"Niin", vastasi hän, "minä tiedän vähän lisää… Talonvouti tapasi erään David Pentinpojan miehistä, joka sanoi hänelle rosvon nimen."
"Ken hän siis oli?"
"Herra Iivari Akselinpoika!"
Läheinen sukulaisuus, joka oli tämän ja Briitan rakkaan ystävän, hänen kälynsä välillä. — Iivari-herrahan oli Iliana-rouvan setä — oli painanut raskaasti hänen sydäntään, ja hän oli ankarasti kieltänyt voutia ilmaisemasta kenellekään salaisuuttaan. Häntä itseään suretti, että ritari saattoi sellaista tehdä, vielä enemmän se tietysti surettaisi Ilianaa, arveli hän.
"Ja tuo Iivari-herra oli se kauppasaksa, joka toi kuninkaantyttären tänne, kun sinua kohtasi onnettomuus Krokeksin luostarissa!" lisäsi Briita tarttuen hellästi herransa käteen. Sitten hän lisäsi nojaten päätään hänen rintaansa vasten, — "Jumalan äidin ja kaikkein pyhäin olkoon kiitos, että sinä pääsit onnellisesti siltä matkalta ja että rukoukseni sinun ja tehtäväisi puolesta on kuultu."
"Anna sen surun unhottua!" vastasi Niilo tarttuen puolisonsa vyötäisiin ja katsoen kauan hänen uskollisiin, rakkaihin silmiinsä. "Ajallaan tulemme siitä puhumaan, mutta nyt on kuninkaantytär huolenani. Olen luvannut tehdä hänen puolestaan, mitä voin. Ja sen lupauksen olen antanut juuri…"
"Kenelle…?"
"Herra Iivari Akselinpojalle, kauppasaksalle!"
Briita-rouva löi kätensä yhteen eikä päässyt kummastuksestaan tointumaan. Siihen yhtyi vielä pelko siitä, että tässä oli juonia ja petosta tekeillä.
"Iivari Akselinpojalle!" toisti hän yhä uudestaan? "Tässä on varmasti petosta!"
"Niin, ja minä uskon hänestä hyvää, Briita… sitävastoin luulen, että se tieto on petosta, jonka voutini sai David Pentinpojan mieheltä."
Briita-rouva katsoi kysyvästi mieheensä.
"Sitten täytyy sanoani, kuten laulussa sanotaan", huudahti Briita rouva käsiään ristien, "että maailma on kavaluutta ja petosta täynnä, vaikka en sitä ole ennen huomannut!"
Niilo kertoi nyt kaiken vaimolleen, kuinka itse oli kulkenut, ja miten oli tavannut Enköpingissä Iivari-herran, ja tämä vakuutti Briita-rouvaa enemmän kuin mikään muu, että hänkin rupesi uskomaan miehensä ajatusta oikeaksi.
"On minulla kuitenkin vielä merkillisempi asia sinulle ilmoitettavana. Viheriä ritari on, kuten lapset sanoivat, lähtenyt pyhiinvaellusmatkalle, jolta hän ei enää palaa…"
"Aikooko hän sitten, kuten sadut kertovat kuningas Olavi Trygvenpojan tehneen, päättää päivänsä erakkona pyhässä maassa?" kysyi Briita älyämättä vähääkään, että Niilon sanoilla oli syvempikin tarkoitus.
Mutta katsahdettuaan mieheensä, huomasi hän tämän tarkoittavan muuta kuin tavallista pyhiinvaellusmatkaa.
"Pyhä Jumalan äiti… onko hän kuollut?" huudahti hän, ja äänensä ilmaisi yhtä paljon surua kuin hämmästystä.
On olemassa luonteita, joita ihmiselämän tavalliset vaihtelut eivät näytä järkyttävän, ja niihin kuului jalo ritari Fjalar Orminpoikakin. Sellaisena, kuin hän oli ollut Penningebyssä, oli Briita-rouva nähnyt hänet siitä asti, kuin istui pikku tyttönä isän ja äidin polvella. Ritari oli ollut aina samanlainen, Briita ei ollut milloinkaan nähnyt häntä toisenlaisena, paitsi viime aikoina joskus lasten parissa. Silloin oli hän näyttänyt aivan toiselta. Tavallinen, väliin ivallinen hymy oli silloin poissa ja hänen silmistään säteili niin lämmin rakkaus pienokaisia kohtaan, että se tuntui äidille oikein hyvältä.
Opittuaan nyt hänet lähemmin tuntemaan, koski hänen herkkään naissydämeensä syvästi tuon miehen hämmästyttävä jalous, joka rakkaudesta uhrasi oman rakkautensa ja elämänsä onnen ja joka piti uskollisena valansa ja lupauksensa huolimatta maailman pursuvasta pilkasta. Täytyihän sellaista miestä ihailla ja kunnioittaa kuin pyhimystä.
Mutta Niilo kertoi vielä, mitä kuoleva ritari oli viime hetkellään sanonut hänelle Kaarlo-kuninkaasta ja hänestä itsestään sekä yhteisestä isänmaasta.
Briita istui mykkänä. Hän vaan katsoi mieheensä keksimättä sanoja, millä ilmaisisi tunteensa.
Kuu paistaa veteen, sinä näet aaltojen kimaltelevan, ja riemuitset siitä. Mutta aurinko paistaa samaan veteen; hopea muuttuu kullaksi, hohtavaksi, välkkyväksi kullaksi, eikä silmäsi enää kestäkään katsoa siihen. Senlaatuinen oli kuolleen ritarin puhe, ja se teki saman vaikutuksen sekä Briitaan että Niiloon. He eivät saattaneet sitä kuulla, ja se veti kuitenkin heidän ajatuksensa puoleensa, sillä olihan sen takana elämä, joka oli kokonaan uhrattu totuuden ja hyvyyden puolesta. Se oli aurinko, joka paistoi häikäisevällä loistolla.
Ja tämän auringon valossa muutti se taulu, jossa Niilo itsekin oli toimivana henkilönä, kokonaan muotoaan. Hänen täytyi kuitenkin myöntää usein toimineensa liian vähällä itseluottamuksella. Hän olisi monessa tilaisuudessa voinut pontevammin ajaa asiaansa, ja ehkäpä se olisi estänyt paljonkin sellaista tapahtumasta, mitä nyt oli valitettavasti tapahtunut. Olihan hän tosin pelvotta puhunut totuuden, etuluulottoman ja omaa hyötyä etsimättömän totuuden sanoja Kaarlo-kuninkaalle, olihan hän vilpittä, järkähtämättä kulkenut rataansa miehenä ja ritarina. Mutta hän oli antanut liiaksi sitoa itseään, hän oli liiaksi antanut arvoa esteille, jotka olisi ollut tarpeellista raivata pois, esiintyen siten tosin jalona ja ylevämielisenä miehenä, mutta ei sellaisena, jota aika vaati. Hän oli kuin ruusulehdossa, jonka korkeat ja kauniit kukat estivät maailmaa hänelle näkymästä, että valtakuntakin voisi maahan sortua, hänen nostamatta pelkästä ritarillisuudesta kättäänkään sen puolustamiseksi.
Ajatukset kulkivat rataansa, mutta kuta etemmäksi ne ehtivät sitä avarammat ja autiommat alat aukenivat hänelle. Ne lensivät arkin kyyhkysten lailla maata hakemaan, mutta maata ei näkynyt; ne palasivat siis takaisin, ja tuska ja levottomuus painautui rintaan.
Äänettömyys kesti kauan, ja yhä kalpeammaksi muuttui Briitan poski, ja yhä synkempiin ryppyihin kävi Niilo Sturen otsa. Vihdoin lausui Briita katsoen kyyneltynein silmin taivaaseen päin:
"Surkuteltava, surkuteltava vanha sukulaiseni… en kysy sinulta, Niilo, mitä tahdot ja aiot tehdä; minä, joka tunnen sydämesi pienimmätkin ajatukset ja tiedän, mitä olet Kaarlo-kuninkaalle tehnyt, voin tuskasi ymmärtää. Rakkaus on tässä rakkautta vastaan — rakkaus häneen, joka uhrasi kaiken sinun onnesi hyväksi, ja rakkaus kuninkaaseesi, Ruotsin kuninkaaseen, ja molempain pohjana on sama, isänmaanrakkaus."
"Olet oikeassa, vaimo… edessäni on nyt kaksi tietä, ja kun en toista voi kulkea, on minun kuljettava toista."
"Ja kumpaa et voi kulkea?"
"Sitä, jolla hyvän kuningattaren rukous ja oma lupaukseni asettuvat vastaani paljain miekoin; sitä tietä, jossa minulle tulee välttämättömäksi tarttua aseisiin Kaarlo kuningasta vastaan."
"Mutta kuinka se voisi käydä välttämättömäksi?"
Briita kysyi tätä hehkuvin poskin ja levottomin katsein sekä tarttui innolla miehensä käteen.
"Jos Kaarlo-kuningas unhottaa, mitä Ruotsin kuningas ei milloinkaan saa unhottaa, että hänen kruununsa nimittäin nojaa kansan itseluottamukseen — tai oikeammin on tämän itseluottamuksen ilmaus — jos hän unhottaa olevansa lain ja vanhain tapain turvaaja, jos hän sallii meidän luokkaamme kuuluvain mahtavain pirstoittaa valtakunnan kappaleiksi, sallii heidän, jotka eivät muuta ajattele kuin itseänsä, temmeltää ja raastaa maata mielin määrin kuin omaa laiduntaan, ja jos siitä syystä tämä Ruotsin kansa — toisin sanoen talonpoika, Briita, — jos tämä kansa kuihtuu ja häviää kuin savu, ettei kukaan enää tiedä, missä ja miten se eli uurasta elämäänsä… niin silloin on aika kysyä, onko oikein ritarin ruostuttaa miekkaansa tupessaan… silloin voisin unhottaa lupaukseni ja kuningattaren rukouksen."
Briitalle avasi tämä tunnustus paljon ajattelemisen aihetta. Hän oli tosin heti ritarivainajan ajatuksista kuullessaan aavistanut hämärästi, mitä taistelua Niilo taisteli, mutta nähdessään nyt asian selvänä kaikessa vakavuudessaan, alkoi häntä kauhistaa ja hänen sydäntään kouristi kuin kukkaa talven ensi kylmällä.
Katse ja ääni arkana kysyi hän:
"Ja toinen tie, Niilo?"
"Se on: odota!"
Briitan mieli oli vielä äskeisen vaikutuksen vallassa ja hänen täytyi itselleen myöntää, että herransa ja miehensä oli oikeassa. Hän tunsi, että olisi toiminut samoin. Mutta eräs ääni hänessä kuiskasi kuitenkin, että mikä nyt näytti oikealta, näyttäisi toisessa valossa päinvastaiselta, ja tämä hämärä, epämääräinen tunne purkausi huokaukseen ja sai hänen toistamaan sanat:
"Surkuteltava vanha sukulaiseni!" Sitten hän lisäsi: "Sinua lukuunottamatta lienee hänellä tuskin ainoatakaan vilpitöntä ystävää koko valtakunnassa!"
Iliana-rouva palasi lasten kera metsästä ja keskeytti keskustelun. Niilo nousi kotvasen perästä ylös lähtien katsastamaan taloushommia, puhelemaan talonvoudin kanssa ja tapansa mukaan myöskin miestensä kanssa. Brodde seurasi tietysti häntä, ja häntä pidettiin ja kohdeltiin enemmän ystävänä kuin palvelijana. Sama oli laita, vaikka vähemmässä määrin, Erkin ja Hollingerin.
Päivä kului ja tuli ilta, jolloin talonväki kokoontui vanhan hyvän tavan mukaan isoon saliin rukoukseen. Seuraavatkin päivät kuluivat tavallisuuden mukaan tyynesti ja rauhallisesti, vaikka levottomuus kalvoikin yhä syvemmin niiden sydämiä, jotka olivat keskuksena Penningebyn elämässä. Lasten laritus tuotti näinä aikoina ainoan todellisen ilon Penningebyn muurien sisäpuolelle.
Neljännen päivän iltana istuivat Niilo ja Briita myöhällä rinnakkain rukouskamarissa puhellen menneistä ja tulevista. Kumpikin karttoi kuitenkin koskettamasta sitä kohtaa, joka oli heidän sisäisen surunsa pääsyynä: viheriän ritarin jäähyväissanoja sekä Niilon ja kuninkaan välistä suhdetta.
Mutta oli eräs ala, josta he voivat puhua, ja josta he täysin mielin puhuivatkin ystävyyden ja rakkauden koko lämmöllä. Tämä asia oli kuninkaantyttären katoaminen ja hänen pelastamisensa. Siitä he tänä iltana puhuivat. Harkinnan päätökseksi tuli, että Niilon pitää ensiksi lähteä David Pentinpojan luo, ja senjälkeen tehdään mitä sitten parhaaksi huomataan.
Seuraavana päivänä lähtikin Niilo kahdeksan miehen kera Penniugebystä.
Kaarlo-kuninkaan palaaminen.
Kristian-kuningas koki mahdollisimman kauan puolustautua, sittenkuin taistelu Harakerin kirkolla oli näyttänyt hänelle hyökkäämisen mahdottomaksi. Hänen marskinsa, tanskalainen herra Klaus Rönnow ja ruotsalainen herra Ture Turenpoika (Bjelke), olivat silloin hänen toimeliaammat auttajansa. Mutta siltä nyt näytti, että onni oli hyljännyt Tanskan kuninkaan ja hänen miehensä. Juhannuksen aikana täytyi kuninkaan lähteä Tukholmasta ja purjehtia Tanskaan keräämään enemmän väkeä voidakseen paremmilla voimilla tulla takaisin.
Mutta talonpoikain joukko oli Tukholman ympärillä. Sen leiri oli molemmin puolin kaupunkia sekä Pohjois- että Etelämalmilla, viimemainitussa yhteinen pääleiri. Kaupunki ei ollut vielä antautunut, mutta päivä päivältä huomasivat äsken mainitut herrat, joiden hallussa linna oli, yhä selvemmin, etteivät sitä kauan voi pitää. Siellä oli, kuten kaikissa Ruotsin isommissa kaupungeissa joukko saksalaisia; puolet kaupungin neuvosmiehistä olivat niitä, ja sitäpaitsi oli niiden hallussa useita tuottavia kaupungin virkoja, kuten pormestarin-, kaupunginkirjurin- ja tullikirjurinvirat, joiden sekä rikkautensa avulla heillä oli suuri vaikutusvalta kaupungissa. Nämä saksalaiset juuri olivat muukalaiskuninkaan tukena ja linnanherrain luotettavimpina kannattajina. Mutta ruotsalainen väestö toivoi Kaarlo-kuningasta takaisin. Se talonpojista lähtenyt huuto, "ettei Ruotsi ole mikään päämieslääni eikä papintila, vaan kuningaskunta, ja on sinä pysyvä kuten ennenkin", — se huuto oli herättänyt kaikua kaupungissakin, ja talonpoikain leireissä oltiin varmoja, että jos kuningas palaisi, saisivat ruotsalaiset porvarit senverran aikaan, että kaupunki omasta ehdostaan avaisi porttinsa.
Kului kuitenkin kauan aikaa, ennenkuin kuninkaan takaisin kutsumisesta mitään tuli. Olikinhan selvää että arkkipiispan ystävät, vanhat unioonimiehet, tekisivät vastarintaa. Arkkipiispa oli tosin saattanut viimemainitut isänmaan asian puolelle saattaessaan heidät taistelemaan unioonikuningasta vastaan, mutta tietystikin he panivat kaikki voimansa liikkeelle estääkseen miehen palaamista, joka oli suuremmassa määrin arkkipiispan vihollinen kuin Kristian-kuningaskaan. Aluksi, niinkauan kuin Kettil-piispa ja hänen arvokkaimmat kannattajansa kulkivat maakunnissa kokoomassa vahviketta Tukholman edustalla majailevaan pääjoukkoon, ja vielä silloinkin, kun taistelu Mälarin ympärillä oli jo täydessä käynnissä, pysyi rahvas jokseenkin rauhallisena. Mutta kun Kristian-kuninkaan oli täytynyt lähteä Tukholmasta, uudistuivat kasvaneella voimalla huudot ruotsalaisen Kaarlo-kuninkaan takaisin kutsumisesta.
Nyt joutuivat arkkipiispan ystävät vaikeaan asemaan. Mutta Kettil-piispa teki asialle ratkaisun. Heinäkuussa laadittiin kaksi kirjettä, toinen kansalta, toinen herroilta, ja luotettava sanansaattaja lähetettiin Danzigiin viemään niitä Kaarlo-kuninkaan käsiin.
Kun piiritys ei oikeastaan ollut muuta kuin kaupungin sulettuna pitämistä, ja kun Kristian-kuninkaalla oli monta kannattajaa siellä täällä maassa, erittäinkin Länsigötanmaalla, läksi Kettil-piispa sinne, ja moni muukin herroista läksi leiristä. Talonpoikain leirissä odotettiin jännityksellä kuninkaan vastausta ja häntä itseään, sillä ei kukaan epäillyt, ettei hän tulisi. Kaupungissa, jossa vastakkaiset tunteet olivat aina rinnakkain, oli pelvon ja toivon tunnusmerkit selvästi huomattavissa. Linnassa sitävastoin oli pelkästään vastaisia toiveita kuin talonpoikaisleirissä. Ja kaikissa näissä paikoissa tähysteltiin, kun rupesi olemaan aika Kaarlon tulla, innokkaasti odotellen merelle päin. Linnassa toivottiin Tanskasta saapuvan aluksia tuoden vahviketta joukoille, malmeilla odotettiin Kaarlo-kuninkaan haaksien pistäyvän saariston solukoista näkyviin, ja kaupungissa olivat saksalaiset yhtä mieltä linnalaisten kanssa ja ruotsalaiset rahvaan kanssa.
Elokuun alussa, noin kuukautta myöhemmin kuin Kaarlo-kuninkaalle oli lähetetty mainitut kirjeet, tuli Tukholman saaristosta laivasto, joka asettui kaupungin edustalle ankkuriin. Linnassa laukaistiin kanuuna ilon merkiksi, ja sieltä levisi ilo kaupungin saksalaisiin porvareihin. Tulija oli Kristian-kuningas apujoukkoineen, siitä ei ollut mitään epäilystä. Linnasta oli huomattu Dannebrogin heiluvan, ja kaupungissa tiettiin, että erään sanantuojan oli onnistunut pujahtaa piirittäjäin välitse, ja hän oli vahvistanut tiedon, että tulija todella oli Kristian, niin että uusi päivä nyt muka koittaa heille.
Ja yhtä suuri kuin saksalaisten ilo oli ruotsalaisten suru ja harmi, ja heiltä se levisi piirittäjäin leiriin. Täältä riennettiin kukkuloille katsomaan saariston salmia ja väyliä.
Pentti-ukko oli eräs innokkaimpia saamaan selvää, miten saapuneen laivan laita oikeastaan oli. Hän astui veneeseen ottaen mukaansa yhden pojistaan ja sousi ulapalle. He kulkivat hyvin liki etelärantaa, etteivät suotta antautuisi vaaraan, jos laivasto olisikin Kristian-kuninkaan; he tahtoivat vaan nähdä Dannebrogin.
He kulkivat kappaleen ketään kohtaamatta, mutta pistäytyessään erään niemen ohi, näkivät he erään toisen venheen tulevan kaupunkia kohden. He jäivät odottamaan, ja silloin nousi vieraan veneen perästä eräs mies seisoalleen ja huusi hyvällä ruotsinkielellä:
"Kuulkaa, hyvät miehet… onko selvä kaupungissa?"
Se oli Olavi Ingenpoika, joka oli lähtenyt viemään kirjeitä Kaarlo-kuninkaalle. Pentti-ukko tunsi hänet hyvin ja vastasi, että leiriin sopii hyvin tulla, sekä kysyi samalla, minkä vastauksen hän toi kuninkaalta.
"Souda vähän kauemmas, niin näet vastauksen!" huusi venemies lähtein kaupunkiin päin. Hieman mietittyään läksi ukko poikineen vastaiseen suuntaan. Sillä Kaarlo-kuninkaan laivastohan siellä nyt ainakin oli.
Soudettuaan kotvasen ja kulkien paljoa joutuimmin kuin äsken, koska he nyt kulkivat niemenkärjestä niemenkärkeen, näkivät he vihdoinkin laivaston — alus aluksen vieressä, suuria, komeita laivoja — mutta Dannebrogia ei missään näkynyt.
"Souda reippaasti, Lassi", sanoi ukko kun poika lepuutti airoja katsoessaan laivoja, "jos se on kuningas, niin on hauska nähdä, miltä hän nyt näyttää."
Poika sousi, ja vene viilsi terävästi aaltoja. Tultuaan ensimmäisen laivan ääreen, hiljensivät he vauhtiaan ja katsoivat sen korkeille reunoille sekä huusivat lopuksi, mutta eivät saaneet vastausta. He näkivät tosin rivin päitä tirkistelevän laidan yli, mutta ne olivat aivan outoja naamoja. He sousivat silloin pitkin laivan sivua ja kääntyivät sen perästä toista laivaa kohden; sielläkin he huusivat, mutta nytkään ei heidän huutonsa saanut enempää vaikutusta aikaan.
He tulivat kolmannelle.
"Onko kuningas mukana?" huusi Pentti-ukko.
Viipyi hetkisen. Pää tuli näkyviin, sitten toinen, sitten kolmas.Laivalla syntyi liikettä, ja ukko toisti kovemmin kysymyksensä.
"Onpa niinkin!" vastattiin hyvällä ruotsinkielellä, ja samassa tuli neljäs pää näkyviin. "Kuka olet?"
"Olen vuorimies Pentti Hedemorasta, kukas sinä olet?"
"Klaus Lang on nimeni."
"Sinäkö vanhan drotsin otit kiinni Räfvelstassa?"
"Juuri minä."
"Hyvä… vie minut nyt sitten kuninkaan luo!"
"Ihan paikalla!" vastasi Klaus.
Sitten laskettiin laivasta köysiportaat ja nuora, jolla sitoa ne veneeseen, ja sitten nousivat ukko ja Lassipoika valkean Kotkan kannelle. Se oli Danzigilais-laiva, joka oli saanut nimensä Puolan kuninkaan, Kasimirin, kunniaksi, jonka avulla kaupunki oli vapautunut saksalaisen ritariston rasittavasta ylivallasta.
Klaus Lang, Kaarlo-kuninkaan miesten vanha päällysmies, joka oli seurannut häntä maanpakoon ja sielläkin hoitanut samaa tointa kuin kotonakin, oli nyt poissa näkyvistä, mutta ilmestyi taas pian kannelle.
"Tule mukanani!" sanoi hän tarttuen hyväntahtoisesti tämän kunnianarvoisan vanhuksen käteen.
He menivät laivan perään ja astuivat portaita myöten huoneeseen, jossa Kaarlo-kuningas istui odottaen, sillä Klaus Lang oli hänelle jo ilmoittanut ukon tulon.
Asepoika kiinnitti paraikaa kuninkaan ylle loistavaa haarniskaa ja oli juuri saanut työnsä valmiiksi päällysmiehen tuodessa Pentti-ukkoa sisään.
"Kuka olet, vanhus, joka ensimmäisenä tervehdit minua synnyinmaahan tultuani?" kysyi kuningas, mutta lisäsi nähtyään tarkemmin vuorimiehen kasvot, "luulenkin, että olemme joskus ennenkin nähneet toisemme!"
Pentti-ukko oli melkein liikutettu nähdessään ijäkkään, harmaapäisen kuninkaan, jonka kasvonpiirteet, ehkä vielä kauniit, olivat kuitenkin kuihtuneet ja veltot puhuen huolista ja suruista, jotka olivat ehkä enemmän painaneet häntä kuin hänen kuusikymmentä ikävuottaan.
"Olettepa kylläkin nähnyt minut ennen", vastasi hän kuninkaan kysymykseen, "monta sarkkaa olette oluttani juoneet… minä olen Pentti Björninpoika, Hedemoran vuorimies…"
Nimen kuullessaan muisti kuningas varsin hyvin sekä miehen että hänen vaimonsa ja poikansa, ja kuultuaan toisen pojista olevan mukana, tahtoi hän puhutella häntäkin.
"Vanha on jo siis tuttavuutemme, Pentti", sanoi kuningas sitten, "ja hyvä olisi, jos kaikki olisivat olleet minulle yhtä uskollisia kuin sinä…"
"Sinä olet ehkä oikeassa, kuningas", vastasi ukko, "mutta muista, ettei uskollisuutta pidetty kummallakaan puolen!"
"Mitä tarkoitat?" kysyi Kaarlo hiukan kiivaasti.
Mutta ukko vastasi tyveneesti kuin omalle pojalleen.
"Niin, näes, Kaarlo-kuningas, ne, jotka sinusta enimmin pitivät, karkoitit sinä luotasi, ja niiden sijaan jäi ympärillesi pelkkiä kavaltajia… Se vei sinulta silloin Ruotsin kruunun. Voit nyt kuten silloinkin luottaa Ruotsin rahvaaseen… ja jos me olemme yhtä puolta, sinä ja talonpojat, niin tahtoisin nähdä, ken uskaltaa karvaakaan päästäsi taittaa. Tiedä myöskin, että ellei meitä talonpoikia olisi ollut ja muutamia sinun ystäviäsi, joita ennen ylenkatsoit, et konsaan olisi tullut takaisin valtakuntaasi, sen sanon minä, vanha Pentti Björninpoika, ja joka talonpoika Ruotsin valtakunnassa!"
Kuningas, joka oli alussa huomattavalla tyytymättömyydellä kuunnellut pelottoman vanhuksen puhetta, lauhtui sitä mukaa, kuin ukko jatkoi lausuntoaan, ja lopuksi ilmestyi hänen huulilleen hymy.
"No, sanoppa sitten, koska sinulla on niin hyvät tiedot", sanoi hän, "kuka ystävistäni on siis nyt saattanut minut taasen Ruotsin kuningasistuimen portaille?"
"Sen voin sanoa Kaarlo-kuningas… sen on tehnyt jalo ritari, herraNiilo Sture."
Hymy kuninkaan huulilla ilmaisi nyt mitä syvintä surumieltä.
"Hän on siis nyt saanut parempia ajatuksia, tuo sukulaiseni,Niilo-herra!" lausui hän, mutta enemmän itsekseen kuin ukolle.
Tämä kuuli kuitenkin selvästi kuninkaan sanat.
"Niilo-herra on aina ollut kelpo ritari, muuta ei kunniallinen mies voi koskaan hänestä sanoa, ja parempi olisi ollut, jos sinä kuningas olisit sitä miestä hänen ansionsa mukaan rakastanut."
"Se ritari jätti minut kuitenkin hädän hetkenä yksin, vaikka lähetin hänelle sanan toisensa perään."
"Ei, Kaarlo-kuningas, niin hän ei tehnyt… minä sen tiedän, jonka luona hän olosti, kulkiessaan meidän seuduillamme pitämässä kansan rakkautta sinuun yllä… Viestisi eivät koskaan tulleet ritarin käsiin, ja hän aikoi sitten nostaa talonpojat sotaan pakottaakseen arkkipiispan väkisin luopumaan Kristian-kuninkaasta ja sopimaan sinun kanssasi, ja siitä aikomuksesta luopui hän ainoastaan sinun omasta käskystäsi… Ja saat uskoa, että ellei Niilo-herraa olisi ollut, ei yksikään mies olisi mennyt virran ja pitkän nummen yli arkkipiispan ja Kettil-piispan tähden!"
Oli selvää, ettei tämä selitys Niilo Sturen pois jäämisestä kuninkaan viime taistelusta arkkipiispaa vastaan likimainkaan tyydyttänyt kuningasta. Olihan Niilosta itsestäänkin tuntunut melkein uskomattomalta, kun hänen ystävänsä, herra Steen vihdoin tuli kertomaan, mitä oli tapahtunut. Täytyihän sen siis tuntua kuninkaalle järkimahdottomalta, ettei hänen viestinsä ollut saapunut ritarin käsiin. Hän ei kuitenkaan ajatellut katkeruudella Niilon silloista käytöstä. Hän piti sitä päinvastoin hyvin ymmärrettävänä, vaikka aivan toisista syistä. Hän ajatteli nimittäin omaa suhdettaan mieheen ja kuinka monta kertaa oli syvästi häntä loukannut. Mahdotontahan oli Niilo Sturen niitä kerrassaan unohtaa, varsinkin kun kuningas tiesi olevansa Niilo Sturelle vieläkin yhdessä velassa, josta ei oltu korvausta annettu.
Näitä asioita ei vuorimies kuitenkaan voinut tuntea, eikä kuningas voinut niihin nyt kajota. Kaarlo pani arvoa ainoastaan siihen lämpöön, joka huokui vanhuksen puheesta ja koko hänen olemuksestaan antaen hänen pysyä erehdyksessään Niilo Stureen nähden.
"No niin, hyvä on", sanoi hän. "Ja kiitokseni teille siitä, mitä olette tehneet minulle ja valtakunnalle; teidän nimeänne muistetaan kunnioittain, niinkauan kuin Ruotsissa pidetään urheata tekoa arvossa!"
Hovipoika tuli samassa nopeasti sisään ilmoittaen kuninkaalle, ettäRuotsin sotajoukon päälliköt olivat saapuneet laivalle.
Kuningas puristi silloin vielä kerran rehellisen vuorimiehen ja hänen poikansa käsiä, pani kypärän päähänsä ja astui kannelle Klaus Langin ja parin muun päällysmiehensä seuraamana. Perässä tuli Pentti-ukko poikineen.
Kannella olivat herrat Krister Pentinpoika, Iivari Green ja taalalaisten päämies, Hannu Djekn, jotka olivat tulleet neuvottelemaan kuninkaan kanssa hänen kaupunkiin purjehtimisestaan, leiriin tulemisestaan j.n.e.
Kuninkaasta ei ollut hauskaa, että arkkipiispan veli ja vanhan tanskalaisten ystävän Maunu Greenin poika olivat ensimmäisinä Ruotsin herroista häntä kohtaamassa, mutta mitä hän lieneekin maanpaossaan unhottanut, oli hänellä ainakin täydellisesti jälellä kykynsä hallita kasvonilmeitään. Valmistukset oli pian suoritettu, koko laivasto purjehti kohta sievässä järjestyksessä kaupunkia kohden.
Sitten laskettiin vesille vene, johon kuningas ja mainitut herrat astuivat. Pentti-ukko astui myöskin poikineen omaan veneeseensä, ja sitten läksivät molemmat veneet maalle päin.
Talonpojissa syntyi riemua ja he riensivät tervehtimään kauan odotettua kuningasta. Tultuaan tiheäin rahvasjoukkojen läpi keskelle leiriä, pysähtyi hän ja puhui talonpojille, jotka lupasivat kädet kohotettuina hänelle uskollisuutta. Kaupunkiin lähetettiin airut kutsumaan siellä olevia neuvosherroja kuninkaan luokse, eikä kauan kestänytkään, ennenkuin Vesteråsin piispa ja kaksi neuvosta saapuikin.
Kuningas puhui heille hieman terävänlaiseen.
"Odotan", niin hän päätti puheensa, "että te kaikki kokoonnutte tänne luokseni ja tunnustatte minut oikeaksi herraksenne ja kuninkaaksenne!"
Sillä tiedolla palasivat nämä kolme herraa kaupunkiin, ja kuninkaan puheen vaikutuksestako vai niistä toimenpiteistä, joihin heti senjälkeen ryhdyttiin kaupungin valtaamiseksi, vai ruotsalaisten porvarien halustako saada Kaarlo-kuninkaansa takaisin se lienee tapahtunut — mutta hetkisen perästä avattiin kaupungin portit, ja pormestari ja neuvosto tulivat arvokkaassa juhlakulussa leiriin kuninkaan luo jättäen hänelle kaupungin avaimet.
Nyt ratsasti kuningas kaupunkiin leirissä olevain ritarien ja palaavain pormestarien ja neuvoston seuraamana. Seurue kulki Rantatorin yli Mustaveljesluostarille ja sieltä katua myöten Isolle torille ja nykyiselle Isolle kirkolle eli "bykirkolle", joksi sitä silloin kutsuttiin. Mustaveljesluostarin kohdalla kuningas pysähtyi, kuin aikoen astua maahan tai kutsuttaa jonkun luostariveljistä luokseen. Hänen ympärillään olevat herrat, ja suuri osa katsojistakin, jotka olivat riemuhuudoilla seuranneet kuningasta leiristä asti, ymmärsivät hyvin, että kuningas muisti siellä olevaa aarretta, mikä sai hänet pysähtymään. Hän oli itse tietämätön siitä, että Kristian kuningas oli Tukholman herrana ollessaan otattanut pois ja lähettänyt Tanskaan ne seitsemän kalleuksilla täytettyä arkkua, jotka hän oli jättänyt sinne tohtori Pietari Laurinpojan huostaan.
Kaikki mukaansa ottamansa rahat oli kuningas antanut lainaksi osaksi Danzigin kaupungille, osaksi Puolan kuninkaalle, Kasimirille, joten hänellä ei nyt ollutkaan käytettävänään muita varoja kuin ne, jotka hän oli antanut säilyyn Mustaveljesluostariin, lukuunottamatta sitä rahasummaa, joka Tukholman rahamestarilla oli hänelle antaa. Ei ihmettä siis, että kuningas silmäsi pienellä levottomuudella synkän luostarin ikkunoihin.
Luostarin kirkossa soitettiin. Mutta sitä ei kuningas kuullut hälinän ja kansan kestäväin huutojen vuoksi sekä siitä syystä, että hän aina osoitti erityistä huomaavaisuutta henkilöitä kohtaan, jotka hän luuli kansan joukosta tuntevansa. Mutta nyt pysähtyessään kuuli hän sieltä syvää, kumeata ja juhlallista kellonsoittoa.
"Mitä!" sanoi hän herra Krister Pentinpojalle, joka ratsasti häntä lähinnä, "tuohan kuuluu kuolleen sielukelloilta, ja minä luulin, että Tukholman kellot soisivat tänään minun kunniakseni."
Krister-herra ei tiennyt mitään, mutta eräs vieressä seisova porvari rohkaisi mielensä ja astui kuninkaan luo.
"Se on tohtori Pietari Laurinpojan sielukelloin soittoa, herra kuningas!" sanoi hän. "Hän kuoli tänä aamuna."
Kuningas kalpeni äkkiä, mutta nyökkäsi ystävällisesti porvarille jatkain ratsastustaan ja kannustaen hevostaan, ettei huomattaisi, kuinka kuolonsanoma häneen koski.
Kirkon edustalla hän pysähtyi, nousi ratsultaan ja astui ritarien seuraamana paljain päin kirkkoon. Hän astui pääkuoriin ja polvistui alttarin eteen. Kun kuningas oli lopettanut rukouksensa, pidettiin messu ja laulettiin "Te Deum".
Illalla kävi kuningas vielä kerran leirissä ja sai sekä siellä että raatihuoneella rahvaalta ja porvareilta suosionosoituksia runsaasti. Sitten hän läksi rahatalolle, jonka oli valinnut asunnokseen, niinkauan kuin linnan piiritystä kesti. Mutta täällä kohtasi häntä uusi jobinposti. Rahamestarikin oli kuollut samana päivänä.
Mieli synkkänä riensi kuningas portaita ylös ja sulkeutui erääseen sisähuoneeseen. Sitä hän tarvitsikin, kuningasraukka. Sillä näiden kuolemantapausten tuottamat vauriot olivat arvaamattomat, kun hän samassa ajatteli, minkä vaikutuksen tulee tekemään, kun hänen täytyy alottaa toinen kuninkuutensa säätämällä oitis uuden veron. Hän oli jo kirkosta tullessaan lähettänyt Klaus Langin luostariin kuulustamaan, miten hänen aarteensa laita oli, ja hän odotti kuumeisella jännityksellä päällysmiehen tuloa. Eikä kukaan päässyt hänen puheilleen, ei edes hänen vanha hovimestarinsa, joka oli samana päivänä tullut kaupunkiin Pyhän Yrjänän kokoustalosta Brunkevuorelta, jossa hän oli oleskellut siitä asti, kuin hänen herransa palaaminen oli varma.
Klaus Lang tuli vihdoin, ja nyt kuuli kuningas synkät aavistuksensa tosiksi ja varmoiksi. Kaikki oli mennyttä. Hän seisoi synkkänä, jäykkänä kuin jääksi muuttunut. Hän viittasi ainoastaan heikosti kädellään Klauta poistumaan.
Hänet aivan hervahdutti synkkä ajatus, ettei hänellä, joka oli ollut Ruotsin rikkain mies, nyt ollut tuskin markkaa omanaan. Silloin avattiin ovi hiljaa, ja vanha, melkein satavuotias Erland astui huoneeseen.
"Herra… herra… Kaarlo-kuningas!" änkytti ukko ojentaen käsiään palannutta, hänelle niin rakasta miestä kohden, ja kyyneleet tulvivat pitkin hänen ryppyisiä kasvojaan ja jääharmaata partaansa, ja ääni kieltäytyi tottelemasta hänen tahtoaan.
Mutta nuo sanat sekä uskollisuus, rakkaus ja kaikki vanhat muistot, jotka niistä huokuivat ikäänkuin vanhusta ympäröiden, uhkuivat lämpöä, joka sulatti jään Kaarlon sydämestä. Sekin oli kultaa, tuo omaa hyötyä etsimätön rakkaus, joka oli yhä vielä yhtä lämmin häntä kohtaan kuin ennen — jo aikoja sitten — kun hän oli poika ja nuorukainen.
Ja kuningas avasi sylinsä painaen vanhusta rintaansa vasten.
"Voi, kun saisin nyt täältä lähteä!" huokasi ukko, "nyt kun silmäni ovat taas nähneet teidät, herra kuningas, ja ennenkuin surut uudestaan palaavat…!"
"Ne ovat jo palanneet, Erland", lausui kuningas tarttuen vanhuksen käteen, "minä olen köyhä, onneton mies!"
Kuningas kertoi sitten, mitä oli tapahtunut, mutta ukko tiesi sen jo ennestään sekä ihmetteli, ettei kuningas sitä tiennyt, varsinkin kun hänen tietoonsa oli tullut sekin, että Kristian-kuningas oli anastanut kruunulle kaikki hänen tilansa ja talonsa ja myynyt ne sitten eri henkilöille, etupäässä Ture Turenpojalle.
"Fågelvik… Fågelvik!" änkytti ukko, joka ei vieläkään ollut saanut tunteitaan hillityksi, vaan yhä puhui entiseen tapaansa Fågelvikin onnellisesta ja rikkaasta herrasta.
Kuninkaan täytyi itse lohduttaa vanhusta, mutta se näytti tekevän aivan vastaisen vaikutuksen.
"Pahempaa… pahempaa!" nyyhkytti Erland.
"Puhu, puhu, rakas!" kehotti kuningas koettaen näyttää niin ystävälliseltä kuin suinkin. "Mitä tarkoitat… älä häikäile ilmaista surusanomaasi, jos sellainen on sydämelläsi… Näethän, että jaksan onnettomuuteni kantaa, suokoon Jumala, että olisin samoin voinut kestää myötäkäymiseni!"
"Sydäntäni särkee, että minun vanhan miehen täytyy tuoda teille pahin surun sanoma…"
"Joka on?"
"Tyttärenne, Magdalena-neiti, on kadonnut!"
"Kadonnut… tyttäreni!"
Tämä tieto teki kuninkaaseen vaikutuksen, joka pani tyhjäksi hänen vakuutuksensa siitä että hyvin jaksoi onnettomuuksiaan kantaa. Hän kävi jos mahdollista vieläkin kalpeammaksi ja hänen huulensa vapisivat surusta, harmista ja kiukusta. Ainoastaan mitä suurimmilla ponnistuksilla sai hän siksi hillinneeksi itseään, ettei puheellaan lisännyt uskollisen vanhuksen jo kylliksi suurta surua.
"Kuinka se tapahtui, ukko vanhus?" kysyi hän.
"Herra Iivari Akselipoika on ryöstänyt hänet Penningebystä!"
Kuningas hämmästyi ja suuttui yhä enemmän, ja ukko kertoi juurta jaksain, miten ja miksi oli vienyt neidon Penningebyhyn, ja että nyt yleisesti kerrottiin kauppasaksan olleen juuri herra Iivari Akselinpoika, joka samainen oli kuninkaantyttären ryöstänyt.
Kaarlo istuutui pöydän ääreen laskien päänsä käden varaan. Sitten kului hetkinen kummankaan mitään puhumatta.
"Ja herra Niilo?" kysyi kuningas vihdoin.
"Herra Niilo oli poissa… hän oli poissa siitä asti, kuin me läksimmeKrokeksin luostarista."
"Poissa, sanot… millä asioilla hän sitten kulki?"
"Vanhan pääni on, herra, vaikea tehdä selkoa, mitä kaikkea tänä onnettomuuden aikana on tapahtunut, ja arvoisa neiti on ollut niin huolenani, etten ole paljon muusta lukua pitänyt. Siksi en todellakaan tiedä mitään sanoa jalosta ritarista, Niilo-herrasta… Toiset sanovat hänen ratsastaneen pohjoisessa kokoomassa helsinkeja juutilaiskuningasta vastaan, toiset taasen sanovat hänen olleen vankina…"
"Vankina?" huudahti kuningas kohottaen päätänsä.
"Niin kerrotaan."
"Ja kuka… kuka olisi siis pitänyt häntä vankinaan?"
"Herra David Pentinpoika, sanotaan, ja se on aina ollut minunkin ajatukseni. Hän katosi, kun olimme Krokeksin luostarin edustalla matkustaessamme pohjoiseen päin Penningebyhyn."
"Hyvä, hyvä… siitä asiasta saamme kyllä selvän päästyämmeNiilo-herran puheisiin."
Kuninkaalla oli paljon kyseltävää vanhalta uskotulta palvelijaltaan, ja keskustelu näytti tekevän kumpaankin terveellisen vaikutuksen, sillä toinen kysymys johti aina toiseen, ja kuninkaaltakin unhottuivat huolet ukon jaaritellessa rakkaita juttujaan, joita vanhukset aina niin kernaasti kertovat.
Mutta tuli yö, ja sen mukana palasivat huolet taas kuningasvanhukselle, joka makasi vuoteellaan saamatta hetkenkään lepoa. Ja kuitenkin odotti häntä seuraavana päivänä uudet vastoinkäymiset, jotka toivat hänelle ruusuverhojen alla ehkä suurempia vaaroja kuin ne, jotka nyt häneltä unen riistivät. Mutta Kaarlo-kuningas ei ollut ainoa, joka on juonut vihamiehen tarjoamaa simaa ja pitänyt sitä ystävyyden juomana.
Aamulla oli useita herroja saapunut kaupunkiin, ja rahatalon suuri sali oli täynnä miehiä, jotka olivat saapuneet kunniaterveisille palanneen kuninkaan luo. Osa taasen oli tullut joitakin tietoja antamaan tai käskyjä saamaan.
Kuninkaan tullessa esiin kumarsi koko joukko yhtä syvään kuin ennen hänen pois lähtöään ja yhtä syvään kuin Kristian-kuninkaallekin, vaikka moni heistä oli juuri ollut häntä maasta karkoittamassa. Ensimmäisten joukossa oli herra David Pentinpoika ja vähän hänen takanaan, kaupungin kirkon kirkkoherran vieressä, oli kaniikki Helmich. Kuningas katseli edellistä tuokion, mutta ei vähääkään rasittavalla katseella, ainoastaan niin paljon, että ritari huomasi kuninkaalla olevan jotakin tärkeätä sanottavaa hänelle persoonallisesti, ja David-herra näytti sen johdosta varsin tyytyväiseltä. Eikä hän pettynytkään.
Ratkaistuaan esitetyt asiat ja keskusteltuaan vähän jokaisen kanssa, ja kun seura salista alkoi vähetä, kääntyi kuningas David-herran puoleen.
"Teille, herra David, olisi minulla eräs kysymys tehtävänä… tuletteko mukanani tänne!"
He menivät sisähuoneisiin, ja heti oven sulettuaan kääntyi kuningas ritarin puoleen kysyen äkkiä:
"Oletteko te ottanut kiinni sukulaiseni, herra Niilo Sturen, DavidPentinpoika?"
"Mitä kysytte, kuningas?" vastasi ritari, "minäkö olisin ottanut kiinni Niilo Sturen…? sitä ei yksikään rehellinen mies voi todistaa, ja jos katselette ympärillenne, Kaarlo-kuningas, niin ymmärrätte, kuinka vähän olisin sillä hyödyttänyt sitä asiaa, jonka puolesta olen taistellut…"
"Te taistelitte, herra David, enemmän veljenne kuin minun puolestani, sitä ette voine kieltää, ja kun Niilo-herra on minun ystäväni, niin ei hän ollut veljenne ystävä, ja silloin ei minusta ole ensinkään kummaa, että tahdoitte tehdä hänet tehottomaksi… mihinkä hän sitten joutui erottuanne toisistanne Krokeksin luostarissa?"
"Krokeksin luostarissa?" kysyi ritari, ikäänkuin tapaus olisi häneltä peräti unohtunut. "Sitä en osaa teille sanoa, Kaarlo-kuningas, ritari jäi sinne minun jälkeeni, sen voi pihateini todistaa… Muuten tuntuu minusta ihmeelliseltä, että te pidätte niin suurta lukua Niilo Sturesta… En voi mitään omasta puolestani varmaan sanoa, mutta se, joka sen on minulle sanonut, on täällä ulkona, ja hänen puheensa mukaan ei Niilo-herra suinkaan näytä teidän ystävältänne ja minä uskon häntä… eipä häntä ole nähty teidän puolestanne taistelemassa…"
"Hyvin ymmärrettävästi, herra David, jos hän oli silloin teidän luonanne!"
"Olkoonpa niin, koska te niin tahdotte, mutta tultuaan vihdoinkin taas ihmisten ilmoille, mikä tapahtui jo niihin aikoihin, kuin Kettil-piispa sai voittonsa Harakerin kirkolla, ei häntä sittenkään ole minun tietääkseni kukaan nähnyt kertaakaan taistelemassa teidän puolestanne, ei täällä Tukholmassa eikä muualla… siitä voitte kysyä, keneltä tahdotte; niin on asian laita!"
"Mutta sanokaapa siis, missä hän oli, kun te ette ole sattunut häntä näkemään?"
"Hän oli läheisessä seurustelussa teidän vihamiestenne kanssa, kuningas."
"Mahdotonta, David Pentinpoika,… mahdotonta…! Teitä on petetty!"
Ritari yskähti ja näytti suuttuneelta, tietysti siitä syystä, kun kuningas saattoi olettaa, että hän antaisi pettää itseään. Kuningas puolestaan käveli kerran lattian poikki edestakaisin ja kääntyi sitten jyrkästi ritariin kysyen:
"Voitteko sanoa minulle jonkun vihamieheni nimen, jonka kanssa hän on seurustellut?"
"Herra Iivari Akselipoika!" vastasi David Pentinpoika hyvin varmasti.
"Ja mistä tiedätte, että hän on vihamieheni?"
"Ensiksi hän on Kristian-kuninkaan miehiä…"
"Mutta annappas Kristian-kuninkaan koskea hänen läänityksiinsä, mikä voi hyvinkin tapahtua sen mukaan, mitä olen hiljakkoin kuullut, ja silloin voi Iivari-herrasta helposti tulla minun mieheni, kuten hänen veljensä, Eerik, jo on."
"Niin voi käydä, Kaarlo-kuningas, mutta vielä ei sitä ole tapahtunut, ja minulla on vieläkin eräs syy olettaa, että hän on teidän vihollisenne…"
"Ja se syy on…?"
"Että hän on ryöstänyt teidän tyttärenne, Magdalenan!"
Kuningas oli kuin ukkosen lyömä. Hän kalpeni ja punastui vuoroin, ja hänen ajatuksensa syöksähtelivät edestakaisin, kuin veri hänen suonissaan. Iivari Akselinpoika ja Penningeby, Penningeby ja Niilo Sture, kaikki tämä kietoutui sotkuiseksi ajatusvyyhdiksi, josta lopulta kävi epäämättömän selväksi, että Niilo Sturella sittenkin oli ollut ja oli kostontuumia häntä kohtaan, vaikka ne vasta nyt olivat puhjenneet tekoihin. Hänen parempi minuutensa pyrki kuitenkin vielä vastustamaan ja etsimään puolustussyitä, mutta tämä etsiminenkin jo osoitti kuninkaan olevan jo sisällisesti vakuutettu sukulaisensa syyllisyydestä.
"Ja mistä tämän kaiken tiedätte?" kysyi kuningas.
"Koska omani ja teidän onnenne, Kaarlo-kuningas, soi minun kerran antaa teille ystävyyden osoitteen, jota olette muistava… Minä olen pelastanut tyttärenne ja tuonut hänet tänne Pyhän Klaaran luostariin."
Nyt raukeni viimeinenkin suoja Niilo Sturen ympäriltä kuninkaan mielestä. Mutta niin rakkaaksi oli tuo jalo mies hänelle käynyt, ettei hän kaikesta huolimatta, mitä heidän sovintonsa jälkeen oli tapahtunut, ollut hiukkaakaan arvellut ottaa häntä ystävänä vastaan, ja nyt hän todella suri tätä alhaisen kostonhimon todistetta.
Melkein tuskalla hän siis tarttui David-herran käteen kiittäen häntä kaikista toimistaan. Sitten hän sanoi lähtevänsä heti luostariin katsomaan ja tervehtimään tytärtään.
Kuningas lähtikin ja tultuaan saliin näki hän siellä kaniikki Helmichin seisovan yksinään esille pääsyä odottain. Siitä tuli vaan ritarin alkaman keskustelun jatkaminen. Kaniikki osasi tietysti mitä oivallisimmin vahvistaa ritarin kertomuksen.
Yhä synkemmäksi meni kuningasraukan mieli ja yhä surullisemmaksi kävi hänen suurten silmäinsä tumma katse. Hän riensi pois kumartavan ritarin ja nöyrästi hymyilevän kaniikin luota, kuin luullen heistä päästessään pääsevänsä surustaankin ja epäluottamuksestaan ihmisarvon järkähtämättömyyteen.
Vaara kasvaa.
Linnaa piiritettiin voimakkaasti, ja koska sieltä pääasiallisesti puuttui elintarpeita, joiden saanti kävi vielä vaikeammaksi, sittenkuin kuningas oli saanut Tukholman haltuunsa, niin rupesivat linnalaiset sangen pian keskustelemaan Kaarlo-kuninkaan kanssa. Siellä olevista herroista oli tanskalainen marski, Klaus Rönnow, etevin. Hän olikin ehdottomasti aikansa terävimpiä päitä, ehkä ainoa, joka siinä suhteessa voi vetää vertoja Ruotsin arkkipiispalle. Linnassa oli tanskalaisten ritarien joukossa myöskin kaksi Akselinpoikaa, herra Filip, Eerikin ja Iivarin veli, sekä eräs nuori Eerik niminen herra, joka oli Åke Akselinpojan poika ja niinmuodoin Tord Bonden lesken ja nuoren Ingeborg-neidin veli.
Mutta samaan aikaan kuin tämä tapahtui Tukholmassa, oli Kettil-piispa yhä Länsigöötanmaalla piirittämässä lujaa Axevallaa ja puhdistamassa tätä suurta maakuntaa Kristian-kuninkaan kannattajista. Eikä siellä tietty vielä ensinkään Kaarlo-kuninkaan saapuneen takaisin maahan. Tämä puolestaan ei ollut erin halukas heitä tapaamaankaan. Sillä hän tiesi hyvin, että piispa ja muut herrat hänet tavatessaan heti vaatisivat hänen täyttämään vaikeinta ehtoaan, nimittäin kutsumaan takaisin arkkipiispa Jönsin. Se kävisi tosin jotensakin laatuun, kun hän saisi linnassa olevat tanskalaiset herrat haltuunsa, mutta toistaiseksi viihtyi hän varsin hyvin rahvaan ja sen päälliköiden parissa. Hän halusi vaan hartaasti saadakseen Tukholman melkein valloittamattoman linnan käsiinsä, että täällä oli kaikki valmiina, ennenkuin rupeisi täyttämään lupaustaan vangitun arkkipiispan vapauttamisesta.
Tällä kannalla olivat asiat, kun eräs mustiin puettu mies asteli elokuun 23 päivän aamuna kiireisesti katua myöten kaupungin kirkon sivu ja siitä ahdetta myöten erääseen taloon vanhan kaupunginmuurin vieressä. Mies oli hintelö ja laiha, ja käydessään hän yskiä köhisi heikkorintaisen kuivaa yskää. Talon edustalla odotti joukko asemiehiä, joiden punaisiin ja viheriöihin ihokkaisiin oli ommeltu keltaisella langalla sarvekas häränotsa. Mustapukuinen kysyi, oliko herra David Pentinpoika tavattavissa, ja kun kysymykseen vastattiin myöntävästi, meni hän taloon ja tuli kohta tiedustelemansa luokse.
"En ollut odottanut näkeväni teitä täällä ennen itseäni", huudahti ritari käyden kaniikkia kohden. "Ei ollut kissaakaan hereillä, kun ratsastin tänne yöllä miehineni… Hyvä, että tavattiin! Saamme katsoa, miten voimme varovaisimmin toimia, ja teillä, Helmich on pää, jonka vertaa en ole Ruotsissa nähnyt veljeni, arkkipiispan päätä lukuunottamatta…!"
Helmich, jota nyt oli ruvennut vaivaamaan yhä vaikeampi rintatauti, mutta joka sittenkin sai säilytetyksi hengenvoimansa entisessä pirteydessään, kuunteli sangen suurella mielihyvällä ritarin kehua ja hymyili koettaen samalla estää rajua yskänpuuskaa esiin puhkeamasta.
"Otatte sanat suustani, jalo ritari", sanoi hän, "tarvitsemme todellakin paljon huolta, voidaksenne, tahi oikeammin voidaksemme saada yrityksemme onnistumaan. Minun ymmärtääkseni on jokseenkin varmaa, että veljenne, kunnianarvoisa isä, arkkipiispa Jöns, on täällä, ennenkuin aavistetaankaan… varovaisuutta vaan ja vähän kärsivällisyyttä, ja vielä…"
Kaniikki täydensi katseellaan ja eräällä liikkeellä lauseensa, ja ritari ymmärsi hänet täydellisesti, sillä hän nyökkäsi vilkkaasti ja sanoi:
"Ja Jumala ja neitsy Maaria sekä pyhä Eerik kuningas auttakoot minua, ellen näe kädessänne piispansauvaa ensimmäisessä avoimessa hiippakunnassa Ruotsin valtakunnassa, niinpian kuin olette auttanut veljeni tänne takaisin… se onkin vähin palkinto, jonka hän voi antaa niin uskolliselle palvelijalle… Tuomiokapitulin muihin herroihin ei veljelläni liene juuri luottamista!"
"Niinpä kyllä, Jumala paratkoon… kuten sanotte, herra David…! He valittavat surkeasti sitä vääryyttä, jonka arkkipiispa on heille tuottanut sillä, ettei pysynyt hiippakunnassaan. Pelkään, ettei Kaarlo-kuninkaalla ole Niilo Sturea lukuunottamatta mitään luotettavampaa liittolaista kuin arkkihiippakunnan tuomiokapituli."
"Mitä Niilo-herraan tulee, lienemme tarpeeksi hyvin sulkeneet häneltä tien… se hauki on tarttunut koukkuun ja ui nyt niin kaukana pääapajoiltamme, ettei hän tiedä vähääkään, mitä täällä nyt tehdään… Viekas apulaiseni on houkutellut Niilo Sturen yhä kauemmas… ha-ha-ha… hän ratsastelee nyt Hallannissa, ja kunhan vaan saamme varman sanan Kristian-kuninkaalle, niin tulee hänen matkansa sangen lyhyeksi…"
Kaniikki pudisti epäilevästi päätään.
"Niilo-herra on viisaampi kuin luulettekaan, herra David, minä näin hänen asemiehensä, kun eilen illalla kuljin talonpoikasleirin läpi."
"Hänen asemiehensä?"
"Kuten sanon… ja se osoittaa, että hän kohta ilmestyy sinne, mihin vähimmin häntä toivomme."
Tieto näytti tekevän ritariin huomattavan vaikutuksen. Hän tiesikin paremmin kuin kukaan, millaista oli olla tekemisessä Niilo Sturen miesten kanssa.
"Jumalan nimessä!" huusi hän, "meidän täytyy auttaa tuota asemiestä sinne, jossa ei kuu nouse, eikä päivä paista, sillä me emme saa rauhaa, niinkauan kuin nuo miehet kiertelevät valtakuntaa! Jos mies saa nähdä kuninkaantyttären, niin on varmaa, että Niilo-herra on täällä, niinpian kuin hevonen voi juosta täältä Hjulebergiin Hallannissa ja sieltä takaisin."
"Entä sitten?" kysyi kaniikki aivan välinpitämättömänä ja yskien.
Ritari avasi harmaat silmänsä kummastuneena, ikäänkuin olisi väärin kuullut.
"Mitä teillä sitten olisi pelkäämistä, herra David, vaikka mies näkisikin kuninkaantyttären ja Niilo-herra tulisikin tänne…? Teidän syyksenne ei voida mitään todistaa… Kuninkaantytär on itse paras viattomuutenne todistaja, sillä hän ei muuta tiedä, kuin että te olette hänen pelastajansa… Ei, erehdys saattaisi nyt tuottaa mitä pahimpia seurauksia!… Nyt on muuta tehtävä, ja ehdottomasti tehtävä!"
"Mitä siis?"
"Saatettava takaisin veljenne, arkkipiispa… Samassa kuin hän on täällä, putoaa kruunu toisen kerran Kaarlo-kuninkaan päästä, eikä koko tapaus jää muuksi kuin keinoksi, jolla veljenne vapautettiin."
Tästä puheesta ei David-herra kaikessa oveluudessaan käsittänyt mitään. Kaniikin tarkoituksena ei ollutkaan, että hän sen ymmärtäisi, mutta sikäli kuin hän näitä veljeksiä tunsi, tiesi hän tarpeelliseksi osoittaa niin selvästi kuin suinkin, kuinka pontevia ja tarkoituksenmukaisia hänen hommansa olivat. Tämä veli oli nimittäin aina ollut arkkipiispan silmäteränä, ja siksi vaikuttaisi hänen sanansa paljon tuohon mahtavaan kirkonmieheen ja lähentäisi Helmichiä tarkoitusperäänsä kohden, joka oli piispanistuin ja se mahtava ja korkea yhteiskunnallinen asema, jonka se näinä aikoina omistajalleen tuotti.
"Tapani ei ole turhanpäiten kolhia vihollisiani, herra David", jatkoi hän, "ja siitä syystä, ja ehkäpä myöskin vangitun veljenne ystävyyden tähden minua kohtaan, olen saavuttanut jonkunlaisen vaikutusvallan, vieläpä itseensä Kaarlo-kuninkaaseen. Siten olen päässyt tilaisuuteen punoa ensimmäisen langan siihen kudokseen, joka saattaa teidän veljenne ja minun korkean suosijani tänne takaisin."
"Minä ymmärrän", lausui ritari mahtavasti, "minä ymmärrän, nyt linnan antaumisessa olette pannut eräitä ehtoja… olette saattaneet kuninkaan myöntymään veljeni vapaaksi laskemiseen ehdoksi tanskalaisten herrain…?"
Kaniikki nauroi, mutta nauru tuotti yskän, ja yskä teki hänelle mahdottomaksi kotvaseen vastata.
"Te olette oiva ritari", sanoi hän vihdoin, "ja te olette tottunut katkaisemaan solmun miekallanne, silloinkin kun haluatte päästä kiertoteitä asianne perille. Mutta, nähkääs, jalo ritari, sen opin saatte minulta, että tarkoitus päästetään ainoastaan hätätilassa noin suoraan näkyviin… Se herättää vaan tarpeetonta huomiota, synnyttää epäluuloja ja kehottaa varovaisuuteen, viitaten vastustajaa ryhtymään toimenpiteisiin, jotka saattavat tehdä aikomukset ihan tyhjiksi, tai ainakin häiritsevät niitä ja usein tuottavat vastakkaisia tuloksia…"
"Mitä olette siis tehnyt, Helmich… Te jännitätte uteliaisuuteni kovin kireälle?"
"Olen kehottanut Kaarlo-kuningasta olemaan kokonaan mainitsematta arkkipiispaa antaumiskirjassa."
"Helmich!" huudahti ritari hypäten ylös selvästi mitä kiihtyneimmässä mielentilassa.
Kaniikki ei kiirehtinyt ensinkään tyynnyttämään ritaria eikä vastaamaan siihen moitteeseen, jonka hänen huudahduksensa sisälsi. Hän rupesi hyvin viattoman ja kummastuneen näköiseksi katsoen David-herraan.
"Uskotteko te sitten, herra David", sanoi hän sitten hiljaa, mutta kuitenkin selvästi, "uskotteko te, että Kaarlo-kuningas konsaan siihen ehtoon suostuu, jos se hänestä riippuu?"
"Juuri senvuoksi…"
"Juuri senvuoksi tulee sen tapahtua hänen tahtoaan vastaan…"
"Ajatelkaa, kaniikki, ettei tässä pelata päärynistä ja omenoista vaan Ruotsin valtakunnasta. Rehellisen kilpimerkkini nimessä hakkaan teidät paikalla maahan, jos huomaan että kulette petos mielessä."
"Kettil-piispa tulee kaupunkiin tänään eli huomenna", lisäsi Helmich ehkäistäkseen uutta kummastuksen huutoa, jota ritarin silmät uhkasivat, "kuulin sen äsken mainitsemaltani Niilo Sturen palvelijalta, jolla oli aikaisin aamulla keskustelu herra Filip Akselinpojan kanssa… niin, se on varmaa… Näette siitä, että olemme puhuneet pelkkää totta antaessamme kuninkaan tietää, että hänen rakas sukulaisensa, jalo ja ylevämielinen ritari, herra Niilo, seurustelee valtakunnan vihollisten kanssa… Mutta tämä ei merkitse mitään siihen tarkoitusperään nähden, joka edessämme nyt on, ei mitään. Sillä veljenne, arkkipiispa tulee kuitenkin takaisin… nyt tarvitsee meidän vaan tavata Kettil-piispaa!"
Viekas kaniikki kuletti ritaria kuin lasta nuorasta.
"Siinä asiassa ei taida vaikeuksia tulla", huudahti hän, "mutta mitä seurauksia tulee siitä kohtauksesta, kun antauminen on suoritettu ja tanskalaiset herrat menneet matkaansa… Jumalan nimessä, en voi unhottaa, Helmich, että te… te, joka olette veljeni ystävä ja joka saatte häneltä kaikkea odottaa, että te olette…"
"Teette oikein, herra David, kun ette lausu ajatustanne loppuun, sillä jos teillä on vähänkin kärsivällisyyttä, niin muuttuu ihmettelynne pian ihailuksi, että mä sen sanon… Kuten sanotte, tänään kirjoitetaan antaumissopimuksen alle, ja herrat menevät matkaansa, mutta huomenna on myöskin päivä, ja silloin he tulevat takaisin."
"Tulevatko he takaisin?"
"Mitä luulette Kettil-piispan sanovan tästä asiasta?"
"Hän sanoo samaa kuin minäkin ja jokainen veljeni rehellinen ystävä, ja Jumala armahtakoon Kaarlo-kuningasta, minä luulen, että hänen kruununsa riippuu nyt hiuskarvasta!"
"Niinpä riippuukin, mutta nähkääs, ankara herra, samaa mieltä on myöskin herra Klaus Rönnow, ja siksi on oleva Kettil-piispalle helppoa ratkaista asia niinkuin hän itse, te ja minä ja kaikki veljenne ystävät toivovat… Nyt kai ymmärrätte minua, vai kuinka, herra David?"
"Hän hankkii veljelleni vapauden takaisin?"
"Niin, hän ja Kristian-kuningas itse. Arkkipiispa Jöns on Kaarlo-kuninkaan vaarallisin vihollinen, mutta hänen vaarallisimman vihollisensa täytyy olla Kristian-kuninkaan ystävä, ja siksi on Kristian-kuningas laskeva vankinsa vapaaksi ilman mitään toimenpiteitä Kaarlo-kuninkaan puolelta. Sen osoittaa marski hänelle. Se on jo nyt marskin mielipide, mutta hän on sidottava sopimuksella jonkun kanssa vallanpitäjistä. Ja täksi on sopivin arkkipiispan oma sukulainen, Kettil-piispa, hän, joka ei itse asiassa ole kirkkoaan jättänyt ja miekkaansa paljastanut minkään muun kuin arkkipiispan vapauttamisen takia… Minä nyt sanotte, ritari David?"
Tämä pani molemmat kätensä kupeilleen ja veti syvään henkeään. Hänen ihmettelynsä oli ilmeisesti jo muuttunut ihailuksi, vieläpä siihen määrään, että häneltä puuttui sanoja sitä ilmaistakseen.
"Olemme siis taasen voitolla, jos pikaan silmäämme asemaamme", jatkoi kaniikki ilkeästi hymyillen, "ensiksikin on Kaarlo-kuningas taas ihan yksinään… Se riippuu siitä, miten Eerik Akselinpojan laita on Suomessa; luulen, että on jotakin senkaltaista tekeillä, että häntä ja hänen veljeään Iivari-herraa aiotaan vetää Kaarlo-kuninkaan puolelle, mutta siinäkin on eräs seikka esteenä…"
Yskä keskeytti taas suurella innolla puhuvan kaniikin. Sen sanottua kysyi David:
"Este, kaniikki, este?"
"Niin, este on noissa Akselinpojissa itsessään."
Sitä ei David-herra käsittänyt, mutta kaniikki käytti samoja syitä kuin edellä mainittiin, tehdäkseen sen hänelle selväksi, vaikkei hän voinutkaan silloin peittää väsynyttä ja välinpitämätöntä ilmettä kasvoillaan.
"Nuo Akselinpojat ovat, elleivät merkit petä, ottaneet suuren päämäärän itselleen… he tahtovat tulla ensimmäisiksi miehiksi Ruotsissa, ja kuten muistatte, olikin Eerik-herra jo valtionhoitajana yhdessä veljenne, hänen armonsa arkkipiispan kanssa kuninkaattomuuden aikana, ennen Kristian-kuninkaan maahan tuloa…"
"Nyt on Eerik-herra kuitenkin pysynyt aivan hiljaa Suomessa, vaikka hänelle tuskin sattuisi otollisempaa tilaisuutta kuin nyt pannakseen sellaiset aikeet toimeen!"
"Kun yritetään kiivetä torniin, ankara herra", sanoi Helmich, "ja kun joku tulee koettamaan siepata tikapuut alta, niin mitä silloin tehdään…?"
"Työnnetään tuo joku tieltä pois ja jatketaan sitten taas kiipeämistä!"
"Niin on Eerik Akselinpoika tehnytkin. Ruotsin valtakunta on torni, mutta juuri nyt on hänen torjuttava eräs hyökkäys tikapuilta… ettekö tiedä, miten Kristian-kuningas nyt kokee oksia Akselinpoikain liian rehevätä puuta riistämällä heiltä tanskalaiset läänitykset pois…? Tämä juuri on nyt pakottanut Eerik-herran pysymään alallaan; ja hänen korkealle tavottelevat pyyteensä tulevat yhäti pitämään häntä Kaarlo-kuninkaasta erillään, ellei herra Niilo Sturella — joka työskentelee siihen suuntaan, sen tiedän — ole käytettävänään voimia, joiden vaikutuksia en osaa harkita."
"Teillä on pää kullan arvoinen!" huudahti David-herra istuutuen ajatuksiinsa vaipuen.
Helmich, joka ymmärsi saavuttaneen oman yksityisen tarkoituksensa ritariin nähden, rupesi lähtemään, mutta sanoi vielä:
"Ja jos Eerik-herra pääsee torniin, niin syntyy siitä tietysti ottelu hänen ja veljenne, arkkipiispan, välillä. Miten se päättyneekin, on se ainakin heikentävä niitä voimia, joita veljenne hyvin tarvitsisi toista vihollista vastaan. Mutta siksipä onkin teidän veljenne edun mukaista, että tämä varttuva voima ajoissa pysähytetään… Mielipiteeni on, ettei olisi pahitteeksi saada Kristian-kuningas uskomaan, kuinka välttämätöntä hänelle on ottaa heiltä ainakin Gotlanti Olavi herran kuoleman jälkeen… tätä olisi huomautettava Kettil-piispalle."
"Mitenkähän olisi — te itse ette voi piispaa tavata, ennenkuin hän saapuu kaupunkiin, ja silloin se on pian myöhäistä — mitenkähän olisi siis, jos minä itse ratsastan hänen vastalleen?"
"Mainiota, herra David… sitä neuvoa minä kiitän!… Niin, ratsastakaa piispan vastalle ja sanokaa hänelle, mitä minä nyt olen sanonut teille. Kun hän sitten saapuu tänne, niin luulen, että hän pitää yhtä tärkeänä kuin minäkin, että saamme tavata toisiamme, ennenkuin hän menee kuninkaan puheille."
"Niin minäkin luulen!"
Kaniikki lähti sitten ritarin luota, joka käski heti muutamain miesten nousta satulaan.
Mutta päivän hetket kuluivat, antaumissopimuksen alle kirjoitettiin, ja tanskalaiset herrat valmistautuivat lähtöön. Rannassa laivasillan vieressä odotti jo laiva valmiina, jolla heidän piti kulkea erääseen lybekkiläiseen alukseen. Se veisi heidät sitten Kyöpenhaminaan. Herroja varrottiin, tuuli oli hyvä, ja laiva oli valmis nostamaan ankkurin, mutta laivuri sai varttoa.
Viipymiseen oli syynä oikeastaan herra Filip Akselinpoika. Herra Klaus Rönnow, tanskalainen marski, oli kovin suuttunut siitä, että Filip-herra oli lähettänyt viestin Kaarlo-kuninkaalle pyytäen päästä hänen puheilleen, ja hän tahtoi odottaa tämän viestin tuloa ensin. Ritarin käytöksessä oli jotakin salamyhkäistä, joka herätti viekkaan marskin epäluuloja, vaikkei hän ollut mitään huomaavinaan. Hänen asiansa koski Akselinpoikain sukua yksityisesti, oli Filip-herra sanonut, ja siihen saatiin tyytyä.
Silloin tuli ritarien majataloon Helmich-kaniikki, itsepintaisen yskänsä vainoomana, kuten tavallisesti.
"Jumalan rauha, jalot herrat!" sanoi hän, ja herrat tervehtivät häntä yhtä ystävällisesti takaisin.
"Voin tavallani tuoda teille sanan kuninkaalta, Filip-herra", sanoi hän sitten, "sillä palvelijanne ei ole luultavasti vielä ehtinyt takaisin, koska kuninkaan päällysmies, Klaus Lang hänet pidätti…"
"Hyvä", huudahti Filip-herra, "ja tiedättekö myöskin, minkä vastauksen kuningas on antanut palvelijalleni?"
"Kuningas odottaa teitä", vastasi kaniikki, mutta lisäsi viekkaasti hymyillen, "mutta minkä vastauksen hän antaa kosintaanne, sitä en tiedä."
Ritari karahti hehkuvan punaiseksi, ja hänen silmänsä syöksivät tulta ja salamoita. Ellei kaniikki olisi ollut papillisessa puvussa, olisi ollut vaara tarjona, että ritari olisi käsivoimin rangaissut hänen nenäkkyyttään.
"Kosintaani?" huusi ritari. "Mitä sillä sanalla tarkoitatte, kaniikki?"
Marski seisoi vimmastuneen ritarin takana nauraen partaansa, ja hänen läsnäolonsa lieneekin ollut pääsyynä ritarin herkästi kuohahtavan mielensä liikkeeseen.
"Suokaa anteeksi, jos olen jollakin tavoin sopimattomia puhunut", lausui kaniikki viattomasti ja makeasti, "en tiennyt, että teille on ollut salaisuutena, että veljenne, Iivari-herra, kosi Kaarlo-kuninkaan tytärtä, Magdalena-neitiä."
Ritari oli kotvasen vaiti, näki, että hän sai ponnistella voidakseen olla ruhtomatta maahan vastenmielistä kaniikkia, joka oli ilmestynyt kuin ruma nokkonen hänen kukkaskoriinsa. Senverta malttia hänellä sentään oli, että ymmärsi mahdottomaksi saada kaniikkia tai marskia uskomaan edellisen puhetta perättömäksi. Sellainen yritys vaan ennemmin vahvistaisi kuin kumoisi sen.
Siksi hän riensi kiireesti huoneesta, ikäänkuin ei haluaisi enempää kysellä eikä kuulla hävyttömän papin puheita. Siten jäi Helmich kahdenkesken tanskalaisen marskin kanssa.
"Toden puhuen, herra Klaus", lausui edellinen, "en ollut varma, arvasinko oikein, ennenkuin ritarin käytös sen osoitti todeksi."
"Mitä olette sillä sitten voittanut?" kysyi Klaus-herra, jonka huulilla oli hymy vielä jälellä.
"Olen sillä osoittanut teille todeksi asian, jota tuskin olisitte uskonut, jos olisin sen teille vaan kertonut, nimittäin että nuo Akselinpojat pyrkivät…"
Yskä keskeytti Helmichin, ja marski kävi paljoa vakavammaksi kuin hän oli tähän asti ollut.
"Nämä Akselinpojat pyrkivät…?" auttoi hän kaniikkia alkuun.
"Nämä Akselinpojat, joilla jo on Gotlanti ja joukko läänityksiä Tanskassa, sekä Skånessa että saarilla, pyrkivät nyt yhä lisäämään alueitaan… Katsokaahan vaan, herra marski, etteivät ne vaan ulota sitä niin laajalle, että osa siitä tulee Tanskan, osa Ruotsin kruunun alle!"
"Ne ovat mahtavia miehiä!" vastasi varovainen Klaus-herra, ei muuta.
"Niin, jopa liian mahtavia, herra marski, ja jos Iivari-herra saa Kaarlo-kuninkaan tyttären puolisokseen, on hän Ruotsin kruunua sangen lähellä… Mielestäni tekisi Kristian-kuningas viisaasti, jos ajoissa katsoisi, etteivät nämä herrat kasvaisi häntä päätä korkeammalle… Muuten, kuten ymmärrätte, ei tämä ollut asianani teille, herra Klaus…"
Tätä äkkinäistä käännettä asiasta toiseen seurasi pikainen, mutta terävä ja läpitunkeva katse marskiin. Arvattavasti oli tämä sen näköinen, kuin Helmich tahtoikin hänen olevan niin tärkeän viittauksen jälkeen. Hän jatkoi siis sitä mitä rauhallisemmalla tavalla jättäen sikseen Akselinpojat tuumineen kuin vähäpätöisimmän seikan maailmassa. Hän olisi tuskin voinut paremmin kiinnittää teräväjärkisen kuulijansa huomiota esittämänsä asian tärkeyteen, joka sitäpaitsi puhui jo semmoisenaankin tarpeeksi selvää kieltä Klaus Rönnowin veroiselle valtiomiehelle.
"Asiani on", jatkoi kaniikki kuiskaten, "ilmoittaa teille, ettei Kettil-piispa tule Tukholmaan ennenkuin huomenna… Mutta kaikki menee hyvin, kuten olen sanonut teille, jos Kristian-kuningas muuten panee jotakin arvoa Ruotsin kuninkuuden pitämiseen."
Oli kolme toisistaan läheisesti riippuvaa seikkaa, joiden eteen Helmich-kaniikki työskenteli, ja kaikki ne tarkoittivat samaa — arkkipiispan takaisin saattamista, mikä taasen tuottaisi hänelle itselleen piispansauvan. Ensiksikin hän tahtoi erottaa Niilo Sturen ja muut etevät suurmiehet, näiden muassa Akselinpojat Kaarlo-kuninkaasta. Toiseksi hän tahtoi vähentää Kaarlo-kuninkaan vastustusvoiman niin mitättömäksi kuin suinkin, mikä tapahtuisikin edellisellä keinolla. Kolmanneksi hän tahtoi rajoittaa noiden Akselinpoikain omaa valtaa, ettei heistä olisi omin neuvoin esiintymään arkkipiispaa vastaan.
Marski näki hänen tarkoituksensa, mutta ainoastaan lähimmän, ja siinä hän oli valmis kaniikkia auttamaan. Tosin hän selvästi näki suurella ihmistuntemuksellaan, ettei todellista sopua voisi koskaan syntyä niin erilaisten miesten välillä kuin arkkipiispa Jöns ja kuningas Kristian. Mutta hän tiesi myöskin mikä vaikutus itsensä säilyttämisvietillä on ihmiseen, ja hän näki päivän selvästi, että tanskalainen Kristian-kuningas oli vapautetulla arkkipiispalla ainoa keino, jonka avulla hän voi säilyttää asemansa Kaarlo-kuningasta ja hänen ystäviään vastaan. Samalla hän ymmärsi, että jos arkkipiispa pääsisi vapaaksi ilman mitään toimenpidettä Kaarlo-kuninkaan puolelta, oli hän kokonaisen sotajoukon arvoinen häntä vastaan.
Marskille ja Helmichille oli Filip-herran kosinnan tulos kuitenkin peräti tärkeä. Jos Kaarlo-kuningas antaisi suotuisan vastauksen, olisi kummallakin paljon pelättävää; jos päinvastoin kävisi, kääntyisi siltä taholta tuleva vaara etupäässä Kristian-kuningasta vastaan. Herrat olivat senvuoksi kiihkeässä jännitystilassa odottaessaan Filip-herran palaamista.
Tämä kohtasi heti majatalon ulkopuolella palvelijansa; hänen kanssaan tuli eräs Kaarlo-kuninkaan ritareita ja Klaus Lang, joiden tuli viedä Filip-herra kuninkaan luo.
Heidän tullessa rahatalolle oli siellä paljon kuninkaan miehiä, ja portaissa kulki edestakaisin ritareita ja korkeita kirkonmiehiä. Kuninkaalla oli sinä päivänä paljon tehtävää, mikä näkyi vielä paremmin, kun Filip herra saapui suureen saliin, jossa oli useita ritareita, kirkonmiehiä ja päällysmiehiä puheille pääsyä odottamassa. Nyt oli herra Krister Pentinpoika kuninkaan luona, ja he keskustelivat niin äänekkäästi, että se kuului saliin, vaikka ovi oli sulettu. Kesti ison aikaa, ennenkuin ovelle ilmestyi hovipoika avaten sen; sitten tulivat kuningas ja ritari saliin, kumpikin nähtävästi hyvin kiihtyneinä. Ritari, joka oli vienyt Filip-herran kuninkaan asuntoon, astui nyt esille saattaen tanskalaista ritaria kädestä ja sanoi, ken hän oli.
"Hyvä", virkkoi kuningas tuikeasti, "mitä tahdotte, herra Filip?"
"Tulen kosima-asioissa!" vastasi ritari jonkunverran vapaammin, kuin kuningas missään tapauksessa voi suvaita.
"Jos se on samaa laatua kuin veljennekin kosinta", vastasi kuningas, "niin panetan teidät tyrmään!"
"Mitä veljeni on tehnyt, siitä hän itse vastatkoon", vastasi ritari avomielisesti, "mutta se asia, jota tässä aion veljeni puolesta teille esittää, ei antane teille oikeutta heittää vieraan kuninkaan ritaria tyrmään. Saattaapa vielä käydä, että tarvitsette urheata kättä näinä riidan ja petoksen aikoina, ja olkaa silloin varuillanne, ettette työntäisi luotanne, mitä teille tarjotaan ystävyydellä ja luottamuksella…!"
"Mitä tarjoatte siis minulle, herra Filip Akselinpoika?"
"Veljeni, Iivari-herra, on lähettänyt minulle sanan ja kirjeen, jossa hän pyytää minua ennen Tukholmasta lähtöäni käymään hänen puolestaan kosimassa tytärtänne, arvoisaa Magdalena-neitiä, Kaarlo-kuningas… Ja tätä asiaa olen nyt tullut ajamaan!"
Kuningas sekä kalpeni että punastui tätä kuullessaan, ja hänen katseensa kävi niin kovaksi ja teräväksi, ettei hänellä näyttänyt olevan kyllin ankaroita sanoja ilmaistakseen kaiken sen vihan ja ylenkatseen, jota hän tänä hetkenä tunsi. Hän oli varma rahvaan ja kaupunkilaisten uskollisuudesta ja luuli sillä saavuttaneensa niin varman aseman, ettei hänen tarvinnut vihaansa hillitä, ainakaan silloin, kuin kysymyksessä oli ilmeinen vihamies, kuten nämä Akselinpojat.