä ja harvasanaisena seinäpenkillä, kädet ristissä rinnallaan ja katse sammuvaan takkavalkeaan tuijottain.
Hänen edessään seisoi Sigge, hänen asemiehensä ja kaikkensa kaikessa. Hän oli valmis lähtemään tuvasta, mutta näytti ensiksi odottavan, oliko herrallaan jotakin käskemistä. Mutta kun Steen-herra pysyi vaiti, virkkoi Sigge:
"Teidän tulisi nyt ajatella erästä asiaa, Steen-herra, istuessanne täällä nyt yksinänne… se kunnia, jonka olette nyt saavuttanut, haihtuu savuna ilmaan, ellette käytä tilaisuutta hyväksenne ja kukista Eerik-herraa, ennenkuin…"
Steen kohotti päätään ja katsoi kysyvästi Siggeen.
"Ennenkuin toinen tulee sieppaamaan sekä voiton että kunnian teiltä!" lisäsi tämä jatkaen ilkeästi hymyillen, kun ritari taas laski katseensa hiilustaan: "sanoinhan teille jo ennen, tullessani takaisin luoksenne Niilo-herran tyköä, ettei hän tulisi. Huomasin hänen viekkautensa hänen hymystään ilmoittaissani hänelle viestinne, että vihollinen oli mennyt virran yli, ja että te ette voi sitä vastustaa. Hän jätti tahallaan teidät auttamatta, että joutuisitte tappiolle Eerik-herraa vastaan. Nyt hän tulee kuin myrskytuuli, nyt kun teidän urhoollisuutenne ja onnenne on jo ehtinyt tulla tunnetuksi, ja silloin teidän maineenne häviää hänen maineensa rinnalla kuin tuhka tuuleen."
Ritari polki lattiaa jalallaan, mutta pysyi vaiti. Sigge lähestyi ovea.
"Siitä saatte olla varma, herra", lisäsi hän kääntyen takaisin ollessaan jo ovella käsi ovenvintassa, "siitä saatte olla varma, ettei voittoa ole milloinkaan sen helpommin saavutettu, kuin te nyt saavutatte Eerik-herrasta, jos paikalla lähdette matkaan ja iskette, ennenkuin hän on vielä oikein ehtinyt tappiostaan tointua!"
Sitten hän meni pihalle jättäin ritarin yksinään. Hän astui rannalle menevää tietä myöten, pysähtyi katsellen avaraa, lumenpeittämää tasankoa, käännähti, ikäänkuin katsomaan, seurasiko ketään ja meni sitten nopein, voimakkain askelin järvelle päin. Mutta se levollisuus, jolla hän oli herransa nähden esiintynyt, hävisi samassa, kuin hän jäi yksikseen, näkijöittä. Kaikki liikkeet, joita hän teki käydessään Runnin jäällä olevaa polkua myöten, osoittivat, kuinka kiihkeässä mielentilassa hän oli.
Äkisti hän kääntyi suurelta polulta, jota myöten oli ensiksi kulkenut, eräälle pienemmälle, joka kävi muutamaan pitkään niemenkärkeen järven toisella rannalla, ja kulki yhä kiireemmin kuta lähemmäksi ehti. Rannalle päästyään kääntyi hän enemmän etelään päin, ikäänkuin aikoisi Aspebodaan. Mutta tultuaan jonkun satasen askelta metsään pysähtyi hän eräälle tasaiselle paikalle muutaman pilvenkorkuisen korpikuusen alle. Melkein raivoissaan päästi hän vihlovan vihellyksen, jonka täytyi kuulua hyvinkin etäälle. Hän kuunteli, ja melkoisen kaukaa kuului samanlainen ääni.
Kotvasen perästä ilmestyi erään pienen polun mutkauksesta miehen vartalo, joka lähestyi sitä puuta, jonka juurella Sigge seisoi.
"Oletko onnistunut?" kysyi jälkimmäinen kiihkolla, joka ilmaisi, kuinka hänen mieltään poltti saada mieheltä odotetut tiedot.
"Niilo-herra on tulossa!" vastasi toinen lyhyesti.
Sigge seisoi hetkisen hiljaa, ikäänkuin ei olisi oikein käsittänyt näitä sanoja, mutta sitten hän löi kädellään otsaansa ja tarttui puhujan käsivarteen niin vimmatusti, että tämä oikein vaikeroi.
"Sitten minä kiroon ja sadattelen sitä hetkeä, jona hänen henkensä oli minun kädessäni enkä sitä ottanut!" huudahti hän vihasta puuskuen. "Hornan kautta, verkkoni langat rupeavat katkeamaan, toinen toisensa perään!"
"Sinulla on syytä olla harmissasi", lausui toveri, "sillä verkkosi oli hyvin viritetty, ja asiat juoksivat hyvin… Hän tuli pakolaisena tänne joen yli, ja olen varma siitä, että hän olisi helppo saalis Eerik-herralle… Mutta nämä ritarit, Niilo-herra ja Steen-herra ovat todellakin kummallisia miehiä! Vaikka koetin kaikkeni panna puhuessani hänen kanssaan, ja vaikka näin kuinka syvästi se häneen koski, niin ei hän tahtonut odottaa yhtäkään tuntia saatuaan tiedon Eerik-herran tulosta. Ellet sinä olisi tullut tuomaan sanaa Steen-herralta, että hän uskaltaa yksinään ryhtyä taisteluun vihollisen kanssa, kunnes rahvas oli siellä saatu kokoon, niin olisi hän tullut, niin tyytymätön kuin hän olikin mielessään entiseen ystäväänsä… Nyt hän tulee mieslukuisena virralle; jos Eerik-herra on siellä, on hän mennyttä kalua…"
Kului hetkinen, jolloin Sigge käveli huulet yhteen puristettuina Niilo Sturen palvelijan, veranleikkaajan edessä. Tämäkin vaipui miettimään, mitä tekisi tarkoituksensa saavuttamiseksi. Steen Sturen voitto oli tehnyt heidän tuumansa tyhjiksi, ja tässä tarvittiin tavatonta neuvokkuutta, että vene saataisiin käännetyksi ja tie selväksi, ennenkuin syvyys oli tarpeeksi pohjailtu ja väylä tunnettu. Mutta nyt oli tullut hetki, jolloin oli otettava rohkea askel, eikä kumpikaan näistä miehistä epäillyt sitä tehdäkseen, kun kerran olivat käsittäneet, että se oli ainoa keino, jolla heidän tarkoituksensa oli saavutettavissa.
"No niin!" huudahti Sigge vihdoin, "viimeinen nuoli on siis ammuttava!"
"Keneen?" kysyi veranleikkaaja laupeimmalla äänellä.
"Sinun herraasi, veranleikkaaja!"
"Hm… niin, jos pysymme lujasti yhdessä, saamme kyllä kiinni hauin, jopa kahta suuremman…"
"Pysymme yhdessä… mitä sillä tarkoitat, mestari…?"
"Tarkoitan aina mitä sanonkin… ja palveluksesta palvelus, sehän on vanha välipuheemme…!"
"Anna kuulua, veranleikkaaja, minä olen mies pysymään sanassani, sen tietänet; mitä tahdot siis?"
"Tulinen mieli tekee äkkikypsää työtä, Sigge… tapani on olla tyyni, eikä tehdä ajattelemattomuuksia…. muuten sopii toivoni hyvin yhteen sinun toivosi kanssa, sillä se tarkoittaa ymmärtääkseni erään miehen henkeä…!"
"Niin tekee, Luukas mestari, minä tarkoitan sinun herrasi henkeä!"
"Minä tavotan vaan hänen asemiestään, mutta se sopii hyvin, sillä he pysyvät yhdessä. Kun he pääsevät joen yli, ratsastavat he yhdessä Skaraan Pyhän Kaarinan luostariin. Niilo-herra vie sinne vanhan ystävänsä Fjalar Orminpojan ruumiin ja hänen asemiehensä…"
"Mikä asemiehen nimi on?"
"Hollinger Birgerinpoika!"
"Hm… Hollinger! Olisin toivonut, että hänellä olisi ollut toinen nimi, mutta samantekevä, kannettakoon siis sitäkin nimeä viimeinen kerta! Mutta mitä sinä tahdot Hollinger Birgerinpojalta? Miksi hänen tulee päästä hengestään? Hänellä on miekka, joka kelpaa!"
"Hänellä on muutakin, joka on minulle ja monelle muulle suuriarvoisempi kuin hänen miekkansa… Se on pieni paperinpalanen, jota säilytetään nyt Upsalan tuomiokirkossa, mutta joka viedään myöskin silloin Skaraan. Kirkot ovat, ymmärräthän, pyhiä, eikä niihin voi päästä, mutta tie Upsalan ja Skaran välillä ei ole pyhä, ei myöskään mies itse!"