"Jos oikein tekisin. Filip Akselinpoika, niin ajattaisin sinua raipoilla pitkin Tukholman katuja rangaistukseksi röyhkeydestäsi… Veljesi harjoitti petosta Nyköpingin linnassa, silloinkuin minun täytyi lähteä valtakunnastani, rosvona ja murhaajana on toinen veljesi kierrellyt valtakuntaani ja viimeksi hän on petoksella ja kavaluudella yrittänyt varastaa minulta, mitä minulla on kalleinta maailmassa, tyttäreni, ja olisi siinä onnistunutkin, ellei eräs rehellinen ritari olisi miekkansa avulla häntä pelastanut…"
"Herra kuningas!…" uskalsi Filip-herra keskeyttää, "mitä nyt puhutte, ette sano rehellisenä ritarina, ja minä annan henkeni ja vereni siitä, ettei veljeni, Iivari-herra ole konsanaan tehnyt tekoa, jota hänen pitäsi hävetä… Ja mitä puhutte väkivallanteosta tytärtänne kohtaan, siitä sanon veljeni vapaaksi, niin totta kuin itse kuulen ensi kertaa siitä puhuttavan."
Ritarin uljas puhe ihmetytti kuningasta, ja olipa likeltä, ettei hänen puolustuspuheensa poissa olevan veljen puolesta tehnyt suurta vaikutusta häneen. Mutta tänä hetkenä oli asia kuitenkin niin selvä ja totuus niin varma, ettei voinut tulla kysymykseenkään, että Filip-herran ritarillinen esiintyminen pelkästään järkähdyttäisi hituakaan hänen saamaansa käsitystä. Senverta siitä kuitenkin seurasi, että kuninkaan ensi kiukku lauhtui, ja samalla jo myöskin sikseen uhkaus asettaa ritari sen hirveän häväistyksen alaiseksi, josta hän puhui.
"Puhutte hyvin veljenne puolesta, Filip Akselinpoika, mutta rosvolle en koskaan anna tytärtäni, siinä vastaukseni!"
"Mutta sitä ei voida koskaan todistaa, Kaarlo-kuningas!" lausui Filip, kuninkaan sanasta rohkaistuneena. "Helpompi on minun todistaa, että ne, jotka ovat veljestäni sitä sanoneet, ovat röyhkeitä valhettelijoita."
"Älkää pahentako asiaa!" vastasi kuningas, äänessään ja katseessaan taasen äskeinen ankaruus, "asia on todistettu ja yhtä varma kuin vastaus, jonka nyt toistamiseen annan teille: rosvolle en koskaan anna tytärtäni!"
Sitten viittasi kuningas luokseen pari muista herroista, mutta vielä viipyi Filip-herra eikä näyttänyt mielivän tyytyä saamaansa vastaukseen. Kuningas katsoi syvästi häneen.
"Onko tämä viimeinen sananne, Kaarlo-kuningas?" kysyi ritari, äänessään uhkaava sävy.
"On", vastasi kuningas, mennen sisähuoneeseen.
Synkin mielin lähti Filip Akselinpoika Kaarlo-kuninkaan luota. Ei siinä kyllin, että hänen veljensä pyyntö oli hyljätty, siihen oli lisätty vielä loukkaus, ja vanhan Varbergin herran, Akselin, omituinen ritarillisuus oli mennyt hänen pojilleen perinnöksi. Omaa valtaansa levittäessään he tosin kyllä tekivät yhtä ja toista, mutta silloin he olivat miekka kädessä valmiit vastaamaan teoistaan, tulkoon seuraukseksi mikä tahansa. Vieläpä veljeksistä vanhinkin, vanha Olavi-herra Visborgissa, joka nykyään eli melkein merirosvona, katsoi hänkin toimivansa, kuten oivan ritarin tulee, ja nimeä "väärintekijä", joka hänelle oli annettu, piti hän kunnianimenä. Sillä kauppamies ei hänestä ollut mikään. Hän oli noita vanhan ajan ritareita, joka ei milloinkaan pelosta väistynyt siitä mitä piti oikeutenaan, mutta joka samalla oli sokea näkemään, että muillakin voisi olla sama oikeus kuin hänelläkin. Hän, joka oli katsonut ritarikunniaansa sen loukanneen, että oli kerran kohottanut hattuaan Eerik-kuninkaan rakastajattarelle, kauniille Cecilialle, hän ei pitänyt sopimattomana purjehtia merirosvona Itämerellä ja ryöstää jokaisen vastaan tulevan kauppalaivan. Tuulahdus vanhaa saksalaista rosvoritariutta oli tullut Pohjolaan; Gotlanti oli yhäti sen merirosvoelämän tyyssijana, jonka vitaliveljekset olivat alottaneet, ja jota maistaan karkoitettu Eerik-kuningas sitten jatkoi. Sellainen elämä ei himmentänyt yhtään ritarin kunniaa, ja jos joku olisi saanut Olavi-herran vakuutetuksi siitä, että hän sillä turmeli kaiken tosiritarillisuuden, olisi hän epäilemällä ollut heti valmis siitä luopumaan.
Mutta juuri siitä syystä, että tämä ritarillisuus oli näille veljeksille niin ominaista, koski Filip-herraan syvästi, kun hänen täytyi kuulla sellaisia sanoja mieheltä, jonka tyttären hänen veljensä oli aikonut naida. Ja solvaus vaati kostoa, oli se kuninkaan tai kenen tahansa tekemä.
Tällä hetkellä ei ollut kuitenkaan paljon tehtävää. Veljensä Iivari-herran toivoi hän tapaavansa Tanskaan tultuaan, mutta Eerik veljelleen Suomeen täytyi hänen lähettää tieto siitä, mitä oli tapahtunut.
Hän pistäytyi senvuoksi rahatalolta mennessään erään saksalaisen kauppamiehen luo, joka hyvin tunsi sekä hänet että hänen veljensä, ja kirjoitti siellä kiireesti kirjeen Eerik-herralle ilmoittaen hänelle, mitä oli tapahtunut, sekä pyysi kauppamiehen pitämään huolta, että se saatettaisiin varmain kätten kautta Suomeen hänen veljelleen, Eerikille. Kauppamies lupasi tehdä sen, ja Filip-herra meni nyt vähän tyynempänä suoraa päätä rantaan, jossa löysi odottavan laivan ja muut herrat paitsi marskia, herra Klaus Rönnowia.
Eräs mies lähetettiin viemään sanaa hänelle, jonka luona kaniikki oli vielä.
Herrat vilkaisivat merkitsevästi toisiinsa kuullessaan, että Filip-herra oli majataloon poikkeamatta mennyt suoraa päätä laivarantaan. Marski, joka ei tiennyt, mitä kuninkaantyttärelle oli tapahtunut ja kuinka se oli suututtanut kuningasta, ei voinut niin täydellisesti selittää Filip-herran tekoa kuin kaniikki, ja siksi oli hänen katseessaan hiljainen kysymys. Mutta Helmich oli liian viekas antaakseen omalla katseellaan kaukaistakaan vastausta siihen. Hän antoi päinvastoin ritarin käytökselle selityksen, joka vielä enemmän varmistaisi marskia siinä, että Akselinpoikain kasvava valta ja kunnianhimoiset unelmat olivat ajoissa keskeytettävät.
"Minusta näyttää", sanoi hän, "että ankara ritari on saanut tukea ylpeydelleen, koska hän ei katso tarpeelliseksi tulla meille selittämään, miksi hänelle näin äkkiä kiire tuli."
"Tai päinvastoin!" lausui marski.
"Minusta olisi Filip herran luonteen mukaista", vastasi kaniikki, "tulla ensiksi tänne kiukkuansa purkamaan!"
Marski ei näyttänyt kuuntelevan. Eräs aseenkantaja tuli sisään ja auttoi hänen hartioilleen suopelinnahalla päärmättyä viittaa. Sitten hän oli valmis lähtemään laivalle.
"Te olette teräväsilmäinen mies!" sanoi hän mairittelevasti hymyillen sekä lausui jäähyväiset kaniikille.
"Nyt on puoliyö!"
Kettil-piispa käveli kiivain askelin huoneessaan Linköpingin piispantalossa. Hän oli nähtävästi mitä kiihkeimmässä jännitystilassa. Se näkyi hänen kasvoistaan ja niistä katkonaisista sanoista, joita häneltä tuolloin tällöin pääsi. Hän pysähtyi väliin kesken kävelyään, ikäänkuin jotakin kuunnellen, väliin hän astui ikkunan luo kadoten sen syvennykseen. Hän nojausi niin kauas kuin ulettui akkunaa vasten ja tuli taasen lattialle jatkaen entistä vaellustaan, pysähtyen heti, jos vanha kattolaudoitus naksahti tai pieninkin ääni kuului.
Hän oli heti Kaarlo-kuninkaan paluusta tiedon saatuaan rientänyt Tukholmaan, mieli täynnä iloisia toiveita, kun pyrkimyksensä olivat vihdoinkin vieneet toivotuille perille. Silloin oli hän Kolmårdenissa. Krokeksin luostarin lähellä tavannut herra David Pentinpojan, ja silloin luhistuivat hänen toiveensa kerrassaan maahan.
Haavoitettuna jalopeurana tuli hän silloin Kaarlo-kuninkaan luo, eikä tämä ollut vielä konsanaan kuullut keneltäkään sellaisia sanoja kuin piispa nyt lausui kuninkaalleen.
"Häpeää ja vaurioita olette te tuottanut Ruotsin maalle", niin hän oli lausunut. "Me olemme, minä ja sukulaiseni panneet veremme ja omaisuutemme alttiiksi kutsuaksemme teidät vieraalta maalta, mutta mitä te olette tehnyt, Kaarlo-kuningas?… Surulla olemme kuullut, että olette suostumuksettamme laskenut menemään Ruotsin viholliset; ei milloinkaan Ruotsi saa niin monta ja rikasta ja mahtavaa herraa valtaansa kuin he, ei koskaan! Ja me heidän saartajiaan kuitenkin olimme, ettekä te! Emme konsanaan saa siitä vahingosta korvausta, se täytyy minun sanoakseni, että niin suuri on vahinko ja häpeä, että saamme sylkeä ja sanoa hyi!"
Kuumaverinen piispa ei ollut saattanut hillitä vihaansa eikä kuningas voinut häneen mitään vaikuttaa. Piispa osoitti niin suurta välinpitämättömyyttä häntä kohtaan, että hän loukkasi tällä puheellaan itse asiassa sitä mahtia, joka oli kuninkaan tukena, nimittäin rahvasta. Hän sanoi sillä melkein itsensä irti uskollisuudesta Kaarlo-kuningasta kohtaan. Ja kuningas oli entisensä kaltainen. Hän ei ollut itse asiassa mitään oppinut eikä mitään unhottanut seitsenvuotisen maapakonsa aikana.
He erkanit äkkiä toisistaan ja rakkaus sammui kerrassaan,
sanoo suuri riimikronikka antaen rakkauden kuningasta kohtaan sammua. Eikä hänen juolahtanut mieleenkään ryhtyä mihinkään varokeinoihin, vaikka hänen kruununsa oli vaarassa, samassa kuin sitä rankaisematta uhattiin.
Asiat olivat sitten menneet, kuten viekas kaniikki oli aprikoinut. Piispa kutsutti omasta ehdostaan tanskalaiset herrat takaisin, ja he tulivatkin, kun piispa oli uhannut muuten tuottaa heidät väkivallalla. Ja silloin sovittiin ja vahvistettiin piispan ja tanskalaisen marskin kesken, mitä oli jo ennen vahvistettu edellisen ja Helmichin kesken, ja piispa läksi sitten Tukholmasta matkustamaan hiippakuntaansa.
Mutta siellä hän oli siitä alkaen vaeltanut kuin nokkosilla. Kaarlo-kuninkaan käsissä oli nyt kuitenkin valta, ja hän voi jos niin tahtoi, tehdä yhtä ja toista estettä piispalle. Pahinta oli, että rahvas näytti olevan hänelle täysin taattuna tukena. Uplantilaiset ja etenkin taalalaiset olivat hänelle vilpittömän uskollisia. Puuttui vaan, että Tukholman linnakin joutuisi vielä hänen käsiinsä. Sillä sen oli herra Ture Turenpoika (Bjelke) osannut pidättää itselleen, tanskalaisen marskin antautuessa Kaarlolle, joten tämä ei antaumisesta voittanut rahtuakaan. Oli tuskin luultavaa, että Ture-herra jaksaisi kestää arkkipiispan tuloon asti, jos nimittäin Kristian-kuningas puolestaan katseli asioita samoilla silmillä kuin Kettil-piispa ja marski.
Siitä riippui nyt kaikki, ja Kettil-piispa oli uuttera huolehtimaan Ture-herralle riittävästi elintarpeita. Eräs Söderköpingiin poikennut laiva oli lähetetty sieltä pohjoiseen päin viemään Ture-herralle apua Tukholman linnaan. Piispa oli saanut siitä varman tiedon ja oli heti lähettänyt luotettavan miehen Tukholmaan saadakseen kuulla, kuinka yritys oli onnistunut.
Tätä miestä piispa nyt odotti. Kuusi päivää oli jo kulunut, eikä häntä vielä kuulunut, ja koko ajan olivat tavalliset syysmyrskyt — oli marraskuun puoliväli — riehuneet hurjemmin kuin koskaan. Nytkin ulvoi myrsky jättiläiskeuhkoin vinguttaen katolla olevaa tuuliviiriä, joka heilui edestakaisin yhtä levottomana kuin piispa itse.
Tämä jatkoi kävelyään. Väliin hän luuli kuulevansa hevosen laukkaamista, ja silloin hän riensi ikkunalle nähdäkseen, että oli kuullut väärin. Väliin hän taasen oli selvästi kuulevinaan miehen huutavan portin takana — hän oli varma, ettei se nyt ollut erehdystä, jota se oli kuitenkin. Siten hän kulki edes ja takaisin ajatusten hurjasti harhaillessa.
Silloin kajahti kumeasti kellojen soitto Pyhän Laurin tornista ilmoittaen puoliyötä.
"Nyt on puoliyö!" huokasi piispa ja pysähtyi tirkistämään ikkunasta sysimustaan yöhön.
Oli jonkunlainen keskeytys myrskyn lomassa, ja nyt kuuli piispa varmasti hevoskavioiden kapsetta.
Piispa sävähti, ja koko hänen olemuksensa näkyi keskittyvän kuulo- ja näköaistimiin.
Hän kuuli huudettavan ja kolkutettavan portille, ja silloin hän vetäytyi äkkiä huoneeseensa.
Hänelle tuli äkkiä mieleen, että tulijat voivatkin olla kuninkaan väkeä. Hän muisti, miten hänen isoisänsä kävi Räfvelstassa, ja veri hyytyi silmänräpäyksessä hänen suonissaan.
Mutta kolkutusta kesti, ja samalla palasi piispan luontainen rohkeus. Hän riensi lähimpään huoneeseen, herätti toisen siellä nukkuvista asepojista ja käski hänen mennä portille kysymään, ken siellä oli.
Poika pukihen kiireesti ja juoksi unimielissään portaita alas, mutta piispan hovimestari oli ollut huolekkaampi kuin piispa luulikaan. Poika kohtasi portaissa hovimestarin, joka pisti sytytetyn soihdun hänen käteensä käskien hänen mennä ylöspäin. Itse hän johdatti syvimmillä kunnianosoituksilla isoon saliin tummapukuista miestä, jota seurasi muutamia herroja.
Nyt tuli Kettil-piispa tulijoita vastaan.
"Terve, hovimestari!" sanoi hän koettaen soihdun häilyvässä valossa eroittaa, keitä tulijat olivat. "Terve, mitä vieraita saatatte luokseni keskellä yötä?"
Mutta tummapukuinen mies otti hatun päästään ja heitti tumman pääverhon taaksepäin; niiden alta ilmestyi kummastuneen piispan nähtäviin Ruotsin arkkipiispan, Jöns Pentinpoika Oxenstjernan synkät, kylmät ja tunteettomat piirteet.
"Pyhän Laurin kello ilmoitti uuden päivän alkaneen pysähtyessäni teidän portillenne, piispa Kettil! Olkoon se samalla uuden päivän alkuna meille kaikille ja meidän asiallemme!"
On vaikeata kuvata, kuinka avomielisen Kettil-piispan kasvoinilme vaihtui, kun hän näki, ken tulija oli. Levottomuus haihtui ja hänen silmänsä säteilivät ilosta. Hänelle se oli uuden päivän alku sanan täydessä merkityksessä, ja hän riensi avosylin palannutta sukulaistaan vastaan.
Mutta tämä oli entisensä kaltainen, mahdollisesti vielä hiukan jäykempikin ja luokseen laskemattomampi kuin ennen. Kuten talvinen tuuli joskus syleilee juuri puhjenneita kukkasia, niin tervehti arkkipiispakin nyt alapiispaansa. Tämä ei voinut olla sitä huomaamatta, mutta hän oli vieraansa tulosta siksi iloissaan, ettei pannut siihen sen enempää huomiota.
"Olkaa tervetullut, rakas isä!" lausui hän sydämellisesti. "Olkaa tervetullut valtakuntaanne, Kaarlo-kuningas on piankin taas tieltänne väistyvä!"
"Kaarlo-kuningas ei olisi milloinkaan polkenut Ruotsin maata", sanoi arkkipiispa, mutta jätti äkkiä tämän asian lisäten: "Jos teillä on luotettavaa miestä, sukulaiseni, niin antakaa hänen astua hevosen selkään ja ratsastaa hiljaa matkatoverini perässä… haluan tietää, aikooko tuo jalo ritari matkustaa suoraa päätä kuninkaan luokse."
"Matkatoverinne?" kysyi piispa kummastuneena.
"Sain tässä yön seutuna matkatoverin, jota kaikkein vähimmin odotin… jalon ritarin, Niilo Sturen."
"Niilo Sturen?"
"Niin, hänen, hän ratsasti piispankaupunkiinne samalla kuin minäkin… Teettekö siis minulle sen palveluksen, että hankitte minulle tiedon, onko hän jatkanut matkaansa vai hakeeko hänkin yömajaa jostakin tässä herranilmassa."
Piispa huusi luokseen asepojan, joka oli sytyttänyt tammipöydällä olevat suuret vahakynttilät ja teki paraikaa tulta salin isoon takkaan. Hän riensi heti esiin ja kuunteli tarkkaavasti herransa käskyä lähtien salista.
"Nyt jalo sukulaiseni", sanoi arkkipiispa sitten, tullen hiukan puheliaammaksi, mikäli saliin levisi valoa ja lämpöä, "nyt vasta ryhdymme työhön taas ja leikimme saman joululeikin kuin seitsemän vuotta sitten Kaarlo-kuninkaan kanssa… Hän saa vielä muistaa Räfvestata, jossa minun äidinisäni ja teidän isoisänne sai sortua hänen paisuvan kunnianhimonsa edestä."
Kettil-piispa ei ollut mikään Kaarlo-kuninkaan ystävä, ja nyt hän oli erittäinkin sydäntyneenä häntä kohtaan siitä, että hän oli laimiinlyönyt vankina olevan arkkipiispan asian. Mutta nyt, kun tämä oli ilmielävänä hänen edessään, samana kylmänä, jäykkänä ja arvoituksenomaisena kuin ennenkin, tunsi hän kerrassaan vihansa kuningasta kohtaan haihtuneen sekä pelkonsa, jota oli tuntenut sekä omasta että arkkipiispan puolesta. Sitäpaitsi tunsi hän, tai luuli ainakin tuntevansa, paremmin mielialan maassa kuin vastatullut, jolle hän senvuoksi tahtoi sitä ajoissa huomauttaa.
"Minun nähdäkseni meidän täytyy kuitenkin tehdä jonkunlainen eroitus sen Kaarlo-kuninkaan välillä, joka seitsemän vuotta sitten täältä lähti ja sen Kaarlo-kuninkaan välillä, joka on nyt takaisin palannut!" sanoi hän.
"Mikä on siis eroitus?" kysyi arkkipiispa lyhyeen.
"Hänen takanaan on nyt Ruotsin rahvas."
Piispa kertoi samalla lyhyesti, kuinka kuningas oli kutsuttu takaisin valtakuntaansa; että oli kansan kesken syntynyt huuto, että Ruotsi oli aina ollut kuningaskunta eikä mikään päämiesalue, ja ettei piispa olisi saanut yhtäkään miestä mukaansa, sukulaistensa ja ystäväinsä asemiehiä lukuunottamatta, ellei tätä huutoa tyydytetty.
Arkkipiispa hymyili silloin kylmää hymyään.
"Seisokoon kuinka vankkana tahansa, piispa Kettil", sanoi hän, "hän on sittenkin kukistuva!"
"Jonkun täytyy kuitenkin olla kuninkaana Ruotsin maassa!"
"Kuninkaana tai muuna, mutta jonkun täytyy Ruotsia hallita!"
"Ei siis Kristian-kuningaskaan?" kysyi Kettil hieman tulisesti, sillä hän ei oikein käsittänyt, mitä sukulaisensa tarkoitti.
"Sitä tahtonee Ruotsi kaikkein vähimmän", vastasi arkkipiispa, "ja Ruotsin täytyy saada tahtonsa täytäntöön, niin totta kuin Jumala ja pyhä Eerik kuningas minua auttakoon."
"Toinen kuningas siis…?" kysyi piispa taas, "ja mistä hänet löydätte?"
"Nyt kysytte, kuten vanha Birger Jaarli kerran kysyi eräässä valtakunnan herrain ja miesten kokouksessa… oppinut historioitsijani, Ericus Olai, Upsalassa luki sen kerran minulle… tiedättekö, minkä vastauksen jaarli sai?"
"En!"
"Eräs mahtava mies, herra Iivari Sininen astui esille lausuen: senkin viitan alta, jota minä kannan, voi kuningas löytyä! Saman vastauksen annan nyt teille, kuitenkin niin ymmärtäen, ettei jokaisesta mahtavasta miehestä Ruotsissa ole kuninkaaksi ja hänen tekojensa täyttäjäksi."
"No, arkkipiispa Jöns, mitä tarkoitatte siis?"
"Hennot pajupensaat voi helposti sitoa yhteen, mutta paksuja tammia ei voi… jos ne ovat kasvaessaan pysyneetkin yhdessä, katkaisevat ne vankimmatkin siteet voiman vartuttua ja kasvun kartuttua… En tahdo muuta, kuin mitä luonto ja Herramme tahtoo; mitä hän on yhdistänyt, älkööt ihmiset eroittako, sanotaan… mutta minä käännän lauseen toisinpäin ja sanon: mitä Herramme tahtoo eroitetuksi, älkööt ihmiset yrittäkö yhdistää."
"Tahdotteko siis hajottaa Ruotsin valtakunnan pieniin…!"
"Tahdon rauhaa, piispa, rauhaa ja lepoa… Mikä näitä maakuntia sitten oikeastaan sitoo yhteen. Ei ole pitempi aika kuin miesmuisti siitä, kuin ne olivat niin vapaita ja itsenäisiä, että toisen asukkaat kutsuivat toisen asukkaita muukalaisiksi, — muuta yhdistäjää ei niillä ole kuin yhteinen kieli! No niin, pysyköön tämä side, mutta sitokoon se niitä yhteen synnyttämättä alinomaisia tappeluita. Kansa huutaa lakia ja vanhoja hyviä tapoja… niin, kansan tahto täyttyköön, vieläpä enemmänkin kuin se haluaa — maakuntalakien periaate tulkoon voimaan, ja sitä noudatettakoon!"
"Laamannit hallitsisivat siis maakuntiaan kuten kuninkaat?" kysyiKettil.
"Ei, ei, piispa… se aika on ohi! Yhden totuuden alle täytyy meidän alistua, totuuden, joka on ollut aina voimassa ja tulee aina olemaan… se totuus on, että kellä valta on, hän sen ottaa, ja Ruotsin kerroilla on nyt valta… ja he ottavatkin sen. Sitä työtä on tehty jo pitkiä aikoja… kuninkaanvalta on tyhjä kuori, se on niiden vankkain tammien yhteinen lehtikupu, joista olen puhunut; mutta olettehan huomanneet, että se on alkanut kellastua ja varistella vehreitä lehtiään, mikä on ollut seuraus pakosta. Nyt se on enää pelkkä kuori, se raukee… rautaside kätkee, ja eri rungot rupeavat rehottamaan vapaina ja itsenäisinä, kukin erikseen!"
Piispat olivat istuutuneet kahdelle, takan eteen asetetulle tuolille, ja muut olivat menneet hovimestarin mukana huoneisiinsa. Mutta nyt avattiin ovet, ja piispan palvelijat toivat hohtavissa hopea-astioissa virvokkeita, asettaen ne salin suurelle pöydälle.
Näiden poistuttua kumartui arkkipiispa eteenpäin laskien kätensä sukulaisensa polvelle sekä lausui puoleksi kuiskaten:
"Jos ajattelette oikein, sukulaiseni, mitä nyt olen teille sanonut, ja jos harkitsette sitä tyvenin mielin, verraten asioita toisiinsa, niin huomaatte, ettei kuvaukseni sisällä mitään uutta, paitsi sitä, minkä aika itse on uudestaan luonut, ja se meidän täytyy ottaa semmoisenaan vastaan…"
"Mutta ajatelkaa, mitä äsken sanoin kansan huudosta saada kuningas ja kuningaskunta!"
"Pyh… korppi rääkkyy aina sankarin kaaduttua, kun kenttä verestä höyryää… Jotkut ovat osoittaneet kansalle sortunutta kuningasta, ja siitä se kirkuu…"
"Mutta kansalla on muitakin miehiä johtajinaan kuin kuningas!"
"Niinpä niin, on olemassa monta Niilo Sturea… pelkkiä haaveksijoita, piispa!… He eivät maksa enempää kuin ne pölyiset, koinsyömät köydet, joiden varassa valtaistuimen katos riippuu, ja kun ne katkeevat, niin romahtaa koko kuninkaallinen komeus maahan, ellei ole jotakuta panemassa uusia köysiä vanhain sijaan!"
Nyt astuivat arkkipiispan seuruelaiset sekä hovimestari sauvoineen saliin. Tämä asettui ruokapöydän ääreen pitämään silmällä, että palvelijat tekivät tehtävänsä, ja ettei mitään puuttunut.
Piispat nousivat tuoleiltaan ja astuivat pöydän ääreen, jonka toiseen päähän palvelijat olivat asettaneet tuoleja. Muut asettuivat penkeille pöydän sivuille.
Yleinen äänettömyys vallitsi. Kettil-piispaakin, joka oli leikkisä mies ja tavallisesti ilon ylläpitäjä seurassa, istui nyt hiljaisena ja miettiväisenä. Arkkipiispa söi tapansa mukaan hyvin vähän, mutta kiitti piispan kokkia, joka oli osannut valmistaa niin erinomaisia ruokia.
"Juon teidän kunniaksenne, kunnianarvoisa isä, arkkipiispa Jöns!" sanoi piispa tarttuen hopeamaljaan.
"Minä juon teidän maljanne tullaksenne Ruotsin valtakunnan valtahoitajaksi!" vastasi arkkipiispa lisäten: "me, te ja minä, alotamme nyt, ja pidämme ajasta vaaria!" Sitten hän tyhjensi maljansa.
Nyt avattiin ovi, ja aseenkantaja, joka oli lähetetty Niilo Sturen matkaa vaanimaan, astui saliin. Hän meni pöydän päähän arkkipiispan luo ja teki selkoa toimistaan. Ritari miehineen oli ratsastanut kaupungin läpi jatkaen matkaansa Norrköpingin tietä.
Arkkipiispa ei lausunut mitään, mutta hänen kasvonsa ilmaisivat jonkunlaista tyydytystä. Kettil-piispa lausui silloin:
"Tieto näyttää olevan teille mieleen?"
"Tiesin kyllä, ettei hän minua tuntenut", sanoi arkkipiispa hymyillen, "tahdoin vaan saada täyden varmuuden, ja sen olen nyt saanut, sillä jos tuo oiva ritari olisi nähnyt, että arkkipiispa Jöns ratsasti hänen rinnallaan Linköpingiin, olisi hän varmaan pysähtynyt ottamaan lähempää selkoa hänestä, mikä olisi kuitenkin saattanut olla hyödytöntä…"
Niinpian kuin myöhäinen illallinen oli päättynyt, vei Kettil-piispa korkean vieraansa tälle laitettuun makuuhuoneeseen.
Aamun ensi hetket kuluivat Jöns Pentinpoika Oxenstjernan nauttiessa tarpeellista lepoa. Tuottaisivatko ne teot, joista hän uneksi, aamun ja päivän Ruotsin maalle, vai oliko hän tulevaisuusaatteineen niiden päivän ensi hetkien kuva, jotka vielä kuuluvat yöhön?
Mutta hänenkin päänsä yli kutoi ajatar lankojaan yhtä hiljaa ja yhtä varmasti ja ihmisharkinnasta riippumattomasti, kuin otava kääntää sakaraansa taivaalla.
Eräs näky.
Samana yönä makasi Niilo Sture miehineen eräässä talonpoikaistalossa Linköpingin ja Norrköpingin keskivälillä. Hän oli Iivari Akselinpojalle antamansa lupauksen mukaan tehnyt kaikkensa löytääkseen ryöstetyn kuninkaantyttären, mutta turhaan. Hän oli silloin tavannut Iivarin veljen, Äke Akselinpojan Hjulebergissä, ja Iivarin itsekin. Hänen pyynnöstään hän lähettikin Brodden viemään sanaa ja kirjettä herra Filip Akselinpojalle Tukholman linnaan, tultuaan varmaksi siitä, ettei sananvienti koskenut muuta kuin Iivari-herran kosintaa.
Ollessaan tällä asialla Tukholmassa oli Brodde, jonka tarkka äly oli aina valveilla, saanut kaniikki Helmichiä seuraamalla tietää, että etsitty kuninkaantytär oleskeli Klaaran luostarissa. Hän oli urkkinut yhtä ja toista muutakin tietoonsa, senkin, miten kuningas oli Iivari-herran ilkityöstä julmistunut, sekä sen että Helmich-kaniikki ja David-herra tekivät kaikkensa kuningasta harhaan johtaakseen. Että hän itse oli siten joutunut kaniikin huomion esineeksi, sen hän tiesi, mutta siitä hän vähän välitti. Toimitettuaan asiansa riensi hän minkä ennätti kohtaamaan herraansa tämän veljen, Svante Bonpojan luona Ekesjössä.
Heti tästä tiedon saatuaan lähetti Niilo Sture Hollingerin viemään siitä sanaa Iivari-herralle, joka nykyisin oleskeli Lillön linnassa koillisessa Skånessa. Itse hän läksi pohjoiseen päin Brodden ja Erkin kanssa, ja silloin matkallaan oli hän aivan lähellä Linköpingiä kohdannut arkkipiispan seurueineen. Vasten arkkipiispan luuloa oli hän tuntenut hänet heti, kun hän avasi suunsa. Ja varmasti olisi juuri se tapahtunut, jota arkkipiispa ei mielellään olisi suonut, että kuningas nimittäin saisi ennen aikaansa vihollisensa tulosta tiedon, ellei Niilo-herra olisi yhä vieläkin ollut saman epävarmuuden ja levottomuuden vallassa siihen nähden, mitä tekisi ja mihin ryhtyisi, johon hän jäi lähtiessään Enköpingistä viheriän ritarin ruumiin äärestä.
Tämä levottomuus oli, jos mahdollista, vielä lisääntynyt, senjälkeen kuin hän kohtasi arkkipiispan. Oli selvää, että pian koitti se hetki jona Ruotsin kohtalo ratkaistaisiin. Taistelu oli syttyvä, mikä oli hänen paikkansa siinä? — Tähän kysymykseen, joka ennen oli hänellä niin selvillä, ei hän nyt voinut mitään vastata. Hänestä tuntui, kuin olisi loihdittuna ajatellut ja toiminut. Väliin tuntui hänestä, ikäänkuin valittavaa ei enää olisikaan. Hänen täytyi astua näiden äärimmäisyytten väliin ajamaan Ruotsin, ajamaan rahvaan asiaa niin tarmokkaasti, että maat ja vuoret kajahtelisi.
Nyt varsinkin valtasi tämä ajatus hänet, kun hän arkkipiispan kohdattuaan ratsasti öistä matkaansa. Tullessaan yötä viettämään mainittuun talonpoikaistaloon, oli hänen päänsä näitä ajatuksia täpötäynnä, ja veri virtasi kuumeisena hänen suonissaan.
Unta ei hän saanut silmiinsä. Syntyvä päivä näytti makaavan sentnerinpainoisena hänen rinnallaan, ja joka kulunut hetki lisäsi sen painoa.
Lopuksi hän vaipui jonkunlaiseen horrostilaan, tuollaiseen unen ja valveilla-olon välitilaan, jossa sielu on kuin pyörän kehällä, alttiina sekä unen haavekuvain että päivän todellisuuden vaikutuksille.
Myrsky ulvoi ulkona, ajaen pilviä taivaalla, joten sieltä täältä alkoi vilkkua sinitaivasta ja tuikkivia tähtiä. Ritarin sielussakin riehui myrsky. Hänestä tuntui kuin hän keinuisi laivan kannella. Meri pauhasi hurjasti, pilvenkorkuiset aallot murtuivat laivan yli, laivan liitokset natisivat, ja joka hetki oli se syöksymäisillään irvistäviin salakareihin. Yö oli synkkä ja kylmä, ja hänen korviansa viilsi laivalta kuuluvat hätähuudot. Silloin hänestä näytti, kuin paikkaa lähestyisi korkea haamu, kuninkaallinen kruunu päässä ja valtikka kädessä, samassa ratkesi pilvikatto, ja kuu valaisi myrskyävää merta, kuohuvia aaltoja, epätoivoista laivaväkeä ja korkeata haamua — joka oli Kaarlo-kuningas. Mutta kuinka leppeä olikaan hänen katseensa, kuinka kärsivä, kuinka suruja ja huolia täynnä koko hänen olentonsa! Ja hänen suuret, ennen niin loistavat ja ylväät silmänsä katsoivat häneen, ja hän ojensi häntä kohden kätensä sanoen: "Niilo Sture, pelasta minut!"
— "Minä olen Ruotsin mies, Kaarlo-kuningas!" vastasi ritari. Ja myrsky pauhasi, ja laiva natisi, niin että jokainen selvästi näki sen viimeisen hetken tulleeksi. Ja toisen kerran ojensi surullinen kuningas kätensä Niilo Sturea kohden ja sanoi viitaten valtikallaan laivaa: "Katso Ruotsia… se huokaisee kuolemantuskissaan pelastusta huutaen… pelasta Ruotsi, Niilo Sture!" Mutta ritari oli kuin loihdittuna, hän ei voinut kättänsä eikä jalkaansa liikuttaa. Silloin tuli suuri, musta varjo myrskyn siivillä lentäen, se tiheni, se kasvoi himmentäen taivaan ja meren, ja kaksi käsivartta ojentui siitä, ja kaksi miekkaa välähti, toinen kuningasta, toinen Niiloa itseään vastaan, ja samassa kuului ääni, niin kylmä, niin kolkko kuin Jöns Pentinpoika Oxenstjernan ääni huutaen: "kuole!" — Samassa kalpeni kuningas vaipuen maahan, ja laiva murtui räiskyen ja hajoten pirstoiksi karille. Mutta kuollessaankin katsoi kuningas vielä Niiloon, ja hänen vapisevat huulensa lausuivat: "liian myöhään, Niilo Sture!"
Niilo heräsi ja avasi silmänsä. Kylmä hiki virtasi hänen otsaltaan, ja hänen täytyi katsella ympärilleen, ennenkuin pääsi varmuuteen siitä, ettei ollutkaan hukkuvan laivan pirstojen keskellä, eikä edessään ollut kuninkaan surulliset rukoilevat kasvot.
Mutta taivas oli kirkas ja Brodde seisoi ovella ilmoittaen, että hevoset olivat satuloituina ja lähtöön valmiina. Niilo ei tarvinnut monta minuuttia ollakseen valmiiksi puettuna ja varustettuna. Hänelle teki hyvää päästä ratsastamaan hurjassa myrskyssä oriillaan ajaakseen siten jäytävän levottomuuden mielestään.
Kolmantena päivänä siitä ajoi hän siltaa myöten Penningebyhyn.
Mutta levottomuus vainosi häntä kasvaen yhä suuremmaksi, kuta vaikeammalta hänestä tuntui astua Kaarlo-kuningasta vastaan, kuta elävämmin hän muisti Kaarina-kuningatarta, Tuomas-piispaa ja kaikkia rakkaitaan. Hän oli sanatonna ja umpimielisenä, ja hänen rakas vaimonsa, joka otti osaa kaikkiin hänen huoliinsa ja joka tiesi, kuinka syvälle suru oli koskenut hänen sydämeensä, kärsi myöskin paljon ja koetti turhaan etsiä keinoa, jolla saisi kirkastetuksi hänen surevan, sumuisen mielensä.
Pian alkoi taistelu arkkipiispan ja kuninkaan välillä. Edellinen lähetti sanoja ja kirjeitä yli maan yllyttääkseen rahvasta. Moniaalla hänen aikeensa onnistuikin, rahvasta nousi paljon Kaarlo-kuningasta vastaan. Ainoastaan taalalaiset ja uplantilaiset pysyivät lujasti kuninkaan puolella, vaikka arkkipiispa julisti hänet kaikilla asianomaisilla seremonioilla pannaan.
Siten kului vuosi loppuun, ja uunna vuonna marssi arkkipiispa, Kettil-piispa, herra David Pentinpoika ja monet muut mahtavalla sotajoukolla Tukholmaa vastaan, jota he kohta koettivat rynnäköllä vallata.
Heille ei kuitenkaan menestynyt kaupungin valloitus. Pian kuului myöskin sanomia, että taalalaiset olivat tulossa kuninkaan avuksi, ja että Uplannin talonpojat varustautuivat yhtymään taalalaisiin hyökätäkseen yhdessä arkkipiispan kimppuun, joka oli leirissä Tukholman edustalla. Tuontuostakin saapui Penningebyhyn viestejä tapahtumista, ja Niilon miehissä oli se käsitys vallalla, että heidän herransa odotti vaan taalalaisten tuloa, lähteäkseen niiden johtajana kuninkaan avuksi. Heidän luulonsa varmistui vielä, kun Penningebyhyn saapui eräänä päivänä muutamia taalalaisia, joilla oli pitkä keskustelu Niilo-herran kanssa. Broddelle yksinään oli Niilo selittänyt kaiken, joten hän siis täydellisesti tiesi, kuinka mahdoton Niilon itsensä oli päättää, mitä ja miten toimisi, ja hän oli täydellisesti yhtä mieltä herransa kanssa.
Silloin oli kuningas jo ruvennut keskustelemaan vihollistensa kanssa. Kettil-piispa ja herra Iivari Gren olivat olleet panttivankeja vastaan kaupungissa keskustelemassa, ja niin suuri oli Tukholman ruotsalaisen väestön uskollisuus nykyään kuningasta kohtaan, että suuri kansajoukko oli hyökännyt piispan kimppuun, joka olisi ilman kuninkaan väliintuloa tuskin päässyt hengissä kaupungista. Penningebyssä tiedettiin myöskin ehdot, jotka piispa oli tarjonnut kuninkaalle. Hän saisi kuninkuudesta luopumalla Turun ja Raseporin linnat ja niihin kuuluvat läänit sekä pohjoisimman Pohjanmaan eli Norrbottenin. Kuningas oli jo melkein suostunut näihin ehtoihin, saadessaan äkkiä tiedon taalalaisten tulosta, mutta silloin hän heti keskeytti kaikki keskustelut.
Tällä oli kuitenkin ilmeisesti vaan sangen vähän voitettu. Arkkipiispa oli itse asiassa liian mahtava ja voi tulla vielä mahtavammaksi. Selvää oli myöskin, että Kristian-kuningas tulisi keväällä avuksi, jolloin kuninkaan hukka olisi ihan varma. Hän voi toistaiseksi hylätä, mutta ei poistaa uhkaavaa onnettomuutta, ja sillaikaa olisi valtakunta hyödyttömäin sisällisten riitain raatelemana.
Tällä kannalla olivat asiat, kun räikeät torventöräykset ilmoittivat eräänä aamuna vieraan ritarin pyrkivän Penningebyhyn. Tulija oli Eerik Akselinpoika, joka ratsasti vähän varrottuaan Penningebyn pihaan.
Hän tuli Suomesta. Hän oli tullut väkineen Ahvenanmaan yli Väddöhön, aikoen Tukholmaan, mutta oli päättänyt sivumennen pistäytyä Penningebyssä, jossa hänen molemmat veljentyttärensä, Iliana-rouva ja Ingeborg-neiti olivat ja jossa hän myöskin toivoi tapaavansa veljensä ystävän, herra Niilo Sturen.
Hän oli uljas ritari, ulkomuodoltaan suuresti Iivari-veljensä kaltainen, mutta häneltä puuttui tämän avomieliset piirteet ja haaveksiva katse. Noista terävistä, mutta tyynistä silmistä loisti nähtävästi harkitsevan valtiomiehen äly, ja poskien viivat, suun asento ja halkinainen leuka osoittivat suurta voimaa, kestävyyttä ja päättäväisyyttä. Aikansa hienoimman seurustelutaidon omisti hän mitä suurimmassa määrässä, antaen siitä runsaasti näytteitä astuessaan nyt Penningebyn ritarisaliin, jossa hän näki Briita-rouvan ja veljentyttärensä. Aamupäivä kului yleisistä asioista ja yksityisistä sukulaisuussuhteista keskustelemalla; tärkeimpään kysymykseen, Kaarlo-kuninkaan asiaan, ei koskettu. Mutta jälkeen puolenpäivän mainitsi Eerik-herra, että hänen miehensä voivat saapua minä hetkenä hyvänsä, ja siitä sai hän etsimättä aiheen siirtää keskustelun huomaamatta vakavampiin asioihin. Hän oli nyt kahdenkesken Niilo-herran kanssa, joten hän voi vapaammin ruveta keskustelemaan sellaisista asioista.
"Olette veljeni ystävä, herra Niilo", sanoi hän, "ja minä kiitän teitä hänen puolestaan siitä, mitä olette hänelle tehnyt… Opittuamme paremmin toisiamme tuntemaan, luulen, että ystävyytenne ulettuu minullekin!"
"Siihen voitte luottaa herra Eerik, niinkauan kuin olette Ruotsin mies", vastasi Niilo Sture.
"Ja kuka on siis mielestänne näinä aikoina Ruotsin mies, kun kaksi taistelee toistansa vastaan, ja kumpikin sanoo taistelevansa Ruotsin puolesta?"
"Ken voi unhottaa itsensä ja omat etunsa Ruotsin tähden, on Ruotsin mies!"
Eerik-herran kysymykseen ei oikeastaan ollutkaan aivan helppo vastata, mutta hänen nyt saamassaan vastauksessa oli semmoisenaan kärki, joka kiihdytti Eerik-herraa enemmän selvittämään asiaansa, samalla kuin se sisälsi opin, jota hän ei voinut käsittää. Hän oli kaikissa suhteissa aikansa lapsi, jonka aikeet olivat kokonaan itsekkäitä. Hän oli myöskin siksi kylmäverinen, ettei loukkaus ja solvaus saanut häntä — päätarkoitustaan unhottamaan. Solvaus ei häntä siis harhaan johdattanut, hän käytti sitä vaan keinona. Tällä kertaa se tuli hänelle aiheeksi hyökätä avoimesti Kaarlo-kuninkaan kimppuun.
Ettei hän siltä aikonut yhtyä arkkipiispaan, ymmärtää jokainen, ken muistaa hänen käytöstään Kaarlo-kuninkaan edellisessä karkoittamisessa. Silloinkin oli hän siinä yhtenä päämiehenä, ja valtahoitajana hän sitten läksikin Suomeen, arkkipiispan hommatessa emämaassa Kristian-kuninkaan kutsumista. Mutta ellei hänen tarkoituksenaan siis ollut arkkipiispan kunnian lisääminen, ja jos kuninkaan solvaus hänen veljeään kohtaan oli hänelle vaan tekosyynä, niin mikä oli hänen todellinen tarkoituksensa?
Niilo Sturella oli ollut riittävästi aikaa itsekseen miettiä ja punnita eri henkilöitä ja heidän suhdettaan siihen asiaan, joka hänelle oli kaikki kaikessa, ja Akselinpojat olivat tietystikin olleet niiden luvussa. Hän oli tarkasti harkinnut heidän luonteitaan ja tarkoituksiaan, mutta tyydyttävää vastausta hän ei ollut löytänyt tälle kysymykselle.
Eerik-herra puolestaan, joka oli ollut yksi Niilo Sturen halveksijoita, koska ei voinut käsittää hänen itsensä uhraamisen suuruutta, oli nyt muuttanut käsitystään hänestä huomattuaan hänet mieheksi, jonka uskollisuus oli mitä suurimman arvoinen. Keskustelussa koetti hän nyt kaikin tavoin karttaa omille pyyteilleen vähemmän tärkeiden kohtien koskettamista, mutta iski sitä innokkaammin asiaan, kun katsoi mahdolliseksi tutkia isäntänsä todellista ajatusta kuninkaasta ja arkkipiispasta.
"Olette oikeassa, herra Niilo", sanoi hän, "ritarin velvollisuus on uhrata kaikkensa maansa edestä… mutta sallitteko minun tehdä erään kysymyksen puhuessamme nyt näin ystävyksin toistemme kanssa, mitä arvelette nykyisestä taistelusta?"
Niilo ei heti vastannut, ja Eerik-herra lisäsi:
"Jos saan tehdä johtopäätökseni siitä, että te istutte rauhassa ja levossa täällä Penningebyssä, niin lienee teille yhtä epämieluisaa, kumpi tahansa voittaakin."
"Ja jos niin olisi?"
"Niin arvelen, että toivoisitte kolmatta, joka voisi oikein ajaaRuotsin asiaa?"
"Epäilemättä minä ja ken tahansa kunnon mies seuraisi sitä, joka voisi oikein ajaa Ruotsin asiaa, joka tekisi lopun näistä taisteluista ja veisi Ruotsin asiaa eteenpäin… siinä olette todella oikeassa, herra Eerik, mutta voitteko nimittää minulle miehen, joka siihen kykenisi?"
"Mahdotonta ei liene sellaista miestä löytää", vastasi Eerik-herra hymyillen sekä lisäsi, "entäs te itse, herra Niilo?"
Niilo säikähti kuin käärmeen puremana.
"Jumalan nimessä, herra Eerik", sanoi hän, "mistä olette tuon saanut?"
"Minusta näyttää", vastasi Eerik-herra, välttäen Niilon tekemän kysymyksen, "että olemme ainakin yhdessä kohdin yhtä mieltä, nimittäin siinä, että tämä nykyisyys on paha, joka on tavalla tai toisella korjattava, kuta ennemmin, sitä parempi… ja kun laita on sellainen, niin on meidän keksittävä paras keino tämän lähimmän tarkoituksen saavuttamiseksi."
"Ja tämän tarkoituksen olette keksinyt, ja siksi…?"
"Siksi, herra Niilo, lähden nyt piispoja auttamaan!"
"Olette ehkä oikeassa!" virkkoi Niilo, mutta niin vitkaan ja hiljaa, että melkein näytti kuin hän asettuisi tapahtumain ulkopuolelle, lausuen arvostelunsa mitään erittäin tarkoittamatta.
"No niin", jatkoi Eerik-herra, "saavutettuamme tämän lähimmän tarkoituksemme, on meidän…"
"Mitä on meidän silloin tehtävä?"
"Ryhdyttävä valitsemaan valtahoitajata tai kuningasta!"
Niilo pudisti suruisesti hymyillen päätään.
"Ei, te erehdytte, herra Eerik", sanoi hän, "jos siihen tullaan, on kaikki valmiina! Jos Kaarlo-kuningas on kerran voitettu, niin hallitsee arkkipiispa Jöns Ruotsin valtakuntaa!"
"Arkkipiispako?" kysyi Eerik-herra teeskentelemättömällä kummastuksella. "Te näytte siis, herra Niilo, haluavan väittää, ettei arkkipiispa enää ajattelisikaan kuninkaan vaalia?"
"Se on mielipiteeni!"
Eerik-herra laski miettivästi päänsä alas. Niilo Sturen sanat antoivat epäilemättä hänen ajatuksilleen toisen suunnan, ehkä pääasiallisesti uuden, koska hän näkyi ajatelleen asiain kehittyvän toisella tavalla.
Briita-rouva tuli samassa sisään antaen keskustelulle toisen käänteen, ja Eerik-herra esiintyi kaikin puolin kohteliaana ritarina. Kotvasen perästä tulivat hänen asemiehensä — niitä oli valtava joukko — ja ritari läksi Penningebystä eteläänpäin miestensä etunenässä.
Tapahtumat kehittyivät nyt nopeasti. Taalalaiset eivät koskaan saapuneet Tukholmaan. Kettil-piispa ja herra Eerik Akselinpoika menivät yhdessä heitä vastaan taivuttaen osaksi pakolla osaksi houkutuksilla heidät palaamaan. Uplannin rahvas, joka oli sillävälin hyökännyt arkkipiispan leiriin Tukholman edustalla, rupesi siitä epäröimään ja suostui helposti lähtemään tiehensä. Ja silloin ei Kaarlo-kuninkaalla ollut muuta keinoa kuin ryhtyä uudelleen keskusteluihin.
Briita-rouva vuodatti kyyneleitä kuullessaan Penningebyssä, että kuninkaallinen sukulaisensa, joka ennen oli niin rikas ja mahtava, sai polvistua arkkipiispan eteen henkeänsä kerjäten. Hän katsoi mieheensä, ja hänen katseensa oli rukoileva.
Niilonkin kasvoilla oli surun ja kärsimyksen piirteet nähtävinä, ja huomatessaan vaimonsa hiljaiset kyyneleet, viilsi se terävän miekan tavoin hänen sydäntään. Hän toisti itsekseen tuota vanhaa kysymystä, oliko menetellyt oikein vai väärin. Briita huomasi hänen taistelunsa, ja tarttui senvuoksi hänen käteensä lausuen:
"Kuninkaan henki on ehkä vaarassa, Niilo… ja hän on aivan yksinään!"
Niilo ei vastannut mitään, ja Briita jatkoi:
"Paljon olen itsekseni ajatellut, mitä sanoit minulle Ruotsin valtakunnasta, Kaarlo-kuninkaasta ja itsestäsi, lähteissäsi viime kerran Penningebystä. Paljon olen myöskin ajatellut jalon Fjalar ritarin kuolinhetkellään lausumia sanoja… Muistatko puuta, jonka näytin sinulle järven tuolla puolen, sitä suurta kaunista puuta, jonka latva näkyy kauas metsän yli?"
"Muistan, kyllä muistan!"
"Sitä puuta vertasin Ruotsiin, sinuun ja Kaarlo-kuninkaaseen…! Tiedätkö sinä, että sen puun runko, joka kannattaa sen korkeata latvaa, on laho ja ontto; siinä on hädin tuskin senverta elinvoimaa, että se voi synnyttää siihen kesiksi viheriöivän lehtipuvun, ja puu luhistuisi kerrassaan, ellei sen ympäri kasvaisi runko rungossa voimakkaita, viheriöiviä nuoria puita. Ne näyttävät kaikki yhteisesti etäämmältä yhdeltä puulta, mutta jos keskellä oleva vanha puu sortuisi, niin häviäisi ryhmältä kauneus kokonaan…"
"Mitä tahdot tällä selittää?" kysyi Niilo.
"Vanha puu on kuningas, Niilo… Hän ei ole enää sama kuin ennen, hän on pelkkä nimi vaan, mutta juuri sitä nimeä Ruotsi tarvitsee. Kuten Engelbrekt tahtoi, ja kuten rahvas tahtoo, ei tässä ole kysymystä, sakulaiseni kuninkuuden, vaan ruotsalaisen kuninkuuden, Ruotsin kuningaskunnan ylläpitämisestä. Jos Kaarlo-kuninkaan ympärillä nyt vaan olisi uskollisia miehiä, jotka todella harrastaisivat Ruotsin onnea, niin usko minua… he Ruotsia nyt hallitsisivat eikä hän. He näyttäisivät kaikki yhdeltä kuten tuo puu, ja emäpuun latva olisi kaiken hyödyksi eikä vahingoksi… Sano, Niilo, enkö ole oikeassa?"
"Kenties!"
"Silloin täyttyisi myöskin viheriän ritarin ajatus, ja sinä saisit toimia jalon tarkoitusperäsi mukaan!"
Siihen ei Niilo vastannut mitään ja keskustelu vaikeni vähitellen.
Mutta illalla Niilo tarttui vaimonsa käteen lausuen:
"Briita, huomenna ratsastan Tukholmaan!"
Mitä puhtain ilo välähti Briitan kauneissa silmissä, ja hänen hienoille, kalpeille poskilleen levisi ihastuttava puna.
Niilo syleili häntä ja painoi suutelon hänen otsalleen.
Seuraavana aamuna ratsasti Niilo Tukholmaan, johon saapui myöhään illalla.
Mielet olivat siellä hyvin kuohuksissa, ja rakkaus kuningasta kohtaan suurempi kuin koskaan, ja arkkipiispaa kohtaan oli kasvanut suurta tyytymättömyyttä. Ericus Olai oli Tukholmassa, Niilo kohtasi hänet ja sai häneltä perinpohjin kuulla, mitä edellisinä päivinä oli tapahtunut. Varsin tärkeätä tiesi hän kertoa Upsalan tuomiokapitulista.
"Kapitulin herrat", sanoi hän, "ovat kovin tyytymättöminä siitä, ettei heidän arkkipiispansa pysy alallaan. He ovat ilmaisseet hänelle ajatuksensa sekä pelvon, että niiden surujen ja huolten lisäksi, joita he olivat saaneet Kristian-kuninkaan aikana hänen tähtensä kärsiä, heille nyt koittaisi vielä raskaammat ajat. Siksi he ovat pyytäneet ja kehottaneet häntä pitämään hiippakunnastaan huolta ja heittämään sikseen maallisen vallan, koska hänen pappiutensa oli ollut pelkäksi pahaksi edellisellä kerralla."
"Mutta arkkipiispa Jöns ei näytä paljoa välittävän kapitulinsa toiveista", lausui Niilo.
"Ei, Jumala paratkoon, ei todellakaan… Minua säälittää kuitenkin kuningasvanhus, jonka täytyy nyt toistamiseen lähteä valtakunnastaan, ja Jumala yksin tietää, mikä tästä lopuksi tulee."
"Milloin kuningas lähtee Tukholmasta?"
"Huomenna julistaa hän parvelta luopuvansa kruunustaan ja vallastaan, sitten hän menee herra Eerik Akselinpojan laivalle, joka lähtee heti merelle, jos on sopiva tuuli."
"Huomenna!" toisti Niilo.
"Niin, huomenna… ja pieni Raseporin lääni ja Korsholman lääni ovat nyt kuninkaan ainoat läänitykset, jotka Ruotsin ruhtinas ja valtakunnan hoitaja sekä neuvosto ovat hänelle suoneet."
"Ruhtinas… sanotte!"
"Niin, toisin sanoen Ruotsin arkkipiispa… Hän kutsuu itseään nyt Ruotsin ruhtinaaksi näinä päivinä vaihdetuissa kirjelmissä, olen itse nähnyt ja lukenut Kaarlo-kuninkaan luopumiskirjeen. 'Ruotsin ruhtinas' on siinä arkkipiispan arvonimenä, ja Kettil piispa kutsuu itseään 'valtionhoitajaksi'."
Hurskaan oppineen tiedot antoivat Niilolle paljon ajattelemisen aihetta, ja hän päätti varmasti tavata kuningasta. Nykyhetkenä ei tosin voinut mitään tehdä, mutta jos kuningas oli todella mieleltään muuttunut, — tahi jos hänen voimansa oli murtunut, ettei hän siis suinkaan tahtoisi työntää luotaan tai pakottaa miehiä, jotka rehellisesti harrastivat hänen ja Ruotsin menestystä, jos hän ottaisi heidät rakkaudella luokseen ja nimellään laillistuttaisi puhtaasti ruotsalaisen työn — niin oli Niilo saavuttanut mitä etsi, silloin olivat hänen päänsä ja sydämensä sopusoinnussa.
Ja hän päätti panna jo samana päivänä päätöksensä toimeen. Mutta kun hän ymmärsi, että kuningasta vartioitiin tarkasti, ei hän tahtonut itse mennä häntä etsimään, vaan lähetti Brodden ottamaan selkoa, kuinka kuninkaan asunto ja muut laitokset oli järjestetty, ja miten parhaiten pääsisi hänen puheilleen. Brodde meni ja tuli kotvasen kuluttua takaisin tiedolla, että kuninkaan puheille oli aivan mahdoton päästä herättämättä tarpeetonta huomiota, mikä vielä kääntäisi voittoisan arkkipiispan epäsuosion kokonaan Niilo-herraan.
Niilo aprikoi kuitenkin, mitä tekisi. Arkkipiispan epäsuosiosta hän ei itse asiassa mitään välittänyt. Häntä pidätti vaan yksi asia, hän pelkäsi, ettei kuningas vastaisikaan hänen toiveitaan. Siksi hän vältti ajattoman sodanaiheen antamista arkkipiispalle, minkä hän kuitenkin oli varmasti päättänyt alottaa, jos tämä näyttäisi pienenkin merkin siitä, että aikoi uudelleen jättää valtakunnan Kristian-kuninkaan käsiin. Tämä epävarmuus sai hänet kuulemaan Brodden neuvoa, että jättäisi asian toistaiseksi sikseen. Voihan hän käydä kuninkaan luona tämän Suomeen saavuttua. Saattoipa vielä tämä viimeinen opetus, jonka kuningas nyt sai arkkipiispalta, olla joksikin hyödyksi sille korkealle tarkoitusperälle, jonka Niilo oli itselleen asettanut.
Hän ei kuitenkaan heittänyt kokonaan toivoa päästä huomisin kuninkaan puheille. Sitävarten käski hän illan tultua miestensä pitää tarkasti silmällä, mitä rahatalolla tapahtui, jossa kuningas yhä vielä asui. Niin alettiin vartion vartioiminen, jonka Brodde, Erkki ja Hollinger ottivat yön kuluella vuoroon toimittaakseen.
Aamulla eivät asiat kuitenkaan olleet sen etempänä. Arkkipiispan oma väki oli vartioinut rahataloa, ja heitä lähellä olivat hänen veljensä miehet olleet aseissa. Oli varattu kaikki keinot uskollisuudenosoitusten ehkäisemiseksi onnetonta kuningasta kohtaan, ja jos kaupungin porvarit sittenkin sitä koettaisivat, oltiin valmiit ne väkivallalla tukahuttamaan.
Suunnaton ihmisjoukko oli aikaisesta aamusta alkaen liikkeellä rahatalon ja raatihuoneen välillä, joka oli aivan lähellä Isoakirkkoa ja Isoatoria. Se oli oikea kansameri, etenkin torilla, jossa odotettiin levottomalla jännityksellä kuninkaan ilmestymistä raatihuoneen oheen rakennetulle parvelle. Ympärillä olevain talojen ikkunat olivat myöskin katsojia täynnä, kaikki tahtoivat nähdä ja kuulla vanhan — nyt rakkaaksi käyneen — kuninkaan jäähyväisiä. Oli liikkeellä sellaistakin huhua, että jotkut reippaat miehet olivat päättäneet tarttua aseisiin hänen puolestaan juuri kesken hänen vihamiestensä ylpeintä voitonriemua. Jotkut, jotka olivat tietävinään enemmän kuin muut, kuiskailivat vielä, että yöllä oli rahatalon seudulla liikuskellut arkkipiispan vartijain ympärillä tuntemattomia asemiehiä.
Tänne torille oli Niilokin lähtenyt. Hän asettui parvea vastapäätä toiselle puolen toria, josta toivoi näkevänsä ja kuulevansa kaikki, tarvitsematta siltä itse olla huomattavissa.
Kesti kuitenkin kauan, ennenkuin kuningas tuli näkyviin; kansa alkoi jo käydä kärsimättömäksi. Niilolle itselleen juohtui jo mieleen, että viime hetkenä oli ehkä tapahtunut jotakin, joka oli tehnyt tyhjäksi arkkipiispan voiton.
Vihdoin syntyi kuitenkin torin toisella puolen liikettä, joka ilmaisi kuninkaan ja herrain lähteneen raatihuoneelle. Niilo ei voinut paikaltaan nähdä muuta kuin herroja ympäröiväin asemiesten pertuskankärjet.
Kului vielä hetkinen, jolloin kuoleman hiljaisuus levisi päiden yli, kuten meren aallotkin joskus myrskyn edellä asettuvat ja vaikenevat ihmetellen, mitä on tuleva.
Silloin ilmestyi kuningas parvelle, ja hänen takanaan seisoivat Oxenstjerna-veljekset synkkine, kylmine, uhkaavine kasvoineen, ja kauimpaa perältä välkkyivät taasen asemiesten pertuskat.
Kuningas oli kärsivän näköinen. Koko hänen vartalonsa, joka oli ennen lumonnut joukkoja majesteetillisyydellään, oli väsynyt ja riutunut, ja valkeiden hapsien ympäröimillä kasvoilla oli syvän, mutta tukahutetun tuskan merkit.
Tällaisena näki Niilo nyt sen kuninkaan, joka oli mahtavuutensa ja onnensa kirkkaina päivinä häntä pilkannut ja solvannut, mutta joka oli kuitenkin sitten, kun ruumiillinen kauneus ja voima sekä tavattomat rikkaudet vielä antoivat hänelle loistoa, ojentanut hänelle sovinnon käden. Vaihtelevat ajatukset valtasivat hänen mielensä, mutta kaikilla oli sama suunta. Ruotsi ja Ruotsin maa oli niiden päämääränä. Hän unhotti aivan itsensä ja sen suhteen, joka oli hänen ja Kaarlo-kuninkaan välillä vallinnut; suuri, jalo tarkoitusperä oli vaan hänen mielessään. Hän oli kuin mies, joka työntää veneen rannasta. Hän voi silloin panna merkille ja ihmetellä sen kallion omituista rakennetta, jossa vene oli ollut kiinni, mutta se ei saa hetkeksikään hänen suuntaansa häirinneeksi, kun hän kerran on ottanut airot käteensä ja saanut veneen vauhtiin.
Kuningas puhui kansalle, tehden selvää siitä, mitä oli sovittu hänen ja valtakunnan herrain ja miesten välillä. Hän vaan ylimalkaan toisti kirjallisen sopimuksen sanat. Hän luopui julkisesti valtakunnasta ja vapautti valoistaan kaikki, jotka olivat vannoneet hänelle uskollisuutta. Hän lopetti seuraavin sanoin:
"Ja lupauksemme edellämainituille herroille ja miehille on, ettemme koskaan tästedes aio pyytää mitään valtaa Ruotsin valtakunnassa, muuta kuin minkä he ovat meille myöntäneet, jonka valtakunnan neuvosto ja ne, joilla valta Ruotsin maassa on, hyvästä suomastaan meille antavat."
Mutta tällöin oli hänen äänensä kaiku niin surullinen, ja hän näytti ikäänkuin kutistuvan kokoon jonkun näkymättömän voiman vaikutuksesta, jota hän ei voinut luotaan torjua. Eikä torilla ollutkaan monta, jotka eivät ymmärtäneet ja tietäneet, että tämä luopumus oli pakollinen. Luopumisen tavaton julkaisutapa, kun kuningas itse pakotettiin julistamaan oma häpeänsä, heitti myöskin tylyyden varjon mahtavan voittajan yli, joka siten paljasti kansalle oikean karvansa, ehkä pahemmin kuin oli luullutkaan.
Niiloon teki näky hyvin tuskastuttavan vaikutuksen. Kuullessaan tuon vanhan, tutun äänen puhuvan, tunsi hän sielussaan kaiun niistä sanoista, jotka vaimonsa lausui hänelle iltaa ennen hänen lähtöään Penningebystä. Kuninkaan sanat tuntuivat yhdistyvän samaan rukoukseen, ja samalla ne sisälsivät syytöksen jokaista rehellistä miestä kohtaan, joka oli sallinut hänen tulla tähän hätään nostamatta kättäänkään hänen puolustuksekseen. Ja tuon ijäkkään, murtuneen, onnen hylkäämän kuninkaan takaa avautui näkyviin koko avara Ruotsin valtakunta.
Niilo tunsi tämän Ruotsin puhuvan vaimonsa äänellä, itkevän hänen kyyneliään ja rukoilevan hänen katseellaan. Ja tuon kauniin kalpean olennon rukoillessa ja itkiessä tuli hänen mieleensä kuin loihduttuna näky, jossa näki kuninkaan kuvan juuri sellaisena, kuin hän nyt tuossa seisoi. Pelasta minut, pelasta minut! — huusivat vaot kuninkaan otsalla, samaa puhui hänen värisevä äänensä. Mutta synkkä arkkipiispa, joka oli kuin musta pilvi, myrsky helmassaan, pani ikäänkuin jonkunlaisella välttämättömyydellä kuninkaan huulille Niilolle yksin käsitettävät sanat: "liian myöhään!"
Niilo oli hyvin liikutettu. Noiden miesten välillä, heikon, horjuvaisen Kaarlo-kuninkaan ja pontevan, voimakkaan, mutta samalla tylyn ja kostonhimoisen arkkipiispa Jönsin välillä kieppui Ruotsin kohtalo.
"Miltä näyttää, Niilo Sture?" lausui puoleksi kuiskaten eräs ääni ritarin korvaan, ja käsi laskeutui hänen olalleen.
Se oli Steen Sture, joka oli äkännyt ystävänsä ja lähestynyt häntä niin nopeaan kuin ahtaassa tungoksessa oli mahdollista. Niilo seisoi uneksien ja katsellen kuningasta, joka samassa vetäytyi parvelta. Kuninkaan viimeinen silmäys oli, niin Niilosta näytti, kohdannut häntä, ja silloin olivat vanhuksen kuninkaalliset piirteet käyneet vielä kalpeammiksi kuin ennen. Se oli pitkä, kysyvä ja syyttävä katse; — ja samassa oli kuningas kääntynyt ja kadonnut.
Silloin kohtasi ystävän kysymys Niiloa. Hän säpsähti ja katsoi Steen-herraan, jonka kasvot osoittivat ainakin yhtä valtavia tunteita kuin Niilonkin.
"Tuollainen näky", virkkoi Steen, "saa luullakseni ajatukset äkkiä kypsymään miehen rinnassa!"
"Hyvä, jos kypsyvät, Steen!" vastasi Niilo. "Mitä minuun tulee, olen tämän näyn kautta päässyt selvyyteen itseni kanssa."
"Ja päätökseen…?"
"Niin… päätökseen!"
"Tiesin sen", huudahti Steen puristaen kiihkeästi ystävänsä kättä."Hyvä, Niilo ystäväni, tavannemme siis toisemme piakkoin!"
Hän katosi väkijoukkoon, ja Niilo kääntyi katsomaan, olivatko miehensä likimailla.
Hän näki silloin kaksi terävää, läpitunkevaa silmää katselevan häntä, mutta mies, joka oli sellaista vaaria pitänyt hänestä, vetäytyi äkkiä syrjään ja hävisi.
Hän oli kaniikki Helmich Upsalasta.
Okaita.
Kaniikin poistuttua tuli Hollinger kiireesti herransa luo. Mutta juuri pysähtyessään tämän viereen kääntyivät hänen silmänsä mitä suurimmalla tarkkaavaisuudella erääseen pitkään, tummanviheriään pukuun puettuun mieheen, joka asteli täsmällisin askelin toisen huonerivin vierustaa pitkin itäänpäin. Tottien kilpimerkki oli ommeltu hänen nuttunsa toiseen rinnukseen, ja hänen kasvonsa olivat sitä laatua, joita ei kerran nähtyään voi unhottaa. Hänen piirteensä olivat ihan liikkumattomat, ja pörhöiset kulmakarvat estivät hänen katsettaankin näkymästä, ettei sekään ollut kasvoja elähyttämässä. Sivulta katsoessa, kuten Niilo ja Hollinger nyt näkivät hänet, voi kuitenkin selvästi huomata, kuinka hänen silmänsä vilkkuivat oikealle ja vasemmalle.
Niilo tunsi miehen, mutta haparoi turhaan muististaan, missä oli hänet viimeksi nähnyt. Mutta Brodde, joka tuli samassa paikalle ja näki herransa, muisti heti missä herransa ja hän itse olivat hänet nähneet.
"Hän on Gumme!" sanoi hän, "se vanha huovi, joka kuletti viestejäVisborgin herran, Olavi Akselinpojan, ja hänen tyttärensä HammarstadinBriita-rouvan välillä… Saattepa kuulla, että Olavi-herra on mennyt!Mutta mihin hän menee?"
"Niin… hän on Gumme!" huudahti Hollingerkin, mutta niin kiihkeällä äänellä, että sekä Niilo että Brodde katsahtivat tutkivasti häneen.
"Tunnetko sinäkin hänet, Hollinger?" kysyi Niilo.
"Tunnenko hänet, herra Niilo… Kyllä, tunnen hänet niin hyvin, ettei hän koskaan mene muististani!"
Niilo aikoi juuri kysyä Hollingerilta, mitä hän tiesi miehestä, ja miten oli oppinut hänet tuntemaan, mutta samassa kiintyi hänen huomionsa erääseen toiseen seikkaan, joka sai hänen kerrassaan unhottamaan sekä Hollingerin että Gummen. Hän näki Hammarstadin Briita-rouvan tulevan katua myöten ylpeänä ja ylhäisenä kuten aina. Kukaan ei voinut hänestä nähdä, että hän oli kerran tuomittu roviolla poltettavaksi, tahi että hän oli istunut vankina luostarissa, kun Kaarlo-kuningas oli antanut armon käydä oikeudesta sekä hänen sukulaistensa että sen ystävyyden vuoksi, jota hän tunsi rehellistä Erengisle Niilonpoikaa kohtaan. Hän oli jo ennen kuninkaan ensimmäistä karkoitusta saanut häneltä vapautensa takaisin. Melkein uhmailevalla ryhdillä kulki hän nyt torin yli ainoastaan yhden hovipojan seuraamana, joka kantoi kainalossaan pientä lukulla varustettua lipasta. Porvarit väistyivät nöyrästi ankaran ritarinrouvan tieltä.
"Briita-rouva hakee kuningasta!" sanoi Brodde hiljaa herralleen. "Arvaan sen, sillä hän tuli rahatalolle, kun minä seisoin siellä ovella olevain miesten takana, juuri silloin kun kuninkaan ja herrain piti lähteä raatihuoneelle. Arkkipiispa tuli itse portaille kuulemaan, mitä Briita-rouva halusi. He puhelivat kauan, ja minä näin arkkipiispan hymyilevän synkeätä hymyään ja kuulin hänen sanovan: 'Kun kuningas on laivalla, Briita-rouva… oma setänne on laivan haltijana… niin voitte sanoa hänelle mitä sydämellänne on!' Briita-rouva läksi silloin Klaaran luostariin, ja sieltä, luulen, hän nyt tulee."
"Mitä hän tahtonee kuninkaalta!" kysyi Niilo.
Sitä ei Brodde tiennyt, mutta päättäen ylpeän ritarinrouvan hehkuvista poskista, palavista silmistä ja pään ylpeistä nykäyksistä näki kyllin, ettei hän millään ystävällisellä mielellä mennyt kuningasta tapaamaan.
Nyt lähestyi Gumme häntä, Briita-rouva lausui muutamia sanoja hänelle, jolloin Gumme otti lippaan pojalta ja seurasi rouvaansa hänen sijastaan.
Niilo päätti seurata Briita-rouvaa. Tahtoipa hän sitäpaitsi myöskin, jos mahdollista, nähdä vielä kerran onnetonta kuningasta myöskin. Hänen puheilleen pääsemistä piti hän mahdottomana, sillä vartioivia silmiä oli tietysti paljon hänen ympärillään, kuten näytti olevan Niilonkin ympärillä. Sillä tuo musta kaniikki oli epäilemättä jo kauan vaaninut häntä ja varmaankin kuullut hänen ja Steen Sturen lyhyen keskustelunkin.
Onni oli Niilolle niin suosiollinen, että hän pääsi muutamaa sivukujannetta myöten laivasillalle ennen Briita-rouvaa. Täällä oli laivasillassa kiinni alus, jolla kuninkaan ja kuninkaantyttären piti matkustaa. Sillalta oli pantu laivan laidalle porras. Tännekin oli kerääntynyt kansaa, mikä viivytti Briita-rouvaa, että Niilo ehti päästä eräälle laivalle, jonka peräkeula oli Eerik Akselinpojan laivassa kiinni. Siitä hän sai siis oivan tilaisuuden katsella, mitä edellisen kannella tapahtui.
Hän oli paraiksi saanut itselleen mukavan tilan erään purjekangaskasan ja köysiläjän vieressä, kun näki Briita-rouvan tulevan vielä äskeistäänkin punaisempana. Tultuaan laivalle, puhutteli hän erästä miestä, joka riensi heti laivaan, ja kohta senjälkeen tuli herra Eerik Akselinpoika näkyviin, astuen ominaisella kohteliaisuudellaan veljentytärtään vastaan portaalle, ja saattoi hänet laivaan.
"Oletteko jo kuullut sitä, setä?" kysyi hän päästyään laivan perään, jossa oli kahdenkesken Eerik-herran kanssa.
"Olen!" vastasi tämä. "Vanha palvelijasi kertoi siitä juuri… Ja suosikoon onni meitä nyt, ettei Gotlanti vaan livahda pois Akselinpojilta… odotan kärsimätönnä sanaa veljeltäni, Iivarilta, kun pääsen Turkuun."
He menivät nyt keskilaivalle, josta Niilo voi kuulla paremmin, ja samassa tuli asemies Erkki laivalle hänen luokseen. Hän kertoi, että kuninkaantytär oli nyt tulossa, mutta että kuningasta viivytti arkkipiispa vielä jollakin.
"Millähän sitten?" kysyi Niilo.
"Panemalla hänet pyytämään velkojiltaan lykkäystä… mistäkö sen tiedän! Siitä vaan, että se tapahtuu miltei avointen ovien edessä. Ja arkkipiispa seisoi kuningasraukan vieressä kiusaten häntä tuolla tavoin enemmän kuin voin sanoa. Jos olisin ollut nuoruuteni verissä, niin olisin kautta äitini ja isäni sielujen iskenyt tuon mustan paholaisen siihen paikkaan."
Niilon silmät leimahtivat.
"Hyvä, hyvä, Erkki", sanoi hän, "me annamme vielä, jos Jumala suo, tuon kummituksen maksaa se korkojen kanssa!"
Ihmisjoukossa syntynyt hälinä käänsi huomion laivasillalle, jossa tapahtui eräs merkittävä seikka.
Siellä tuli kuninkaantytär, kaunis Magdalena, parin ritarin ja muutamain asemiesten saattamana. Hän oli kalpeana, ja kyynel kyyneleen perästä vuosi hänen maahan luoduista silmistään hienoa poskea myöten alas. Näky oli liikuttava ja monen katsojan silmistä virtasi runsaammin kyyneleitä kuin kuninkaantyttären omista. Mutta hälinä kiihtyi epäilyttävästi. Niilo kohosi puoleksi seisoalleen, ikäänkuin luullen, että kansanjoukko oli äkkiä noussut aseisiin, ja silloin olisi hän ilman epäilystä rientänyt siihen osaa ottamaan, kävi miten kävi. Mutta silloin tuli vahva ratsuväen osasto, joka jakausi kahtia asettuen kuninkaantyttären ympärille.
Ritarien saattaessa korkean vankinsa laivalle asettuivat huovit pitkään riviin molemmin puolin tietä, joka johti lähimmältä kaupunginportilta rantaan.
Kuninkaantytär vietiin laivan perään, johon hän jäi yksikseen. Hän kääntyi merelle päin; ja kyynelvirta valahti nyt estämättä hänen silmistään, ja puoleksi tukahutettu huokaus tunkihe hänen rinnastaan. Hän ei kuitenkaan tahtonut näyttää maailmalle suruaan.
"Tapasin siis teidät kuitenkin, arvoisa neiti!" sanoi samassa aivan hänen takanaan eräs terävä, melkein ilkkuva ääni.
Hän sävähti, kuten naarashirvi säpsähtää metsässä puitten keskellä kuullessaan metsästäjän torven töräyksen. Hän pyyhkäisi äkkiä kädellään kasvojansa, ja kääntyessään ympäri, väikkyi hänen neitseelliseltä otsaltaan vastustamaton majesteetillisyys, vaikka poskensa olikin lumivalkea.
Briita-rouva oli hänen edessään. Onnettoman neitoraukan näkeminen tuntui tekevän häneenkin ainakin hetkellisesti syvän vaikutuksen, joka sai hänet vähän pysähyttämään kielensä myrkyllistä intoa.
"Ette halua lohdutuksen sanoja matkallenne", sanoi hän sitten, mutta lisäsi ikäänkuin saaden takaisin entisen ylpeytensä puhuessaan, "luulin kuitenkin, että suuret ajatuksenne ovat nyt menneet menojaan!"
"Mistä ajatuksista puhutte, Briita-rouva?" kysyi kuninkaantytär.
"Niistä ajatuksista, arvoisa neiti, että teistä tulisi herra IivariAkselinpojan morsian!"
Kuninkaantytär kääntyi selin mitään vastaamatta. Mutta tämä ei suinkaan saanut Briita-rouvaa vaikenemaan, hän päinvastoin siitä yhä kiihtyi. Näki hyvin, että tuo kostonhimoinen nainen oli nyt päässyt ikävöityyn tilaisuuteen keventää sydäntään, eikäpä hän ollut niitä, jotka sellaisia tilaisuuksia laskevat käyttämättä. Hänen sisässään oli kauan riehunut ajatus saada kostaa Kaarlo-kuninkaalle kaikki häpeä ja ne katkerat kokemukset, joita tämä oli hänelle tuottanut. Armokin, jota kuningas sittemmin häntä kohtaan osoitti, oli pikemmin lisännyt kuin vähentänyt hänen vihaansa, koska se hänen silmissään sisälsi jonkunlaisen tunnustuksen, että kuningas sittenkin oli mennyt liikoihin häntä rangaistessaan.
"Vai luuletteko te", jatkoi hän, huulet ilkeässä hymyssä, "luuletteko te, että herra Akseli Pietarinpojan poika, että Lillön, Tranekärrin ja Gotlannin herra ojentaisi kätensä neidolle, jolla ei ole senkään vertaa omaa, että mahtuisi sille seisomaan… Älkää milloinkaan sitä ajatelko, Magdalena-neiti!"
Nyt kääntyi kuninkaantytär, ja hänen katseensa lankesi kuninkaallisen ylevänä kiihtyneeseen Briita-rouvaan.
"Miksi noin puhutte, Briita-rouva", sanoi hän, "en ymmärrä! Setäänne, Iivari-herraa, en tunne, mutta sen tiedän, ettei tuollainen puhe ainakaan ole sovelias herra Akseli Pietarinpojan pojantyttären huulille!"
Briita-rouva nykäytti niskaansa, mutta hänen silmissään paloi sammumaton kostonhimo.
"Niin te nyt osaatte puhua, Magdaleena-neiti", sanoi hän, "nyt kun huomaatte mahdottomaksi, että setäni ojentaisi teille kätensä ja kohottaisi teidät luokseen… kohottaisi teidät luokseen… ymmärrättekö, pikku arvoisa neiti?"
"En, Briita-rouva, en ymmärrä!" huudahti kuninkaantytär äänellä, joka oli ylenkatseen ja epätoivon välillä.
"No, pyhä Jumalan äiti," jatkoi Briita-rouva, "siinäpä on toden totta julkea mieli… Hain teitä pyhästä luostarista; ette ottanut minua vastaan, mutta täällä ette ole voinut minua välttää, ja se käy arvoisan neidon häpeäksi… Mutta minäpä sanon teille erään asian, jos te ylimalkaan kykenette ottamaan vastaan hyviä neuvoja. Te olette vajonnut syvälle, Magdalena-neiti, mutta varokaa, ettette vajoisi vieläkin syvemmälle!"
Sitten hän kääntyi ja meni keskilaivalle. Siellä hän pysähtyi ja näytti miettivän, eikö hänen ehkä olisi pitänyt vielä jotakin sanoihinsa lisätä, mutta silloin liikehti väkijoukko saaden hänet pysähtymään ja asettumaan vähän syrjään. Kuningas saapui vihdoinkin.
Ijäkäs kuningasvanhus näytti vaivalla kiipeävän porrasta myöten laivaan, ja uskollinen Klaus Lang, jonka käsivarteen hän nojasi, sai nähtävästi oikein ponnistella kannattaakseen tuota onnettomuutten ja vastoinkäymisten musertamaa miestä. Ei tarvinnut muuta kuin vilkaista kuninkaan kasvoihin tunteakseen syvää sääliä häntä kohtaan. "Minä olen köyhä, onneton mies, joka olen kuitenkin ollut kuningas ja rikkain mies Ruotsin maassa" — huokui hänen riutuneista kasvonpiirteistään ja huolekkaista silmistään.
Herra Eerik Akselinpoika tuli kuningasta vastaan portaalle, ja kaikkiin teki hyvän vaikutuksen, kun ritari osoitti kaikkea asiaan kuuluvaa kohteliaisuutta ja huomaavaisuutta tuota langennutta suuruutta kohtaan.
Hattu kädessä kumartaen, ei kuitenkaan niin syvään, että se loukkasi, ojensi hän kuninkaalle kätensä ja saattoi hänet laivalle sille paikalle, jossa hänen tyttärensä oli. Tämä heittäysi ilonhuudolla kesken suruaan isänsä syliin kätkien kyyneleiset kasvonsa hänen rintaansa vasten.
Mutta kuninkaan silmät jäivät kuiviksi ja hänen liikkeensä näyttivät tajuttomilta. Tuska näytti tylsentäneen hänen aistinsa ja tehneen hänet tunnottomaksi ympäristön vaikutuksille.
Vähän syrjässä kuninkaasta seisoi Klaus Lang ja hiukan tuonnempana Eerik-herra. Oli yleinen hiljaisuus. Merimiehet ja laivalla olevat asemiehet näyttivät kunnioittavan kuninkaan surua, ja rannalta alkoi kuulua nyyhkytystä.